Mikko Saari

Jussin isä kuolee, eikä Jussi osaa surra tätä. Tuhkien sirottelun Kymijokeen pitäisi olla kaunis hetki, mutta se ei tunnu miltään. Jussi alkaa kirjoittamaan novelleja etsiäkseen isäänsä lapsuudenmuistoistaan. Naapurista löytyy kirjailija, joka arvioi Jussin tekstejä ja kannustaa tätä kulkemaan kohti sitä romaania, jota Jussi kirjailijan mielestä todellisuudessa kirjoittaa. Tätä prosessia Dinosaureeni kuvaa. Eri aikatasoilla liikkuva romaani koostuu pienistä päiväkirjamaisista katkelmista ja Jussin kirjoittamista novelleista.    Jussin suhde isäänsä on vaikea. Isä, Onde, on ollut toisaalta esikuva, toisaalta liikaa poissa. Ensiluokkainen tarinankertoja ja siksikin tyystin epäluotettava. Kohtaamiset isän kanssa ovat toistuvasti pettymyksiä, kun isä ei pysty pitämään tärkeimpiäkään lupauksia.    Esikoiskirjailija Sami Oskari Lahtinen on laittanut kirjailijanaapurin suuhun kommentin siitä, miten valtaosa kustantamoille tarjotuista romaanikäsikirjoituksista käsittelee kirjoittamista, vaikka aihe ei oikeastaan kiinnosta lukijoita. Tällainen vaara Dinosaureenissakin on; kirjat kirjoittamisesta ovat usein puisevia, etenkin jos kirjailija valittaa kirjoittamisen vaikeudesta. Lahtinen selviää kuitenkin hyvin: Dinosaureeni onnistuu olemaan siinä määrin monipuolinen kuvaus hukassa olevasta isäsuhteesta ja metafiktiiviset elementit toimivat, ettei valittamista ole.   

Kirjoitan ehkä etsiäkseni elämästäni – sen osista – jotain suurta, kaiken yhdistävää narratiivia. Uskon elämäni tapahtumien liittyvän yhteen kuin junan vaunut. Ajattelen, että kaikki kokemani on johtanut minut tähän enkä olisi itseni ilman kokemuksiani. 

Dinosaureeni

Dinosaureeni

Vehka Kurjenmiekan

Dinosaureeni

Elina Airio säväytti vuonna 2022 esikoisromaanillaan Metsässä juoksee nainen. Siinä yhdistyivät vakava yhteiskunnallinen aihe, vimmainen kieliasu ja lukijan lehtien peittoon hukuttava viherkasvien kuvaus. Samoilla poluilla ollaan uuden Hekuma-romaanin kanssa. Senkin päähenkilönä on nimettömäksi jäävä nainen, joka ottaa asiakseen pitää elossa vaaleanpunaista ruukkugerberaa.    Kirja käsittelee naisen väkivaltaisuutta. Aiheesta ei ole liiaksi puhetta, eikä kirjojakaan juurikaan. Hekuma ei haiskahda opettavaiselta tai alleviivaavalta, vaan keskittyy kuvaamaan tuntemuksia, kokemuksia ja näkökulmia. “Sain kerran perhekeskuksesta hienotunteisen pamfletin. Siinä luki että se mikä tuhotaan kosketuksessa voidaan myös korjata kosketuksen kautta, soitathan meille, sairas villi puutarha.” Kertojan aggressiivisuus ja vimmaisuus tuntuu sivuilla käsinkoskeltevana.    Airion kielenkäyttö on yhtä aikaa rumaa ja kaunista. Palstojen oikea reuna lepattaa vapaana, joka osaltaan luo kirjan ilmaisuun levottomuuden tuntua. Päähenkilön tajunnan virtaa katkovat erilaiset rentoutumistekniikat. Kontrasti on raikas ja kuvastaa hienosti, miten yhdentekeviltä nämä tekniikat voivat tuntua. Seksuaalisuuden kuvaus on ihastuttavan levotonta. Kirjasta löytyy esimerkiksi tällainen helmi:   

Vitun huora, minä sanon gerberalle ja silloin tunnen puolison kädet paljailla lanteillani, hän on takanani ja minä olen niin märkä että se on hänelle siuronkoski jonne upottaa suunsa kun käännyn ja painan hänet polvelilleen ja painan hänen huulensa klitorikselleni ja nojaan niskani germiiniin ja vihdoinkin laukean. 

Hekuma

Jälleen kerran suomenkielinen nimi on ranskalaista epämääräisempi: ranskaksi nimi kuuluu ”Albertine katosi”. Vanki päättyi Albertinen lähtöön kertojan luota, jossa tätä pidettiin käytännössä vankina, niin huolellisesti kertoja Albertinen elämää ja mahdollisuuksia rajoitti omien pelkojensa vuoksi. Mutta nyt Albertine on poissa ja kertojan mielenmaisema vinksahtaa taas täyskäännöksen. Vastahan hän oli päättänyt, ettei Albertinea halua laisinkaan, mutta nyt, kun Albertine on poissa, hän ei mitään muuta haluakaan kuin tämän takaisin.    Ollaan siis jälleen kerran täysin tervehenkisen parisuhdekuvauksen äärellä. Eikä siinä vielä kaikki: Albertinen poistuminen muuttuu pysyväksi, kun kertoja saa sähkeellä tiedon tämän tapaturmaisesta poismenosta. Tässä kohtaa viimeistään käsitys Albertinesta saa pyhimysmäisiä sävyjä. Toisaalta kertoja ei pysty antamaan asioiden olla, vaan yrittää kaivautua totuuteen Albertinen lesbolaisista taipumuksista utelemalla ja tiedustelemalla. Mitä tällä tiedolla sitten tekee? Se on hyvä kysymys.    Kirjan toisessa luvussa, ”Mademoiselle de Forcheville”, tutustutaan samannimiseen mademoiselleen, joka onkin kertojalle itse asiassa vanha tuttu, Swannin tytär Gilberte, joka on onnistunut jossain määrin jättämään taakseen hankalat sukujuurensa. Isän juutalaisuus, Odette-äidin puolimaailmallisuus – siinäpä pulmaa kerrassaan. Odetten uusi avioliitto, josta Forcheville-nimi Gilbertellekin järjestyy, on melkoinen etu. Tässä kohden Albertine saakin hieman jäädä, kun huomio keskittyy taas enemmän seurapiirien sutinoihin. Luvassa on kahdet häät ja kaikenlaista mielenkiintoista suhmurointia.    Pakenija oli, syystä tai toisesta, selvästi sujuvin kirja sarjassa. Sivut kääntyivät tavallista rivakammin. Ehkä olen jo tottunut Marcel Proustin kiemuraiseen kielenkäyttöön, ehkä se ei tässä teoksessa ollut niin kiemuraista, mutta joka tapauksessa Pakenija oli proustilaisella mittapuulla jopa helppolukuinen. Antoisa se edelleen on. Tapa, jolla Proust kuvaa päähenkilönsä pyristelyä tunteidensa ristivedossa ja surunsa syövereissä on huikeaa. Vaan eipä sillä: mitään suruaikaa ja Albertinen muistolle omistautumista on sinänsä turha odottaa, kertoja muun muassa palkkaa naisia tuntihotelleihin demonstroimaan itselleen, että miten sitä lesbistä rakkautta tarkalleen ottaen harjoitetaan.    Pakenija on toimituksellisesti hankala tapaus. Se ilmestyi Proustin kuoleman jälkeen, vailla Proustin viimeisiä muokkauksia ja korjauksia. Teoksesta on sittemmin ilmestynyt muutamia erilaisia versioita. Proustin sukulaisen kuoltua vuonna 1986, hänen jäämistöistään löytyi Proustin korjaama ja kommentoima vedos, joka tekee romaaniin pienen muutoksia ja poistaa noin 150 sivua. Näistä poistoista on väännetty peistä: pitäisikö niiden olla mukana vai ei? On ilmeisesti jotain näyttöä, että Proust olisi halunnut kirjoittaa vielä jatkoa, jossa nämä poistetut osat olisivat olleet mukana. En ole myöskään aivan varma, mihin editioon tämä suomennos perustuu. Alkuteoksen nimeäminen Albert disparueksi viittaisi vuonna 1987 ilmestyneeseen laitokseen, jossa poistot on tehty.    Tie Proustin parissa alkaa lähestyä päätöstään. Jäljellä on enää viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika.

