Mikko Saari

Nobelin jälkeen kaivattiin varmasti lisää Alice Munroa suomennettavaksi, mutta uuttakaan ei ollut tulossa. Niinpä käännyttiin aikaisemman tuotannon pariin. Nuoruudenystävä on ilmestynyt alunperin vuonna 1990.

Eipä siinä mitään – mihinkäs nämä Munron novellit 25 vuodessa vanhenisivat. Sen verran ajattomia tarinoita Munro kertoo, ja hyvin kertookin. Tarinat ovat pieniä, vähäeleisiä. Julmankauniita, kuten takakansi osuvasti kuvailee. Kun erään novellin päähenkilöltä kysytään, miten meidän sitten pitäisi käyttäytyä – kun emme käyttäydy niin kuin uskoisimme kuolevamme – hän vastaa vain: “Toisin”. Siihen tämä paljolti tiivistyy: novellit esittelevät ihmisiä, joiden pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin; se miten he nykyisellään toimivat, ei ole hyvä.

En ole suuri novellitaiteen ystävä, mutta Munron novellien parissa viihdyn aina. Niissä eri aikatasot toimivat hienosti, tapahtumat saavat kiinnostavia käänteitä ja eletyn elämän tuntu on käsinkosketeltavaa. Kanadalaiset puitteet ovat oivalliset: ne ovat vähän kuin ne kaikesta muusta kulttuurista tutut amerikkalaiset, mutta kuitenkin vähän vinossa.

Niinpä rohkenen suositella: tähänkin sopii tarttua, ihan siinä missä muihinkin Munron novellikokoelmiin, jos haluaa lukea novelleja, jotka kertovat kiinnostavia katkelmia 1900-luvun kanadalaisten elämästä.

Kirjan alussa sen päähenkilö, kolmikymppinen perheenäiti, huomaa yllättäen ettei näe miehensä kasvoista toista puolta. Iskeekö migreeni päälle? Kun lepo ja särkylääke eivät auta eikä näkö parane, pitää lähteä ambulanssikyydillä sairaalaan. Matkalla ambulanssin kattoon alkaa piirtyä muistikuvia lapsuudesta.

Matkan aikana mieleen tulee kaikenlaista, mitä ei ole pitkään aikaan tullut muisteltua. Lapsuus oli värikästä aikaa, kiitos isän, joka oli kotikunnan mahtimiehiä ja jolla oli runsaasti mielipiteitä asioista ja ihmisistä. Millaista oli lapsuus isän kanssa, entä isän viimeiset hetket ja elämä isän kuoleman jälkeen?

Pikkuhiljaa lapsuuden traumat alkavat avautua. Minttu on kohdannut lapsuudessaan niin raskaita kokemuksia, että ne ovat hautautuneet hyvin syvälle alitajuntaan, niin syvälle ettei ihminen itse enää tiedosta olevansa traumatisoitunut. Nyt massiivinen aivoverenkiertohäiriö sysää kaiken tämän kuonan liikkeelle ja tapahtumat palaavat mieleen.

Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevänä Toinen silmä kiinni on aiheeltaan todella raskas, mutta toisaalta raskaudestaan huolimatta sillä tavalla hyvin kirjoitettu, että sitä oli miellyttävä lukea – jos niin sopii tällaisesta aiheesta sanoa. Kirja avaa hyvin millaista työtä traumasta selviytyminen vaatii ja miten elämässä on mahdollista päästä eteenpäin. Esikoisteoksena varsinkin erinomaisen vaikuttavaa työtä, kyllä tämä oli hienosti tehty.

Ensimmäinen ajatus: onpas kaunis kirja! Hillityn harmaat kannet, mutta suorastaan säädyttömän kylläisen keltaisina paistavat sivunreunat. Teos, joka on ulkoasultaan täysin Judith Schalanskyn käsialaa, varta vasten suunniteltuja kirjasimia myöten, onkin ansaitusti palkittu Saksan kauneimpana kirjana.

Mutta mistä se kertoo? Esipuheessa Schalansky kertoo rakastaneensa aina karttakirjoja. Saaret ovat monessa mielessä hyvin kiehtovia, etenkin nämä syrjäisimmät. Niiden saavuttaminen voi vaatia järjettömiä ponnisteluja, eikä näitä pyrkimyksiä useinkaan palkita millään tavalla.

Tämä kirja esittelee viisikymmentä saarta, joilla Schalansky ei ole koskaan käynyt, eikä tule koskaan käymään. Osa saarista on asuttuja, osa ei; yhdelläkin saarista on käynyt aikojen saatossa vähemmän väkeä kuin Kuussa. Kaikkia yhdistää syrjäisyys ja pieni koko. Jokaiselle on suotu yksi aukeama: vasemmalla puolella jonkunlainen kuvaus, enemmän tai vähemmän aiheeseen liittyen, oikealla sivulla sitten täsmällisesti piirretty saaren kartta, kaikki samassa 1:125000 mittakaavassa, samalla pelkistetyllä tyylillä.

Kaukaisten saarten atlas on kiehtova kirja, monet sen kuvaamista paikoista ovat omituisia hyvin kiinnostavalla tavalla. Samalla se jättää kevyen yhdentekevyyden tunteen. Välillä Schalanskyn huomiot saarista jäävät etäisiksi. Pääsiäissaaren kohdalla toistellaan kuluneita ja jo vääriksi todistettuja myyttejä saarelaisten itsetuhoisuudesta. Totta on kuitenkin se, että näillä eristäytyneillä saarilla matka onnesta täystuhoon voi olla lyhyt ja joillain saarilla tasapainon onnistunut ylläpitäminen on vaatinut rajuja uhrauksia.

Kaukaisten saarten atlas ei siis välttämättä ole mestariteos, jonka pariin mielisi palata uudestaan ja uudestaan. Se on kyllä ehdottoman kaunis ja sellainen helposti selailtava kahvipöytäkirja, jonka mielellään jättää esille. Sekä aihe että ulkonäkö herättävät varmasti kiinnostusta ohikulkijoissa.

Saila Susiluodon palkittu runous on minulle tyystin vierasta, tämä ensimmäinen proosateos on minun ensimmäinen kosketukseni Susiluodon tuotantoon, sattumalta kirjastosta käteen tarttunut. Onko tämä nyt romaani, ehkä ennemminkin esseistinen matkapäiväkirja, yhtä kaikki kirjan perusrunkona on se, miten runoilija matkustaa Italian Mazzanoon residenssiin miehensä kanssa.

Matkantekoon nivoutuu kaikenlaista. Kirjoittaminen on vaikeaa, sanat tuntuvat pakenevan runoilijaa. Ympärillä on koko tuhoutuva maailma. Miten sovittaa oman kirjoittamisen turhuus palavaan maailmaan, entä halu matkustaa? Kirja pyörittelee keskiluokkaisen ihmisen maailmantuskaan omien valintojen pienuuden ja ilmastokriisin suuruuden välillä. Tällaiseen voi suhtautua lukijana monin tavoin, minulle Susiluodon kelailu oli samaistuttavaa ja sympaattista. Tuskailu kirjoittamisen vaikeuden kanssakin oli kirjoitettu auki hyvin, ei sellaisella raivostuttavalla tavalla, joka saa minut näkemään punaista.

Kirja etenee irtonaisina katkelmina, jotka harppovat sinne tänne. Aiheet soljuvat toisiinsa sujuvasti. Susiluoto pohtii surua ja menetyksiä. Naapuri Suomessa on vakavasti sairas, Susiluoto muistelee edesmennyttä veljeään, ajattelee isäänsä, pohtii lapsiaan, näkee unia... Luopuminen on vahva teema.

Susiluodon teksti on kaunista ja sujuvaa, runollista. Ilmaisu on taloudellista, katkelmat lyhyitä, jos niiden ei tarvitse olla pidempiä. Italian matkan tunnelmia, ilmastoahdistusta, kirjoittajan ihmisen ajatuksia – sitä kaikkea Kehrä tarjoaa sujuvan ja mielenkiintoisen kattauksen.

