Mikko Saari
”Kiellettyä rakkautta Kyproksella” on kelpo tiivistys Kadotettujen puiden saaren perusasetelmasta, josta kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle. Elif Shafak on tietysti taitava kirjailija, joka on kutonut tämän peruskuvion päälle useampia kerroksia: tapahtumat sijoittuvat lopulta kolmelle eri aikatasolle ja kahteen eri maahan. Ensinnäkin on Ada Kazantzakis Lontoossa 2010-luvun lopussa. Ada saa koulussa kohtauksen: hän alkaa vain huutaa, kaikkien muiden oppilaiden kuullen, eikä pysty lopettamaan. Mikä Adalla on vikana? Ei hänellä kieltämättä helppoa ole: äiti on kuollut, isä poissaoleva, sukulaisista ei tietoa. Ymmärtääkseen Adaa on palattava ajassa taaksepäin Kyprokselle 1970-luvulle. Jaetun saaren historia on aina ollut levoton ja erilaisia valloittajia täynnä. Vuonna 1960 saari itsenäistyi, mutta ajautui nopeasti kolmipäiväiseen sisällissotaan turkkilaisten ja kreikkalaisten asukkaiden välille. Vuonna 1974 Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosan ja Pohjois-Kypros on siitä asti ollut yksin Turkin tunnustama valtio. Tämän kaiken levottomuuden keskellä toisensa kohtaavat turkkilainen Defne ja kreikkalainen Kostas ja rakastuvat. Rakkaus on ehdottoman kiellettyä. Turkkilaisen ja kreikkalaisen suhde olisi muutenkin vaikea, mutta kaiken tämän levottomuuden keskellä? Ei mitään mahdollisuutta. Niin vain rakastavaiset kuitenkin löytävät tilaisuuden tavata. Puitteet tapaamisille mahdollistaa Iloinen Viikunapuu -taverna, jota pitää kaksi miestä, turkkilainen ja kreikkalainen, ja jonka keskellä seisoo komea viikunapuu. Tavernan suojissa nuoret voivat tavata toisiaan. Kuten arvata saattaa, salaisuuksilla on taipumus paljastua ja kirjan prologikin tekee selväksi, että seuraukset voivat olla julmia. Rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, mutta niin vain he joskus kuitenkin kohtaavat toisensa, onhan heillä edessään tulevaisuus, jossa heillä on tytär, Ada. Mitä siis tapahtui? Shafak rakentaa tarinaa pikkuhiljaa. Ada toimii oivallisena kehyskertomuksena, sillä salaisuuksien paljastumista vauhdittaa se, miten Ada on loputtoman kyllästynyt jatkuvaan salailuun ja asioista vaikenemiseen. Hän haluaa saada vastauksia isoihin ja vaikeisiin kysymyksiinsä. Se onkin yksi kirjan isoimmista teemoista. Levottomuuksien aikana Kyproksella katosi paljon ihmisiä. Mitä heille kävi? Totuuden selvittäminen on tärkeää. Tai – kenelle on, kenelle ei. Jotkut mieluummin unohtaisivat kipeät asiat, tai haluavat painaa ne unohduksiin, koska kokevat itse syyllisyyttä. Ensimmäinen sukupolvi on joutunut kokemaan kipeät asiat, toinen sukupolvi haluaa katsoa eteenpäin ja kolmas sukupolvi ihmettelee, miksei asioista puhuta. Selvitystyö ja totuuden metsästäminen sattuu, mutta vapauttaa. Erikoisena ratkaisuna Shafak nostaa yhdeksi kirjan kertojista viikunapuun. Tämä ei ole mikä tahansa viikunapuu: se kasvaa Lontoossa Kostas Kazantzakisin puutarhassa ja se on kasvatettu Kyprokselta tuodusta pistokkaasta. Koska viikuna on lämpimämpien olojen puu, se ei välttämättä selviä Englannin kylmistä talvista, etenkin kun luvassa on pahoja talvimyrskyjä. Niinpä Kostas hautaa puun maan alle. Erikoiselta kuulostava toimenpide on perinteikäs tapa pitää viikunapuut hengissä kylmissä olosuhteissa. Miten kiehtovaa! Viikunapuu kertojana kallistaa kirjaa hieman maagisen puolelle, mutta sopii hyvin syventämään tarinaa. Elif Shafak on pätevä kirjoittaja ja yhdistelee Kadotettujen puiden saari -kirjassa mielenkiintoisella tavalla kiellettyä rakkautta, Kyproksen lähihistoriaa ja ympäristökysymyksiä. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa, silmiin otti vain pari kohtaa, joissa ”civil war” oli käännetty ”siviilisodaksi”. Muuten käännös on hyvä. Kadotettujen puiden saari on toimiva, mukaansatempaava tarina, joka tempaa mukaansa ja jolla on arvokasta sanottavaa.
Takakansi kuvailee Tytti Heikkisen esikoiskokoelmaa hakukoneella tuotetuksi runoudeksi, mutta kertoo, ettei kokoelma etsi tekstuaalista kaaosta, vaan pyrkii koherenssin tavoitteluun. Kuvaus on osuva: aines voi olla levotonta ja kokonaisuudessakin on tiettyä pyrähtelyä, mutta Täytetyn eläimen lämpö on sittenkin vallan täyspäistä luettavaa. Nämä tarinafragmentit vaikuttavat varta vasten kirjoitetuilta. Heikkisen runoissa on jotain ilahduttavaa. Pidin niihin piirretyistä henkilökuvista. ”Korpiselkäläinen Ilja Iljits”, esimerkiksi, on jotenkin aivan absurdi kuvaus Ilja Iljitsin vaiheista, joka päättyy ihastuttavaan toteamukseen “On sanomattakin selvää, että hän villitsi kiinalaiset Stuttgartissa.”, kun on ensin kerrottu, miten vallankumouksen yhteydessä Ilja Iljitsin äänihuulet jouduttiin halkaisemaan ja myöhemmin kittamaan takaisin yhteen, luoden Ilja Iljitsille omintakaisen tavan laulaa. ”Lahoamisen päättyminen”-osion tekstit onnistuivat hipaisemaan useampaan kertaan, näissä runoissa on jotain syvästi nautinnollista.
Lääkäri katsoi ääriviivoja, näki niissä vainajan
ei ole varma, voiko pitkittää elämää
mutta lupasi jättää valot päälle
varmuuden vuoksi.
Täytetyn eläimen lämpö
Siitä emme valitettavasti voi antaa tietoa.
Minä olen vain pieni järvi jossa eräs mies hukkui.
Mahjong on nykyään nosteessa: pelin suosiota nuorison keskuudessa ovat kasvattaneet niin Akagi-anime kuin Yakuza-peli. Näistä syistä nykyään suosituin tapa pelata mahjongia on japanilainen Riichi: se on käytännössä ainoa pelin muoto, jota Suomessa kerhoissa ja turnauksissa pelataan. Jos siis haluaa pelata mahjongia, kannattaa osata Riichiä, ja jos haluaa pärjätä peleissä, täytyy vähän opetella strategioita ja taktiikoita. Mahjong voi vaikuttaa tuuripeliltä ja Riichissä varsinkin on mukana ylimääräisiä satunnaiselementtejä, mutta pokerin tavoin se on pintatasoaan syvällisempi peli. Taitava pelaaja voittaa enemmän ja ehkä vielä tärkeämmin, häviää vähemmän. Daina Chiba on kirjoittanut Riichi Book -kirjan erityisesti eurooppalaisia pelaajia silmälläpitäen. Kirja on jaossa Creative Commons -lisenssillä PDF-muodossa, jotta mahdollisimman monilla pelaajilla on mahdollisuus kehittää taitojaan pelissä. Kirja on nimetty ensimmäiseksi osaksi, mutta tähän tietoon näyttää, että toista osaa ei kannata odotella. Ei se mitään: tässä ensimmäisessä osassakin on paljon opeteltavaa. Chiba esittelee Tenhou-nettisivuston, jossa Riichiä voi pelata. Kirjan kirjoittamisen aikaan se olikin paras paikka pelata Riichiä, mutta nykyään uusien pelaajien kannattaa suunnata helpommille sivustoille. Mahjong Soul on suosittu suomalaisten pelaajien keskuudessa; englanninkielisenä se on paljon helppokäyttöisempi kuin tiukasti japaninkielinen Tenhou. Tämä osio kirjasta ei siis ole niin tärkeä nykyään. Strategiaoppi sen sijaan on edelleen tiukkaa asiaa. Teos käsittelee voittavan käden muodostamista aivan perusteista lähtien, käsittelee puolustusta, hyökkäämistä, pelitilanteen analyysiä ja monia Riichin peruskysymyksiä. Lopussa on vieläpä osio pöydän ääressä pelaamisen etiketistä. Sanasto ja monet strategiakysymykset liittyvät tiiviisti Riichiin, mutta osa sisällöstä on aivan pätevää useimpien muidenkin mahjongin pelimuotojen harrastajille, esimerkiksi klassisen japanilaisen mahjongin pelaajat hyötyvät tästä kyllä. Ilmaisen kirjan kohdalla saatavuus tai hinta eivät tule esteiksi. Kaikkien Riichiä pelaavien kannattaa vähintään silmäillä Riichi Book 1 läpi. Jotain hyödyllistä tarttuu matkaan varmasti.
