Mikko Saari

Terhi Tarkiainen aloitti vuonna 2020 kirjasarjan, jonka toisiinsa nähden itsenäisissä kirjoissa sekoitellaan kiehtova ja kiihottava yhdistelmä aineksia. Kirjat sijoittuvat 1700-luvulle, niiden pääosassa on aina joku nainen ja luvassa on sekä kuumaksi seksiksi yltyvää romantiikkaa että vankka annos ajan parasta luonnontiedettä.    Sarjan neljäs kirja Tessa, eli kuinka veret seisautetaan kertoo Edinburghissa 1750-luvulla asuvasta Tessasta, joka harjoittaa vähän epävirallisesti kirurgin ammattia. Naisethan eivät varsinaisesti kirurginoppia saa, mutta Tessasta on kehittynyt oikein oiva välskäri, jonka palvelukset luidenasettajana, paiseidenpuhkojana ja suoneniskijänä ovat kohtuuhintaisina kysyttyjä.    Eräänä tammikuisena yönä Tessan vajasta löytyy valtava miehenryökäle, joka on murtautunut sisään paetessaan punatakkeja eli englantilaisia. Mies, Duncan, tarvitsee kipeästi välskäriä saatuaan musketinkuulan kylkeensä. Leikkaus on hankala ja erittäin tuskallinen, mutta lopputulos on kelvollinen: musketinkuula saadaan pois ja haava paikattua.    Duncan on jakobiittikarkuri. Jakobiitit kannattivat 1600-luvulla vallasta syrjäytettyjen Stuertien paluuta Englannin valtaistuimelle. Kirjan tapahtumien aikoihin Charles Edward Stuartin johtamasta jakobiittikapinasta on muutama vuosi ja innokkaimpienkin jakobiittien on pikkuhiljaa pakko tunnustaa, ettei Stuartia taideta ihan heti valtaistuimella nähdä. Kaikenlaista juonittelua ja kahnausta on kuitenkin tekeillä, ja niissä Duncan on mukana. Duncanin myötä myös Tessa joutuu sekoitetuksi juonitteluihin ja politiikkaan.    Kirja etenee vuoroin Tessan ja Duncanin näkökulmasta kuvattuna. Tarina etenee vetävästi. Romantiikkaa piisaa. Kuten ilmeistä on, Tessan ja Duncanin välille kehkeytyy pikkuhiljaa tunteita, vaikka ensikohtaaminen olikin brutaali ja Tessa suhtautuu Duncaniin lähtökohtaisesti hyvin epäluuloisesti. Matkan varrella Tarkiainen tarjoilee kuumia seksikohtauksia, joissa ei ole valittamista: Tarkiainen osaa kyllä kirjoittaa lemmekkäitä kohtaamisia hyvin.    Kiihkeälle lemmiskelylle vastapainona on sitten todella kuvottavan yksityiskohtaisia kuvauksia 1750-luvun lääketieteen parhaasta osaamisesta. Aseptiikka keksittiin 1860-luvulla ja anestesia 1840-luvulla, eli kirurgia on ollut tuskallista ja vaarallista. Leikattavaksi joutumista kannatti välttää viimeiseen asti! Tarkiainen on historiansa tutkinut ja kuvaa ilahduttavalla täsmällisyydellä lääketieteellisiä toimenpiteitä.    Vallattomat viettelijät -sarja jatkuu siis vahvana. Vaikka näillä naisella nimellisesti rajallisesti valtaa onkin, kirjojen nokkelat ja toimeliaat naiset järjestävät kyllä asiansa parhain päin miesten hallitsemassa maailmassa. Tähän naisten joukkoon Tessa istuu hyvin. Tessa, eli kuinka veret seisautetaan on erinomainen viihdekirja kaikille kuumaksi käyvän romantiikan ja inhorealistisen 1700-luvun luonnontieteen ystäville – meitä selvästi riittää, kun Tarkiainen saa sarjan parissa jatkaa. 

Heinäkuun Marcel Proustin kohdalla osasin odottaa vähän raskaampaa luku-urakkaa, onhan Sodoma ja Gomorra I-II suomennetun sarjan paksuin yksittäinen nide. 552-sivuisen kirjan parissa menikin hyvinkin kolme viikkoa, eli valtaosa heinäkuusta. Jako kahteen osaan on tässä melko epätasainen: ykkösosa on alle 40-sivuinen ja loput kirjasta on sitten kakkososaa.    Ykkösosassa kertoja pääsee salakuuntelemaan paroni de Charlusin ja räätäli Jupienin kohtaamista. Tikkaille olisi voinut nousta ja avata tuuletusluukun kuullakseen paremmin, mutta kertoja arastelee metelöintiä. Mutta suotta:   

Sillä siitä mitä Jupienin puolelta ensi hätään kuulin, ja se supistui epäselviin äännähdyksiin, saattoi päätellä että montakaan sanaa ei tullut vaihdetuksi. Tosin ne äännähdykset olivat niin rajuja, että ellei niihin olisi aina yhtynyt samantapainen valitus oktaavia ylempänä, olisi voinut luulla että jotakuta parastaikaa kuristettiin viereisessä huoneessa, minkä jälkeen murhaaja peseytyi yhdessä kuolleistanousseen uhrinsa kanssa hävittääkseen rikoksensa jäljet. Myöhemmin päättelin, että jos mikä on yhtä kovaäänistä kuin kärsimys niin nautinto, etenkin kun siihen liittyy – lapsensaamisen pelosta ei tässä tapauksessa voinut olla kysymys Kultaisen legendan epätodennäköisestä esimerkistä huolimatta – välitön tarve siistiytyä. 

Guermantesin tietä

Sodoma ja Gomorra

Sodoma ja Gomorra

Lavarunoilija Elsa Tölli säväytti omakustanteisella Fun Primavera -teoksella, joka voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tampereella saattoi kiitellä onneaan, kun kirjastoon on 150 kappaleen painoksesta liiennyt muutamakin kappale teosta. Nyt Tölliä on saatavilla helpommin, kun uusi teos Diiva räjähtää nurmikoksi on Otavan kustantama.    Isosta kustantamosta huolimatta Töllin runous on edelleen räjähdysherkkää, elinvoimaista ja kesytöntä. Teoksen sivuilta nousee Diivan hahmo, esiintyjä ja lavatähti, joka puhuu yksinään takahuoneessa. Välillä ollaan kaupan kassalla esittämässä normaalia.    Kokoelma ei jumita yhdessä tyylissä. Välillä tekstilajina on käsikirjoitus dialogeineen, välillä teksti pursuaa monisanaista proosarunoa, välillä lyhyempää säettä. Välillä ollaan esiintymislavoilla spottien loisteessa, toisinaan taas puutarhoissa kasvien keskellä.   

