Mikko Saari

“Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus”, lupaa alaotsikko. Rotu on selvästi olemassa oleva käsite ja tapa hahmottaa erilaisia ihmisryhmiä sosiaalisesti, useimmiten karkeasti fyysisten ominaisuuksien kuten ihonvärin tai fysiognomian perusteella. Kysymys kuuluu: onko rotu biologisesti käyttökelpoinen tapa luokitella ihmisiä? Perustuuko se jollain merkittävällä ja kiinnostavalla tavalla ihmisten genetiikkaan?

Adam Rutherfordin – taustaltaan geenitutkija – vastaus on “ei”. Ihmiset ovat erilaisia fyysisten piirteidensä ja käyttäytymisensä perusteella, kyllä, ja nämä erot voivat olla mielenkiintoisia. Todisteet näyttävät kuitenkin selvästi, että ihmisten välillä näkyvä muuntelu ei vastaa perinteistä käsitystä erilaisista ihmisroduista, ihmisiä ei ole mahdollista jaotella geneettisesti selvärajaisiin rotuihin ja ylipäänsä perimän ja kulttuurin vaikutuksen rajoja on vaikea nähdä.

Rutherford tutkailee esimerkiksi urheilua. Kaikkihan tietävät, että miesten satasella valkoisilla miehillä ei ole mahdollisuuksia, eikä ylipäänsä muilla kuin länsiafrikkalaistaustaisilla ole saumaa voittoon (ja nimenomaan -taustaisilla: varsinaiset länsiafrikkalaiset ovat pärjänneet olympialaisten satasella itse asiassa aika lailla tismalleen yhtä hyvin kuin valkoiset urheilijat). Tätä on selitetty erilaisin tavoin: väitetään, että tällaisella taustalla saa täydelliset geenit, tai että orjuus on jalostanut Amerikan mustasta väestöstä voimakasta. Orjuus ei kuitenkaan selitä yhtään mitään; mitään selkeää jalostusohjelmaa ei ollut olemassa ja kyse on muutenkin niin lyhyestä ajasta, ettei sillä ole vaikutusta.

“Ajatus mustien menestyksestä pikajuoksussa on peräisin vinoutuneesta ja kohtalokkaan vajavaisesta näytejoukosta, joka ei länsiafrikkalaisten pikajuoksijoiden suhteellisen vähyyden takia tue edes omaa hypoteesiaan.” Sitä paitsi – miksei tämä ylivertainen räjähtävän voiman potentiaali näy esimerkiksi 50 metrin uinnissa, joka on ihan vastaava pikamatka? (Erinäisistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista syistä Yhdysvaltojen mustasta väestöstä noin 70% ei osaa uida, siksi.)

Suomalaisilla sitä paitsi voisi olla tähän asiaan näkökulmaa: kuten kirjassakin kerrotaan, Paavo Nurmen aikoihin suomalaiset hallitsivat kestävyysjuoksua ylivoimaisina. Tässäkin haettiin selityksiä suomalaisten luontaisesta ylivertaisuudesta. Kuten kaikki varmasti tietävät, enää Suomi ei samalla tavalla juhli kestävyysjuoksussa, mutta sadassa vuodessa suomalaisten geneettiset ominaisuudet ovat tuskin menneet pilalle kestävyysjuoksun kannalta. Kulttuuri sen sijaan on muuttunut.

Kyytiä saavat myös genomiikka-alan yritykset, jotka lupaavat analyysejä ihmisten alkuperästä DNA-näytteen perusteella. Näiden analyysien paikkansapitävyydessä on omat isot ongelmansa. Mitä tarkoittaa, jos joku on alkuperältään “100% suomalainen”? Toivottavasti ei ainakaan sitä, ettei sukupuusta löydy yhtään ihmistä Suomen ulkopuolelta, koska sellainen sukupuu olisi jo melko huolestuttavalla tavalla sisäsiittoinen. Rotupuhtaus on käsitteenä kuvitteellinen, kaikilla on esivanhemmissaan hyvin monenlaisia ihmisiä, kun tarpeeksi kauas kelataan. Ja toisaalta – jos ajatellaan vaikkapa esivanhempiasi kymmenen sukupolvea sitten, kunkin heistä yksilöllisestä perimästä on sinussa jäljellä vain tuhannesosa, eli hyvin vähän. Käytännössä siis sillä, ketä esivanhempasi kymmenen sukupolvea sitten olivat, ei ole geneettisesti juurikaan merkitystä. Et ole geneettisesti välttämättä mitään sukua 1700-luvulla eläneille ihmisille, joista polveudut, joten sillä, kuuluuko joku geneettisesti johonkin heimoon, rotuun tai ryhmään, ei pitäisi olla liiemmin merkitystä. Kulttuurilla sen sijaan on erittäin paljon merkitystä. (Mainittakoon, että jokainen nykyisin elävä ihminen on sukua kaikille ihmisille, jotka elivät vuonna 1300 eaa, ei sen kauempana historiassa.)

“Rotu on todellista, koska se havaitaan. Rasismi on todellista, koska sitä harjoitetaan. Kumpikaan ei perustu tieteeseen.” Ihmispopulaatioiden väliset erot ovat todellisia, mutta ihonväri ensisijaisena rodun määrittäjänä perustuu silkkaan näennäistieteeseen. Ihmiskunnan menestys ylipäänsä selittyy osin sillä, että erilliset populaatiot ovat sekoittuneet ja vaikutteet ovat levinneet populaatiosta toiseen tehokkaasti. Vastaväitteitä rasisteille on hieno yleissivistävä esitys ihmisroduista genetiikan näkökulmasta ja antaa mukavasti pontta iänikuisiin ja kuluneisiin väittelyihin aiheen ympärillä.

Olive Kitteridge, taas. Vai vielä? Elizabeth Strout palaa rakastetun hahmonsa pariin. Olive, taas on edellisen Olive Kitteridgen tapaan episodiromaani, kokoelma irrallisia kertomuksia, joista kuitenkin muodostuu yhtenäinen tarinan kaari. Novellikokoelmamainen rakenne antaa Stroutille mahdollisuuden pikakelata tylsiä kohtia ja tarttua ainoastaan Oliven kiinnostavimpiin vaiheisiin. Lisäksi joissain tarinoissa nostetaan esiin muita kaupungin asukkaita, joiden elämät sivuavat Olivea jossain kohtaa.

Olive on vanha. Se on tämän kirjan kantava teema. Rakas aviomies Henry on kuollut jo aikaa sitten ja välit New Yorkissa asuvaan poikaan Christopheriin ovat kivuliaan huonot. Yllättäen Oliven elämään löytyy kuitenkin uusi onni uuden puolison Jackin muodossa – mutta ei sekään suhde mitenkään helppo ja mutkaton ole, kuten ei mikään muukaan Oliven elämässä. Mutta onpahan edes jotakin!

Vanhuusvuodet ovat nippu nöyryytyksiä ja nöyrtymisen hetkiä, mutta kyllä niihin hyvääkin mahtuu. Elizabeth Strout on mestarillinen kirjoittaja, joka kuvaa hienosti ihmisluontoa ja elämän epämiellyttäviä, yllättäviä ja vain arkisia käänteitä. Esimerkiksi Maanpakolaiset-kertomus, joka kuvaa newyorkilaisten Jim ja Helen Burgessin vierailua Jimin veljen Bobin luona Mainessa, on täynnä pidäteltyjä tunteita ja katkeruuksia, kaikki pinnan alla kuplimassa – ja Olive tosiaan vain taustalla häälymässä ohimennen.

Etenkin kirjan loppua kohden Oliven ikä alkaa näkyä ja vanhainkoti – tai siis tuettu palveluasuminen – kutsuu Oliveakin. Tällaista rehellistä, raadollista ja ymmärtäväistä vanhuuden kuvausta kohtaan lukemissani kirjoissa harvoin. Olive, taas kuvaa rakkaudella ja lämmöllä Oliven pelkoa vanhenemiseen liittyvistä asioista, hallinnan menetystä, mutta myös mahdollisuuksia ja uusia ystävyyksiä, siis kaikkea sitä inhimillistä, mitä ikääntymiseen kuuluu.

Loppupuolella on tarjolla iloinen yllätys niille, jotka ovat lukeneet Pikkukaupungin tytön, kun toinen Pikkukaupungin tytön päähenkilöistä, Isabelle Goodrow, tekee paluun. Ei haittaa, jos ei ole Pikkukaupungin tyttöä lukenut, mutta Olive Kitteridge kannattaa kyllä lukea ennen tähän kirjaan tarttumista, koska kirjan arvo on nimenomaan siinä, miten se syventää Oliven hahmoa. Olive, taas antaa lukijalle enemmän, jos Olive on tuttu.