Luettuani alkuvuodesta Shafakin uusimman kirjan, oli jokseenkin selvää, että aikaisempaankin tuotantoon on syytä tutustua. Lainasin kirjastosta muutaman ja niistä ensimmäisenä vuoroon pääsi Kunnia, joka nimensä ja kuvauksensa perusteella hieman huolestutti: olisikohan kovinkin raskas aihe luvassa.

Oli ja ei. Kirja kertoo kurdisuvusta, jossa kahdeksan tyttären joukosta kaksossiskojen tiet vievät eri suuntiin. Jamila jää kotikylään Turkin syrjäseuduille, mutta Pemben tie vie miehen perässä Lontooseen. Siellä Pembe kasvattaa kolmea lastaan. Esikoispoika Iskender on äitinsä silmäterä, vauhdikkaalla 1970-luvulla kasvava tytär Esme monessa asiassa äitinsä kanssa napit vastakkain ja kuopus Yunus sekaantuu nousevaan punkliikkeeseen ja talonvaltaajiin.

Kirja kerii auki suvun tarinaa, alkaen Pemben ja Jamilan syntymästä 1940-luvulta ja päätyen 1990-luvulle, kun kaikki tapahtunut on tapahtunut ja Iskender vapautuu vihdoin vankilasta. Kaikilla on omat haaveensa, omat käsityksensä sopivista arvoista ja omat heikkoutensa. Toprakin perheen isä Adem, Pemben mies, on omalla tavallaan heikko ihminen, eikä pysty olemaan kunnollinen isä lapsilleen. Isän puute näkyy varsinkin Iskenderissä, jonka on noustava isän paikalle puolustamaan perheen kunniaa.

Maaseudulla ja menneisyydessä, josta Pembe on kotoisin, tytön ainoa mittari on kuuliaisuus, kunnollisuus ja perheen kunnian ylläpitäminen. Pembe yllättyy Lontoossa, miten kevyesti englantilaiset puhuvat häpeästä. “It's such a shame!”, kun Pemben maailmassa häpeän tuottaminen perheelle on pahinta kaikesta. Silti juuri Pembe on se, joka lopulta rohkaistuu ja toimii – ja jonka salaisuus osoittautuu kohtalokkaaksi.

Kunnia liikkuu raskaiden, synkkien aiheiden ympärillä: kunniamurha, maahanmuutto, rasismi, pettymykset, menetykset, suru... Toisaalta se on myös hyvin sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen. Shafak liikkuu taitavasti eri aikatasoilla, tuoden eri henkilöiden näkökulmia ja pitäen lukijan mielenkiintoa yllä. Monipuolinen henkilögalleria tuo tarinaan monenlaisia ulottuvuuksia, joka lieneekin jonkinlainen Shafakin tavaramerkki. Kunnia on hieno teos, joka vahvistaa käsitystäni Shafakista taitavana kirjailijana.

Tällainen pieni kirja tarttui sattumalta matkaan kirjastosta. Kirjailijan nimi oli tuttu ja kun kansiliepeessä oli vielä siteerattu minun arviotani Luiz Ruffaton edellisestä Rutosti hevosia -kirjasta, niin pitihän tämä napata matkaan.

Tekokukkia on erikoinen kirja, se on monikerroksinen tarina. Kirjailija vetäytyy heti syrjään ja kertoo saaneensa kirjan ainekset brasialaiselta insinööriltä Dório Finettolta, jonka ura Maailmanpankin palveluksessa on vienyt miestä paikasta toiseen ja kokemaan monenlaisia asioita. Näitä mies on sitten kirjoitellut muistiin. Kirjoitukset Finetto toimitti sitten kirjailija Ruffaton käytettäväksi, ovathan molemmat italialaistaustaisia saman seudun kasvatteja.

Heti ensimmäisessä kertomuksessa ei kuitenkaan puhuta Finettosta mitään, vaan uppoudutaan insinöörin Brasiliassa kohtaaman Bobby Clarken monipuoliseen ja polveilevaan elämäntarinaan. Vastaavanlaisia kohtaamisia tapahtuu muuallakin, eri puolilla maailmaa. Finetto kohtaa matkoillaan ihmisiä, joiden tarinoita hän kuuntelee ja kirjaa ylös, ja näistä tarinoista Ruffato on sitten tämän episodiromaanin koostanut.

Tarinat ovat kiehtovia. Matkoilla poiketaan Saksassa, Indonesiassa ja Libanonissa, mutta pääpaino on Etelä-Amerikassa: Brasiliassa, Argentiinassa, Uruguayssa. Pääteemoiksi nousevat erilaiset perheisiin liittyvät tragediat, sodan monipuoliset vaikutukset ihmisiin, juurettomuus ja muistaminen ja muistetuksi tuleminen.

Melkoinen rakennelma. Ihan hieman epäilen, mahtaako Dório Finettoa olla olemassa vai olisiko hän sittenkin vain Ruffaton kirjallinen rakennelma. Vaan samapa tuo: Ruffato on oivallinen tarinankertoja, joka nostaa esiin inhimillisyyttä eri muodoissaan. Valittu rakenne palvelee tätä tarkoitusta oivallisesti.

Majakka kuuluu Virginia Woolfin tunnetuimpien teosten joukkoon ja on päätynyt useammalle 1900-luvun parhaiden romaanien listalle. Päällisin puolin se on aiheeltaan suoraviivainen: se kertoo Ramsayn perheestä ja perheen kahdesta vierailusta Skyen saarelle.

Ensimmäisellä kerralla päähuomio on rouva Ramsayssa, joka lupaa James-pojalleen, että seuraavana päivänä mennään vierailemaan majakalle. Herra Ramsay torppaa ajatuksen kuitenkin välittömästi: seuraavana päivänä sää tulee olemaan huono, joten merimatka majakalle ei tule onnistumaan. Yhden illalliselle huipentuvan päivän aikana ehtii tapahtua varsin paljon Ramsayn suuren perheen ja lukuisten vieraiden kesken.

Kahden vierailun väliin jää kirjan toinen osio, joka on nimetty yksinkertaisesti “Aika kuluu”. Se kuvaa kymmenen vuoden tapahtumia nopeasti, talon rapistumista ja perhettä kohtaavaa surua. Tämä lyhyt ja ytimekäs ajankulun kuvaus on kirjan hienoimpia yksityiskohtia.

Kolmannessa osassa perheenjäseniä ja heidän vieraitaan palaa kesähuvilalle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Matka majakalle saattaa vihdoinkin onnistua. Saarelle palaa myös ensimmäisessä osassa nuorena epävarmana taiteilijana esiintynyt Lily Briscoe, joka nousee toisella kerralla keskeiseksi hahmoksi.

Kirjassa on käytetty tajunnanvirtatekniikkaa, se kuvaa päähenkilöidensä ajatuksenjuoksua lennokkaasti ja vapasti. Varsinkin ensimmäisessä osassa rouva Ramsayn kohdalla Majakka kuvaa hyvin vanhemmuuteen ja emännöintiin liittyvää moniajoa, kun rouva Ramsay yhtä aikaa lukee kirjaa lapselleen, huomioi miehensä ja vieraidensa tunteita ja tilanteita ja pohtii omiaan.

Kovin suuria asioita ei tapahdu, mutta tarkkaavainen lukija pystyy silti aistimaan tunnetilojen muutoksia, ajattelun kehittymistä ja henkilöiden välisiä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisia piirteitä: Woolfin sisko Vanessa Bell kuvaili joidenkin rouva Ramsayta kuvanneiden kohtien kuin herättäneen heidän äitinsä kuolleista. Rouva ja herra Ramsayn välinen suhde onkin kirjan ytimessä.

Tajunnanvirtatekniikka ei tee kirjan lukemisesta helppoa. Vaikka sivuissa mitattuna kirja ei kovin pitkä olekaan, sillä on paljon sanottavaa ja lukiessa on syytä olla aistit tarkkana, jotta pysyy mukana. Toisaalta ei kirjaa tarvitse pelätäkään: se on aivan ymmärrettävissä ja nautittavissa.