—

The Finnish title Pakenija (The Fugitive) is more straightforward than the French original, Albertine disparue (Albertine Gone). In The Prisoner, Albertine left the narrator, who had controlled her life out of jealousy. Now, with Albertine gone, his feelings reverse again: having recently decided he didn't want her, he now longs to have her back. Her sudden death turns her into an almost saintly figure in his mind, yet he becomes obsessed with uncovering the truth about her possible lesbianism.

The second chapter introduces Mademoiselle de Forcheville, who turns out to be Gilberte, Swann's daughter. She has distanced herself from her family's complexities, gaining social status through her mother's remarriage. Albertine fades into the background as the narrator becomes more focused on society's intrigues and relationships, including two weddings and various schemes.

The Fugitive is one of the smoother reads in Proust's series, with pages turning faster than usual. Though it remains intricate, it is relatively easy to follow. Published posthumously without Proust's final revisions, different versions exist, and some debate surrounds the cuts made in the 1987 edition. With only Time Regained left, the journey through Proust's epic is nearly complete.

Olen käynyt läpi Pauliina Haasjoen runotuotantoa. Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi päässyt Aallonmurtaja on vuodelta 2011. Sen nimi viittaa merelle, mutta kannessa on lentokoneen siluetti. Sen sivuilla matkaa tehdäänkin niin lentokoneella kuin laivalla, vieraillaan saarilla ja hiekkarannoilla. Kokoelman aloittava runo ”Yölento” tarkastelee maailmaa lentokoneperspektiivistä, mutta myös maan tasalta. Se viitoittaa tietä: tällaista proosahtavaa runoa Aallonmurtaja sisältää.    Kokoelma jakautuu avausrunon jälkeen muutamaan osioon, jotka ovat myös runoja. Monet runoista ovat varsin pitkiä, venyvät useamman sivun mittaisiksi. Paikoin kerronta on hyvinkin proosamaista, kuten vaikkapa ”Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,”-runossa, jossa kerrotaan asumisesta ”vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa”, upottaen tekstiin Erik Satien sävellysten reunamerkintöjä (teoksen lopussa Haasjoki listaa ystävällisesti lainojaan ja varkauksiaan).    Haasjoki on taitava ja muuntuvainen. Aallonmurtaja on toisaalta tuttu, toisaalta erottuu muista Haasjoen kokoelmista. Tunnelma on kohdallaan: nämä ovat kauniiita runoja, joiden keskuudessa on ilo kuljeskella ja kohdata runoihin kiedotut kieli- ja mielikuvat.   

Miten vaarallista on kulkea maailmassa ja antaa jokaisen tuntemattoman
kertoa totuus, ja odottaa aivan liikoja laululta, joka yhdistää ihmisäänet;
käyttäytyä kuin olisi juuri joutunut sfinksin eteen. 

Tanskalaisen Solvej Ballen seitsenosainen Tilavuuden laskemisesta -sarja on edennyt toiseen osaansa. Ensimmäisessä osassa tutustuimme antiikkikirjojen parissa työskentelevään Tara Selteriin, joka on Pariisissa työmatkalla marraskuun 18. päivä. Päivän piti olla tavallinen: kirjojen hankkimista, ystävien tapaamista, seuraavana päivänä vielä töitä ja sitten paluu kotiin. Taralle marraskuun 19. päivä ei kuitenkaan koskaan koita, vaan hän herää aina samaan aamuun.    Ensimmäisessä kirjassa tutustuttiin aikasilmukan sääntöihin. Osa asioista nollautuu, osa ei. Tara pystyy liikkumaan muualle, hänen ei ole pakko herätä aina samasta paikasta. Lähellä pysyvät esineet pysyvät mukana, kauemmas jääneet palautuvat paikoilleen. Taran syömä ruoka kuluu: paikoillaan pysyessään hän on hirviö, joka pikkuhiljaa tyhjentää maailmasta ruokaa.    Toisen kirjan alussa Tara on viettänyt aikasilmukassa jo vuoden. Ikuinen syksy alkaa kyllästyttää, joten Tara lähtee matkustamaan kohti pohjoista kokeakseen talvisempia oloja – onhan marraskuu kääntymässä Taran mielessä joulukuuksi ja syksyn pitäisi vaihtua talveksi. Keväämmällä Tara taas ottaa suunnan etelämmäs, etsiessään ikuisesta marraskuusta keväisempiä olosuhteita. Tämä vuodenaikojen jahtaaminen on toisen osan ydintä.    Kirjan takakansi kannattaa jättää lukematta. Ensinnäkin se tekee vähän tarpeettomia juonipaljastuksia ja lisäksi ne ovat oikeastaan kolmososan juonipaljastuksia, eivätkä erityisemmin koske tätä kakkososaa. Harvoin joutuu harmittelemaan takakansitekstejä, mutta tämä oli Kosmokselta pohjanoteeraus.    Takakannesta viis, sarja jatkuu vahvana ja Sanna Mannisen suomennos on edelleen toimivaa ja uskottavaa päiväkirjatekstiä. Odotan mielenkiinnolla, miten kirjan idea kantaa kaikki seitsemän osaa, mutta ainakin kolmososaan jatkan erittäin suurella mielenkiinnolla.

—

Solvej Balle's seven-part series On the Calculation of Volume reaches its second instalment. In the first book, we met Tara Selter, who works with antique books and is on a work trip to Paris on 18th November. What should have been an ordinary day turns strange when Tara finds herself trapped in a time loop, endlessly reliving the same day.

The first book set out the rules of the loop: some things reset, others don't. Tara can move to different places, and objects near her stay, while those far away return to their original positions. The food she consumes depletes, turning her into a silent devourer of the world's resources.
By the second book, Tara has spent a year in the loop. Growing tired of perpetual autumn, she travels north in search of winter and later heads south, hoping to find a glimpse of spring. This pursuit of changing seasons is central to the story.
The series remains compelling, and Sanna Manninen's translation captures the diary-like prose with authenticity. I'm curious to see how the concept unfolds over seven books, but I'm eagerly anticipating the third instalment.