Kun kirjan lopetus on vielä erinomainen, Olive, taas on helppo suositus inhimillisyyden eri puolia luotaavien kertomusten ystäville.

Enpä ollut lukenut de Beauvoirilta vielä mitään. Siksi tuntui yleissivistävältä lukea nyt edes jotain ja tämä uusi julkaisu herätti sopivasti mielenkiintoa. Erottamattomat on alun perin vuonna 1954 kirjoitettu pienoisromaani, jota ei kuitenkaan aikaisemmin ole julkaistu. Se oli aiheeltaan niin henkilökohtainen, ettei de Beauvoir halunnut sitä elinaikanaan julkaistavan. Nyt se on kuitenkin saatu luettavaksi (ja lisää julkaisemattomia kirjoituksia on kuulemma luvassa).

Kyseessä on ihan valmis, ehjä työ, eikä siinä ole ollut laadullisia esteitä julkaisemiselle. Kirja perustuu de Beauvoirin omaan elämään, lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen ystävyyteen Élisabeth Lacoinin, Zazan, kanssa. Samaa tematiikkaa de Beauvoir on muissakin teoksissaan käsitellyt, kertoo Sylvie Le Bon de Beauvoir tarinaa taustoittavassa esipuheessa (suosittelisin kuitenkin lukemaan ensin tarinan ja vasta sitten esipuheen), tässä se vain on puhtaimmillaan.

Kirja kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat koulunpenkillä Pariisissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tytöt ystävystyvät ja kasvavat yhdessä parikymppisiksi. Kirja kuvaa ystävyyden kehittymistä ja keskiluokkaisten tyttöjen ahdinkoa toisaalta omien halujen ja haaveiden, toisaalta perheen odotusten ja yhteiskunnan vaatimusten välillä. Varsinkin Zazaa edustava Andrée joutuu koville, sen verran paljon ison perheen mukanaan tuomat vaatimukset nuorta naista painavat.

Erottamattomat on traaginen, kiehtova pieni tarina. Siinä on hienoa ajankuvaa 1900-luvun alun keskiluokkaisen Ranskan tunkkaisuudesta, toisaalta ajatonta ystävyyden, rakkauden ja nuorten naisten traagisuuden kuvausta.

Lokakuussa 2017 havaittiin ensimmäinen tähtienvälinen esine, 1I/2017 U1, joka nimettiin ‘Oumuamuaksi. Sen tarkemmasta olemuksesta ei ole tietoa, mutta sen käyttäytymisessä oli sen verran omituisia piirteitä, että Harvardin yliopiston astronomian professori Avi Loeb on uskaltautunut esittämään hypoteesina, että ‘Oumuamua on rakennettu esine: tällaiset ominaisuudet voisi olla hyvin ohuella ja laajalla valopurjeella.

Tämä on varsin rohkea hypoteesi, jota tieteen valtavirta pitää liian rohkeana. Loeb kritisoikin tutkijoita liian yksisilmäisestä lähestymisestä asiaan: Loebin mukaan tutkijat ovat valmiit hyväksymään hyvin epätodennäköisiä selityksiä luonnollisesta alkuperästä, välttyäkseen ajattelemasta mahdollisuutta, että ‘Oumuamua olisikin merkki älyllisestä elämästä avaruudessa.

No, ‘Oumuamuan alkuperästä ei ole varmuutta, eikä Loeb pysty tietenkään todistamaan omaa kantaansa yhtään sen varmemmin. Kappaleen luonne jää siis mysteeriksi, eikä tästä kirjasta saa siihen asiaan ratkaisua. Tuntuu, että koko esine on muutenkin kirjassa vähän sivuseikka. Pääpaino on enemmän tieteenfilosofisissa ja tiedepoliittisissa kysymyksissä. Loeb on vankasti sitä mieltä, että tiedeyhteisön pitäisi suhtautua paljon avoimemmin erilaisiin mahdollisuuksiin ja ottaa riskejä elämän etsimisen suhteen, koska jos elämää löydetään, se on niin suuri voitto, että se tekee mistä tahansa panostuksesta vaivan arvoista.

On helppo olla Loebin kanssa samaa mieltä siitä, että maailman tila olisi varmasti parempi, jos toiseen maailmansotaan käytetyt 1300 miljardia dollaria olisikin pistetty 1940-luvulla avaruustutkimukseen. Toisaalta on selvää, että rahaa ja resursseja on tieteessäkin käytettävissä rajallisesti, joten väistämättä kaikkea ei voida tutkia. Miksi juuri tällaisiin erittäin toiveikkaisiin hankkeisiin pitäisi pistää paljon rahaa, kun maan päälläkin on paljon akuutteja ongelmia, joiden ratkominen vaatisi tieteeltä paljon panostuksia?

Hieman tämä Elämää avaruudessa jäi pettymykseksi. Taisin odottaa enemmän puhetta elämästä avaruudessa ja vähemmän tiedepolitiikkaa. Kirjassa on myös iso annos Loebin elämäkertaa ja minä minä minä -puhetta Loebin omasta erinomaisuudesta tutkijana. Tuli nimittäin harvinaisen selväksi, että Loeb on äärimmäisen tuottelias tutkija ja tehnyt paljon upeita julkaisuja monien tahojen kanssa.

(Maaliskuussa 2021 toiset tutkijat tulivat siihen tulokseen, että ‘Oumuamua on enimmäkseen jäätynyttä typpeä oleva kiekonmuotoinen kappale, joka on luultavasti irronnut Pluton kaltaisesta kääpiöplaneetasta. Tämä taitaa valitettavasti olla se todennäköisempi selitys avaruusolioiden sijasta.)

Olen vältellyt runoja, koska useimmiten jokin ei vain runojen kanssa klikkaa. Taidan olla turhan konkreettinen. Parhaimmillaan runous toimii, on rytmiä ja mielenkiintoisia kielikuvia ja kiinnostavia ajatuksia; pahimmillaan runous on tylsää, yhdentekevää ja teennäistä. Merenvaahdon palatsi on Anni Sumarin koostama ja suomentama otos yhdysvaltalaista nykyrunoutta ja tarjoilee minun makuuni runouden molempia laitoja.

Kokoelma sai lisänostetta mukana olevan Louise Glückin Nobel-palkinnosta. Muutenkin kyse on varsin keskeisestä kirjallisuuden aukkojen paikkaamisesta, yhdysvaltalaista nykyrunoutta on yleisesti ottaen suomennettu niukanlaisesti. Edelliset antologiat ovat 1990-luvun alusta. Niinpä kokoelma ansaitsee kiitosta jo olemassaolostaan: vastaavaa katsausta yhdysvaltalaiseen nykyrunouteen ei vain ole, joten siksi tämä on hyvin tehty.

Omaksi suosikikseni nousi Billy Collinsin runo Lukiessani Song-dynastian aikaisen kiinalaisen runouden valikoimaa pidän tauon ihallaikseni runojen otsikoiden pituutta ja selkeyttä. Tuollaisen otsikon äärellä ei voi kuin pysähtyä ihastuneena. Myös Patricia Lockwoodin huikea Raiskausvitsi teki vaikutuksen.

Entäs se nobelisti sitten? Glückin runot ovat ihan kivoja. Maisema jopa kaunis. No joo – yleisesti ottaen tämän kokoelman kohdalla sanoisin hyvin vahvasti, että it's not you, it's me. En ole edelleenkään runoudelle otollisinta lukijakuntaa. Paremmin runojen parissa viihtyvä saanee tästä kokoelmasta enemmän irti. Eikä antologian kohdalla tietenkään kuulu kaikesta pitää; tämä on otos ja näyteikkuna, josta on sitten helppo jatkaa syvemmälle kiinnostavimpien tekijöiden tuotantoon.

Toimittajana, esseistinä ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnetuksi tullut Koko Hubara debytoi nyt myös romaanikirjailijana. Bechi kertoo äidistä ja tyttärestä. Äiti Shoshana on taustaltaan jemeninjuutalainen Israelista, mutta on muuttanut Suomeen nuorena tavattuaan suomalaisen miehen kibbutsilla ja on nykyään tunnettu kirjailija. Tytär Bechi on juuri tullut raskaaksi.

Kirja kertoo näiden kahden naisen myrskyisestä suhteesta. Siinä ei oikeastaan pintapuolisesti tapahdu juuri mitään: tytär tapaa äitinsä kahvilassa – ja melkoinen tapaaminen se onkin! – ja sen jälkeen ystävänsä pizzeriassa. Näiden kahden tapaamisen ja keskustelun lomassa kerrotaan Shoshanan tarinaa, miten hän irtautui aikoinaan omasta äidistään, muutti Suomeen ja millaista elämä Suomessa on ollut, kuinka Shoshana on löytänyt itsensä ja toteuttanut lopulta unelmiaan. Lopun epilogi sitoo tarinaan vielä Shoshanan äidin Rivkan näkökulman.

