Mikko Saari

Suomen tunnetuin anarkisti Suvi Auvinen panee tuulemaan esseekokoelmassa, joka kertoo puluista, talonvaltauksesta, dyykkaamisesta, nälkäänsä varastamisesta, kolme kertaa kastetuksi tulemisesta, maskottina työskentelemisestä ja monesta muusta asiasta Auvisen värikkään ja vaiheikkaan elämän varrelta.

Auvinen on oivallinen ravistelija. Hänellä on vahvoja, radikaaleja näkemyksiä ja kanttia ja taitoa sanoa ne ääneen selkeästi ja vetävästi. Ei ihme, että tällaisella ulosannilla pääsee paikkoihin. Kaltainen valmiste puhuu muun muassa eläinten oikeuksien puolesta hyvin vakuuttavasti. Kiinnostavaa on myös Auvisen laivamuumina esiintymisestä nouseva pohdiskelu paskaduunien olemuksesta ja siitä, miten työntekijöitä keskinäiseen kilpailuun vauhdittava kapitalistinen järjestelmä on läpimätä. Lehdessä hehkutetaan menestyneitä startup-yrityksiä, eikä kysytä, miten startupin menestys on revitty “lähettikumppanien” selkänahasta.

Ajankohtaista on myös Auvisen kommentaari woke-kulttuurista ja maailmanpelastusaktivismista ylipäänsä. Auvinen katselee huolestuneena, miten woke-identiteetti näyttää keskittyvän toiminnan sijasta aatepuhtauden vaalimiseen, ja silloin ollaan menossa vahvasti kulttien maailmaan (mistä Auvisella on, sattumoisen, omakohtaista kokemusta). Sama veganisminkin kanssa: joiltakin unohtuu veganismin ytimessä oleva empatia ja tilalle tulee vain vihaa ei-vegaaneja kohtaan. Auvisen mukaan vihaa tarvitaan kyllä, mutta on hyödytöntä vyöryttää sitä satunnaisten ihmisten niskaan ja aktivismin on kasvettava henkilökohtaisen yli – muuten se voi nuupahtaa siinä vaiheessa, jos oma elintaso nousee eikä enää kiukutakaan yhtä paljon.

Nyökyttelin enimmäkseen samanmielisenä. Auvisella on näkökulmia ja viihdyttävä tapa kirjoittaa. Kaltainen valmiste on innostava, ilahduttava kirja, joka kuitenkin nostaa esille tärkeitä asioita.

Anna Glad -dekkareilla ja lastenmysteereillään suosiota niittäneen Eva Frantzin esikoisteoksen julkaiseminen suomeksi oli vain ajan kysymys. Suvisaari ehti mainiosti kesäksi, sillä kesädekkarihan tämä on jos mikä. Tapahtumat sijoittuvat vakuutusyhtiön omistamalle lomaparatiisisaarelle. No, paratiisi on paratiisi 1970-luvun standardeilla eikä tänä päivänä ihan sama juttu kuin vuosikymmeniä aiemmin, mutta niin vain pienelle saarelle on kokoontunut Axelssonin vakuutusyhtiön henkilökuntaa.

Painostavaksi tunnelma kääntyy siinä vaiheessa kun myrsky nousee, yhteys mantereelle menetetään ja puhelimetkin lakkaavat toimimasta. Mitä tekee nykyihminen silloin? No, ratkaisuja löytyy aina, mutta tilanne kiristää kyllä hermoja monellakin taholla. Sitten on vielä ne katoamiset...

Mikään varsinainen dekkari Suvisaari ei ole. Kyllä tässä rikos tapahtuu, mutta se varsinainen dekkariosio puuttuu täysin: kukaan ei ala selvittelemään rikosta. Tehdäänkö tässä siis kerrankin täydellinen rikos? Kyse on kuitenkin vanhoista salaisuuksista, menneisyyden haamuista, jotka palaavat yllättäen kummittelemaan.

Tarina on vauhtiin päästyään oivallisesti rakennettu. Alkuun Suvisaari ei näytä parhaita puoliaan: henkilökaarti on aika laaja ja monet henkilöistä ovat vähän epämiellyttäviä. Kirjan edetessä – ja kyse on vain vähän yli 200-sivuisesta kirjasta – henkilöt käyvät kuitenkin tutummiksi ja kiinnostavammiksi ja lopulta tapahtumien käänteet jättivät ainakin minut tyytyväiseksi.

Eva Frantzin parasta antia ovat kyllä edelleen Anna Glad -dekkarit, mutta kesäretki Suvisaarelle kannattaa kyllä tehdä.

Tyttö puussa on jo kolmas lukemani kirja, jossa joku muuttaa puuhun asumaan. Liki nimetön teinityttö Istanbulissa ratkaisee elämänsä kriisin kiipeämällä Gülhanen puistossa kasvavan plataanin latvaan, eikä aio enää ikinä laskeutua alas. Taakse jää julma maailma, jossa on mielenosoituksia, pommi-iskuja ja väkivaltaa.

Kerronta on villiä ja heittelehtivää. Vihainen teinityttö vuodattaa kirjan sivuille tuskaansa ja kertoo siinä sivussa perheensä värikästä tarinaa. On törkyturpainen mummo, äiti, täti, Hülya-täti, ja miehet sitten sivuosassa. Pääpaino on naisissa, joiden niskaan Turkissakin kaikki ylisukupolviset vääryydet lopulta kasautuvat. Nuoren päähenkilön elämään on kasautunut menetyksiä epäreiluissa määrin. Vaan puussa asuessa tyttö kohtaa kenties rakkauttakin, viereisessä luksushotellissa työskentelevän pojan muodossa.

Kertoja on kovin epäluotettava ja poukkoilee aiheesta toiseen. Se on kiinnostavaa ja värikästä, mutta pidemmän päälle tekee kirjasta aika raskasta luettavaa. Aiheetkin ovat usein aika rankkoja. Noin 350 sivun mittaisena kirja on aika pitkä, lyhyempänä ja tiiviimpänä tällainen tyyli olisi maistunut paremmin. Nyt lukeminen oli kävi välillä työstä, etenkin kun henkilöt ja tapahtumat menevät herkästi vähän sekaisin ja lopulta on myös hivenen epäselvää, mitä uskoa ja mitä ei.

Luin kuitenkin loppuun asti ja kyllähän Tyttö puussa, raskaudestaan huolimatta, avaa mielenkiintoisen näkökulman elämään nykypäivän Turkissa. Päähenkilötytön näkökulmasta Istanbul näyttäytyy aivan eri valossa kuin mikä vaikkapa sanomalehtien sivuilla näkyvä Turkki on.

Papyrus oli katalogipoiminta: kas, tietokirja kirjan historiasta, kuulostaa kiinnostavalta. Kun kirja sitten saapui kirjastosta, se paljastui melkoiseksi järkäleeksi. 650-sivuinen möhkäle herätti pelkoa ja epäilyksiä: näinköhän kyseessä on pitkä ja puiseva tietokirja. Nappasin kirjan kuitenkin matkalukemiseksi ja kun heittäydyin kirjan vietäväksi, yllätyin iloisesti.

Papyrus ei nimittäin ole paperinmakuinen kuiva historiikki. Ei lainkaan ja jos sellaista odottaa, tulee itse asiassa pettymään. Tämä ei ole suoraa faktatykitystä alkaen kirjan historian alusta ja päättyen tähän päivään. Espanjalainen Irene Vallejo kertoo kyllä paljon kirjan historiasta, mutta näkökulma on oikeastaan aika kapea. Noin kolme viidesosaa kirjasta puhutaan antiikin Kreikasta ja loput antiikin Roomasta. Paljon jää käsittelemättä, esimerkiksi Kiina mainitaan ihan ohi mennen (“sitten sieltä saatiin paperi”) ja Gutenbergiinkin päästään vasta aivan lopussa.