Olipas mukava lukea parin pidemmän ja työläämmän kirjan perään jotain helppoa ja hyväntuulista. Tokuen resepti oli aivan satunnainen kirjastolöytö. Japanilainen aihe, Raisa Porrasmaan nimi heti kannessa ja sympaattiselta vaikuttava tarina saivat tarttumaan kirjaan. Luin tämän yhdellä istumalla ja kirja teki kyllä tehtävänsä: hyvä mieli jäi.

Tokuen resepti kertoo dorayaki-leivonnaisia myyvässä kojussa raatavasta Sentarōsta. Hän on kojun omistajille velkaa ja joutuu siksi työskentelemään kojussa, kunnes velka on maksettu. Työ on tylsää, eikä Sentarō saa siitä mitään iloa. Leivonnaisetkin ovat korkeintaan keskinkertaisia, koska Sentarō ei halua nähdä juurikaan vaivaa niitä tehdäkseen.

Kojussa vierailee 76-vuotias Tokue, joka haluaisi mieluusti tulla työskentelemään osa-aikaisena. Sentarō ei suostu, vaikka nainen työskentelisi likimain ilmaiseksi, koska eihän hän nyt voi vanhaa mummelia palkata. Tokue on kuitenkin sitkeä ja kun hän tuo Sentarōlle maistettavaksi tekemäänsä taivaallisen hyvää paputahnaa, Sentarō suostuu: mummeli ei saa tulla palvelemaan asiakkaita, koska hänen raihnaisuutensa voisi pelottaa asiakkaat pois, mutta paputahnansa salaisuuden hän saa kyllä Sentarōlle opettaa.

Sentarō joutuu kovaan kouluun, sillä Tokuen resepti vaatii paljon enemmän raatamista kuin aikaisemmin käytetty valmiina ostettu tahna. Lopputulos on kuitenkin hyvä ja kojun myynti kasvaa – ja se taas tarkoittaa Sentarōn vapautumista nopeammin! Kuten arvata saattaa, Sentarōn ja Tokuen välit lämpenevät ja pikku hiljaa hyväntuulinen mummeli valloittaa karskin Sentarōn sydämen.

Tarinaan liittyy salaisuuksia ja stigmoja. Tokue on sairastanut nuorena vakavasti ja siksi hän on joutunut elämässä syrjään. Sentarō puolestaan on istunut vankilassa, mikä antaa oman stigmansa. Seurueeseen liittyy myös yksinäinen koulutyttö Wakana. Kolmikko löytää sitten yhdessä elämälleen vähän valoisampia suuntia, vaikka vastoinkäymisiäkin on matkassa sopivasti.

Tokuen resepti ei ole mitenkään erityisen omaperäinen tarina sinänsä, aika tavanomaisten kaavojen kautta se etenee, mutta japanilaiset puitteet ja yksityiskohtainen paneutuminen leivonnaisiin tekevät Tokuen reseptistä kiinnostavan. Kirjailija Durian Sukegawa onkin opiskellut kondiittoriksi ja rakkaus ruoanlaittoon paistaa kirjan sivuilta. Tämä viehättävä hyväntuulen kirja lämmittää mieltä ja siten palvelee hyvin tarkoitustaan.

Kovin vähän on A. S. Byattia vielä suomennettu, melkein kymmeneen vuoteen ei mitään. Vuonna 1990 alunperin ilmestynyt Riivaus on Byattin merkittävimpiä teoksia, joten oli korkea aika sekin lukea.

Kirjallisuudentutkija Roland Michell tekee löydön. Hän tutkailee London Libraryssä tutkimalleen 1800-luvun runoilija Randolph Henry Ashille kuulunutta kirjaa. Kukaan ei ole selvästikään kajonnut paksun viktoriaanisen pölyn peittämään kirjaan vuosikausiin, ehkä koskaan, ja Michell löytääkin kirjan välistä pari kirjeluonnosta. Nämä Ashin kirjoittamat kirjeenalut herättävät heti mielenkiinnon, eikä Michell kykene palauttamaan kirjeitä kirjan väliin. Hän ottaa ne mukaansa ja alkaa selvittää, mistä on kyse.

Arkistoista selviää, että kirjeiden viittaamassa tilaisuudessa on ollut paikalla eräs neiti LaMotte, itsekin runoilijana tunnettu. Michell penkoo asiaa ja tulee ohjatuksi Englannin johtavan Christabel LaMotte -asiantuntijan pariin. Maud Bailey johtaa Lincolnin yliopiston naistutkimuskeskusta. Hänelle Michellin on pakko tunnustaa varkautensa. Bailey kiinnostuu kirjeenvaihdosta myös, sillä se mullistaa paitsi Ash-tutkimuksen, myös LaMotte-tutkimuksen. Kaksikko alkaa yhdessä selvitellä kirjeenvaihdon kohtaloa.

Tästä avautuu monitasoinen juttu, jossa toisiinsa kietoutuvat viktoriaanisen ajan kirjalliset salaisuudet ja kirjan nykyhetken käänteet. Michellillä ja Baileyllä on käsissään todellinen jymyjuttu, kunnon tieteellinen skuuppi, jonka he haluavat pitää salassa kaikilta muilta – erityisesti ahneelta amerikkalaiselta Ash-keräilijältä Mortimer Cropperilta – ainakin siihen asti, että he saavat salaisuuden selvitettyä.

Ashin ja LaMotten suhdetta valotetaan myös heidän aikaansa sijoittuvilla katkelmilla, mutta ennen kaikkea viktoriaaninen aika näyttäytyy teoksessa tekstien kautta. Byatt herättää fiktiiviset kirjailijansa henkiin kirjoittamalla heidän tekstinsä: Riivauksessa on sivukaupalla kirjeitä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä. Tämä on lukijallekin paikoin haastavaa, mutta kun tähän vanhahtavaan tekstiin heittäytyy mukaan, huomaa miten se keskustelee kirjan nykyhetken kanssa; taitavasti on Byatt kaiken tämän rakentanut, kuten mestarikirjailijalta sopii toki odottaakin.

Riivaus on raskas, mutta palkitseva kirja; siinä on paljon samaa, mikä tekee myös Lasten kirjasta niin kiehtovaa luettavaa. Hieno teos.

Olen lukenut Richard Powersia viimeksi kymmenen vuotta sitten ja olin näemmä kokonaan unohtanut ylipäänsä lukeneeni Suopeuden. Nyt kun katselen vanhoja kirjoituksiani Powersin kirjoista, ihmettelen miksen suuremmalla innolla käynyt Ikipuihin käsiksi. No, kehuttiin tätä sen verran laajalti, että pakkohan tähän oli tutustua.

Ikipuut kertoo puista ja ihmisistä, jotka välittävät puista ja metsistä. Se kuvailee kaikkea sitä kamaluutta, millä metsiä kohdellaan, keskittyen Yhdysvaltoihin, mutta paljon samaahan modernissa metsätaloudessa on Suomessakin. Ihan yhtä suurella tarmolla täälläkin kaadetaan metsiä, joiden pitäisi oikeastaan vain antaa olla. Yhdysvalloissa kaikki on tietysti niin paljon suurempaa, niin puutkin: huikeat jättiläispunapuut ovat tietysti kirjassa merkittävässä osassa.

Kirja on perinpohjainen. Ensimmäiset parisataa sivua käytetään henkilögallerian alustamiseen. Kun irralliset tarinan juuret yhdistyvät yhdeksi rungoksi ja henkilöt enemmän tai vähemmän kohtaavat toisensa, toiminta saa trillerimäistä vauhtia ja toimintaa. Siitä tarina sitten haarautuu monihaaraiseksi oksastoksi, kun henkilöt päätyvät kukin omalle taholleen.

Ikipuut oli kiehtova ja turhauttava. Se on toisaalta omiaan ruokkimaan ahdistusta ilmastonmuutoksesta ja ihmisten välinpitämättömyydestä, toisaalta rohkaiseva näyttäessään ihmisiä, jotka toimivat metsien hyväksi, olkoonkin että taisto vaikuttaa välillä toivottomalta. Myös tieteen maailman toimintaa metsien kaupallisen hyödyntämisen palveluksessa kuvataan hienosti: kirjan hahmoista Patricia saa kokea kovasti sen, miltä tuntuu olla tieteen toisinajattelija.