Bechin raskaus nostaa pintaan äidin ja tyttären välisen suhteen jännitteitä. Suhde on ollut aina eri tavoin vaikea, siinä on monenlaista painolastia ja muistoja taakkana. Bechi haluaisi kuulla Shoshanan muistoja, mutta kieltäytyy kategorisesti lukemasta tämän esikoiskirjaa, jossa niitä kerrottaisiin, eikä Shoshana puolestaan halua muistella menneitä Bechille. Bechi kokee äitinsä vihanneen häntä ja halunneen elämältä muuta, ja näin voi ollakin, mutta samalla Shoshana on rakastanut Bechiä yli kaiken, vaikka tytär ei sitä näe tai halua nähdä. Äidillä on myös ollut omat vaikeutensa mielenterveytensä kanssa, paremmat ja huonommat jaksonsa.

Bechi on vauhdikas ja värikäs kirja. Koko Hubara kirjoittaa hienosti, äidin ja tyttären suhde piirtyy kirjasta hyvin. Kahvilatapaaminen varsinkin on huikea kaikessa siinä, mitä sanotaan ja ei sanota. Bechi on hauska, riipivä ja vahvan jännitteinen kuvaus sukupolvien kuiluista ja identiteetistä, jossa äitiys toimii vahvana katalyyttinä.

Silvia Hosseinin edellinen esseekokoelma Pölyn ylistys oli sen verran vaikuttavaa tekstiä, että uusi Tie, totuus ja kuolema kiilasi oitis lukulistani kärkeen kirjastosta saavuttuaan. Kolmen suuren teeman ympärille kietoutuvat esseet ovat taas kerran ilo lukea, sen verran notkea sanankäyttäjä Hosseini on.

Tie-teemalla aloitetaan matkustamisen iloista. En ole itse liiemmin matkailuihmisiä itse ja Hosseini onnistuukin puhuttelemaan minua: “Epäilen, että matkustamista kritisoivat eniten ne, jotka eivät itse pidä matkailusta” – touché. Mutta Hosseini ottaa terävästi kantaa myös lentämisen ilmastovaikutuksiin ja muihin matkailun haittapuoliin. Tämän teeman alla puhutaan myös Sisialian arabivaikutteista ja muslimikulttuurin merkityksestä eurooppalaiselle kulttuurille (viiden pisteen vihje: se on huomattavasti suurempi kuin moni uskoo tai suostuu myöntämään) ja Jack Kerouacista ja sitä kautta mieskulttuurista ja feminismistä. Hosseini tarkastelee asiaa tyylilleen uskollisena useammasta näkökulmasta ja pääsee reippaasti tylsimpien yksiulotteisten mies- tai naisnäkökulmien yläpuolelle.

Totuus-teeman avaa ehkä kirjan kiehtovin teksti, Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma, joka tarkastelee Jane Austenin klassikkoteosta pääoman ja luokan käsitteiden kannalta. Siitä edetään sujuvasti tämän päivän rahapuheeseen, varallisuuserojen kasvuun ja keskiluokkaiseen sokeuteen luokkayhteiskunnalle. “Puhutaan siis rahasta, mutta ei teeskennellä, että self help -rahapuhe olisi yhteiskunnallisesti merkittävää tai yhtään sen tasa-arvoistavampaa kuin keskustelu korkotuotoista Longbournin salongissa. Kyse on ainoastaan halusta vaurastua ja säilyttää oma keskiluokkainen elämäntyyli.” Tästä teemasta tarjoillaan vielä hajanainen kokoelma ajatuksia (totuuksia?) ja mielenkiintoinen nippu kirjeitä Teheranin-matkalta: Iranista maana on Suomessa ja länsimaissa olemassa yksi totuus, joka ei kerro oikein mitään siitä, millaisena Iran asukkailleen näyttäytyy. Tästä saa toisenlaisen totuuden.

Kuolema-teeman kohdalla upotaan ensin menetykseen ja kuolemaan: Hosseinin veljen kuolemaan, juutalaiseen suremisen kulttuuriin ja David Grossmaniin. Puhutaan linnuista, miten niitä näkee aina toisinaan kuolleina, kuinka ne liittyvät kulttuurissa ja kansanperinteessä usein kuolemaan ja kuinka monet lintulajit ovat parhaillaankin kuolemassa sukupuuttoon ihmisen toiminnan seurauksena. Viimeisessä Aurinkokuningatar-esseessä tunnelma on sitten vähän toinen: se kertoo huomattavan yksityiskohtaisesti Hosseinin omista kokemuksista perianaaliabsessin ja anaalifistelin parissa. Esseen nimi viittaa Aurinkokuningas Ludvig XIV:hen, joka kärsi Hosseinin tapaan paiseen aiheuttamasta fistelistä. “Britit kiistävät tämän jyrkästi, mutta on hyvinkin mahdollista, että he esittävät kansallislaulunaan sävelmää, joka kertoo Ranskan kuninkaan peräreiästä.” Tästäkin aiheesta sukelletaan vielä syvemmälle ulosteen kulttuurihistoriaan ja toisaalta nykymaailman ongelmiin ulosteiden kanssa – ihmisulosteiden saastuttaman veden arvioidaan aiheuttavan jopa 80 prosenttia maailman sairauksista! Ei siis turhaa puhetta tämä paskapuhe, aiheesta sietäisi puhua enemmänkin.

Tie, totuus ja kuolema on oivallista luettavaa, lämmin suositus tälle ajatuksia herättävälle ja lannoittavalle esseekokoelmalle.

Ensimmäinen Higashino-suomennos Uskollinen naapuri oli viime vuoden iloisimpia yllätyksiä, huikean hieno klassinen arvoitusdekkari. Siksi seuraava suomennos Myrkyllinen liitto pääsi lukulistalle heti ilmestymispäivänään. Ei tarvinnut pettyä, sillä Higashino (suomentaja Raisa Porrasmaan välityksellä) tarjoilee jälleen oivallisen dekkaripähkinän.

Myrkyllinen liitto on vankasti klassinen arvoitusdekkari. On tapahtunut kuolemantapaus: yritysjohtaja Yoshitaka Mashiba on kuollut juotuaan myrkytettyä kahvia. Mikään ei viittaa itsemurhaan, jolloin epäilykset kääntyvät luonnollisesti lähipiiriin. Tässä tapauksessa ilmeisin epäilty on herra Mashiban vaimo Ayane. Tämä kuitenkin oli kuolemantapauksen sattuessa vierailemassa vanhempiensa luona, kaukana tapahtumapaikalta. Voiko jonkun myrkyttää kaukaa? Jos vaimo taas ei ole syyllinen, kuka sitten? Jos ei ole viitteitä itsemurhasta, niin ei rikoksestakaan ole jäänyt päällisin puolin mitään jälkiä.

Tapaus on poliisille sen verran kinkkinen, että apuun kutsutaan taas “Galileo-sensei” eli yliopistossa fysiikan professorina työskentelevä Manabu Yukawa. Hän osaa ajatella asioita eri kanteilta ja pääsee lopulta ratkaisun syrjään kiinni – ja lukija pääsee ilahtumaan, kun tapaus lopulta selviää. Ratkaisu on jälleen kerran erittäin nokkela ja kekseliäs. Lähes täydellinen rikos!

Myrkyllinen liitto on samaa sarjaa kuin edeltäjänsä, mutta siitä täysin irrallinen. Ei siis haittaa, vaikka et olisi aikaisempaa teosta lukenut. Perinteisten arvoitusdekkareiden ystäville Myrkyllinen liitto on nappivalinta: itse rikos on hyvin sisäsiisti ja poliisitutkinta vähäeleistä ja täysin väkivallatonta. Tässä kirjassa ei tapella tai olla hengenvaarassa, vaan kuulustellaan epäiltyjä siivosti keskustellen, ajatellaan ja kehitellään teorioita ja tehdään ajatustyön tueksi vähän rikospaikkatutkimusta. Sellainen on mukavaa vaihtelua, mutta vaatii erittäin hyvin kehitetyn rikoksen, ja siinä Higashino on onnistunut.

Jan Erola, Sakari Heiskanen ja Salla Nazarenko ovat toimittaneet koronakevään inspiroimana kokoelmallisen mielikuvituksellista eroottista kirjallisuutta. Kokoelman sitovana teemana on kirjoittajakurssi, jonka jäsenet innostuvat etätapaamisissaan kirjoittamaan erotiikkaa.

