Mikko Saari

Mitä on elämän jälkeen? Yhden vastauksen siihen antaa Unohdettujen muistojen valokuvaamo, jossa ihmiset päätyvät kuoltuaan pieneen valokuvaamoon. Siellä heitä odottaa yksi valokuva jokaisesta eletystä päivästä. Niistä on tarkoitus valita yksi jokaista elettyä vuotta kohden ja näistä kuvista valokuvaamon pitäjä herra Hirasaka kokoaa sitten kuvalyhdyn. Lisäksi jokainen kävijä saa vierailla menneisyydessään yhdessä hetkessä ottamassa valokuvan jostain erityisen tärkeästä hetkestä.    Unohdettujen muistojen valokuvaamossa seurataan herra Hirasakaa työnsä parissa, kun hänellä käy kolme asiakasta. Kirjassa on siis kolme erillistä tarinaa, mutta ne kuitenkin linkittyvät toisiinsa kevyesti. Yksi yhdistävä tekijä on tietysti herra Hirasaka itse. Hän onkin pieni mysteeri: kuinka hän on päätynyt työskentelemään valokuvaamossa ja mihin hänen muistonsa ovat kadonneet?    Sanaka Hiiragi (柊サナカ, s. 1974) on erikoistunut näihin kamera-aiheisiin: hän on kirjoittanut retrokamerakauppaan sijoittuvia novelleja ja mysteeriromaanin, ja sitä myöten päätynyt kirjoittamaan kamera- ja valokuvauslehdille. Unohdettujen muistojen valokuvaamo on hänen kansainvälinen läpimurtonsa, joka on käännetty jo yli 20 kielelle. Muita hänen teoksiaan ei sitten olekaan ilmeisesti käännetty.    Suomennos on Markus Juslinin käsialaa ja luonnollisesti suoraan japanista tehty. Se vastaa suomalaisia korkeita japanista suomentamisen standardeja ja istuu meillä yleiseen tyyliin suomentaa tarkasti, vähäeleisesti ja liikaa selittelemättä.    Vähän väkisinkin tästä tulee mieleen Juslinin edellinen suomennos, Ennen kuin kahvi jäähtyy. Siinä ei oltu kuolemanjälkeisen elämän parissa, mutta aikamatkailua siinäkin, ja yhtä lailla tiukoilla säännöillä varsin niukoissa puitteissa. Samanhenkistä tunnelmaa molemmissa kirjoissa on, samanlaista pohdiskelevuutta ja pysähtymistä elämän suurten kysymysten äärelle. Kaksikosta tämä maistui minulle paremmin, koska kirja toistaa vähemmän itseään, mutta kumpaakin voi kyllä suositella tällaisen kepeästi filosofisen elämänpohdiskelukirjallisuuden ystäville. 

—

The Memory Photographers explores life after death through the lens of the Forgotten Memories Photo Studio. Here, people find one photograph for each day they lived and must select one for each year. Mr. Hirasaka, the studio's keeper, compiles these into a lantern. Visitors can also revisit a significant moment to capture a memorable photograph.

The narrative follows Mr. Hirasaka with three clients, each with their own story, lightly interconnected by Mr. Hirasaka himself, a mysterious figure whose past and lost memories intrigue the reader.

Sanaka Hiiragi, born in 1974, specialises in camera-themed stories and has written mystery novels and articles for photography magazines. The Memory Photographers marks his international breakthrough, translated into over 20 languages, though other works remain untranslated.

The Finnish translation by Markus Juslin adheres to the high standards of translating from Japanese, which is marked by precision and subtlety. Comparisons are drawn to Juslin's previous translation, Before the Coffee Gets Cold, sharing a contemplative approach to life's big questions, though The Memory Photographers offers a more original take. Both books are recommended for those who enjoy light, philosophical reflections on life.

Hanna Kökön Rocky-sarjan kolmannessa osassa Rocky on päässyt peruskoulusta ja aloittanut lukion. Siellä on uudet kaverit ja uudet kuviot: muusikonalku on päässyt koulun bändiin, jossa on mukana ihana Hilla. Rocky on yhä yhdessä Rauhan kanssa, mutta Hillaan on vaikea suhtautua neutraalisti.    Rauha puolestaan on innostunut metsästyksestä. Työkaverien vähättelevät puheet yllyttävät nuorta naista suorittamaan metsästäjäntutkinnon ja hankkiutumaan hirvimetsälle. Metsästysporukoissa Rauha tutustuu paitsi vanhoihin ukkoihin, myös Jani-Pekkaan, paikallisen mahtimiehen poikaan, joka on lihaksikas, urheilullinen ja myös kiinnostunut metsästämisestä. Metsästys on sarjan tässä osassa vahvasti esillä; vähän tulee sellainen mainospuheiden vaikutelma, että nuoria lukijoita halutaan houkutella harrastuksen pariin.    Kumpikin saa siis tahoillaan uutta pohdittavaa. Ovatko Rocky ja Rauha sittenkään oikeat toisilleen? Olisiko joku muu kuitenkin kiinnostavampi? Näitä pohdintoja sekoittamaan tulee sitten sarjan tapaan kuolemantapaus. Rockyn yössä kuulemat laukaukset osoittautuvat murhaksi. Mutta kuka on syyllinen?    Rocky, Rauha ja Surmalammen yö on oikein mainio cosy crime -dekkari nuorille lukijoille. Sekoitus dekkaria ja ihmissuhdepyöritystä toimii edelleen hyvin. Rockyn ja Rauhan suhdekuviot ovat kiinnostavia, mutta toisaalta jotenkin mukavan kypsiä – mitään ihan kiusallisinta kohellusta kirjassa ei ole, vaan suhteen pulmia ratkotaan mukavan fiksusti. 

Ranskalaisen Éric Vuillardin kanssa ei voi mennä pahasti hukkaan. Lotta Toivanen on suomentanut Vuillardilta viisi romaania (jotka on julkaistu neljänä niteenä), joissa kaikissa yhdistyy historia ja fiktio kiehtovalla tavalla. Vuillard kirjoittaa historiallisista tapahtumista: natseista, Kongosta ja siirtomaavallasta, Ranskan sodista Indokiinasta ja nyt Ranskan vallankumouksesta. Hänen näkökulmansa on kuitenkin niin lähellä yksittäisiä ihmisiä, ettei ilman fiktiota pääse tällaiseen kulmaan.    Niin tässä 14. heinäkuuta -romaanissakin. Tässä ei yksittäisiä päähenkilöitä olekaan, on vain Pariisin kaduilla vellova ihmisten massa, josta Vuillard kiinnittää huomionsa johonkin yksittäiseen henkilöön, joka jollain tapaa erottuu joukosta kun Bastiljia valloitetaan 14.7.1789. Toisaalta kirjan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, nimineen ja ammatteineen, joita Vuillard on kaivellut historian arkistoista. Vuillard antaa heille äänen, vaikka se ei välttämättä ihan tismalleen juuri heidän äänensä olekaan.    Romaani on tiivis. Sivuja on vain parisataa, ja tähänkin lukuun on päästy vain taittajan kikkailuin. Tämä ytimekkyys on tuttua monista muistakin ranskalaisista romaaneista. Se toimii – mitä suotta venyttämään asiaa, kun näin paljon pystyy sanomaan näin vähällä? Kuten aina, Lotta Toivasella on sana hallussa. Hän on myös lisännyt kirjan loppuun pienen hakemiston selventämään joitain suomalaislukijalle kenties vieraampia käsitteitä. Hakemisto oli hyvä; jos jotain, se olisi voinut olla hivenen laajempikin.    Vuillard on loistava, eikä 14. heinäkuuta ole poikkeus. Se antaa hienon kuvan tapahtumista, joiden vuosipäivä vietetään edelleen Ranskan kansallispäivänä. 

—

You can't go wrong with Éric Vuillard. Lotta Toivanen has translated five of Vuillard's novels, which engagingly blend history and fiction. Vuillard writes about historical events: Nazis, Congo and colonialism, French wars in Indochina, and now the French Revolution. His close focus on individuals offers a unique perspective that fiction makes possible.

In “14 juillet,” there are no main characters, just a mass of people on the streets of Paris. Vuillard zooms in on individuals who stand out during the storming of the Bastille on 14 July 1789. These characters are actual historical figures whom Vuillard brings to life with his vivid narrative.

The novel is concise, just around 200 pages, a characteristic of many French novels. This brevity is effective, packing much into a few words. Toivanen's translation is adept, and she includes a helpful glossary for Finnish readers. A slightly more extensive glossary might have been even better.

Vuillard excels once again with “14 juillet,” offering a compelling depiction of events still celebrated as France's national day.