Hieman irralliselta muista tuntui Neelayn osuus. Tämä intialaistaustainen koodarivelho kehittää puiden inspiroimina huikeita pelimaailmoja, mutta niiden merkitys kirjan kokonaisuudelle jää lopulta vähän etäiseksi. Lisäksi nämä pelimaailmat ovat jotenkin tyypillisiä kirjojen jumalpelejä, eli aivan maagisen upeita ja täydellisiä. Tässäpä olisikin ihan hyvä sauma kirjallisuustieteen ja tietojenkäsittelyn yhdistelevälle gradulle: kirjoissa esiintyvät elämää suuremmat tietokonepelit. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta, kun jossain kirjassa kehitellään tällaista aivan täydellistä tietokonepeliä (Austin GrossmaninYou, esimerkiksi).

Jos kirjan luettuasi koet tarvetta tehdä metsien hyväksi jotain, mutta et tiedä mitä, suosittelen lämpimästi tutustumaan Luonnonperintösäätiön toimintaan. Sen rahoittaminen on erittäin helppo tapa tehdä jotain konkreettista suomalaisten uhanalaisten metsien hyväksi.

Tämä oli joku satunnaispoiminta kirjastosta, arvelen että luulin lainaavani Mercè Rodoredan kirjan. No menihän tämä nyt melkein sinne päin... Mutta ihan kelpo jännäriksi tämä espanjalaistarina osoittautui. On se palkittukin arvostetulla Planeta-palkinnolla ja Vuoden johtolangan ulkomaan kunniakirjalla, eli kovin on kunniakas teos!

Kirjan päähenkilönä on Madridissa asuva kirjailija Manuel, joka saa sen pahimman uutisen: poliisit tulevat ovelle ja kertovat, että hänen aviomiehensä Álvaro on menehtynyt auto-onnettomuudessa. Tästä alkaa melkoinen shokkiputki, sillä seuraavaksi Manuelille selviää, että Álvarolla on ollut salattu elämä: mies ei olekaan vain mainostoimistoyrittäjä, vaan itse asiassa galicialaisen aatelissuvun vesa, upporikas markiisi, jonka suku – josta mies ei kertonut Manuelille ikinä mitään – on hyvin korkea-arvoista ja vaikutusvaltaista.

Manuel aikoi poiketa Galiciassa pikaisesti selvittämässä asiat ja palata elämäänsä, mutta juuri eläkkeelle jäänyt paikallinen maalaissantarmi Nogueira – melkoinen homofobinen yrmy mieheksi – vetää Manuelin mukaan tutkimuksiinsa. Nogueira on nimittäin vakuuttunut, että Álvaron kuolemassa on jotain hämäräperäistä ja paikallinen tapa lakaista aatelisiin liittyvät epäselvyydet vaivihkaa maton alle on kätkemässä rikoksia, jotka Nogueiran oikeudentunto haluaa saada pinnalle.

Aateluus tosiaan velvoittaa ja kun Manuel uppoutuu syvemmälle tapaukseen, Álvaron ja tämän perheen elämän synkät salaisuudet alkavat nousta pintaan. Ei ole tosiaankaan ihme, että Álvaro on halunnut jättää perheensä taakseen, sen verran synkkiä juttuja taustalla on. Manuel joutuu pohtimaan suhdettaan Álvaroon moneen kertaan tapahtumien edetessä pidemmälle.

Tämän kaiken minä annan sinulle on pitkänpuoleinen kirja, mutta oikein vetävä. Tarina avautuu pikkuhiljaa ja päähenkilöt, Manuel ja santarmi Nogueira, ovat inhimillisiä ja kiinnostavia. Aivan kelpo dekkarijännäri siis ja samalla melkoinen matkailumainos Galicialle – kyllä vain houkuttaisi mennä käymään ja ihastelemaan viiniviljelmiä ja aateliskartanoita!

Lasten hankinta on yksi ihmiselämän suurimmista päätöksistä, johon liittyy helposti suuria tunteita, oli asiasta sitten mitä mieltä tahansa. Lapsenhaluisten ja vapaaehtoisesti lapsettomien välillä on herkästi iso ristiriita. Lapsen saamista ei voi täysin ymmärtää ellei sitä itse ole kokenut ja toisaalta lapsettomalle harva asia raivostuttaa kuin “entä jos mielesi muuttuu?”-kyseleminen – ja kun joidenkin mieli sitten joskus kuitenkin muuttuu. Oli miten oli, lapsen saaminen on peruuttamaton muutos, jota ei voi vain kokeilla, joten ajatteli asiasta mitä tahansa, kysymys on todella iso ja merkittävä.

Niinpä ei ole mikään ihme, että Donna Freitasin haarautuvien polkujen puutarha ottaa aiheeksi juuri vapaaehtoisen lapsettomuuden ja lapsensaannin. Rose Napolitanon yhdeksän elämän päähenkilö on akateemisella uralla hyvin edennyt Rose, joka on aina tiennyt, ettei missään nimessä halua lapsia. Aivan ihana mies Luke on aina ollut samaa mieltä ja tältä pohjalta on myös menty naimisiin.

Nyt Luke kuitenkin haluaa lapsen. Tapahtumat alkavat jokaisessa yhdeksässä elämässä keriytyä auki samasta tilanteesta: Rose ja Luke riitelevät siitä, että Rose ei ole syönyt raskausvitamiinejaan, koska ei oikeastaan haluaisi tulla raskaaksi. Tästä kohtauksesta lähdetään sitten yhdeksään eri suuntaan: joissain Rose suostuu lapseen, toisissa ei, ja seuraukset Roselle, Lukelle ja heidän suhteelleen vaihtelevat.

Onhan näitä vaihtoehtoisia elämänkulkuja kirjoissa nähty, Kate AtkinsoninElämä elämältä ja Paul Austerin4 3 2 1 tulevat ensimmäisinä mieleen. Rose Napolitanon elämät ovat paikoittain melkoinen sekasotku, kirjan rakenne on melko poukkoileva ja vaatii vähän keskittymistä, että muistaa mikä elämistä oli mikä (äänikirjana tämä voi olla aika kiperä kuunneltava!). Onneksi jokaista yhdeksää elämää ei sentään heitetä kerralla lomittain, vaan elämät aukeavat vaiheittain.

Äitiys, vapaaehtoinen lapsettomuus ja lasten saaminen ovat isoja kysymyksiä, joihin Rose Napolitanon yhdeksän elämää tarttuu kiinnostavalla tavalla. Kirja kuvaa hyvin niitä paineita, joita äitiys naisille asettaa monelta eri suunnalta, miten omat halut ja ympäristön paineet risteävät ja miten erilaiset ihmissuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset asiaan vaikuttavat.

Nyt on, kurjan pian, kaikki suomennetut Tokarczukit luettu. Eipä niitä kuin neljä olekaan. Nyt vuorossa ollut Vaeltajat tuli suomeksi jo 2012, englanniksi vasta Nobel-voiton myötä 2018, jolloin kirja voitti kansainvälisen Man Bookerin.

Vaeltajat on kiehtova kirja; se ei ole perinteinen romaani, vaan kokoelma eri mittaisia kirjoituksia, vaihdellen kymmenistä sivuista muutamiin lauseisiin. Kaikesta hajanaisuudesta muodostuu hieno kokonaisuus, kun erilaiset tekstit keskustelevat keskenään. Nimi viittaa venäläiseen lahkoon, joka näki Pietari Suuressa antikristuksen ja jonka jäsenet pakoilivat yhteiskuntaa muun muassa pysymällä jatkuvasti liikkeessä. Tämä juurettomuus yhdistyy Vaeltajissa näppärästi moderneihin lentokenttien nomadeihin, jotka vaeltavat ympäri maailmaa.

