Mikko Saari

Lähitulevaisuudessa Islannissa on keksitty myötätuntitesti, jolla mitataan ihmisen kykyä tuntea myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Kun kokeesta selviää kunnialla, voi ottaa tietoihinsa merkinnän suorituksesta. Tämä merkintä parantaa asemaa yhteiskunnassa; on esimerkiksi kauppoja ja asuinrakennuksia, joihin ei edes pääse sisälle ilman merkintää. Lainansaanti pankistakin riippuu merkinnästä, ilman merkintää ei saa yhtä paljon lainaa ja ehdot ovat huonommat.    Nyt testin käyttöä ollaan laajentamassa. Kansanäänestys ratkaisee, tuleeko kokeesta ja merkinnästä pakollinen. Äänestys herättää kiivaita tunteita puolesta ja vastaan. Hankkeen puolustajat pitävät tärkeänä lisääntynyttä turvallisuutta ja hoitoa tarvitsevien ihmisten saamista mielenterveystyön piiriin. Vastustajat näkevät merkinnän syrjivänä inhimillisenä katastrofina, joka uhkaa maan talouttakin.    Moniääninen kirja nostaa esiin useita henkilöitä kiistan eri puolilta. On psykologi Ólafur, joka on koko hankkeen keulakuva ja toisaalta nuori mies Tristan, jonka elämä on monin tavoin vaikeaa ja uhkaa käydä vielä vaikeammaksi merkintäpakon myötä. Tristanilla on kova kiire saada rahaa kokoon, jotta hän pystyy ostamaan itselleen merkintää vaatimattoman asunnon ennen lain voimaantuloa.    Muitakin ääniä nousee: on opettaja Talvi, työelämän kiemuroissa sekoileva Eyja ja jotain ystävysten kirjeenvaihtoakin. Moniäänisyys ei ole pelkästään rikkautta: Merkintä on paikka paikoin vähän sekava poukkoillessaan asiasta toiseen. Varsinkin Eyjan osio tuntui vähän hähmäiseltä. Eri osioita erottaa tyyli, ja varsinkin Tristanin englanninsekainen kieli on ärsyttävää luettavaa, vaikka ymmärränkin, mitä tyylillä on haettu.    Fríða Ísbergin esikoisromaani – jota on edeltänyt pari runokokoelmaa ja novellikokoelma – on muuten oikein siivoa työtä. Sen juoni saa varmasti miettimään, mitä itse tällaisesta myötätuntotestistä ajattelisi. Kirjassakin tuodaan hyvin näkemyksiä puolesta ja vastaan. Turvallisuus kyllä lisääntyy, mutta toki ihminen toimia väärin, vaikka ei testiä läpäisisikään. Entä nuorten miesten aivojen hitaampi kehitys? Onko oikein pistää koululaisia, aivan keskeneräisiä ja kasvavia lapsia tällaiseen kokeeseen? Eikö jokainen ihminen ole joskus toiminut jollain tapaa väärin ja tyhmästi? Onko tämä, kuten takakansi luonnehtii, vain ”kilttien diktatuuri”?    Nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia ja Merkintä käsittelee niitä oikein mainiosti. Sitä kelpaa kyllä suositella. Suomennoksen on tehnyt kokenut islanninosaaja Tapio Koivukari ja se on hyvää työtä – kuten todettua, tyyli paikoin ärsytti, mutta se on epäilemättä kirjailijan valintoja, eikä suomentajan syytä. 

Esikoiskirjailija Miska Valos pääsi lukulistalleni transnuoren tarinalla. Jos olisin tiennyt tarkemmin, että kyse on helsinkiläisen taidelukionuoren tarinasta, olisin ehkä harkinnut toisen kerran, mutta onhan tässäkin genressä hetkensä: viime vuonna Karla Malmin esikoisromaani Lux oli Kallion ilmaisutaidon lukiosta huolimatta kelpo kirja. Ehkä näitä kerran vuodessa lukee?    Sisäsiistin pääosassa on transpoika Esra, joka on kulttuuriperheen kasvatti: isä on Suomen maineikkaimpiin kuuluva elokuvaohjaaja ja äiti menestynyt kirjailija. Isä on tehnyt Esrasta näyttelijän; siskolle ei enää osia isän elokuvista heru. Perhe on aika dysfunktionaalinen, eikä Esran ystäväpiirikään ihan vakainta ole. Paras ystävä Hillevi on aika häijy tyyppi ja parikymppinen Pontus viihtyy vähän liian hyvin vähän liian nuorten tyttöjen kanssa. Näillä mennään!    Levotonta menoa Kalliossa ja Taka-Töölössä, siis. Etuoikeutettu ja aika avuton Esra pyristelee perheensä ja ystäviensä keskellä, räpistelee lukiossa heikolla menestyksellä, esiintyy isänsä elokuvassa ja kaipaa itsenäisyyttä, lähetettä transpolille ja jotain tolkkua elämäänsä. Mikään erityisen vahva juoniromaani Sisäsiisti ei ole: se kuvaa Esran elämää yhden lukuvuoden ajan elokuusta toukokuuhun ja vaikka lukuvuoden aikana kaikenlaista ihmissuhteissa, töissä ja elämässä tapahtuukin, se on lopulta vähän sattumanvaraista – niinkuin elämä on.    Pelkkä tarina ei tässä vielä riittäisi, koska transmausteistaan huolimatta tämä on paljolti vähän tylsää lukiolaissekoilua, joka ei minua määräänsä enempää jaksa kiinnostaa. Sisäsiistin pelastaa sen kieli: Valos kirjoittaa elävällä ja värikkäällä tyylillä, joka saa kirjan erottumaan joukosta ja nostaa sen aihettaan kiinnostavammaksi. Sisäsiisti onkin kelpo esikoisromaani, joka jättää jälkeensä mielenkiintoa Valoksen tulevia kirjoja kohtaan, kunhan aiheena on jotain muuta kuin etuoikeuksissaan rypeviä huonosti käyttäytyviä helsinkiläisteinejä.    Kansikuvasta täytyy vielä kiittää: Joel SlottenKruununhaka toukokuussa istuu kanteen hienosti. 

Sirpa Kähkösen äiti Riitta kuoli keväällä 2022 pitkään sairastettuaan. Kirjailija käsittelee asioita kirjoittamalla, niinpä äidin kuolema sai Kähkösen kirjoittamaa tilintekoa äitinsä elämästä. Äidin eläessä Kähkönen ei tämän päiväkirjoihin kajonnut, mutta kuoleman jälkeen päiväkirjoista löytyi kiehtova nuori nainen, jonka elämään vaikuttivat niin menneiden sukupolvien taakat kuin oman elämän mullistukset, suurimpana nuoruudessa koettu vakava liikenneonnettomuus.    Äidin suku on lukijoille tuttua: Riitta Kähkösen vanhemmat Lauri ja Anna Heleena ovat toimineet esikuvina Kähkösen Kuopio-sarjan Lassille ja Annalle. Myös tosielämä suvussa on oltu kommunisteja, muutettu Neuvostoliittoon ja kadottu Stalinin vainoissa. “Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolen ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.”    Nimi 36 uurnaa viittaa perhehautaan, johon – kuten käy ilmi – mahtuu 36 uurnaa. Tieto on odottamaton; Riitta-äidin piti olla viimeinen, joka tähän hautaan lasketaan. Kähkönen päättää kerätä 36 esinettä äidin mukaan viimeiselle matkalle. Näitä esineitä ja niihin liittyviä muistoja Kähkönen käy kirjassa läpi, dialogissa kuolleen äidin kanssa. Keskustelu on herkkää ja koskettavaa ja – kokeneen, taitavan kirjailijan työtä kun on – myös taiteellisesti korkeatasoista.    Teoksesta piirtyy nuoren naisen kasvunvaiheet 1950-luvulla, suhteessa Kähkösen omiin nuoruusvuosiin 1970-luvulla. Miten äidin mieli murtui, millaiset ainekset lapsuudenkodista tuli, miten se periytyi tyttärelle. Kähkönen on avoin, rehellinen ja haavoittuvainen. Huomion kiinnitti yksi iso aukko: isä. Riitan isä ja Sirpan ukki Lauri on kirjassa tärkeä henkilö ja molempien naisten elämässä merkittävä ihmissuhde, mutta Riitan puoliso ja Sirpan isä jää tyystin pois kirjasta; häneen viitataan kai kerran, kun mainitaan avioero. Tämä on kirja äidistä, ymmärrän, mutta isän näin täydellinen poissaolo herättää kysymyksiä, etenkin kun äiti on ollut vanhempana kovin epävakaa.    36 uurnaa on hieno kirja, joka kiinnostaa varmasti monenlaisia lukijoita. Kuopio-sarjan ystävät saavat siitä uusia näkymiä sarjan taustalle, äitisuhteita pohdiskeleville se antaa pureskeltavaa ja läheisen menettäneille lohtua. Kirja on Tampereellakin kirjastossa varatuimpien listalla, mikä ei yllätä lainkaan. 