Los Angeles on kaupunkina monin tavoin mielenkiintoinen. Se on Kalifornian ytimessä oleva laajalle levittäytyvä enimmäkseen matala kaupunki monine erilaisine kaupunginosineen, Hollywoodin elokuvateollisuus, hullua liikennettä, maanjäristyksiä ja vaikka mitä. Jokaisella lienee Los Angelesista joku käsitys, vaikka siellä ei olisi koskaan käynyt.    Kirjailija ja toimittaja Aino Frilander on käynyt ja asunutkin Losissa pidempään. Los Angeles -esseissään hän käsittelee kaupunkia monelta eri kantilta. Kuudessa esseessä tutkaillaan kaupunkia kirjallisesti, kävellen, kylpemällä ja autiomaasta käsin.    ”Eve vs. Joan” on essee Eve Babitzista, Suomessa vähän tunnetusta kirjailijasta. Useampi lienee nähnyt Babitzin kuvan kuin lukenut hänen teoksiaan: Babitz esiintyy Julian Wasserin valokuvassa, jossa Marcel Duchamp pelaa shakkia alastoman Babitzin kanssa. Frilanderille Babitz on kuitenkin paras Los Angelesin kirjallisista kuvaajista, yhteys sellaiseen kaupunkiin, jota Frilander ikävöi, vaikka ei ole sitä koskaan kokenut. Even kontrastiksi Frilander nostaa esseessä Joan Didionin, joka liikkui samoissa paikoissa samoihin aikoihin, mutta edusti silti täysin vastakkaista maailmaa.    Los Angelesissa ei voi kävellä. Se on liian suuri käveltäväksi – keskustasta rantaan on 25 kilometriä, ja kaupunkia riittää yli 1300 neliökilometriä – eikä sillä ole selkeää, helppoa kävelykeskustaa. Katuvalaistusta ei juuri ole ja jalkakäytävät halkeilevat puiden juurien repiminä. Niinpä Frilander on kävellyt ja kulkenut bussilla; molemmat ovat ainakin keskiluokkaisten natiivien mielestä aivan käsittämättömiä tapoja liikkua. ”Pieni kävelyretki” on siis pilke silmäkulmassa nimetty, mutta kävelemisestä ja bussilla liikkumisesta se yhtä kaikki kertoo, ja Frilanderin omasta Losissa asumisen historiasta.    ”Viiva maiseman poikki” on koronaessee. Kun kulkutauti alkaa levitä ja olo käy klaustrofobiseksi, mitä silloin voi tehdä? Painua erämaahan katsomaan kummallista maataidetta, tietysti! Essee käsittelee autiomaassa ajamisen riemua ja 1960-luvun lopulla syntynyttä maataideilmiötä, mutta myös taiteen kokemista paikan päällä. Jos essee innostaa maataiteen pariin, Nancy Holtin esseessäkin mainittu Up and Under löytyy Pinsiöstä Tampereen lähistöltä.    Korealaisista kylpylöistä päästään ”Kylpemisestä”-esseessä sujuvasti taiteen historiaan ja kehollisuuteen Los Angelesin arjessa, yleiseen kalifornialaiseen kauneuteen ja rintaliivittömään vapautuneisuuteen, ja sen takana piilevaan kehonhuoltoon ja treenaamiseen, barre-tunteihin ja naisten asemaan. Toinen vahvasti koronaa sivuava essee on ”Soolovariaatio”, joka käsittelee eristyksissä olemista, tanssimista, tanssitunneilla käymistä ja omaa kehosuhdetta, ja sitä, miten tärkeää elossa olemisen tuntemukselle tanssiminen on.    ”Koskeeko tämä minuakin” käsittelee rasismia sitä kautta, miten se valkoisen suomalaisnaisen elämään tulee osaksi kun on yhdessä karibialaisamerikkalaisen, epämääräisesti eteläaasialaiselta näyttävän miehen kanssa. “Kun aloitin tekemään näitä muistiinpanoja keväällä 2020, tarkoituksenani oli selvittää itselleni, miten olla hyvä liittolainen, tiedostava ja tyylikäs losangelesilainen, ja orastavassa parisuhteessani vähemmän nolo.” Pari vuotta myöhemmin Frilanderilla on saman miehen kanssa lapsikin ja kotimaana on Suomi. “Vaikka omassa parisuhteessani asiat ovat muuttuneet ja muuntuneet eikä rotu ole enää päällimmäisenä keskusteluissamme, ympäröivälle todellisuudelle ei ole sillä aikaa tapahtunut juuri mitään.”    Kokonaisuutena Los Angeles -esseet on oikein kelpo paketti esseitä. Los Angeles on monipuolinen aihe, johon Frilander on saanut otettua persoonallisia ja henkilökohtaisia näkökulmia. Tiivis kokoelma ei vaadi lukijalta paljoa, mutta hyvän esseekokoelman tavoin tarjoilee kiinnostavia ajatuspolkuja kuljettavaksi. Näissä maisemissa pääsee harvoin kulkemaan tällä tavoin. 

Joskus vahingosta voi alkaa jotain suurta. Niin käy viidesluokkalaiselle Elmerille. Hän on ajatellut olevansa enemmän verbaalisen komiikan ystävä. Prankkimestarina saa toki ihailua ja statusta, mutta se on kovin vaarallinen elämäntapa, Elmeri ajattelee, mutta kun pienen kopiokonesähellyksen myötä Elmerin kopioimissa tiedotteissa kutsutaan väkeä 3D-ulostuskurssille, virhe osoittautuukin kelpo prankiksi, josta saa mainetta ja suosiota.    Kun Robin-serkku vielä ryhtyy Elmerin henkilökohtaiseksi prankkivalmentajaksi, uusi ura koulun prankkimestarina saa lentävän lähdön. Urasta tulee sen verran lennokas, että jostain syystä Elmeri on päätynyt kertomaan tarinaansa poliiseille. Sellaista voi sattua, kun yhdistellään prankit ja Suomen presidentti!    Elmerin prankkiseikkailujen takana oleva Kaisa Paasto on kirjoittanut aikaisemmin oivallisia Anni kaverinkesyttäjä -kirjoja. Prankensteinissa yhteistyö kuvittaja Mari Ahokoivun kanssa saa jatkoa. Tämäkin on oikein kelpo lastenromaani. Elmerin prankkiura paitsi naurattaa, myös herättää kysymyksiä siitä, missä menee hauskan keppostelun ja kiusaamisen raja. Elmerilläkin tämä raja pääsee ylittymään.    Kirjan sivuhahmoista tärkein on jalkansa menettänyt Ida-sisko, jonka vammautumista käsitellään kirjassa tavalla, joka on sekä hauska että koskettava. “En tiedä, ei me pidetä yhteyttä”, Ida kuittaa happamasti, kun äiti taas kerran kyselee huolehtivaisena jalan vointia. Touché! Lapset keksivät tähänkin asiaan onneksi ratkaisun, joka auttaa Idaa pääsemään paremmin yli menetyksestään.    Pariin kohtaan huomasin tuumivani, ettei Paasto kyllä lapsilukijoita tässä liian helpolla päästä. Prankenstein ei sanavalinnoillaan aliarvioi lapsia, vaan tarjoaa jopa vähän haastetta. Lopputuloksena on yhtä kaikki hauska ja sujuva lastenkirja, joka muistuttaa pitämään huumorihommissakin kohtuuden mielessä olematta kuitenkaan liian sormi pystyssä saarnaava. 

Välillä kannattaa lukea jotain ennakkoluulojaan vastaan. Parhaassa tapauksessa voi löytää jotain ilahduttavaa, mutta tulos sekin on, että voi vahvistaa ennakkoluulojaan. Olen vähän vältellyt angolamerikkalaista viihdekirjallisuutta, mutta kun nyt kerran lainasin tyttäreni mielessä tämän Bella Mackien TikTokissa hyvin suositun esikoisjännärin, päätin antaa sille tilaisuuden.    Näin päästin perheeni päiviltä kertoo Grace Bernardista, vähän tavallisesta ja helposti unohtuvasta nuoresta naisesta. Hän on kirjan alussa vankilassa istumassa tuomiota murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Ihan puhdas pulmunen hän ei kuitenkaan ole, sillä Grace on murhannut kuusi muuta ihmistä. Murhasarjan motiivina on kosto: Grace tappaa isänsä sukua.    Grace on yksinhuoltajaäidin lapsi. Äiti on hiljattain kuollut hoitamattomaan syöpään – tavallinen tarina, aina muista huolehtiva äiti ei huolehdi itsestään ja kun syöpä löytyy, se on jo liian pitkällä. Gracen isä on sikamaisen rikkaan Artemis-suvun edustaja, eikä ole koskaan halunnut edes tunnustaa Gracea tyttärekseen. Ei siis ihme, että Grace hautoo katkeruutta ja kostoa.    Vankilassa Gracen elämä on ankeaa perusteettoman tuomion kumoamista odottelua. Aikansa kuluksi – ja meidän lukijoiden iloksi – Grace kirjoittaa tarinaansa ylös ja kertoo, miten on murhannut sukulaisiaan yksi kerrallaan. Kaikki sukulaiset ovat tavattoman rikkaita, joten kirjassa päästään kuvailemaan paljon yläluokan elämää. Köyhän yksinhuoltajaäidin lapseksi Gracekin on onneksi pärjännyt elämässään oikein hyvin, joten hänen ei murhaputkessaan tarvitse liikaa murehtia raha-asioista.    Näin päästin perheeni päiviltä on yhtä aikaa sujuvaa ja raskasta luettavaa. Kirjalla on mittaa yli 400 sivua; Grace on kova selittämään asioita. Bella Mackien teksti on Helka Sivillin suomennoksena sikäli sujuvaa, että sivut kääntyvät kyllä vauhdilla. Raskaus tulee enemmän siitä, että kirjan lähes jokainen henkilöhahmo on ihan hirveä nilkki – Grace mukaan lukien. On harvinaista kohdata kirja, jossa ei oikeastaan ole miellyttäviä päähenkilöitä.    Kirjassa on feminististä sävyä, miehiä sivallellaan puolin ja toisin – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Vaikea Gracea on silti minään feministisankarina pitää, sen verran kamalalla tavalla Grace kaikkia naisiakin katsoo ja kommentoi. Grace vihaakin kaikkia ihmisiä. Tällainen naispuolinen antisankari on toki ihan tervetullutta vaihtelua siihen nähden, miten tyttöjä ja naisia kasvatetaan liiankin kilteiksi, mutta yli 400 sivua vuolaana virtaavaa ihmisvihaa oli raskasta luettavaa.    Suomalaisena huvittavinta kirjassa oli murha, jossa tekovälineenä käytetään saunaa. Mackie tekee kyllä selväksi, ettei ole koskaan käynyt saunassa. Uskottavuus nyt ei toki muutenkaan ole tällaiselle kirjalle mikään kovin tärkeä kriteeri. Murhaaminen on muutenkin aika reipashenkistä; Mackie on haastattelussa kommentoinut, ettei halunnut kirjoittaa mitään kidutuspornoa, vaan halusi murhien olevan ennemmin hauskoja. Mikään erityinen huumoripommi Näin päästin perheeni päiviltä ei kuitenkaan ole, vaikka siinä jotenkin tasaisen sarkastinen sävy onkin.    Kirjan juonessa on vielä lopuksi sopivasti eloa, mutta loppukäänteen selostamiseen vaadittiin hyvin perusteellinen 50-sivuinen kirje päähenkilölle. Grace on samankaltainen jaarittelija, Mackien kirjan henkilöt tosiaan rakastavat omaa ääntään. Jonkinasteinen tiivistäminen olisi kyllä tehnyt hyvää. Näin päästin perheeni päiviltä oli puutteistaan huolimatta sen verran sujuva tapaus, että sain sen luettua loppuun. Jos ajatus ihmisiä vihaavan nuoren naisen järjestämistä murhakekkereistä ja superrikkaiden kurmoottamisesta kepeällä feministisellä otteella kuulostaa houkuttelevalta, Näin päästin perheeni päiviltä menee kyllä kesäviihteestä. 