Siiri Enoranta on kehitellyt taas jotain perin kummallista. Keuhkopuiden uni on kuvaus seurapiireistä, mutta näissä tanssiaisissa ei tanssahtele tavallisia ihmisiä. Vihreäihoiset, siivekkäät Homo arborikset ovat luonnon kanssa läheisessä yhteydessä elävää melko pienen elämänpiirin väkeä, sillä heidän on joka yö kiinnityttävä keuhkopuihinsa. Jotkut kuitenkin käyttävät siirappia, jolla voi viettää enemmän aikaa irti keuhkopuustaan.    Kirjan päähenkilönä kieppuu Katica eli kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius. Arvonimet kuuluvat kulttuuriin, suurta merkitystä niillä ei ole. Aatelia Katica joka tapauksessa on, väkeä, joka käyttää aikansa tanssiaisiin, pukeutuneena puuteroituihin peruukkeihin, konsertteihin ja juhlaviin tanssiaispukuihin. Siivet ovat jäänne esivanhemmilta, jotka vielä lensivät taivaalla. Nykyään niillä ei lennetä. Päinvastoin, muotia on kahlita ne valjailla. Katican veli haikailee taivaalle ja suunnittelee lentokoneita, mutta paikallisia seurapiirejä hallitseva tohtorimarkiisi pitää lentämistä jäänteenä primitiivisestä eläimellisyydestä.    Katica hurmaantuu kiehtovasta taidemesenaatti Serasta ja toisaalta lähtee ravistelemaan seurapiirejä tekemällä jotain, joka sekoittaa sekä veljensä että tohtorimarkiisin suunnitelmat. Siitä koituu Katicalle kova hinta maksettavaksi.   

Talvi oli saapunut edellistalvea ankarampana, marraskuinen sisäilma oli viileää, siitä huolimatta he löyhyttivät itseään kiihtyneinä viuhkoillaan. Kreivitär Aikaterina da Rosetta Caesoniuksella ei ollut siipiä. 

Homo arborikset

Keuhkopuiden uni

Polkupyörä antaa mahdollisuuden kokea maiseman uudella tavalla. “Pyöräily on mahdollisuus ymmärtää itseään ja maailmaa paremmin”, kirjoittaa tietokirjailija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Sari Kuusela, joka harrastaa matkapyöräilyä ja tarkastelee harrastustaan sosiaalipsykologin silmin.    Kuuselan matkapyöräilyssä on kyse siitä, että lähdetään pitkiksi ajoiksi pyöräilemään jonnekin, tavallisesti Keski-Eurooppaan, kuljettaen kaikki tavarat mukana pyörän selässä. Se ei ole minun tapani pyöräillä ja itse pyörämatkailisin eri tavalla. Kiinnostavaa Kuuselan kokemuksista lukeminen silti oli, koska pyöräilijänä ymmärrän kyllä, mistä Kuusela kirjoittaa, vaikka tällainen hyvänsäänpyöräilijä olenkin.    Maisemapyöräilyn taito on muodoltaan kuin kolumnikokoelma. Se on jaettu seitsemään pidempään lukuun, joista jokaisella on oma painotuksensa. Lukujen sisällä on sitten pienempiä pohdiskelevia lyhyehköjä juttuja, jotka tuovat mieleen kolumnit. Muoto soveltuu kirjaan hienosti, sillä se tekee lukemisesta kepeää, kun kirjasta on helppo lukea yksi juttu kerrallaan.    Kirja on omiaan herättämään pyöräilyhaluja. Minunkin tekee nyt mieleni pyöräilemään Keski-Euroopan pyöräväylillä (toki myös Pohjois-Italiassa ja Itävallassa olisi tavattoman upeita pyöräreittejä). Pitkällisempi matkailu pyörän selässä tuntuu kuitenkin vähän vieraalta, olen sittenkin enemmän urheilupyöräilijä ja ajaisin mieluummin kevyemmällä kuormalla.    Pääsi tällaisille matkoille tai ei, Maisemapyöräilyn taito on kuitenkin hyvää luettavaa kaikille, jotka polkupyörällä kulkevat. Sen verran hyvin se avaa silmiä maiseman tarkkailulle ja ympäristön lukemiselle. Kuten Kuusela kirjoittaa:   

Kenestä vain voi tulla maisemapyöräilijä, joka kokee elämän syvemmin. Siihen ei tarvita kuin paikkatietoinen katse ja maiseman lukemisen taito. Herkkyydestä havainnoida ympäristöä on hyötyä myös ihmissuhteissa. Jos ei jaksa olla läsnä, jos ei tunnista ilmapiiriä tai reagoi sosiaalisiin signaaleihin, jäävät tunnesuhteet kevyiksi, sosiaaliset tilanteet takkuavat ja olosta tulee ulkopuolinen. 

Vielä oli yksi Sirpa Kyyrösen runokokoelma lukematta, tämä Katri Vala -palkittu esikoiskokoelma Naispatsaita. Tuttua kuvastoa tässä esikoisessakin on: kuten nimestä voi päätellä, naiseus on vahvassa osassa, ja erilaista luontokuvastoa on mukana paljon. Kyyrösen kuvaama naisten maailma on mieslukijalle kiehtova.    Muodoltaan Naispatsaita ei ole patsaaksi jähmettynyttä, vaan virtaa monimuotoisena. Merkitystä tuodaan asettelusta, säejako vaihtelee, säkeiden pituus on toisinaan pidempi, toisinaan lyhyempi. Proosarunon puolellekin kallistutaan välillä. Osa runoista on nimetty, valtaosa nimeämättömiä.    Kyyrösen teksteissä Andersenin merenneito kohtaa selkärankareuman, Auroralla on sydänvaivoja, “[h]armittaa, että rinnoistani ei jäänyt muita kuvia kuin se jossa imetän lasta”. Synnytään ja kuollaan. Kaikki tämä kerrotaan kauniilla kielellä, jossa konkreettinen, tieteellinen, luonnollinen ja mystinen sekoittuvat.   

Seuraavana aamuna löysin polulta vetäytyneen meren,
tuhatvuotisten keuhkojen rytmin ja avautuneen lantion.
Synnytin etanat ja kotilot, kuka merestä, kuka metsän sisältä siihen
ja tiesin olevani syvällä kuin juuri,
pinnalla kuin vasta avautunut lumpeenkukka. 

Kun olen Pauliina Haasjoen kokoelmia viime aikoina katsellut vähän eri puolilta tämän kirjallista tuotantoa, olen saanut ilahtua kokoelmien monipuolisuudesta. Siitä hyvä esimerkki on suunnilleen Haasjoen bibliografian puolivälistä löytyvä Hiukset, joka ilmestyi 2013.    Hiukset on sellainen runokokoelma, joka ei oikeastaan tunnu niinkään kokoelmalta yksittäisiä runoja kuin yhdeltä isommalta kokonaisuudelta. Runot levittäytyvät kuin hiukset, valtoimenaan joka suuntaan. Tämän kokoelman kohdalla suosittelen myös pidättäytymään liiasta ymmärtämisen pyrkimyksestä: Hiukset on vaikeaselkoinen, enkä pidä sen merkitysten jahtaamista kovin tarpeellisena.    Tunnelmaltaan – ja jo Markus Pyörälän suunnittelemilta kansiltaan – se on kuitenkin viehättävä ja kieliasultaan kiehtova. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suureen, hiuksista avaruuteen, ja jokaiselta tasolta löytyy jotain jännittävää ja puhuttelevaa.   