Matkalla Kristian Blombergin runouden ytimeen seuraava etappi on esikoiskokoelma Puhekuplia. Se ilmestyi alun perin vuonna 2009. Esikoiskokoelmalle sopivasti takakansiteksti on rehvakkaan retrospektiivinen: “Puhekuplia on Blombergin koko elämän runoelma, jonka parissa hänen väsymätön luomisvoimansa askarteli varhaisista nuoruusvuosista vanhuuden viimeisiin aikoihin saakka.”    Puhekuplien sivuilla Blomberg leikittelee asetteluilla ja koristeluilla. Niitä puhekupliakin on ja sarjakuvaruutua, mutta myös viivoja, kuvioita, laatikoita – yksinkertaiset linjanvedot tuovat runoihin kiinnostavia uusia näkökulmia. Riehakkaimmillaan Blomberg on ”Kielisuudelma”-runossa, joka levittäytyy aukeamalle kirjoituskonefontilla aseteltuna ja rakenneltuna kokonaisuutena, täynnä sekalaisia ja ajatuksia herättäviä katkelmia. Visuaalisuutta riittää, mikä tekee kokoelmasta helpommin lähestyttävän – jos sisältö onkin vaikeaselkoista, ainakin asettelu ja ulkonäkö tarjoavat paljon ihmeteltävää.    Jo esikoiskokoelma Puhekuplat on hyvin kokeellista runoutta, kuten Blombergin muun tuotannon perusteella sopii odottaakin. Aivan Valokaaria- tai Kaikessa hiljaisuudessa -kokoelmien erinomaisuuden tasolle Puhekuplia ei yllä, mutta se esikoiselle suotakoon. Tässäkin on kokeilevan runouden ystävälle paljon hyvää ainesta, jota pohdiskella. 

George Saunders tuli minulle tutuksi nimenomaan novellistina kokoelmastaan Sotapuiston perikato (Siltala 2016), jota seurasi esikoisromaani, arvostettu Lincoln bardossa (Siltala 2017). Tuorein suomennos Vapautuksen päivä on sekin novellikokoelma, alkuteos on ilmestynyt viime vuonna ja kokoaa samoihin kansiin The New Yorkerissa ilmestyneitä novelleja uusien tekstien kanssa. Saunders edustaa arvostettua yhdysvaltalaista nykykirjallisuutta: Vapautuksen päivä oli muun muassa Barack Obaman kirjasuosikkien listalla.    Kokoelmasta ison osan haukkaa sen pienoisromaanimittaa lähestyvä niminovelli. Sen kertojana on Jeremy, joka on työkseen kiinnitettynä seinään ja kytkettynä jonkinlaiseen sähköiseen jännitteeseen, jolla häntä voidaan ohjata. Hänen tehtävänään on esittää jonkinlaista puhetaidetta puheseinän käyttäjän ohjailemana. Ohjauspaneelista voi ohjata puhetta: antaa eri puhujille vuoroja, muuttaa sävyjä, valita aiheita ja niin edelleen. Tätä puhumista esitetään jonkinlaisena seurapiiriviihteenä vierailijoille ja on ilmeistä, että kyse on varakkaiden viihteestä.    Puhujat ovat erikoisessa asemassa. Heillä ei ole muistikuvia aikaisemmasta elämästä, Jeremykin sanoo kysyttäessä olevansa nelivuotias. Heillä ei ole vapautta tai oikeuksia; puhumista ilman lupaa seuraa rangaistus vajassa. Omistaja, herra Untermeyer, maksaa kuitenkin puhujistaan, mutta rahat menevät jonnekin muualle. Herra Untermeyerin poika suhtautuu puhujiin tympeästi ja inhoten, ja novelli saakin käänteensä, kun puhujille koittaa vapautuksen päivä. Mutta haluavatko nämä orjat vapautta?    Novelli on Saundersin tapaan olemukseltaan kovin vino. Kertojan rajoittunut ymmärrys maailmasta näyttäytyy tarinassa, joka on täynnä merkityksellisiä, vierauttavia isoin kirjaimin kirjoitettuja käsitteitä. Novelliin tuo lisäulottuvuuksia herra Untermeyerin ja puhujien valmistelema iso esitys Custerin viimeisistä vaiheista ja Little Bighornin taistelusta; tämä Yhdysvaltojen historian merkittävä tapahtuma antaa novellille oman sävynsä.    Pyyhityt mielet ja ihmisten hyväksikäyttö nousee kokoelmassa esiin uudestaan Elliott Spencer -novellissa. Se kertoo joutoväestä, jonka muisti pyyhitään ja josta koulutetaan aivottomia zombieita, joita voidaa tarvittaessa kärrätä bussilasteittain osoittamaan mieltään, siis huutamaan törkeyksiä. Saunders ei novelleissaan välttele politiikan kommentointia. Rakkauskirje-novelli on lähitulevaisuuteen sijoittuva isoisän kirje lapsenlapselleen, jossa isoisä selittelee, mikseivät he aikoinaan tehneet mitään, vaan päästivät fasistit valtaan. “Koska tuhon airut oli sellainen tunari ja näytti (silloin) lähinnä hullunkuriselta roistolta, joka tuskin edes tiesi mitä tahtoi tuhota, ja koska elämä jatkui ja koska hän ylitti/he ylittivät päivittäin milloin minkäkin hyvän maun rajan, meille alkoi valjeta, että tyrmistyminen muuttui mahdottomaksi.” Suomen hallituksen sirkusta katsellessa teksti tuntuu kovin ajankohtaiselta.    Paha henki -novellissa ollaan töissä erittäin kummallisessa teemapuistossa, jossa on viimeiseen asti vältettävä valitettavien valheiden lausumista ääneen. Kokoelma ei kuitenkaan ole pelkästään outoja dystopiahahmotelmia. Työjuttu-novelli sijoittuu aivan tavalliselle työpaikalle, jossa henkilökunnan väliset suhteet menevät vinksalleen ja tilanne alkaa eskaloitua. Salaisuudet paljastuvat ja potkuja seuraa – mutta miten käy korkeasti koulutetun Genevieven ja miten vankilassakin olleen huonompiosaisen Brendan? Suoran toiminnan mutsi -novellissa vanha mies tuuppaisee nuorta poikaa kaupungilla, joka sysää pojan äidin hautomaan kostoa pahantekijälle.    George Saundersin novellit ovat kiehtovia, ravistelevia ja ihon alle meneviä. Saunders kommentoi ajankohtaisia kysymyksiä, yhteiskuntaa ja politiikkaa. Asioiden tila ei vaikuta hyvältä, eikä lukijan kannata hirveästi odottaa vapautusta ahdingostaan. Teoksen sujuva suomennos on aikaisemmatkin Saundersin novellit suomentaneen Markku Päkkilän käsialaa. Näitä novelleja on ilo lukea. 

Uenon asema on iso rautatieasema Tokiossa. Sen kautta kulkee paitsi paljon työmatkaliikennettä, sieltä ovat perinteisesti lähteneet myös Pohjois-Japaniin suuntaavat pitkän matkan junat. Aseman lähistöllä on Uenon puisto, Japanin suosituin kaupunkipuisto, jossa vierailee vuosittain yli kymmenen miljoonaa kävijää. Puistossa on useita museoita ja muita nähtävyyksiä.    Lisäksi puistossa on paljon kodittomia, joiden pahvilaatikoista ja sinisistä pressuista rakennetut asumukset muodostavat pieniä kyliä, joita poliisit silloin tällöin purkavat. Tällainen siivousoperaatio ajaa kodittomat hajalleen, mutta poliisien poistuttua kylät rakentuvat uudelleen. Näiden kodittomien vuoksi tämä kirjakin on aseman mukaan nimetty.    Korealaistaustainen Yū Miri kuvaa kirjassaan historiallisia käänteitä ja marginalisoitumista. Kirjan kertoja on koditon mies, joka on asunut Uenon aseman liepeillä. Kirjan alussa hän on kuollut, mutta kummittelee yhä tarkastelemassa kodittomien elämää ja puiston vierailijoita. Jonkinlainen sivustakatsoja hän on ollut aina. Mies on kotoisin Fukushimasta, jossa hänen vanhempansa elivät koko elämänsä. Mies itse tuli Tokioon töihin vuonna 1963 rakentamaan Tokion olympialaisten kisapaikkoja. Kotiseudulle vaimon ja lasten luokse mies palasi vain kahdesti vuodessa, uutena vuotena ja vainajien muistojuhlan aikaan.    Mies muistelee elämäänsä, johon on mahtunut paljon tragediaa. Isoimpia kolauksia oli pojan, Kōichin, kuolema. Keisarillisen perillisen kanssa samana päivänä syntynyt poika kuolee parikymppisenä selittämättömästi ja kirja pysähtyy pitkäksi aikaa kuvaamaan Kōichin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä järjestelyjä. Sukuhistoriaa ja puhtaan maan buddhalaisuutta sivutaan pitkälti. Tämä on kiehtovaa, sillä Yū Miri kuvaa tässä hienosti siirtotyöläisyyden aiheuttamaa perinteiden ja vanhojen yhteyksien katkeamista ja toisaalta yleismaailmallista vanhempien epätoivoa lapsen kuoleman äärellä.    Kodittomuuden ja osattomuuden monet kasvot näkyvät kirjan sivuilla. Kodittomien joukossa on monenlaisia kohtaloita. Niille kontrastia antaa Japanin keisarillinen perhe, jonka vierailut Uenon puiston museoissa ovat poliisille aina hyvä syy raivata kodittomat pois silmistä rumentamasta näkymiä keisarillisen eliitin silmissä. Uenon asema on kaunis ja humaani kirja, jolle Raisa Porrasmaan suomennos tekee oikeutta. 

