Mikko Saari

Suzyn elämässä on kiperä murroskohta. Edessä on yläaste ja juuri ennen koulun alkua Suzyn paras ystävä menehtyy hukkumalla. Mikä pahinta, välit Frannyn kanssa olivat huonossa jamassa ja anteeksipyyntö jäi tekemättä. “Joskus asiat vain tapahtuvat” ei ole näissä oloissa riittävä selitys Suzylle. Luokkaretkellä akvaariossa Suzy näkee meduusoja ja oivaltaa jotain ratkaisevan tärkeää: entäs jos Franny ei vain hukkunut, mitä jos syynä olikin vaarallisen meduusan pisto? Suzy alkaa pakkomielteenomaisesti tutkia meduusoja.

Mitä sain tietää meduusoista on liikuttava nuortenkirja, joka käsittelee monenlaisia aiheita. Iso osa on suru ystävän menetyksestä ja se, miten Suzy suruaan käsittelee vaikenemalla. Toisaalta kirja kertoo tiedonjanosta, uteliaisuudesta ja rohkeasta suuntautumisesta tiedettä ja tietoa kohden. Kolmanneksi kirja kertoo ystävyydestä, erilaisuudesta ja kehityksestä. Suzy on aika omintakeinen tyyppi ja vaikka Franny ja Suzy ovatkin parhaita ystävyksiä, toisen lapsellisuus ja toisen suuntautuminen nuoruutta kohden ajaa osaltaan tyttöjä erilleen toisistaan.

Monenlaisia kasvukipuja tässä siis käsitellään. Mieleen tulee vähän Jenny Jägerfeldin oiva Comedy Queen. Tämä ei ole aivan yhtä kipakkaa tunnemyrskyä, mutta samankaltaisissa tunnemyräköissä liikutaan. Kohderyhmä lienee suunnilleen siellä 12-vuotiaissa, jonka ikäinen Suzykin on. Oma tyttäreni luki tämän 11-vuotiaana ja piti kovasti ja kyllä tämä minuakin miellytti kovasti. Tässä on paljon hyvää ja lämminhenkistä ja sopivasti vaikeaa ja raskasta. Puitteet ovat mukavan nykyaikaiset, eikä teos tunnu liian amerikkalaiselta maistuakseen suomalaislukijalle.

Kirjan nimihenkilö Daniel Stein on puolanjuutalainen, joka pelastuu toisen maailmansodan aikana niukasti teloitukselta. Natsit luulevat häntä etnisesti puolalaiseksi ja hänet värvätään Gestapon tulkiksi. Tulkkina hänen onnistuu suojella juutalaisia joukkotuholta. Lopulta Stein pakenee ja löytää turvan katolisesta uskosta. Sodan jälkeen hänestä tulee pappi, hän liittyy karmeliittaveljeskuntaan ja emigroituu Israeliin, jossa hänellä on edessään pitkä ura melkoisen radikaalina ja kapinallisena katolisena pappina.

Tämä on melkoisen uskomaton elämäntarina juutalaismiehelle, melkein liian uskomaton ollakseen vain fiktiota. Teos perustuukin tosielämään, Oswald Rufeisenin elämään, jonka pohjalta Ljudmila Ulitskaja on oman Daniel Steininsa rakennellut. Tarina on kiehtova ja herättää monenlaisia kysymyksiä uskonnosta ja identiteetistä. Onko juutalainen juutalainen, jos hän on myös kristitty? Täytyy myöntää, etten ollut ajatellut juutalaisten kristittyjen asemaa aikaisemmin, vaikka olinkin toki tietoinen juutalaisuuden monimuotoisesta luonteesta toisaalta uskonnollisena, toisaalta etnisenä identiteettinä, jotka kietoutuvat tietysti eritoten Israelissa vahvasti yhteen.

Ei siis ole Daniel Steinin elämä helppoa. Juutalaisena Puolassa ja Valko-Venäjällä sodan aikaan henki ei ole kovin kallis; radikaalina katolisena pappina Israelissa hengenlähtö ei ole lähellä, mutta elämässä riittää muuten vaikeuksia. Ulitskaja kertoo Steinin tarinaa pala kerrallaan erilaisten dokumenttien kautta. On päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, virallisia asiakirjoja, ilmiantoja, postikortteja... monenlaista ja moniäänistä tavaraa, eikä itse Daniel ole äänessä kuin pienessä osassa näitä. Isoon osaan nousee esimerkiksi saksalaisneito Hilda Engel, joka muuttaa Israeliin ja ryhtyy puoliväkisin Danielin avustajaksi ja nousee sitten vuosikymmenten myötä korvaamattomaan asemaan.

Stein on humaanisuuden, suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden ääni ja ääni sellaiselle kristinuskolle, jonka nimissä ei vainota juutalaisia tai katsota joukkotuhoa vierestä. Kirja hakee ymmärrystä ja yhteyttä eri uskontokuntien välille – ei mikään helppo tehtävä. Ulitskaja ei ole arastellut aiheenvalinnan kanssa, vaikka muutamassa välihuomautuksessaan tuntuukin epäilevän koko projektin järkevyyttä. Ei tässä varmasti mitään järkeä ollutkaan, mutta jo vain on hieno ja onnistunut lopputulos!

Vasta kolmantenatoista naisena Nobelin kirjallisuuseliittiin nostettu Alice Munro on novellisti. Olen lukenut Munrolta aikaisemmin hänen viimeiseksi jääneen Kallis elämä -kokoelmansa, nyt nappasin kirjastosta sattumalta tämän aikaisemman, sopivasti Nobel-voiton kanssa samana vuonna ilmestyneen kokoelman. Alunperin tämä on ilmestynyt vuonna 2004.

Tyyli on tuttua Munroa: vähäeleisiä novelleja entisaikojen elämästä Kanadassa. Yhteisenä teemana novelleille ovat naiset, joiden elämä on muutostilassa. Ensin kohdataan vähävarainen ratsastuksenopettaja, jota varakas leskirouva haluaa auttaa pakoon väkivaltaisesta suhteesta. Ihan niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole.

Sitten kohdataan kolmessa novellissa sama nainen, Juliet, joka ensin tavataan junamatkalla, jossa satunnainen kohtaaminen saa odottamattomia seurauksia. Toisessa novellissa Juliet tapaa vanhempiaan pienen tyttärensä kanssa ja kolmannessa novellissa aikuinen tytär lähtee matkoihinsa ja Juliet joutuu sopeutumaan siihen. Kiehtovat otokset Julietin elämän vaiheista piirtävät kuvan mielenkiintoisesta naisesta.

Kolmessa viimeisessä novellissa nähdään perhe, jossa pitkään vaietut salaisuudet nousevat pintaan; Shakespearen näytelmiä kerran vuodessa lähikaupungissa katsova nainen, jonka oma elämä saa shakespearemaisia käänteitä; ja nainen, jonka yliluonnolliset voimat tuovat elämään traagisia sävyjä.

Nämä novellit ovat tavattoman kiehtovia ja kauniisti rakennettuja. Kristiina Rikman, Munron luottokääntäjä, on tehnyt niiden kirkkaan kielen kanssa hyvää työtä. Munron ja Rikmanin teksti ei konstaile tai kikkaile, kertoo vain hyvin yksinkertaisesti ja jopa pelkistetysti hienosti rakennettuja katkelmia ihmisten elämistä. En ole suuri novellien harrastaja, mutta näistä kyllä pidän.

Marja Kihlström on tuttu Puhu Muru -podcastista ja varsin täysipäiseksi seksuaalikasvattajaksi siten havaittu. Seksuaalikasvatus taas on aihepiirinä yhtä aikaa tosi tärkeä ja tosi vaikea. Niinpä Kihlströmin kirjoittama opas seksuaalikasvatuksesta kiinnosti heti. Lopulta kirja kirjaston kautta saapui, nyt se on luettu ja hyväksi havaittu.