Suurimmat katastrofit tulevat usein pienin askelin.
Seuraavaa luettavaa kirjaa pohdiskellessani Yle Areenaan tullut Babylon Berlin -tv-sarjan neljäs kausi innosti poimimaan hyllystä Éric VuillardinPäiväkäskyn. Olin lainannut tämän teoksen kirjastosta aikaa sitten, koska pidin Vuillardin Kongosta. Päiväkäsky käsittelee natsien valtaannousua, joten se sopii hienosti sekä Babylon Berlinin että päivänpolitiikan seuraksi. Vuillard kuvaa pienessä teoksessaan – vain 150 pientä sivua – kahta tapahtumaa. Ensinnäkin on tapaaminen natsijohdon ja saksalaisen teollisuuseliitin kanssa vuonna 1933, tarkoituksena rahoittaa natsipuoluetta. Rahaa myös tulee: nämä 24 miestä, jotka edustavat saksalaisia suuryrityksiä kuten Opel, Siemens, Krupp, Agfa, Varta, BASF, Bayer ja Allianz, avaavat kirstunsa ja rahoittavat Adolf Hitleriä avokätisesti. Toisena tapahtumana kuvataan Anschlussia, kun Itävalta liitettiin Saksaan maaliskuussa 1938. Kirjassa kerrotaan kansleri Schuschniggin ja Hitlerin kylmäävästä tapaamisesta, jossa Hitler raivoaa Schuschniggille. Pääsemme kärpäseksi kattoon Ribbentroppin jäähyväislounaalle Downing Streetillä Neville Chamberlainin kanssa ja katsomaan, miten saksalaisten joukot vyöryvät Itävaltaan – tavalla, joka lopulta voisi olla Saksalle jopa nöyryyttävä, ellei asiaa olisi hoidettu mediassa taidokkaasti. Blitzkrieg oli vuonna 1938 vain toiveikas iskulause, käytännössä ruuhkaan juuttuneita panssarivaunuja. Vuillardin tyyli on tuttu: hän kertoo historiallisista tapahtumista kaunokirjalliseen tapaan. Tyyli on hienostunut, sopivasti ivallinen ja pisteliäs. Kustantaja on luokitellut teoksen historiaan, mutta kirjastossa kirja oli silti kaunokirjallisuuden hyllyluokassa. Ranskalaisittain tyylilaji on récit, kerrontaa, siis jonkinlaista historiallista esseetä kaunokirjallisin maustein. Teos voitti parhaan romaanin Goncourt-palkinnon. Valtavia kaunokirjallisia vapauksia Vuillard ei ota, vaikka Päiväkäsky ei ihan perinteisin tietokirja olekaan. On joka tapauksessa selvää, että Päiväkäsky on ansiokas teos, joka kuvaa hienosti vaivihkaista luisumista pahuuteen. Vuillard kirjoittaa: “Ihminen ei koskaan putoa kahdesti samaan kuiluun. Mutta hän putoaa aina samalla tavalla, naurettavana ja kauhuissaan.” Siinäpä ajateltavaa. Lotta Toivasen suomennos on totutun luontevaa ja viehättävää työtä, on ilo, että meillä on näin taitavia suomentajia.
Hän pelkää saksalaisten pian hyökkäävän ja rukoilee Miklasta hyväksymään sopimuksen ja nimittämään Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Seyss-Inquart ei ole mikään hirviö, Schuschnigg vakuuttaa, hän on maltillinen natsi, tosi isänmaanystävä.
Flora on nuori nainen, joka on muuttanut Suomeen poikaystävän perässä jostain Karibian suunnalta. Millaiseksi muodostuu uusi elämä kaukana kotoa? Yhteys entiseen elämään kutistuu viikottaisiksi Skype-puheluiksi vanhempien kanssa. Flora alkaa rakentamaan uutta elämää itselleen Helsingissä: poikaystävä ja koti on jo, mutta entäs kielitaito, ystävät ja työ? Mistä löytää itselleen paikka uudessa kaupungissa? Flora on tämän kirjan keskeisin henkilö, mutta hän ei itse pääse näkökulmahenkilöksi laisinkaan. Tarinaa kerrotaan vain muiden katseen kautta: kertojina toimivat nimetön poikaystävä, tämän entinen tyttöystävä Katja, äiti Ulla, Floran isä ja työkaveri Jesse. Poikaystävä kuvaa elämäänsä Floran kanssa ja omaa vaikeiluaan suhteessa. Floran kanssa ystävystyvä Katja on juuri tullut äidiksi ex-poikaystävänsä Teemun kanssa ja joutuu kipuilemaan oman äitiytensä ja hyvin vaikean äitisuhteensa välissä. Poikaystävän äiti Ulla menettää oman äitinsä ja ajautuu helpotuksen ja syyllisyyden sekaisiin tunteisiin. Floran isä on mukavan tasapainoinen ja tunteidensa kanssa sinut oleva mies, mutta hänelläkin on omat painolastinsa suhteessa Floran äitiin. Molempien ihmissuhteet heijastelevat sitten välillisesti heidän suhteeseensa Floraan. Monen kertojan käyttäminen toimii mainiosti. Kertojat eroavat selvästi toisistaan, vain parissa kohtaa jouduin hetken miettimään, kuka on äänessä, vaikka kertojia ei ole lukujen alussa nimetty. Eri henkilöillä on sen verran omanlaiset äänensä, että heidät kyllä tunnistaa hyvin. Nämä monet eri näkökulmat tuovat tarinaan vaihtelua. Flora tulee välillä lähemmäs, pysyy toisinaan kauempana, mutta ei missään kohtaa poistu tarinasta kokonaan. Flora on Lois Armasin esikoisromaani. Se on oikein taidokkaasti tehty ja suomentaja Maria Lyytinen on kääntänyt sen hyvin suomeksi. Kirjassa on miellyttävää, miten se kuvaa tarkasti ja raikkaasti tavanomaisten ihmisten elämää. Äitiys ja äitien ja tytärten väliset suhteet nousevat esiin yhtenä teemana; toisaalta tarkastellaan maahanmuuttajan asemaa ja kodin löytämistä uudessa kotimaassa. Päähenkilön katsominen sivusilmällä ja muiden näkökulmista on myös mukavaa vaihtelua. Flora on oikein mukava tuttavuus ja jättää odottamaan, mitä Armas seuraavaksi kirjoittaa.
Ranskalainen Nathalie Sarraute (1900–1999) opiskeli lakia ja kirjallisuutta Sorbonnessa, mutta kirjailijan ura voitti asianajajan uran – kenties Vichyn hallinnon vuoksi, sillä juutalaisena Sarraute ei voinut työskennellä juristina Vichyn Ranskassa. Sarraute oli kovin ihastunut aikansa nykykirjallisuuteen, kuten Marcel Proustiin ja Virginia Woolfiin. Kirjallisuuden kentällä Sarraute asettuu nouveau roman -liikkeeseen eli osaksi 1950-luvun kokeellista kirjallisuutta. Vuonna 1963 ilmestynyt Kultaiset hedelmät on Sarrauten maineikkaimpia teoksia, sillä se voitti Prix international de littérature -palkinnon ja nosti siten Sarrautea suurempaan maineeseen. Nyt tämän 60 vuotta vanhan kirjan on nostanut suomalaisten kirjallisuudenystävien tietoisuuteen ja luettavaksi kirjastojen varastoista Laura Lindstedtin oivallinen essee Suurteokset 2 -kokoelmassa. Suomessa nouveau roman -suuntauksen edustajiin lasketaan Wikipedian mukaan muun muassa Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus, jotka asuivat 1960-luvun alkupuolella Pariisissa ja suomensivat uutta ranskalaista romaania. Kultaiset hedelmät ilmestyikin suomeksi jo 1964 Kirjayhtymän Arena-sarjan ensimmäisenä kirjana.
Huumoria... Raisua huumoria. Kolkkoa. Kolkkoa ja puhdasmielistä yhtä aikaa. Jonkinlaista viattomuutta. Kirkasta. Synkkää. Lävitsetunkevaa. Luottavaista. Hilpeää. Inhimillistä. Armotonta. Kuivaa. Nihkeää. Jäistä. Polttavaa. Hän vie minut epätodelliseen maailmaan. Se on unen aluetta. Sen todellisempaa maailmaa ei ole. Kultaiset hedelmät on kaikkea tätä.