Joskus, tai sanotaan että aina, asiat muuttuvat.
Ne matkustelevat. Tai se on mieluisa käsitys.
Kukaan ei saa olla rauhassa.
Joku on peloton mutta kohtaa silti vainoojansa.
Vaikkei etsi sitä. Rohkeus, sen katedraali, vetää vaikeudet luokseen.
Ehkä se on oikeudenmukaista.
Emme näe, mitä pelottomalle tapahtuu, emmehän ole pelottomia itse. 

  Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksannen osan nimessä on ranskaksi hivenen enemmän informaatiota: La Prisonnière on feminiini. Nimen vanki lienee siis Albertine, jonka kertoja on ottanut kotiinsa asumaan ja jonka elämää tämä kontrolloi perusteellisesti. Samalla kertoja itse on Albertinen hallitsemisen vanki, niin paljon hän joutuu energiaansa ja tarmoaan ohjaamaan suojellakseen itseään Albertinen muihin naisiin kohdistamilta haluilta. Asetelma on jotenkin aivan vinksahtanut.   

Albertinen läsnäolo, elämäni Albertinen kanssa riisti minulta tuon kaiken. Riisti minulta? Eikö minun päinvastoin olisi pitänyt ajatella: lahjoitti minulle? Ellei Albertine olisi elänyt kanssani, ollut vanki, olisin kuvitellut ja syystäkin kaikkia näitä naisia hänen halunsa, hänen nautintojensa mahdollisina, todennäköisinä kohteina He olisivat näyttäneet minusta tanssijattarilta, jotka pirullisessa baletissaan edustavat yhden kiusauksia, ampuvat toisen sydämeen nuoliaan. Kuinka olisinkaan vihannut ompelijattaria, nuoria tyttöjä, näyttelijättäriä. Kauhistukseni kohteina he olisivat minun kannaltani jääneet maailman kauneuden ulkopuolelle. Albertinen orjuus pelasti minut kärsimästä heidän kauttaan, palautti heille paikan universumin ihanuudessa. Vaarattomina, ilman sydäntä haavoittavaa mustasukkaisuuden tutkaintaan heitä saattoi rauhassa ihailla, hyväillä heitä katselillaan, kenties perusteellisemminkin vielä, jonakin päivänä. Vangitessani Albertinen olin saman tien palauttanut maailmankaikkeuteen kaikki nämä silkkisiivet, jotka havisivat puistokujilla, tanssiaisissa, teattereissa ja houkuttelivat minua nyt uudelleen, koska hän ei enää voinut langeta niitten houkutuksiin. Ne tekivät maailmasta kauniin. 

Vanki

Vanki

In Search of Lost Time

La Prisonnière

La Prisonnière

Pauliina Haasjoen (s. 1976) esikoiskokoelma ilmestyi jo vuonna 1999. Tämä Ukkosen odottajat on Haasjoen, silloisen kirjallisuuden opiskelijan, toinen kokoelma vuodelta 2002. Kokoelma on rakenteeltaan selkeä: siinä on seitsemän nimettyä osiota, joista jokaisessa on kuusi runoa.    Runot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta nimettömiä. Muodoltaan runot ovat suoraviivaisia ja selkeitä, Haasjoelle tavalliseen tapaan osin pidempinä kappaleina soljuvaa proosarunoa.   

Ukkosta odottava poika pihakeinussa
talojen välissä hetki jolloin ei voi aloittaa mitään 

Ukkosen odottajissa

Päivä joka alkaa seinän läpi kuulluilla
nautinnon äänillä
on alusta asti erityinen. 

Kenneth Play on ”seksihakkeri”, jonka kirjan kansi lupaa ”loputtomia orgasmeja, tajunnanräjäyttävää yhteyttä ja kestävää itseluottamusta”. Play on seksikouluttaja, jonka näkemys on selkeä: kukaan ei synny hyväksi rakastajaksi ja seksi on taitolaji, jossa voi kehittyä paremmaksi.

Kirjan taustalla on henkilökohtainen kasvutarina. Aasialaistaustainen Play kertoo kärsineensä vuosia itseluottamuksen puutteesta. Miehille tulee helposti käsitys, että peniksen koko on tärkeä asia ja keskikokoinen Play on myös sisäistänyt aasialaismiehiin liittyvät seksuaaliset stereotypiat. Tämä sai Playn torpedoimaan kaikki omat mahdolliset seksisuhteensa ennen seksiin pääsemistä, sillä se on turvallisempaa kuin altistua naisten vähättelylle.

Kirjassa käydään läpi yksityiskohtaisesti (ja kevyesti kerskaillen) Playn matka tästä epävarmuudesta seksijumalaksi. Hän jaksaa mainita, miten kertomukset seksiseikkailuista on tarkoitettu vastapainoksi epävarmuudelle, mutta ainakin suomalaislukijalle jutuissa on rehentelyn makua. 

Leveät puheet voi kuitenkin antaa anteeksi, sillä Beyond Satisfied on niiden takana aidosti hyvä seksiopas miehille. Puheet seksihakkeroinnista voivat antaa vähän teknisen kuvan ja toki, onhan tässä tekniikoistakin kyse, mutta myös pehmeämmistä taidoista. Ensimmäisenä aloitetaan esimerkiksi suostumuksesta, kommunikoinnista ja neuvottelemisesta. Turvallisuus mahdollistaa keskittymisen nautintoon ja suostumus on keskeinen osa turvallisuutta. Miten näitä neuvotteluja käydään, on sitten vähän mieltymyskysymyskin.

Tekniikkapuolella tulee sitten tuhti annos perusheteroseksin tekniikkaa ja naisille nautinnon tuottamisen menetelmiä. Play käy läpi esileikit, sormien käyttämisen, suuseksin, yhdynnän, anaaliseksin ja johdatuksen kinkyseksiin. Ohjeet ovat käytännönläheisiä ja kaavakuvin varustettuja. Niissäkin naisen nautinto on keskeisenä osana. Moni nainen saattaa esimerkiksi arvostaa Playn näkökulmaa yhdyntään:

I recently hopped on as a guest to a coaching call for women, led by a fellow sex coach, Alexa Martinez. The women wanted to know how they could enjoy penetrative sex more. I mentioned offhand that it helps to have a few warm-up orgasms, and midway through my mansplaining, I realized many of the women's jaws had dropped.

Beyond Satisfied

Beyond Satisfied

Pekka Kytömäen toinen runokokoelman jatkaa Ei talvikunnossapitoa -esikoiskokoelman kanssa samoilla linjoilla. On soma Anna Kytömäen piirtämä kansi ja runokokoelma täynnä pieniä nokkeluuksia. Tyyli on vähän haikumaista, tosin vaikuttaisi irtoavan tiukasta haikumuodosta enemmän kuin esikoiskokoelmassa.    Tämä on helppoa runoutta, mutta toisaalta myös oivaltavaa ja kekseliästä. Paikoin vilahtaa vähän sanaleikkiäkin. Kynnys tarttua kokoelmaan ja lukea runoja muutama tai useampikin on ilahduttavan matala. Tämä on Kytömäen kokoelmille tavallista ja hyvää.   