Kirjaan on saatu nimekäs tekijäkaarti. Novellit ovat luonnollisesti nimettömiä, joten jää lukijan arvailtavaksi, kuka on kirjoittanut mitäkin, mutta kirjoittajien joukossa on mielenkiintoisia nimiä: mukana ovat muun muassa Katja Kettu, Sampo Marjomaa, Jaakko Yli-Juonikas ja Miina Supinen. On toisaalta hauskaa, toisaalta lopulta yhdentekevää arvailla kirjoittajia.

Novellit ovat monipuolisia ja vaihtelevat hyvinkin suoraviivaisista seksinovelleista tunnelmallisempaan ja enemmän mielikuvien tasolla liikkuvaan materiaaliin. Taso on keskimäärin oikein hyvä ja näkökulmat miellyttävän myönteisiä ja monipuolisia. Kirjallisesti tämä on kiinnostavampi, tasokkaampi ja monimuotoisempi kuin vaikkapa Sita SalmisenLupa. Esimerkiksi novelli “Pysytellä tilanteen tasalla herkeämättä” on hieno esimerkki siitä, mitä genressä voi tehdä – siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään toimintaa, mutta päähenkilön ajatuksien tasolla sitten sitäkin enemmän. Hyvin rakennettu!

Jan Erola kaipaili Hesarin haastattelussa Suomeen enemmän eroottista kirjallisuutta, joka olisi laadukasta ja naislukijoille kirjoitettua, jossa naisille tapahtuisi ihania asioita. Sellaista kirjallisuutta Kevät ilman kosketusta tarjoaa. Tarinat ovat monipuolisuudestaan huolimatta kaikki sävyltään yhtä lailla myönteisiä ja hyväntuulisia. Ei siis lainkaan hullumpi kokoelma tämä; kyllä erotiikkaakin kannattaa kirjoituttaa taitavilla ammattilaisilla.

Leena Krohnkin sai Suomen kulttuurirahastolta Eminentia-apurahan taiteellisen elämäntyön pohdiskeluun. Kersti Juva teki saman apurahan voimin oivallisen Löytöretki suomeen -teoksen, Krohnilta taas syntyi esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. Siinä Krohn, joka joskus aikoinaan päätti olla katselematta teoksissaan menneeseen, tarkastelee lapsuuttaan ja vaikuttimiaan taiteenteossa.

Kirjan aloittaa kiinnostavasti katse neljään lauseeseen, jotka ovat olleet merkittäviä Krohnin tuotannolle. Miten repliikki espanjalaisesta komediasta 1600-luvulta, Silesiuksen säe samoilta ajoilta, ranskalainen 1960-luvun graffiti ja 1960-luvulla Helsingissä nähdyn valokuvanäyttelyn motto ovat antaneet suuntaviivoja kirjailijantyöhön? Näkökulmat ovat raikkaita.

Myös lapsuudenkokemukset värittävät kirjoittamista kiinnostavalla tavalla ja Krohnin ajatus kulkee aiheesta toiseen mielenkiintoisia ja yllättäviä polkuja. Puhutaan kirjallisuudesta, lapsuudesta, omasta perheestä, kuten tällaisessa yhteydessä on hyvä, mutta myös matematiikasta, kasveista, tietoisuudesta, yliluonnollisista kokemuksista ja monesta muusta asiasta. Melko pieneen kirjaan mahtuu lopulta aika paljon ja Krohnin ajatuksenjuoksua on ilo seurata.

Kirjan loppupuolella tulee kuitenkin nuupahdus. Osiossa Sormi huulilla on pohdiskelevien esseiden sijasta kolumnimaisia törähdyksiä erilaisista kirjailijaa ärsyttävistä nykyajan asioista. Näissä Krohn vastustaa muun muassa tiukasti sananvapauden rajoituksia, kuten kirjailijalle sopii, mutta samalla osoittaa olevansa kovasti irti tästä ajasta; kaikkea mitä wokenessiin kuuluu ei toki tarvitse niellä sellaisenaan, mutta kyllä tässä maltillisempikin lukija sai pyöritellä silmiään. Oli miten oli, nämä tekstit eivät ole lähelläkään kirjan alkupuolen tasoa.

Vaikka loppu lässähtääkin, kokonaisuus on kuitenkin lukemisen arvoinen.

Satu Rommi on ashtangajoogan harjoittaja ja opettaja ja vapaa toimittaja. Hän on kirjoittanut useampia matkakirjoja elämästään Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa; tämä Monsuunimantroja on jo neljäs. Siinä Rommi kirjoittaa paljon joogasta ja elämästä Mysurussa Etelä-Intiassa. Nappasin tämän herätelöytönä lähikirjaston tyrkkyhyllystä, koska pidän kirjoista, joissa kerrotaan elämästä ulkomailla ja joogakin kiinnostaa aiheena.

Hyvä että jooga kiinnosti, kirja nimittäin käsittelee varsin paljon joogaa, jopa siinä määrin, että jos mielenkiinto kohdistuu pääasiassa matkailuun ja elämään Intiassa, Monsuunimantroja voi jättää vähän kylmäksi. Minulle joogapuolikin toimi. Rommi perinteisen ashtangajoogan kärsivällisenä opiskelijana suhtautuu herkullisen happamasti moderniin joogahömpötykseen, länsimaiseen joogateollisuuteen ja Intiassa runsain mitoin yleistyneeseen “200 tunnissa joogaopettajaksi”-koulutukseen.

Tämä se onkin hyvä kysymys: voiko minkään ammatin ylipäänsä oppia 200 tunnissa? Miten parin viikon intensiivikurssilla voi oppia joogaopettajaksi opettamaan vuosisataista perinnettä? Onko koko ajatuksessa ylipäänsä mitään järkeä? Miksi joogaa pitäisi oppia niin nopeasti ja tehokkaasti, kun se on monessa mielessä tällaisen nopeuden ja tehokkuuden antiteesi? Rommilla on hyviä kysymyksiä.

Siinä sivussa Rommi kuvaa elämää Intiassa, maahan syvästi ihastuneen ihmisen rakkaudella. Toisaalta ihan pelkästään ruusunpunaisilla laseillakaan ei maata katsella: Rommi itsekin sanoo, että hänellä vuorottelevat ne ruusunpunaiset lasit ja toisaalta lannanhajuiset löyhähdykset. Intian ongelmilta ei siis suljeta silmiä, mutta toisaalta Rommilla on paljon ymmärrystä intialaista elämänmenoa kohtaan ja toisaalta vastustusta suomalaisen elämäntavan jäykkyyttä ja pelokkuutta kohtaan. Suomi ja Intia ovatkin monella tapaa hyvin vastakkaisia paikkoja.

Joogasta ja Intiasta kiinnostuneiden kannattaa tämä teos lukaista, Monsuunimantroja on sen verran kepeä ja nopeasti luettu kirja.

Toiseuden synty on pieni teos, alle sata sivua varsinaista asiaa ja sekin valtavan kokoisella kirjasimella. Silti tekstissä on paljon asiaa. Morrisonin Harvardissa pitämien Norton-luentojen pohjalta syntynyt esseeteos käsittelee syrjinnän syntymistä ja sitä, miten syrjintää ylläpidetään. Morrison on tutkaillut aihetta omassa tuotannossaan monista eri näkökulmista neljänkymmenen vuoden ajan.

Kirja käsittelee ihonväriä, rasismia ja kolorismia. Suomessa heikommin tunnettu kolorismi on vielä yksityiskohtaisempaa rasismia: se on ajatus siitä, että mitä tummempi ihmisen ihonväri on, sitä vähemmän inhimillinen tämä on. Morrison pohtii ihonvärin esiintymistä kirjallisuudessa ja kertoo, miten on joissain omissa teoksissaan koittanut häivyttää ihonväriä täysin – lukijoiden ja kustannustoimittajien hämmennykseksi.

Morrison puhuu myös muuttoliikkeistä. Suurimmaksi osaksi nykyiset suuret muuttoliikkeet ovat kolonisoitujen ihmisten matkoja kolonisoijien maille. Tämä muuttoliike luo painetta, joka horjuttaa asioiden järjestystä, saa ihmiset takertumaan omiin kulttuureihinsa ja torjumaan toisia. “Ennen kaikkea paine saa ihmiset kieltämään meistä kaikista löytyvän muukalaisen ja vastustamaan viimeiseen saakka yhtäläisyyksiä ihmisten välille”, sanoo Morrison, ja tuo mieleen juuri kuuntelemani Rutger Bregmanin ihmisten hyvyyttä käsittelevässä haastattelussa mainitseman kontaktiteorian, jonka mukaan erilaisten ihmisryhmien väliset kontaktit ja yhteydet ovat mitä parhain tapa torjua muukalaisvihaa, eri ihmisryhmien segregaatiota ja rasismia (ja rasistinen rakennehan nimenomaan pyrkii erottamaan eri ihmisryhmiä, koska viholliskuvia on helpompi ylläpitää, kun ei näe konkreettisesti, miten ne Toiset ovat itse asiassa ihan tavallisia ihmisiä tavallisine ongelmineen).