Kultaiset hedelmät
Kultaiset hedelmät
Kultaiset hedelmät
On kahdenlaisia ihmisiä, toiset elivät ennen Kultaisia hedelmiä, toiset tulivat sen jälkeen.
Kultaiset hedelmät
Kultaiset hedelmät
Kultaiset hedelmät
Kultaiset hedelmät
Henriikka Tavin laatima Pinnan alla (epälibretto) saapui osana Poesiavihkojen tilausta. Kiinnostavaa niin, tuskin olisin tähän muuten tarttunut. Kannen partituuri ohjaa ajatukset musiikin suuntaan, niin nimen tarkennuskin, olkoonkin etuliitteellä epä-. Esittävästä taiteesta onkin kyse: Pinnan alla on teksti säveltäjä Tiina Myllärisen samannimiseen paikkasidonnaiseen äänitaideteokseen. Teoksen aiheena on ekokriisi, norpat ja mielen defenssit, projisoinnit ja representoinnit ja ties mikä – osana työssä on ollut psykoanalyytikkokin. Teoksesta on rakentunut jonkinlainen norppalabyrintti, tilassa koettava teos. Sitä lukija pääsee nyt tämän epälibreton kautta ihmettelemään. Tilassa koettava teos ei tietenkään paperilta täysin aukene. Tavi on onneksi pyrkinyt auttamaan asiaa: tässä teoksessa on kuvattu tilan kartta ja tekstit on numeroitu siten, että lukijan on mahdollista ikäänkuin liikkua tilassa ja kohdata tekstejä samalla tapaa kuin niitä tilassa liikkuessaan kohtaisi. Mukana on monenlaista ainetta, tietokirjallisuudesta norpankieliseen runouteen, kansanperinnettä ja faktatietoa. Norppuuteen tulee monenlaista näkökulmaa ja jos ei ole vallan aiheen asiantuntija, voi jopa oppia jotain uutta. Tiedon lisäksi tarjolla on runsaasti tunnetta, monenlaisia vaikutelmia. Lähinnä tästä jää sellainen ajatus, että olisipa mukava nähdä taideteos. Tällaisenaan, itse teosta näkemättä, kokemus tuntuu jäävän vähän vaillinaiseksi, vaikka Pinnan alla ajatuksia herättävää materiaalia sisältääkin.
Suomalaisten kauhukirjailijoiden ykkösnimi on Marko Hautala, siitä ei tässä vaiheessa ole epäilystä. Uusi romaani Hautalalta on tapaus. Pelonsekaista iloa herättää myös tieto siitä, että uusi Musta kieli palaa Vaasaan Kuokkamummon urbaanilegendan pariin. Samannimisessä romaanissa (Tammi 2014) lähes kymmenen vuotta sitten esitelty Kuokkamummo on lapsia tappava kammotus: ensin haistat perunakellarin hajua, sitten jo pian kuokka kuopaisee lapaluusta. Urbaanilegenda tai ei, ihmisiä on silti kadonnut ihan oikeasti. Musta kieli on useammasta kertomuksesta koostuva romaani, jonka kehyskertomuksessa poliisi hakee apua katoamistapausten selvittelyyn paikalliselta meediolta. Madame Luna saa nähtäväkseen neljä katoamistapauksiin liittyvää esinettä. Onhan meedion puheilla käyminen poliisilta vähän epätoivoista, mutta eipä näihin katoamisiin ole muutenkaan tolkkua saatu.
Vakavan rikoksen jäljet, muttei ruumiita. Ei ainuttakaan. Vain yhdeksän kadonnutta. Kolmihenkinen perhe. Vierailulla ollut pariskunta. Kaksi naapuria. Kaikki poissa. Täysin älytön juttu. Niin älytön, että tutkinta oli takellellut tavallistakin enemmän.
Periferia ei liiemmin kuvaile itseään: takakansi on täysin tyhjä, Olli-Pekka Tennilän kansikuva sentään asemoi lukijan lähiöiden kerrostalojen, arkkitehtuuria luonnostelevien kuvien äärelle. Asuttuun, rakennettuun tilan. Ei siis auta kuin sukeltaa tekstiin ja katsoa, mitä se kertoo. Ensimmäinen mielleyhtymä: teksti on kuin jostain kummallisesta kenttätutkimusraportista. “Kyseessä on erityinen ongelma-alue, jonka / toiminnallisuutta on kehitettävä.” menisi vielä täydestä jostain lähiön tilaa kuvaavasta virallisesta raportista, mutta entä sitten jatko seuraavalla sivulla:
Siirtymä on väkivaltainen, eivätkä entiteetit koe
kuuluvansa osaksi lineaarista jatkumoa.
Alue on syntynyt tyhjyydestä, sekasortoisesta
alkutilasta tai alkumeren pohjasta.
Periferia
Joel Mäkipuron
“Asunto-osakeyhtiöiden resurssit toteuttaa laajoja hankkeita / lyhyessä ajassa ovat kuitenkin rajalliset.”
Katinka Sarjanoja on aikaisemmin kirjoittanut Korpinlaulu-fantasiatrilogian. Nyt vuorossa on nuortenkirja, jonka Sarjanoja julkaisee omalla Voikukka-kustantamollaan. Kisälli on fantasian ja scifin sekoitusta: maailmassa on fantasiakirjallisuuden taikuutta ja hirviöitä, mutta toisaalta tapahtumat sijoittuvat johonkin epämääräiseen dystopiatulevaisuuteen. Kirjan päähenkilö on Corde, joka valmistuu koulusta ja aloittaa ammattiopintonsa. Hänen osansa on selvä: tässä maailmassa lapset saattavat saada vapauden valita osansa, mutta voi myös olla, että kohdalle osuu musta pinni, joka johtaa vartijakisälliksi. Vartijat ovat halveksittuja ja kammottuja tappajia ja sotilaita, tai siltä asia ainakin muiden silmissä näyttää. Koulutuksessa Cordelle alkaa kuitenkin vähän kerrassaan paljastua maailmasta kaikenlaista, mitä muut kuin vartijat eivät niin tiedä – esimerkiksi se, mikä on se varsinainen uhka, jolta vartijat ihmisiä suojelevat. Toisaalta vartijantoimen hinta on kova, kuten arveltiin: vartijakoulutuksessa alkaa esimerkiksi pikkuhiljaa unohtamaan entisen elämänsä. Vartijoiden maailmasta paljastuu nopeasti kaikenlaista salaperäistä ja uhkaavaa. Kirjassa isoimmat juonikuviot pääsevät vasta alkuun: tämä on useampiosaisen sarjan avausosa. Tarina jää kesken. Kirjan maailma herättää kiinnostavia kysymyksiä. Pidän siitä, miten Sarjanoja maailmaa avaa. Alussa ei ole hirveää infodumppausta, vaan maailman yksityiskohdat avautuvat vähän kerrassaan. Pidin myös siitä, miten Kisällin maailma on iloisesti ja välinpitämättömästi queer: kaikki vaikuttavat panseksuaaleilta, ilman että asiasta tehdään numeroa. Corden sukupuolikin jätetään sen tarkemmin määrittelemättä, lukija voi tulkita sen miten haluaa. Itse löysinkin Kisällin kiitos Finnconin queeria spefiä käsitelleen paneelin, jossa Sarjanoja oli puhumassa. Tällaiselle näin raikkaalle pienkustantamon tuotteelle on ilo suoda lisänäkyvyyttä. Toivottavasti tarina saa jatkoa mahdollisimman pian ja saan tietää, mitä tässä oikein tapahtuu.
”Annie Ernaux on meillä melko tuntematon ranskalainen kirjailija”, aloittaa J. P. Roos jälkikirjoituksensa tähän kirjaan. Näin varmasti olikin: vuonna 1996, kun tämä teos ilmestyi, Annie Ernaux oli julkaissut Ranskassakin vasta kuusi kirjaa ja suurin suosio antoi vielä odottaa itseään. Se koitti vuonna 2008 ilmestyneen Les Années -teoksen myötä. Suomeksi saatiin odottaa vielä tovi siitäkin, kunnes vuoden 2019 Booker-palkintoehdokkuus toi Ernaux'n laajempaan tietoisuuteen ranskankielisen maailman ulkopuolella ja Vuodet saatiin suomeksikin vuonna 2021, 25 vuotta tämän ensisuomennoksen jälkeen. Sittemmin suomennoksia on tullut ja tullee jatkossakin, kiitos Nobelin kirjallisuuspalkinnon, jonka Ernaux voitti vuonna 2022. Suomentajat J. P. Roos ja Anna Rotkirch ovat molemmat sosiologeja, mikä onkin soveliasta, sillä Ernaux'n kirjallisuus on saanut runsaasti vaikutteita sosiologiasta. Kirjoissaan Ernaux kuvaa pitkälti omaa elämäänsä ja esimerkiksi vanhempiensa elämiä, mutta tavalla, joka nostaa teokset yksittäisen kokemuksen kuvauksista laajemmiksi havainnoiksi yhteiskunnasta. Niin tämäkin teos. Puhdas intohimo on kuvaus rakkaussuhteesta Ernaux'n ja itäeurooppalaisen naimisissa olevan miehen kanssa. Se on paljolti odottamisen kuvausta:
Viime vuoden syyskuusta lähtien en enää tehnyt muuta kuin odotin erästä miestä: että hän soittaisi minulle ja tulisi käymään.