Mutta se mikä kattavuudessa menetetään, voitetaan kiehtovuudessa. Vallejo poukkoilee asiasta toiseen kuvatessaan antiikin Kreikan kirjallista maailmaa. Tekstit ovat esseemäisiä ja henkilökohtaisia, Vallejo kertoo asioita omasta näkökulmastaan ja nostaa esiin kaikenlaista, mitä eurooppalaisittain sivistyneelle ihmiselle aiheesta mieleen tulee. Erilaisten viittausten vyöry on ihastuttavaa, etenkin kun lähdemateriaali on laajempaa, kuin mihin olen tottunut.

Papyrus ei ehkä kerro kattavasti kirjan historian kehitysvaiheita, mutta tällaiselle antiikin ajoista kiinnostuneelle kirjojen ja asiasta poikkeamisen ystävälle se oli mitä herkullisinta luettavaa. Kirjan pituuskaan ei vaivannut, teksti vetäisi mukaansa sen verran tehokkaasti. Ilahduttavaa kirjallista sivistystä alusta loppuun!

Kaleidoskooppi on pieni ja tiivis romaani, joka kertoo Anni Vuoresta, 37-vuotiaasta filosofian tohtorista, joka pitkän lapsettomuuden jälkeen saa miehensä Juhon kanssa kauan odotetun lapsen, Johanneksen. Ennen lasta Annin ja Juhon elämä on ollut onnellista ja tyylikästä. Anni on tehnyt parisuhteessa luokkanousua, Juho on selvästi hienommasta suvusta, mutta Anni on korkeasti koulutettuna sopeutunut ainakin päällisin puolin osaksi Juhon perheen hienompaa elämää. Lapsi kuitenkin muuttaa kaiken.

Alku on normaalia vauvaperheen elämää, ehkä vähän vaikeaa vain. Johanneksella on koliikkia, vauva-arki ei ole ihanteellisen sujuvaa ja mutkatonta. Kun vaikeudet vain jatkuvat ja päälle kasaantuu uusia vaikeuksia, Annin elämä alkaa muuttua raskaammaksi ja raskaammaksi. Vaikeudet Johanneksen kanssa alkavat kuormittaa Annin ja Juhon avioliittoakin, kun Juho tuntuu pakenevan töihinsä ja on vaikeammin tavoitettavissa, joten kun päiväkodista tai koulusta otetaan yhteyttä, Anni on se, jonka on joustettava. Lopulta elämässä kaikki tuntuu pyörivän lapsen erityisvaikeuksien ympärillä.

Perhetaustojen erotkin korostuvat, kun vaikeudet lisääntyvät. Juhon hienostuneille vanhemmille Johanneksen hankaluus on selvästi vaikeampi asia kuin Annin äidille, jolle mutkattomampi suhtautuminen vaikeaan lapseen tulee luontevammin. Asiaa ei auta Juhon sisarusten perhe-elämän kaikkinainen täydellisyys. Luokkaerot kuormittavat suhdetta entisestään. Vaikeuksia lisää sekin, ettei lapsen vaikeudelle ole mitään helposti omaksuttavaa diagnoosia, kyseessä on vain mutkikkaalla tavalla vaikea lapsi.

Kaleidoskooppi on vaikuttava kirja. Se on lyhyt, alle 200 sivua, mutta Niina Hakalahti on silti onnistunut tiivistämään siihen melkein 40 vuotta Annin elämää, ajalta ennen lapsen syntymää epilogiin, jossa vilahtaa parikymppisen Johanneksen elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Tapahtumat etenevät nopeasti, Hakalahti näyttää lukijalle katkelmia matkan varrelta. Elämän toisteisuus tulee hyvin ilmi, ilman että kirja on toisteinen. Viiltävän hieno kirja!

Räväkän otsikon takaa löytyy Ina Mikkolan tyylille uskollinen tietokirja, joka avaa seksuaalisuuden moninaista maailmaa lukijalle helposti lähestyttävällä tavalla. Kirja on kauttaaltaan reipashenkistä seksipositiivisuutta, joka jakaa varmasti mielipiteitä ja kovasti.

Se pahin mielipiteiden jakaja on varmasti Mikkolan nuorisokielinen tyyli. Parikymppisten helsinkiläisten puhetapa on luettuna aika hirveää. Kirja kannattaa ehdottomasti kuunnella äänikirjana, jolloin puhekielinen ilmaisu toimii varmasti paljon paremmin. Luettuna tämä on pahimmillaan aivan kammottavaa. Pykälää yleiskielisempi, mutta silti rento ilmaisu, olisi toiminut paljon paremmin. Asiallista ja jäykkää tietokirjaa odottaville Runkkarin käsikirja on varmasti pettymys – mutta eiköhän nimikin karkoita jo tällaiset lukijat. (Jos kaipaa yleiskielisempää teosta, Marja KihlströminOikeilla nimillä on oikein mainio seksuaalikasvatusteos.)

Runkkarin käsikirja käsittelee itsetyydytyksen lisäksi ihmissuhteiden monipuolisuutta, kehopositiivisuutta, itsetyydytystä, kommunikaatiota – aiheiden kirjo on laaja. Mikkola haastattelee monia asiantuntijoita ja mukana on rentoja ryhmäkeskusteluja nais- ja miesporukalla, jotka niin ikään tuovat teokseen useampia ääniä. Kuten nykyaikaan kuuluu, kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin perinteistä cisheteronormatiivisuutta. Se on hyvä se. Samalla tässä on paljon aika pinnallista aiheiden käsittelyä, aiheisiin ei mennä monestikaan kovin syvälle, perustelut ovat vähän “näin se vaan on”-tasoisia ja joissain kohden näkökulmat ovat vähän rajallisia, mutta eipä yhden kirjan koko totuus tarvitse ollakaan. Yhtenä monista äänistä tämä kyllä toimii.

Pornotuotannoista tässä kirjoitetaan paljon, perustuen pitkälti Mikkolan Ina <3 Porno -sarjan tekemisestä kertyneeseen kokemukseen. Sarjan katsoneille aihe lienee siis jo tuttu. Tämä on ansiokasta tavaraa, sillä se avaa lukijalle laajempaa ymmärrystä pornotuotantojen maailmaan ja vastuulliseen pornonkulutukseen. Porno on laaja aihepiiri, eikä vastuullinen pornonkulutus ole aivan yksinkertainen asia. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää aihetta varmasti paremmin ja enemmän tiedon kuin ennakkoluulojen ja väärinkäsitysten kautta. pornoa käsittelevä osuus olikin kirjan parasta (ja perustelluinta) antia.

Runkkarin käsikirjasta on nuoremman lukijan, jota puhekielisyys ei vaivaa, ihan hyvä lähteä perehtymään aiheeseen. Ensisijaisesti äänikirjana, sanoisin, mutta silloin kyllä menettää Alessandra Bernardin viehättävän kuvituksen.

Jo kuvastosta tuli selväksi, että nyt ollaan vahvasti ilmiön äärellä. Bestseller-teos Talo taivaansinisellä merellä on ajan henkeen sopiva kirja, josta on tullut iso hitti, mutta mikäpä siinä: nyt kun sen on lukenut, niin se edustaa kyllä ajatusmaailmaltaan sellaista positiivisuutta, että sille suo kaiken menestyksen oikein hyvillä mielin.