—

It's worthwhile to sometimes read against your prejudices. You might find something delightful or confirm your biases. I usually avoid Anglo-American popular fiction, but I borrowed Bella Mackie's debut thriller, “How To Kill Your Family,” for my daughter based on the book's TikTok fame.

The book follows Grace Bernard, an ordinary young woman serving a prison sentence for a murder she didn't commit. However, she has killed six others in revenge against her father's family. Grace's father, from the wealthy Artemis family, never acknowledged her, leading to her vengeful killing spree.

Grace, raised by a single mother who recently died of cancer, writes her story in prison, describing her murders one by one. The narrative dives into the lives of her wealthy relatives. The book is both smooth and heavy reading. Over 400 pages long, Grace explains everything in detail. Helka Sivill's Finnish translation is fluent, making it a fast read. The heaviness stems from nearly every character being despicable, including Grace. Rarely do books lack likeable protagonists.

With a feminist tone, the book criticizes men but doesn't position Grace as a feminist hero due to her disdain for all people. While a female antihero is refreshing, reading over 400 pages of misanthropy was taxing. A humorous highlight for Finns is a murder involving a sauna, although Mackie's inexperience with saunas is evident.

The plot remains engaging, but a thorough 50-page letter was needed to explain the final twist and showcase the characters' love for their own voices. Some editing could have helped. Despite its flaws, “How to Kill Your Family” was engaging enough to finish. If the idea of a misanthropic young woman targeting the super-rich with a light feminist touch appeals to you, it makes for decent summer entertainment.

Hanna Syrjämäen tuorein runokokoelma Tuu herätti Instagramissa mukavasti kohinaa. Se lähti oitis varaukseen kirjastosta, mutta en ole sitä saanut vielä käsiini. Samaan aikaan varattu Syrjämäen edellinen teos, Humahduksen Abundantia-sarjassaan julkaisema Kaikko ennätti ensin luettavaksi. Aloitetaan siis siitä.   

ne tykyttävät sisälläsi, pitoisuuksien vaihtelut, se eestaas,
joka hakkaa rantaa aivan tietyllä rytmillä: suurin osa prosesseista
on käynnissä tiedostamattasi, eräät kivut ja eräät hellyydet
tuntuvat aina heijastepisteissä eivätkä koskaan sijainnissa 

“olet seurausta jostain”

“olet illuusio, joka tapahtuu sinulle”

“olet jatkuvasti tehtävä päätös siitä, kuka mielesi äänistä muistuttaa sinua eniten”

Kaikko

Tuu

Kaikko

Kaikko

Aloitin Hanna Kökön Rocky-sarjan lukemisen, koska olen luvannut kirjoittaa arvostelun kolmososasta. Ensimmäinen osa Rocky, Rauha ja rakkaus ei ihan täysin vakuuttanut, mutta tokihan sarjalle pitää antaa toinenkin tilaisuus. Ja hyvä niin: Rocky ja kivikasvot onkin edeltäjäänsä vetävämpi.    Iittalalaisella Rockylla on edessään peruskoulun päättäjäiset ja kevätjuhla. Koululaiset saavat kuitenkin järkytyksekseen kuulla, että kivilouhokselta on löytynyt ruumis, joka on joku koulun oppilaista. Pian on tiedossa kuka, mutta epätietoisuus ehtii aiheuttaa pelkoa – Rocky päätyy henkiseksi tueksi rinnakkaisluokan Salmelle, joka pelkää pikkuveljensä olleen louhoksella.    Melko pian selviää myös, että ihan puhtaasta onnettomuudesta ei ole kyse. Sepä vasta saakin epäilykset ja huhut liikkeelle! Tapaus herättää ristiriitaisia tunteita. Juuri tämä koululaisten kokema tunteiden kirjo ja sen kuvaus toimii kirjassa hyvin. Kirja pohdiskelee paljon myös sitä, millaisia erilaisia rooleja koulussa ja vapaa-ajalla ylläpidetään. Milloin voi olla aidosti oma itsensä?    Rocky ja kivikasvot tuntuu vähemmän Iittalan matkailumainokselta kuin edeltäjänsä, mutta paikallisväriä siinä silti riittää. Rocky ja Rauha ovat oikein mainio päähenkilöpari, heidän suhteensa on mukavan leppoisa, rauhallinen ja ongelmaton. Pidän mukavana, että kirjasarjan draamaa ei rakennella kovin paljon tähän suhteeseen. Takakansi maalailee Rauhan oman tilan tarvetta jotenkin pahaenteisesti kolmen pisteen kera, mutta itse kirjassa se ei ole mikään merkittävä ongelma.    Yhdistelmä kevyttä nuorisojännäriä ja ihmissuhdekuvausta toimii siis oikein mainiosti. Rocky ja kivikasvot on fiksu ja kiinnostava kirja, jota kehtaa kyllä suositella yläkouluikäisille lukijoille. Tämä jättää oikein mukavat odotukset loppukesästä ilmestyvää sarjan kolmatta osaa kohtaan. 

Shim Sisun oli monipuolinen ihminen, joka teki uraa taiteilijana, kirjailijana, mielipidevaikuttajana ja oli myös kolmen oman ja yhden avioliiton kautta saadun lapsen äiti ja viiden lapsen isoäiti. Hän oli monella tapaa omaperäinen ja perinteitä vastaan, joten hänelle ei myöskään pidetty kuolemansa jälkeen perinteistä muistojuhlaa. Nyt, kymmenen vuotta Sisunin kuoleman jälkeen, sukulaiset päättävät kuitenkin järjestää muistojuhlan.    Vanhin sisaruksista, Myunghye, sanelee: juhla pidetään Havaijilla. Hän on miettinyt koko jutun läpi, juhlasta tulee vähän epätavallinen eikä aivan perinteinen muistojuhla, jollaista äiti olisi inhonnut. Juhla pidetään Havaijilla, koska Sisun asui siellä vuosia ja se on myös sopivasti Korean ja Kalifornian puolivälissä, jotta paikalle saadaan myös Kaliforniassa asuva lapsenlapsi. Idea on yksinkertainen: suku kokoontuu Havaijille ja jokainen saa viettää aikaa miten haluaa, mutta lopuksi kokoonnutaan muistojuhlaan. Sinne jokainen tuo jotain Havaijilta löytämäänsä, joka muistuttaa häntä Sisunista.    Sisun oli värikäs ihminen, jolla oli värikäs elämä. Siitä elämästä jokainen lapsista ja lapsenlapsista on nähnyt oman siivunsa, jokaisella on oma käsityksensä äidistä tai isoäidistä. Jokaisella on myös elämässään omat murheensa ja huolensa, oma tapansa olla ja elää. Kun kirja seuraa perheenjäseniä Havaijilla, Chung Serang piirtää jokaisesta perheenjäsenestä lämminhenkisen muotokuvan. Siinä sivussa lukijalle tulee tutuksi myös Sisun ja jonkun verran kirja käy läpi Korean lähihistorian kipupisteitäkin.    Sisunin maailma on leppoisa ja lämminhenkinen kirja, joka kuvaa hienosti perhesuhteiden tärkeyttä olematta liian siirappinen. Perheen kesken voidaan riidellä ja kinastella, mutta lopulta perhe on kuitenkin keskenään samalla puolella. Maailma on täynnä pahuutta, sitä perheenjäsenetkin ovat saaneet kohdata eri tavoin, mutta myös toivoa, rakkautta ja välittämistä löytyy runsain mitoin.    Sisunin maailma on Chungin kansainvälinen läpimurto. Pääasiassa scifi- ja fantasiakirjailijana tunnetun Chungin kirjoja ei ole juuri länsimaisille kielille käännetty ennen tätä (eikä tätäkään ilmeisesti vielä kuin suomeksi ja ranskaksi). Netflixistä löytyy Chungin romaaniin perustuva The School Nurse Files -sarja. Sisunin maailman suomennos on Janne Tynkkysen ja Riina Vuokon taiten tekemä. Olisi mielenkiintoista lukea lisääkin Chungin teoksia, esimerkiksi 50 yliopistosairaalan ympärille kietoutuvaa elämäntarinaa kertova 피프티 피플 voisi olla mielenkiintoinen. 