Työelämässä miesten ja naisten osat eivät ole samanlaiset. Naisille on taipumus kertyä kaikenlaista pikkusälää, kuten toimiston siisteydestä, kahvinkeittämisestä ja sensellaisesta puuhastelusta huolehtimisesta, ihan riippumatta siitä, kuuluuko se toimenkuvaan vai ei – tavanomainen ”keitäpä tyttö kahvit” -ilmiö. Japanissa naisen asema työelämässä on edelleen miestä heikompi, joten on helppo uskoa ilmiön olevan siellä vielä pahempi.    Sellaisesta tilanteesta alkaa myös Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja, jonka päähenkilö on 34-vuotias Shibata. Hän työskentelee kartonkisia rullahylsyjä valmistavassa yrityksessä. Eräänä päivänä jaospäällikkö alkaa puhella itsekseen toimistossa, miten kahvikupit ovat levällään neuvottelutilassa. Sen sijaan, että jaospäällikkö siivoaisi itse kupit tai edes käskisi jotain alaistaan siivoamaan ne, hän ilmaantuu Shibatan työpisteelle tupakkansa kanssa ja toteaa: “Kuulehan, neuvottelutilan kupit ovat vieläkin levällään.” Shibata raahautuu neuvottelutilaan, jossa kahvikuppeihin on kaiken muun lisäksi survottu tupakantumppeja, joiden aromi on tuntikausien aikana muhinut kuvottavaksi.    Niinpä Shibata ei suostukaan siivoamaan kuppeja, vaan sanoo ohikulkevalle jaospäällikölle olevansa raskaana ja saavansa siksi kahvin hajusta kauheaa pahoinvointia. Näin näppärästi Shibata tulee raskaaksi! “Esimieheni kantoivat enemmän huolta kahvituksen järjestämisestä kuin siitä, milloin lähdin töistä.” Onneksi miestyöntekijöiden joukosta löytyy vasta yliopistosta työllistynyt nuori mies, joka saa hoitaakseen kahvitarjoilut.    Shibata saa kokea monenlaisia uusia elämyksiä. Vaikkapa sen, että junissa onkin väkeä liikkeellä jo aikaisemmin. “Kaiken lisäksi kukaan ei näyttänyt mitenkään erityisesti iloitsevan, että oli päässyt töistä näin aikaisin. Olin sydänjuuriani myöten hämmästynyt, että niin moni oli palaamssa kotiin jo viiden jälkeen.” Shibata saa siis riemuita siitä, että raskautensa vuoksi pääsee lähtemään töistä pari-kolme tuntia etuajassa, siis viideltä, ja kun hän pääsee ruokaostostensa kanssa kotiin, kello on vasta puoli seitsemän, eli aikaa on vaikka millä mitalla.    Tyhjyyspäiväkirja tarkastelee naiseutta ja äitiyttä eri kulmista; rooleja, joita naisten on esitettävä miesten ja yhteiskunnan silmissä. Äitiyteen liittyy monenlaista suorittamista, Shibata päätyy muun muassa huhkimaan melko reippaan kuuloisessa raskausaerobicissä, kun firman myöntämä liikuntaseteli ei kelpaakaan äitiysjoogaan. Shibataa huvittaa raskaudenseurantasovelluksen tapa verrata sikiön kokoa erilaisiin kasviksiin, vauvan vertaaminen myskikurpitsaan saa Shibatan suorastaan närkästymään (ja kyllä, Shibata, myskikurpitsa on erinomaista sosekeitoissa).    Tässä pienessä kirjassa on paljon tasoja ja loppuratkaisu, joka saattaa saada lukijan ihmettelemään. En sano siitä mitään; saatte pohdiskella itse. Tyhjyyden tematiikka on kirjassa mielenkiintoista. Kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō viittaa Boshi techō -päiväkirjaan, jonka Japanissa jokainen raskaana oleva saa. Kūshin tarkoittaa ”tyhjää ydintä”. Tällaisen tyhjien ytimien parissahan Shibata työskenteleekin: jonkun rullan sisällä oleva kartonkihylsy on yhdenlainen tyhjä ydin, jonka merkitys on siinä, mitä sen ympärille tulee.    Emi Yagi voitti teoksella parhaalle esikoisromaanille myönnettävän Dazai Osamu -palkinnon. Kirjaa on kehuttu kiihkeäksi ja ratkiriemukkaaksi, mikä tuntuu hivenen kummalliselta, sillä kirja on minusta päinvastoin varsin hillitty ja vähäeleinen. Viisto hymy sillä kyllä on kasvoillaan, eikä kirja mitenkään tosikkomainen ole, mutta ei todellakaan mikään kuoliaaksinaurattajakaan. Yhtä kaikki Tyhjyyspäiväkirja istuu mainiosti viime vuosien japanilaisten suomennosten jatkoksi. 

Ikivanha aasialainen lautapeli go on hieno peli, josta on yllättävän vähän kirjallisuutta saatavilla edes englanniksi. Kirjoja on toki paljon, mutta ne ovat enimmäkseen pelin opiskeluun tarkoitettuja tehtäväkokoelmia. Pelin historiaa taustoittavia teoksia on vaikea löytää; ne muutamat, joita olen onnistunut tunnistamaan, ovat vanhoja ja aikaa sitten loppuunmyytyjä.    Peter ShotwellinGo! More Than a Game olikin ilahduttava löytö. Tässä on gota käsittelevä kirja, jossa on muutakin kuin alkeisoppia ja tehtäviä. Kirjan pääsisältöä on toki pelin alkeiden opettaminen ja sen Shotwell tekee kunnialla, joskin paikoin hieman yllättävin valinnoin – joitain perusasioita käsitellään hämmentävän nopeasti. Toisaalta Shotwell käyttää paljon aikaa esimerkkipelien analysoimiseen suhtkoht helppotajuisella tasolla, mikä auttaa ymmärtämään gon pelaamisen ajatusmaailmaa hienosti.    Kirjan viides osa, ”Further Explorations in Go” on se kiinnostavin. Shotwell esittelee pelin historiaa varsin laajasti ja nostaa sitten esiin pelin vaikutuksia länsimaiseen tieteeseen ja aasialaiseen liike-elämään. Kirja käsittelee taolaisten 36 strategian sovellutuksia gossa, joskin valtaosa tästä sisällöstä on poistettu kirjasta sen uudessa painoksessa. Poistetun sisällön luvataan löytyvän American Go Associationin sivuilta, mutta valitettavasti näin ei enää ole.    Kirja ilmestyi alunperin vuonna 2003 ja vuonna 2010 siitä ilmestyi uusittu painos (eri painoksilla on sama ISBN, mikä on törkeää). Uusitussa painoksessa on otettu mukaan uusimpia kehityskulkuja tietokonegossa. Valitettavasti vuonna 2010 ilmestynyt kirja on tässä kohden jo auttamattomasti vanhentunut.    Mielenkiintoisia ovat kuitenkin kirjan esittelemät tutkimustulokset teoriassa mahdollisten erilaisten go-pelien lukumäärästä. Sanonnan mukaan ”mahdollisia go-pelejä on enemmän kuin atomeja maailmankaikkeudessa”, mutta tämäkin on roimasti alakanttiin. Jos verrataan gota ja šakkia, go-pelien lukumäärässä on enemmän numeroita kuin šakkipelejä on ylipäänsä. Go-laudalla on laskelmien mukaan 2×10^170 erilaista laillista tilannetta; pelien määrä on sitten moninkertaisesti suurempi kuin tämä.    Go! More Than a Game on kelpo teos, jos haluaa perehtyä gon maailmaan. Perusteiden opettelemiseen on ytimekkäämpiäkin esityksiä, mutta toisaalta Shotwellin pelianalyyseistä saa hyvin käsitystä siitä, miltä gon pelaaminen näyttää. 