Toisena vahvana teemana on ruumiin matka kohti kuolemaa. Kirjassa kuvataan paljon ensimmäisten anatomien työtä, ruumiinosien preparoimista ja asettamista näytteille ja modernia plastinointia – onpa kirjassa selviä viittauksia Body Worlds -näyttelyynkin. Kuolemaa ja ikääntymistä tarkastellaan eri näkökulmista, ja se nivoutuu matkustamiseenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä preparoidut ruumiinkappaleet päätyvät vaeltamaan paikasta toiseen kun ne vaihtavat omistajaa ja siirtyvät toisiin kokoelmiin.

Kertakaikkisen hieno kirja. Nyt hieman harmittaa, ettei Tokarczukin parissa ole suomeksi mahdollista jatkaa tämän pidemmälle. Toivottavasti tässäkin tapauksessa oivallista työtä tehnyt Tapani Kärkkäinen saisi jatkaa Tokarczukin suomentamisen parissa, ainakin Jakobin kirjat vaikuttaisi mielenkiintoiselta teokselta ja Bisarreja tarinoita lukisin myös mielelläni. Toivottavasti Nobel-voitto siivittäisi suomennosten jatkamiseen.

Marianna Kurton aiemmat romaanit ovat miellyttäneet: Tristania oli kiinnostava ja Seitsemäs piste vähän haastavampi, mutta silti kaunis. Niinpä tämä Hellä leijonakin kiinnosti, vaikka vähän erilaista lajityyppiä edustaakin. Ei siinä mitään – olenhan minä romanttisen viihteen parissa viihtynyt, hiljan esimerkiksi Niina Meron ja Nelli Hietalan kirjojen parissa.

Hellä leijona ei kuitenkaan onnistunut lunastamaan takakannen lupausta “hykerryttävän viihdyttävästä”. Ei tosiaan! Ennemmin luonnehtisin ahdistavaksi ja tukalaksi. Kirja kertoo näytelmäkirjailija Anniinasta, joka kohtaa vakiokahvilassaan miehen, jonka kanssa suhde on alusta asti kulmikas, mutta kiehtova. Mies kuitenkin tekee katoamistemppuja.

Anniinan entinen mieskin – joka inspiroi Anniinan kirjoittamaan tuoreimman näytelmänsä Mieheni on paska – ilmaantuu kuvioihin. Seuraa paljon draamaa, soutamista ja huopaamista, kun Anniina säätää exänsä ja tämän uuden hankalan ihastuksen kanssa. Anniina on yksinkertaisesti ärsyttävä päähenkilö. Mustasukkainen kuin mikä, jatkuvasti murehtimassa että mikä on kun mies ei soita, ja sitten kun se soittaa, niin heti ollaan kimpussa naljailemassa ja piikittelemässä.

Luin Hellän leijonan väliin Liv Strömquistin tuoreimman, jossa niin ikään käsiteltiin rakkaussuhteita ja sehän keskusteli mielenkiintoisella tavalla tämän kirjan kanssa. Tässä näyttäytyy tavallaan juuri se, mistä Strömquist puhui: mies käyttää emotionaalista valtaa pitämällä etäisyyttä. Ja samalla sitten taas ei – kun pariskunta on yhdessä, mies onkin se, joka on enemmän tunteella mukana ja Anniina ottaa etäisyyttä.

Lopetus sentään oli sen verran oivallinen, että harkitsin hetken jo kolmatta tähteä. Mutta ei – kirja oli sen verran pitkä ja siinä määrin turhauttavaa vaellusta koko muulta mitaltaan, että en kyllä halua lopulta tätä erityisemmin suositella.

Ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen paatos on ollut herkullista luettavaa tähän asti. Uusin albumi, Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan jatkaa totutulla linjalla: luvassa on tuhti albumi feministisistä aiheista, julkkismiehiä säästelemättä, täynnä tekstiä ja asiaa lähdeviitteiden kera.

Mitään suurta visuaalista sarjakuvataidetta Strömquist ei edelleenkään tee. Leonardo DiCapriota en olisi kuvista tunnistanut ja teksti ja asia on vahvasti pääosassa. Toimii se näinkin, mutta onhan tämä melko raskasta luettavaa. Asia ei nimittäin ole kevyttä, vaikka kepeästi DiCaprion uimapukumallisarjadeittailulle kuittailulla alkaakin.

Strömquist nimittäin pureutuu tässä albumissa myöhäiskapitalistisen ajan romantiikkaan ja rakkauteen. Miksi rakkaussuhteet tuntuvat olevan entistä vaikeampia? Strömquist esittelee vastaukseksi muutaman vaihtoehdon. Eteläkorealaisen filosofi Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa ihmisen libido suuntautuu ensisijaisesti omaan subjektiin ja toiset ihmiset ovat peilejä, joista omaa egoa voi vahvistaa. Tällöin toista, jolta on riistetty toiseus, ei ole mahdollista rakastaa, vain kuluttaa. Niinpä parikymppiset uimapukumallit ovat DiCapriolle rakkauden kohteen sijasta ikäänkuin kulutushyödykkeitä.

Toisena teoriana Strömquist nostaa esiin rationaalisen valinnan nousun Parinmuodostukseen liittyy aikaisempaa paljon enemmän valinnanmahdollisuuksia. Sosiologi Eva Illouzin mukaan rationaalinen päätöksentekotapa heikentää kykyä kokea voimakasta emotionaalista sitoutumista. Pitkälle verbalisoitu valinnanmahdollisuuksien kulttuuri voi heikentää ihmisten kykyä kiintyä toiseen ihmiseen ilman erityistä syytä. Toiset ihmiset ovat tavaroita, joita valitaan, eikä tavaran vuoksi haluta muuttua itse.

Kolmanneksi Strömquist toteaa, että tapa olla menestynyt mies on muuttunut viimeisen 100–150 vuoden aikana. Kun miehet eivät ole enää vallassa kaikkialla yhteiskunnassa, miehinen vallankäyttö on muuttunut. Perinteinen miehinen status – omaisuuden kaltaisessa asemassa oleva vaimo, runsaasti perillisiä – onkin takapajuista ja tunkkaista, joten siinä missä äärimmäinen tunteikkuus ja omistautuminen rakkaudentunteelle oli miehekästä 1800-luvulla, nyt miehekkyyden ylin mittari on viileän etäisyyden pitäminen.

Roolit ovat vaihtuneet: nyt paine hankkia lapsia ja sitä kautta tunteellinen sitoutuminen on miesten sijasta naisten niskassa. Miehillä on uudenlaista emotionaalista vallankäyttöä, joka ilmenee siinä, että naiset ovat emotionaalisesti saatavilla ja miehet haluttomia sitoutumaan. Tästä seuraa, että naisille jaellaan naistenlehdissä runsaasti avuliaita neuvoja siitä, miten olla vähemmän takertuvainen ja etäisempi – ja se taas osaltaan syö mahdollisuuksia löytää todellista rakkautta (tätä kommentoi taannoin hauskasti Holly BournenTeeskentelyä).

Neljänneksi Strömquist nostaa vielä esiin lumouksen haihtumisen – siis sen, miten mystinen ja henkinen käsitys rakkaudesta on korvautunut biologisella materialismilla, joka typistää tunteet kemiallisiksi reaktioiksi.

Viidentenä ja viimeisenä teoriana Strömquist nostaa teorian siitä, että olemme yksinkertaisesti surkeita kuolemaan. Me emme halua kuolla. Päätöksen tekeminen ja uskollisuuden vannominen muistuttaa kuolemaa. “Siksi yhä löydämme itsemme tästä sameudesta, jossa kaikki sekoittuu, mikään ei koskaan ala tai lopu, jossa elämä on yksi pitkä, pitkä, päättymätön pyöräretki, ja seurana retkellä on ihmisiä, joiden ammattina on esitellä erilaisia vaatekappaleita, joita käytetään silloin kun mennään uimaan”.

Albumin toinen osa alkaa Beyoncén kappaleesta Irreplaceable. Strömquist esittää kappaleen olevan anthem tietynlaiselle asenteelle rakkautta kohtaan, self-empowerment-feminismille, “uusi mies minuutissa”-doktriinille: Sinä päätät, koska rakkaus alkaa ja loppuu; rakkauden vuoksi ei pidä kärsiä; oman minuuden säilyminen vahvana on tärkeää ja rakkauden on oltava tismalleen molemminpuolista; jos rakastaa kumppania enemmän kuin tämä rakastaa takaisin, suhde on lopetettava.