“Kirjoittaminen merkitsi myös sellaisen tuskan tuottamista, joka korvasi aikaisemman puhelinsoittojen ja tapaamisten odotuksen.”
Puhdas intohimo
“Mutta en minä ole kirjoittanut kirjaa hänestä, en edes itsestäni. Olen vain pannut sanoiksi ... sen mitä hän on antanut minulle, pelkällä olemassaolollaan.”
Pekka Kytömäki on runoilijana tunnettu palindromirunoistaan, joita on ilmestynyt parikin kokoelmallista. En ole niihin sen kummemmin tutustunut, toki Tampereen ratikoista Kytömäen palindromirunous on tuttua. Ennen palindromirunoja Kytömäki on julkaissut kaksi kokoelmaa yhteen suuntaan luettavaa runoutta. Uusin kokoelma Historian pienmiehiä on sekin vain yhteen suuntaan luettava – tai ainakin tolkullinen vain toiseen suuntaan. Takakansi kuvaa tyyliä tiiviiksi ja hiotuksi ja se on tosiaan kelpo kuvaus. Kytömäki on aforistinen runoilija, joka sanoo vähällä paljon.
Lumi putoaa
aamuyöllä ääneti.
Herään kolinaan.
Historian pienmiehiä
Joku oli.
Jo kuoli.
Historian pienmiehiä
En tahdo tietää,
kuinka vähän minusta
puhutaan selkäni takana.
Ilona Tomi on kirjoittanut proosaa lapsille ja aikuisille. Tapahtukoon sinulle sinä on Tomin ensimmäinen runokokoelma. Sastamalalaisen Warelian kustantama teos on heti kannestaan kiehtova: kokoelmalla on ihastuttava nimi ja kanteen poimittu kuva Viljami Heinosen maalauksesta on viehättävä ja mielenkiintoinen. “On seisottava jalat maassa / ja varastettava sanoja kaikkialta.” Näin alkaa kokoelman esipuheeksi nostettu runo. Näitä sanoja on haettu ainakin metsästä. Runoissa naiset menevät metsään, kohtaamaan luonnon ja luontonsa. Kuvastossa on alkukantaisuutta ja yliluonnollisuutta. Kokoelman edetessä vuodenajat vaihtelevat: on marraskuun synkkyyttä, helmikuun jäätyneitä pihlajia. Lopulta on kevät.
ilmoittaa mitä tutkimusten valossa
tiedetään
rakastaa tätä passiivia: tiedetään
“Merkitsen lomakkeeseen sukupuolekseni tuulihaukka / ja iäkseni piirrän: ∞”
Tapahtukoon sinulle sinä
Tulen pois oikealta tolalta!
Keventäminen vaatii voimaa
Rakkaus on vanhemmiten kin hirveää
Logiikalla heitän vesilintua,
se on nokikana
Se alkaa heti hautoa
Kesäkuussa nähdään, mitä kuoriutuu
Mitä tulee mieleen Argentiinasta? Tango, Peronit, pampa, natsit, katoamiset, inflaatio... Siinähän sitä, ei siis kovin paljon. Onneksi on ihmisiä, jotka tietävät paremmin ja laittavat tietonsa kansien väliin. Asta Piiroinen on asunut pitkään Argentiinassa ja tuntee maan perinpohjaisesti. Toukokuun auringon aikakirjat on esseeteos, jonka noin 30 tekstiä luettuaan tietää Argentiinasta enemmän. Kirja on nimenomaan esseeteos, eikä siis yhtenäinen tietokirja. Se ei pyri olemaan minkäänlainen kokonaisnäkemys Argentiinan historiasta, vaikka käykin läpi maan historiaa suurin piirtein alusta tähän päivään asti. Lukija oppii kyllä, miten Argentiina ”löytyi”, miksi sen väestö on nykyään lähes täysin eurooppalaistaustaista ja miten Argentiinan valtio sai alkunsa. Maan vaiheita käydään läpi; ne Peronit ja sotilasjuntat ja muut. Pääpaino on sittenkin maan omaleimaisen kulttuurin esittelyllä. Tangosta, sen taustoista ja kehityskuluista ja tunnetuimmista esittäjistä on paljon asiaa, mutta myös kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Tunnetuin argentiinalainen kirjailija Jorge Luis Borges on luonnollisesti löytänyt tiensä kirjan sivuille, useampaankin kertaan, mutta monesti vähän epätavallisissa asiayhteyksissä. Tekstiä on paljon, melkein 400 sivua, ja kirjassa on jo esineenä tiettyä raskautta. Fyysinen olemus ei johda harhaan: kirja on todella tuhti paketti ja jos sen kertaheitolla lukee läpi, uupuu kyllä. Kannattaa siis säännöstellä, ettei iske väsymys. Aiheissa on tiettyä hajanaisuutta ja poukkoilua, mutta kirjoittajan intohimo Argentiinaa kohtaan välittyy ja tyyli on valittuun esseemuotoon sopiva. Sisältö on hyvää, vaan lopullinen toteutus jättää hivenen toivomisen varaa. Kustannustoimitus on lipsunut; olen lukijana sillä tavalla pedantti, että toistuvat epäjohdonmukaisuudet tyylissä ja huolettomuudet oikeinkirjoituksessa pistivät silmään. Kirjassa on mukavasti kuvitusta, mutta siitä suurin osa on postimerkinkokoisia mustavalkokuvia, jotka olisin mieluusti nähnyt vähän suurempina. Toukokuun auringon aikakirjat antaa hyviä aineksia ymmärtää Argentiinaa paremmin. On ilahduttavaa, että Suomesta löytyy tällainen Argentiinan asiantuntija, joka on osannut asiansa näin hyvin esittää.
Kirjallinen aikakauskirja Jalokiviä ja kiikareita on jo toisessa numerossaan. Jatkuvuus on todistettu. Pääkirjoituksessaan Karri Kokko ottaa kantaa keväällä velloneeseen keskusteluun runoudesta ja runokritiikistä ja toteaa jatkavansa avustajineen intohimoisesti runouden asialla. Kritiikkiä Jalokiviä ja kiikareita ei kuitenkaan tarjoa; siihen liittyvä operointi ei houkuttele, mutta Kokko toivottaa esseen ja kritiikin välimaastossa liikkuvat tekstit tervetulleiksi. Lisäksi tässä numerossa listataan sivun verran uuden tunnustuspalkinnon, Lyhytawardin, voittajia. Nämä ovat siis Karri Kokon poimintoja runouden, kokeellisen kirjallisuuden ja muun mielenkiintoisen saralta. Näistä saa erinomaisia lukuvinkkejä ja niiltä osin kuin itse tunnustuksen saaneita tunnen, olen kyllä samaa mieltä. Mukana on taas koko joukko tekijöitä runouden ja visuaalisen runouden alalta. Visuaalinen runous on vielä minulle vähän vaikeasti ymmärrettävä alue: Hermanni Härmälän ”Unieni siipikarja”, johon on skannattu kärpäsiä, on selkeämpi, mutta Taina Korhosen aseemisten runojen savukiekuroiden tulkintaan ymmärrykseni ei enää riitä. En tajua tämän kielioppia. Teksteissä on mielenkiintoista tavaraa. Marissa Mehrin kirjoitus Budapestin silloista, Hanna Syrjämäen tietovisarunot, Satu Kaikkosen runsas runokattaus... kiehtovaa! Rohkenen siis suositella tämänkertaiseen numeroon tarttumista myös kirjaimilla esitetyn runouden ystäville. Päätän näkemykseni pantoumiin:
Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.
Hienoisten voimien...
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Joku laskee kuukausia sormillaan.
Hienoisten voimien
hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Joku laskee kuukausia sormillaan.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?
Hakemistokorttiin ei ole kirjoitettu mitään.
Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Kirjoitinko jo aiemmin erilaisista pimeistä?
Yksisoluinen organismi.
Pilvet vaelsivat selkää hiljaisina ja vaatimattomina linnoituksina.
Framför rosettfönstrets löfte föredrar vi torvoffrets basaltägg.
Yksisoluinen organismi.
Idän ja lännen välillä on neljä siltaa.