Kyllähän tämä on sillä tavalla hyvä kirja, että suosittelisin tätä luettavaksi kaikille, jotka jollain tavalla lasten ja nuorten kanssa tekemisissä ovat. Seksuaalikasvatus on tärkeä asia, sillä seksuaalisuus on eri muodoissaan merkittävä osa jokseenkin kaikkien ihmisten elämää ja vaikka onkin helppo ajatella, että luonto kyllä ajaa tikanpojan puuhun, osaan kyllä omastakin kokemuksesta sanoa, että ei se kyllä ihan niin mene. Etenkin kun median tavanomaiset seksin esitystavat ovat suorastaan naisvihamielisiä, oikean tiedon jakaminen on todella tarpeellista. Olen minäkin oivaltanut vuosien varrella yhtä jos toista siitä, millaista hyvä seksi on, mutta paremmalla seksuaalikasvatuksella olisi varmasti välttänyt erinäiset harhailut.

Eikä kyse ole pelkästään seksistä, vaan seksuaalisuuteen kuuluu paljon muutakin, jolla on merkitystä jo silloin, kun seksin harrastaminen on vielä vuosien päässä. Seksuaalisuuteen nivoutuu kuitenkin tunnetaidot, erilaiset turvataidot ja terve ja hyvänluonteinen suhde omaan vartaloon. Jos lapsilla on asioille oikeat nimet ja parempi ymmärrys, vaaranpaikkoja tunnistaa helpommin ja jos jotain ikävää tapahtuu, on kyky kertoa, mitä on tapahtunut ja ymmärtää, että omia rajoja on loukattu.

Oli mukava lukea kirjan loppusanoista, että lisää on tulossa. Oikeilla nimillä -sarja saa jatkoa lasten kuvakirjan, koululaisten kirjan ja nuorille suunnatun kirjan muodossa. Hyvä: tällaista tarvitaan enemmän. Nyt sitten vain lukemisesta tekoihin, eli toteuttamaan fiksua seksuaalikasvatusta omille lapsilleen – ei ihan helppo juttu, mutta sen verran tärkeää, että parhaansa sitä on tehtävä.

Kainu on kuusitoistavuotias tyttö, joka valmistautuu kesäyössä riittiin, joka määrää hänen elämänsä suunnan. Tytöt astelevat punamultakehissä, kunnes löytävät paikkansa emännyyden, äitiyden tai käsityöläisyyden kehiltä. Jotkut harvat astelevat näiden kehien läpi sisimpiin tietiän kehiin, joihin päässeistä tulee tietäjiä. Kainu astelee näidenkin kehien läpi keskelle, sisimpään kehään, jonne kukaan ei ole käynyt vuosisatoihin.

Kainusta tulee tietiä, vieläpä hyvin voimallinen sellainen. Hän ehtii oppia hieman taitoja oman kylänsä tietiältä, kunnes joutuu jättämään kylän taakseen – häntä ajaa pois erilaisuus ja ulkopuolisuus, toisaalta vetää puoleensa merkittävä tehtävä, joka häntä odottaa. Tietiältä Kainu saa lahjaksi hopeisen riipuksen, joka tuntuu olevan erittäin tärkeä, vaikka tietiä ei osaa Kainulle mitään riipuksesta kertoakaan. Niinpä Kainun ei auta kuin tarttua toimeen ja ryhtyä suorittamaan tehtäväänsä ja siinä sivussa kasvaa ihmisenä keskenkasvuisesta tytöstä vähän aikuisemmaksi.

Myrskynsilmä on viitteellisesti muinaista Suomea muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuva nuortenkirja, joka on monessa suhteessa varsin perinteinen fantasiatarina. Paljon genreä lukeneet voivat lukiessaan rastittaa mielessään ruutuja tarinan tuodessa tuttuja elementtejä. Nuortenkirjat toki tavoittavat enemmän lukijoita, joille genren perusteet eivät ole kyllästymiseen asti tuttuja. Lisäksi Luttinen kirjoittaa vallan hyvin, esikoisteokseksi Myrskynsilmä on oikein pätevä ja sujuvasti etenevä teos.

Vuoden 2020 viimeiseksi kirjaksi jäi tämä Riikka Pelon iso ja vaikea kirja. Pelo julkaisee harvakseltaan, tähän asti seitsemän vuoden välein. Olen lukenut Taivaankantaja-esikoisen vuosia sitten, niin kauan sitten että olin jo unohtanut lukeneeni. Tämä uusin kiinnosti, vaikka vähän pelottikin: vaikutti pitkältä, raskaalta ja runolliselta.

Sitä se tosiaan oli. Alkuun kirja nosti karvat pystyyn. Pelo kuvaa nuorten tyttöjen Saran ja Auran maailmaa tavalla, joka saa lukijan pään pyörälle. Viittaukset Pullip-nukkeihin sentään ilahduttivat. Ensimmäiset parisataa sivua luin hyvinkin vastahakoisesti, mutta olin päättänyt lukea kirjan loppuun asti. Lopussa pyristely palkittiin: kierrokset kovenevat, asiat selkenevät ja kirjasta nousee vahva tarina ja sanoma.

Kaikki elävä kertoo teini-ikäisestä Aurasta, jonka täydellinen etelänloma muuttuu ystävän kokemusten myötä painajaiseksi, joka heijastelee ystävän kautta kaikkeen kotimaassa; toisaalta kirja kertoo Alanista, paperittomasta maahanmuuttajasta, joka on kotimaassaan vainottua vähemmistöä, Suomessa kenellekään kelpaamaton hylkiö; kolmanneksi Auran äidistä Ellenistä, joka saa olla huolesta sijoiltaan, kun Aura monien raskaiden vaiheiden jälkeen vaipuu tiedottomaksi.

Paljon puhutaan kielestä ja siitä, kenellä on lupa puhua, ketä kuunnellaan ja kenellä on oikeus olla olemassa, olla äänessä, puolustaa paikkaansa. Kaikki kolme kertojaa ovat kukin omalla tavallaan osattomia: Aura koulukotiin sijoitettuna ja huostaanotettuna, Alan luonnollisesti paperittomana ja arvottomana, Ellen joutuessaan hoitamaan asioita välinpitämättömän edunvalvojan kautta.

Paperittomien maahanmuuttajien ja muiden osattomien asiaa puolustaessaan kirja asemoituu vahvasti humaaniuden ja ihmisoikeuksien kannalle. Myös ilmastonmuutosta ja eläinten oikeuksia sivutaan. Osa tästä sanomasta tuntuu vähän alleviivaavalta. Kieleltään Kaikki elävä on runollinen, koukeroinen, laulava ja soiva. Parhaimmillaan kaunis, pahimmillaan vieraannuttava ja raskaslukuinen. 600-sivuisena tämä ei tosiaankaan ole mikään kevyt lukupala.

Tämä ruotsalainen sarjakuva sattui silmiin Aamulehdestä, jossa Liv Strömquist sitä kehui. Strömquistin kehut kelpaavat, joten Moa Romanovan ilmeisesti omaelämäkerrallinen sarjakuva pääsi syyniin. Meinasi lukeminen kyllä tyssätä oitis, Romanovan piirrostyyli on minun makuuni aika järkky, isot pienipäiset hahmot ovat jonkinlainen mangan antiteesi ja nyt itse asiassa toivat yllättäen mieleen Yellow Submarinen – puuttuu vain psykedeelinen värimaailma.