Isoista, vakavasti scifikirjoistaan tunnetulta Liu Cixiniltä on nyt julkaistu parikymmentä vuotta sitten pitkänä novellina ilmestynyt, sittemmin romaanimittaan laajennettu lyhyt, kepeä satiirinen vaihtoehtoesihistoria. Se esittää liitukautisen maailman, jossa asiat menivät hieman toisin. Liu Cixin esittää, että kun aikaa on paljon, kaikenlaista voi tapahtua. Älyn liekki lienee leimahtanut useampaankin kertaan maapallolla sen historian saatossa, mutta niin moni asia voi sammuttaa liekin välittömästi.    Liu Cixinin kuvitelmissa dinosaurukset olivatkin älykkäitä: ne oppivat käyttämään työkaluja, rakentamaan puunrungoista ja kivistä vasaroita, lapioita ja keihäitä, kesyttämään tulen ja jopa alkeellisen kirjoituksen perusteet. Ennen kaikkea dinosauruksilla oli yksinkertainen puhuttu kieli!    Samaan aikaan äly kehittyi myös muurahaisille. Niillä oli kehittyneempi feromonipohjainen kieli ja paljon näppäryyttä, jota dinosauruksilta puuttui. Muurahaisilla ei sen sijaan ollut rikasta ajattelua, vaan ne olivat mekaanisia ja täsmällisiä. Muurahaisyhteiskunnassa ei voinut olla Newtonia tai Einsteinia, nerokasta yksilöä, joka veisi ajattelua eteenpäin.    Liu Cixin kuvittelee näiden kahden älykkyyden kohdanneen. Kaikki alkoi hammashoidosta! Tyrannosaurus syö ja sen hampaankoloon jää kipeästi lihanpala, josta se ei tietenkään itse pääse eroon pienillä käsillään. Muurahaiset auttavat nakertamaan lihan pois hampaankolosta. Tyrannosaurus pääsee kivuistaan, muurahaiset saavat ruokaa, ja tästä alkaa kahden älyllisen lajin välinen yhteistyö, joka lopulta saavuttaa hurjat mittasuhteet.    Tässä tarinassa ei turhaan pysähdytä miettimään, mikä on mahdollista. En suosittele sitä lukijallekaan. Dinosaurukset ja muurahaiset oppivat viestimään keskenään ja rakentavat yhteiskunnan, jossa dinosaurukset rakentavat suuria asioita ja muurahaiset huolehtivat hienomekaniikasta ja muun muassa lääketieteestä: pienenpienet muurahaiset pääsevät dinosaurusten sisälle suorittamaan pikkutarkkaa kirurgiaa.    Dinosaurukset rakentavat höyryvoimalla toimivia junia ja laivoja ja pystyttävät jopa kymmenen kilometrin korkuisia tornitaloja. Kuten sanoin – älä suotta pysähdy miettimään, miten tämä kaikki oikeastaan on mahdollista, etenkin kun kirjan dinosaurukset ovat tunnetusti töppökätisiä tyrannosauruksia ja ilmeisesti vielä pienikätisempiä tarbosauruksia. Älä ajattele, vaan anna mennä.    Muurahaisten ja dinosaurusten yhteiselo ei ole aivan mutkatonta. Lajien välille syntyy lopulta konflikti, perinteisen merkityksettömistä syistä. Kun muurahaiset ja dinosaurukset käyvät sotaan keskenään, kumpi voittaa? Kun kaksi tahoa on symbioottisessa suhteessa keskenään, voiko kumpikaan lopulta selviytyä voittajana ilman toista? Allegorisessa tarinassa päädytään lopulta maailman tuhoutumisen äärelle. Kun isokokoiset, ahneet eläimet riistävät luonnonvaroja, maailmaa uhkaa totaalinen ympäristökatastrofi. Dinosaurusten keksiessä ydinaseet, päästään sitten kylmän sodan aikaisten maailmanlopun skenaarioiden äärelle.    Aikamoinen kirja, eipä tässä muuta voi sanoa. Liu Cixin on epäilemättä pitänyt hauskaa kehitellessään muurahaisten keinoja sotia itseään valtavasti suurempia dinosauruksia vastaan ja parodioidessaan tieteen ja teknologian kehitystä. Minä luin kirjaa hölmistyneen hihittelyn saattelemana, sen verran pöhköä meno vauhdikkaimmillaan on. Poliittisena allegoriana Muurahaisia ja dinosauruksia ei ole kovin monimutkainen; melko ilmeinen tulkinta on nähdä kaksi kilpailevaa dinosaurusvaltakuntaa Yhdysvaltoina ja Neuvostoliittona ja muurahaisten kollektivistinen yhteiskunta Kiinana.    Muurahaisia ja dinosauruksia ei ole kovin tosikkomainen kirja, vaikka siinä oma opettavaisuutensa ja sormenheristelynsä on. Vanhanaikaisena satiirisena allegoriana se oli kaikessa pöhköydessään huvittavaa luettavaa; voisin kuvitella, että vähän nuoremmille lukijoille kirja toimisi myös. Jos kylmän sodan aikakausi on vieras, Muurahaisia ja dinosauruksia tarjoaa vaihtoehtoesihistoriallisen kurkistuksen siihen, miten tällainen molemminpuolisen tuhon asetelma voi rakentua. Kelpo viihdettä siis! 

Harhamat kiinnosti, sillä Aura Koiviston vuonna 2019 ilmestynyt Mies ja merilehmä oli hieno tarinallinen tietokirja Georg Stelleristä ja tämän löytöretkistä. Sen pohjalta olin kiinnostunut tutustumaan Koivistoon myös romaanikirjailijana. Harhamien lupailtu monilajisuus oli myös aiheena houkutteleva.    Romaanin asetelmassa on jotain maaritverrosmaista. Nimetön kertoja on työ- ja kaupunkielämän paineita syrjäseuduille paennut nainen, joka löytää uuden kodin Aberraniasta, unohdetuilta rajamailta. Sieltä häntä vetää kaupunkiin vain satunnaiset vierailut terapiassa, jossa nainen pyrkii lähinnä todistelemaan omaa työkyvyttömyyttään, jotta ei joutuisi enää imetyksi työelämän kurimukseen.    Aberraniassa kertojan naapurissa asuu vanha, noita-akkamainen Eulalia, jonka elämänmeno vaikuttaa alkuun vähän vinolta, sitten aika lailla enemmän kummalliselta ja lopulta täysin omituiselta: kertoja nimittäin äkkää eräänä päivänä mummon munimasta.   

Ja nyt puhun nimenomaan linnun munasta. Valkoisesta kalkkikuorisesta munasta, jollaisessa linnun sikiö kehittyy. Eulalia pullautti munan peräpäästään, ja se oli varsin kookas, suunnilleen hanhen munan kokoinen. 

Harhamien

Harhamat

Harhamiin

Harhamat

Elisa Aaltolan

Go on yksi keskeisimpiä lautapelejä pelaamisen historiassa. Pelillä on ikää tuhansia vuosia ja se on edelleen hyvin suosittu. Suomessakin tätä kiinalaistaustaista, Japanissa kukoistukseensa noussutta peliä on harrastettu vähintään 1970-luvun lopusta lähtien. Kovin monta suomenkielistä opaskirjaa siitä ei ole kuitenkaan kirjoitettu; toistaiseksi tuorein perusjohdatus gohon on tämä vuonna 2008 ilmestynyt Go : Mikä se on?.    Voi tietysti arvella, ettei suomenkieliselle kirjalle niin suuresti tarvetta ole. Johdatusta peliin  löytyy internetistä vaikka millä mitalla, osin myös suomeksi, mutta kyllähän kirja silti aina on kirja. Go : Mikä se on? on pienikokoinen teos, jossa on vähän yli sata sivua. Mukana on pitkälti esimerkkipelejä ja sensellaista; gon säännöt selittää lopulta hyvinkin kompaktissa tilassa, joten tässä teoksessa päästään säännöistä hieman pidemmällekin strategioiden ja taktiikoiden alkeisiin.    Kirja on käytännössä omakustanne ja sellaiseksi vallan siistiä työtä. Kieliasu voisi olla vähän huolitellumpi, mutta taitto esimerkiksi ajaa asiansa vallan hyvin. Kirjasta ei olekaan liiemmin valittamista: se palvelee tarkoitustaan oikein mainiosti. Se on edelleen oikein käyttökelpoinen työkalu tämän hienon lautapelin haltuunottoon. Ainoa varsinainen vanhentunut kohta liittyy tietokoneiden go-taitoihin, sillä asiassa on tapahtunut räjähdysmäistä kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana. 