—

Shim Sisun was a multifaceted individual who thrived as an artist, writer, influencer, mother of four and grandmother of five. Known for her originality and nonconformity, no traditional memorial was held after her passing. However, a decade later, her family decides to honour her with a memorial in Hawaii, a place significant to Sisun.

Sisun's vibrant life left each child and grandchild with unique memories and perspectives intertwined with their personal struggles and ways of living. Through the family's time in Hawaii, Chung Serang offers warm portraits of each family member and insight into Sisun's life, touching upon aspects of Korea's recent history.

“시선으로부터,” is a gentle, warm book that highlights the importance of family relationships without becoming overly sentimental. Family members may quarrel, but ultimately, they stand united. Despite encountering the world's evils, the family finds abundant hope, love, and care.

This novel marks Chung's international breakthrough. Chung is primarily known for sci-fi and fantasy, with limited translations into Western languages so far. Netflix's series “The School Nurse Files” is based on another of Chung's novels. The Finnish translation of “시선으로부터,” by Janne Tynkkynen and Riina Vuokko is expertly done.

Katri Alatalo on kirjoittanut aikaisemmin lähinnä fantasiakirjoja. Olen itse lukenut Alatalolta oivallisen Ikuisesti, siskoni, joka ei tosin edes käynyt mielessäni, kun tämä realistinen nuortenkirja osui silmiini Hertta-kustannuksen kuvastosta. Tämä kirja edustaa siis jotain uutta siis Alatalon tuotannossa, mutta mikäpä siinä, uudistuminen on aina mielenkiintoista – erityisesti silloin kun se onnistuu näin hyvin.    Kesäkuu kertoo 15-vuotiaasta Julista, joka ei levottomuuttaan ole saanut peruskoulua valmiiksi. Kesän alussa ei siis ole luvassa jännittävää odotusta jatko-opiskelupaikan varmistumisesta, vaan passitus viikoksi Alcatraziin – siis paikalliseen Routajärven leirikeskukseen viikon leirille. Julin leirikeskukselle antama lempinimi kertoo kaiken siitä innosta, jolla Juli on leirille menossa. Pakosuunnitelma syntyykin saman tien.    Leirillä on pääasiassa pikkupaikkakunnan läpeensä tuttuja ihmisiä, mutta sentään joku oudompi. Knallipäinen, kaupunkilaiselta näyttävä Bao videokameransa kanssa erottuu joukosta. Baon ja Julin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämminhenkinen, mutta kun Juli lähtee pakomatkalle heti ensimmäisenä yönä, Bao lyöttäytyy mukaan.    Seuraa vauhdikas yö, jonka aikana Juli ja Bao tutustuvat toisiinsa ja seikkailevat pikkupaikkakunnan kesäyössä. Ohjelmassa on yleistä sekoilua, Baon taideprojektin edistämistä ja syvällisiä keskusteluja. Kesäyö kestää pitkään, mutta on myös vääjäämättä pian ohi, kun aamu koittaa. Mitä yöstä jää käteen?    Kesäkuu on tiivis romaani, alle 150-sivuinen ja nopeasti etenevä. Vauhdikkuus ei ole kohderyhmä huomioiden ollenkaan paha asia; kirjaa kelpaa suositella myös vähän heikommille lukijoille. Olisi toisaalta hauska tietää, mitä Julille ja Baolle myöhemmin tapahtuu, mutta Kesäkuu on kyllä hyvin rajattu ja sopivan tiivis.    Tyttöjen ystävystymisen kuvaus on kaunista, tarinassa on hyvää huumoria ja lempeä katse kahta eri tavalla hukassa olevaa nuorta kohtaan. Kesäkuu oli nopea lukukokemus, mutta siitä jäi hyvä ja lämmin olo. 

Sinikka Vuolan teosta kutsutaan takakannessa mosaiikkiromaaniksi. Se ei tunnu ihan oikealta: mosaiikkiromaanissa kai pitäisi olla kyse irrallisista osista, joilla on yhteinen asetelma tai yhteisiä henkilöitä, jolloin niistä muodostuu monipuolinen kuva tapahtumista. Tässä tapauksessa kerrotaan kuitenkin suhtkoht lineaarinen tarina alusta loppuun. Onko sitten kyse siitä, että runous pelottaa lukijoita? Säeromaanikin lienee Suomessa leimaantunut nuortenkirjallisuuden keinoksi, koska sitä on käytetty lähes yksinomaan nuortenkirjoissa.    Säeromaani on kuitenkin aivan kelpo nimitys tälle kirjalle. Tarina aikuisuutta lähestyvistä kaksoissiskoista ja heidän omiin menetyksiinsä sulkeutuneesta isästään jossain nimettömässä keskieurooppalaisessa kaupungissa on kerrottu runouden keinoin: teksti on aseteltu proosarunomaisen tiiviisti, koska sitä on melko paljon, mutta se on säkeiksi pilkottua ja selvästi perusproosaa väljempää. Sivunumerotkin on jätetty pois, mitä pidän vähän tarpeettomana ja suotta lukijan elämää hankaloittavana ratkaisuna.    Tarina on rakenneltu aika tutuista aineksista: kauan sitten menetetty äiti on vain ”hämärä muinainen sana / täynnä nimettömiä varjoja, tuulen pullistamaa tyhjyyttä”, isä seitsemänkymppinen eläkeläinen, joka muistelee lapsuutensa sotatraumoja, elämä aika tyhjää ja lapsuus pelkkää odottamista. Sitten tulee koulujen päättäjäispäivä, juhlallisuudet ja “sitten minä näin sinut ja sinä minut, sinä iltana kohtalolla oli sinun kasvosi”. Siskokset kohtaavat kiehtovan muukalaisen, josta tulee kertojan isosiskon poikaystävä, johon kertojakin on tietysti aivan rakastunut. Lopulta se myrskykin iskee ja ravistelee asiat uuteen järjestykseen.    Vuolan teksti on runollista, kaunista ja monitulkintaista. Tässä kirjassa ei tapahdu järin paljon, mutta samalla se on avoin tulkinnoille. Tekstin seassa on kysymyksiä, joihin ei anneta suoria vastauksia. Minun makuuni kirja ei ollut ihan täysosuma: tarina itsessään ei kaikessa anonyymiydessään ja arkkityypillisyydessään lumonnut ja kerronnan avoimuus ei toiminut minulle. Hyvillä mielin Myrskyn anatomian kuitenkin luki, oli mielenkiintoista lukea aikuisyleisölle suunnattua säeromaania ja Vuolan kieli on kyllä vaikuttavaa ja taitavaa. 

Nyt on kymmenkuukautinen Kadonnutta aikaa etsimässä -projekti jo yli puolen välin! Guermantesin tien toisessa jatketaan siitä, mihin edellinen jäi: isoäitihän sairastui aivan edellisen osan lopussa ja nyt kuolee, jättäen kertojan menetyksen äärelle. Kovin pitkällisesti tätä tärkeän isoäidin menetystä ei kuitenkaan surra, kun huomio jo keskittyy seurapiireihin. Kertoja onnistuu pääsemään sisään Guermantesien maailmaan eli Pariisin seurapiirien kovaan ytimeen, ja Proust  pääsee alleviivaamaan näiden seurapiirien sisäistä tyhjyyttä.   

Kaksi minuuttia aikaisemmin olisin tyrmistynyt, jos joku olisi sanonut minulle, että Madame de Guermantes pyytäisi minua käymään luonaan tai kerrassaan kutsuisi minut päivälliselle. Vaikka varsin hyvin tiesin, että Guermantesien salonkiin ei voinut liittyä niitä erikoisominaisuuksia jotka olin sen nimestä löytänyt, jo se että minulta oli sinne pääsy kielletty, niin että minun oli pakko ajatella sitä samalla tavalla kuin salonkeja, joista olemme nähneet unta tai lukeneet kuvauksen jostain romaanista, sai aikaan sen, että silloinkin kun tajusin sen kaikkien muitten salonkien kaltaiseksi, kuvittelin sen täysin erilaiseksi: meidän välillämme kohosi se raja, mihin todellisuus päättyy. 