Isyys, seesteisyys.
Ei sureta tuleva
eikä menneisyys. 

Linnut näkevät
muovisen perintömme.
Ihme että ne
vielä laulavat meille. 

Olli Sinivaara tuli tutuksi erinomaisesta Puut-kokoelmastaan. Nyt vuorossa on Sinivaaran toinen kokoelma, Palava maa vuodelta 2007. Kansiliepeestä katseleekin nuorempi mies – vuonna 2007 kanssani samanikäinen Sinivaara olikin vielä kovin nuori. Ilme on vakava, mikä sopiikin hyvin tähän runokokoelmaan: aika totista tekstiä on luvassa.    Kokoelma alkaa muutamalla vapaamuotoisemmalla runolla, mutta pääasiassa muotona on parisäe runsailla säkeenylityksillä. Se on oikein mainio, perinteinen ja toimiva muoto. Toisinaan teksti vyöryy proosarunomaisena tulvana.    Kokoelman kolmas osio on kokonaisuudelle nimensä antanut ”Palava maa”, viisiosainen runo, jossa parisäemuoto hajoaa. Siitä on yhä jäänteitä nähtävillä, mutta muoto on rikki. Jälki on kiehtovaa. Tästä olisi mukava siteerata joku katkelma, mutta se ei ole ihan helppoa, säkeet soljuvat toisiinsa tavalla, joka estää pienemmän lainauksen irrottamisen.    Draamaa ja värikkäitä kielikuvia tässä tekstissä kuitenkin on. Palavassa maassa kohdataan ”Algerian sodassa tapettu tuleva profeetta”, ”SS-joukkojen ja puna-armeijan / yhteinen taideprojekti”, “Versaillesin käytäväillä vaelteleva Aurinkokuningas” ja kortinpeluuta ”pietarilaisen katulyhdyn keltatautisessa valossa”. En tiedä mitä pitäisi ajatella, kun “pojaat soittavat Beethovenia / Waltarin sanoilla ja Don Huonojen coverina”.    Pakko myöntää, että vähän olen ihmeissäni Palavan maan kielenkäytön kanssa. Kuinka tosissaan tämä on tarkoitettu otettavan? No, kirjoittajan intentio ei tietenkään mitenkään rajoita lukijan tulkintaa. Minun on vaikea suhtautua kovin vakavasti tällaiseen tykittelyyn. Palava maa on joka tapauksessa Valonhetkeä vetävämpi kokoelma. 

Nelinkontin-romaanin päähenkilöllä on loistava ajatus. Nelikymppinen taiteilijanainen on tuskastunut siihen, miten häntä eräissä juhlissa luonnehdittiin, joten hän sisuuntuu ja päättää matkustaa kotoaan Los Angelesista New Yorkiin lentokoneen sijasta ajamalla yksin koko mantereen halki. Sillä tavalla hänestä tulee vihdoinkin se rento ja maanläheinen nainen, joka hän oli aina halunnut olla. Olkoonkin, että hän joutuu jättämään miehensä ja lapsensa viikon sijasta kolmeksi viikoksi.    Yksinäisen naisen pitkästä ajomatkasta mantereen halki saisi varmasti hienon matkakertomuksen. Sellaista Miranda July ei kuitenkaan tarjoa. Päähenkilön matka mantereen halki tyssää nimittäin heti alkuunsa. Tankissa on bensaa vain kolme neljäsosaa, eikä se käy, kun ollaan lähdössä pitkälle matkalle. Kun kerran pysähtyy tankkaamaan, tarkistuttamaan rengaspaineet ja öljyt, niin kannattaa tietysti käydä syömässä, ettei tarvitse heti pysähtyä lounaalle. Ravintolassa hän törmää nuoreen mieheen, joka pesi hänen autonsa tuulilasin huoltoasemalla ja alkaa juttelemaan tämän kanssa. Miehessä, Daveyssä, on jotain kiehtovaa.    Lopulta kertoja ei pääse Monroviaa pidemmälle. Hän majoittuu vähän rähjäiseen motelliin ja ilmoittaa miehelleen ajaneensa Utahiin asti. Hän jää motelliin toiseksikin yöksi, ja keksii että huoneestahan saisi paljon mukavamman kun sitä vähän sisustaisi. Mikä onni, että Daveyn puoliso Claire on sisustussuunnittelija, tai ainakin sisustusfirman vastaanottoapulainen. Tietysti ajatus siitä, että pistää isot rahat motellihuoneen sisustuksen uusimiseen on täysin hullu, mutta tämä onkin sillä tavalla riemukkaan hullu kirja.    Nelinkontin-romaanin ainekset ovat herkullisia. Takakannen lupaus järjenvastaisesta seikkailusta on osuva. Kirjan etukansi ei sitten lupaa yhtään mitään: on käsittämätöntä, miksi kustantamossa on haluttu laittaa näin värikkäälle kirjalle niin mitäänsanomaton kansi. Alkuperäisen kannen estrogeenijyrkänne olisi sekä kaunis että osuva. Estrogeenistä, esivaihdevuosista ja naisen keski-iän kriisistähän tässä on paljolti kyse: mitä tehdä, kun oma elämä tuntuu vieraalta, suhde puolisoon vaikealta ja työelämässä lyö vähän tyhjää.    Miranda July heittää päähenkilönsä melkoiseen pyöritykseen. Sitä on kuitenkin ilo lukea. Nelinkontin on hauska, yllättävä, rietas ja tunteikas. Päähenkilön hullaantuminen Daveyyn on hienosti kuvattu, eikä mene ihan totutuimpia polkuja. Myös ystävyyden kuvaus on kaunista: päähenkilön suhde parhaaseen ystäväänsä Jordiin on ihana kannatteleva voima. Nelinkontin on todella raikas: mitään ihan tällaista en ole lukenut, näin herkullisia naisen keski-iän kriisin ja esivaihdevuosien kuvauksia ei äkkiä tule mieleen. Julyn vakiosuomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt kirjan kanssa hyvää työtä, kirjan värikäs tyyli on kääntynyt suomeksi mainiosti. Olipa ilo, että tartuin itselleni aiemmin tuntemattoman kirjailijan romaaniin – vaan enpä voinut olla tarttumattakaan, sen verran nautinnolliselta näytti, kun vaimoni kirjaa luki. 

—

The protagonist of “All Fours” embarks on a cross-country road trip from Los Angeles to New York, aiming to transform into a more relaxed and grounded woman. However, her journey quickly derails when she becomes sidetracked by a chance encounter with a young man named Davey at a petrol station.

Instead of travelling across the continent, she stays in a rundown motel and lies to her husband about her whereabouts. The novel, full of unexpected turns, blends humour, emotion, and eccentricity, offering a refreshing portrayal of a woman's midlife crisis.

Miranda July's distinctive style shines through in this delightfully unconventional story, vividly translated by Hilkka Pekkanen. The only letdown is the uninspiring cover, which fails to capture the book's vibrant essence.