Saara ei haluaisi mennä kouluun, koska koulusta ei ole mitään hyötyä. Kinastelu äidin kanssa kouluunmenosta päättyy kuitenkin nukkumaanmenoajan koittamiseen. Saara ei kuitenkaan mene kiltisti nukkumaan, vaan hiippailee tapaamaan naakkaystäväänsä, jonka avustuksella Saara päätyy - hupsista vain – suomalaiseen kartanoon 1700-luvulle. Riikka-Maria Rosenberg on kirjoittanut aikaisemmin aikuisille 1600- ja 1700-luvun elämästä väitöskirjan, historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Aikakausi on siis hyvin hallussa. Kati Vuorennon kuvitus auttaa aikakauden tunnelman välittämisessä. Jos faktat ovatkin ojennuksessa, valitettavasti tarina jättää vähän toivomisen varaa. Pikkuisen kepoiselta se nimittäin tuntuu, olkoonkin sitten lastenkirja. Tarinan isoin ristiriita ratkesi jotenkin aivan ohimennen ilman minkäänlaista osallistumista päähenkilöiltä. Vaikka tässä selvästi fantasian puolella ollaan puhuvien naakkojen ja aikamatkojen vuoksi, kartanossa vastaantullut puhuva hiiriperhe tuntui silti jotenkin vähän tarpeettomalta. Olisiko kartanon ihmisten ja kotieläinten elämään keskittyminen kuitenkin riittänyt? Kirjassa tärkeiksi aiheiksi nostetaan tyttöjen koulunkäynti ja eläinten oikeudet. Molemmat ovat hyviä aiheita, vaikka vähän lattealta Saaran ”koska 1700-luvulla tytöt eivät välttämättä saaneet koulutusta, minä menen kyllä innolla kouluun”-mielenmuutos tuntuukin. Eläinten hyvinvoinnista välittäminen tuntuukin tässä painavammalta aiheelta. Ulkoisesti Saara ja naakka on oikein soma kirja, valitettavasti sisältö ei sitten ihan samalle tasolle nouse.
Tartuin pari vuotta sitten Terhi Tarkiaisen vampyyrikirjaan Pure mua, joka paljastui ratkiriemukkaaksi huumorin, vampyyriromantiikan ja kotimaisen historian sekoitukseksi. Niinpä ilahduin kovasti, kun sain kuulla Tarkiaisen kirjoittavan paitsi 1700-luvun tieteellisromanttisia viihdekirjoja, myös jatkoa vampyyritarinoille. Jatko-osa Peto irti jatkaa Annan, Vladin ja Kalman tarinaa, joskin kirja on sen verran itsenäinen, että sen voinee hyvin lukea, vaikka ei olisi edellistä osaa lukenutkaan. Suosittelen kuitenkin aloittamaan ensimmäisestä, asetelma on helpompi ymmärtää niin. Tarinaan liittyy nyt kalevalaisia ulottuvuuksia. Vampyyrien kanssa Pohjois-Suomea kiertelevä Anna saa lemmikeiltään käskyn ottaa suunnan kohti Kalevalaa (joka on tila Saimaassa olevalla saarella). Tilan isäntä, Kullervo, on kuollut ja luvassa on komeat peijaiset, joihin vampyyrien on osallistuttava. Asiassa mystistä on se, miten Kullervo – kyllä, se Kullervo – on kuollut, sillä hän on kuolematon. Peijaisiin osallistuu paitsi vampyyrejä, myös Hukkapoikia. Tämä Kullervon perustama jengi on jonkinlainen yhdistelmä syrjäytyneiden nuorten miesten aktivointiprojektia ja nationalistishenkistä liivijengiä. Hukkapojat eivät ole vampyyrien ylimpiä ystäviä tai toisin päin, mutta Kullervo on näitä porukoita jollain tavalla yhdistävä tekijä. Tarkalleen ottaen mistä on kyse tai mitä peijaisissa on odotettavissa, se jää Annalle mysteeriksi, vampyyrit kun kieltäytyvät tiukasti vastaamasta kysymyksiin. Ilmassa on kuitenkin vaaran tuntua ja kuten takakansikin lupaa, meno käy ennen pitkää villiksi. Veri kuohuu, monestakin syystä. Peto irti on vauhdikas, kuuma, reipashenkinen, humoristinen, yhteiskunnallinen ja seksikäs. Siitä on tosiaan moneksi! Oli ilahduttavaa, miten Tarkiainen versioi Kalevalasta tuttua Kullervon myyttiä – joka sopivasti onkin tuttu, kun vasta keväällä kertasin tarinaa Aleksis KivenKullervosta – omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Vanha myytti saa kyytiä ja raikasta tuuletusta. Minuun Tarkiaisen sanailu osuu ja uppoaa siinä määrin, että käsillä on parasta kotimaista viihdekirjallisuutta. En pahastuisi lainkaan, jos tämän kolmikon seikkailut saisivat jatkoa!
Instagramissa keväällä pidetty Kevät Virginian kanssa -kimppaluku kannusti Virginia Woolfin kirjojen pariin. Tartuin itsekin Woolfin kevyempiin teoksiin ja esseisiin jo keväällä, mutta pidempi romaani sai odottaa vuoroaan pitkälle kesään. Valintani kohdistui Mrs. Dalloway -romaaniin vuodelta 1925, joka on Woolfin keskeisistä romaaneista ainoa, jota en ole vielä lukenut.
Vuonna 1925 ilmestynyt Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa yläluokkaisen Clarissa Dallowayn elämää Lontoossa maailmansotien välisenä aikana. Rouva Dalloway järjestää illalla seurapiirijuhlat, valmistautuu niihin ja lopulta juhlat tapahtuvat. Juoneltaan kirja on hyvin yksinkertainen, mutta sen kansien välistä avautuu näennäistä juonenkulkua laajempi näkymä aikakauden maailmaan.
Kirja ei ensinnäkään kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan tarinaan kietoutuu muitakin ihmisiä. Lontooseen palaa pitkään Intiassa aikaansa viettänyt Peter Walsh, jonka kanssa avioitumista rouva Dalloway harkitsi ennen kuin päätyi vakaaseen, jos vähän tylsään herra Dallowayhyn. Walsh on tullut järjestelmään asioitaan ja onnistuu siinä sivussa herättämään rouva Dallowayssa monenlaisia muistoja ja tuntemuksia.
Kirjassa kerrotaan myös Septimus Warren Smithistä ja tämän italialaisesta vaimosta Lucreziasta. Septimus on arvostettu sotaveteraani, koulutettu ja töissään menestynyt mies, mutta kärsii sotatraumoista. Septimusta hoitaa ensin yleislääkäri, joka ohjaa hänet maineikkaalle spesialistille tohtori William Bradshaw'lle. Bradshaw kuuluu luonnollisesti rouva Dallowayn seurapiireihin ja Peter Walsh tapaa Warren Smithit ohimennen puistossa, joten sinänsä irralliset henkilöt kytkeytyvät toisiinsa kirjan aikana.
Teos edustaa Woolfin tajunnanvirtatyyliä, jossa kirja kuvaa päähenkilöidensä ajatuksenjuoksua. Kerronta on paikoin vähän vaikeaselkoista, sillä kerrontatapa vaihtelee nopeasti kaikkitietävästä kertojasta sisäiseen monologiin, suora ja epäsuora puhe sekoittuvat ja näkökulmahenkilökin voi vaihtua lennosta. Etenkin tyyliin tottumattomalle teksti voi olla hankalaa seurata.
Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä Mrs. Dalloway on hieno kirja. Se kuvaa pintatasollaan 1920-luvun englantilaisen yläluokan elämää, mutta samalla sukeltaa syvälle ihmismielen kiemuroihin. Clarissa Dalloway palaa muistoissaan aina uudestaan nuoruutensa Bourtoniin ja silloin tehtyihin valintoihin. Septimus Smithille tämä kiintopiste on sota ja silloin kaatunut toveri, joka hänen mielessään yhä kummittelee. Ajan kuluminen on yksi romaanin keskeisistä teemoista: Woolf mainitsee moneen kertaan Big Benin lyönnit, jotka kaikuvat halki kaupungin. Eivätkä teoksen teemat tähän tyhjene – esimerkiksi mielenterveyden käsittely on kiinnostavaa.
Mrs. Dalloway on syystäkin klassikko. Paikka paikoin löysin kuitenkin itseni toivomasta uutta suomennosta. Kirjan suomennos on Kyllikki Hämäläisen käsialaa ja vuodelta 1956. Ikä näkyy jonkin verran, vaikka kirja sinänsä aivan luettava yhä onkin. Voisi se helppolukuisempikin kuitenkin olla. Toivottavasti joku tarttuu haasteeseen ja tekee Mrs. Dallowaysta uuden suomennoksen.