Kirjan päähenkilö on Linus Baker, vaatimaton ja säntillinen virkailija Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hänen yksitoikkoinen elämänsä pyörii siis yliluonnollisten nuorten parissa: hän käy tarkastamassa orpokoteja, joissa maagisia lapsia ja nuoria säilytetään. Eräänä päivänä hänet valitaan poikkeukselliseen, erittäin salaiseen tehtävään. Hänen tulee tarkistaa Marsyasin saaren orpokoti.

Tässä eristäytyneessä ja muulta maailmalta salatussa orpokodissa asuu kuusi maagista lasta ja heidän huoltajanaan herra Arthur Parnassus. Linuksen on matkustettava maan ääriin, asuttava orpokodissa kuukauden verran ja tuotettava raportti orpokodin oloista MNHPO:n ylimmälle johdolle. Linus lähtee suorittamaan tehtäväänsä virkaintoisena, mutta hänen rutiinintäyteinen elämänsä tulee järkkymään pahemman kerran.

Talo taivaansinisellä merellä kertoo erilaisuuden hyväksymisestä, syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja niitä vastaan taistelemisesta. Siitä, miten ihminen voi löytää oman paikkansa, siitä miten oman perheensä voi myös valita. Miten koskaan ei ole liian myöhäistä. Sanoma on sen verran osoitteleva ja alleviivattu, että odotin kustantamolta nuortenkirjaluokitusta tälle kirjalle. Ei siinä mitään, on tämä asia aikuisillekin tärkeä, ja tyttäreni makuun kirjan alku olikin aivan liian hidas ja pitkäveteinen, eikä lukeminen päässyt alkua pidemmälle.

Sinänsä olen samaa mieltä: alku ei välttämättä vakuuta. Kannattaa kuitenkin antaa tarinalle tilaisuus, sillä se on varsin terapeuttinen kirja. Se on hauska, hyväntuulinen ja täynnä pieniä, ihania onnenhetkiä, kun Linus löytää elämälleen uutta sisältöä. Samalla kirja esittää painavia kysymyksiä ennakkoluuloista, erilaisten ihmisten luokittelemisesta stereotyyppeihin ja siitä, miten nämä luokitukset vaikuttavat luokittelujen kohteisiin. Jos jotakuta pidetään erikoisen ulkonäkönsä vuoksi hirviönä, onko se sitten ihmekään, jos alkaa käyttäytyä hirviömäisesti?

Yhden puun tuhon herätti ajatuksia, mutta ne ajatukset olivat kovin ristiriitaisia. Katri Naukarin esikoisteos pyörii tuhon käsitteen ympärillä: miksi ihmiset käyttäytyvät itsetuhoisesti sekä yksilöinä että yhteiskuntana? Kirjan päähenkilö on tytär, jonka isä tekee itsetuhoisen elämänsä päätteeksi itsemurhan. Tytär uppoaa raskaaseen itsetutkiskeluun ja matkustaa Japaniin – ilmastoahdistuksesta viis – etsimään jotain väylää pois itsetuhoisuudesta.

Toinen iso teema on luontosuhde, jota tutkaillaan Japanissa metsäterapian äärellä heikolla menestyksellä. Kirjan nimi viittaa myös päähenkilön ongelmalliseen luontosuhteeseen: häntä kalvaa erään lapsuudessa kuolleen puun kohtalo. Entä jos itsellä ei ole oikein minkäänlaista luontosuhdetta? Entä jos suhde materiaan ja tavaroihin on merkittävämpi kuin suhde luontoon? Entä jos luonnossa on oikeastaan vähän epämiellyttävää olla?

Kirjassa on hyvin esseemäinen kertojaääni ja lopussa on jopa lähdeluettelo, jossa mainittuja teoksia pudotellaan pitkin matkaa. Tekstissä on vahvoja esseen piirteitä. Kertoja puhuu myös hyvin autofiktiomaisella äänellä, mutta Yhden puun tuho on silti kirjailijan omien sanojenkin mukaan romaani. Sitä haluaisi lukea Naukarin omana äänenä, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä virheellisemmältä tämä tulkinta näyttäytyy. Olkoon siis rauhassa fiktiota.

Huomasin kuitenkin ärtyväni samaan tapaan kuin monesti autofiktion äärellä käy. On vaikea suhtautua myötämielisesti kertojaan, joka vaikeilee yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen, joka matkustaa Japaniin yksinään nauttimaan metsäterapiasta suunnattoman kauniissa metsässä ja tuskailee siellä sitten, miten vaikeaa tästä metsästä on nauttia, käy hermoille. Fiktiivisille henkilöille tuhahtelu ei taida kuitenkaan hirveästi hyödyttää, mutta kirja oli kyllä jäädä kesken.

Yhden puun tuho pyörittelee sukupolvensa - sukupolvemme – pohdintoja paikka paikoin osuvasti. Samalla se on kovin raskas kirja, väärällä tapaa. Esseemäinen ote tuo mieleen sen, että näistä aiheista olisi voinut kirjoittaa napakan esseen tai pari, tällaisen kovin raskaan romaanin sijasta. Mietin pitkään, suosittelenko vai enkö. Taidan lopulta päätyä kolmeen tähteen ja varovaiseen suositteluun: omien luontoahdistustensa parissa tuskailevat voivat löytää tästä ajateltavaa, etenkin jos sietää sen, että päähenkilö paikkaa ahdistustaan kaukomatkailulla ja pakonomaisella shoppailulla. Aika lohduton kirja tämä kyllä on, joten ratkaisuja ei kannata odottaa. Minä vetäydyn nyt pohtimaan, miksi tällaiset romaanihenkilöt käyvät hermoilleni niin paljon.

Kirjastoissa on tapana merkkailla lukijoiden helpotukseksi kirjoihin eri kategorioita. Toisinaan nämä kategoriat puuttuvat enemmän tai vähemmän yllättävästi – korkeakirjallista, vaikkapa Keltaisessa kirjastossa julkaistua, scifiä tai fantasiaa ei esimerkiksi kovin herkästi liputeta genreen kuuluvaksi. Tässä tapauksessa on missattu kaksi ilmeistä luokitusta, Tampereen kirjasto kun ei ole merkinnyt tätä teosta novellikokoelmaksi eikä kauhuksi. Sitä tämä kuitenkin on: kokoelma kauhunovelleja.

Argentiinalainen Mariana Enriquez on sijoittanut tarinansa kotimaahansa ja ammentaa maan lähihistoriasta. Maassa on paljon ongelmallista, mistä kauhoa kauhutunnelmia: likaiseksi sodaksi kutsuttu diktatuurin terrori 1970- ja 1980-luvuilla ja sen jälkipyykki, naisia alistava machokulttuuri (tarinoiden päähenkilöt ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta naisia), suurkaupunkien slummeihin kasautuvat ongelmat...

Näiden todellisten uhkien ja vaarojen päälle Enriquez rakentaa sitten epänormaaleja mysteereitä, selittämätöntä outoutta, joka jää tarinoiden päähenkilöille ja lukijallekin ratkaisemattomaksi. Selittämättömiä katoamisiahan Argentiinassa aikoinaan riitti yllin kyllin, joten se on argentiinalaisiin kauhutarinoihin kovin luonteva elementti.

Tuloksena on kiehtova paketti tarinoita, joiden aiheissa on paljon tuttua – muun muassa yksi Cthulhu-tarina! – ja sopivasti argentiinalaista paikallismaustetta. Tarinoista nauttiakseen ei tarvitse tuntea tai ymmärtää Argentiinan historiaa syvällisesti, mutta suomentajan loppusanat taustoittavat kirjan maailmaa mukavasti. Suomentaja kertoo, että Enriquezin romaani Yö kuuluu meille tulee suomeksi ensi vuonna ja sen aion kyllä ehdottomasti lukea. Mitä liekit meiltä veivät ansaitsee lämpimän suosituksen kaikille kauhukirjallisuuden ystäville.