Toiseuden synty on hieno kirja: on hienoa, kun kokenut ja pitkän uran tehnyt mestari tiivistää ajatuksiaan ja kokemustaan ytimekkääseen muotoon. Teoksen esipuheen on laatinut Ta-Nehisi Coates ja sen ovat suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan. Lopussa suomentajat avaavat kielenkäyttöä ja sanavalintoja. Se on hyvä, koska tämä on aihe, jota käsittelevä sanasto on elävää ja muutoksessa, joten valintoja on hyvä perustella ja avata lukijoiden sivistämisen vuoksi. Kun on sanoja, joilla asioista voi puhua, asioiden on mahdollista muuttua.

Vilja Talvikin elämästä kertova kirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Nyt ollaan vuodessa 1967. Vilja pitää edelleen majataloa Saarenmaalla. Villemistä on tullut aika sietämättömän itseriittoinen kirjailijakuuluisuus ja lapsetkin ovat kasvaneet jo isoiksi: esikoinen Meelis on sotaväessä, keskimmäinen Merle on juuri täysi-ikäistynyt Komsomol-paitainen moderni aatteen ihminen ja kuopus Maie vielä ilolla äidin apuna.

Matkustusta on luvassa, sillä Vilja pääsee vihdoin toteuttamaan suuren haaveensa: hän on saanut matkustusluvan, jolla pääsee matkustamaan jopa Tallinnaan asti. Siellä pitäisi käydä optikolla ja tavata Anna-tätiä, josta on ollut aikaisemmin paljon apua Viljalle. Nyt täti kaipaa puolestaan apua, kun terveys on käynyt huonoksi ja Tallinnassa valtaa pitää uusi kulttuuripääsihteeri.

Samalla bussilla Tallinnaan matkaavat myös Merle ja Aiven poika Vilmar, jotka pääsevät Suomeen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuorta voimaa. Matka on täynnä odottamattomia tilanteita ja suorapuheinen Merle onnistuu heti ensialkuun paljastamaan Vilmarille epämieluisan salaisuuden. Entä miltä Suomessa näyttää neuvostonuorten näkökulmasta? Missä valossa koti näyttäytyy, kun matkalta palaa lopulta kotiin?

Saarelaislaulu tarjoaa taas oivan katsahduksen Neuvosto-Viron elämään. Kaikilla on salaisuuksia, joiden paljastuminen voi olla vaaraksi. Virallisesti järjestelmä toimii ja on neuvostokansalaisen tukena, käytännössä moni huomaa elämässään, ettei järjestelmä ole aina toimiva tai turvallinen. Neuvostoelämän kaksoisstandardit käyvät äkkiä tutuiksi. Virossa päätään nostaa myös vaarallinen nationalismi. Asetelma on kiehtova ja Paula Havaste kuvaa sitä ja henkilöhahmojaan lämmöllä ja huumorilla kaiken draaman ja vaaran keskellä.

Takakansi puhuu sarjan huipentumisesta. Joko se loppuu? Toivottavasti ei, olisi nimittäin mielenkiintoista lukea, miten vanhaa Viroa muisteleva ja sen rakkaiden ja kiellettyjen laulujen vuoksi nyt laulamisesta kieltäytyvä Vilja mummona kokisi Viron laulavan vallankumouksen.

April on kolmikymppinen lontoolaisnainen, jolle deittailu on ollut yhtä pettymystä. Olisipa April enemmän kuin Gretel, joka on juuri sellainen ihannenainen, jollaisen kaikki miehet haluavat. April keksii nerokkaan koston koko miessukupuolelle: hän tekeytyy täydelliseksi Greteliksi ja kas, deittailu on paljon hauskempaa. April huomaa olevansa suhteessa ystävälliseltä vaikuttavan Joshuan kanssa ja kerrankin niskan päällä – mutta kuinka kauan teeskentelyä voi jatkaa ennen kuin se menee liian pitkälle?

Teeskentelyä on terävä romanttinen komedia, joka ei välttämättä mieslukijoiden mielestä ole aina erityisen hauska. Holly Bourne kirjoittaa tiukasti ja April antaa miesten kuulla kunniansa. April on töissä organisaatiossa, joka auttaa muun muassa raiskauksen uhreja, ja neuvontavuorojensa aikana April saa nähdä miten uudestaan ja uudestaan toistuvat samat tarinat, kuten “heräsin yöllä siihen kun poikaystäväni raiskasi minut” tai “meillä oli seksiä ja poikaystäväni yhtäkkiä ylitti rajani lupaa kysymättä”. Aprililla on aiheesta omakohtaistakin kokemusta, joten traumoja piisaa.

Tekisi mieli huutaa “ei kaikki miehet”, mutta samalla on selvää, että “liian monet miehet”, “pääsääntöisesti miehet”, “oikeasti mikä helvetti teitä vaivaa miehet”. Bourne kuvaa jyrkästi sitä, millaisilla tavoilla miehet naisia kohtelevat. Samaa patriarkaatin ja toksisen maskuliinisuuden vaikutusta parisuhteissa kuvattiin hyvin myös Liv Strömquistin mainiossa Prinssi Charlesin tunne -sarjakuvassa; tässä samaa asiaa tulee romaanimuodossa.

Ei kirja onneksi pelkkää miesten kyykyttämistä ole. On selvää, että April toimii yhtä lailla väärin teeskennellessään Greteliä. Miltä Joshuasta tuntuu ja mitä tapahtuu, kun totuus lopulta vääjäämättä paljastuu? Onko miehilläkin tunteet? Eikä Teeskentelyä ole niin vihainen, etteikö sitä kehtaisi romanttiseksi komediaksi kutsua: kyllä se on myös hauska ja viihdyttävä. April osallistuu traumoista toipuvien naisten nyrkkeilyryhmään, joka esimerkiksi on aivan ihastuttava. Kirja etenee sujuvasti ja reippaasti, mutta kyllähän Bournen tietää jo eteväksi kirjoittajaksi.

Suosittelen siis lämpimästi. Naisille kirja lienee kelpo vertaistukea miesten kanssa tuskaillessa. Miehille tätä suosittelen aivan erityisesti: Teeskentelyä herättelee terävästi, mutta hauskasti ajattelemaan parisuhteita ja väkivallan rakenteita naisnäkökulmasta. Jos alku vastahakoiselta tuntuukin, voin luvata, että kyllä tässä kirjassa miehilläkin on toivoa.

Kun Leïla Slimani on aikaisemmin kirjoittanut esikoisteoksessaan nymfomaani Adèlesta ja menestyneessä Kehtolaulussa modernin psykologisen jännitysromaanin, Toisten maan sijoittuminen Marokkoon toisen maailmansodan jälkeen oli pieni yllätys. Marokkolais-ranskalainen Slimani kirjoittaa elämästä Ranskan protektoraattina olleessa Marokossa puoliksi ranskalaisittain.

Pääosassa on ranskalainen Mathilde, joka sotavuosina rakastui Ranskan riveissä sotineeseen marokkolaiseen Amineen ja muuttaa sodan jälkeen tämän kanssa Marokkoon asuttamaan syrjäistä maatilaa, jonka suhteen Aminen isällä oli suuria toiveita. Isä on kuitenkin jo kuollut. Mathilde saa huomata olevansa Marokossa kaikessa miehensä päätäntävallan alaisena ja joutuvansa kompromissiin toisensa perään. Lapsia tulee kaksi ja Mathilde löytää kuin löytääkin elämälleen tarkoitusta.

Ympärillä yhteiskunta alkaa kuitenkin kuohua. Wikipedia kuittaa, että “Marokko saavutti rauhanomaisesti itsenäisyyden vuonna 1956, kun Ranskan Marokko itsenäistyi”. Taustalla oli kuitenkin mielenosoituksia, mellakoita ja väkivaltaa. Paikallinenkin väestö jakautuu kiivasmielisiin nationalisteihin ja Ranskalle myötämielisimpiin tahoihin ja siirtomaaherrojen mielistelijöiksi mielletyt marokkolaisetkin saavat kuulla kunniansa. Aminen veli Omar tuo kirjaan nationalistien ääntä, Amine itse on lähinnä varovainen ja pyrkii olemaan näkymätön.