Lewis Carrollin kertomus Ihmemaassa seikkailevasta Liisasta on ilahduttanut lukijoita jo yli 150 vuoden ajan. Se on lastenkirjallisuuden kestäviä klassikoita, mistä on osoituksena sekin, miten monta suomennosta teoksesta on tehty. Ensimmäisenä ehti Anni Swan vuonna 1906, mutta tunnetuin suomennos on varmasti vuonna 1974 julkaistu kahden neron, Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin, taidonnäyte. Sen jälkeen käännöksen ovat tehneet Alice Martin vuonna 1995, Tuomas Nevanlinna vuonna 2000 ja selkomukautuksena Tuomas Kilpi vuonna 2019. Tämä Liisan seikkailut Ihmemaassa on Nana Sirosen käsialaa. Herää tietysti kysymys, miksi näin moneen kertaan suomennettu klassikko on suomennettava uudestaan. Yksi kelpo syy on kirjan saatavuus: aikaisempia suomennoksia ei ole tällä hetkellä saatavana uusina painoksina – Kunnaksen ja Mannerin suomennos on viimeksi ilmestynyt 2010. Hertta Kustannuksen sivuilla mainitaan lisäksi suomennoksen olevan lyhentämätön. Tätä painosta ei ole kuvitettu, toisin kuin aikaisemmat laitokset. John Tennielin alkuperäiskuvitus onkin nähty moneen kertaan, samoin Tove Janssonin kuvitusta on useammassa painoksessa. Nevanlinnan teoksen kuvituksena käytettyä Helen Oxenburyn kovin nykyaikaista kuvitusta en erityisemmin kaipaakaan. Kirjan kaunis kansi on Mia Minervan käsialaa, eikä olisi ollut hullumpi juttu, jos kuvitusta olisi sisäsivuillekin saatu. Vaan toimii tämä näinkin! Jos jostain syystä Liisan seikkailut Ihmemaassa eivät ole tuttuja, kirja kertoo Liisa-tytöstä, joka kesäpäivänä makoilee ulkona kyllästyneenä. Yhtäkkiä Liisa huomaa valkoisen kanin, joka voivottelee myöhästyvänsä, missä ei sinänsä ole mitään outoa, mutta kun kani vielä vetää liivintaskusta kellon, Liisan uteliaisuus herää ja hänen on aivan pakko seurata kania kaninkoloon. Kolosta Liisa putoaa Ihmemaahan, jossa hän kohtaa kaikenlaisia kummallisia henkilöitä ja tilanteita. Teoksesta on tehty niin monia eri versioita, että monet yksityiskohdat ovat tuttuja, vaikka kirjaa ei olisi lukenutkaan. Sovitukset sekoittavat kuitenkin surutta tätä alkuperäistä kirjaa ja jatko-osaa Liisan seikkailut Peilimaassa, joten jos on esimerkiksi nähnyt Disneyn animaatioelokuvan, voi jäädä ihmettelemään, missä ovat Tittelitom ja Tittelityy sekä Mursu ja puuseppä, tai miksi Hullun hatuntekijän teekutsuilla ei puhuta sanaakaan syntymättömyyspäivistä – nämä kaikki ovat kirjoissa jatko-osan tapahtumia. Ihmemaa on täynnä eriskummallisia, arkijärjen vastaisia sääntöjä ja aikuisten maailman parodiaa. Tyyliltään Liisan seikkailut Ihmemaassa ovat kirjallista nonsenseä: tapahtumissa ei useinkaan ole hirveästi järkeä ja matemaatikko Carroll tekee pilaa loogisesta päättelystä. Liisan seikkailujen Ihmemaassa on nähty lopettavan viktoriaanisten opettavaisten lastenkirjojen aikakauden ja tuovan uuden, puhtaasti ilahduttavien ja viihdyttävien lastenkirjojen aikakauden. Kirjassa on myös kaikenlaista kirjallista parodiaa, esimerkiksi kirjassa esiintyvä Hummerikatrilli-laulu on mukaelma Mary Howittin runosta The Spider and the Fly vuodelta 1829 – ei ehkä kaikista selkein viittaus tämän päivän suomalaislukijoille. Suomentajille nämä parodiat antavat mukavasti mahdollisuuksia: kun Liisa kokee hukkaavansa itsensä ja huomaa, ettei muista perusasioita, kuten maantietoa, kertotauluja ja runoja, hän alkuteoksessa yrittää muistaa Isaac Wattsin moralistista runoa Against Idleness and Mischief vuodelta 1751. Sirosen suomennoksessa Liisa yrittää palauttaa mieleensä ”Maan korvessa kulkevi”-runon: ”Maan korvessa kulkevi krokotiilin tie. / Se suomuista häntäänsä koholle vie. / Niin pitkä on häntä, ei päätä sen näy, / kun Niilissä uimassa krokotiili käy.” Suomennos on tässä kohden loistava: se muistuttaa Carrollin alkuperäistä parodiaa, mutta viittaa kohteeseen, jonka suomalaislukija tunnistaa helposti. Sironen on muutenkin tehnyt erinomaista työtä Liisan parissa: käännös on helppolukuinen, moderni, kekseliäs ja konstailematon. Toivottavasti Nana Sironen jatkaa käännöstyötään ja suomentaa myös Liisan seikkailut Peilimaassa, jotta toinenkin osa tarinasta saadaan uutena painoksena saataville.
Runoilija ja novellisti Harry Salmenniemen esikoisromaani Varjotajunta meni minulta ensialkuun ohi – pitäisikö tästäkin olla kiinnostunut? Pian kirjan ilmestymisen jälkeen tuli selväksi että pitäisi. Sittemmin olen lukenut Texas, sakset -runokokoelman ja tutustunut Salmenniemen novelleihin, enkä lainkaan ihmettele, miksi Salmenniemi kiinnostaa kirjallisuudenystäviä. Varjotajunta on kuitenkin romaani. Kansiltaan se on taiteellisen vähäeleinen: pieni kansikuva, paljon tyhjää tilaa, takakannessa runokokoelmamainen lause ”Olen mahdoton ja olemassa”. Paljon se ei siis sisältöään avaa. Teos kertoo kirjailija Harry Salmenniemen päivästä. Kyse on siis yhdenpäivänromaanista ja myös jonkinasteisesta autofiktiosta. Lukijan on helppo tarkistaa, että kirjan keskeiset faktat ovat totta: Salmenniemestä on ilmestynyt Hesarissa Arla Kanervan haastattelu, jossa on Juhani Niirasen Kiasmassa ottama kuva ja Salmenniemi oli Kulttuuriykkösessä Pauliina Grymin haastateltavana. Missä määrin autofiktio sitten on autofiktion parodiaa, kuten kansilieve kertoo teoksen osaltaan olevan? Päätän olla välittämättä. Salmenniemi on siis ollut Helsingissä näitä haastatteluja tekemässä ja on nyt kotimatkalla. Matka alkaa Pasilasta, jossa Salmenniemi tappaa aikaa Mall of Triplassa odottaessaan junan lähtöä. Juna tulee, Salmenniemi nousee kyytiin, käy ravintolavaunussa, kuuntelee omaa haastatteluaan Yle Areenasta, vaihtaa junaa Tampereella, nukkuu enimmän osan junamatkasta Jyväskylään ja lopulta saapuu kotiin. Sinänsä tässä ei siis tapahdu kovin paljon, mitä nyt takaumina kuvataan molemmat haastattelut. Salmenniemi kuvaa kuitenkin suurella huolella ja tarkkuudella kaikkea sitä arkista, mitä tällaiseen olemiseen ja matkantekoon sisältyy. Jokainen junalla matkustanut tietää, millaisia asioita matkaan kuuluu, mutta harva osaa kuvailla sitä tällaisella pieteetillä. Ilahduttavaa on myös perhe-elämän ja mieheyden kuvaus. Teoksesta välittyvä mieskuva on minulle tuttu ja tunnistettava. Kirjan Salmenniemi on arka ja pelokas ihminen, kaukana perinteisen miehekkäästä, rehellisesti elitistinen, kaikkiaan hauskasti ristiriitainen hahmo. Nautinnollista – ja autofiktion muotoon hyvin sopivaa – on Salmenniemen avoin tunteiden ilmaisu. Varjotajunta on myös hauska. Croissantin nöyryytyshiput olivat ratkiriemukkaita. Salmenniemen tuotantoon perehtymistä täytyy selvästi vielä jatkaa.
Englantilainen Ramsey Campbell (s. 1946) on kauhukirjallisuuden suuria nimiä. Kahdeksanvuotiaana H. P. Lovecraftin tuotantoon tutustunut Campbell kirjoitti alkuun Lovecraftin tyyliin: hän sai ensimmäisen tarinansa julkaistua lähetettyään sen 15-vuotiaana August Derlethille. Lovecraft-vaikutteet jäivät kuitenkin taakse ja toisessa kokoelmassa Demons by Daylight (valmis 1968, julkaistu 1973) esiintyy jo omaperäisempi kirjoittaja.
Suomeksi Campbellia ei ole juurikaan nähty. Ainoa suomennettu romaani on The Nameless vuodelta 1981; Nimetön painajainen ilmestyi 1986 (ja elokuvasovituksena Nimetön vuonna 1999). Tämän lisäksi Campbellilta on suomennettu muutama yksittäinen novelli.