Tämä ideaali on, kuten Strömquist osoittaa, reippaassa ristiriidassa sen kanssa, miten rakkaus on aikaisemmin käsitetty. Aikaisemmin olisi ollut mieletöntä ajatella, että rakkaus olisi asia, josta voisi vain päättää. Esimerkiksi Kierkegaard kuvaa rakkautta selittämättömänä ja vastaansanomattomana voimana.

Byung-Chul Hanin mukaan myöhäiskapitalismissa kuriyhteiskunnasta on siirrytty “voida-yhteiskuntaan”: enää ei “täydy” mitään, nyt perusverbi on “voida”. Tästä seuraa riiston muuttuminen sisäistetyksi, ihmisestä itse lähteväksi. Näin riistoon ei tarvita herroja, ja oma-aloitteisuus on sitä paitsi tehokkaampaa kuin ulkoinen piiskaus. Hanin mukaan rakkaus ei kuitenkaan voi elää rinnakkain tällaisen suorittamisen kanssa. Rakastuminen on voimattomuutta.

Rakkauden vuoksi kärsimisellä on historiallisesti ollut korkea status: mahdottoman rakkauden tuottama kärsimys on ollut jaloa, nykypäivänä se on taas säälittävää. Menisit terapiaan! Jos rakkaudesta seuraa kärsimystä, valinta on ollut erehdys ja oikeastaan pitäisi kehittää itsetuntemustaan tehdäkseen jatkossa parempia valintoja. Rakkaus on kuitenkin hyödytöntä (ja juuri siksi pyhää) toimintaa, johon osallistumalla ottaa riskin haavoittumistesta. Eva Illouzin mukaan ihminen, joka tarkastelee rakkautta vaihtokauppana ja liiketoimintaneuvotteluna, astuu alueelle, joka on lopulta yhteensopimaton rakkauden kanssa.

“Feministinen vastaus siihen, kun rakkauteen kykenemättömät miehet kohtelevat naisia huonosti ei voi olla se, että naiset tekevät itsestään yhtä kykenemättömiä rakkauteen self-empowermentin ajatusakrobatian avulla.”

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan on kiehtova syväsukellus rakkauteen myöhäiskapitalismin aikana. Se on varmasti kepeämpää luettavaa kuin lähteisiin uppoutuminen, mutta kyllä tässä pureskeltavaa riittää: mikään ihan helppo, kepeä ja nopeasti luettava sarjis tämä albumi ei missään nimessä ole. Suosittelen siis perehtymään ajan kanssa.

Espanjalaisen Milena Busquetsin toinen romaani varsin huomaamattoman esikoisen jälkeen oli kansainvälinen menestys. Vanhan persialaisen erittäin yleispätevän elämänohjeen mukaan nimetty Tämäkin menee ohi on osin omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo nelikymppisen päähenkilön elämästä äidin kuoleman jälkeen.

Päähenkilö Blanca matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen perheen kesähuvilalle Cadaquésiin, merelliseen pikkukaupunkiin lähelle Ranskan rajaa. Siellä hän potee äitinsä menetystä ja myrskyisää suhdetta äitiinsä, samalla kun viettää kesäpäiviä lastensa ja ystäviensä kanssa ja öitä kahden ex-miehensä ja rakastajansa kanssa.

Meno on siis aistillista ja jopa riehakasta, vaikka taustalla velloo koko ajan syvä suru. Äiti on ollut erittäin vahva hahmo Blancan elämässä, jokainen asia kaupungissa tuo mieleen jotain äitiin liittyvää. Surussa on siis monenlaisia sävyjä. Siinä sivussa elämänjano ja seksuaalisuus ovat vahvasti mukana.

Blancan äiti on poissaoleva, tietysti, mutta samalla erittäin keskeinen hahmo kirjassa. Hänestä piirtyy mielenkiintoinen kuva, mielenkiintoisempi kuin Blancan ystävistä tai rakastajista, jotka jäävät aika pinnallisiksi. Blancan surusta ja elämästä tässä tietysti onkin kyse, kaikki muut hahmot ovat syystäkin statisteja.

Mielenkiintoinen, värikäs ja tunnelmaltaan kaikesta kuolemasta huolimatta kesäinen kirja – sopii siis mainiosti näin heinäkuun helteisiin.

Toni Morrisonin viimeiseksi romaaniksi jäänyt Luoja lasta auttakoon on melko lyhyt romaani, jonka pääosassa on Bride, yönmusta kaunotar, joka tumma iho on kuitenkin vaaleanruskeammille vanhemmille kauhistus. Tyttären ihonväri ajaa vanhemmat eroon ja äidin ja tyttären välille syntyy ylittämätön kuilu.

Lapsuuden traumat ovatkin kirjan kantava teema. Bride on äitinsä traumatisoima, ja kirjassa esiintyy näin pieneksi kirjaksi varsin hurja määrä erilaista lasten hyväksikäyttöä ja traumatisointia. Sisältövaroitus lienee siis paikallaan: jos ei halua lukea lasten hyväksikäytöstä, tämä kirja kannattaa jättää väliin.

Bride saavuttaa huonosta lapsuudestaan huolimatta – tai kenties juuri näyttääkseen äidilleen – elämässään menestystä. Parisuhteen päättyminen suistaa Briden kuitenkin pois raiteiltaan. Bride yrittää epätoivoisesti korjata tekemiään vääryyksiä, mutta yritys päätyy katastrofiin. Tapahtumat saavat suorastaan melko epätodellisiä käänteitä, kun Bride lähtee etsimään hatkat ottanutta miesystäväänsä Bookeria, jolla hänelläkin on taustallaan omat lapsuuden traumansa.

Luoja lasta auttakoon on vähän kummallinen kirja. Sen käänteet ovat paikoin epäuskottavia ja henkilöt vähän yksiulotteisia. Ihan kelpo kertomus kyllä ja tarjoaa näkökulmia rasismiin ja traumatisoivan hyväksikäytön vaikutuksiin ihmisen myöhemmässä elämässä. Morrisonin tuotannosta löytyy kuitenkin parempiakin kirjoja.

Niina Mero debytoi oivallisella Englantilaisella romanssilla. Seuraava kirja Romanssin sankari jatkaa samojen henkilöiden parissa. Suorasta jatko-osasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä nyt edellisen kirjan päähenkilö Nora on aivan sivuosassa, päärooliin nousee Dorianin veli Ben.

Ben on toipumislomalla oleva erikoisjoukkojen sotilas, joka tulee tapaamaan Doriania Tampereelle. Ben tutustuu Noran ystävään Mikkoon ja asiat johtavat toisiinsa ja pian Ben löytääkin itsensä Mikon kesämökiltä apuna remonttihommissa. Kaunein suomalainen järvimaisema esittelee parhaita puoliaan, mökkiremontti pitää sopivasti kiireisenä ja naapurissa asuu vielä mielenkiintoinen nainen.

Benin ei kuitenkaan ole helppo kääntää elämässään uutta lehteä. Fyysisten kolhujen lisäksi miestä painavat henkiset vaikeudet. Ben ei sitä itselleen myöntäisi, mutta sivustakatsojalle on selvää, että sotatoimista seurannut PTSD pitää Beniä tiukasti otteessaan. Kevyimmillään Ben vain jähmettyy ja vaeltaa ajatuksissaan menneissä, pahimmillaan helikopterin ääni laukaisee hurjan paniikkireaktion.

Elämässä voisi olla edessä uusia käänteitä, mutta sitä ennen Benin on saatava päänsä paremmin ojennukseen. Lisäksi kesken jäänyt tehtävä on suoritettava loppuun, muuten menneisyyttä ei saa jätettyä taakseen.

Kirjan nimestä huolimatta romanssi ei varsinaisesti tunnu olevan pääasiassa, vaikka sinänsä rakkaus Beniäkin eteenpäin ajaa. Enimmäkseen kirjan ytimessä on Ben tausta ja sen kelaaminen, miten kovia kokenut erikoisjoukkojen sotilas voi jättää menneisyyden traumat taakseen ja hyväksyä, että elämässä voi olla aika saada osakseen jotain hyvää ja kaunista. Siinä Mero on onnistunut oivallisesti.