Mitä tapahtuu silloin kun
elämässä ei tapahdu mitään?
Lavalla on roskia ja hyönteisiä.
Ne kuoriutuivat lavalle lentäneistä. 

Fun Primaveran

Diiva räjähtää nurmikoksi

Saul Adler on ylittämässä tietä Abbey Roadin kuuluisalla suojatiellä, kun hän joutuu auton töytäisemäksi. Saulille ei onneksi käy pahasti, hän nousee ylös ja poseeraa kameralle kuin Beatlesit. Vuosi on 1988 ja Saul, historioitsija, on lähdössä Itä-Berliiniin työskentelemään joksikin aikaa. Kuva on tarkoitus viedä sinne tuliaisena. Kameran takana on Jennifer, Saulin tyttöystävä, joka jättää Saulin samana päivänä kuin kuva otetaan.    Mies joka näki kaiken on kolmas suomennettu romaani Deborah Levyltä, joka Suomessa tunnetaan luultavasti paremmin elämäkertatrilogiastaan. Romaanitkin ovat olleet kiehtovia.  Mies joka näki kaiken on melkoinen pyörremyrsky romaaniksi, vaikeaselkoinen ja sirpaleinen teos, jossa aika ei ole aivan niin tiukasti kiinni raameissaan kuin yleensä on totuttu. Ollessaan vuonna 1988 Itä-Berliinissä, kun muuri on vielä vankasti pystyssä, Saul saa näkyjä tulevaisuudesta, jossa muuria ei enää ole. Mikä on saanut Saulin häilymään ajassa tällä tavalla?    Kirjan teemana on muutenkin monenlainen häilyvyys. Saul on kaunis mies, jonka seksuaalisuuskin on häilähtelevää. Romaanin alkupuolisko kuvaa Saulin matkaa Itä-Saksaan, jossa hänen apunaan on tulkki Walter, jonka perheeseen hän myös tutustuu. Saul heittäytyy vaaralliseen suhteeseen Walterin kanssa, mutta on suhteessa myös tämän siskon kanssa. Kaikkea Itä-Saksassa koettua ja tehtyä varjostaa ajatus tarkkailijoista, Stasista, joka valvoo kaikkea.    Saulin oma taustakin on moniulotteinen. Hänen äitinsä, jonka Saul menetti vain ollessaan 12-vuotias, on Saksan juutalaisia. Isä taas oli tiukan linjan kommunisti ja veli Matt duunari ja isän rautanyrkki, aina valmiina pieksemään ”jumalaisen kauniin” Saulin, joka piti kaulassaan äidiltään perittyä helminauhaa. Oma lukunsa on Saulin suhde tyttöystävä Jenniferiin, jonka valokuvauksen kohteena ja muusana Saul on.    Pelkäksi Itä-Saksa-muisteloksi Mies joka näki kaiken kieltäytyy latistumasta. Se kyllä kuvaa elämää Itä-Berliinissä, mutta monimutkaisemmin. Deborah Levy ei päästä lukijaa ihan helpolla: kirjan jälkipuoli sijoittuu vuoteen 2016 ja tuo tarinaan taas uusia näkökulmia. Tämä tulkintojen monipuolisuus tekee tästä herkullisen lukupiirikirjan: tästä kirjasta riittää varmasti keskusteltavaa ja erilaisia näkemyksiä kirjan tapahtumista ja merkityksestä.    Sattumoisin omistan kirjasta myös alkuperäisen englanninkielisen painoksen. Se toi mahdollisuuden silmäillä suomennosta rinnakkain alkuteoksen kanssa. Sari Karhulahden suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa: kirjan vaikeus kumpuaa muualta kuin itse tekstin luettavuudesta. Vaikea kirja Mies joka näki kaiken on, ainakin lukijalle, joka haluaa ymmärtää tapahtumia. Symboliikan, vihjailun ja hämärien merkitysten ystäviä teos lämmittää varmasti enemmän; minut kirja jätti Deborah Levyn kiistämättömästä teknisestä taidokkuudesta huolimatta vähän kylmäksi. 

—

Saul Adler is crossing Abbey Road's iconic zebra crossing in 1988 when he is hit by a car. Fortunately, he's not seriously injured and strikes a Beatles-like pose for a photograph taken by his girlfriend, Jennifer, who leaves him the same day. Saul, a historian, is heading to East Berlin, and the photo is meant as a gift.

“Man Who Saw Everything,” the third translated novel by Deborah Levy, known in Finland for her autobiographical trilogy, is a complex and fragmented narrative where time isn't strictly linear. In 1988 East Berlin, Saul experiences visions of a future without the Berlin Wall. What causes Saul to slip through time like this?

The novel explores themes of fluidity, including Saul's sexuality. The first half follows his journey to East Germany, where he meets translator Walter and his family. Saul engages in a risky relationship with Walter and his sister, all under the watchful eye of the Stasi.

Saul's background is also complex. His mother, who died when he was 12, was a German Jew, his father a staunch communist, and his brother Matt a laborer who often beat Saul, the “divinely beautiful” one who wore a pearl necklace inherited from their mother. His relationship with Jennifer, who sees Saul as a muse, adds another layer.

The novel refuses to be a mere East German memoir. It portrays life in East Berlin in a multifaceted way. Deborah Levy challenges the reader, with the second half set in 2016, adding new perspectives. This richness makes it an excellent book club choice, offering ample discussion points and interpretations.
Owning the original English edition allowed a comparison with Sari Karhulahti's Finnish translation, which holds up well. The difficulty lies in the content, not readability. While those who enjoy symbolism and ambiguity will appreciate it, I found the novel, despite Levy's undeniable technical skill, somewhat unsatisfying.