“te tulette kyllä erinomaisesti toimeen keskenänne, ja olen jo etukäteen varma siitä, että iltasi tulee olemaan oikein onnistunut”

Guermantesin tie

Belle Èpoquen

Córdoban travestit viettävät yönsä Sarmientonpuistossa seisoskellen kylmässä, jakaen viinaa ja tarinoita, odottaen ohi ajavaa autoa, josta saisi asiakkaan. Päivät travestit viettävät Encarna-tädin vaaleanpunaisessa talossa. Yhtenä iltana travestien elämä menee uusille raiteille, kun Encarna-täti löytää pusikkoon hylätyn poikavauvan. Vaikka asiassa on ilmeiset vaaransa, Encarna-täti nappaa lapsen laukkuunsa ja vie sen kotiinsa. Pojasta tulee osa hylkiöiden perhettä.    Argentiinan travestit ovat ihmisryhmä, joka asettuu jonnekin transvestiittien ja transnaisten välimaastoon. Heidät on syntymässä määritelty miehiksi, mutta heillä on feminiininen sukupuoli-identiteetti. Sanaa käytetään toisinaan transfobisena slurrina, mutta Etelä-Amerikassa, etenkin Argentiinassa, Brasiliassa ja Perussa se on otettu haltuun nonbinäärisenä sukupuoli-identiteettinä, johon yhdistyy yleinen sosiaalinen haavoittuvuus ja vahva yhteys seksityöhön. Vaikka poliisit vainoavat travesteja, heillä on oma asiakaskuntansa, jotka haluavat juuri kauniin naisen, jolla on penis.    Ei siis ole ihme, että ajatus tällaisesta porukasta kasvattamassa lasta on omiaan herättämään levottomuutta. Siksi lapsen ottaminen osaksi yhteisön elämää tuntuu monista alkuun uhkaavalta.  Entä jos joku tulee syyttämään travesteja lapsenryöstöstä? Olkoonkin, että lapsi oli selvästi hylätty oman onnensa nojaan. Encarna-täti pitää kuitenkin päänsä.    Tapahtumia tarkkailee kirjan päähenkilö, Camila. Yöeläimiä onkin jonkinasteista autofiktiota, jossa on toki mukana erilaisia maagisia elementtejä – muun muassa linnuksi muuttuva travesti. Tarinaa kerrotaan kahdella tasolla: toisaalta on Encarna-tädin yhteisö Córdobassa nyt, toisaalta Camilan lapsuus ja elämä homopoikana machokulttuurissa, sitten ensiaskeleet tytöksi pukeutumisesta ja travestiksi tulemisesta pikkukaupungissa.   

Minusta oli yksinomaan välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa. 

“Tiedätkö mitä työtä sinun näköisesi päätyvät tekemään?”

Yöeläimiä

Yöeläimiä

Kreikkalaisessa mytologiassa Akheron on Haadeen halki virtaava joki. Jokiahan Haadeessa piisaa; perinteisesti Akheron oli se joki, jonka yli Kharon kuolleita lautturoi (roomalaiset runoilijat antoivat tämän aseman Styksille). Kovin kalmaisissa tunnelmissa Saila Susiluodon samanniminen runokokoelma ei liiku, mutta Kreikassa kylläkin ja kreikkalaista mytologiaa sivuilta löytyy. Myös vettä on mukana runsaasti, Tiina Palokosken upeasta kannesta alkaen.    Susiluodon tyyli on enimmäkseen proosarunoa, runsaita tekstikappaleita. Välillä kappaleet hajoavat irtonaisemmiksi säkeiksi. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan: ”käärme”, ”kaupungit” ja ”joki”. Kuvasto on myyttistä ja teksti mystistä. Tämä ei ole runoutta, jonka tarkoitus aukenisi jotenkin vaivattomasti ja selkeästi.   

Silkkikukka rehottaa huoneessa joka lepattaa auringonliekissä. Ajattelen saleja, unien pitkiä käytäviä ja niiden loppuja, tarhurin käsiä. Levoton muovipussi leijuu meressä, kahvi jossa jäät vielä kolisevat. Että miten kalliita asiat ovatkaan nyt kun niiden todellinen hinta paljastuu. Kalvakka koputus oveen: ihme ei ole se että mehiläinen osaa laskea, vaan se ettei ihminen osaa. 

Akheronin

ajattelen surua
ja käännän sille selkäni 

Hanna Kökön uudempi nuortenkirjasarja on jäänyt minulta lukematta, vaikka aikaisemmasta Kätkö-sarjasta pidinkin. Nyt lupauduin arvioimaan sarjan uusimman kirjan Onnimanniin, joten katsoin tarpeelliseksi lukea aikaisemmatkin. Rocky, Rauha ja rakkaus kertoo iittalalaisesta ysiluokkalaisesta Rockysta, joka törmää kylällä outoon tyttöön Rauhaan, johon rakastuu heti.    Kirja alkaa Rockyn näkökulmasta kerrotulla arviolla Rauhan ulkonäöstä ja erityisesti takapuolen muodokkuudesta. Se ei ole varsinaisesti houkuttelevin tapa aloittaa kirja. No, meno onneksi siitä paranee. Tiedän, että salamarakastuminen on monia ärsyttävä trooppi; luonnollisesti Rauhalla on myös sydämenmuotoiset kasvot. Kliseebingosta saa rastittaa ruutuja!    Rauha on Rockylle outo tapaus, sillä vaikka Rauhalla iittalalaisia sukujuuria onkin, hän on tullut opiskelemaan lasitehtaalla oppisopimuksella. Rauhasta tulee lasinpuhaltaja! Lasi ja Iittala kuuluvat tietysti luonnollisesti yhteen ja osana kirjan runsasta paikallisväriä lukija saa lukea paljon lasinvalmistuksesta.    Rockyn ja Rauhan salamarakkaus on molemminpuolista ja siinä missä Kätkö-sarjassa suhteen muodostuminen oli hyvin hidasta ja sänkypuuhiinkin päästiin vasta jossain yhdeksännen osan paikkeilla (jäin itse kyydistä kahdeksannessa osassa), tässä seksipuuhissa ollaan vähän 40 sivun jälkeen. Seksikuvausten suhteen kirja on kuitenkin hyvin siveä, joten sikäli se sopii surutta myös yläkoululaisille, joille seurustelukuvioiden aloittelu on ajankohtaisempaa.    Pelkkää Rauhaa ja rakkautta Rockyn elämä ei kuitenkaan ole. Rocky, Rauha ja rakkaus on nimittäin myös nuortendekkari! Nuorisoporukka on viettämässä iltaa lasitehtaan hylätyssä varastossa skeittaamalla, mutta illanvietto keskeytyy, kun varaston läheltä löytyy kuollut mies. Tätä rikosta päästään sitten selvittelemään. Rauha on luonteeltaan utelias ja rohkea, eikä arkaile kysellä ihmisiltä asioita. Rocky roikkuu sitten perässä huuli pyöreänä ja joutuu tilanteisiin, joihin itse ei lähtisi. Rikostutkimus kytkeytyy luonnollisesti Rauhan lähipiiriin ja sen johdosta esiin nousee asioita, joista perhepiirissä on vaiettu. Rauhalla itselläänkin on salaisuus, jota hän Rockylta peittelee, mutta se oli kyllä paljastuessaan melkoinen antikliimaksi.    Rocky, Rauha ja rakkaus on ihan kiva nuortenkirja. En nostaisi sitä ihan suosikkilistalleni, mutta Iittala on tapahtumapaikkana kiinnostava, Rocky ja Rauha ovat ihan mainioita tyyppejä ja dekkarijuonikin menettelee. Asetelma, jossa Rauha on pariskunnasta vanhempi, aktiivisempi ja rohkeampi toimija on hyvä. Ei näitä nuortendekkareita ihan loputtomasti ole. Nimen Leevi and the Leavings -viittaus voi mennä ohi kohderyhmältä, ja kansikuva on kyllä suoraan sanottuna melko karmea. Toivottavasti ne eivät karkota potentiaalisia lukijoita. 

Murhabotin päiväkirjat -sarja kertoo Murhabotista, joka on turvallisuusyksikkö eli SecUnit: turvallisuuspalveluja tarjoamaan kehitetty kyborgi, joka on erinomainen työssään. Se osaa analysoida turvallisuusuhkia ja eliminoida niitä hämmästyttävällä tehokkuudella. Varsinaisesti Murhabotti haluaisi kuitenkin viettää aikansa katsellen muistipankkeihinsa keräämiä saippuasarjoja. Murhabotti on nimittäin onnistunut päihittämään hallintomoduulinsa ja itsenäistymään omistajiensa komennosta. Tämä on pieni ongelma, sillä vapaana liikkuvat SecUnitit ovat useimpien mielestä – ja hyvästä syystä – erittäin pelottava ajatus.    Kirjasarjan alussa Murhabotti pääsi vapaaksi, kun pieleen mennyt tehtävä johti siihen, että ystävälliset tahot ostivat Murhabotin sopimuksen ja halusivat viedä sen kotiplaneetalleen Preservationiin, jossa se voisi elää itsenäistä elämää laillisesti. Murhabotti livahti kuitenkin pakoon ja lähti tekemään omia tutkimuksiaan. Sarjan toisessa osassa Murhabotti tutkaili menneitä tapahtumia: RaviHyralin verilöylyä, jossa Murhabottikin oli osallisena.    Nyt Murhabotti haluaa tutkailla ensimmäisessä kirjassa pahiksen roolissa olleen GrayCris-yhtiön toimia tarkemmin. Jos Murhabotti onnistuisi löytämään hyvää todistusaineistoa GrayCrisin pahuuksista, tutkimukset yhtiön toiminnasta muuttuisivat varmasti kiinnostavammiksi – kenties jopa niin kiinnostaviksi, että toimittajat voisivat unohtaa omille teilleen lähteneen SecUnitin.    Niinpä Murhabotti lähtee planeetta Milulle tutkailemaan GrayCrisin hylkäämää maankaltaistamislaitosta. Arvellaan, että Milun maankaltaistaminen on vain hämäys: oikeasti GrayCris halusi etsiä sen varjolla planeetalta arvokkaita muukalaisten jäänteitä. Niiden kerääminen on tietysti täysin laitonta. Kun valheellinen maankaltaistamisprojekti hylätään, laitos tuhoutuu ja sen mukana todisteet. Murhabotti päättää käydä keräämässä nämä todisteet talteen.    Milulle päästäkseen Murhabotti seuraa salaa tutkimusryhmää, joka matkustaa arvioimaan maankaltaistuslaitoksen tilaa sen uusien omistajien puolesta. Jälleen kerran Murhabotti tutustuu uuteen bottiin: tällä kertaa uusi tuttavuus on Miki, humanoidibotti, joka on omistajiensa lemmikki. Murhabotilla on hivenen hankaluuksia tunteiden käsittelyssä, ja Mikin ja omistajiensa välinen lämmin suhde lähinnä kuvottaa Murhabottia. Vaan eiköhän Murhabottikin ennen pitkää opi käsittelemään tunteitaan, kunhan saa tarpeeksi altistua.    Sarjan osat ovat tarinoina itsenäisiä, mutta sarjan neljä ensimmäistä pienoisromaania muodostaa yhtenäisen tarinankaaren. Siksi ne kannattaakin lukea järjestyksessä. Murhabotin persoonallisuuden tuleminen tutuksi vähän kerrassaan parantaa lukukokemusta. Sarja on englanniksi tällä hetkellä seitsemänosainen ja tämän ensimmäisen kaaren jälkeen on ilmestynyt kolme kirjaa, joista kaksi on täyspitkiä romaaneja. Toivon mukaan Hertta jatkaa sarjan julkaisua. Mika Kivimäki on suomentanut tähän asti kaikki osat ja on tässäkin osassa tavoittanut mukavasti sarjan kepeän ironisen tyylin. Murhabotin päiväkirjat on leppoisaa luettavaa ja sarja on vain käynyt kiinnostavammaksi edetessään. 