Sarjakuva kertoo Moasta, joka kärsii ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Moan elämään tulee uusi mielenkiintoinen käänne, kun hän tapaa Tinderissä viisikymppisen tv-julkkiksen, joka haluaa ryhtyä Moan mesenaatiksi. Paniikkihäiriö puristaa silti musertavan otteensa Moan ympärille, kun tämä pyristelee ahdistuksen, päihteiden, suunnattomuuden ja ystäviensä keskellä. Sarjakuva kuvaa hienosti päämäärätöntä haahuilua, epämääräistä töiden pakoilua, ahdistuksen tunnetta elämän edessä.

Loppu on sentään positiivinen. Mitään yllättävää ihmeparantumista ei nähdä, mutta ainakin vähän alkutilannetta valoisampi näkymä ja ehkä vähän paremmat keinot pärjätä paniikin ja ahdistuksen kanssa. Alussa vieraannuttavalta tuntuvan rujo piirrostyylikin alkoi albumin 180 sivun aikana miellyttää enemmän. Romanova osaa tosiaan kuvata elämän vetelyyttä hahmoillaan erinomaisesti, hahmoissa on luonnetta ja ne välittävät tunnetiloja ja fiiliksiä hyvin ja täsmällisesti.

En ole lukenut Jhumpa Lahirilta aiemmin mitään, joten miksei sitten aloittaisi tästä uusimmasta, jonka Lahiri on kirjoittanut itselleen uudella kielellä, italiaksi. Ratkaisu on yllättävä. Koska kirjan kuitenkin lukee suomeksi käännettynä, eikä tunne Lahirin aiempaa tuotantoa, mysteeriksi jää, miten kieli tässä vaikuttaa.

Missä milloinkin kertoo lyhyiden katkelmien kautta yksinäisen naisen elämästä italialaisessa kaupungissa. Nainen on ulkopuolinen tarkkailija, joka katselee ystäviensä ja naapuriensa elämää. Näiden havaintojen kautta meille sitten piirtyy kuva naisesta ja tämän ympäristöstä. Teksti on – ehkä sitten sen italiankielisyytensä vuoksi – selkeää, kirkasta ja aika suoraviivaista, mutta toisaalta paljonpuhuvaa. Suomentaja Helinä Kangas on tehnyt kelpo työtä.

Yksittäiset fragmentit eivät onneksi jää irrallisiksi, vaan niistä rakentuu kirjan mittaan draaman kaarta. Naisen pienessä, toistuvassa elämässä tapahtuu kuin tapahtuukin muutosta. Satunnaisesta ja arkipäiväisestä noustaan kohti uusia seikkailuja, kun nainen tekee päätöksen muuttaa elämäänsä, kokeilla jotain uutta.

Tämä pieni, nopealukuinen teos olisi 3,5 tähden kirja; tavallisesti pyöristäisin ylös neljään tähteen, mutta nyt kertojan toistuva toisten ihmisen painon ja koon kommentointi ärsytti niin paljon, että pyöristykööt alaspäin. Kehorauhaa fiktioonkin, etenkin kun tämä kommentointi ei tuntunut palvelen oikein mitään tarkoitusta, mutta toistui kuitenkin sen verran usein, ettei se nyt ihan sattumaakaan voi olla.

Auttaminen ei ole ihan yksinkertainen asia. Hyvää tarkoittava auttaja saattaa saada paljon harmia aikaan. Mari Manninen tarkastelee tässä journalistisessa tietokirjassaan auttamista monenlaisista näkökulmista, silmäillen kriittisesti myös omaa toimintaansa ja omia tuntemuksiaan auttamisen suhteen. Kuten Manninen esipuheessaan varoittaa: hyvän ihmisen sädekehä saattaa saada kolauksen.

Alkuun pohdiskellaan sitä, mikä saa ihmiset auttamaan. Kuten koronapandemian alkuvaihekin osoitti, ihmiset ovat parhaimmillaan varsin innokkaita auttamaan, eikä katastrofielokuvien ja kirjallisuuden ruokkima käsitys ihmisistä pidä paikkaansa (tätä Kärpästen herra -ihmiskuvan kieroutuneisuuttahan Rutger Bregman käsitteli Hyvän historia -kirjassaan ansiokkaasti). Meihin on siis sisäänrakennettu hyvyyttä toisiamme kohtaan ja onhan se toisaalta selvääkin: kyllähän evoluutiossakin on ollut jonkun verran valintapainetta toisia auttavia ihmisiä kohtaan.

Heti toisessa luvussa päästään kuitenkin kyseenalaisten auttamismarkkinoiden äärelle, kun Manninen matkustaa auttamislomalle Laosiin elefanttien suojelukeskukseen. Viikko elefanttien suojelukeskuksessa maksaa 400 euroa ja siitä ilosta saa paiskoa hommia elefanttien hyväksi – mutta onko tästä mitään hyötyä? Olisiko elefanteille sittenkin parempi, jos Mannisen 400 eurolla palkattaisiin pätevämpää paikallista työväkeä? Vapaaehtoisturismin rumempaa laitaa edustaa orpokotiturismi, joka vaikuttaa täysin moraalittomalta touhulta.

Entä sitten kerjäläisten auttaminen? Pitäisikö kadulla kerjäävällä Romanian romanille antaa rahaa vai ei? Ovatko kerjäläiset Suomessa keräämässä rahaa itselleen ja perheelleen, vai rikollisjärjestöjen työkaluina? Manninen avaa tätä kerjäläiskysymystäkin ansiokkaasti monelta kantilta.

Kansainvälistä näkökulmaa Manninen tuo sekä Kiinasta että Afrikasta. Manninen asui ja työskenteli pitkään Kiinassa ja tutustui sikäläisiin auttamis- ja suhdeverkostoihin. Kirjan kirjoittamisprosessiin mahtui myös kausi Villa Karon kulttuurikeskuksessa Beninissä Länsi-Afrikassa, missä paikallinen auttamisen kulttuurin eroaa aika lailla suomalaisista näkemyksistä. Villa Karon pitkällinen vaikutus Grand Popon kylässä antaa myös oivallisia tilaisuuksia tarkastella, miten suomalaiset ovat vuosien varrella beniniläisiä auttaneet ja mitä hyvää ja huonoa siitä on seurannut. Auttaminen on ollut hyväntahtoista, mutta monesti kovin tehotonta ja sattumanvaraista.

Osaavatko ammattilaiset sitten paremmin? Kirjan lopuksi Manninen tarkastelee, millaisia ihmisiä ovat ammatikseen avustustyötä tekevät ja millaisia haasteita he kohtaavat. Ei ole ihan helppo työ muuten sekään: auttaja joutuu usein tekemään kipeitä valintoja, kun autettavia on paljon ja resursseja auttamiseen niin kovin vähän.

Loppuun Manninen on laatinut vielä erinomaisen yhteenvedon, joka tiivistää kirjan ristiriitaisen sanoman napakasti yhteen. Auta, koska se on velvollisuus, mutta ole nöyrä, selvitä auttamisesi seurauksia, suosi vakiintuneita organisaatioita ja toimi, älä vain anna rahaa. “Jos ei tiedä, pitäisikö auttaa vai ei, pitää valita auttaminen. Muu on rintamakarkuruutta”.

Ai että millainen herkkupala vuoden viimeisten kirjojen joukkoon vielä löytyi. Anu Silfverbergin tiesin toki erinomaiseksi kirjoittajaksi, mutta Sinut on nähty pääsi silti yllättämään sillä, miten terävä, hauska, raivostuttava, älykäs ja tarkkaavainen kirja tämä onkaan. Silfverberg kertoo katseesta ja katseen vallasta, etenkin elokuvan kontekstissa. Kuka katsoo, ketä, millä tavalla ja miltä se tuntuu?