Erkka Filanderin nimi on tietysti tuttu Poesian kirjoista, sen verran ahkerasti Filander on Poesian parissa toiminut. Filanderin omaan runouteen en kuitenkaan vielä ollut tutustunut, joten oli korkea aika paikata tämä puutos. Esikoiskokoelma on aina luontava paikka aloittaa. Kokoelman julkaisun aikaan Filander oli vain 19-vuotias! Sillä pääsikin siihen mennessä nuorimmaksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi.    Heräämisen valkea myrsky on kaukana poesialaisesta fragmenttiminimalismista, se on sanottava heti alkuun. Filander kirjoittaa runsaita runoja – vai runoa? Kokoelmaa ei ole jaettu otsikoituihin teksteihin, joten tämän voi hyvin lukea myös yhtenä kokonaisuutena. Tyyliltään runot ovat vuolaita ja barokkisia, kuvailu on värikästä ja ilmaisu voimakasta aina pateettisuuteen asti.   

Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.
Verhojen avoimen pihan annoin kulkea ylitseni.
Äkkiä talo on pullollaan minua. 

Vielä kerran tulee eteesi vesi joka pysäyttää sinut
järvenä, jokena, lasissa ja käsien kupissa, ammeessa. 

Mikko Sarvannetta

Belgialainen Christian Dotremont (1922–1979) oli taidemaalari ja runoilija, joka lukeutui surrealisteihin ja oli COBRA-avantgarderyhmän perustajajäseniä. Dotremont oli Saamenmaan ystävä: hän teki kaikkiaan kaksitoista matkaa pohjoiseen Fennoskandiaan. Näistä matkoistaan Dotremont myös kirjoitti; tähän Poesiavihkoissa julkaistuun vihkoseen on koottu nimenomaan Suomeen viittaavia tekstejä Dotremontin kirjoituksista.    Teksteissä on sekä runoja että matkakertomusmerkintöjä. Dotremont kuvaa tapahtumia ja vaikutelmia matkoiltaan. Tämä onkin teoksessa kiinnostavinta: Dotremontin kuvaukset 1960-luvun Lapista ovat kiehtovia.    Lisäsyvyyttä teokselle antavat Jalvvi Niillas Holmbergin kirjoittamat loppusanat, joissa Dotremontin kirjoituksia tarkastellaan paikallisesta näkökulmasta. Onhan niissä oma annoksensa eksotisointia, mutta siltä tuskin voi kokonaan välttyä. Holmberg näkee Dotremontin kuitenkin välttävän ”valkoisen miehen isäntäsyndrooman”.    En olisi Ivaloon tarttunut, ellen olisi saanut sitä osana Poesiavihkojen tilausta. Lukukokemus jäi lopulta vähän pintapuoliseksi, mutta olipahan ainakin näkökulma, jollaista en ole muualla kokenut. 

Ikikallion tarinoita on isokokoinen ja näyttävä lasten tietokirja, joka esittelee alaotsikkonsa mukaisesti elämää ”mammuteista meidän aikaamme”. Näkökulma on vanhan kallion, joka tarkastelee ihmisten ja eläinten vaiheita ympärillään. Kallion mallina on vantaalainen Stenkullanmäki, jonka ympärillä on ollut ihmisasutusta pitkään.    Monen vuoden työn tuloksena syntynyt kirja on kahden asiantuntijan kädenjälkeä. Teksteistä vastaa arkeologi Andreas Koivisto, joka työskentelee Vantaan kaupunginmuseossa. Kuvituksen on tehnyt Tom Björklund, kansainvälisesti arvostettu kuvataiteilija, joka on erikoistunut esihistoriallisiin aiheisiin. Käsiteltyihin valokuviin perustuva kuvitustyyli on realistinen, yksityiskohtainen ja näyttävä ja omiaan herättämään huomiota. Suomenkielinen kansikuva, jossa kivikautinen lapsi katsoo suoraan lukijaan, on todella hyvä.    Kirja on kääntökirja, toinen puoli kertoo samat jutut ruotsiksi. Kaikkien kannattaa kuitenkin selailla kirja läpi molemmilla kielillä, sillä vaikka tekstit ovatkin samat molemmilla puolilla, kuvitus ei ole. Tämäkin kertoo paneutuneisuudesta, helppo ratkaisuhan olisi ollut käyttää samat kuvat molemmin puolin, eikä siitä kukaan olisi liiemmin valittanut. Koivisto kertoikin Punni-palkinnon jakotilaisuudessa (kirja sai kunniamaininnan), että kirja oli pitkällinen projekti, joka eteni vuosien ajan Björklundin muiden projektien ohella. Kuvissa esiintyvät Björklundin omat lapset ja bongailemalla samoja lapsia eri kuvista huomaa hyvin ajan kulumisen.    Aviador suosittelee kirjaa kaikenikäisille. Tekstiä on runsaasti, mutta se on selkeää ja helppolukuista. Lapsen ja aikuisen yhdessä luettavana kirja on erinomainen, mutta miksei se toimisi myös esihistoriasta innostuneille lapsilukijoillekin. Aiheeseen perehtymätön aikuinenkin oppii kirjasta kyllä paljon uutta. Näin näyttävää ja tyylikästä kirjaa on ilo suositella Suomen alueen esihistoriasta kiinnostuneille. 

Maaria Päivinen on kirjoittanut proosaa ja runoja. Nyt on runouden vuoro: Maailmanymmärrysmatka on takakanneessaan runsaaksi ja elämännälkäiseksi kuvailtu kokoelma on täynnä vimmaista tekstiä. Nimi viittaa maailmanympärimatkailuun ja melkoisia etäisyyksiä tämä kokoelma kattaakin, sen sivuilla vieraillaan monissa paikoissa. Mutta ehkäpä maailmaa ympäröimällä sitä voi ymmärtää paremmin?
Runot levittäytyvät kirjan sivuille vapaina turhasta järjestyksestä. Tyhjää tilaa käytetään rakentamaan rytmiä ja muuttamaan merkityksiä. Kuvastossa on matkailua, elämyksiä ja kokemuksia maailmalta, kohtaamisia ihmisten kanssa, intohimoa ja ihmissuhteita. Melko tiiviin mittaiseen kokoelmaan mahtuu paljon kaikenlaista; siksi se tuntuu kovin sopivan mittaiselta tällaisena.