Riika Helle-Kotkan neljäs runokirja Kaiuttimessa peipot tarjoilee kattauksen haikuja ja tankoja. Runojen kuvasto yhdistelee suomalaisuutta ja nojatuolimatkailua Japanissa. Yleisesti ottaen pidän onnistuneimpina niitä, joissa suomalaisuus näyttäytyy parhaiten. Runojen japanilainen kuvasto tuntuu paikoin vähän matkailumainosmaiselta, vaikka Helle-Kotka sanookin jälkisanoissaan haluavansa valottaa myös maan kääntöpuolta kiiltokuvien takaa. Kuvasto tuntuu silti vähän tavanomaiselta.    Minua vähän tökkii laiska taivuttaminen tavumäärän vuoksi, tällaiset “meidokahvilaan / laulamaan sisäkön kaa”, “moikkaan robottii”, “haavan hahtuvat / maalaa unikuvia”. Eipä näitä onneksi enempää ollutkaan, mutta ennemmin joustaisin tavumäärästä tai keksisin toisen tavan ilmaista, kuin käyttäisin tällaista muusta tyylistä poikkeavaa puhekielistä muotoa. Ei tanka siihen romahda, jos jollain rivillä on seitsemän tavun sijasta kahdeksan; muoto on kuitenkin jonkunlainen sovellus jo siinä kohtaa, kun kieli vaihtuu japanista suomeksi.    Latteimmillaan runot ovat tasapaksuja, muodoltaan toisteisia. Parhaimmillaan näissä runoissa on kuitenkin hienoja kuvia. Joskus yhdistyy molemmat: “kuikka uikuttaa / järvenpinta väreilee / usva levitoi”. Helposti tunnistettava, viehättävä kuva – mutta tämä toistuva subjekti-predikaatti-rakenne kaipaisi minusta vähän ravistelua. Väistämätön vertailukohta on vasta lukemani Niklas SalmenValotusaika, jossa muodon hallinta on terävämpää.    Valituksen aiheista huolimatta Kaiuttimessa peipot oli miellyttävä tuttavuus, joka kannatti kyllä lukea. Muodon kanssa vain voisi saada enemmänkin aikaan, pelkkä tiukka tavujakoon kiinnittyminen ei itsessään tee hyvää tankaa tai haikua.   

oksan rasahdus
hiljaisessa metsässä
räjähtää ydinpommi 

Scott D. MillerinRiichi Mahjong -kirja lupaa kannessaan olla ”The Ultimate Guide”. Kova on lupaus, mutta kansien välistä löytyy kyllä kiitettävä määrä katetta. Mahjong on vanha kiinalainen tiilillä pelattava rommipeli ja japanilainen riichi sen tällä hetkellä suosituin muoto.    Miller esittelee kirjassaan kattavasti riichin säännöt ja pelaamisen tavat ihan nollasta lähtien ja melkoisella perusteellisuudella. Japaninkielistä sanastoa opetetaan kattavasti ja seassa on myös erinomaisia ”Points to Ponder”-osioita, joista enemmän lajia harrastanut saa mielenkiintoista taustatietoa.    Vaikka Suomessa pelataankin pääasiassa Euroopan mahjongliiton EMA:n standardoimaa riichiä, pidemmälle ehtineitä harrastajia kiinnostaa varmasti myös Millerin laaja kattaus riichin eri muunnelmiin ja vaihtoehtoisiin sääntöihin. Kirjasta selviää esimerkiksi se, millaisilla säännöillä Japanin ammattilaisliigoissa riichiä pelataan.    Lopussa on pieni johdatus pelin strategioihin. Tämä osio olisi saanut olla pidempikin, mutta hyvä näinkin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Daina ChibanRiichi Book 1 on perehtymisen arvoinen, sillä siinä ei muuta olekaan kuin riichin strategiaa.    Kirja taitaa olla olla käytännössä omakustanne. Siihen nähden se on siistiä työtä. Taitto on vähän kotitekoisen näköistä, mutta ei sillä tasolla, että se haittaisi sisällön omaksumista. Tämä kirja sopii erinomaisesti jokaisen riichi-harrastajan käsikirjastoon. 

Vuoden 2023 Kalevalan päivänä kohtasin ensimmäistä kertaa karjalaista vastarintaa Kalevalaa kohtaan. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin onhan tässä oma kummallisuutensa: Kalevalan päivää juhlitaan nimenomaan suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta Kalevalan runothan on kerätty pääasiassa Karjalasta. Edustavatko ne nimenomaan suomalaista kulttuuria? Niin asia on haluttu nähdä.    Kalevalan synty ei ole yksinomaan kirjallinen projekti. Se on myös poliittinen ja taiteellinen projekti. Usein jää unohduksiin se, että Kalevala sellaisena kuin me sen tunnemme on Elias Lönnrotin luomus, ei mikään yksi totuus suomalaisen kansan muinaisrunoista. Kalevala on taide-eepos, jonka Lönnrot kokosi, suodatti ja järjesteli mielensä mukaan.    Tuoreimmassa kirjassaan Kenen Kalevala?Juha Hurme tarttuu tähän kysymykseen tyylilleen uskollisena. Luvassa on siis perehtynyttä historian perkaamista, historian suurmiesten tuulettamista ja perusteellista kuvausta siitä, miten Kalevalan materiaali on kerätty. Ei Lönnrotin työpanosta sovi vähätelläkään: piirilääkärin töiden ohella Lönnrot kulki Hurmeen varovaisen arvion mukaan 15 000 kilometriä hankalmissa maastoissa keräten säkeitä. Työ on arvokasta; on toki parempi, että aineisto on kerätty ja kirjattu talteen kuin että sen olisi annettu kadota unohduksiin.    Mutta että Kalevala olisi Suomen kansan muinainen eepos? Ei. Annetaanpa Hurmeen selittää:   

On selvää, että jos Lönnrot olisi julkaissut nykyisessä mielessä tieteellisyyden vaatimukset täyttävän kansanrunokokoelman Kalevala-49:n sijaan, sillä ei olisi ollut aikalaisiin ja tuleviin sukupolviin sitä herättävää ja huumaavaa vaikutusta, mikä hänen romanttisella taide-eepoksellaan oli. Vaikutuksen voima paisui valtaviin mittoihinsa, koska Kalevalan väitettiin olevan sitä, mitä se ei ollut: aito kansaneepos. Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista. 

Kalevalaa

Outi Fingerroosin

Kenen Kalevala?

Kalevalasta

Kalevala

Kalevalaa

Niklas Salmi on tamperelainen runoilija, suomeksi ja englanniksi, ja kääntää myös puolalaista kirjallisuutta suomeksi. Nyt hän on myös yhden lapsen isä, kuten Valotusaika-kokoelmasta tulee selväksi. Ilahduttava kansikuva on kaksivuotiaan Tuulin käsialaa. Uusi elämäntilanne näkyy luonnollisesti runoissa, joissa isyyden kanssa keskustelevat myös luontoteemat.    Iso osa kokoelman runoista asettuu tanka-runon viisisäkeiseen kaavaan. Tavumäärät osuvat muotoon tai sitten eivät, mutta eipä se muotokaan niin orjallisen tiukka ole. Salmi on aikaisemminkin viihtynyt japanilaisten muotojen parissa: esikoiskokoelma Siipimobiili oli lähinnä haikua, Salmi on opettanut japanilaista runoutta Helsingin yliopistossa ja tekee väitöskirjaa BashōnKapea tie pohjoiseen -teoksesta.   

Lykin sinua pitkin Sopukatua, 
taitekattojen nivelet ovat taipuneet 
rukoukseen, vaahterat heiluttavat 
kultaisia kadiloitaan ja sinä 
lykkääntyy, käsittämätön 

Valotusaikaa

En minä kadota 
itseäni isyyteen 
Sukellan vain järveen 
niin kuin sadepisara 
jolla on veden muisti 