Kuinkakohan suuren kohun tämä Pauline Harmangen pamfletti olisi saanut aikaan, jos Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja ei olisi vaatinut sen vetämistä pois myynnistä? Mikäpä vetäisi huomiota kirjan puoleen sen tehokkaammin. Ajatus kirjan kieltämisestä on tietysti lähinnä pöyristyttävä.

Perinteinen feministinen tapa katsella asioita on kääntää sukupuoliroolit päin vastoin ja tuumia sitten, miltä asiat siinä valossa näyttävät. Ilmeistä tietysti on, että vastaavasti naisten vihaamista käsittelevä kirja saisi toisenlaisen vastaanoton, mutta yhtä ilmeistä on, että naisviha ja miesviha eivät millään mittapuulla ole symmetrisiä ilmiöitä: esimerkiksi vuonna 2017 pari- ja lähisuhdeväkivallan aikuisista uhreista 76,3 prosenttia oli naisia ja tekijöistä noin 80 prosenttia oli miehiä.

Ei siis ihme, jos pistää vihaksi, ja nimenomaan miehiä kohtaan. Ja niin, #notallmen, mutta samaan aikaan naisten ahdistelijat ovat kuitenkin käytännössä aina miehiä ja siten ajattelutapa, jossa jokainen mies on lähtökohtaisesti epäilyttävä ja mahdollinen ahdistelija on yhtä aikaa surullinen ja täysin ymmärrettävä. Miehenä, joka pitää naisia täysivaltaisina kaikkia ihmisoikeuksia nauttivina ihmisinä, tilanne on inhottava. En haluaisi tulla niputetuksi samaan ryhmään naisia vihaavien miesten kanssa, mutta ymmärrän, jos joku nainen ei aina jaksa erotella.

Asia siis hyvä, entäs itse teos? No, kohupamfletti, siis melkoisen pieni lipare, reilut 60 sivua isoa pränttiä pienillä sivuilla. Käytännössä tämä on siis yksittäinen essee, jonka ympärille olisi voinut kirjoitella vaikkapa kokonaisen esseekokoelman. Tahtoo siis sanoa, ettei tämä kyllä mitenkään ole 25 € hinnan arvoinen.

Kieltämistä ajatellen kannattaa myös muistaa, että kyseessä ei ole mistään virallisesta julkilausumasta, vaan yhden ranskalaisen bloggaajan näkökulmasta. Sellaisena tämä ei ole mitään ainutlaatuisen erikoista ajattelua, kunhan ihan sujuva ja vetävä vihanpurkaus, joka epäilemättä lämmittää ja koskettaa naislukijoita, jotka eivät ole vastaavankaltaista tekstiä aiemmin lukeneet.

Jos räväkkä otsikko ja kaikki kohu saa jonkun miehen tarttumaan teokseen, lukemaan ja valaistumaan, mikäpä siinä, mutta valmiiksi feministeille tässä on kovin vähän uutta. Vastaavan tasoisia tekstejä lienevät aihetta sivuavat blogit pullollaan. Teoksen ajattelua ei muutenkaan kannata lähteä johtamaan kovin paljon pidemmälle intersektionaalisen feminismin puolelle, tämä on hyvin pitkälti valkoisten keskiluokkaisten naisten feminismiä tämä.

Kaikkien naisten kannattaa kuitenkin muistaa se, mistä Harmange muistuttaa: aina epävarmuuden iskiessä kysy itseltäsi, mitä keskinkertainen mies tekisi? Kun luottaa yhtä vankkumatta itseensä kuin keskinkertainen valkoinen mies, pääsee elämässään pitkälle!

Vanha luonnonmetsä on kovin paljon muuta kuin metsäteollisuuden tarpeita palveleva puupelto, jossa kaikki puut ovat samaa lajia ja yhtä nuoria. Tällaisten luonnonmetsien ja niiden lajikirjon puolesta puhuu luonnonystävä Aura Koivisto. Ei ole yllätys, että Metsähallitus ja metsästäjät saavat kuulla kunniansa, kun Koivisto vie lukijan luonnonmetsiin.

“Hyvä kanootti, pari heimoni lumikenkiä, majavani, perheeni ja kymmenentuhatta neliömailia erämaata”, sanoi Harmaa Pöllö eli englantilainen Archibald Belaney tarvitsevansa ollakseen onnellinen. Ehkä Suomi on vähän eri juttu kuin Kanada, mutta tällaista erämaapaljoutta lähellekään ei pääse Suomessa. Kymmenentuhatta neliömailia on noin 25 000 neliökilometria ja suurin yhtenäinen erämaalue Suomessa on hieman alle 3 000 neliökilometrin kokoinen. Vähiin on Suomessa erämaa käynyt. Kainuussakin, joka nyt sentään tuntuu täältä etelästä katsottuna syrjäseudulta, suurimmat yhtenäiset suojelualueet ovat 70 neliökilometrin luokkaa.

Koivisto on vankkumatta luonnon ja tiedon puolella. Tieto tuo luonnon tutummaksi ja hälventää esimerkiksi eläimiin ja luonnonilmiöihin liittyviä pelkoja. Tuttuihin eläimiin ja ilmiöihin on myös vaikeampi suhtautua vain hyödynnettävinä resursseina.

En tiedä, kuinka paljon lopulta itse haluan luonnonmetsissä samoilla. Nautin kuitenkin suuresti siitä, että pieni lähimetsämme on suojelualuetta, jolta ei kaatuneita puita kerätä pois. Puusto on monen ikäistä ja monilajista. Tätä lajien kirjoa haluaisin suojeltavan muuallakin. Kadonnutta lajikirjoa on hyvin vaikea, jos ei mahdotonta saada takaisin, joten nyt jos koskaan olisi aika tarttua suojelutoimiin kunnolla. Etenkin Etelä-Suomen vähät arvometsät olisi syytä suojella pikimmiten.

Toivottavasti tämäkin kirja tavoittaisi myös niitä lukijoita, joille aihe ei ole itsestään selvä. Se tavallinen vaarahan on, että kirjaa lukevat vain metsänystävät, eikä se tavoita niitä, joille viesti olisi tärkein saada välitettyä.

Kirjailijat ovat intohimoisia kirjojen suhteen. Omista teoksista puhuminen ei aina kiinnosta tai ole kiinnostavaa, joten siksi on mielenkiintoista, että Suurteoksia-kirjassa kirjailija Saara Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen ovat saaneet joukon kirjailijoita puhumaan itselleen merkityksellisistä muiden kirjoittamista kirjoista.

Kirjan taustalla on myös Saara Turusen ärtymystä usein esiteltyjä kirjalistoja ja perinteistä klassikkokaanonia kohtaan. Tässä antologiassa kaikki mukana olevat kirjailijat ovat naisia ja samoin esiteltävien kirjojen kirjoittajat. Se ei liene sattumaa, eikä lähtökohtana ihan täysin ongelmaton, mutta niin paljon perinteisestä kaanonista on miehiä kehumassa toisten miesten kirjoja, joten tämä sallittakoon – etenkin kun Suurteoksia lukiessa ei tule lainkaan olo kiintiöiden äärellä olemisesta, vaan siitä, kuinka kiinnostavat kirjoittajat kertovat itselleen merkityksellisistä kirjoista. Kirjan nimi on yhtä kaikki herkullisen uhmakas.

Kuten odottaa saattaa, useampi kirjoista herätti akuuttia kirjastovaraustarvetta. Marlen HaushoferinSeinä lienee saanut kirjoista kaikista eniten nostetta, sen verran kiinnostavasti Malin Kivelä siitä kirjoittaa ja sen verran tyystin unohdettu se on ollut. Harmillisesti koko Piki-kirjastojen alueella Seinää on yksi kappale Sastamalassa... Jo heti ensimmäinen teksti, Anna Kortelaisen kirjoitus A. S. ByattinRiivauksesta on kiehtova.