Menen kohta mereen huutamaan
rannalle vyöryy violetti ilo, eksyneiden valaiden parvi, harmaa usva sen yllä;
leimasin; loikkelehtivat delfiinit:
jalkani painavat lasinsileään rantaan

muinaisia jälkiä, vedän rajan, älä muukalainen tunge, ja kun tunget minä laulan:

Maailmanymmärrysmatka

Sinun osasi eivät liiku

Uskomaton pilvipyramidi säihkyy horisontissa.
Sydämeni sulaa astronomin olkapäähän
kun kerrot nimet jotka taivaalla kaartelevat

Lempeät tukaanit vuodelta 2012 on Sirpa Kyyrösen toinen runokokoelma ja seurasi Katri Vala -palkittua esikoista Naispatsaita. Se onkin tämän kokoelman jälkeen ainoa Kyyrösen kokoelmista, jota en ole lukenut. Tähän asti jokainen kokoelma on ollut ilo, eikä Lempeät tukaanit ole poikkeus.    Kyyrönen on tässä kokoelmassa kirjoittajana vuolas, osa runoista on proosarunomaisia; osassa taas on säkeitä, mutta niitä erottaa vain ylimääräinen tyhjä tila rivin keskellä. Enemmän asettelua hyödynnetään vain kokoelman neljännen osion runoissa, jotka on levitelty aukeamille kolmen säkeen säkeistöinä.    Kyyrönen kirjoittaa samoista aiheista kuin yleensäkin. Runoista nousee esiin naiseutta, äitiyttä ja ruumiillisuutta, eläimiä ja kasveja, on mätänevää suoluontoa ja kreikkalaisia viittauksia. Lempeät tukaanit on sopiva yhdistelmä mystistä ja ymmärrettävää: Kyyrösen ajatus juoksee koko ajan vähän tavoittamattomissa, mutta ei liian kaukana.   

Vaikka minä osaisin puhua ja päästäisin kaiken
sanan irti ja tuulen riepoteltavaksi,
en saisi kuullakseni tämän enempää,
lumeen koteloituneet sanat,
kantaa kohtua kuin lohtua. 

Naisen paikka edustaa Vilja-Tuulia Huotarisen varhaista runotuotantoa. Vuonna 2007 ilmestynyt kokoelma on Huotarisen toinen. Kansikuva on oivaltava, siihen on kuvattu  pitsinen hartiahuivi, jonka keskelle jää musta tyhjä tila – se naisen paikka.    Nimi antaa odottaa feminismiä ja sitähän tulee. Naisen paikka luotaa naisen asemaa osana sukupolvien ketjua. Isoäidit, äidit, tädit, monenlaista monisukupolvista kuormaa ja taakkaa, erilaisia naiselle asetettuja vaatimuksia ja odotuksia. Vähän proosarunoon kallellaan olevaa tekstiä, mutta enimmäkseen lyhyttä säettä, vähän kansanrunouteen kallellaan olevaa poljentoa.   

vintin parruilla isoäidin kapinat, tätien pölyttyneet alushameet
katosta riippuvat koukut
suvun ennusteet, psykoosit ja kylmälle arka iho
virkattua liinaa, solmittua helminauhaa
ja ristipistotyö: Aino kädet ylhäällä 

Naisen paikka

Luin Anne Muhosen tarinat vähän väärin päin, kun aloitin tuoreemmasta Greipinkeltainen tulevaisuus -romaanista. Se kertoi nuoresta Eerosta, joka pohdiskelee tulevaisuuttaan peruskoulun päättymisen jälkeen. Eero auttelee toisinaan Hillan kukkakaupassa. Tämä sarjakuva puolestaan kertoo Hillasta, joka ottaa Eeron TET-harjoitteluun kauppaansa.    Yksin viihtyvä Hilla saa soiton vanhalta heilaltaan Karilta, joka työskentelee nykyisin oppilaanohjaajana. Kari tyrkyttää unohtamaansa oppilasta Hillalle harjoitteluun. Hilla suostuu vastahakoisesti. Harjoittelu ei ala hyvin: Eero tulee myöhässä paikalle ja lähtee saman tien pois.    Hilla joutuu Eeron myötä kohtaamaan oman menneisyytensä, jonka on halunnut unohtaa. Samalla albumi käsittelee paljon kohdatuksi ja huomatuksi tulemista: miten vaikeaa on nuorella, jota ei nähdä kunnolla – eikä se aikuisellekaan helppoa ole. Vaikka oma perhe ei voisikaan auttaa, onneksi hyviä ihmisiä löytyy muualtakin.    Muhosen piirrosjälki sopii tähän tarinaan erinomaisen hyvin. Nuortenkirjaksi luokiteltu sarjakuva sopii hyvin myös aikuisille: tarina on puhutteleva ja koskettava. Se on melko tiivis, eikä rönsyile turhia, vaan keskittyy olennaiseen eikä selitä kaikkea puhki. Hienoa työtä! 

Harry Salmenniemi on kiinnostava kirjailija: Texas, sakset on hieno runokokoelma ja uudemmat romaanit ovat olleet hyviä. Myös Salmenniemen novellikokoelmat kiinnostavat. Nyt jatkoin tutkimuksiani Salmenniemen kirjallisuuden parissa Otavan vuonna 2015 julkaisemasta Pimeän lehdet -runokokoelmasta, joka on Salmenniemen viides kokoelma.    Tämä kokoelma ei ole yhtä säkenöivän kokeellinen kuin Texas, sakset, vaan ulkoisesti aika tavallisenkin näköistä kapeaan palstaan taitettua proosarunoa. Runojen minä tarkkailee jotakuta: on ”hän”, jota katsellaan ulkoa. Toisaalta on myös yhteistä, jaettua: ”kuljimme”, ”meillä oli”, ”kurkistelimme”. Tämä kuitenkin näyttäisi olevan menneessä. Kokoelmaa voisi lukea esimerkiksi masennuksen kuvauksena.   

Luostari kuunvalossa, alla käärmeitä
ja vettynyttä paperia. Multaiselle pellolle
laskeutuu kipinä. Ihminen joka ei koskaan
unohda uniaan eikä kerro niistä muille.
Mikroaaltouuneja eri tavoin rikoittuina.
Pimeys syöksyy kiviin. Pimeä luostari
uppoaa mereen. 