Lyhyt maallinen loistomme on nuoren miehen kirje äidilleen. Tähän kirjeeseen lukutaidottomalle äidille nuori mies vuodattaa elämäänsä: lapsuutta, Vietnamista Yhdysvaltoihin muuttaneen suvun historiaa, isän poissaoloa, uuden elämän rakentamista ja sitä, miten perheen selviytymistaistelu on näyttäytynyt lapsen näkökulmasta.

Poika kertoo ensirakkaudestaan nuoreen amerikkalaismieheen, Trevoriin, seksistä ja päihteidenkäytöstä, niistä ahtaista puitteista, mitä elämä Hartfordissa vietnamilaistaustaiselle nuorelle tarjoaa. Köyhyys, syrjäytyneisyys, väkivalta ja rasismi värittävät elämää eri tavoin. Kirja kertoo, miten poika kasvaa mieheksi ja löytää itselleen paikan maailmassa kirjallisuuden kautta.

Kirja heijastelee Ocean Vuongin omaa elämää, siinä on omaelämäkerrallisia piirteitä, vaikka fiktiota onkin. Myös Vuong tuli Yhdysvaltoihin pakolaisena Vietnamista ja 11-vuotiaana lukemaan oppinut Vuong on perheensä ensimmäinen lukutaitoinen. Vuong on sittemmin saavuttanut menestystä runoilijana ja akateemisesti, ja on saanut muun muassa MacArthur Fellowshipin.

Kirjan kielestä näkyy kyllä, että sen on kirjoittanut runoilija. Tero Valkonen on tehnyt kelpo työtä suomentajana. Toisaalta teksti tuntuu paikka paikoin jopa vähän väkinäiseltä koreudessaan. Parhaimmillaan se on kuitenkin erinomaisen koskettava ja iskevä. Ei hullumpaa työtä, eikä mikään ihme, että suosiota on kertynyt.

Arvelin aikoinaan Aviadorin katalogia selaillessani, että Okulovulva on joko kiehtova tai aivan sietämätön. Nyt on luettu ja vastaus on selvä: vahvasti ollaan kiehtovan puolella. Aura Sevónin nimi oli tuttu ranskankielisen kirjallisuuden kääntäjänä, nyt on aika debytoida kirjailijana. Sevónin esikoisteos Okulovulva aloittaa lukijan hämmentämisen heti nimellään, eikä se siihen jää. Kirja alkaa kuvauksella huvipuistosta, joka päättyy onnettomuuteen maailmanpyörässä.

Siitä sukelletaan sekoitukseen, jossa on monenlaisia aineksia: feminististä kirjallisuusanalyysiä, pornoelokuvien tarkastelua, maskuliinisen automarkkinoinnin maailman parodiointia, tekstarimielipiteitä, historian vähäntunnettujen naisten esittelyä, mitä kaikkea – melkoinen kollaasi tämä on ja täynnä kaikenlaista mielenkiintoista. Lopussa on lähdeluettelokin, jos syvempi perehtyminen aiheisiin kiinnostaa. Teosta on luonnehdittu esseeromaaniksi, mikä onkin kelpo nimitys.

Kirjassa riittää analysoitavaa ja pureskeltavaa. Virkistävää on sen naisnäkökulma, tuntuu että kovin usein tällaista kokeellista ja omituista kirjallisuutta tehdään miesneronäkökulmasta. Tässä on vahvasti naisen katse mukana. Hyvä niin. Okulovulva tarjoaa monipuolisen feministisen tripin kaunokirjallisuuden ja esseiden keinoin. Sille matkalle kannattaa heittäytyä mukaan.

Retki Marjo Niemen tuotannon parissa vei nyt esikoisteoksen pariin. Tämä pienoisromaanimittainen esikoinen on yhdenpäivänromaani, joka kertoo pienessä kylässä asuvasta kymmenvuotiaasta tytöstä, Syksystä, joka juoksee kylän halki. Jotain on tapahtunut, asiat eivät ole normaalisti, ja Syksy juoksee jotain pakoon.

Kirjan toinen näkökulma on Syksyn sedän Kalevin. Kalevi on entinen juoksija, nykyinen hivenen hukassa oleva vanhapoika, joka on ottanut Syksyn valmennettavakseen. Sekä Syksyllä että Kalevilla on omat taakkansa ja omat vaikeutensa. Syksyn ei ole helppo ottaa vastaan apua ja ihmiskontaktia, eikä se Kalevillekaan helppoa ole. Jollain lailla nämä kaksi kuitenkin onnistuvat kohtaamaan.

Syksy on asettunut perheessään ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, joka todistaa isän ja äidin riitoja ja sisarustensa saamaa huomiota. Syksy on herkkä sille, miten aikuiset ohittavat ja aliarvioivat lapsia, katsovat yli ja nauravat kuin hyvällekin vitsille, kun lapsi sanoo jotain hupsua.

Kieli on Marjo Niemeltä totutusti kaunista ja elävää. Kirjan tunnelma on tiivis ja käsinkosketeltava. Niemi onnistuu piirtämään yhden vuorokauden taitavasti ja lastaamaan pienen tarinan päälle paljon elävää elämää. Päivän päätteeksi päästään lopulta kiinni niihin oikeisiin kysymyksiin ja siihen totuuteen, jota Syksy pakenee. Hieno pieni kirja.

Jani Toivola kirjoittaa kirjan nimen mukaisesti rakkaudesta, mutta myös sopimisesta muotteihin ja yhteiskunnan odotuksiin. Kirja alkaa kuvauksella eduskunnasta lähtevästä Toivolasta, jolla on mukanaan avustajan huolella pakkaama pahvilaatikollinen täynnä kirjeitä ja tulostettuja viestejä, joita Toivola ei ole itse lukenut. Laatikko on täynnä kansalaispalautetta, sitä sellaista, jota tummaihoinen homoseksuaali väistämättä joutuu ottamaan vastaan.

Rakkaudesta on kokoelma melko tiiviin aihepiirin ympärillä pyöriviä kolumnimaisia tekstejä, joissa Jani Toivola kuvaa omaa elämäntarinaansa ja kasvamista Suomessa monenlaisten rajoitusten, esteiden ja vaikeuksien keskellä. Kenialaiselta isältä peritty ihonväri ja ulkonäkö on se näkyvin tekijä, mutta Toivolalla on ollut muutenkin tekemistä maskuliinisuuden ahtaiden mallien kanssa. Homoseksuaalisuus ja vääränlaiset mieltymykset naismaisina pidettyjä asioita kohtaan tekevät miesten joukkoon sopeutumisesta vaikeaa. “Tarjolla oleva miehen rooli on ajoittain kapea ja minä koen sen uhkaavaksi”.

Lapsen isänä joutuu kuitenkin kohtaamaan mieheyttä ja maskuliinisuutta uusilla tavoilla. Vanhemmuus ja lapsen hoito ovat tulleet Toivolalle toisaalta helposti, yhtenä unelman täyttymyksenä, toisaalta ne vievät muiden miesten ja isien joukkoon.

Toivola kirjoittaa paljon rakkaudesta, siitä miten vaikeaa on luottaa toiseen ihmiseen, päästää irti omista rajoistaan, olla rohkeasti mies joka rakastaa toisia miehiä, miten oppia kestämään virheitä ja erehtyväisyyttä. Oma lapsi opettaa ihmiselle paljon rakkaudesta: tiedän sen omasta kokemuksestani ja samaa kirjoittaa Toivolakin. “Oma tyttäreni ja meidän välinen suhteemme ovat edelleen ne asiat, jotka ovat opettaneet minulle ylivoimaisesti eniten rakkaudesta itseäni ja muita kohtaan”.