Monissa teksteissä on paljon henkilökohtaista, kirjat toisaan nivoutuvat ihmisten elämään monin tavoin. Henkilökohtaisuus on tässä hyve ja tekee näistä kirjoituksista kiinnostavia. Ne eivät ole vain kirjasuosituksia, eivätkä ne ole mikään yleinen totuus hyvästä kirjallisuudesta. Ne ovat kuvauksia kirjoista, jotka ovat koskettaneet lukijoidensa elämää vahvasti, syystä tai toisesta, ja sellainen merkityksellisyys on hyvää ja tärkeää.

Tämä vuonna 2012 ilmestynyt kirja on kolmas osa trilogiaa, jonka muita kirjoja en ole lukenut. Eipä haittaa, kyse on toisaalta täysin itsenäisestä teoksesta. Tässä kirjassa Tommi Uschanov pureutuu suomalaisuuteen: mikä tekee Suomesta lopulta Suomen? Miten Suomi eroaa – hyvässä tai pahassa – muista maista?

Kymmenisen vuotta sitten julkaistu kirja on osittain hivenen jo vanhentunut, mutta paljon tästä on yhä täysin pätevää pohdiskelua suomalaisuuden ytimestä. Mielenkiintoista sinänsä, monet asiat, joita pidetään aivan erityisen suomalaisina – perisuomalainen kateus, vaikkapa – ovatkin aivan universaaleja ilmiöitä, jotka esiintyvät kaikkialla. Toisaalta suomalaisuuden ydintä voi löytyä yllättävistä paikoista.

Uschanov kritisoi terävästi suomalaista historiattomuutta. Historia ei tosiaan kovin paljon suomalaisessa ajankohtaisessa keskustelussa paina ja poliitikotkin voivat esittää aika käsittämättömiä väitteitä joutumatta niistä kummemmin tilille – suomalainen alkoholikeskustelu on tästä varsin mainio ja usein toistuva esimerkki. Suomessa kauhisteltiin vuonna 2010, kun alkoholinkulutus oli noussut kymmeneen litraan asukasta kohden, siis tasolle, jossa monet Euroopan maat olivat jo yli sata vuotta sitten, ilman että alkoholi oli näissä maissa mikään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

Kuten yleensä Uschanovin tekstiä on mukava lukea. Ajatus poukkoilee iloisesti aiheesta toiseen, mutta kokonaisuus on toimiva ja mielenkiintoinen. Joissain kohden kirjan ikä näkyy enemmän kuin toisissa, lähinnä sillä tavalla, että jää pohtimaan, mitä Uschanov tämänkin asian myöhemmästä kehityksestä olisi sanonut. Kevyenä kesäviihteenä Miksi Suomi on Suomi on mainiota luettavaa edelleen – koska meitä suomalaisiahan kiinnostaa aivan valtavasti se, millaisia me nyt sitten muihin verrattuna oikein olemme.

Nuortenkirjoistaan tuttu Nelli Hietala aloitti aikuisten viihdekirjallisuuden parissa viime vuonna oivallisella Varotoimia-romaanilla. Yhtä lailla oivallinen on tämä toinenkin kirja. Pääosassa on hieman Varotoimien Taimia muistuttava Aurelia, 37-vuotias työtön sinkku, jonka ajatukset pyörivät lähinnä sen ympärillä, miten vielä hedelmöittyä ennen kuin munasarjat vallan kuihtuvat.

Kun työt lelukaupassa loppuvat ja jättävät Aurelian vähän tyhjän päälle, on helppoa lähteä tädin luokse syrjäkylille. Tädillä on rapistunut kartano ja pää täynnä suuria suunnitelmia kartanon ja sen puutarhan kehittämiseksi. Aurelia ei oikeastaan missään nimessä haluaisi palkattomaksi keittiöapulaiseksi, mutta täti puhuu ruoanlaittoa rakastavan Aurelian kuitenkin viikoksi kokkaamaan ruokaa remonttiporukalle. Aurelia sitä paitsi huomaa yhden remonttimiehistä olevan oikein komea tapaus...

Pieneen kirjaan mahtuu sopivasti yllättäviä käänteitä, kuumottavaa romantiikkaa ja jopa kartanon kummitus, jolla on selvästi jotain tärkeää sanottavaa. Siinä sivussa Hietala kommentoi syrjäseutujen hiipumista. Koko maa haluttaisiin pitää asuttuna, mutta käytännössä kukaan ei ole henkilökohtaisesti valmis muuttamaan syrjäkylille kauas palveluista.

Maailmanlopun kahvila on nopeasti luettava, hauska, nokkela, romanttinen ja hyväntuulinen – siis juuri sellainen, mitä kepeältä viihdekirjallisuudelta odottaakin.

Varastossa työskentelevä päähenkilö Mona asettuu eräänä uuvuttavana työpäivänä kesken työnteon hyllynkoloon vähän lepäämään, ja yhtäkkiä huomaa olevansa keskellä pimeää. Pimeydestä erottuu valoa, valossa on pyörälliset kärryt ja niiden päällä muodosta päätellen ruumis. Kun lopulta käy ilmi, että ruumis on Monan äiti, käynnistyy prosessi.

Kaikkien menetysten äiti on yhden äiti-tytär-suhteen raju ruumiinavaus. Äiti on kuollut, eikä enää sano mitään, joten Mona pitää sitten tajunnanvirtaista monologia kirjan verran. No, ei tämä ihan pelkkää puhetta ole, kokemus on hyvin kehollinen, ja Mona joutuu käymään läpi myös suhdettaan omaan tyttäreensä ja mieheensä.

Kaikkien menetysten äiti kertoo ylisukupolvisista traumoista, siitä miten häpeän tunne periytyy. Miten Monan äiti oli monella tapaa huono äiti, mistä se johtuu, miten se vaivaa Monaa ja miten Mona kokee itse olevansa huono äiti ja ihminen.

Teksti on raskasta vyörytystä ja kirja on pituisekseen (reilut 200 sivua) hyvin työlästä luettavaa. Samalla se on vangitsevaa ja kiehtovaa, kun sen kyytiin vain uskaltaa heittäytyä. Marjo Niemi hallitsee tämän sisäisen monologin hurjan vyörytyksen ja päällekäyvän proosan. Tällaista on hätä ja selviytyminen menetyksestä, josta ei voi selviytyä.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo vuonna 1963 syntyneen Jacqueline Woodsonin lapsuudesta. Rotuerottelulait oli juuri kumottu, mutta varsinkin etelävaltioissa mustien oli silti syytä olla varovaisia ja istua bussissa perälle ja välttää tiettyjä kauppoja ja ravintoloita, jos ei halunnut vaikeuksia. Jacquelinella on sukua etelässä ja pohjoisessa ja koti molemmissa, eikä sitten ihan kummassakaan.

Kirja kertoo, miten pieni Jacqueline kasvaa ja löytää itsestään tarinoiden voiman. Kirjoittaminen on Jacquelinelle alkuun vaikeaa, mutta tarinat pysyvät onneksi päässäkin, ja tarinoita pieni Jackie on täynnä. Toiset arvostavat pienen tytön mielikuvitusta, toiset moittivat valehtelemisesta, mutta lopulta tarinat löytävät koulussa tiensä paperillekin, Jacqueline saa niistä kehua ja kiitosta ja loppu on sitten historiaa: Jacqueline Woodsonista tulee moneen kertaan palkittu ja tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija.

Ruskea tyttö unelmoi on säeromaani, siis runomuotoon kirjoitettu. Teksti soljuu Katja Laaksosen suomennoksena kauniisti ja runomuodosta huolimatta hyvin helppolukuisesti. Arvelisin, että yläkouluikäisille teos voi toimia oikein mainiosti. Tässä on toisaalta historiallinen ja rodullinen ulottuvuutensa, joka palvelee omaa sivistystarkoitustaan, toisaalta Jacquelinen tarina on universaali ajasta, paikasta ja rodusta riippumaton kertomus itsensä ja omien vahvuuksiensa löytämisestä. Jos säeromaani on muotona vieras, sekin on mielenkiintoista: näinkin voi kirjoittaa.