“Äitini ilme kun hän ensimmäistä kertaa näki liukuportaat”

“Meren eri intensiteetit”

“Vaurioituva, barokkinen, keväällä”

Texas, sakset

Pimeän lehdet

Selitys annetaan juuri ennen kuin uppoat
uneen. Näky korostuu näyssä. Öljytty sylinteri
vierii kämmenen keskelle. Hiekka virtaa
kuutamossa, maalta avarampaan tilaan. 

Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.    Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.    Opaskierros vie lukijan äärimmäisyyksiin: sen mukana pääsee niin kaivoskuiluihin syvälle maan alle kuin kohti avaruutta. Tämä oli kolmesta kokoelmasta kiehtovin, ihmisille vihamielisiin olosuhteisiin kurottavan aiheensa vuoksi. Miten rajallisiin olosuhteisiin ihmiskeho sopiikaan.   

Leijumisen kauheus,
veri pysähtyy ja alkaa virrata vastakkaiseen suuntaan,
sydän värisee päättämättömänä. 

Kolme

Kolme

Luen harvakseltaan omakustanteita, mutta tämän kirjan kohdalla oli parikin hyvää syytä tehdä poikkeus. Anne Muhonen on ensinnäkin hyväksi tiedetty tekijä ja toiseksi, Greipinkeltainen tulevaisuus on päässyt mukaan Suomen yläkouluihin jaettavaan Selkopolku-kirjapakettiin. Kirja onkin tämän paketin tavoitteiden mukaisesti helppolukuinen. Teksti näyttää suoraviivaiselta säeromaanilta tai selkokirjalta.    Tarina on itsenäistä jatkoa Muhosen aikaisemmalle Älä unohda minua -sarjakuvaromaanille. Pääosassa on ysiluokkansa päättävä Eero, joka on hakenut kiinnostavaan jatko-opintopaikkaan. Päätös on tullut, Eerolla on vastauksen kertova kirjekuori, mutta ei vielä uskallusta avata kirjekuorta. Jos hän on paikan saanut, haluaako hän ottaa sen vastaan?    Mikä sitten estää nuorta miestä tarttumasta unelmiensa opiskelupaikkaan? Isoin tekijä on kaveri Piku, josta Eero tuntee olevansa vastuussa. Piku on vähän tuuliajolla ja ajautuu säännöllisesti hankaluuksiin, eikä Pikulla ole oikein muita, jotka ottaisivat hänestä koppia. Lopulta Eeron on kuitenkin tehtävä itse omat valintansa.    Pieni kirja pureutuu tähän yhteen valinnanpaikkaan, eikä siitä rönsyile. Aikuisena lukijana vähän syyhyttäisi saada tietää enemmän, mutta kirjan tarkoitus huomioiden näin on hyvä: ytimekäs tarina keskittyy olennaiseen. Eeron kohtaama valinnanpaikka on kiinnostava ja tarina saa varmasti pidettyä heikommankin lukijan mielenkiinnon yllä riittävän pitkään. Greipinkeltainen tulevaisuus on onnistunut kirja, jollaisia sietäisi olla saatavilla enemmänkin. 

Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.    Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.    Pohjapiirros käsittelee asumista, olemista tiloissa. Miksei omassa itsessäänkin, mitokondrioidensa, munuaistensa ja muiden kanssa. Asuminen tilassa on jotenkin niin tavanomaista, ajattelematonta, että kun siihen todella paneutuu yksityiskohtien tasolla, se alkaa helposti olemaan uhkaavaa ja täynnä kaikkea epäilyttävää.   

Jos ei muuten näe itseään
voi katsella uria lattiassa,
tummaa kohtaa joka laajenee. 

Kolme

Kolme

Lastenmusiikkiyhtye Orffien riveissä hienoa työtä tehnyt Kimmo Ojala on nyt myös lastenrunoilija. Runoutta ne laulunsanatkin toki ovat ja Orffien levyille Kimmo on sanoittanut melko nipun oivallisia lastenlauluja. Nyt on kuitenkin ihan kirjoissa ja kansissa.    Jonkinlaisena kehyskertomuksena ensimmäisessä runossa esitellään kiukkuinen Yrjö Ärjylä, jonka uusi naapuri Kukka Kimppunen kesyttää, jonka seurauksena uusi entistä lempeämpi Yrjö Ärjylä alkaakin kirjoitella herkkiä runoja. Niitä tässä kirjassa sitten esitellään.    Yrjö Ärjylän herkimmät on tyylinsä ja aiheidensa puolesta aika tutunoloista lastenrunoutta, eikä kovin kaukana Orffien lauluteksteistä. Samantyylistä pientä ja maanläheistä tarinankerrontaa näissäkin. Tyylillisesti mennään riimitellen, paitsi milloin ei, eli mitenkään tiukasti riimissä nämä eivät mene, eivätkä varsinkaan mitassa. Se tässä vähän onkin: olisin kaivannut vähän joko nokkelampaa riimittelyä ja vähän selkeämpää mittaa tai sitten yleisesti vapaampaa otetta. Nyt runojen rytmi tuntuu paikka paikoin vähän ontuvalta.    Hauskoja tarinoita Kimmo kuitenkin kertoo ja kehittelee huvittavia hahmoja. Joidenkin kohdalla mietin, olisiko osuvampi formaatti ollut runon sijasta minuuttinovelli. Silloin olisi voinut jättää runomuodon rajoitukset taakseen ja keskittyä tarinankerrontaan. Se on tämän runokokoelman vahvuuksia ja siksi tätä lastenrunoja etsiville suosittelen kokeiltavaksi, vaikka minun lastenrunomakuuni Yrjö Ärjylän herkimmät ei ihan nappiosuma olekaan.    Kirjan on kuvittanut Jussi Jääskeläinen. Kuvituksessa ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta en vain pidä siitä yhtään. 