Rakkaudesta on oikein kelpo kirja. Se avaa näkökulmia vähemmistöjen elämään, mutta puhuu myös aivan universaaleista asioista: rakkaus on rakkautta, ihonväristä ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Suvi Ahola on taas tunnetun kirjailijan tuotannon äärellä. Aikaisemman Mitä Minna Canth todella sanoi? -kirjan formaatilla käsitellään nyt Eeva Joenpeltoa (1921–2004) tämän syntymän satavuotispäivän kunniaksi. Joenpelto on pitkän uran tehnyt kirjailija, joka kirjoitti kuudella vuosikymmenellä 26 romaania ja oli muutenkin erittäin vaikutusvaltainen kirjallisuuspiireissä erilaisten luottamustoimien ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kautta. Palkintojakin sateli: Finlandia, kuusi valtion kirjallisuuspalkintoa, Pro Finlandian ja vaikka mitä.

Olen itse perehtynyt Joenpellon tuotantoon vain oivallisen Lohja-sarjan myötä. Sitä mieluusti nostankin aina esille, kun Väinö Linnasta ja Pohjantähdestä puhutaan - tällainenkin vaihtoehto aikakauden kuvaamiselle on. Muuten Joenpellon teokset ovat jääneet minulle vieraiksi – vaan niin ovat monille muillekin tänä päivänä. Aikansa bestsellerkirjailija on jäänyt vähän unohduksiin.

Tässä kirjassa Ahola esittelee Joenpellon elämää ja näkemyksiä tämän romaanien, haastattelujen, esitelmien ja lehtijuttujen perusteella. Merkittävänä tietolähteenä on Panu Rajalan Joenpellosta 1970-luvulla tekemä mittava haastattelu. Mikään elämäkerta tämä ei sinänsä ole, sellaisia on ilmestynyt 2000-luvulla kaksi, mutta Ahola pyrkii valottamaan Joenpellon monipuolista kirjailijakuvaa tämän omien tekstien kautta.

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? on mielenkiintoinen katsaus aikansa suuren kirjailijan tuotantoon, jonka ei soisi tyystin unohtuvan. Ahola on halunnut tehdä sisäänheittotuotteen, joka houkuttelisi suomalaiset lukemaan Joenpeltoa. Minun kohdallani tavoite onnistui: aion kyllä lukea lisää Joenpeltoa, muutakin kuin erinomaisen Lohja-sarjan.

Vivek Oji on nuori nigerialaismies, joka kuolee. Hänen äitinsä löytää eräänä aamuna poikansa ruumiin kotioveltaan. Miten Vivek kuoli, miksi, ja kuka ruumiin toi ovelle? Siinäpä mysteeriä kerrassaan. Vivekin äiti Kavita haluaa saada vastauksia, mutta asioiden todellisen laidan tietävä Vivekin serkku Osita ei halua sitä kertoa, koska totuuden kertominen musertaisi Kavitan.

Vivek Ojin kuolemassa on kyse isoista kysymyksistä. Identiteetistä, nähdyksi tulemisesta, erilaisuudesta, syyllisyydestä. Millaisiksi vanhempien ja lasten suhteet rakentuvat: ovatko lapset olemassa vanhempiaan varten vai pitäisikö vanhempien hyväksyä lapsensa sellaisina kuin nämä lopulta ovat? Vivek ei ollut se, jona häntä pidettiin: “Minun oli vaikea kävellä ympäriinsä päivästä toiseen, koska ymmärsin, että muut luulivat minua tietynlaiseksi, mutta he olivat aivan väärässä, aivan hakoteillä, eivätkä nähneet todellista minääni.”

Tarina rakentuu pala kerrallaan. Tarinaa vie eteenpäin kaikkitietävä kertoja, joka antaa tilaa useammille henkilöille. Välillä minäkertojiksi pääsevät Vivek ja Osita itse, mutta varsinkin Vivekin osiot ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ositallakin on omat salaisuutensa, joita hän lukijalle kertoo. Kaikkiaan rakenne on hieno ja Akwaeke Emezi kertoo kiinnostavan tarinan hienosti ja kirkkaasti. Ympärillä kuhiseva Nigeria tarjoaa kiinnostavat puitteet tapahtumille, ympäröivä yhteiskunta on toisaalta hyvin moderni, toisaalta kiehtovalla tavalla taikauskoinen ja perinteinen.

“Onko ihminen ylipäätään olemassa, ellei kukaan näe häntä?”

"Yksi ensimmäisistä ammatin salaisuuksista, jonka komisario oli opettanut Beauvoirille tämän liityttyä murharyhmään, oli se, ettei murhaajaa etsitä edestä vaan takaa. Oli otettava askelia taaksepäin, palattava menneisyyteen. Siellä olivat rikoksen alkujuuret ja sieltä rikollinenkin lähti liikkeelle. Jokin tapaus, ehkä kaikkien muiden jo aikapäiviä sitten unohtama, saattoi olla murhaajan liikkeelle paneva voima. Asia, joka häntä kohtalokkaasti kalvoi."

En lue jatkuvia dekkarisarjoja, paitsi Higashinon Galileo-senseitä ja Louise Pennyn Three Pines -kirjoja. Tämä sarja on jo viidennessä suomennetussa osassaan ja jälleen kerran tapahtuu kamalia. Karu kuolema on kohdannut tuntematonta miestä, jota kukaan Three Pinesin asukkaista ei myönnä tuntevansa. Ruumis löytyy Oliverin ja Gabrielin bistrosta, mutta pian on selvää, että mies on kuollut jossain muualla. Kuka tappoi miehen? Kuka toi hänet bistroon? Miksi?

Tapaus saa vielä omituisempia käänteitä. Mies paljastuu erakoksi, joka elelee pienessä mökissä, joka on täynnä käsittämättömän arvokkaita taideaarteita. Mistä ihmeestä on kyse? Armand Gamachelle tiimeineen riittää pengottavaa, joten ei ole ihme, että kirjassa on noin 550 sivua. Luettavaa siis riittää, mikä on hyvä, koska sivut kääntyvät kuin siivillä.

Three Pinesissä on uusia asukkaita, pahamaineiseen Hadleyn taloon on muuttanut uutta väkeä, joiden sukset menivät heti ristiin Oliverin ja Gabrin kanssa – uudet tulokkaat kun suunnittelevat terveyskylpylää, joka uhkaa Oliverin ja Gabrin B&B-bisneksiä. Voisivatko nämä uudet tulokkaat olla murhan takana? Sekin selitys jättää vähän turhan paljon kysymyksiä auki.

Gamache joutuu kaivamaan syvältä selvitellessään tapausta. Penny tuo hienosti rikosjutun taustalle Kanadan alkuperäisasukkaita ja näiden kohtaloita. Se tuo kirjalle syvyyttä. On tässä kyllä muutenkin ulottuvuuksia, salaisuuksia on kaikilla vaikka muille jakaa. Olen nauttinut Pennyn kirjoista, eikä tämä ole suinkaan pettymys: Three Pinesin asukkaat ovat yhtä kiehtova sakki kuin aina ennenkin ja Armand Gamache oivallinen rikoksenratkaisija elegantin asiallisella tyylillään. Seuraavaa osaa odotellessa!