Romanttinen viihdekirjallisuus ei ole kovin usein minun juttuni, mutta silloin tällöin kyllä. Uusi alku, Cassandra tarjosi vetävän houkuttimen: kirja kertoo Cassandrasta, joka huomaa päätyneensä jonkinlaiseen aikasilmukkaan. Hänet jätetään aamulla ja hän saa potkut, jonka jälkeen hänen poikaystävänsä Will vie hänet ravintolaan ja Cassandra tajuaa olleensa tilanteessa joskus aikaisemminkin – tarkalleen ottaen edellisenä päivänä.    Missään murmelisilmukassa Cassandra ei kuitenkaan pyristele, vaan hänen tilanteensa on pykälän parempi. Cassandra voi vain sulkea silmänsä, ajatella kovasti ja päätyä ajassa taaksepäin haluamaansa hetkeen. Mikä ihana taito: nyt hän voi korjata Willin kanssa tekemänsä virheet ja pitää työpaikkansa.    Vaan kuinkas kävi Cassandran kreikkalaisessa mytologiassa? Cassandra oli Apollon papitar Troijassa. Hänen kohtalonaan oli lausua tosia ennustuksia, joita kukaan ei uskonut. Tulevaisuuden tietäminen ei auta tätäkään Cassandraa määräänsä enemmän. Jotkut asiat ovat vain vaikeita saada ojennukseen.    Cassandralla on myös ylimääräisiä vaikeuskertoimia elämässään. Muut kommentoivat hänen olevan kirjolla, eikä Cassandra olekaan ihan niinkuin muut. Hän saa jatkuvasti muilta ihmisiltä palautetta siitä, miten hän on vääränlainen. Onko ratkaisuna vain olla niin kuin kaikki muutkin? Eikö se ole lopulta väkivaltaa omaa itseä kohtaan? Neuroepätyypillisen ihmisen elämä ihmissuhteiden ja työelämän vaatimusten keskellä ei ole yksinkertaista, eikä Cassandran aikamatkailukyky asioita helpota, vaikka antaakin tilaisuuksia korjata virheitä ja oppia erehdyksistä.    Uusi alku, Cassandra oli vetävä kirja. Nuorille suunnatusta Geek Girl -sarjastaan tutun Holly Smalen ensimmäinen aikuistenkirja toimii ja tarjoaa kelpo annoksen draamaa ja sekaannusta. Neuroepätyypillisiä päähenkilöitä näkyy kirjoissa aina toisinaan, mutta Cassandra on kelpo lisäys joukkoon. Smale sai itse autismidiagnoosin 39-vuotiaana, joka on varmasti osaltaan motivoinut luomaan Cassandran.    Cassandran epätyypillisyys on kirjassa keskeinen elementti, mutta onneksi sitä käsitellään varsin fiksusti. GoodReadsin suosituin arvio on yhden tähden keskeytys, jossa pidetään epämiellyttävänä sitä, miten Cassandra joutuu muuttamaan itseään pitääkseen kiinni suhteestaan Williin. Tämä on aivan ymmärrettävä huoli ja jos juoni olisi loppuun asti sellainen, kirja olisi ollut pettymys. Itse autistiseen kirjailijaan voi kuitenkin luottaa: ymmärrystä Cassandraa kohtaan löytyy ja tarina saa hyvän, onnellisen lopun. 

Mahjong on kiehtova peli, jolle myyntipuheissa loihditaan aina Kungfutsen aikoihin yltävä historia. Se on tietysti täyttä puppua; todellisuudessa mahjongin historia yltää 1800-luvun puoliväliin asti. Pelin todellinenkin historia on kuitenkin hyvin kiehtovaa.    Tädin yksinkertainen kysymys – ”Miksi juutalaiset ystäväni pelaavat kiinalaista peliä?” – toimi Annelise Heinzille potkuna lähteä tutkimaan mahjongin vaiheita. Miten kiinalaisesta pelistä tuli 1920-luvulla valtava villitys Yhdysvalloissa? Miten pelistä tuli nimenomaan juutalaisnaisten ajanvietettä? Yhden kiinalaisen pelin kautta Heinz kuvaa yhdysvaltalaisen kulttuurin kehitystä, konsumerismin ja vapaa-ajan kehitystä 1900-luvulla, orientalismia, etnistä identiteettiä ja naisten mahdollisuuksia.    1920-luvulla kiinalaisen pelin löysivät Shanghaissa asuvat yhdysvaltalaiset. Öljyedustaja J. P. Babcock näki mahjongvimmassa bisnesmahdollisuuden ja parin vuoden ajan 1920-luvulla mahjong oli kuumaakin kuumempaa Yhdysvalloissa etenkin valkoisen keskiluokan parissa. Kun buumi meni ohi, peli jäi amerikankiinalaisten harrastukseksi. 1930-luvulla juutalaiset naiset loivat omaperäisen yhdysvaltalaisen muodon mahjongista; siitä tuli 1950-luvulla juutalaisten lähiörouvien ykkösharrastus. Sotavuosina japanilaiset pelasivat mahjongia internointileireillä ja sodan jälkeen mahjong oli Yhdysvaltojen ilmavoimissa upseerien vaimojen suosikki.    Kaiken aikaa mahjongia on luonnollisesti pelattu eri puolilla Itä-Aasiaa, mutta Heinz tarkastelee peliä erityisesti Yhdysvaltojen kontekstissa. Mahjongin historiassa Yhdysvallat ja Kiina kietoutuvat toisiinsa vahvasti: pelin asemaa Kiinassakin on edistänyt se, miten 1920-luvun buumi muokkasi mahjong-tuotantoa Kiinassa teollisemmaksi. Kaikkea tätä Heinz käy läpi kirjassaan akateemisen tekstin perusteellisuudella. Kunnon tiedekirjan tapaan kirjasta kolmannes on alaviitteitä ja lähdeluetteloita. Heinz on tehnyt perusteellista tutkimustyötä vanhojen arkistolähteiden parissa ja haastatellen mahjonginpelaajia erilaisista yhteisöistä.    Mahjong avaa pelin historiaa tavalla, jollaista en ole muualla nähnyt. Minulle kirja avasi Yhdysvaltojen merkitystä mahjongin kehityksessä. Samalla sai sitten kelpo annoksen sosiologiaa ja kiinalaisiin ja japanilaisiin liittyvien etnisten jännitteiden historiaa Yhdysvalloissa. Heinz kirjoittaa sujuvasti, vaikka paikoin kirjan lukeminen vähän työstä kävikin – vaikka varsinaista sisältöä on vain parisataa sivua, teksti on tiivistä ja kirja siten reippaasti sivumääräänsä tuhdimpi. 

Tamperelaisen runoilijan ja muusikon Vesa Etelämäen toinen runokokoelma Raja muistuttaa jollain tapaa toista Poesian tämän vuoden julkaisua, Elina SallisenKehät-kokoelmaa. Molemmat ovat samalla tapaa fragmentaarista runoutta yksisanaisen teeman ympärillä: Sallisen kokoelma punoutui kehiksi, Etelämäki pohtii rajoja. Etelämäen teema välittyy sivuilta selkeämpänä.    Sallisen kokoelma ei minua sytyttänyt ja aika pienellä liekillä Rajakin sielussani kytee. Etelämäenkin teksti on samalla tavalla vähän etäälle jättävää ja vierauttavaa. Etelämäen aforistiikka puree kuitenkin hieman paremmin, huomaan kiinnittyväni säkeisiin vähän tiuhemmin.    Esimerkiksi sivuilta nousevat oksat miellyttävät: “Oksan ote metsästä muistuttaa toisinaan ruumiin otetta olemassaolosta.”, “Puun ympärillä eripituisten oksien yhteisöllinen kaaos.”, “Kun katkaisee oksasta uuden oksan, eikä ole enää varma onko se oksa”. Metsän ja ei-metsän raja; puun ja ei-puun raja. Nämä eivät ole ihmisten luomien asioiden välisiä selkeitä rajoja.    En siis täysin tähän ihastunut. Selkeämmän aiheensa ja yhtenäisemmän toteutuksensa vuoksi Raja asettuu kuitenkin toiselle puolelle jotain rajaa kuin Kehät. Tätä suosittelen varovaisesti, fragmenteista ja erilaisista rajauksista kiinnostuneille. 

Lasten tietokirjoihin on helppo suhtautua lämpimästi: minullakin on jäänyt muistoja monesta kiehtovasta lapsuuden tietokirjasta. Tämä Afrikka : Suurenmoinen maanosa on heti kannesta lähtien todella kiinnostavan näköinen kirja. Suuri koko ja upean näköinen kansikuva tekevät kirjasta houkuttelevan näköisen.    On aika kova tavoite tiivistää Afrikan kaltainen mittava manner yhdeksi alle satasivuiseksi lasten tietokirjaksi, mutta zimbabwelainen toimittaja Kim Chakanetsa on onnistunut siinä hyvin. Kirjan kansien välistä löytyy aivan pätevä kiteytys Afrikan mantereen moninaisuudesta – ei tietenkään kaikkea mahdollista, mutta tasapuolinen, kattava annos tietoa Afrikan eri alueista.    Afrikka esitellään kirjassa viidessä osassa pohjoisesta etelään. Jokainen alue esitellään saman kaavan mukaan: ensin on alueen maat esittelevä kartta, sitten aikajana, johon on poimittu kiinnostavimpia hetkiä alueen historiasta, sitten alueen kansoja ja kulttuureja esittelevä aukeama, aukeama eläimille ja luonnolle, tunnettuja henkilöitä alueelta ja lopuksi sekalaisia aiheita esiin nostava aukeama. Muoto toimii oikein mainiosti.    Henkilövalikoimassa on mukana niin kirjailijoita, taiteilijoita, poliitikkoja kuin urheilijoitakin. Pääpaino on vielä elävissä ihmisissä. Luontofaktat ovat kirjan tutuinta ja tavanomaisinta antia, mutta kansat ja kulttuurit -osastolla esitellään muun muassa Botswanan hevarit ja Kongon sapeurit, jotka molemmat ovat kiehtovia ja ehdottomasti lisägooglailun arvoisia tyylisuuntia.    Kirjan kuvitus on nigerialaisen Mayowa Alabin käsialaa. Alabin tyyli yhdistelee afrikkalaista kansantaidetta ja afrofuturismia. Kuvitus on persoonallista, näyttää afrikkalaiselta ja on todella tyylikästä. Taittopuolella on valitettavasti joissain kohdin menty tyyli ennen tarkoitusta; turhan monessa kohtaa on pientä mustaa tekstiä tummasävyisellä taustalla. Kirjan teksti on ylipäänsä varsin pienikokoista: asiaa siis riittää, mutta huonompisilmäiselle tämä kirja on kyllä kauhistus.    Afrikka : Suurenmoinen maanosa on erinomainen katsaus Afrikan historiaan ja nykypäivään. Se antaa Afrikasta monipuolisen ja elävän kuvan. Afrikkalaistaustaiset tekijät osaltaan varmistavat, ettei näkökulma ole yhtä eurooppalainen ja valkoinen kuin perinteisesti. Näin näyttäviä tietokirjoja antaa lapsille luettavaksi ilomielin. Julkaisijan ikäsuositus on 7+, tietosisältönsä puolesta kirja sopii kyllä vielä yläkouluikäisillekin. 