Kai Kajanderin esikoiskokoelma vuodelta 2014 tarttui kirjaston hyllystä matkaan kenties värikkään kantensa vuoksi. Kansi on kiinnostavan näköinen. Kajander valittiin Nuori Voima -lehden parhaiden debytanttien joukkoon vuonna 2011, mutta näyttäisi siltä, että ainakin julkaistu kirjallinen ura jäi tähän esikoiskokoelmaan.    Supersäikeiden ensimmäinen, nimetön osio tuo mieleen poesialaiset fragmentaarikot, tekstissä on samaa sirpaleisuutta. Vaan siinä missä joku Tennilä asemoi aukeamalle niukasti ajatuksia, Supersäikeiden sivut ovat täynnä säkeitä, jotka ovat osin irrallisia fragmentteja, osin muodostavat isompia kokonaisuuksia. Lukija jää siis melkoisen ajatusvyöryn alle. Osa huomioista on oivaltavia, osa taas tuntuu kovin latteilta.    Kajander ammentaa monenlaisista rekistereistä ja yhdistelee erilaista ainesta levottomasti. Tavara on heitetty blenderiin, pyöräytetty muutaman kerran ja katsottu, miten se asettuu. Etenkin ”Sadan prosentin yksinäisyys”-osiossa on flarf-vaikutteita, epämääräisiä internetviittauksia ja sitaatinomaisia säkeitä. “Älä klikkaa jos tekee helposti häijyä.” Internetiin viittaa jo nimessään osio ”Internet näkee unen”, jossa ollaan enkeleiden, indigolapsien ja reptiliaanien äärellä. 

Tarjoan puolialastomalle miehelle maihinnousukenkiä.

Hän kertoo syntyneensä juuri kun å-kirjain tuli Norjassa pakolliseksi. 

Supersäikeet

Parin vaihtelevasti vastaanottamani kokoelman jälkeen yritän vielä päästä kiinni Eino Santasen runouteen. Nyt on vuorossa esikoiskokoelma Kuuntele, romantiikkaa vuodelta 2002. Se alkaa lupaavasti, ensimmäiset runot vaikuttavat varovasti puhuttelevilta. Aika pian sävy kuitenkin vaihtuu: ollaan taas siinä kulmikkuudessa, jota olen Santasen kokoelmissa ennenkin vierastanut.    Paikoin Santanen osuu kyllä hyvin. “Eläintarhassa on eläimiä vapaina ja vangittuina. Pieniä eroja.” Nimetön proosarunotykitys maanjäristyksistä, matalapaineista ja maanmiehistä on hurjan vimmaista tekstiä. Tässä on totisesti jotakin:   

Tätä edeltävää matalapainetta, eloonjääneitä, iltapäiväisiä lauseita, ikäluokkien kohortteja jotka etenevät tätä katua päivittäin; tätä edeltävää fysiikkaa, koiria kirjavine palloineen ja luineen, puolipilvistä räntäsadetta ja erityistä piinaavaa mekaniikkaa. Junia. Lentokoneita. Uppoavia laivoja. Viime vuosisadan keksintöjen jylisevää sinfoniaa korvissamme: hysteeristä lentopelkoa, belgialaisia, kaikkien niiden vehkeiden ääniä; Verdun, Somme, shrapnellien tähtiä liekkeinä kauppalan yllä. Aikamerkkien kiihkoa, leikkeleiden ”turhaa kuolemaa”... Hotkaisuja-totuutta-rautaa, kimpaleittain balsamoitua lihaa ja maannielemiä eloonjääneitä. 

Silja Järventausta

“Ostin toriämmiltä luoteja. / Lintui osui päähäni keskellä toria.”

Raisa JäntinKolme on runoteos, joka muodostuu kolmesta erillisestä vihkosesta. Labyrintti, Opaskierros ja Pohjapiirros ovat irrallisia, mutta kuuluvat yhteen, ja ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Takakansiensa mukaan ne tutkivat ”tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla”.    Jokaista kolmea vihkosta yhdistää samankaltainen tyyli. Jäntti asettelee säkeensä melko vähäsanaisesti, runsaita tekstimassoja ei tästä teoksesta löydy. Päinvastoin, sivulla voi olla vain muutama rivi tekstiä. Säkeet ovat enimmäkseen lyhyitä ja vailla suurempaa typografista kikkailua. Lukijan on siis saatava vähästä irti paljon. Säkeet voivat olla katkonaisia, kuin irti jostain kontekstista, josta on vain haipuva aavistus.    Labyrintti sisältää nimensä mukaisesti labyrinttejä ja niissä vipeltäviä koe-eläimiä, yleensä hiiriä. Runoissa puhutaan koehenkilöistä, asetelmista, tieteen kieltä.   

Ihmisaivot ovat edelleen kaikkein käytännöllisin väline 

kolmiulotteisten karttojen säilyttämiseen.

Kolme

Kolme

Sirpa Kyyrönen on tähän asti lukemani perusteella ollut luotettava, hyvä runoilija, eikä Nimesi on Marjatta tätä käsitystä horjuta. Einari Vuorela -palkinnolla vuonna 2023 palkittu kokoelma käsittelee halua ja lisääntymistä, biologiaa ja mytologiaa. Sekoitus on kiehtova ja kokonaisuus houkutteleva.    Nimesi on Marjatta on tietysti heti viittaus Kalevalaan ja puolukasta hedelmöittyvään Marjattaan. Luontoa eri muodoissaan riittää runsaasti: näissä runoissa on lintuja, marjoja, kasveja, lisääntymistä, elämää. Yhdistelmä mytologiaa ja tiedettä toimii erittäin hyvin, runot ovat tukevasti kiinni monenlaisissa maailmoissa ja rönsyävät mieltä kutkuttavalla tavalla eri suuntiin.   

Aamunpaljaus, aamunkoiperhonen,
mitä muita kieliä sinä puhut kuin halua
sykkiviä lintuparvia, kun koko olemus sakkaa ilosta
voi kävellä päämäärättä sinne 

Nimesi on Marjatta

Olli Sinivaara on näitä runoilijoita, joihin tutustuin Tanssiva karhu -projektini myötä – Puut oli ensimmäinen voittaja sen jälkeen, kun luin kaikki siihen mennessä palkitut. Erinomainen kokoelma jätti halun tutustua Sinivaaran tuotantoon tarkemmin ja nyt kirjastotarjonnan satunnaistekijä toi lopulta luettavakseni Valonhetki-kokoelman vuodelta 2009. Se on, näemmä, kolmas osa trilogiasta, mutta ehkäpä runouden kohdalla tällainen trilogiallisuus ei varsinaisesti aseta vaatimuksia oikeassa järjestyksessä lukemisesta.    Valonhetkessä Sinivaara kirjoittaa sekä proosamaisempaa runoa että perinteisen oloista parisäettä. Parisäkeissä on oivaltavaa säkeenylitystä, ja varsinkin teoksen ensimmäisen osion runot ovat puhuttelevaa tekstiä, jossa on kiinnostavaa luontokuvausta.   