Mathilden tarina muistuttaa Slimanin isoäidin elämää, oman suvun tarinasta on siis kyse. Slimani kirjoittaa oikein sujuvasti (ja Lotta Toivanen on suomentanut hyvin) ja kertoo marokkolaisen ja ranskalaisen kulttuurin törmäyksistä. Mathilde on tottunut ranskalaisiin vapauksiin ja törmää Marokossa ahtaampiin rooleihin. Aminella on kulttuuristaan nousevat rajoituksensa tunteiden ilmaisussa ja omat vaikeutensa ymmärtää vaimoaan, mutta toisaalta myös hyvää tahtoa. Mathildekin yrittää sopeutua parhaansa mukaan marokkolaisiin oloihin, mutta kaikkeen ei vain pysty.

Naisten asema 1950-luvun marokkolaisessa yhteiskunnassa on toisaalta ahdistavan ankea ja on kammottavaa, miten tyttöjä sullotaan tarvittaessa väkivalloin ahtaisiin muotteihin. Toisten maa ei siis todellakaan ole mitään hyvän mielen kirjallisuutta. Kovin myönteistä kuvaa Slimani ei elämästä Marokon maaseudulla anna. Tämä trilogian ensimmäinen osa päättyy Marokon itsenäistymiseen vuonna 1956. Jatkoa ei ole ilmestynyt vielä edes ranskaksi, joten nähtäväksi jää, miten tarina tästä jatkuu.

Tiivis ja pieni kirja, tämä Inkognito, mutta aiheeltaan raskas ja valitettavan ajankohtainen. Kirja kertoo siitä, kuinka jalkapalloa rakastava unkarilaisnuori löytää sisältään muukalaisen, jota ei ymmärrä. Se on kaoottinen kasvukertomus, jossa omaa sukupuoli-identiteettiä haetaan tuskallisesti. Ollako Tibor vai Noémi? Vastaus ei ole helppo.

Naiseksi pukeutunut mies herättää kummastusta ja vaihtelevia reaktioita. Niinkin yksinkertainen asia kuin saappaiden ostaminen kenkäkaupasta – myyjä kehuu kenkävalintaa, toinen asiakas mulkoilee ja paheksuu. Tai kun raitiovaunussa tulee nimitetyksi herraksi, mutta sitten lipuntarkastaja korjaakin nimityksen neidiksi. Tai kun testi antaa tulokseksi kirjon mahdollisia sukupuoli-identiteettejä.

Aihe ei ole helppo, mutta ei ole toteutuskaan. Inkognito on hajanaisesti ryöppyävää tajunnanvirtaa, jossa lukijalla on aikamoinen työ kasata palasista ehjä kokonaisuus. Mitä tässä itse asiassa tapahtui? Se lienee lopulta yhdentekevää. Jonkinlainen suhtkoht kronologinen kasvukertomus tästä rakentuu, mutta se, mitä kirjan nykyhetken aikatasolla tapahtuu – ja missä se nykyhetki on – jää vähän hämärämmäksi. Metaforaa, rinnastusta ja mysteeriä piisaa. Identiteetin rakentamisen vaikeus sentään välittyy lukijalle terävästi.

Kirja on jo kymmenen vuotta vanha, mutta valitettavan ajankohtainen. Kirjailijan kotimaassa Unkarissa on otettu tiukasti takapakkia, kun vuonna 2020 hyväksyttiin lakimuutos, jonka mukaan väestörekisteriin kirjataan syntymässä määritelty sukupuoli, eikä sitä voi enää sen jälkeen muuttaa. Unkarissa on siis luvassa jatkossakin kärsimystä tämän asian äärellä.

Suomen ykköskauhukirjailija Marko Hautala on koonnut kokoelmallisen kauhunovelleja tekijöiltä, joista useimpia ei varsinaisesti kauhun kirjoittajina tunneta. Esimerkiksi Virpi Hämeen-Anttila on tullut tutuksi aivan toisenlaisten tarinoiden tekijänä. Hautalan lisäksi vain kokoelman ulkomaalaisvieras, ruotsalainen Anders Fager on aiemmin niittänyt mainetta kauhun parissa.

Kokoelma on kiinnostava. Hämeen-Anttilan novellissa Suljettu osasto päästään kirjastoon, jossa uuden johtajan herättämälle muutosvastarinnalle on hyvä syy. Tarina on aika klassinen kauhutarina, kuin jonkun spefilehden sivuilta, mutta ihan kelpo avaus kokoelmalle. Essi KummunVapaapäivä puolestaan on tunnelmaltaan vahvasti eroottinen ja kysymyksiä herättävä – oikein kiehtovalla ja mielenkiintoisella tavalla. Jättää pureskeltavaa ja se on hyvä.

Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin vie meidät Tukholman saaristoon 1980-luvulle, sukellusvenehavaintoihin liittyvään sotilasoperaatioon. Operaatio ei mene suunnitelmien mukaan ja sukellusvenehavainnotkin saavat yllättävän selityksen. Sami Hilvon scifihenkinen tarina Kehdosta hautaan jätti eniten kylmäksi; tästä en oikein saanut kauhutunnelmaa kiinni, vaikka asetelma omituinen olikin. Enemmän ehkä scifiä kuin kauhua, kuitenkin.

Satu Grönroos tarjoilee pisimmän novellin Älä yötä pelkää, jossa nainen saa kotiapulaisen paikan ja tämän pieni lapsi otetaan yllättävällä ilolla vastaan isäntäperheessä. Tarina on pitkänpuoleinen, ehkä hiukkasen junnaava, eikä kieltämättä aika painostava tunnelma kuitenkaan ihan kääntynyt kauhun puolelle. Jaakko Yli-Juonikas tarjoaa tapansa mukaan jotain ihan käsittämätöntä, kun sisällissodan taistelujen kuvaus Komentaja Kalm saa yllättävän käänteen ja tarinan viimeinen lause avaa todellisen kysymysten Pandoran lippaan. Mikä kammottava kiusanovelli! Ei saa jättää kesken näin! Mestarin työtä.

Marko Hautalan oma novelli Varpaat kokoelman päätteeksi on melko perinteinen, mutta oikein maukas kauhutarina ja hyvä päätös kokoelmalle. Kaikkiaan kokoelman taso on vähän vaihteleva, mutta kokonaisuus jätti kuitenkin hyvän maun. Arvostan myös sitä, miten Hautala on haalinut kirjoittajiksi yllättäviä nimiä genren ulkopuolelta, tätä samaa konseptia näkisin mieluusti toistettavan uusilla kirjoittajille.

Terävä kirjoittaja Saara Turunen jatkaa oivallisen Sivuhenkilön jälkeen samankaltaisilla linjoilla. Järjettömiä asioita -teoksen minäkertoja lähtee heti dramaturgiopintojensa aluksi vaihtoon, koska tajuaa yhtäkkiä rakastavansa espanjan kieltä. Kansainvälinen koordinaattori järjestää kertojan vaihtoon espanjalaiseen teatterikouluun, joka tosin sijaitsee katalaaninkielisessä Barcelonassa.

Siellä kertoja kohtaa paikallisen miehen, rakastuu ja siinäpä sitä sitten onkin ainesta yhden romaanin tarpeiksi. Vaihto-opinnot saavat venyä niin pitkään kuin mahdollista, mutta ennen pitkää on palattava kotimaahan ja suhde muuttuu etäsuhteeksi kaikkine vaikeuksineen. Barcelonalaisen ja suomalaisen kulttuurin kohtaamisessakin riittää kitkaa ja hankausta.

Taas kerran Turunen kirjoittaa itseään lähellä olevista aiheista ja taas kerran on virhe lukea teosta autofiktiona; jos tästä kirjasta voikin Turusen elämän käänteitä havaita, se on silti fiktiivinen teos. Kirja pohtii yhden suhteen tarinaa, sen mahdollisuuksia ja vaikeuksia. Se puhuu taiteilijuudesta, elämänvalinnoista ja luokka-asemasta, tosin ei niinkään rahan, vaan enemmän kulttuurin näkökulmasta. Teoksen naispäähenkilölle kulttuuri ja kulttuurin alalla toimiminen ovat tärkeitä, mies taas pitkästyy kuoliaaksi, kun hänet raahataan moderniin, kokeelliseen teatteriesitykseen. Kaikki tämä voi tiivistyä arjessa hyvinkin pieniin asioihin. Kuinka siististi pöytä katetaan? Miten espanjalainen varallisuus näyttäytyy eri tavalla suomalaiseen varallisuuteen verrattuna?

Turunen kirjoittaa kevyellä otteella, romaanissa on päiväkirjamaista tuntua. Tapahtumat etenevät mukavaa tahtia, kirja soljuu hyvin. Samalla kuitenkin puhutaan mielenkiintoisella tavalla ihmiselämän painavista asioista ja elämänvalinnoista. Millaiset asiat elämässä lopulta merkitsevät? Kuinka voi osata tehdä elämässään oikeat valinnat, joihin voi olla tyytyväinen? Järjettömissä asioissa tuntuu selvästi tietty aikuisuuden paino: aikuinen on ihminen, joka ottaa vastuun omasta elämästään. Mutta kuka kertoisi, miten asiat on valittava?