Leonard Cohenin esikoisrunokokoelma oli jo nimeltään tuttu. Alankomaalaisen boutique-pelijulkaisija Splotterin oivallisessa The Great Zimbabwe -lautapelissa kilvoitellaan Suur-Zimbabwen alueella, palvotaan erilaisia jumalia ja jokaisen vuoron lopussa on vaihe, jossa tarkastetaan, voittiko joku pelin. Tämä vaihe on nimetty Cohenin mukaan “Let us compare mythologies”.    Pitihän tähän kokoelmaan siis tarttua, kun se kirjastossa vastaan tuli. En ole tainnut lukea Cohenilta aikaisemmin erityisemmin mitään, mutta kuuntelemalla olen tietysti nauttinut Cohenin teksteistä paljon. Tämä kokoelma ilmestyi alunperin 1956, eli kaksitoista vuotta ennen musiikkiuran aloittanutta esikoislevyä Songs of Leonard Cohenia. Runot on kirjoitettu 15–20-vuotiaana.    Kokoelman runojen tunnistaa kytkeytyvän Cohenin musiikkiin. Rakkaudesta, mystiikasta ja uskonnosta on paljon puhetta. Cohenin juutalaisuus näkyy runoissa vahvana ja toisaalta sen vastapainona kristillinen kuvasto. Maalliselle lukijalle uskonnollinen kuvasto tuntuu jopa vähän runsaalta ja vieraannuttavalta.    Kokoelman on suomentanut Antton Kainulainen, joka on myös kirjoittanut kokoelmaa taustoittavat ja avaavat jälkisanat. Niistä kiitos. Suomennokset toimivat. Minulle Vertailkaamme mytologioita jää kuitenkin ennemmin kiinnostavaksi kuriositeetiksi suuren taiteilijan nuoruusvuosilta kuin koskettavaksi runokokoelmaksi, johon palaisin vielä uudestaan. Mielenkiintoista tähän silti oli tutustua. 

—

Leonard Cohen's debut poetry collection, “Let Us Compare Mythologies,” caught my eye because it is mentioned in the board game The Great Zimbabwe. Having enjoyed Cohen's music, I felt compelled to explore this collection, originally published in 1956, twelve years before his first album.

The poems, written when Cohen was 15-20 years old, reflect themes of love, mysticism, and religion, with strong influences from his Jewish heritage, balanced by Christian imagery. While the religious symbolism may feel overwhelming to secular readers, the Finnish translation by Antton Kainulainen is well-executed.

Ultimately, the collection serves more as an intriguing glimpse into Cohen's early years than a work I'd revisit, though it was interesting to explore.

Koska Reetta Pekkasen tuotanto on kiinnostanut, piti varsinaisten kokoelmien lisäksi katsastaa Salakuljetuksia, Poesiavihkoissa julkaistu vihkonen. Runokokoelma tämäkin on ja pienimuotoisuudessaan oikein viehättävä.   

Mikä enää kuulostaisi tarpeeksi siltä
miltä kämmenten välissä sulava epätoivo tuntuu
miltä tuntuu. Pyöräilen lisää,
ei tähänkään kannata itseään jättää. 

J. S. Meresmaan kirjoittamassa ja Emma Rautalan kuvittamassa Hirviöhoitola-sarjassa on ilmestynyt jo kolme kirjaa. Sarja on osa Kariston isompaa Kirjakärpänen-sarjaa, jonka kirjat on tarkoitettu itse lukeville vasta lukemaan oppineille lapsille. Kirjat ovat lyhyitä ja helppolukuisia, mutta eivät esimerkiksi tavutettuja tai suuraakkosilla kirjoitettuja.    Sarjan tarkoituksena on tarjota uusille lukijoille jännittäviä ja mukaansatempaavia seikkailuja sopivan helpossa muodossa. Siihen Hirviöhoitola istuu mukavasti: kirjassa on heti kannessa kuvattuna hurjan näköinen seitsemänhäntäinen kiilusilmä helkatti. Se aiheuttaakin kirjan lapsille kovasti päänvaivaa!    Lapset jäävät vastuuseen Elviira-tädin Hirviöhoitolasta, kun Elviira-täti lähtee apurinsa Renzon kanssa vapauttamaan röyhypeikkoa takaisin luontoon. Kartanon sisältä löytyy kuitenkin melkoinen sotku, joka osoittautuu sisään livahtaneen helkatin aikaansaannoksiksi. Lapsilla riittääkin touhua, kun helkatti pitää löytää ja hätistellä ulos ja saada sotku siivottua ennen Elviira-tädin paluuta.    Hirveä helkatti ei nimestään huolimatta ole kovin hirveä: vaikka hirviöiden kanssa toimitaankin, kirja ei ole pelottava, vaan korkeintaan vähäsen jännittävä. Rautalan kuvitus on lastenkirjaan oikein sopivaa. Hirviöhoitola-sarjaa sopii mainiosti tarjota aloitteleville lukijoille, joita hirviöt eivät pelota liikaa. 

Kirjaston tyrkkyhyllyssä oli tällainen kanneltaan kovin kaunis lastenkirja. Kun tekijänä oli vielä Johanna Hulkko, pitihän kirja napata luettavaksi. Seikkailijat Ruusu ja Säde on ihastuttavan vanhanaikainen seikkailusatu. Tapahtumat sijoittuvat Oulun Raksilan puutalokaupunginosaan.    Ruusu asuu kahdeksankerroksisen taivastornin ylimmässä kerroksessa, Säde taas lähistöllä kaksikerroksisessa puutalossa. Matkaa on sen verran vähän, että tytöt voivat aina vilkuttaa toisilleen taskulamppua iltaisin viimeisenä tervehdyksenä. Ruusu on tottunut katselemaan maailmaa korkeuksista, Säde taas maan tasalta.    Ruusu löytää eräänä päivänä tiensä talojen katoille, aivan sattumalta, ja sieltä tytöt saavat aivan oman maailmansa, josta katsella kaikkea, mitä ympärillä näkyy. Eräänä päivänä katoilla seikkaileminen osoittautuu aivan erityisen hyödylliseksi, kun kylmänä talviyönä tulipalopakkasesta tulee kirjaimellisesti totta. Silloin tyttöjen uhkarohkeus ja seikkailunhalu tulee todella tarpeeseen.    Sanna Pelliccionin kaunis kuvitus ei rajoitu kansikuvaan, vaan kirja on kauttaaltaan runsaasti kuvitettu. Se luo hienosti tunnelmaa ja vie mukanaan kirjan maailmaan. Mikä ihastuttava satukirja! 

Olen lukenut Pekka Kytömäeltä pari runokokoelmaa, mutta en vielä palindromirunoja. Niistä Kytömäki kai parhaiten tunnetaan, joten pitihän näihin kaksisuuntaisiin runoihin tutustua. Kohdalle osui ensin tämä Sytytys-kokoelma, tuoreempi Kytömäen kahdesta palindromirunokokoelmasta.   

Iski kieli, ölisi, 
löi leikiksi. 

Älliä silität 
otsani alta. 
 
Taasen älliä 
puuttuu päillä. 
Ne saatat, 
lainastotäti, 
lisäillä. 