Tatko on kertomus kahden kulttuurin törmäyksestä. Nimi on bulgariankielinen hellittelynimi isälle ja isäsuhde onkin kirjassa keskiössä. Pääosassa on Elena, suomalaisen äidin ja bulgarialaisen isän lapsi, joka vähän isänsä tavoin ei oikein tunnu olevansa kotonaan missään. Isä on monin tavoin liikaa suomalaiselle hiljaisten ja rauhallisten ihmisten yhteiskunnalle, ja vähän myös perheelleenkin. Isän käsitys kasvatusmenetelmistä ja elämästä ylipäänsä on päällekäyvä, pelottava ja jopa väkivaltainen.

Elenalla ei ole sen helpompaa, vaikka vaikeudet ovatkin vähän erilaisia. Suomessa koulussa ryssitellään bulgarialaisen nimen vuokse. Elena päätyy ulkomaille. Isän kotimaassa Bulgariassa on omat kuvionsa, mutta Espanjasta löytyy aurinkoisempi ympäristö, jossa ihmiset ovat avoimempia. Sielläkin Elena saa huomata ihmissuhteet vaikeiksi, kun Elenaa painaa isältä peritty tapa olla ja elää. Suhde isään on etäinen ja vaikea, kunnes isä vanhenee ja pehmenee ja Elena kenties tavoittaa jonkinlaisen yhteyden taas isäänsä.

Kirja etenee monilla aikatasoilla ja välillä on hieman vaikea seurattava, mutta kun aikatasot saa suunnilleen oikeaan järjestykseen päässänsä, se on mielenkiintoinen kuvaus monikulttuurisesta perheestä ja erilaisten elämäntapojen kohtaamisen vaikeudesta. Elenan isä vaikuttaa toisaalta väkivaltaiselta sekopäältä, mutta toisaalta myös sympaattiselta hahmolta kaikkine kulmineen ja vaikeuksineen uuteen kotimaahan sopeutumisessa. Elenalla on pitkä matka lapsuuden traumoista uuden yhteyden saamisessa isäänsä, mutta onneksi yhteys vielä löytyy.

Marjo Niemen uusin kirja Kuuleminen teki sellaisen vaikutuksen, että haalin aikaisemmatkin kirjastosta hyllyyni. Ensimmäisenä näistä vanhemmista kirjoista tartuin yli kymmenen vuoden takaiseen Miten niin valo -romaaniin, joka kertoo kolmesta naisesta, joiden polut risteävät.

Anni on antanut avioliitolleen kaikkensa, mutta keskiluokkainen unelma on selvästi tullut tiensä päähän ja nyt Anni makaa jo toista viikkoa keittiönsä lattialla täysin romuna. Kristiina on yksinäinen taidemaalari, jonka rutiinit rikkoo mieheltä tullut puhelu, jonka myötä “sisään tulvi hyökyaalto, joka hetkessä erotti Kristiinan käsillä olevasta työstä ja maailmasta”. Kolmantena tavataan Päivikki Siven, Annin naapuri ja lääkäri sairaalassa, jonne sekä Anni että Kristiina päätyvät.

Kirjassa ei periaatteessa tapahdu kovin paljon: vain pieni sattumus, onnettomuus, joka tuo kaikki kolme naista hetkeksi yhteen, mutta tämä pieni kohtalon sysäys antaa kaikille naisille sellaisen potkun, joka on omiaan pistämään elämää uusiksi isolla kädellä. Tästä ravistelusta syntyy sitten herkullista kirjallisuutta, kiitos Marjo Niemen räiskyvän tyylin. Kirja on täynnä oivaltavia havaintoja, hauskoja ilmaisuja, yleistä liioittelua ja holtittomuutta.

Kuuleminen on vuoden 2021 iloisimpia yllätyksiä, mutta kyllä tämä aikaisempi teoskin ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi. Marjo Niemi on oivallisen värikäs kielenkäyttäjä, jolla on hieno taito saattaa romaanihenkilönsä kiinnostaviin tilanteisiin.

Pauliina Vanhatalo on käsitellyt jo useammassa kirjassa omia kokemuksiaan. Keskivaikea vuosi käsitteli masennusdiagnoosia ja psykiatrista hoitoa, Toinen elämä taas keski-ikäisyyden herättämiä kysymyksiä. Trilogian kolmas osa jatkaa elämän keskeisten kysymysten ympärillä pyörimistä.

Vahvana teemana ovat tunteet. Kirjailijan työssä on hyvä ymmärtää omia tunteitaan ja eläytyä toisten tunteisiin, niin kuviteltujen kuin todellisten ihmisten. Tunteisiin eläytyminen on kuitenkin hyvin väsyttävää, kun tunteita on paljon. Liiallisiksi tunteet käyvät, kun muuttuva maailma tuo herkälle ihmiselle jatkuvasti lisää ahdistumisen aiheita: on ilmastonmuutosta, pandemiaa ja ties mitä uhkaavaa.

Entä jos olisikin psykopaatti? Yksi psykopatian tunnusmerkeistä on tunteiden puuttuminen. Olisiko elämä ilman tunteita helpompaa? Vanhatalo kirjoittaa itsestään tutkailemassa psykopaattien maailmaa, käymässä terapiassa ja asettumassa nykyaikaisen tiedostavan, keskiluokkaisen ihmisen elämään liittyvien ajatusten ristituleen. Mitä jos tomaatillakin on tunteet? Mitä silloin tehdään?

Kirja rakentuu lyhyistä, irtonaisista luvuista, jotka poukkoilevat ajatusten tapaan suunnasta toiseen. Mihin asettaa oman itsen rajat? Vanhatalo huomaa, miten joihinkin ahdistusajatuksiin tepsii toisto ja tylsyttäminen: kun ahdistavia ajatuksia toistaa mielessään kerta toisensa jälkeen, ne menettävät teränsä. “En välttämättä saavuta nuorena haaveilemaani ulkoista menestystä” ei tunnukaan enää pahalta. Vaan entäs kun on lauseita, joihin tämä ei toimi: “Ilmaston lämpenemistä ei välttämättä ehditä pysäyttää ajoissa” ei pehmene millään määrällä toistoa, ja ajaa vain syvempään ahdistukseen.

Kaikkea Vanhatalon kokemaa en omakseni tunne; samaa herkkyyttä minussa ei ole. Omat ilmasto- ja maailmanmuutosahdistukseni kokeneena löydän tästä kirjasta kuitenkin paljon samastuttavaa. On huojentavaa lukea muiden ajatuksia ja Vanhatalo kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti omista mietteistään.

Ida Simonsin esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1959. Se sai 2010-luvulla uuden elämän, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan sattumalta ja päätti julkaista sen uudelleen. Kirjasta tuli huikea menestys ja niinpä se on saatu suomeksikin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva romaani kertoo saksanjuutalaisesta kauppiasperheestä ja etenkin sen tyttärestä Gittelistä. Koko suku pakenee maailmansotaa Alankomaihin ja kun sodan jälkeen muut palaavat Saksaan, Gittelin perhe jää Haagiin.

Gittelin elämän tärkeä kaupunki on kuitenkin Antwerpen, jossa hän on syntynyt ja jossa hän vierailee usein. Ajoittain käy nimittäin niin, että Gittelin äidille ja isälle tulee riitaa, jonka seurauksena äiti häipyy Gittelin kanssa sukulaisten luo Antwerpeniin. Siellä Gittel kohtaa neiti Lucie Mardellin, paljon hienomman perheen aikuisen tyttären, joka kutsuu Gittelin luokseen soittamaan heidän Steinway-flyygeliään. Tästä alkaa hieman eriskummallinen ja epätasainen ystävyyssuhde, joka on Gittelille selvästi merkityksellinen ja opettavainen ihmissuhde.