Aloitetaan vaikka karuista faktoista. Usein (etenkin miesten) tapana on sanoa, että taide on taidetta, eikä tekijän sukupuolella ole mitään väliä (miehet, jotka sanovat näin, viihtyvät yleensä vain miesten tekemän taiteen parissa). Vaan kas kummaa, kun otetaan kynä ja paperia käteen ja aletaan laskea, miesten tekemissä elokuvissa esiintyy hyvin vähän naisia ja ne vähätkään naiset eivät oikeastaan ole ihmisiä, täysipainoisia hahmoja motivaatioineen ja tavoitteineen, vaan “kaunis ruumis”, “vähäpukeinen kaunotar”, “eteerinen lapsinainen”, mitä näitä nyt on. Jokainen naisten kirjoittama elokuva läpäisee Bechdelin testin (kaksi naista puhuu keskenään jostain muusta aiheesta kuin miehestä); yli puolet miesten tekemistä elokuvista ei läpäise testiä. (Käänteisen testin – puhuuko kaksi miestä keskenään jostain muusta kuin naisesta – läpäisee jokseenkin jokainen ikinä tehty elokuva.)

Jotenkin ajatus siitä, että miesten ei annettaisi ylipäänsä tehdä elokuvia vaikkapa seuraavaan kymmeneen vuoteen, alkaa tuntua aina vain paremmalta.

Seksiä Silfverberg käsittelee oivallisesti, sitä, miten elokuvaseksi ei oikeastaan muistuta todellista seksiä millään tavalla – ei ainakaan sellaista seksiä, josta naiset noin yleisesti ottaen nauttivat. Jossain vaiheessa Silfverberg otti asiakseen oikein etsimällä etsiä elokuvia, joiden seksikohtauksissa kuvattaisiin miehiä tyydyttämässä naisia käsillään. Spoileri: ei muuten löydy, kyseessä on yksi elokuvan historian harvinaisimpia aiheita. Ja aivan tuiki tavallista niissä yhteyksissä, kun oikeasti harrastetaan naista miellyttävää seksiä. Jos elokuvaseksi ei olisi niin miehistä ja todellisuudessa naiselle niin ankeaa ja jopa tuskallista, olisiko enemmän onnellisia naisia, joilla on tyydyttävä seksielämä ja enemmän halua harrastaa seksiä? Voisi olla.

Silfverberg on kirjoittanut hienon teoksen. Sinut on nähty on ihanan piikikäs ja ilkeä, mutta myös hauska ja osuva. Silfverberg myös kyseenalaistaa itseään jatkuvasti. Se on yksi iso teema tässä – miten suhtautua niihin itselle joskus rakkaisiin teoksiin, jotka ovat metoo-aikana alkaneet näyttäytyä epämiellyttävässä valossa? Kuinka sovittaa omaa elokuvarakkautta siihen, miten vastenmielisenä elokuvien naiskuva ja jatkuva miehinen katse näyttäytyy? Se ei ole helppo kysymys ja Silfverberg väittää vastaan itselleenkin. Siinä sivussa lukijan mahdolliset vastaväitteet saavat näppärästi vastauksensa (eiköhän tästä silti joku mies mielensä pahoita

Tämä Kaakkois-Aasian historia onkin järeä teos: liitteet poislukien lähes 500 sivua ja paljon tekstiä sivulla. Kannattaa siis varautua vähän pidemmälle reissulle Kaakkois-Aasiaan. Eipä aluetta ihan tuosta noin vain voi läpi suhauttaakaan, asuuhan tuossa sinänsä melko pienessä maailmankolkassa yli 650 miljoonaa ihmistä, joten ei ihme, että alueen historiaan mahtuu paljon kaikenlaista.

Marja-Leena Heikkilä-Horn lähtee alueen varhaisista valtakeskuksista, kuten Funanin kulttuurista, joka tavataan ajoittaa vähän ajanlaskun alkamisen jälkeen. Alueen varhainen historia on monin tavoin epämääräistä. Valtaosa historiankirjoituksesta alkaa 1800-luvulla, kun alueen siirtomaaisännät kiinnostuivat kirjaamaan ylös omistustensa historiaa – usein erilaisin poliittisesti ja etnisesti värittynein motivaatioin.

Siirtomaakausi on iso osa kirjaa, koska sen merkitys alueella on edelleen huomattava. Kuten monin paikoin Afrikassakin, myös Kaakkois-Aasian maiden rajat ovat monessa kohtaa siirtomaaherrojen suhtkoht mielivaltaisesti piirtämiä, eikä niillä ole juurikaan tekemistä alkuperäisten asukkaiden etnisten ryhmien ja niiden valtapiirien kanssa. Toisaalta vaikeaa sekin olisi, sillä Kaakkois-Aasiassa vallalla olleissa tavoissa selkeitä rajoja ei välttämättä ollutkaan, oli vain kuninkaita, joiden valta säteili vasallijärjestelmän kautta ja hiipui sitä enemmän, mitä kauemmaksi kuninkaasta mentiin.

Siirtomaavallan purkautuminen ja kylmän sodan aikakausi oli veristä menoa monissa alueen maissa. Itsenäistymisprosessit ovat olleet väkivaltaisia ja täynnä vallankaappauksia, armeijavaltaa ja hurmaavia diktaattoreita: Filippiinien Marcosit ovat ehkä tunnetummasta päästä, mutta muistakin maista löytyy vastaavia tapauksia. Kaakkois-Aasian kulttuurissa lienee jonkunlainen taipumus tällaiseen klientelismiin ja henkilökultteihin. Ainakin alueen moninaiset etniset ryhmät ja niiden väliset ristiriidat ovat omiaan ruokkimaan tällaista kulttuuria.

Kaakkois-Aasian historia on hurja vyörytys paikkoja, nimiä ja vuosilukuja. Se ei ole mitään ihan kevyttä luettavaa, mutta tämän luettuaan saa varmasti paremman yleiskuvan siitä, mitä Kaakkois-Aasiassa on etenkin viimeisen parinsadan vuoden aikana tapahtunut. Ei välttämättä kannata tehdä kuten minä ja lukea kerralla kannesta kanteen. Se ei ole ihan vaatimaton suoritus se, kun alueella on kuitenkin paljon maita ja Heikkilä-Horn käy perinpohjaisesti läpi kaikki maat. Joku Brunei jää melko kevyelle käsittelylle, mutta muuten alue kammataan läpi huolella.

Hienoa työtä ja kylläpä olikin taas sivistävää luettavaa. Hienoa, että Suomesta – tai Thaimaasta, sikäläisessä yliopistossahan Heikkilä-Horn toimii – löytyy tällaista Kaakkois-Aasian tuntemusta.

Kun hain kansikuvaa toiselle teekirjalle, kävi ilmi, että Like on julkaissut tällaisen teeopuksen vuonna 2016. Tämähän piti ottaa oitis luettavaksi ja sattumalta se lähikirjaston hyllystä löytyikin. Viehättävä pieni kirja on alunperin englantilaisen Ivy Pressin tuotantoa ja samassa sarjassa on ilmestynyt myös pariksi tälle Näin syntyy kahvi. Sivistyneenä ihmisenä olen kuitenkin kiinnostunut vain tästä teekirjasta.

Kirja aloittaa hyvin vankasti perusteista. Ensin kerrotaan teepensaasta, alkaen ihan kasvitieteen perusjutuista. Sitten kerrotaan tuotantoalueista, sadonkorjuusta ja käsittelymenetelmistä: kuinka teepensaan lehdistä tulee valmista teetä? Teen kemia -luvussa selitetään teen vaikuttavat aineet ja puhutaan teen terveysvaikutuksista mukavan realistiseen ja meta-analyyseihin nojaavaan tapaan, tekemättä teestä ihmelääkettä.