Kuljemme ja kuulemme, miten metsä elää,
miten vihreys hengittää ja tuskin kuiskaa,

kun puhumme tiedämme puheen olevan
tuulta ja veden läikettä, taivaan kirkkautta

johon aina kirjoitetaan vain sama laulu,
lyhyt tokaisu kuin kulkematon linnunrata:

polkuja ja vuoria kyllä riittää, maa kantaa,
kädet ja jalat ainoat asiat, kirveet ja kuvat. 

“keksii itsensä keksii nämä ei mitenkään erityisen historialliset hetket, / keksii näkymättömän joka syöksyy läpi silmien läpi ikkunan läpi pilvien,”

“latvusseinämän kullasta leikataan pisara”

Puihin

Eeva-Liisa Manner oli tärkeimpiä suomalaisia runoilijoita, todellinen mestari. Hän kirjoitti myös proosaa. Manneriin erikoistunut Tuula Hökkä on toimittanut Mannerin proosateoksista Kävelymusiikkia-kirjan, johon on koottu Mannerin kolme romaania, novellikokoelmat ja lisäksi nipun lehdissä julkaistuja novelleja. Prosaistina Manner ei ollut järin pitkäsanainen, joten kootut teokset mahtuvat noin 600 sivuun.    Romaaneista ensimmäinen ilmestyi vuonna 1951. Tyttö taivaan laiturilla on lapsuuskuvausta menetetystä Viipurista, kertomus vähän hankalasti kansakoulun järjestelmään solahtavasta Leenasta. Noin satasivuinen pienoisromaani on vahvasti psykologinen ja lapsinäkökulmansa myötä kiehtova. Toinen romaani, vuonna 1963 ilmestynyt Oliko murhaaja enkeli? oli se varsinainen syy, miksi kokoelmaan ylipäänsä tartuin. Salanimellä Anna September kirjoitettu dekkariparodia kuulosti mielenkiintoiselta ajatukselta. Sitä se olikin: kustannusmaailmaan sijoittuva rikostarina oli melkoista tykittelyä täynnä kirjallisuusviittauksia ja kummia hahmoja. Noin satasivuinen pienoisromaani tämäkin.    Kolmas romaani on sitten 1970-luvulta. Varokaa, voittajat ilmestyi ensin 1972 ja sitten korjailtuna versiona 1976. Tässä kirjassa on vuoden 1972 versio, mutta myös kaikki korjaukset. Vuoden 1976 versiota on kuitenkin vähän vaikea lukea, kun sen muutokset ovat alaviitteissä. Tarina sijoittuu ”latinalaiseen maahan”; vähän epäselväksi jää, onko se kenties Espanja vai joku Latinalaisen Amerikan espanjankielinen maa. Ympäristö on epämääräinen ja tarina myös ajaton, vaikka sijoittuukin julkaisuaikansa nykyaikaan. Se kertoo poliittisesta salamurhasta pikkukylässä. Elokuvallinen romaani on kovin vertauskuvallinen ja ja vakava.    Koko kokoelmalle nimensä on antanut Kävelymusiikkia pienille virtahevoille -novellikokoelma vuodelta 1957. Siinä on tusinan verran lyhyitä novelleja, ”harjoituksia”, kuten Manner niitä luonnehtii. Psykologisia, kummallisia, kokeilevia – ei välttämättä mitään kovin totista kirjallisuutta, toisaalta aika raskaita aiheitakin. Ei mitään kovin yksinkertaista tai helppolukuista. Rakkausjuttuja ja groteskeja -otsikon alle niputetut lehdissä pääasiassa 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneet kirjoitukset sen sijaan sisältävät tämän kokoelman mutkattominta antia, jopa vallan nokkelia rakkaus- ja rikosjuttuja.    Kävelymusiikkia on tietysti arvokas teos. Eeva-Liisa Mannerin tuotannon kokoaminen kaksiin kansiin – tämä Kävelymusiikkia proosalle ja Kirkas, hämärä, kirkas runoille – on arvokasta työtä Tuula Hökältä ja Tammelta. Mielenkiintoista luettavaa nämä proosateokset ovat; en kuitenkaan välttämättä suosittele tekemään samoin kuin minä, eli lukemaan kaikki 600 sivua kerralla. Se on raskas työmaa! Lähestymällä pienemmissä annoksissa kokonaisuus on epäilemättä nautinnollisempi. Omasta hyllystäni löytyy Kirkas, hämärä, kirkas; tälle en koe niin suurta tarvetta. Runokokoelma on muutenkin selvästi helpompi hankkia, kiitos vuonna 2021 ilmestyneen uuden painoksen. Kävelymusiikista ei ole otettu uusia painoksia sen ilmestyttyä vuonna 2003. Suuren runoilijan proosa lienee kuitenkin vähän marginaalisempaa. 