Viime vuoden nobelisti Annie Ernaux'lta riittää aikaisempaa bibliografiaa suomennettavaksi ja aikaisemmin tänä vuonna saatiinkin Tapaus, suomennos vuonna 2000 ilmestyneestä aborttikuvauksesta L'événement. Vanhojen teosten suomennosten lisäksi Lotta Toivanen on ahkeroinut käännöksen Ernaux'n tuoreimmasta teoksesta, muutama kuukausi ennen Nobel-voittoa ilmestynestä Le jeune hommesta.    Kirja kertoo Ernaux'n suhteesta itseään nuorempaan mieheen. Kertomus alkaa yksinkertaisella aikamäärellä ”viisi vuotta sitten”, joka saattaa hieman hämmentää lukijaa. Vasta vähän pidemmältä – tai kansiliepeestä – selviää, että tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle, jolloin Ernaux oli viisikymppinen ja kirjan nuori mies parikymppinen opiskelija. Ernaux on kirjoittanut Nuoren miehen aivan 1990-luvun lopussa ja jättänyt sitten hautumaan, kunnes palasi siihen parikymmentä vuotta myöhemmin.    Asetelman kiehtovuus nousee tietysti siitä, miten tavanomainen tällainen ikäero on, jos mies on vanhempi, varakkaampi ja valta-asemassa. 1990-luvulla ja edelleenkin on poikkeuksellista, jos nainen on vanhempi. Ernaux'lle itselleenkin kyse on luokasta: “Kolmekymmentä vuotta sitten olisin jättänyt hänet. Silloin en halunnut nähdä pojissa oman työläistaustani tuntomerkkejä, kaikkea sitä mitä pidin ”junttimaisena” ja minkä tunnistin osaksi entistä itseäni.” Nyt viisikymppisenä, menestyneenä kirjailijana Ernaux on nuoren miehen seurassa korostuneen keskiluokkainen.    Ernaux ei koskaan ole ollut kirjailijana monisanainen, mutta tämä on kyllä hurjan tiivis teos. Kriitikot ovat olleet lääpällään ja muun muassa kuvailleet teoksen olevan ”täydellinen miniatyyri, joka tiivistää kaikki Ernaux'n kirjat”. Miniatyyri tosiaan: suomennetussa kirjassa on 33 sivua tekstiä ja kirjasinkoko on niin suuri, etten ennen ole moista nähnyt lastenkirjojen ulkopuolella. Hitaampikin lukija lukee kirjan vartissa. Kirjallisuutta ei toki voi arvottaa sanamäärän perusteella, mutta jos olisin kirjan itse ostanut – en ostanut, lainasin kirjastosta – saattaisi harmittaa maksaa romaanin hintaa tällaisesta sirpaleesta. Ehkä tämän olisi voinut niputtaa samoihin kansiin Tapauksen kanssa? Tapauksen kirjoittaminen nimittäin kytkeytyy suoraan yhteen tässä kuvatun suhteen kanssa, Nuori mies sopisi hienosti Tapauksen esipuheeksi.    Kirjojen hintapolitiikasta viis – mutta mainittakoon, että Ranskassahan nämä kaikki maksavat jotain 8 euron luokkaa, pidemmät ja lyhyemmät – olisi tämä ihan kirjallisista syistäkin saanut olla vähän pidempi. Ernaux'n tyyli on Toivasen suomentamana nimittäin edelleen pettämättömän hienoa ja purevaa. Ernaux kuvaa muistojen rakentumista, suhdetta aivan toisenlaista sukupolvea edustavan miehen kanssa, yhteiskunnan katsetta, omaa itsekkyyttään – mutta ehkä näihin teemoihin voisi sukeltaa syvemmällekin? En olisi varsinaisesti pahoillani, jos tämä olisi ollut tällaista pientä sirpaletta laajempi teos. 

Esa Mäkijärven kuudes runokokoelma Mantra käsittelee ikuisuusaihetta. Rakkaus on runouden kestoaiheita ja levittäytyy Mantran sivuille monimuotoisena. Kokoelmasta löytyy 50 numeroitua runoa, enimmäkseen aika lyhyitä tekstejä, lyhyimmillään aivan sirpaleita.    Mäkijärven teksteistä piirtyy me, joka muun muassa seisoo laiturilla katsomassa järvelle. Nopeasti tunteet osoittautuvat kuitenkin ristiriitaisiksi ja mahdollisesti yksipuolisiksi.   

Rakensin siltaa välillemme, mutta koska se tehtiin sanoista 
se ei kannatellut sekä rakkauttamme että vihaamme. 
Valitsit painon. Säilytit toisen tunteista. 

“Jumala rakkaus. Saatana yksinäisyys.”

Mantra

Sinikka Huuskon

Kokonaan

Mantran

“Marraskuussa vaikea uskoa / lupaukseen rakkauden voittamattomuudesta”

Mantran

Mantran

Asko Künnapin

Ei voi puhua rakkaudesta, ellei ole kokenut sitä
kaikessa tuhoavuudessaan ja kokoavuudessaan:
mahdollisuudessa poimia palaset ja koota uudelleen
sielua kuljettanut astia. 

Elina Sallisen esikoisrunokokoelma on Poesian julkaisema, kanneltaan kauniin vihreä teos. Kun sisälle kurkistaa, ei välttämättä ylläty: tämähän näyttää poesialaiselta. Sallisen runous on sirpaleista, säkeet ovat lyhyitä katkelmia sieltä täältä.    Vaan mikä saa yhden sirpaleisen runon soimaan ja toista ei? Siinäpä kysymys, johon en välttämättä osaa vastata. Tämä ei nimittäin soinut, vaan lähinnä narskui. Paikoin Sallisen huomiot osuvat ja ilahduttavat. “– Pidän erityisesti ihmisistä, joita ei enää”, “Kissoista on tullut varovaisia, / on syytä uskoa:”. Tällainen aukinaisuus ja kesken jääminen viehättää.    Vastapainoksi on sitten näitä: “Jatkuu lintu.”, “Yksi käänne / lintuja puhkeaa.”, ”Vielä rantaa pitkin liikkuvat.” Teksti jää etäälle, eikä herätä uteliaisuutta, vaan enemmän turhautuneisuutta. Kielikuvat eivät viettele, vaan työntävät pois.    Samaa turhautumista olen kokenut Silja Järventaustan runouden äärellä. Järventausta on tietenkin palkittu, arvostettu runoilija, ja toisaalta Anna Hollingsworth ihastelee Kehiä Kulttuuritoimituksessa, joten on aivan mahdollista, että minä en vain oivalla jotain. Minulle näiden sirpaleiden väliin ei muodostu ihastuttavia merkitysten verkostoja. 

Miira Luhtavaaran runokokoelma Pinnallisuus teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Teoksen syksyn kuvastossa oli Luhtavaaran esikoisromaani Tuhkaksi tekemisen taika, se pääsi oitis lukulistalle. Takakansi lupaa jo paljon aineksia: uusperhearkea, jota masennus pistää uusiksi, ponileikkejä, Melancholiaa, tiedettä ja ties mitä.    Uusperheen muodostavat Aada ja Hans ja Hansin vauva Bella. Hans jaksaa ja kestää ja selviää vaimonsa kuolemasta, kunnes ei enää selviä. Masennus vie miehen makaamaan lattialle kasvot mattoon päin ja Aadan on oltava äiti toisen naisen lapselle ja kumppani masentuneelle miehelle. Siinä sivussa Aadalla on väitöskirjaprosessi, jossa hän tutkailee Lars von TrierinMelancholia-elokuvaa: “Haluan tässä väitöskirjassani paneutua tutkimaan syvän masennuksen olemusta. tutkin tätä erään fiktiivisen potilaan, Justinen, tapauskertomuksen kautta.”    Ei tämä kaikki mitenkään helposti tule. “Väitöskirjan täytyy olla sanoja. Se ei voi olla esim. kasvi jota olen unohtanut kastella.” Luhtavaaran tarinassa Aadan tieteellinen, akateeminen, psykologinen ote kohtaa elämän, kasvavan lapsen ja ponileikit ja arjen. Hansin siskon Klaran, joka yrittää olla avuksi. On naapuri Gunnevi, jonka kanssa Aada katsoo Melancholiaa. On von Trier, jonka haastatteluja ja näkemyksiä Aada seuloo osana väitöskirjaprojektiaan.    Tuhkaksi tekemisen taika on runoilijan kirjoittama romaani, siitä ei ole epäilystä. Tekstiä on vähän ja monet sivut ovat kovin tyhjiä, mutta se mitä sanotaan on tiivistä ja painavaa. Luhtavaara siteeraa runoja, kirjoittaa itse hyvin proosarunollista tekstiä, hyppii ajatuksesta toiseen muodostamatta välille aina kovinkaan tiivistä ja yhtenäistä reittiä. Lopputulos on yksinkertaisesti herkullinen. Lukijana ei kannata murehtia liikaa, saako juonesta kiinni tai ymmärtääkö kaiken: on hedelmällisempää vain nauttia kielestä, tunteista ja ajatuksista, joita tämä pieni romaani herättää. 