Kolmas luku pureutuu sitten teen makuun ja esittelee eri teelajit. Neljännessä luvussa annetaan ohjeita teen ostajalle hyvälaatuisen ja aidon teen ostamiseksi ja esitellään teen säilyttämisen perusteet. Sen jälkeen käydään läpi perustarvikkeet, kuten vesi ja sen lämpötila, painot ja mitat, lisukkeet ja haudutuksen perusteet. Kuudes luku jatkaa haudutuksesta kansainvälisellä otteella, esitellen muun muassa gongfuhaudutuksen ja kyusu-kannun ja gaiwanin käyttämisen perusteet.

Ei hullumpi kirja. Pikkuisen tämä on pinnallinen ja ihan joka kohdassa en ollut samaa mieltä. Joissain haudutusasioissa mentiin vastoin minun ymmärrystäni: mustan teen sanottiin esimerkiksi kestävän pitkiä haudutuksia, kun taas minun kokemukseni mukaan musta tee nimenomaan menee kitkeräksi pitkään hauduttamalla. Mahtaakohan pyramiditeepussin käyttäminen olla lisäksi niin vaikeaa, että sille tarvitaan saman verran sivuja kuin gongfu-haudutukselle?

Kaikenlaista pientä natkutusta tästä keksin, kirjassa on tehty melko paljon aika omituisia toimituksellisia valintoja, mutta olenkin raskaan sarjan teehifistelijä. Jos ei teenjuonnista tiedä perus-Liptonia enempää, tästä saa jotenkin alkeet haltuun. Kuvituksen olisi myös voinut joko tehdä paremmin tai jättää pois – nyt se on jokseenkin tarpeetonta.

Virtaavan veden sukua on afrikkalainen tarina. Se kertoo Adista, joka on kirjan alussa kuusivuotias ja asuu perheineen Tansaniassa Dar es Salaamissa. Perhe on tullut Tansaniaan alunperin Zairesta, isä on jonkinlainen diplomaatti, eikä perhe ole ihan täysin sopeutunut Tansaniaan. Isä pitää ankaraa uskonnollista kuria, isoimmat sisarukset ovat jo muuttaneet kotoa ja ennen pitkää isosisko Dinakin lähtee. Adin seuraksi jää vain sairaalloinen pikkusisko Mai, joka on saanut nimensä kongolaiselta isomummolta.

Adilla on salaisuus, joka liittyy alakerrassa asuvaan alaikäisiä tyttöjä viekoittelevaan Monsieur Éléphantiin, salaisuus, josta jos isä tietäisi... Adi joutuu lapsena kantamaan epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, jolle hänellä ei oikein ole sanoja. Mukana kulkee myös suvun tarinat, Adi kertoo Maille isomummo Main tarinaa ja tapahtumien lomassa kerrotaan muitakin suvussa kulkevia kertomuksia. Lapsikertoja ei ole koskaan mikään helppo ratkaisu, mutta tässä se toimii oikein mainiosti.

Kirja on suomennettu ruotsista. Kirjoittaja Kayo Mpoyi asuu Ruotsissa, mutta on muuttanut perheineen maahan Tansaniasta. Kansiliepeiden mukaan kirjassa kuuluvat Mpoyin suvun omat tansanialaiset tarinat. Toivottavasti kirja ei kovin omaelämäkerrallinen ole, sillä Adin vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista epämiellyttävääkin, jota kuusivuotias tyttö ei ymmärrä, mutta aikuinen lukija sitäkin tuskallisemmin.

Oma viehätyksensä näissä afrikkalaisissa tarinoissa on. Taustalla vaikuttaa siirtomaa-aika, tässä tapauksessa Kongon julmat belgialaiset siirtomaaisännät, joiden jättämä leima näkyy monta sukupolvea myöhemmin. Naisten asema, uskonnon käyttäminen alistamisen ja väkivallan työkaluna, afrikkalaisen kulttuurin monimuotoisuus... tässä on paljon kiinnostavia aineksia. Monipuolinen kirja.

Löysin tämän kirjan sattumalta kirjaston teekirjojen hyllystä. Aiheesta on niin vähän kirjoja, että jokaiseen on syytä tarttua. No, kävi ilmi, että teenjuojan näkökulmasta tässä mennään vähän ohi aiheen, mutta kiinnostava kirja tämä silti oli.

Kirja teestä on sadan vuoden takainen teos, 1900-luvun alussa merkittävän japanilaisen ja kiinalaisen taiteen tuntijan, japanilaisen Okakura Kakuzon länsimaiselle yleisölle englanniksi laatima johdatus itämaiseen estetiikkaan. Kirjan fokuksessa on tee ja nimenomaan japanilainen teeseremonia, johon kiteytyy paljon merkittävää estetiikkaa. Okakura pitää nimenomaan teemestareita erittäin keskeisinä hahmoina monen taiteenlajin kehityksen kannalta.

Teeseremoniahan vaatii ympärilleen moitteettomasti sisustetun teehuoneen, jonka arkkitehtuuri on tärkeää, samoin vähät ja huolella valitut koristukset sisällä. Tee-elämys alkaa jo ulkona, teehuoneeseen johtavalla puutarhapolulla, eli puutarhanhoitokin kietoutuu teekulttuuriin. Filosofian puolella Okakura yhdistelee teeismiinsä Laozin, Kungfuzin ja Buddhan ajatuksia.

Minna Törmä on suomentanut kirjan oivallisesti, pohjustaen sitä tarpeellista kontekstia tuovalla esipuheella ja varustaen sen alaviittein, jotka selventävät lisää. Okakuran transkriptioepämääräisyydet on korjailtu. Lopputuloksena on esteettisesti miellyttävä, kiehtova pieni kirja, joka ei ehkä sinänsä teenjuojalle tuo juomastaan varsinaisesti lisätietoa, mutta avaa etenkin japanilaista estetiikantajua hienostuneesti.

Kukkatarinoita on loputtomiin. Me kerromme enää vain yhden. 1500-luvulla päivänsini oli meillä vielä harvinainen kasvi. [Teemestari] Rikyû oli istuttanut sillä kokonaisen puutarhan, jota hän hoiti väsymättömän huolellisesti. Hänen rönsykasvinsa maine kiiri Taikô Hideyoshin korviin ja Hideyoshi ilmaisi halunsa nähdä kasvit. Rikyû kutsui hänet aamuteelle taloonsa. Sovittuna päivänä Hideyoshi käveli puutarhan läpi, mutta missään ei näkynyt merkkiäkään rönsyistä. Maa oli tasoitettu ja siroteltu pikkukivillä ja hiekalla. Synkkänä vihasta despootti astui teehuoneeseen mutta siellä häntä odotti näkymä, joka kokonaan palautti hänen hyväntuulisuutensa. Tokonomassa harvinaisessa Song-kauden pronssiastiassa oli yksi ainoa päivänsini – koko puutarhan kuningatar.

Tyttölapsi saattaa loppuun Eila Pennasen kuusiosaiseksi venyneen kirjasarjan. Alkuperäinen trilogia valmistui jo 1970-luvulla, mutta Pennanen palasi vielä kolmen kirjan verran äitiinsä pohjautuvan Himmun elämään. Tässä viimeisessä osassa pääosassa onkin sitten Pennanen itse sekä Aila-tyttönä 1920-luvulla että kirjailija Marjatta Pätösenä 1990-luvun Helsingissä.

1920-luku oli tuttua tavaraa sarjan lukijoille: Pätösten sosiaalinen nousu jatkuu, vanhemmat lapset aikuistuvat, valmistuvat opinnoistaan ja menevät töihin ja avioon. Aila perheen iltatähtenä on omanlainen tapauksensa, kuriton lapsi aikansa tottelevaisuutta ja kiltteyttä painottavan kasvatuksen keskellä. Kouluvuodet tuovat omat vaikeutensa Ailan elämään.

1990-luvulla Aila Marjatta on yksinäinen vanha nainen, joka on ollut naimisissa kolmesti ja saanut muutaman lapsen, joista on jo jokseenkin vieraantunut. Paluu omaan lapsuuteen romaanin kirjoittamisen myötä tuo Marjatan parempaan yhteyteen lastensa ja lastenlastensa kanssa, ystävä Tildan avustuksella.