Tyhmä neitsyt kuvaa juutalaisyhteisön elämää 1920-luvulla. Aika näyttäytyy modernille lukijalle yllättävän huolettomana ajanjaksona, kun tietää, mitä oli luvassa hyvinkin pian. Gittelin perhe päätyy hetkeksi asumaan Saksaan ja silloin aikakausi vilahtaa hyperinflaation muodossa, kun perhe pääsee nauttimaan rikkaasta elämästä – viisi miljoonaa viikossa ei ole vuokra eikä mikään! Tulevasta kertojakin on tietoinen yhden ohimenevän sivulauseen verran.

Kieleltään kirja on mainion raikas, siitä osakiitos kuuluu varmasti suomentaja Sanna van Leeuwenille. Gittel tekee hauskoja havaintoja sukulaisistaan, toisaalta on ikäisekseen (Gittel on noin kaksitoistavuotias kirjan alussa) sopivasti vähän pihalla aikuisten maailmasta. En ehkä lastaisi kirjan taakaksi ihan kaikkia niitä ylisanoja, joita se on osakseen saanut – näinköhän tämä on Jane Austenin veroinen klassikko – mutta kaikessa vaivihkaisessa ironisuudessaan Tyhmä neitsyt oli silti oikein oiva välipala, ja alankomaalaista kirjallisuutta tulee muutenkin tarjolle rikollisen vähän.

(Arvostelukappale kustantajalta.) “Esseitä hoivasta, kumouksesta ja elämästä äitinä”, kiteyttää alaotsikko. Yhteiskunnallista Latteäiti-perheblogia pitänyt Kiukas pohtii esseissään hoivaa ja äitiyttä. Näkökulma on feministinen ja yhteiskunnallinen ja sävy vahvasti kriittinen esimerkiksi palkkatyön pyhyyttä ja hoivatyön vähäarvoisuutta kohtaan.

Kuinka 13-vuotiaasta, joka ei ikinä halunnut lapsia, tuli kahden lapsen äiti? Kiukas tarkastelee lapsien haluamista ja sitä, kenen halutaan haluavan lapsia terävästi. Miksi toisaalla puhutaan synnytystalkoista, mutta toisaalla kauhistellaan monilapsisia maahanmuuttajaäitejä ja toisaalla leikataan pienituloisille lapsia haluaville tärkeitä sosiaalietuuksia.

Kiukas kritisoi myös sitä, miten konservatiivit näkevät äitiyden kutsumuksena ja uhrauksena ja liberaalit valintana muiden joukossa. Yhtä kaikki, molemmille äitien tarpeet ovat helposti ohitettava asia. Kapitalismi ja tasa-arvo lyövät kättä: on tasa-arvoista ja kansantaloudelle arvokasta saada naiset työmarkkinoille mahdollisimman pian lapsen saamisen jälkeen. Entä jos tasa-arvoiset hoivaratkaisut kiinnostaisivat oikeasti ja koko synnyttäjän lähipiiri saisi palkallista vapaata hoivatakseen äitiä? Miksi tämä ajatus ylipäänsä kuulostaa radikaalilta?

Ja työ se vasta onkin kiinnostava asia kytkeytyessään äitiyteen ja vanhemmuuteen! Pitkään on ajateltu kotihoidon olevan alle kolmevuotiaan lapsen etu, nyt vilautellaan koko kotihoidon tuen lakkauttamista ja ollaan sitä mieltä, että jo vuoden ikäiset lapset pitäisi laittaa päivähoitoon nauttimaan laadukasta varhaiskasvatusta – olkoonkin, että päivähoidolle ei itse asiassa haluta antaa sellaisia resursseja, joilla epäilemättä parhaansa tekevät työntekijät pystyisivät aina sitä laatua tarjoamaan.

Se on ainakin selvää, että kun kotihoidontuen saajien nähdään “siivoilevan kotia” tai olevan “ihanan toimettomia”, näin puhuvat paljastavat heti, etteivät tiedä lainkaan, mistä puhuvat. Erityisesti kotihoidontukea haluavatkin leikata ne, joille sillä ei ole taloudellisesti merkitystä ja joilla on työura, jota edistää sillä välin kun lapsi on päivähoidossa. Entä ne lastaan kotona hoitavat, jotka eivät pääse töihin, vaikka haluaisivatkin? Ja mikähän siinäkin on, että vaikka oman lapsen hoitaminen on passivoivaa ja epämääräistä, muiden lasten hoitaminen on arvostettavaa työtä (paitsi että lastentarhanopettajien palkoista arvostus on kyllä kaukana!).

Kiukas kirjoittaa myös synnytyksistä, lastenkirjallisuudesta, kirjoittajuudesta lapsiperheessä, palkkatyön ylivertaisesta pyhyydestä, vanhustenhoidosta, eläinten oikeuksista... Vaikka periaatteessa pyöritään aika tiukasti hoivan ja äitiyden ympärillä, aiheiden kirjo on kuitenkin laaja. Teksti on kautta linjan sujuvaa ja mielipiteet herkullisen ärhäköitä. Näkökulmat ovat tuoreita ja kiinnostavia, eikä esimerkiksi synnytyksestä ole kirjoitettu tällä tavalla lainkaan tarpeeksi. Arvostan myös esseiden yhteiskunnallista kriittisyyttä, palkkatyön pyhyyttä on syytäkin kritisoida ja näkökulma hoivan nostamisesta yhteiskunnassa keskeisempään asemaan on keskustelemisen arvoinen.

Välillä tulee vastaan kirjoja, joiden jälkeen ei voi tehdä muuta kuin haalia käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Minua on tänä vuonna onnistanut tällä tavoin jo kahdesti: ensin Olga Tokarczukin kanssa ja nyt Marjo Niemen. Tokarczukin sentään tiesin nobelistiksi, Niemestä en tiennyt ennalta mitään. Teoksen katalogin kuvauksessa Kuuleminen vain vaikutti kiinnostavalta, joten nappasin kiinni.

Kiinnostava on melkoinen understatement. Kirjahan on huikeaa tykitystä. Todella levoton ja hämärä kirja. Kuulemisen päähenkilönä riehuu Titta K., mainosalan ammattilainen, joka alkaa pistämään keskiluokkaista elämäänsä uuteen uskoon. Tapahtumat aukeavat kirjemuodossa: kirjan kahdeksan luvun aikana Titta kirjoittaa kirjeitä eri tahoille. Ensin puolisolleen, sitten isälleen, ystävälleen, ortodoksiluostarin igumeenille, ostamansa koiran myyjälle, tuntemattomalle ihmiselle, terapeutilleen ja lopuksi paikalliselle yökerhonomistajalle.

Kirjeistä nousee isoja teemoja: rakkaus, ystävyys, uskonto, raha, sota... Titta kirjoittaa kirjeitään vimmaisesti, räiskyen, varmana itsestään ja asiastaan. Paikoin kirjeiden ohessa kulkee katkelmia kirjeiden ulkopuolisista tapahtumista. Etenkin luostarihakemuksen rinnalla kulkeva kuvaus speed dating -tapahtumasta on melkoinen rinnastus. Kiehtovaa on myös kirjan läpi leikkaava arvostus Alpo Jaakolan taidetta ja Jaakolan vaimoa Marjaa kohtaan. Kirja on myös niin täynnä herkullisia sitaatteja, että en laita tähän yhtään, koska sitten vain harmittaisi, että jouduin jättämään jotain muuta pois.

Kuuleminen on alusta loppuun silkkaa kohtuuttomuutta. Titta nostaa esiin kaiken keskiluokkaisen ihmisen tuskan, ahdistuksen ja kärsimyksen ja lyö sen pöytään eri muodoissaan, häpeilemättä omaa itseään, ilman hillintää, hallintaa ja turhia rajoja. Niin, ja rahaakin olis ihan kiva saada, kun se työkin tuli jätettyä ja kaikenlaista kuluakin on tullut. Kirjan huipennuksena saatava kuvaus Titan suunnittelemasta stand up -esityksestä on melkoinen pläjäys kaikessa pidättelemättömyydessään. En tiedä, uskaltaisinko mennä katsomaan.