Murhabotin päiväkirjat -sarja kertoo Murhabotista, joka on turvallisuusyksikkö eli SecUnit: turvallisuuspalveluja tarjoamaan kehitetty kyborgi, joka on erinomainen työssään. Se osaa analysoida turvallisuusuhkia ja eliminoida niitä hämmästyttävällä tehokkuudella. Varsinaisesti Murhabotti haluaisi kuitenkin viettää aikansa katsellen muistipankkeihinsa keräämiä saippuasarjoja. Murhabotti on nimittäin onnistunut päihittämään hallintomoduulinsa ja itsenäistymään omistajiensa komennosta. Tämä on pieni ongelma, sillä vapaana liikkuvat SecUnitit ovat useimpien mielestä – ja hyvästä syystä – erittäin pelottava ajatus.

Kirjasarjan alussa Murhabotti pääsi vapaaksi, kun pieleen mennyt tehtävä johti siihen, että ystävälliset tahot ostivat Murhabotin sopimuksen ja halusivat viedä sen kotiplaneetalleen Preservationiin, jossa se voisi elää itsenäistä elämää laillisesti. Murhabotti livahti kuitenkin pakoon ja lähti tekemään omia tutkimuksiaan. Sarjan toisessa osassa Murhabotti tutkaili menneitä tapahtumia: RaviHyralin verilöylyä, jossa Murhabottikin oli osallisena.

Nyt Murhabotti haluaa tutkailla ensimmäisessä kirjassa pahiksen roolissa olleen GrayCris-yhtiön toimia tarkemmin. Jos Murhabotti onnistuisi löytämään hyvää todistusaineistoa GrayCrisin pahuuksista, tutkimukset yhtiön toiminnasta muuttuisivat varmasti kiinnostavammiksi – kenties jopa niin kiinnostaviksi, että toimittajat voisivat unohtaa omille teilleen lähteneen SecUnitin.

Niinpä Murhabotti lähtee planeetta Milulle tutkailemaan GrayCrisin hylkäämää maankaltaistamislaitosta. Arvellaan, että Milun maankaltaistaminen on vain hämäys: oikeasti GrayCris halusi etsiä sen varjolla planeetalta arvokkaita muukalaisten jäänteitä. Niiden kerääminen on tietysti täysin laitonta. Kun valheellinen maankaltaistamisprojekti hylätään, laitos tuhoutuu ja sen mukana todisteet. Murhabotti päättää käydä keräämässä nämä todisteet talteen.

Milulle päästäkseen Murhabotti seuraa salaa tutkimusryhmää, joka matkustaa arvioimaan maankaltaistuslaitoksen tilaa sen uusien omistajien puolesta. Jälleen kerran Murhabotti tutustuu uuteen bottiin: tällä kertaa uusi tuttavuus on Miki, humanoidibotti, joka on omistajiensa lemmikki. Murhabotilla on hivenen hankaluuksia tunteiden käsittelyssä, ja Mikin ja omistajiensa välinen lämmin suhde lähinnä kuvottaa Murhabottia. Vaan eiköhän Murhabottikin ennen pitkää opi käsittelemään tunteitaan, kunhan saa tarpeeksi altistua.

Sarjan osat ovat tarinoina itsenäisiä, mutta sarjan neljä ensimmäistä pienoisromaania muodostaa yhtenäisen tarinankaaren. Siksi ne kannattaakin lukea järjestyksessä. Murhabotin persoonallisuuden tuleminen tutuksi vähän kerrassaan parantaa lukukokemusta. Sarja on englanniksi tällä hetkellä seitsemänosainen ja tämän ensimmäisen kaaren jälkeen on ilmestynyt kolme kirjaa, joista kaksi on täyspitkiä romaaneja. Toivon mukaan Hertta jatkaa sarjan julkaisua. Mika Kivimäki on suomentanut tähän asti kaikki osat ja on tässäkin osassa tavoittanut mukavasti sarjan kepeän ironisen tyylin. Murhabotin päiväkirjat on leppoisaa luettavaa ja sarja on vain käynyt kiinnostavammaksi edetessään.

—

The “Murderbot Diaries” series follows Murderbot, a security unit (SecUnit) cyborg designed for security services. It excels at threat analysis and elimination. However, Murderbot prefers watching soap operas stored in its memory banks. Having overridden its control module, Murderbot is now independent, a fact that most people find terrifying.

In the series' beginning, a botched mission results in kind individuals purchasing Murderbot's contract and taking it to their home planet, Preservation, where it can legally live independently. But Murderbot escapes to conduct its own investigations. In the second book, it delves into past events, including the RaviHyral massacre, in which it was involved.

Now, Murderbot aims to investigate the nefarious activities of the GrayCris Corporation, the antagonist in the first book. It hopes to gather evidence against GrayCris, making investigations into the company more appealing and possibly diverting attention from its own rogue status.

Murderbot travels to the planet Milu to investigate an abandoned terraforming facility, suspected to be a cover for GrayCris's illegal collection of valuable alien remnants. To reach Milu, Murderbot covertly follows a research team assessing the facility for its new owners. Along the way, it meets Miki, a humanoid bot treated as a pet by its owners, which disgusts Murderbot due to its struggle with emotions. Over time, exposure may help Murderbot manage its feelings.

Each book in the series stands alone but forms a cohesive narrative arc across the first four novellas. Thus, reading them in order enhances the experience as Murderbot's personality gradually unfolds. Currently, the series is seven books long in English, with three books following the initial arc, including two full-length novels. Mika Kivimäki's translation captures the series' light, ironic tone well. “Murderbot Diaries” offers enjoyable reading, growing more intriguing with each instalment.