Tyttölapsi on oiva lopetus pitkälle sarjalle ja jäikin Pennasen viimeiseksi teokseksi: Pennanen oli kirjan ilmestyessä jo 76-vuotias. Ihan puhtaasti omaa elämäänsä hän ei kirjassa kuvaa, autofiktion puolella ei olla, mutta omaelämäkerrallisia vaikutteita on kuitenkin mukana. Omista vanhemmistaanhan Pennanen alkuperäisen trilogiansa kirjoitti, joten miksei sitten lopulta kirjoittaisi tarinaan itseäänkin. 1900-luvun alun alemman keskiluokan elämänmenosta ja Tampereen historiasta kiinnostuneille koko sarjalle voi antaa lämpimän suosituksen, kaikesta sen vanhanaikaisuudesta huolimatta.

Punainen nyrkki herätti kiinnostuksen, kun se voitti parhaan suomalaisen fantasiakirjan Kuvastaja-palkinnon. Nyt kun olen finalisteista lukenut kolme, olisin itse suonut voiton Juhani KarilanPienen hauen pyydystykselle, mutta eipä tämäkään hullumpi teos ollut.

Punainen nyrkki kuvaa neljää naista sotien repimässä Saintanian liittovaltiossa, jossa rauha on uhattuna. Liittovaltiossa on kaksi vahvaa heimojen hallitsemaa aluetta, yksi uskonnollinen valtio ja yksi maallinen tasavalta. Kaikki pyörii hazam-energialla, jonka tuotanto ja kuljetus on jaettu eri tahoille ja tämä vaurauden jako on pitänyt tasapainoa niukasti yllä. Jako vain ei ole ihan reilu.

Naiset edustavat erilaisia tahoja konfliktin keskellä. Sajira on sukunsa hylkäämä toimittaja, jota menneisyyden haamut tulevat piinaamaan. Amina on rikkaan perheen tytär, joka on jättänyt liike-elämän ja vetäytynyt luostarimaisiin oloihin tutkijaksi. Serra on nuori karkuri ja Neanna tiukka bisnesnainen ja samalla miehelleen näön vuoksi kuuliainen vaimo.

Nämä henkilöt valaisevat hyvin naisen asemaa kirjan yhteiskunnassa eri kanteilta. Parhaimmillaan valtaa voi olla, mutta silloinkin naisen on ainakin näön vuoksi oltava alisteinen miehelle. Järjestetyt avioliitot ja tyylikkäät kulissit ovat kaikki kaikessa. Sajiran toimitustyö ja Aminan tutkimukset törmäävät asioihin, joita ei saisi tutkia ja joita ei paranisi tökkiä. Samalla liittovaltion rakenteen epäoikeudenmukaisuus alkaa hiertää heimoja entistä pahemmin ja tilanne alkaa eskaloitua.

Punainen nyrkki on onnistunut yksilötason kuvaus yhteiskunnasta, jossa sota, epäoikeudenmukaisuus ja kärsimys ravistelevat yhteiskuntaa juuriaan myöten. Ei siis varsinaisesti harmita, että tämä Katariina Heikkilän esikoisteos palkittiin Kuvastajalla.

Clarice LispectorinPassio jätti vähän kylmäksi, mutta uskaltauduin silti lukemaan kirjaston hyllystä bongaamani Tähden hetken. Lyhyt sivumäärä rohkaisi tarttumaan – kirja on ihan pienoisromaanimittaa, varsinainen tarina on alle satasivuinen.

Kannatti tarttua, sillä tämä oli kyllä oikein mainio. Tähden hetki kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa nuoren naisen tarinaa. Brasiliaan sijoittuva kirja kuvaa köyhyyttä ja osattomuutta terävästi ja ytimekkäästi. Nuorella naisella, joka tulee Brasilian köyhistä koillisosista, ei ole elämässään juuri mitään; hädintuskin edes minkäänlaista persoonallisuutta. Osattomuus, joka tätä nuorta naista ympäröi, on lohdutonta. Kirjailijan yhteiskunnalliset pyrkimykset näkyvät tässä.

Kielellisesti Lispectorin tyyli on oivallista. Teksti on tavallaan yksinkertaista, mutta pienellä määrällä sanoja sanotaan silti huomattavan paljon.

Aivan erityisesti minua miellytti suomentaja Tarja Härkösen loppusanat. Suomentajan työ on yksi kiehtovimmista ja on aina hienoa, kun suomentajat puhuvat työstään. Tässä oli aivan erityinen näkökulma, Härkönen kun on suomentanut kirjan alunperin 1996 varhaisena työnään ja nyt pääsi sitten uudistamaan käännöstä ja tarkastelemaan sitä yli 20 vuoden kokemuksen kertymisen jälkeen. Tämä oli suurenmoisen antoisa osa kirjaa.

Olimme kerran on pieni kirja, jossa ei paljon tekstiä, mutta sitäkin enemmän sanottavaa. Kirjan päähenkilö on Nahid, joka pakeni miehensä Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa Iranin islamistista vallankumousta Ruotsiin. Nyt 30 vuotta myöhemmin viisikymppinen Nahid saa lääkäreiltä puoli vuotta elinaikaa syövän vuoksi.

Masoodkin on kuollut – ja oli sitä paitsi kammottavalla tavalla väkivaltainen – ja Nahid on yksin syöpänsä kanssa. Oliko vaarallinen pakomatka vieraaseen maahan turha? Kaikki ne ystävät, jotka jäivät Iraniin eivätkä kuolleet vuonna 1984 ovat yhä elossa, mutta Masood on kuollut ja Nahid kuolemaisillaan. Suhde tyttäreen on riitaisa, koska Nahid on raivoisa, ärtynyt ja paha suustaan. Kukkia sairaalaan tuoneelle Aramille Nahid ärähtää: “Nuo rumat kukat kuolevat pian. Ihan niinkuin minäkin. Voit viedä ne mennessäsi.”

Nahid on huikea ja epätavallinen päähenkilö. Harvoin kohtaa tällaista katkeruutta ja kiukkuisuutta. Nahidin ja Aramin suhde on herkullisella tavalla vaikea. Vallankumouksen aikaa kuvaavat takaumat muistuttavat, mitä iranilaiset menettivät vallankumouksessa ja mitä jäi taakse, kun lähti pakolaisena maailmalle. Vallankumouksen kärsimyksissä ei viivytä pitkään, mutta ne tuovat tarvittavaa kontrastia Nahidin myöhemmälle elämälle Ruotsissa.

Toisinaan sorrun hilloamaan kirjaston kirjoja hyllyssäni pitkään ennen kuin luen ne. Tämäkin piti käydä kirjastossa näyttämässä ainakin pari kertaa, eli kirja on ollut minulla lainassa ainakin yli vuoden. Olisi tämän varmaan aikaisemminkin voinut lukea, lukukokemus oli sen verran voimakas. Lämmin suositus tälle iranilaismausteiselle riipivälle äiti-tytärsuhteen kuvaukselle.

Neljä nuorta toimittajaa tarttuu yhteiskuntamme suuriin kysymyksiin ja ravistelee niitä milleniaalinäkökulmasta. Miltä Suomi näyttää? Onko kaikki menossa käsittämättömällä tavalla pieleen? Onko tämä kaikki reilua?

Pamflettimainen Saamattomat tuo mieleen – ja mainitsee itsekin – Osku PajamäenAhneen sukupolven. Tässä ei nyt sentään lietsota sukupolvien välistä ristiriitaa ihan samalla tavalla, mutta nostetaan kuitenkin esille ylisukupolvisiksi koettuja ongelmia, joita ei välttämättä julkisuudessa käsitellä sillä tavoin. Nuorten aikuisten näkökulmasta näyttää siltä, että nämä ongelmat ovat kaatumassa heidän (vai meidän, en ole ihan varma miten tässä asemoidun) niskaansa.