Sytytykseen

Irlantilainen Claire Keegan tunnetaan Wikipedian mukaan parhaiten novelleistaan. Niitä häneltä ei ole suomennettu, mutta eivät nämä suomennoksetkaan pitkiä ole: Nämä pienet asiat on pienoisromaani ja toinen suomennos Kasvatti on sekin alkujaan The New Yorkerissa ilmestynyt novelli.    Vaan pituus ei ole kirjassa ratkaisevaa; moni painava romaani on mitaltaan lyhyt, kuten vaikkapa Annie Ernaux'n tuotannon ystävät tietävät. Nämä pienet asiat on tunteikas tarina, pieni jouluinen kertomus 1980-luvun Irlannista – olkoonkin, että elämän kuvaus tuntuu niin vanhanaikaiselta 2020-luvun Suomesta katsottuna, että on vaikea muistaa tarinan sijoittuvan vain 40 vuoden taakse. Hiilikauppias Bill Furlongilla on töissään vuoden kiireisin aika ja samalla tietysti kaikki joulunajan kiireet oman perheen parissa.    Toimittaessaan hiiliä paikalliseen luostariin Furlong poikkeaa luostarin kappelissa etsiessään nunnaa, joka kuittaisi toimituksen. Kappelista hän löytää joukon nuoria naisia ja tyttöä kuuraamassa lattiaa. Pari tytöistä lähestyy Furlongia ja pyytää kyytiä pois luostarista. Kun Furlong kertoo kohtaamisesta vaimolleen, “vaimo nousi istumaan selkä suorana ja sanoi, etteivät sellaiset asiat kuuluneet heille, eikä niille voinut mitään tehdä, ja eivätkö ne tytöt tarvinneet tulta lämmitelläkseen ihan siinä missä muutkin ihmiset?”    Nunnat ovat hyviä asiakkaita ja maksavat ajallaan, ja Furlongin perheen tytöillähän on asiat ihan hyvin – koska luostarissa olevat tytöthän ovat niitä, jotka ovat joutuneet elämässään kaikenlaisiin hankaluuksiin, joihin kunnolliset, hyvien perheiden tytöt eivät koskaan joudu. Niinpä vaimo toivoisi, että Furlong vain antaisi asian olla, niin kuin kaikki muutkin tekevät – mitä nyt kylillä toki juorutaan kaikenlaista. Furlongia asia koskettaa kuitenkin eri tavalla, sillä hän tietää oman äitinsä välttyneen vastaavalta kohtalolta vain sattuman kaupalla. Tämä kohtaaminen oman menneisyyden kanssa ajaa Furlongia eteenpäin toimimaan.    Tarina on lyhyt, sen lukee hitaampikin lukija yhdellä istumalla. Koskettava se on, ja luo valoaan yhteen Irlannin lähihistorian kipukohdista: luostarien Magdalena-pesulat olivat melkoisia pakkotyölaitoksia. Hieman tylsää tarinassa on se, miten sen kertomiseen tarvitaan miessankari – lähes kaikki tarinan muut henkilöt ovatkin sitten naisia. Ehkä 1980-luvun Irlanti on sitten vain niin patriarkaalinen paikka, että tarina ei toimisi ilman miestä, tai olisi liian ilmeistä, että nainen välittäisi tällaisesta asiasta, mutta vähän latteaa se on.    Kristiina Rikman on tehnyt tasaisen luotettavaa työtä suomentajana. Suomennoksen kieli on selkeää ja kirkasta. Monet ovat pitäneet tarinaa koskettavana ja tunteisiin vetoavana; toisille tämä jouluinen kertomus on epäilemättä liian sentimentaalinen. Oman kantansa voi onneksi testata helposti, sen verran lyhyt ja nopealukuinen Nämä pienet asiat on. Vaikka tarina ei puhuttelisi, tekstinä tämä on viehättävä ja hyvin kirjoitettu.

—

Claire Keegan, an Irish writer best known for her short stories, has two translated works in Finnish, both concise in length. Nämä pienet asiat (“Small Things Like These”) is a poignant novella set in 1980s Ireland. It tells a touching Christmas story about coal merchant Bill Furlong during his busiest season. A visit to a local convent reveals young women scrubbing floors, and Furlong is asked for help by two of them. When he shares this with his wife, she advises him to leave the matter alone, as the girls in the convent have fallen into troubles that “respectable” girls avoid. However, Furlong is deeply affected due to his own mother's narrow escape from a similar fate, pushing him to act.

Though short, the story is powerful, highlighting the dark chapter of Ireland's Magdalene laundries. Some might find it disappointing that the narrative relies on a male protagonist, especially given the overwhelmingly female cast. Perhaps this reflects the patriarchal nature of 1980s Ireland, but it does come across as somewhat uninspired.

Kristiina Rikman's translation is clear and polished. The novella has been praised for its emotional depth, though some may find it overly sentimental. Nevertheless, its brevity makes it an easy and quick read, and even if the story doesn't resonate, it's a beautifully written piece.

En olekaan hyvään toviin tarttunut Ellaan ja kavereihin, viimeksi kai kuusi vuotta sitten. Omat lapseni ovat jo aikaa sitten kasvaneet ohi Elloista, mutta kun Onnimannin arvosteltavien kirjojen listalta tämän sarjan uusimman bongasin, halusin tarkistaa, missä mennään.    Timo Parvelahan on kirjoittanut todella monta Ella-kirjaa – niin monta, että on jo vähän hankala sanoa, paljonko niitä itse asiassa on. Ella ja kaverit Itämeren pelastajina on tällaiselle vähän vähemmän sarjaa lukeneellekin turvallinen: siinä on kaikki tutut hahmot toimimassa tutulla tavalla.    Nyt aiheena on Sampan viemäriin kadonnut Batman-sormus, jota lähdetään jäljittämään aina Itämereen asti. Siinä sivussa opitaan sitten kaikenlaista Itämeren tilanteesta ja keinoista, joilla merta voi lapsikin suojella. Kirja onkin tehty yhteistyössä Itämeren suojelua edistävän John Nurmisen Säätiön kanssa.    Olettaisin, että kokemuksellaan Parvela tuottaa Ella ja kaverit -kirjan melko ripeästi, etenkin jos aihe tulee valmiina. En tarkoita vähätellä: se on taito, joka on varmasti kehittynyt pitkän uran aikana. Ella ja kaverit -kirjat eivät liene niitä, joissa Parvela kokeilee ja kehittelee uutta. Tuttuus on kuitenkin tällaisen sarjakirjan valttikortti: lukijoille on toisaalta helppo esitellä tällainen pedagoginen aihe, kun se tulee tutun turvallisesssa paketissa.    Anni Nykäsen kuvitus oli minulle uutta: olen aikoinani tottunut Mervi Lindmanin kuvituksiin. En kuitenkaan järkyttynyt pahasti: pidän Nykäsen kuvituksista ja hyvin hänen tyylinsä tähänkin sarjaan sopi. 

Judith Schalanskylta julkaistiin muutama vuosi sitten Kaukaisten saarten atlas, tavattoman kaunis kirja, joka esitteli kaukaisia saaria kauniisti, mutta vähän yhdentekevästi. Kirja oli esineenä parempi kuin kirjana. Nyt Schalanskyn uusin suomennos Kadotettujen katalogi tarjoaa kirjan, joka on edelleen esineenä viehättävä, mutta pienimuotoisemmin, ja tarjoaa selvästi enemmän kirjallisuutta. Suomennos on Suvi Vallin käsialaa ja taitavasti tehty.   