Kaisa Pulakka perkaa naisten kulttuurihistoriaa vinolla katseella. Kurittomat käy läpi myyttejä ja “kauheita akkoja”, eli naishahmoja, jotka patriarkaatti on aikojen saatossa kokenut hankaliksi tai vaikeiksi. Nämä naishahmot ovat olleet ohjausta ja alistamista, jolla on ohjeistettu naisia haluttuun käytökseen ja pistetty naisia paikoilleen.

Kirjassa esitellään muun muassa Aadamin ensimmäinen vaimo Lilith, joka valitsi alistuvan avioelämän sijasta ilakoinnin demonien kanssa Punaisella merellä. Lisäksi käsitellään hirviöanoppeja, kuoleman valtiattaria, vaarallisia viettelijättäriä, naisellisia maailmanluontimyyttejä, mytologioiden äitihahmoja ja niin edelleen. Naiseuden kirjo on laaja ja tarjolla on hyvin monenlaista roolimallia naisille, jotka haluavat kulkea vähän vastahankaan.

Kurittomat on tyylikäs kirja. Pauliina Mäkelän kuvitus tuo mukavasti lisäväriä kirjaan ja klassista taidettakin hyödynnetään (ja räävitään) asianmukaisesti. Pulakan humoristinen, asioita nykypäivään sitova ote huvitti ainakin minua kovasti. Kurittomat onkin nimenomaan erinomaista viihdettä, joka siinä sivussa herättelee ajatuksia naisten asemasta ennen ja nyt. Lukemalla kirjan saat myös hyvän kertauksen antiikin mytologioita.

Kirja perustuu Pulakan Kauhee akka -radiosarjaan. Sen kuunnelleet ovat kommentoineet, ettei tässä kirjassa ole kovin paljon uutta sarjaan verrattuna. Jos sarja ei ole tuttu, kirja on toki tuoretta tavaraa. Seela Sellan kanssa tehty sarja löytyy Yle Areenasta.

Minusta on tavattoman kiinnostavaa lukea kääntämisestä. Jos minä saisin päättää, jokaisessa suomennetussa kirjassa olisi mukana suomentajan jälkipuhe, jossa kääntäjä voisi taustoittaa teosta ja esitellä käännöksen hienouksia. Sellaisen lukeminen on aina hyvin mielenkiintoista.

Siksi olikin suuri ilo bongata kirjaston tietokannasta Kristiina Rikmanin toimittama Suom. huom. -esseekokoelma, jossa kääntäjät puhuvat. Pienessä kirjassa on 13 kiinnostavaa kirjoitusta kääntämisestä erilaisista näkökulmista. Ääneen pääsevät muun muassa aina yhtä ihana Kersti Juva, mestarillinen puolasta suomentaja Tapani Kärkkäinen, japanilaisen runouden taituri Kai Nieminen, Potterit kääntänyt Jaana Kapari-Jatta ja Günter Grass -spesialisti Oili Suominen.

Tapani Kärkkäisen näkökulmat Olga TokarczukinPäivän talo, yön talo -romaaniin olivat erityisen kiinnostavia, koska luin kirjan juuri äsken (ja Tokarczukin hakeminen minut itse asiassa tämän kirjan ääreen johdattikin). Japanin ja kiinan kääntäminen kiinnostaa aina todella paljon, joten Niemisen teksti oli siksi huippukiinnostava. Liisa Ryömän vitsikäs Kääntäjän ohje kirjailijalle oli sopiva kevennys keskellä. Toisaalta Leevi Lehdon runousteoria jätti aika lailla täysin kylmäksi.

Useammassa esseessä käsitellään kääntämisen vaikeutta; sitä, miten pitäisi olla uskollinen sekä alkutekstille että suomen kielelle. Minkä verran sopii tulkita ja soveltaa? Missä kohden mennään omien sepittämisen puolelle? Minkä verran sellaista sallitaan? Kiinnostavia näkökulmia tuo vaikkapa se, kun Juhani Lindholm vertailee tuoretta Robinson Crusoe -käännöstään aikaisempien suomentajien töihin. Teoksesta pitäisi tunnistaa olennaiset elementit, jotka pitää tuoda suomennokseen sellaisenaan ja sitten ne kulttuurisidonnaiset elementit, jotka voi turvallisesti kääntää sellaiseen muotoon, jonka suomalainen lukija ymmärtää paremmin, jotka eivät ole kirjan ydintä vaan joissa on tärkeämpää oikean sävyn ja tunnelman tavoittaminen, ei niinkään suora sisällön välittäminen.

Kaunokirjallisuuden kääntäminen on ehdottomasti yksi kiehtovimmista ammateista, eikä sitä arvosteta riittävästi. Tätä esseekokoelmaa voi suositella varauksetta kaikille tämän taiteenlajin ihailijoille.

Olen lukenut useampia Kari Enqvistin kirjoja hyvillä mielin. Enqvist on oivallinen kirjoittaja, joka osaa kirjoittaa yleistajuisesti ja jopa hauskasti vaikeista kosmologian, astrofysiikan ja jopa ihmisyyden aiheista. Onhan Enqvist käsitellyt kirjoissaan suhteellisuusteorian lisäksi kuolemaa ja uskontoja.

Tällä kertaa aihe on sen verran kepeä kuin todellisuuden luonne. Mitä todellisuus itse asiassa on? Voiko olla, että todellisuus onkin vain illuusio, unta tai Matrixin tapainen tietokonesimulaatio? Nämä ajatukset ovat nousseet esiin säännöllisesti ja nykyinen tietotekniikan kehitys on tehnyt simulaatioajatuksista aikaisempaa uskottavampia.

Enqvist purkaa näitä käsityksiä palasiinsa ja analysoi niitä sellaisella nojatuolifyysikon tasolla, jota maallikkokin voi seurata. Enqvist avaa myös kvanttiteoriaa jokseenkin niin selkeästi kuin aihetta ylipäänsä voi käsitellä. Näissä aiheissa on aina oma epävarmuutensa, harvasta asiasta voi sanoa lopullista totuutta, mutta Enqvist tekee selväksi sen, missä nykyinen tieteellinen käsitys on ja miten monessa kohtaa tieteen nykyiset käsitykset ovat itse asiassa varsin vahvalla pohjalla.

Hauskaa on, kun Enqvist käy käsiksi edellytyksiin, joita aaveiden olemassaolo vaatisi. Hyvin yksinkertaisten peruslähtökohtien myötä on kieltämättä melko vaikea ajatella aaveiden olevan todellisia, sen verran monimutkaiseksi aaveiden vuorovaikutus aineen perusyksiköiden kanssa menisi. Samalla tavalla Enqvist argumentoi melko uskottavasti esimerkiksi sitä vastaan, että todellisuus olisi vain unta.

Kangastuksia varjojen talossa on kiehtova kirja mielenkiintoisesta aiheesta. Jos olet kiinnostunut todellisuuden luonteesta ja siitä, mistä maailmamme on tieteen nykytilan valossa rakentunut ja mitä kvanttiteoria oikeastaan tarkoittaa, kovin paljon tätä käytännöllisempiä matkaoppaita tuskin on käsillä.

Luin Olga Tokarczukilta tuoreemman Aja aurasi vainajain luitten yli ja sehän teki sellaisen vaikutuksen, että Tokarczukin tuotantoon piti sukeltaa syvemmälle. Seuraavaksi luettavaksi valikoitui varhaisempi Päivän talo, yön talo. Tämäkin sijoittuu kirjailijan kotiseuduille Sleesiaan, Puolan Tšekin puoleiselle rajaseuduille, alueelle, joka on historiallisesti kuulunut vaikka kenelle. Alueesta tuli osa Puolaa vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Siinä missä Aja aurasi oli selvästi juonellinen kirja, oikeastaan dekkari, tämä kirja on romaani vain nimellisesti. Oikeastaan Päivän talo, yön talo on varsin hajanainen kokoelma kaikenlaista. Nimetön kertoja asuu Nowa Rudan lähistöllä pikkukylässä ja kokoaa kaikenlaisia tarinoita ja kertomuksia alueelta. Aineistoa tuottavat maasta sodan jälkeen kiireellä paenneet saksalaiset ja heiltä jäänyt perintö eli maahan haudatut aarteet ja entisillä kotiseuduillaan vierailevat eläkeläiset, paikallisten asukkaiden kummalliset piirteet, ruokareseptit (joita useimmat kehotan jättämään kokeilematta), internetistä luetut tuntemattomien ihmisten unet ja paikalliset kummalliset pyhimystarinat ja se miten ne on aikoinaan kerrottu.