Ollaan siis isojen kysymysten äärellä: asuntojen hintojen nousu, syntyvyyden lasku, liikenteen ison mittakaavan kysymykset, eläkepommi, väestön ikääntyminen ja sen vaikutukset terveydenhuollolle. Saamattomat voi olla ohut, noin parisataasivuinen kirja, mutta takaan, että kyllä tästä varmasti paha mieli tulee, eri sukupolville vain eri syistä. Ei siis todellakaan mitään hyvän mielen kirjallisuutta tämä, mutta kyllä tässä kirjassa tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuitenkin nostetaan esille raikkaista näkökulmista.

Suosittelisin tätä etenkin niille parikymppisille, joita yhteiskunnalliset kysymykset eivät niin hirveästi vielä kiinnosta. Saamattomat saattaa herätellä. Journalistinen ote toimii hyvin, asioita käsitellään iskevästi, tuomalla niitä henkilökohtaisiksi journalismin keinoin (mutta sortumatta kertomuksiin). Ei tämäkään kirja kerro ratkaisuja tai kovin perinpohjaisia selityksiä, mutta ainakin tästä aukeaa, minkälaisista ongelmista on kyse.

Pidän kirjan nimestä. Siinä yhdistyy milleniaalien moittiminen saamattomiksi ja toisaalta kokemus siitä, miten yhteiskunnassa ei totta tosiaan koeta olevansa saamapuolella. Onko reilua? Ei ole, mutta toisaalta – koskapa olisi ollut. Niin paljon kuin nykyajassa moni asia miestä syökin, en silti vaihtaisi.

Nyt on hyvä! Juri Nummelin on onnistunut tiivistämään suomalaisen kirjallisuuden historian alle 170 sivuun tavalla, joka on helppolukuinen, innostava ja kiinnostava. Nummelinin tuntien tiesin jo etukäteen, että odotettavissa on lavea kattaus kirjallisuutta ja näin tosiaan onkin: niiden odotettujen nimien lisäksi kirjassa käsitellään kattavasti genre- ja viihdekirjallisuutta, jota Nummelin on urallaan kartoittanut laajasti. Kaanonin ulkopuolelta nostetaan esiin kiinnostavia vähemmän tunnettuja nimiä.

Kirja alkaa kansanrunoudesta ja Agricolasta ja päätyy pohtimaan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuutta äänikirjojen ja moniäänisyyden kanssa. Matkan varrella käydään läpi suomenkielisen kaunokirjallisuuden syntymä, realismin ja symbolismin kaudet, itsenäisyyden alkuvuodet, sodanjälkeinen kirjallisuus, poliittinen modernismi, postmodernismi ja kirjamarkkinoiden nykytuulet. Asiaa on paljon, joten mihinkään yhteen asiaan ei perehdytä muutamaa sivua syvemmin, mutta toisaalta se varmistaa, että kirja etenee sujuvasti ja pysyy nimensä mukaisesti lyhyenä historiana.

Hyvin vaikea tästä on pahaa sanaa keksiä. Nummelin on tehnyt erinomaista työtä. Suosittelisin tätä kenelle tahansa, joka haluaa saada modernin ja monipuolisen näkemyksen suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin historiasta. Kirja tarjoaa varmasti nipun lukuvinkkejä kenelle tahansa, sen verran laajalla otteella se nimiä pudottelee.

Oaklandin stadionilla pidetään suuri powwow-juhla, joka kerää paikalle paljon intiaaneja. Tommy Orangen kirja seuraa laajaa joukkoa valmistautumassa powwow-juhlaan, kukin omine motivaatioineen. Joku on osallistumassa perinnetanssiin ensimmäistä kertaa, jotkut ovat töissä eri syistä ja eri tavoin, joku on raitistunut ja haluaa löytää perheensä – ja jotkut ovat tulossa ryöstämään palkintokassan.

Alkuperäisasukkaiden asema Yhdysvalloissa on synkkä ja päihteidenkäytön, rikollisuuden, syrjäytyneisyyden ja monenlaisten vaikeuksien värittämä. Tommy Orange ei kiertele tai kaartele, vaan kuvaa rujoa henkilökaartiaan ja heidän edustamaansa kulttuuria läheltä ja lämmöllä. Ei enää mitään on moniääninen kudelma, josta muodostuu kiinnostava kokonaisuus. Se kuvaa kaupunki-intiaanien elämää monesta näkökulmasta, valottaen historiaa, kulttuuria ja ihmisiä niiden keskellä.

Sirpaleinen rakenne hyppii jatkuvasti henkilöstä toiseen. Tapahtumien seuraaminen vaatii keskittymistä, etenkin kun aikajanalla tunnutaan etenevän vähän poukkoillen. Kunhan henkilöt käyvät kirjan edetessä tutummiksi, tarinan seuraaminen helpottuu. Powwow toimii hienosti kaiken fokuksena, kaikki kietoutuu siihen. Loppuhuipennuksen tarkoituksellisen sekavat käänteet kannattaa ehkä lukea parikin kertaa. Kirja olisi myös kaivannut hieman skarpimpaa oikolukemista: nyt kirjoitusvirhe “intaani” esiintyi häiritsevän monta kertaa.

Amerikan intiaanien tarinoita ei suomeksi varsinkaan ole kovin tiuhaan tarjolla. Tommy Orangen vaikuttava esikoisteos kannattaa lukea jo siksikin. Pelkästään aiheensa vuoksi sitä ei kuitenkaan tarvitse lukea, siinä määrin ansioitunut Ei enää mitään myös kirjallisesti on.

Linda-Maria Roine pureutuu kirjoituskokoelmassaan laajaan kirjoon aiheita, mutta tästä naisesta on kyllä moneksi. Roine puhuu suoraan ja vaivattomasti feminismistä, rasismista, seksuaalivähemmistöistä, päihteidenkäytöstä ja niin edelleen. Tällainen keskiluokkainen valkoinen perusmies saa vain ihmetellä – ja valaistua.

Romanimaailma on yksi kohde, johon Roine luo tarpeellista valoa. Suomessa romanit ovat vakavasti syrjitty vähemmistö, jonka rasistinen kohteleminen on normi. Toisaalta romaniyhteisöön liittyy myös kyseenalaisia piirteitä, kuten kunniaväkivaltaa, huumeongelmia ja syrjäytyneisyyttä. Roine esittää silottelemattoman kuvan, näyttäen sekä rasismin, että yhteisön ongelmat, ja alleviivaa sitä, miten vaikeista asioista on kyse. On vaikea puhua molemmista puolista yhtä aikaa: jos keskitytään taistelemaan rasismia ja syrjintää vastaan, ongelmat halutaan herkästi lakaista maton alle, ja jos puhutaan kovasti ongelmista, lietsotaan rasismia ja syrjintää.

Myös feminismiä käsitellään tavalla, joka on virkistävää. Roine näkee intersektionaalisen feminismin tärkeyden moniperustaisen sorron tiedostamisessa, mutta kritisoi sitä, miten akateemisten feministien intersektionaalisuudesta puuttuu helposti sosiaaliluokan merkityksen ymmärtäminen. Myös biologisin perustein tapahtuvan sorron häivyttäminen ei Roineen mielestä täysin palvele asiaa: feminismi ei voi edetä vapaasti eteenpäin, jos on yhteisöjä, joissa sitä ensimmäistäkään aaltoa ei ole vielä käyty läpi.