Huikea kirja. Nyt on kirjahyllyssä loputkin Niemen romaaneista odottamassa vuoroaan. Saapa nähdä, mitä niistä paljastuu.

Hauskasti nämä kirjat joskus sattumalta linjautuvat. Olga Tokarczukin Alku-kylästä matka vie Keski-Pohjanmaalle Mia Myllymäen Palonkylään, jossa väkivahva Peija elää 1940-luvulla pienessä, hyvin itseriittoisessa kylässä. Peija on kylän voimanainen, iso niin fyysisesti kuin henkisesti, ja kaikki kyläläiset luottavat Peijaan aina kohdatessaan ongelmia. Kyllä Peija ratkaisee!

Niin rauhassa kuin Palonkylä elääkin, ulkomaailmassa tapahtuu ja lopulta ulkomaailman tapahtumat nappaavat kiinni. Sota löytää tiensä Palonkylään ja kyläläiset luottavat, että Peija hoitaa senkin. Sodasta palaa kotiin kuitenkin kovin toisenlainen Peija. Onko tästä Peijasta suojelemaan Palonkylää tungettelevalta ulkomaailmalta?

Kirosielu, rajanhaltia on oivallinen kirja, jossa yhdistyvät keskipohjalainen uho ja synkät kauhuelementit. Palonkylä on mielenkiintoinen paikka, jossa miesten ja naisten roolit poikkeavat totutusta. Peija etenkin on melkoinen teräsnainen. Tarinasta onkin luettavissa kunnianosoitus kylien voimanaisille, jotka ehkä todellisuudessa kannattelevat kyliä harteillaan vähemmän kirjaimellisesti kuin Peija tässä tarinassa, mutta ovat yhtä kaikki yhteisöjensä tukipilareita.

Kirja kysyy myös hyviä kysymyksiä siitä, mitä sitten tapahtuu, jos tällainen voimahahmo ei enää jaksakaan, ja miten kuluttavaa on toisaalta olla se, johon kaikki aina tukeutuvat. Kun tarina on vielä oikein hyvin kirjoitettu ja avautuu sopivassa tahdissa kahdella aikatasollaan ja päättyykin siivosti, ei voi kuin olla tyytyväinen.

Paul Nurse on biologi, joka voitti vuonna 2001 lääketieteen Nobelin työstään solusyklin eli solujen jakaantumisen parissa. Tässä pienessä kirjassa hän tarttuu nyt suureen kysymykseen: mitä elämä tarkalleen ottaen on?

Kirja jakautuu viiteen osaan, joista kukin käsittelee yhden biologian perimmäisistä osa-alueista. Nurse aloittaa perusteista: kaikki elävä rakentuu soluista, joten mitä solut ovat? Sen jälkeen käsitellään solujen olemassaolon keskeistä ominaisuutta eli geenejä, jotka ohjaavat solujen toimintaa. Geeneistä taas päästään näppärästi luonnonvalintaan perustuvaan evoluutioon, joka selittää, miksi elämä maailmassa on niin monimuotoista.

“Elämä kemiana”-luku tarkastelee sitä, miten elämän ytimessä on alettu nähdä kemialliset reaktiot: tässä Nurse viittaa sekä tieteenalan yleiseen historiaan että omaan taustaansa, kemialliset käymisprosessit johtivat Nursenkin työväenluokkaisista oloista töihin teknikoksi panimon laboratorioon ja sieltä lopulta Birminghamin yliopistoon. Viidenneksi päästään siihen, mikä tämän kaiken tarkoitus on, eli siihen, miten nämä kemialliset reaktiot säilövät, hyödyntävät ja siirtävät informaatiota – mikä onkin sitten tietyssä mielessä kaiken elämän tarkoitus.

Nurse tarkastelee maailman tilaa 70-vuotiaan kokemuksella. Nurse kantaa huolta omaa alaansa läheisesti koskettavista aiheista, kuten luonnon monimuotoisuuden kärsimisestä, antibioottiresistenssin yleistymisestä ja väärin perustein tuomitusta ihmiskunnalle elintärkeästä geenimuuntelusta. Lopulta Nurse iskee kiinni kirjan ydinkysymykseen ja määrittelee oman näkemyksensä siitä, mitä elämä on ja mistä se on kenties saanut alkunsa.

Mitä on elämä? on pieni, melko nopealukuinen kirja. Paikoin se sukeltaa aika syvälle biologiaan ja asioihin, jotka eivät välttämättä heti aukea parinkymmenen vuoden takaisen lukiobiologian pohjalla, mutta toisaalta kirja on sen verran pieni ja enimmäkseen varsin yleistajuinen, ettei sen kannata antaa säikäyttää. Tämä on oikein antoisa pieni tietokirja isoista ja tärkeistä asioista.

Tutkimusmatkani Olga Tokarczukin tuotantoon jatkuu. Tokarczukin läpimurtoteokseksi luonnehdittu kolmas romaani Alku ja muut ajat muistuttaa Päivän talo, yön talo -kirjaa, tämäkin on hajanainen kokoelma kummallisuuksia. Kirjan 60 vinjettiä kertovat Alusta, pienestä puolalaisesta kylästä, ja sen asukkaista 1900-luvun pyörteissä. Ensimmäinen katkelma rajaa Alun puitteet: on kaksi jokea, maantie, naapurissa kauppala ja linna, kukkula ja mylly.

Ensimmäisenä Alun asukkaista esitellään Genowefa, jonka tarina alkaa vuoden neljätoista keväästä, kun tsaarinarmeijan upseerit saapuvat hakemaan hänen miestään Michałia sotaan. Miehensä mentyä Genowefa huomaa olevansa raskaana. Pariskunnan lisäksi esitellään yhteisön laitamilla roikkuva Tähkä, linnanherra Popielski, katontekijän poika Paweł Boski ja näistä sitten sukupuut lähtevät kasvamaan. On Genowefan lapset, Tähkän lapset, Boskin sisarukset, Pawełin lapset, linnanherran suku (ja mystinen Peli, johon linnanherra uppoutuu).

Aika kulkee vääjäämättä ja puolalaiseen tapaan Alkukin jää jalkoihin. Michał palaa ensimmäisestä sodasta, mutta tulee toinen sota. Ensin saksalaiset kävelevät Alun yli, sitten tulevat neuvostoliittolaiset. Holokausti mainitaan, kommunismi nousee. Historia näyttäytyy kylän asukkaille lähinnä tuhoavana voimana.

Alku on vahvasti mytologinen paikka, yhdenlainen maailman keskus, jota arkkienkelit vartioivat joka puolelta. Tokarczuk nojaa vahvasti kristillisiin legendoihin, kansanuskomuksiin ja arkkityyppien tarinoihin. Vinjeteissä on toisaalta realismia ja historian pyörän käänteitä, toisaalta maagisia, yliluonnollisia tapahtumia. Aika kulkee sykleissä, asiat toistuvat ja ihmisen tehtävänä on etsiä järjestystä kaiken tämän mielettömyyden keskeltä.

Kaikkiaan Alku ja muut ajat on varsin hieno teos. Perinteisemmän romaanimuodon ystäville Aja aurasi vainajain luitten yli on varmasti se helpoimmin lähestyttävä Tokarczuk, mutta kyllä tällekin kannattaa tilaisuutensa antaa: Alku voi hyvinkin lumota lukijan.