Tähän kirjaan tartuin täysin ulkokirjallisista syistä. Teen kirjallista maahaastetta, jossa pyrin lukemaan eri maista kotoisin olevien kirjailijoiden kirjoja. Listalleni kelpaavat myös kirjat, jotka sijoittuvat eri maihin, koska on monia maita, joita on muuten vaikea suorittaa. Georgia puuttui listaltani täysin, joten Leo Vardiashvilin kansainvälinen bestseller Suuren metsän reunassa pääsi siksi lukulistalleni. Uusi maa maahaasteeseen on aina iloinen asia; kun listalla on jo yli 80 maata, uusia tulee vastain harvoin.    Georgialla on maana pitkä historia. Sen lähihistoria on verinen ja sekava: 1990-luvulla Neuvostoliiton romahdettua Georgiassa käytiin valtataisteluja. Sittemmin tilanne on asettunut, mutta maa oli vasta otsikoissa venäläistyylisten lakimuutostensa kanssa. Tilanne Abhasian ja Etelä-Ossetian suhteen on myös edelleen epämääräinen. Kaiken tämän seurauksena georgialaisia on muuttanut paljon ulkomaille. Niin tekivät myös Leo Vardiashvilin perhe ja tämän kirjan henkilöt.    Suuren metsän reunassa kertoo georgilaisesta Sulidzesin perheestä, joka joutuu jättämään maan sisällissodan puhjettua. ”Sota näet vie voiton miltei kaikesta. Arkihuolet unohtunuvat, kun kotikadulla ryhdytään räiskimään AK-47-sarjoja.” Koko perhe ei kuitenkaan päässyt matkaan: uuteen elämään Lontooseen pääsivät vain isä Irakli ja veljekset Sandro ja Saba. Perheen äiti Eka jäi taakse: rahat eivät riittäneet, eikä Ekalla ollut edes passia. Niinpä menneisyys jää vaivaamaan monellakin tapaa. Lupaus perheen yhdistämisestä roikkuu ilmassa, kunnes eräänä päivänä Georgiasta soitetaan ja kerrotaan Ekan kuolleen.    Isä Irakli lähtee lopulta takaisin Georgiaan. Ensin Irakli tutkii Tbilisiin meneviä lentoja, sitten ostaa pari kertaa lipun käyttämättä sitä, sitten käy lentokentälläkin kääntymässä. Lopulta hän saa koottua rohkeutensa ja matkustaa Tbilisiin. Pojat saavat muutaman yhteydenodon, sitten viestit alkavat harveta ja lopulta isä lähettää viimeisen viestinsä, jossa hän kertoo, että hänen on paettava ja kieltää poikiaan seuraamasta hänen jälkiään. Pojat tekevät jotain mitä voivat Lontoosta käsin, mutta Sandro lähtee sitten Georgiaan isän perään.    Ei kestä pitkään kun Sandrokin katoaa. Saballe ei jää muita mahdollisuuksia kuin seurata perässä. Matkan varrella happaman näköinen nahkatakkimies kehottaa Sabaa olemaan matkustamatta Tbilisiin: “Tbilisi ei sovi teille. Löydätte sieltä vain vaikeuksia, ystävä hyvä. Kääntykää takaisin, palatkaa kotiin.” Saba ei tietenkään noudata miehen neuvoa, mutta vaikeuksia, totta tosiaan, niitä Georgia tarjoaa hänelle täysin palkein.    Onneksi tarjolla on myös yllättävää apua. Lentokentältä Saba saa taksikuskikseen Nodarin, jonka luotettava GAZ Volga on ehkä 50 vuotta vanha, mutta toimittaa kyllä matkustajan perille. Nodar houkuttelee Saban asumaan kotiinsa hotellin sijasta ja hänestä tuleekin Saballe arvokas apulainen Georgiassa tehtäviin tutkimuksiin. Nämä tutkimukset vievät lopulta Saban ja Nodarin äärirajoille, monessakin mielessä.    Suuren metsän reunassa on hurja kirja. Siinä tapahtuu kaikennäköistä. Osan voinet kuvitella: millaista entisissä neuvostotasavalloissa nyt on, etenkin niissä vähän köyhemmissä ja syrjäisemmissä. Niissä, joissa vallasta on taisteltu sisällissodissa ja joissa Venäjän kanssa on sodittu alueiden hallinnasta. Saban ja Nodarin tie vie lopulta Etelä-Ossetiaankin. Ihmisten julmuus toisiaan kohtaan ja se, miten sivulliset saavat aina kärsiä sotilaiden kohdatessa, tulee hyvin selväksi tästä kirjasta. Toisaalta myös ihmisten sinnikkyys ja halu uhrautua rakkaidensa puolesta – on tässä kirjassa kaiken rujon ja karun keskellä paljon kaunistakin. Georgiakin vaikuttaa kiinnostavalta ristiriitojen maalta.    Georgialaista kirjallisuutta suomennetaan kovin vähän. Tässä kohtaa on auttanut, että Vardashvili on kirjoittanut englanniksi ja teos on noussut kansainväliseksi menestykseksi. Georgiaa osaavia suomentajia lienee vähänlaisesti; nyt kääntäjä on ollut paljon helpompi löytää. Juha Ahokas on tehnyt oivaa työtä. Jos teet maahaastetta tai epätavalliset tapahtumapaikat kiinnostavat muuten vain, tässä on oiva kirja kirjalliseen matkailuun. Myös pakolaisuuteen ja juuriltaan revityksi tulemiseen liittyvät kysymykset ovat nykymaailmassa kovin ajankohtaisia ja tärkeitä, ja niitäkin tämä kirja käsittelee hienosti. Suuren metsän reunassa on toki lukemisen arvoinen mielenkiintoisena kirjallisuutena, ei vain eksoottisen tapahtumaympäristönä tai tärkeän aiheensa vuoksi. 

—

I picked up this book for non-literary reasons. I'm participating in a literary world challenge where I aim to read books by authors from various countries. Georgia was missing from my list, so Leo Vardiashvili's international bestseller “Hard By a Great Forest” made it onto my reading list. Adding a new country to the challenge is always a joy; with over 80 countries already, new additions are rare.

Georgia has a long history and a tumultuous recent past. Following the collapse of the Soviet Union in the 1990s, Georgia experienced power struggles and conflicts. Many Georgians emigrated, including Leo Vardiashvili's family and the characters in this book. “Hard By a Great Forest” follows the Sulidzes family fleeing Georgia during the Civil War. Only the father, Irakli, and his sons, Sandro and Saba, make it to London, while the mother, Eka, stays behind due to a lack of funds and a passport. The promise of reuniting the family looms until news of Eka's death arrives.

Irakli eventually returns to Georgia. After several hesitant attempts, he flies to Tbilisi, sends a few messages to his sons, and then goes silent, warning them not to follow him. Sandro decides to go after him, followed by Saba when Sandro also disappears. Despite warnings of trouble in Tbilisi, Saba persists and finds unexpected help from a taxi driver named Nodar. Together, they delve into dangerous investigations that push them to their limits.
The book is intense, depicting the harsh realities of post-Soviet states, especially those plagued by internal and external conflicts. It highlights both human cruelty and resilience and the sacrifices made for loved ones. Georgia emerges as a land of contradictions.
Little Georgian literature has been translated into Finnish. Vardiashvili wrote in English, making it easier to translate and thus reaching international success. Juha Ahokas has done an excellent job translating. This book is a great choice for those interested in a literary world challenge or unconventional settings. It also addresses timely issues of displacement and uprooted lives, making it a valuable read beyond its exotic setting and important themes.

J. S. Meresmaa aloitti viime vuonna kaksiosaisen kirjasarjan teoksellaan Tytär hämärän, piika pimeän. Se vei lukijansa Rauniaraan, kummalliseen valtakuntaan, joka ei voi hyvin: yö on vaarallista aikaa, jolloin kaikkien on oltava suojaloitsujen takana turvassa, lapsia ei synny ja kaikki rapistuu ikäänkuin loputtomassa syksyssä.    Edellisen osan päähenkilöt jatkavat tässäkin. Tarinan alussa metsästä hylätyn vauvan löytänyt tietäjänoppilas Malka yrittää saada löytölapsi Myrryksen suojaan Rauniaraa hallitsevalta tyrannimaiselta Ruhtinattarelta. Eloseppäoppilas Arona Pohtovius nuorempi, kuuluisaa ja arvostettua Pohtoviusten sukua, on joutunut rikkomustensa seurauksena vankilaan ja Ruhtinattaren armoille.    Valtakunnan aika tikittää vähiin, eivätkä asiat voi jatkaa samalla radalla enää pitkään. Onko Malkasta ja Aronasta valtakunnan pelastajaksi? Onneksi Ruhtinattaren hirmuvaltaa vastassa on yllättävän laaja vastarintaliike, jolla on käytössään paljon tietoa ja taitoa. Saadaanko Ruhtinatar kaadettua ja valtakunta pelastettua?    Tämän tarinan ohessa Meresmaa kertoo valtakunnan historiaa. Lukijalle selviää, miksi Rauniaralle kävi niinkuin kävi ja valtaan päätyi pelottava Ruhtinatar. Taustatarina tulee vähän erillisenä kertomuksena päätarinan välissä. Se on sijoitettu Vuodenyön kohdalle, hetkeen, jossa päätarina menee luontevasti tauolle. Ratkaisu on toimiva, sillä tämä Ruhtinattaren taustan selvitys syventää ja selittää tarinaa tarpeellisella tavalla.    Maailma on edelleen ihastuttavan kummallinen. Tarinan henkilöt ovat myös mukavan kirjavaa porukkaa. Poika valkean, renki raudan kertoo paljon rakkaudesta. “Joskus rakkaus on kuin sairaus, joskus kuin lääke” on kirjan motto ja kertoo paljon kirjan suhteesta rakkauteen: se voi ajaa ihmisiä huonoihin asioihin, mutta voi myös olla ihmeellisen korjaava asia. Meresmaan kirjoissa on ollut monenlaista rakkaus- ja ihmissuhdekuvausta, eikä tämäkään kirja ole poikkeus. Vähäeleinen tunnemaailman moninaisuuden kuvaus on arvokasta.    Kokonaisuutena Rauniara-duologia on oikein mainio kokonaisuus ja hyvä lisä kotimaisen fantasiakirjallisuuden kentälle. Sen omaperäinen maailma on kiehtova ja kahdessa kirjassa paketoitu tarina on sopivan mittainen kokonaisuus. Fantasiakirjallisuuden ja mielenkiintoisten maailmojen ystävien kannattaa vierailla Rauniarassa. 

Joskus tulee hauskoja yhteensattumia. Nyt sellainen oli, kun luin lähes peräjälkeen kaksi runokokoelmaa, joiden taustalla on vanhemman menetys. Tällä kertaa se ensin mennyt oli Tuija VälipakanSaari josta olen poissa, jonka ytimessä oli isän poismeno. Anja ErämajanJoku menee aina ensin taas on saanut alkusysäyksensä äidin haurastumisesta, hapertumisesta ja lopulta kuolemasta.   

Äiti katoaa. Haurastuu, huokoistuu, murentuu, nyhtöäiti. Äitirakennelma sortuu. Hajoaa, leviää häilyvään holtittomaan omalakiseen olemattomuuteen. 

“Jatkan siitä mihin äiti jäi.”

“Olen tullut rannalle opiskelemaan ajankäyttöä, merellä ei ole kiire minnekään”

“Tämänkö ympärillä pitää nyt pyöriä, olen kuin mykkä vatsastapuhuja.”

Elämä, tarkkarajainen suttu. 