Kulmakarvoja kohotuttava on luku hybristofiliasta, eli seksuaalisesta kiinnostuksesta vakavia rikoksia tehneisiin henkilöihin. En ymmärrä, mutta ei minun ehkä tarvitsekaan, ja Roineen henkilökohtainen näkökulma tähänkin asiaan on valaiseva. Ihmisillä on kummallisia seksuaalisia kiinnostuksia ja niitä on mahdollista toteuttaa monilla eri tavoilla, joista toiset ovat toimivampia ja turvallisempia kuin toiset; ennen kaikkea ulkopuolisilla ei tarvitse olla hirveää kiirettä tuomita.

Mercedes Bentso : Totuus ja tunnustus on nopealukuista tavaraa, räväkkää ja päällekäyvää tekstiä. Se on hyvä se: akateemisempi kirjoittelu ei kaikkia tavoita, kun taas Mercedes Bentson nimi tuo tälle kirjalle lukijoita, jotka eivät aiheeseen muuten välttämättä tarttuisi. Eiköhän tämä joidenkin ihmisten ajattelua ravistele hyvin terveellisellä tavalla. Tarpeellinen kirja!

Leppoisaa ja lämminhenkistä elämää Saarenmaalla on taas luvassa, kun Paula Havasteen Vilja Talvik -sarja on päässyt kolmanteen osaansa. Ihan silkkaa hyvää mieltä ei tarjoilla, Viljalla on edelleen salaisuutensa joiden paljastuminen olisi vaarallista ja Neuvosto-Virossa mielipide ei ole vapaa ja tarkkailijoita ja pahanpuhujia on joka puolella.

Majatalon arki sujuu hyvin ja pitää Viljan kiireisenä – ja kiukkuisena Villemille, joka ei tunnu näkevän vaimonsa tekemää työmäärää. Samalla Viljan on hyväksyttävä Villemin kirjoittelu, koska se juuri on tuonut Viljalle vapauden pyörittää majataloa oman mielensä mukaan. Anna-täti tuo Viljan ja Villemin luokse Tallinnasta nuoren Aiven. Aive on pahoinpidelty ja raiskattu ja hän on raskaana. Saarenmaan rauhaa tarvitaan siis toipumiseen. Aive pelkää miehiä, ymmärrettävistä syistä, mutta talon askareet ovat parasta lääkettä. Kirja huipentuu kesään, jolloin majataloon saapuu suuri filmiryhmä kuvaamaan elokuvaa Saarenmaan kauniissa kesässä.

Morsiusmalja kuvaa maaseutuelämää Saarenmaalla lämmöllä ja rakkaudella. Naisten työt nousevat kirjan keskiöön, miesten niin tärkeät puuhat tapahtuvat jossain kirjan laitamilla. Vilja on päähenkilönä miellyttävä, hänelle on helppo toivoa hyvää. Neuvosto-Virossa aina taustalla häilyvä vaarallisuus tuo kirjaan sopivasti jännitettä, jos ei varsinaista vaaran tuntua sittenkään. Kirjassa puhutaan myös Siperiaan karkotetuista ja näytetään konkreettisesti, ettei neuvosto-onnela ole sitä kaikille samalla mitalla, jos joillakuilla hyvin meneekin.

Sarja on ollut oivallista viihdettä tähän asti. Seuraava osa on tulossa ensi keväänä, sekin pääsee varmasti lukulistalle.

Eino Saari (ei sukua) on tarttunut mielenkiintoiseen haasteeseen: hän on puhunut viidenkymmenen suomalaismiehen kanssa näiden suhteesta kosketukseen. Tuloksena on kiinnostava kirja, joka sukeltaa syvälle suomalaisen miehen olemukseen. Puheenaiheet pyörivät suomalaisten mieesten elämän peruskysymysten äärellä: yksinäisyyden, hellyyden, erotiikan, väkivallan, isyyden...

Miesten kanssa puhutaan edellisten sukupolvien perinnöstä; siitä hellyydestä ja kosketuksesta, jota olisi kipeästi kaivattu, mutta jota ei saatu. Noin puolet haastatteluista käydään läpi yksittäisten miesten kertomuksina ja elämäntarinoina, ryhmiteltynä aiheittain, ja muuten aiheita käsitellään taustoittavissa luvuissa, joissa otetaan vähän yhden miehen kertomusta laajempaa näkökulmaa ja haastatellaan asiantuntijoita. Paljon on myös Eino Saaren omaa henkilökohtaista avautumista kirjan aiheista. Rakenne toimii, kirjassa on sopivasti vaihtelua ja asioita on niputettu hyvin eri aiheiden ympärille.

Onhan tämä tärkeä kirja. Annan viisi tähteä, en yksinomaan kirjallisten ansioiden vuoksi, vaan myös aiheen tärkeyden kannalta. On miesten ja miehisyyden kannalta hyvä ja tärkeä asia, että tällaisiakin ääniä saadaan kuuluviin. Miehistä on moneksi; se on yksi tämän kirjan kuuluvimpia ajatuksia, siinä missä kosketuksen ja läheisyyden merkitys myös miehille. Koskettavuutta ja samaistumispintaa löytyy varmasti useimmille lukijoille, sen verran moniäänisen kirjon miehiä Saari on haastateltavakseen löytänyt.

Lämmin suositus siis: isänpäivä meni jo, mutta elämäsi miehelle saat tästä oivallisen joululahjan. Ei tämä varmasti miesten kanssa eläville naisillekaan huonoa tee lukea. Miehen malleissa on paljon kehittämisen ja laajentamisen varaa ja Miehen kosketus antaa siihen aineksia.

[ Arvostelukappale Aviadorilta ] Kuppinurin päätyi lukulistalle maahaasteen vuoksi: Kongon tasavalta puuttui listalta ja tässä se oli tarjolla vieläpä paikallisen kirjailijan toimesta – joskin on todettava, että Alain Mabanckou on professorina UCLA:ssa ja asuu Los Angelesissa.

Yhtä kaikki Kuppinurin on tajunnanvirtavyörytystä, jossa juoppo entinen opettaja Kuppinurin saa kantabaarinsa omistajalta vihon ja komennon ikuistaa baari kertomukseksi, koska “se aika kun isoäiti sängynpohjalta kertoi tarinoita oli nyt loppu ja kirjoitettu sana oli astunut sen sijaan sillä sehän jää, sanat ne ovat pelkkää mustaa savua ja villikissan pissaa”. Kuppinurin tarttuu toimeen ja antaa palaa tekstiä, jossa ei pisteitä tai kappalejakoja tunneta, teksti räjähtää paperille sellaisenaan ja kertoo baarin taustasta, parin sen kanta-asiakkaan traagiset tarinat ja myös kertojan itsensä elämästä, jossa siinäkään ei hyvin käynyt.

Hämmentävä kirja. Tyyli on vähän raskasta luettavaa, onneksi kirjalla ei ole suuresti mittaa. Tällaisessa tekstissä rytmi on olennainen asia, epäilemättä tämä ranskaksi soljuu omalla tavallaan, mutta suomentaja Jaana Seppänen on saanut tekstin toimimaan. Se räyhää, riehuu, pomppii asiasta toiseen, tarjoilee paikoin herkullisia vertauskuvia, ronskia kieltä, juoppojen horinaa ja kirjallisuusviittauksia.

Kuppinurin jakaa varmasti mielipiteitä, eikä se minunkaan suosikkikirjojeni joukkoon nouse, mutta ei tämä nyt sentään pelkkää maahaasteen vuoksi kitumista ollut. Maltillinen kolme tähteä siis: tajunnanvirran ja baarikirjallisuuden ystäville, mutta ei todellakaan joka lukijalle. Mabanckoulta on suomennettu aiemmin 1970-luvulle sijoittuva satiirinen veijariromaani Pikku Pippuri, se lienee vähän tavanomaisempi ja voisi olla myös lukemisen arvoinen – kyllä Mabanckoussa tämän perusteella jotain lupaavaa on.