Veli-Matti Huhta on aivan tuntematon nimi, mutta Kulttuurivihkojen puffimaili osui maaliinsa ja laitoin tämän kokoelman varaukseen siinä missä samaan aikaan ilmestyneet Asta Piiroisen Argentiina-esseet. Kesti vain tovin, ennen kuin tämä pieni esseeteos pääsi hyllystä lukuvuoroon.    Mikään kovin jykevä teos Seikkailu alkaa sumusta ei tosiaan ole. Pienessä kirjassa on sivuja reilut 120 ja tekstejä 14, joten siitä laskee äkkiä, etteivät yksittäiset tekstit ole kovin pitkiä. Tilannetta tasapainottaa se, että osa teksteistä käsittelee samoja aiheita, joka syventää kirjaa.    Otetaan esimerkiksi Sherlock Holmes: Huhta on kirjoittanut Holmesista neljä tekstiä ja viideskin, joka käsittelee Arsène Lupinia, sivuaa aihetta. Saman aiheen parissa pyöritään siis lopulta kolmasosa koko kirjasta, eri puolilta lähestyen. Ensimmäinen essee käsittelee Baskervillen koiraa ja sen filmatisointeja, toinen tylsyyden kokemusta, kolmas Nicholas Meyerin kirjoittamia Holmes-tarinoita ja neljäs vanhaa Holmes-tv-sarjaa Sherlock Holmes and Doctor Watson. Tämä oli kertakaikkisen kiinnostava kokonaisuus.    Muista esseistä pari ensimmäistä käsittelevät Wagneria, sitten seuraa teksti enkelien ja oikeushenkilöiden välisestä merkillisestä suhteesta, loisteliasta fasistia Gabriele D'Annunziota esittelevä kirjoitus, Henry Parlandin näkemyksiä 1920-luvun muodista ja katsaus Karl Blossfeldtin luontovalokuviin ja maailmankatsomukseen niiden takana. Holmes- ja Lupin-putken jälkeen sujahdetaan 1970-luvun itäeurooppalaisiin lastenohjelmiin, palataan Wagneriin Richard Burtonin hahmossa ja lopuksi Huhta kirjoittaa vielä Kylppärikaverit-tv-sarjasta, joka tuntuu jotenkin hätkähdyttävän tämänpäiväiseltä aiheelta muiden joukossa – mutta Huhta onneksi suhteuttaa sitä Elämänmeno-sarjaan vuodelta 1978!    Aihevalikoima on kiehtova. Huhta on selvästi lähteisiinsä perehtynyt ja jaksanut vaivautua myös vanhemman materiaalin pariin. Lähdeluettelossa on paljon kirjoja 1900-luvun alkupuoliskolta. Se takaa omaperäiset näkökulmat verrattuna esseistikollegoihin, joiden aiheet ovat enemmän kiinni tässä päivässä. Siinä missä Piiroisen teos vaikutti paikoin vähän kehnosti toimitetulta, Seikkailu alkaa sumusta on siivompaa työtä. Tätä on helppo suositella, jos esseiden aihepiiri yhtään herättää kiinnostusta. 

”Kiellettyä rakkautta Kyproksella” on kelpo tiivistys Kadotettujen puiden saaren perusasetelmasta, josta kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle. Elif Shafak on tietysti taitava kirjailija, joka on kutonut tämän peruskuvion päälle useampia kerroksia: tapahtumat sijoittuvat lopulta kolmelle eri aikatasolle ja kahteen eri maahan.    Ensinnäkin on Ada Kazantzakis Lontoossa 2010-luvun lopussa. Ada saa koulussa kohtauksen: hän alkaa vain huutaa, kaikkien muiden oppilaiden kuullen, eikä pysty lopettamaan. Mikä Adalla on vikana? Ei hänellä kieltämättä helppoa ole: äiti on kuollut, isä poissaoleva, sukulaisista ei tietoa.    Ymmärtääkseen Adaa on palattava ajassa taaksepäin Kyprokselle 1970-luvulle. Jaetun saaren historia on aina ollut levoton ja erilaisia valloittajia täynnä. Vuonna 1960 saari itsenäistyi, mutta ajautui nopeasti kolmipäiväiseen sisällissotaan turkkilaisten ja kreikkalaisten asukkaiden välille. Vuonna 1974 Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan ja Pohjois-Kypros on siitä asti ollut yksin Turkin tunnustama valtio. Tämän kaiken levottomuuden keskellä toisensa kohtaavat turkkilainen Defne ja kreikkalainen Kostas ja rakastuvat.    Rakkaus on ehdottoman kiellettyä. Turkkilaisen ja kreikkalaisen suhde olisi muutenkin vaikea, mutta kaiken tämän levottomuuden keskellä? Ei mitään mahdollisuutta. Niin vain rakastavaiset kuitenkin löytävät tilaisuuden tavata. Puitteet tapaamisille mahdollistaa Iloinen Viikunapuu -taverna, jota pitää kaksi miestä, turkkilainen ja kreikkalainen, ja jonka keskellä seisoo komea viikunapuu. Tavernan suojissa nuoret voivat tavata toisiaan.    Kuten arvata saattaa, salaisuuksilla on taipumus paljastua ja kirjan prologikin tekee selväksi, että seuraukset voivat olla julmia. Rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, mutta niin vain he joskus kuitenkin kohtaavat toisensa, onhan heillä edessään tulevaisuus, jossa heillä on tytär, Ada. Mitä siis tapahtui? Shafak rakentaa tarinaa pikkuhiljaa. Ada toimii oivallisena kehyskertomuksena, sillä salaisuuksien paljastumista vauhdittaa se, miten Ada on loputtoman kyllästynyt jatkuvaan salailuun ja asioista vaikenemiseen. Hän haluaa saada vastauksia isoihin ja vaikeisiin kysymyksiinsä.    Se onkin yksi kirjan isoimmista teemoista. Levottomuuksien aikana Kyproksella katosi paljon ihmisiä. Mitä heille kävi? Totuuden selvittäminen on tärkeää. Tai – kenelle on, kenelle ei. Jotkut mieluummin unohtaisivat kipeät asiat, tai haluavat painaa ne unohduksiin, koska kokevat itse syyllisyyttä. Ensimmäinen sukupolvi on joutunut kokemaan kipeät asiat, toinen sukupolvi haluaa katsoa eteenpäin ja kolmas sukupolvi ihmettelee, miksei asioista puhuta. Selvitystyö ja totuuden metsästäminen sattuu, mutta vapauttaa.    Erikoisena ratkaisuna Shafak nostaa yhdeksi kirjan kertojista viikunapuun. Tämä ei ole mikä tahansa viikunapuu: se kasvaa Lontoossa Kostas Kazantzakisin puutarhassa ja se on kasvatettu Kyprokselta tuodusta pistokkaasta. Koska viikuna on lämpimämpien olojen puu, se ei välttämättä selviä Englannin kylmistä talvista, etenkin kun luvassa on pahoja talvimyrskyjä. Niinpä Kostas hautaa puun maan alle. Erikoiselta kuulostava toimenpide on perinteikäs tapa pitää viikunapuut hengissä kylmissä olosuhteissa. Miten kiehtovaa! Viikunapuu kertojana kallistaa kirjaa hieman maagisen puolelle, mutta sopii hyvin syventämään tarinaa.    Elif Shafak on pätevä kirjoittaja ja yhdistelee Kadotettujen puiden saari -kirjassa mielenkiintoisella tavalla kiellettyä rakkautta, Kyproksen lähihistoriaa ja ympäristökysymyksiä. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa, silmiin otti vain pari kohtaa, joissa ”civil war” oli käännetty ”siviilisodaksi”. Muuten käännös on hyvä. Kadotettujen puiden saari on toimiva, mukaansatempaava tarina, joka tempaa mukaansa ja jolla on arvokasta sanottavaa.