Campbell oli keväällä 2023 järjestetyn KauhuConin kunniavieraana. Vierailun järjestyttyä Haamu-kustannuksessa keksittiin, että olisihan se hauskaa, jos samalla olisi tarjolla suomennettua Campbellia. Kirjahanke potkaistiin käyntiin pikavauhtia – käytännössä yhden viikonlopun aikana, Tiina ja Marko Hautala kertoivat Finnconissa paneelikeskustelussa, joka löytyy myös Takakansi-podcastista – ja Vanhat sarvet ehti kuin ehtikin valmistua KauhuConiin mennessä.
Kokoelman novellit on valinnut ja esipuheen on kirjoittanut Marko Hautala, itsekin arvostettu kauhukirjailija. Novellit on suomentanut Markus Harju, jolla riittikin kokoelmassa töitä, vaikka novelleja on vain viisi. Campbellin tiivis kieli ei nimittäin ole mitenkään helppoa suomennettavaa.
Miten valita viisi novellia pitkän uran tehneen mestarin laajasta tuotannosta? Hautala kertoo esipuheessaan tehneen muutaman rajaavan linjanvedon ja sen jälkeen menneensä fiilispohjalta: mikä on jäänyt mieleen? Mukaan haluttiin vain Campbellin psykologista kauhua, eli Lovecraft-jutut on jätetty pois. Kokoelmaan haluttiin ajallista hajautusta ja erilaisia kertojanääniä.
Ramsey Campbellin tarinoissa ei veri roisku eivätkä hirviöt riehu. Sellaista vieroksuvan on turvallista tarttua Vanhoihin sarviin. Kauhu on psykologista, mutta myös fyysistä ja lihallista. Campbellin kauhu rakentuu mielen syövereissä, mutta tuntuu kyllä luissa ja ytimissä.
Kokoelman avaava ”Aukko” on lyhyt, tunnelmaltaan kovin synkkä kertomus kirjailijasta, jonka identiteetin odottamaton vieras ja tämän musta magia nyrjäyttävät täysin sijoiltaan. ”Chucky saapuu Liverpooliin” on Campbellin kommentaari kauhugenreen liittyvistä moraalipaniikeista: tabloidit syyttivät brittejä järkyttäneestä lasten tekemästä murhasta Child's Play 3 -elokuvaa. Novellissa elokuva herättää tunteita niin lapsissa kuin aikuisissa, mutta elokuvaa vaarallisempaa on vanhempien moraalipaniikki.
World Fantasy Award -palkinnon voittanut ”Savupiippu” on jouluinen tarina, jossa kuvataan hienosti lapsuustraumoja. Joulupukki on karmiva hahmo! ”Lysti ei lopu milloinkaan” kuvaa vanhan miehen vierailua sukulaisten luona. Kauhu rakentuu siitä, miten maailma on muuttunut: merenrantakaupungin huvitukset eivät ole sitä, mitä ne ennen olivat. Vanhan miehen vieraantuneisuus on karmivaa. Niminovelli ”Vanhat sarvet” kuvaa pakanallista kauhua ja on hyvin sankkaa, vaikeaselkoista yliluonnollista pelkoa.
Kaikkiaan tämä on siis oikein hieno kattaus novelleja kauhun mestarilta. Jos jostain haluaisi kritisoida, niin onhan viisi novellia aika pieni siivu laajasta valikoimasta. Vain viiden novellin kokoelmaan päätymisen ymmärtää kyllä tietäen projektin aikataulun ja Haamu-kustannuksen koon ja pienen kustantamon mahdollisuuden ottaa taloudellisia riskejä. Hyvä tämä näinkin on. Toivottavasti tämä teos on myös kaupallisesti sen verran menestynyt, että Haamu voi jatkaa mielenkiintoisen käännöskauhun tekemistä kotimaisten teosten rinnalla. Ehkäpä Campbellilta voisi joskus saada jonkun romaaninkin suomeksi?
Transihmiset alkavat näkyä kotimaisessa kirjallisuudessa enemmän ja enemmän. Mona Blingin viimevuotinen tietokirja 23 transmyyttiä ravisteli ansiokkaasti myyttejä ja nyt Mira EskelisenAavistus kertoo romaanin keinoin, millainen transitioprosessi voi olla. Teos on, kuten transihmiset joskus, luokituksia pakeneva: se on romaani, mutta päähenkilön nimi on Mira Eskelinen ja tarina on hyvin henkilökohtainen; toisaalta Aavistus ei tunnu sillä tavalla fiktiiviseltä, että se olisi autofiktiota. Transitiotarina tämä kuitenkin on. Se alkaa kaapista tulemisen hetkestä, jolloin vihdoin yli kaksikymppisenä Mira on vihdoin julkisesti Mira, transsukupuolinen nainen. Mutta mistä kaikki alkoi? Alkoiko se Halloween-bileistä, joissa tapahtui ensiesiintyminen naisen asussa? Vai 19-vuotiaana sivarina teatterin varastosta löytyneestä upeasta smaragdimekosta, jota oli pakko saada kokeilla? Vai jo pienenä lapsena? Selkeän narratiivin tarve ohjaa Miraa pohtimaan näitä kysymyksiä. ”Milloin tiesit”, mikä kysymys se nyt on. Milloin itse tiesit olevasi cissukupuolinen? Mutta ollakseen turvallinen, uskottava ja hyväksytty, transihmisellä on oltava selkeä tarina. Sitä edellyttää jo transpoli. Lukekaapa joskus Instagramista @transpolitiikka-tilille lähetettyjä kuvauksia transpolin toiminnasta. Tässä kohtaa Mira on onnekas: hänellä ei ole taustallaan mielenterveysongelmia ja hän pystyy performoimaan sellaista naiseutta, mitä transpoli häneltä odottaa. ”Kyllä sulla toi vaihe kohta menee ohi”, Mira saa kuulla. Silloin korot, hameet, push-upit, punatut huulet ovat tärkeä suojakuori; on turvallista, ainakin turvallisempaa, mennä läpi cisnaisesta. Mekot ovat sitä paitsi ihania. Mutta ehkä kommentoija ei sittenkään ollut ihan väärässä: myöhemmin Mira löytää itsestään toisenlaisen naisen. Kun Mira saa hormonit ja lopulta myös vaginoplastian ja on nainen myös keholtaan, löytyy kenties enemmän uskallusta leikkiä sukupuolirooleilla. Mielenkiintoista on myös Miran pohdiskelu kaksoisvalotetusta menneisyydestään, tilinteko miehenä eletyn nuoruuden kanssa. Elämä ennen Miraa on tietenkin tapahtunut ja totta, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla sepitettä. Mutta vaikka kirjassa kuvataan paljon epävarmuutta, epäröintiä, itsensä kyseenalaistamista ja muuta vaikeaa, Aavistus ei kuitenkaan ole kärsimystarina, vaan kuvaa transsukupuolisuutta ilon kautta. Kirja on täynnä ystävyyttä, rakkautta ja seksiä. Yhteisön voima kiteytyy hyvin, kun Mira pohtii ystävänsä kanssa, millaista elämä olisi, jos sukupuoli olisi arvattu lapsena oikein:
Tahdon ajatella samoin, että trans olisi silti kutsunut minua, muodossa tai toisessa, että olisin löytänyt tieni kohti jonkinlaista sukupuolivinoumaa. Trans on minun voimani, minun yhteisöni. Se on minun rakkauteni, majakkani, vapauteni. En haluaisi elää ilman sitä.
Aikamatkailu on oikein hauska klassikkoaihe, jota toki voi lastenkirjoissakin hyödyntää. Marketta Pyysalo heittää Matka yli aikojen -lastenromaanissa lukijan ja päähenkilönsä, Toivo-pojan, junamatkalle ajassa taaksepäin. Toivon isä on kelloseppä ja kovin uppoutunut työhönsä. Toivo päättää lähteä junalla mummolaan, mutta päätyy aivan väärään junaan ja siten aikamatkalle. Matkan varrella Toivo kulkee aikakaudesta toiseen ja kohtaa monenlaista menijää. Mukana on useita historiallisia henkilöitä ja erilaisia tapahtumia ja tilanteita. Muiden matkalaisten ja eri aikakausien asukkien kanssa käydään myös paljon notkeaa ja leikkisää keskustelua ajan luonteesta. Koska matkaa tehdään junalla, kovin kauas taaksepäin ei päästä: takaraja on Englannissa vuonna 1830, kuten rautateiden historiaan perehtyneet tietävät. Tähänkin väliin mahtuu toki monenlaista: on vallankumouksia, teknologian kehitystä ja kulttuuria. Ikävyyksiäkään ei ole unohdettu: 1900-luvun sotien kauheuksiinkin viitataan. Matka yli aikojen on hieman ristiriitainen teos. Sillä on puolensa: parhaimmillaan se on nonsenseen kallellaan olevissa dialogeissaan. Toisaalta aiheet ja historialliset henkilöt tuntuvat paikoin vähän oudoilta lapsien näkökulmasta. Kun John Lennon poikkeaa tarinassa pikaisesti puhumassa mansikkapelloista, se tuntuu minusta kulttuurisena viittauksena lähinnä nykylasten isovanhemmille suunnatulta. Olisiko siis vähän sellainen lastenkirja, joka on enemmän aikuisille suunnattu? Se ei tietysti mitenkään yksinomaan huono asia ole, aikuista miellyttävä kirja voi hyvinkin tulla luetuksi lapsille juuri siksi. Varmasti on myös lapsilukijoita, joita kirjan filosofinen ajan olemuksen pohdiskelu kiehtoo ja miellyttää. Kirjan on kuvittanut Teemu Juhani. Juhanin nimi on tullut viime aikoina vastaan yhä useammin, mutta kuvituksiin en ole juurikaan törmännyt. Oikein miellyttävä ja eläväinen kuvitustyylihän hänellä on ja kuvitus on mukava lisä kirjaan.