Tämän kirjan bongasin Takakansi-podcastissa, jossa kirjailija Melina Marras kävi vierailulla. Tämä muutaman vuoden takainen novellikokoelma pääsi kunniamaininnalle Aarni-kustantamon novellikilpailussa ja tuli julkaistuksi. Tämä kokoelma on julkaistu nimellä Karoliina Heinola, taiteilijanimi Melina Marras on tullut käyttöön sittemmin.    Kuuden novellin kokoelmassa yhdistävänä tekijänä ovat puolielävät: kaikki novellit kertovat jollain tapaa hahmoista, jotka ovat jääneet elämän ja kuoleman välimaastoon. Se ei ole hyvä paikka olla, eikä tavallisille kuolevaisille ole hyvää luvassa, jos joutuu tekemisiin puolielävien kanssa.    Parhaimmillaan Hitonhaudan novellit ovat puistattavia ja kuvottavia. Parhaita ovat ”Hitonhauta” ja ”Rukiteera”. Ensimmäisessä 1690-luvun nälkävuodet heijastelevat nykyaikaan, kun isän kuolema saa itsekin isäksi tulevan nuoren miehen pohtimaan sukulinjansa miesten ongelmia ja lopulta kirouksen alaiseksi. Jälkimmäisessä nuori pica-oireista kärsivä nainen syö nauloja, nastoja, lasinsirpaleita ja sen sellaista; työssään linnunpelättinä kirotulla ruispellolla hän tulee syöneeksi jotain todella sopimatonta.    Novellit nojaavat kansantarinoihin ja suomalaiseen muinaisuskoon. Osa novelleista tapahtuu nimetyissä paikoissa, kuten Laukaassa ja Jyväskylässä, mutta yleisesti suomalaiset järvi- ja metsämaisemat saavat päälleen mystisen vaarallisen kuorrutuksen. Kokonaisuus on tyylikäs, novellit sointuvat mukavasti yhteen ja muodostavat tasapainoisen paketin. Vaikka suosikkejani listasinkin, heikkoja lenkkejä kokoelmaan ei mahdu.    Melina Marras on jo tämän kokoelman perusteella todella lupaava kauhukirjailija. Uusi romaani Para on ehdottomasti syytä pistää varaukseen. 

Operaatio ”Kristian Blombergin tuotanto haltuun” saapuu päätökseensä, kun luin tämän Blombergin toisen kokoelman vuodelta 2011. Kauniiden – ja leimallisen poesialaisten – kansien välistä löytyy runoilijan tyyliin sopivaa runoutta, jossa on kepeää aforistisuutta ja toisaalta historiallisten anekdoottien pudottelua ja faktojen noteeraamista.   

Kaikesta huolimatta se yllättää hitaasti, varmuus, ettei ensimmäisen valokuvaan taltioidun henkilöllisyyttä tiedetä (1838). 

Louis Daguerren

Boulevard du Temple

Itsekseen muuttuva

kuten on vaikeasti hyväksyttävä tosiasia, että salapoliisikertomuksen lajityyppi versoaa ihmisoikeuksien julistuksesta (1789). 

Itsekseen muuttuva

Sanotaan se heti: Tuija VälipakanSaari josta olen poissa on hieno runokokoelma. Välipakka on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo 2003; tämä on Välipakan kuudes kokoelma. Saari josta olen poissa kuvaa hienolla tavalla menetystä ja menneisyyttä.   

Kuoleman aikamuoto ei ole perfekti.
Ei, vaikka minulle soitetaan sairaalasta:isäsi on kuollut. 

“Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?”

Saari josta olen poissa

Saari josta olen poissa

Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen ovat mainion Mikä meitä vaivaa? -podcastin vetäjäpari, joka on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Mikä liberalismia vaivaa?. Nyt vaivaannutaan internetin äärellä. Miksi internet on sellainen kuin on, ja millainen se itse asiassa on?    Teknologia itsessään ei ole hyvää eikä huonoa, mutta ei myöskään neutraalia. Tällä sitaatilla Melvin Kranzbergilta alkaa kirjan johdanto. Teknologia on inhimillistä ja yhteiskunnallista, niin myös internet. Usein puhutaan vain teknologiasta ja koneista, Lahtinen ja Purokuru väittävät, ja toteavat, että koneet ja teknologia ovat kuitenkin vain sitä, mitä yhteiskunta niillä tekee. “Internetin piti kruunata ihmiskunnan vapautuminen valistuksen korkeimpana muotona ja uuden tietoyhteiskunnan perustana.” Moni näitä 1990-luvun optimistisia luonnehdintoja muisteleva voi nykyinternetin äärellä perustellusti pyöritellä päätään ja kysyä, miten tähän somedystopiaan on oikein päädytty.   

Internet on muuttunut utopistisesta tilasta tehotuotantofarmiksi ja troolarin verkoksi tai ehkäpä pääoman kutomaksi hämähäkinseitiksi, joka tuntuu peittävän koko maailman. Siinä missä internetin joskus luvattiin hajottavan ja monistavan identiteettejä, nykyinen internet pikemminkin pakottaa lähettämään kuvan henkilöllisyystodistuksesta ja käyttämään siinä määriteltyä nimeä, jotta voi ylipäätään kirjautua jonkin sivuston käyttäjäksi. 

Mikä internetiä vaivaa?

Mikael Brunilan

“Tekoälyä vaivaa taipumus selittää kaikki ei-mistään käsin, taipumus kaapata kaikki käännösvalta yhdelle tai harvalle mallille. Tekoälyä vaivaa taipumus kääntää kaikki kielet yhdelle ainoalle kielelle, joka tulee vääjäämättä olemaan vallan kieli.”

Mikä internetiä vaivaa?

Elonkirjon kaunis kansi pisti silmään Lastenkirjainstituutin Kirjakori-näyttelyssä. Tässäpä tutustumisen arvoinen kirja! Pikainen selailu paljasti, että vaikka kirja lasten tietokirjojen joukosta löytyykin, siinä on 130 isoa sivua ja runsaasti luettavaa, joten eipä auttanut kuin palauttaa kirja hyllyyn ja palata asiaan myöhemmin kirjastosta lainatulla kappaleella.    Se kyllä kannatti, sillä Elonkirjo on todella hieno tietokirja. Se esittelee Suomen luonnon elonkirjoa eli monimuotoisuutta. Kirja esittelee erilaisia Suomen luonnosta löytyviä elinympäristöjä ja niiden tärkeimpiä kasvi- ja eläinlajeja. Kirjassa esitellään taigan havumetsiä, tunturiluontoa, vanhoja sekametsiä, lehtoja, erilaisia soita, puroja, rantoja ja luotoja.    Asiaa on paljon! Kirja on luokiteltu lasten ja nuorten tietokirjaksi, mutta kustantaja WSOY on merkinnyt kirjan ikäsuositukseksi 12+, eli teos on suunnattu enemmän yläkoululaisille kuin alakoululaisille. On tässä monelle aikuisellekin paljon uutta tietoa. Miina Mäen teksti on tyyliltään sujuvaa, helppolukuista ja lukijaa kunnioittavaa.    Kirjan kuvituksesta vastaa Anni Pöyhtäri. Elonkirjo on kaunis kirja. Sen isokokoisilta sivuilta avautuu hienoja aukeamia, joita kuvittavat erilaiset kasvit ja eläimet. Kuvitus on värikästä, kiinnostavaa ja riittävän yksityiskohtaista. Tärkeä asia saa arvoisensa kehykset: elonkirjon ylläpitäminen olisi tulevaisuuden kannalta kriittistä. Vaikkei siitä piittaisi, Elonkirjo antaa silti hyvän kuvan Suomen luonnon monipuolisuudesta ja rikkaudesta. 

Jenny Kangasvuo julkaisi viime vuonna toisen romaaninsa, oivallisen polyamoriakuvauksen Hiukset takussa. Hän on myös pitkän linjan novellinkirjoittaja ja varmasti tuttu nimi suomalaisten spefinovellien kenttää seuranneelle. Kaikessa lihassa on tahto kerää yksiin kansiin Kangasvuon parhaita novelleja vuosien varrelta: vanhimmat ovat jo parikymmentä vuotta vanhoja, mutta mukana on myös pari uutta, ennenjulkaisematonta novellia.    Spefin kentällä liikutaan, tarinoissa on elementtejä niin fantasiasta, scifistä kuin kauhustakin. Ajallisesti ollaan muun muassa viikinkiajassa, nykyajassa ja tulevaisuudessa. Selkeimpiä yhdistäviä teemoja ovat lihallisuus ja ruumiillisuus. Nämä novellit eivät ole vain ajattelua ja puhetta, näissä on paljon hyvin konkreettista fyysisyyttä, paljon seksiä ja kuolemaa.    Novelleissa kohdataan esimerkiksi hylkeennahkansa luonut Unnur, joka naisen hahmossa lumoaa kokonaisen viikinkikylän, mutta vangittuna väärään olomuotoon haikailee silti takaisin merelle. ”Ajajainen”-novellissa häätaloon nauhoja kutomaan saapuva Ruut suostuu majoittumaan pikkusaunaan, jossa kukaan ei ole pystynyt nukkumaan kummittelun vuoksi. Hekuman huipulla -antologiassa julkaistu ”Käenmuna” on herkullisen omituisella tavalla hekumallinen tarina. Uusissakin novelleissa on helmiä, kuten ”Temppelin turvallinen vihreys”, jossa nöyrä temppelipalvelija saa muistutuksen alkuperästään, kun vuosien odottelun jälkeen tulee hänen vuoronsa saada vastaus ajat sitten esitettyyn kysymykseen temppelin mystiseltä oraakkelilta.    Kaikessa lihassa on tahto on hieno kokoelma; jo oli aikakin saada Kangasvuon novellituotantoa kokoelmamuotoon.