Kokonaisuus on vähän raskas, vähän vaativa luettava, ja jos kovasti on napakasti etenevien juonten perään, jättää varmasti kylmäksi. Jos voi heittäytyä ja nauttia kummallisista aineksista keitellystä kokonaisuudesta, jossa on riittävästi toistuvia teemoja ja yhtenäisiä tekijöitä muodostamaan jollain tapaa tolkullisen paketin, Päivän talo, yön talo tarjoaa kyllä paljon mielenkiintoista ihmettelemisen aihetta kärsivälliselle lukijalle. Jos haluaa tutustua nobelisti Tokarczukiin ja haluaa ennemmin perinteisemmän romaanin, suosittelen tarttumaan oivalliseen Aja aurasi vainajain luitten yli -kirjaan.

Minä nautin kyllä tästäkin ja laitoin nyt loputkin suomennetut Tokarczukit varaukseen. Suomentaja Tapani Kärkkäinen ansaitsee jälleen kerran kiitoksen oivallisesta työstä puolalaisen kirjallisuuden suomentajana.

Arkinen historia on usein arkisuudestaan huolimatta kiinnostavaa. Maria Vanha-Similän tuoreen kirjan aiheena on naisten elämä Suomessa 1950–1970-luvuilla. Aihepiiri on FT Vanha-Similän ominta aluetta, hän on keskittynyt tutkimuksissaan arkielämään ja väitellyt lapsiperheiden arjesta tehdasyhteisössä juuri tällä aikakaudalle.

Kirja kuvaa naisten elämän murrosta. Sotien jälkeen naiset olivat pitkälti palanneet kotiin sijaistamasta miehiä työelämässä. Naisen paikka oli kotona huolehtimassa kodista ja perheestä. Parin vuosikymmenen sisällä naiset kuitenkin alkoivat opiskella ja hankkivat yhä useammin työpaikan kodin ulkopuolelta. Perinteiset roolit kodinhengettärenä olivat kuitenkin tiukassa. Taloudellinen ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus kuitenkin eteni harppauksin ja siinä sivussa suomalainen yhteiskunta muuttui.

Pyykkilaudasta pillereihin on yleistajuinen tietokirja tästä murroksesta. Se tarkastelee naisten elämää eri näkökulmista: opiskelua, avioitumista, työelämää, lastenhoitoa, ruokakulttuuria, asumista, harrastuksia, kauneudenhoitoa ja seksuaalisuutta. Kirjassa on paljon aikalaiskuvitusta. Aikakaudella eläneille kirja lienee nostalgiansävytteinen matka menneeseen, myöhemmille sukupolville luvassa on paljon äimistelyä menneistä ajoista. Ai noinkin on eletty!

Kirja on varsin helppolukuinen ja tavallaan aika pinnallinen ja suoraviivainen, eikä lainkaan akateemisen kuivakka. Toisaalta se on myös vankasti lähdeviittein varustettu. Mukana on noin 20 sivua lähdeluetteloa ja noin 350 lähdeviitettä, eli väitteet on perusteltu huolellisesti. Yhdistelmä on vähän yllättävä, mutta eipä huolellinen lähteistäminen haittaakaan.

Kaikkiaan Pyykkilaudasta pillereihin on mukava, nopeasti luettu tietokirja. Ei jätä suurta jälkeä mennessään, mutta mukavahan tämä oli lukea.

Meteorologi Kerttu Kotakorpi on tehnyt oivaa työtä ilmastonmuutoksen konkretisoimiseksi. Suomen luonto 2100 esittää valistuneen tieteelliseen tutkimukseen perustuvan arvauksen siitä, mitä ilmastonmuutos voisi Suomen luonnolle tehdä vuoteen 2100 mennessä.

Ilmasto lämpenee, mutta mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Kotakorpi avaa lämmön lisääntymisen vaikutuksen Suomen ilmastolle ja luonnolle: miten vuodenajat muuttuvat, mitä se tarkoittaa kasveille ja eläimille, entä infrastruktuurille ja yhteiskunnalle? Kuten arvata saattaa, vaikutukset ovat laajoja ja mittavia. Yksinkertaisimmillaan ne tarkoittavat ilmastovyöhykkeiden muutosta: Etelä-Suomessa on jatkossa suunnilleen Unkarin ilmasto, Lapissa jotain nykyisen Etelä-Suomen kaltaista.

Talvet lyhenevät, kesät pidentyvät, sademäärät kasvavat, lunta on entistä vähemmän. Pohjoisten eläinlajien elinala kutistuu, nykyään eteläisemmät lajit levittäytyvät kauemmas pohjoiseen. Kuusimetsät katoavat, männyt ja lehtipuut valtaavat tilaa. Eläinlajeissa tapahtuu sekä vaihtumista että köyhtymistä. Kun monilla muutoksilla on lukuisia kerrannaisseurauksia, muutos on todella mittava ja monimutkainen.

Ajatus siitä, että marraskuu kestäisi jatkossa suunnilleen lokakuusta helmikuuhun kuulostaa aika karmivalta. Myös siitepölykauden venyminen kahdeksan kuukauden mittaiseksi on aika tukalan tuntuinen ajatus. Tämä on oivallinen keskustelunaloittaja ja ajatuksien herättäjä, joka varmasti auttaa monille tekemään ilmastonmuutosta ja sen seurauksia tutummaksi ja konkreettisemmaksi. Hyödyllinen kirja, siis. Suomen luonto 2100 ei ole pelkkää tuomiopäivän julistusta, mutta ei toki mitään hyväntuulen kirjallisuuttakaan.

Ilmastollisia ääri-ilmiöitä ja uusia ennätyksiä on joka tapauksessa luvassa. “Voi jopa käydä niin, että monet kokemistamme ilmiöistä ovat lähestulkoon mahdottomia tilastollisessa mielessä. Niitä kuitenkin tapahtuu, koska sellaisen teimme ilmastostamme. Siksi elämme nyt maailmassa, joka on täynnä uusia säähän liittyviä ennätyksiä ja niistä aiheutuvia yhä pahenevia katastrofeja”.

Maanalainen rautatie oli salaisten kulkuyhteyksien verkosto, jonka avulla orjia pakeni Yhdysvaltojen etelävaltioista pohjoiseen osavaltioihin, jotka olivat jo lakkauttaneet orjuuden. Järjestelmä toimi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla. Kuten Wikipediassa sanotaan, pakoverkosto ei kirjaimellisesti ollut maanalainen eikä rautatie.

Colson Whiteheadin vaihtoehtohistoriallisessa Maanalaisessa rautatiessä se kuitenkin on! Kirjan pääosassa on Cora, plantaasiorja Georgiasta. Toinen orja Caesar pyytää Coraa mukaan pakomatkalle, verukkeena se, että hän tuottaa hyvää onnea: Coran äiti Mabel on yksi harvoista orjista, joka on onnistunut pakenemaan plantaasilta. Cora kantaa äidilleen yhä kaunaa siitä, kun äiti pakeni ilman silloin kymmenvuotiasta Coraa.

Kaunainen on myös Ridgeway, orjanjahtaaja, joka lähtee Coran ja Caesarin perään. Ridgeway lähetettiin myös Mabelin perään ja tapaus jäi yhdeksi miehen harvoista epäonnistumisista. Tämä kauna ajaa Ridgewayta kapteeni Ahabin lailla Coran perään.

Whitehead kuvaa vaihtoehtoisia Yhdysvaltoja, joissa suhde orjuuteen ja mustiin vaihtelee osavaltioittain. Lähtökohtana Georgia on vahvaa plantaasimaataloutta. Matkan varrella Cora kohtaa osavaltion, jossa mustilla näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin; toisaalla mustat on kokonaan siivottu pois kuvasta ja orjuuskysymys ratkaistu hyvin radikaalein keinoin. Whitehead näyttää näin rasismin monet kasvot. Kävi miten kävi, mustat ovat alakynnessä.

Maanalaiselle rautatielle on satanut palkintoja ja tunnustusta: se on voittanut sekä Pulitzerin että National Book Awardin (viimeksi saman tuplapotin voitti Annie ProulxLaivauutisilla). Vaihtoehtohistoriallisen näkökulman vuoksi se nappasi myös parhaan science fiction -kirjan Arthur C. Clarke -palkinnon!

Maanalainen rautatie yhdistelee kiinnostavalla tavalla orjuuden realistista ja väkivaltaista kuvausta, allegorisia piirteitä ja nykyaikaan ulottuvaa yhteiskunnallista kommentaaria kiehtovaan pakotarinaan. Lopputuloksena on yksinkertaisesti vetävä kirja.