Patrik Svensson pohdiskelee kirjassaan, mikä ajaa ihmistä uteliaana tutkimaan, luotaamaan ja kartoittamaan. Pääasiassa puhutaan merestä, siitä mikä saa ihmiset lähtemään merille ja ihmettelemään, mitä pinnan alla piilee, mutta näkökulma on silti pelkkää merta laajempi. Ruotsinkielisen alkuteoksen nimi onkin suomeksi Luotaava ihminen: meri, syvyydet ja uteliaisuus. Svensson pohdiskelee ihmisen vimmaa lähteä kohti tuntematonta ja sitä, miten paljon tuntematonta merillä riittää. Maapallon pinta-alasta suurin osa on vettä ja siitä vedestä suurin osa meille täysin tuntematonta vyöhykettä. Näissä pohdinnoissa ei ole varsinaisesti mitään kovin uutta, mutta sujuvasti Svensson aihetta käsittelee. Svensson kuvaa Magalhãesin maineikasta maailmanympärimatkaa, mutta nostaa Magalhãesin ja kirjuri Antonio Pigafettan rinnalle nykyaikaan sopivaksi näkökulmahenkilöksi Magalhãesin henkilökohtaisen orjan Enrique de Malaccan. Maailmanympärimatkan kuvaus on siitä huolimatta melkoinen väkivallan ja kolonialismin kuvaus. Pari muutakin henkilökuvaa esseisiin mahtuu; pidin molemmista. Skotlantilainen leipuri Robert Dick on teoksessa esimerkkinä perinpohjaisen uteliaasta ihmisestä. Taloudellisesti Dick eli niukkaa elämää eikä mahdollisuuksia opiskelemiseen ollut, mutta luonnon suhteen hän oli äärimmäisen utelias ja sinnikäs. Sinnikkyys palkittiin lopulta historiaan jäänein fossiililöydöin, vaikka Dick ei vaatimattomuuttaan itselleen mainetta kaivannutkaan. Toisessa henkilökuvassa käsitellään Äänetön kevät -teoksen kirjoittajana tunnettua Rachel Carsonia, jonka suuri rakkaus merta kohtaan näkyy hänen muissa teoksissaan. Tiiviinpuoleinen kirja on sujuvasti kirjoitettu ja nopeasti luettu. Kirja käsittelee tutkimusmatkailua ja ihmisen uteliaisuutta melko lempeästi. Kriittisimmillään Svensson on esseessään ”Suurin saalistaja”, joka alkaa valaista ja valaanpyynnistä, kertoo kaskeloteista ja ambrasta ja päätyy meriä tyhjentävään teolliseen kalastukseen ja merien elämän tuhoutumiseen ilmastokriisin seurauksena. Oliko väistämätöntä, että mitä enemmän ihminen onnistui kartoittamaan maailmaa, löytämään ja valloittamaan ja vapauttamaan itsensä evoluution järjestyksestä, sitä enemmän hän näyttäytyi myös vikana ja häiriönä? Todistaessamme kaikkea ihmisen aiheuttamaa emme voi olla ajattelematta: kuulummeko me ylipäätänsä tänne? Meren kutsu on oikein kelpo kokoelma kirjoituksia luonnontieteistä, meristä ja ihmisen uteliaisuudesta.
Kuumaa maitoa ilmestyi alunperin vuonna 2016 brittiläisen Deborah Levyn seitsemäntenä romaanina. Teos pääsi samana vuonna Booker-palkinnon lyhyelle listalle. Suomessa Levy tunnetaan parhaiten omaelämäkerrallisista kirjoistaan, jotka S&S julkaisi Pauliina Vanhatalon suomennoksina. Nyt on sitten aika pureutua Levyn fiktioon. Levyltä on aikaisemmin suomennettu vain Uiden kotiin (Fabriikki 2016, suom. Laura Vesanto), toinen Booker-lyhytlistattu teos. 25-vuotias Sofia Papastergiadis on antropologi, jonka muistia käsittelevä väitöskirja on jäänyt kesken. Hän työskentelee baristana ja asuu työpaikkansa varastohuoneessa. Nyt hän on äitinsä Rosen kanssa Espanjassa Almeríassa etsimässä hoitoa äidille. Rose sairastaa jotain vähän selittämätöntä, joka estää häntä kävelemästä, ja viimeisenä toivona on tohtori Gómez klinikoineen. Gómez saattaa olla ihan silkka puoskari. Nimestään huolimatta Sofia on britti, ei kreikkalainen. Kreikkalainen nimi on perua isältä, Christokselta, joka on hylännyt perheen jo aikaa sitten ja asuu Ateenassa uuden 40 vuotta itseään nuoremman vaimon kanssa, eikä juuri halua Sofiasta tietääkään. Mitkä vanhemmat: kreikkalainen Kristus, joka on nainut englantilaisen ruusun. Osin isän poissaolon vuoksi Sofia on tiukasti kytköksissä äitiinsä, jota hän on tarkkaillut kaikella antropologin mielenkiinnolla pikkulapsesta asti. Mikä Rosea vaivaa? Se on mysteeri, jota lipevä tohtori Gómez lähtee klinikallaan selvittämään. Lukija jää pohtimaan, ovatko vaivat täysin psykosomaattisia, vai sairastaako Rose todella. Sofia etsii sillä välin itseään kohtaamisissa kylässä asuvien ihmisten kanssa. Erityisimmät kiinnostuksen kohteet ovat saksalainen ompelijatar Ingrid ja rannalla meduusanpolttamia turisteja hoitava Juan, joiden kanssa Sofia kartoittaa omaa seksuaalisuuttaan ja rohkeuttaan. Miksi nimi Kuumaa maitoa? Kirjassa on siellä täällä viittauksia maitoon. Sofia on baristan työn oppiessaan saanut opetella huolella maidon vaahdottamista, Linnunrataan eli kreikaksi ”maitopiiriin” viitataan heti ensimmäisellä sivulla ja äidinmaitoakin kirjassa esiintyy, kun Sofia vierailee Ateenassa isänsä luona ja tapaa isänsä uuden vaimon, suunnilleen itsensä ikäisen Alexandran. Kirjassa on muutenkin runsaasti symboliikkaa, jota halukkaat lukijat voivat lähteä avaamaan. London Review of Booksissa Alice Spawls luonnehtii, ettei Levy pidä vakaista kertojista. Hänen mukaansa Levyllä on mieltymys vaihteleviin näkökulmiin ja henkilöiden tarkastelemiseen toistensa kautta; naisiin, joilla ei ole kotia eikä oikein varmuutta, mistä sitä etsiä. Tämä kuvaus pätee hyvin Kuumaan maitoon (ja miksei myös Uiden kotiin -teokseen). Kuumaa maitoa on kovin epävarma ja tunnelmaltaan vino teos. Sofia ei vaikuta täysin vakaalta näkökulmahenkilöltä; tarkkasilmäinen lukija voi esimerkiksi huomata, ettei kaikkia tapahtumia kirjassa kuvata aivan oikeassa järjestyksessä, seuraus tulee ainakin yhdessä kohtaa ennen syytä. Nämä Levyn romaanit ovat vähän toinen juttu kuin elämäkerrallisen trilogian kirjat, josta Levy tunnetaan. Vähän vinksahtaneiden naiskuvausten ja erikoisten tunnelmien ystäville Kuumaa maitoa on kuitenkin hyvä valinta. Molemmat tähän mennessä suomennetut Levyn romaanit ovat olleet nautinnollista luettavaa, toivottavasti S&S jatkaa suomennustyötä ja julkaisee suomeksi myös vuonna 2019 ilmestyneen The Man Who Saw Everything -romaanin ja tänä vuonna tulleen August Bluen.