Kuoleman kesuura on perinnön ja muistin lähtökohta, ja valitusvirret kaikkien kulttuurien alkulähde; pyrimme täyttämään ammottavan tyhjiön ja yhtäkkisen hiljaisuuden lauluilla, rukouksilla ja tarinoilla, joissa edesmennyt herää jälleen henkiin. 

“Lopulta kaikki, mitä on olemassa, on yksinkertaisesti sitä mikä on jäänyt jäljelle.”

“tieto syntyy vasta unohtamalla”

Sapfon

Kadotettujen katalogi

Atlas of Remote Islands

An Inventory of Losses

An Inventory of Losses

Tässäpä on kirja, jonka olisin helposti ohittanut, ellen seuraisi suomentaja Rauno Sainion tekemisiä Instagramissa. Harvaa suomentajaa tulee näin seurattua, mutta seuraamalla Sainiota saa samalla lähes täysin kattavan näkökulman kiinasta suomennettaviin kirjoihin. Hulanjoen tarinat on pienen Punos-kustantamon julkaisu ja siksikin jäisi herkästi huomaamatta.    Punos on keskittynyt julkaisemaan unohdettuja klassikoita ja helmiä vuosien takaa ja erityisesti naiskirjailijoilta. Tähän ajatukseen Hulanjoen tarinat soveltuu mainiosti. Vaikka kirjailija Xiao Hong (1911–1942) onkin Kiinassa pidetty ja paljon luettu, Suomessa hän on lähes tuntematon. Harvassapa ovat Suomessa tunnetut kiinalaiskirjailijat.    Hulanjoen tarinat jäi Xiao Hongin viimeiseksi teokseksi ja julkaistiin postuumisti pian XIao Hongin ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Kirja kertoo elämästä Hulanjoen kylässä Koillis-Kiinassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Tämä on Xiao Hongin omaa lapsuutta, elämää suhteellisen varakkaan perheen tyttärenä yleisesti ottaen aika köyhällä alueella.    Tyylilajiltaan Hulanjoen tarinat on vähän sekalainen: ei se kovin selkeä romaani ainakaan ole. Yhtenäisen tarinan sijasta kirja kuvailee elämää Hulanjoella ja esittelee paikallista elämäntapaa ja uskomuksia. Vasta kolmannessa luvussa esiin nousevat esiin tyttö ja tämän isoiso, jonka seurassa pikkutyttö pääasiassa aikaansa viettää. Sittenkin tämä kerronta saa myöhemmin taas väistyä paikalliselämän dokumentoinnin tieltä. Kirja on siis jonkinlainen yhdistelmä fiktiota, muistelmia ja tietokirjallista kuvausta.    Kirjan kuvaama maailma on tuntematon ja kiehtova. Maalaiset ovat köyhiä ja taikauskoisia, kovia juoruamaan ja erittäin kiinnostuneita muiden asioista, etenkin toisten kärsimyksistä. Kovin inhimillistä sakkia, siis. Naisen asema ei Kiinan maaseudulla ole häävi. Se käy voimakkaimmin ilmi etenkin pitkällisessä kuvauksessa Hun perheen lapsimorsiamen kärsimyksistä. Normaali miniän opettaminen tavoille väkivallan avulla menee liian pitkälle ja käy lopulta anopillekin kalliiksi, mutta kovimman hinnan maksaa silti lapsimorsian.    Hulanjoen tarinat on kelpo lisä suomennetun kirjallisuuden kirjoon ja on mukavaa saada lukea Xiao Hongin kaltaista maineikasta ja arvostettua kirjailijaa suomeksi. Xiao Hongin kuvaus on eloisaa ja taitavasti kirjoitettua, ja Sainio tekee luotettavan hyvää työtä suomennoksen kanssa. 

—

This book might have been overlooked if I hadn't followed translator Rauno Sainio on Instagram. He offers a comprehensive view of Chinese literature translated into Finnish.

The publisher Punos specialises in forgotten classics, especially by female authors. “Tales of Hulan River” fits this concept perfectly. Although Xiao Hong (1911–1942) is well-known in China, she is almost unknown in Finland, where few Chinese authors are familiar.
“Tales of Hulan River” was Xiao Hong's last work, published posthumously. It depicts life in Hulan River village in Northeast China during the early 20th century, reflecting her childhood as the daughter of a relatively affluent family in a generally poor area.
The book's style is mixed; it's not a clear-cut novel. Instead of a continuous narrative, it describes local life, customs, and beliefs. Only in the third chapter do we meet a girl and her grandfather, but even this narrative gives way to documenting local life. The book blends fiction, memoir, and factual description.

The depicted world is unknown and fascinating. Villagers are poor, superstitious, and gossipy, very interested in others' affairs, especially their suffering. Women's status is dismal, highlighted by the suffering of a child bride in the Hun family. Teaching a daughter-in-law through violence goes too far, becoming costly for the mother-in-law, but the child bride pays the highest price.
“Tales of Hulan River” is a worthy addition to translated literature, and it is delightful to read a renowned author like Xiao Hong in Finnish. Her writing is vivid and skilful, and Sainio's translation is excellent.

Puolisattumalta luen Erkka Filanderin runokokoelmia kronologisesti oikeassa järjestyksessä. Esikoisen Heräämisen valkea myrsky jälkeen on siis vuorossa Torso. Runokokoelmien takakannet ovat melko harvoin erityisen informatiivisia: tämä sanoo vain “vastalause näkyvälle”. Asia harvinaisen selkeä.    Jos esikoiskokoelma oli hyvin runsas ja kieleltään koristeellinen, tässä toisinkoisessaan Filander on ottanut reippaan askeleen kohti pelkistetympää ilmaisua. Tämä näyttää poesialaisemmalta. Esikoisen rönsyilevyydestä ilmaisu on kiteytynyt kohti aforistisempaa tyyliä. Tilaa omalle ajattelulle on.    Alussa sitaattimaisesti linjataan, että nyt on puhe marttyyreista ja patsaista; nimi Torso on toki myös viittaus patsaisiin. Varsinainen teksti alkaa jopa synkästi: “miltä pimeä tuntuu luut murtuneina?”, se kysyy. Runojen kuvastossa on kirkkoja ja katedraaleja, patsaita ja marttyyreja, kipua ja ruoskimista, ikoneja ja rituaaleja.    Rakenteeltaan kiinnostavimmillaan teos on keskimmäisessä osassaan. Se koostuu sarjoista, jotka on kirjattu sivuille lomittain, numeroituina. Yksi sarja alkaa siis I.I., jatkuu seuraavalla aukeamalla I.II., sitten I.III. ja niin edelleen. Kaikkiaan toisiinsa kutoutuvia sarjoja on viisi. Tämä oli asetelmallisesti mielenkiintoista.    Torsossa on sen verran uskonnollista viritystä, että se tuntuu maallistuneesta lukijasta jopa vähän vieraalta, mutta en silti laskisi tätä varsinaisesti hengelliseksi runoudeksi. Yksityiskohtia tässä on vähänlaisesti; kokoelma tarkastelee marttyyriutta ja uhrautumista kovin etäältä.  Kokonaisuutena Torso oli kiinnostava.   

ei kuolemanjälkeinen elämä vaan tapa jolla hiljaisuus ja välimatkat
katsovat sinua nyt