Päivä on jo nimeltään viittaus Leevi Lehdon samannimiseen teokseen ja perusideakin on sama. Lehdon teoksessa otettiin STT:n yhden päivän uutisvirta ja laitettiin lauseet aakkosjärjestykseen (Lehdon taustalla häilyy Kenneth GoldsmithinDay, jossa kirjoitettiin kirjaksi yhden päivän The New York Times alusta loppuun). Laura Tressel tekee saman muistisairaiden vanhusten hoitokirjauksille. Lähtömateriaali on siis kovin erityyppistä ja koska aidot tekstit ovat vahvan tietosuojan takana – potilaan omainen ei esimerkiksi pääse käsiksi kaikkiin näihin tietoihin – tässä teoksessa tekstit ovat fiktiivisiä.    Ei anneta sen haitata, sillä aidolta hoitotyön ja hoitamisen kuvaukselta tämä tuntuu, virheineen kaikkineen. Kirjaukset ovat ohjeistusten mukaisia. Kirjasta välittyy hyvin, millaisia toimenpiteitä hoitamiseen kuuluu. Näkyy hoitotyön toisteisuus, rutiinit ja rytmit, jotka päivään muodostuvat. Muistisairaan hoitamisen raskaus: “Kelpuutti lopulta toisen hoitajan, joka sai rouvan vakuutettua, että kaalikääryleet ovat syömäkelpoisia ja vaarattomia”.    Entäs itse asiakas? Välillä kirjauksista pilkahtaa muistisairaan persoonaa: harmistuksia, ilonaiheita, mieltymyksiä, suhteita toisiin asukkaisiin ja niin edelleen. Toisinaan kirjaukset ovat hyvin niukkoja, toisinaan kirjaaja on sanaillut notkeammin, jotkut hoitajista taas osaavat suomea heikommin. Vaikka kirjaukset ovat ohjeenmukaisia, niissäkin näkyy pilkahdus persoonallisuutta siellä täällä.    Siinä missä Lehdon Päivä on aika raskas kokonaisuus lukea, Tresselin Päivä on huomattavasti napakamman mittainen ja helpompi omaksua. Onko aakkosjärjestykseen laittamisessa sitten mitään mieltä? On hyvinkin. Se palvelee muutamaakin tarkoitusta: ensinnäkin, se tekee tästä kirjallisuutta, eikä vain hoitokirjauksia. Lisäksi se tuo hienosti esille hoitamisen arjen toisteisuuden ja samana toistuvat rakenteet. Tällä tavoin kirjattuna hoitotyö näyttäytyy yleisenä ilmiönä, ei yksittäistapauksina.    Hoivaa suljetaan laitoksiin pois silmistä ja pois mielestä. Päivä tuo sitä taas näkyville tavalla, joka on kirjallisesti kiinnostava ja toisaalta hoitotyötä kunnioittava. 

Onpa hyvä, että on Lastenkirjainstituutin Punni-palkinto! Olisi mennyt tämäkin kirja aivan ohi silmien, jollei se olisi voittanut Punnia. Paljon aikuisille kirjoittaneen Eveliina Talvitien esikoislastenkirja on Jani Ikosen kuvittama kertomus Leestä, joka asuu yhdessä isänsä kanssa.    Leellä on monenlaisia erityisvoimia ja hän pärjää aivan hyvin yksin, vaikka kaikki aikuiset aina kyselevät, onko hänellä ystäviä. Vaan eräänä päivänä Lee kohtaa keltatakkisen vesilätäköissä hyppijän, joka näyttää mallia ensiluokkaisesta keinuhypystä, mutta katoaa ennen kuin Lee ehtii kiittää. Olisiko tästä lätäkköhyppijästä ystäväksi?    Ai niin, minä olen muuten Lee on todella hieno kirja. Lukija pääsee sukeltamaan Leen omaperäiseen maailmaan ihastuttavalla tavalla. Kirjan värikäs kuvitus tukee tekstiä ensiluokkaisesti ja auttaa havainnollistamaan Leen ajatusmaailmaa. Lee on erityislapsi, mutta asiasta ei sinänsä tehdä numeroa, Lee vain on oma erityinen itsensä. Myös Leen ja isän välinen suhde esitetään kirjassa lämminhenkisesti.    Ilahtuneena panen merkille, että takakansi lupailee tämän olevan ensimmäinen osa kirjasarjaa. Leen elämästä saamme siis kenties lukea jatkossa lisääkin. Toivottavasti, sen verran hieno elämys tämä ensimmäinen kirja oli! 

Iso säätiö antaa monivuotisen rahoituksen teatteria, kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistelevälle hankkeelle, jossa kirjan kertoja on mukana. Ruumiillisuutta käsittelevään työryhmään otetaan mukaan H, taiteilija, joka vaikuttaa aiheen asiantuntijalta. Kertoja alkaa ystävänsä ja H:n kanssa työstää taidetta, mutta pian taiteellinen työ saa seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan piirteitä. Taustatutkimusmatka Berliinin onkin itse asiassa seksiklubeilla kiertelyä.    Vaan mitä tapahtuu, kun kertoja nostaa asian esiin työpaikallaan, Taideyliopistossa? Eipä paljon mitään. Jollakulla on ”kokemus epäasiallisesta kohtelusta”. Laitoksen kulttuuriin kuuluu hiljainen hyväksyntä eettisesti kyseenalaiselle toiminnalle, etenkin jos sitä tekevät arvostetut taiteilijanerot. Miten sitä paitsi voi edes tehdä taidetta, jos pitää jatkuvasti varoa rajojen rikkomista?    Kertoja ajautuu kammottavaan kafkamaiseen limboon, jossa seksuaalisen väkivallan kokemuksista ei saa puhua, koska asiaa ei ole oikeudessa todettu rikokseksi. Ei siis saa puhua rikokseen viittaavin termein. Ei siis oikeastaan saa puhua kokemuksestaan ollenkaan, jolloin se kokemus ikään kuin lakkaa olemasta olemassa. Mutta ainakaan herkkää taiteilijaneroa tai laitoksen institutionaalista ylpeyttä ei ole loukattu.    Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta tuntuu vahvasti henkilökohtaiselta ja omakohtaiselta. En ole kuitenkaan erityisen kiinnostunut, onko se totta, ovatko nämä asiat tapahtuneet ja kuka H on. Minusta tässä on kiinnostavampaa se yleinen taso: tällaista seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta on, näin sitä institutionaalisella tasolla vaiennetaan ja hiljennetään ja suojellaan, tällaista on käytännössä raiskauskulttuuri.    Väistämättä mieleen tulee Susanna HastinRuumis/huoneet, jossa pureuduttiin niin ikään syvälle seksuaalisen väkivallan jättämiin traumoihin. Tässä asetelma on erilainen, mutta uhrin kohtelussa paljon samaa vähättelyä ja kyseenalaistamista. Tämäkin on tärkeää, tarpeellista kirjallisuutta, sekä naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan yleisyyden vuoksi että ravistelemaan instituutioiden tapaa hiljentää uhreja ja lakaista ongelmia maton alle.