Mikko Saari

Nuoruusvuosien murrosvaiheiden ja ystävyyssuhteiden kuvaukset ovat nuortenkirjallisuuden perusmateriaalia. Tähän aiheeseen on tarttunut suomenruotsalainen kirjailija Ellen Strömberg (s. 1987), joka on kirjoittanut jo muutaman palkintoehdokkuuksia keränneen romaanin. Tämä romaani nappasi lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkuuden ja Ruotsissa August-palkinnon voiton.    Kirja kertoo ysiluokan keväästä ja ystävyksistä Mandasta ja Malinista, jotka asuvat jossain pikkukunnassa, jossa ei juuri tapahdu. Tytöt pyöräilevät ympäriinsä ja kaipaavat elämäänsä jotain säpinää. Ehkä kesäromanssia! Kuinka ollakaan, Manda näkee kioskilla jotain herkullista: ”Takanani seisoo ehkä kuumin jätkä, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt.” Käy ilmi, että tämä nuori mies on Matias. Myös Malin kehittää itselleen säpinää ja ihastuu punkkari Jonneen, joka on sitä paitsi kätevästi Matiaksen kaveri ja soittaa samassa bändissä.    Kun tytöt kuulevat, että tiedossa on bileet, joissa sekä Jonne ja Matias ovat, heitä alkaa tietysti kiinnostaa. Eihän heitä kutsuttu ole, mutta ehkäpä he voivat pyöräillä siitä ohi ja käydä vilkaisemassa.   

– Mä en jätä mitään sattuman varaan, Malin sanoo. Varsinkaan, kun me ollaan vaan pyöräilemässä ohi, sillon ei saa näyttää siltä, että yrittää liikaa. Mä haluan näyttää siltä, että näytän sikahyvältä ihan sattumalta, hän sanoo ja lappaa porkkanaraastetta lautaselleen. 

Sadan vuoden yksinäisyyttä

Eva Laakso

Mehän vaan mennään siitä ohi

Kati Närhi on minulle tuttu ennen kaikkea sarjakuvapiirtäjänä, esimerkiksi Agnes-sarjakuvistaan. Vaan onhan hän myös monipuolinen ja lahjakas kuvittaja. Siitä hyvä esimerkki on tämä kauniisiin ja huolella tehtyihin lastenkirjoihin erikoistuneen Capuchinan julkaisema Kadoksissa, joka pääsi Suomen kirjataiteen komitean vuotuiselle Kaunis kirja -listalle ja on menestynyt kilpailuissa myös maailmalla.    Sanaton tarina kuvaa sitä, miltä tuntuu kun ystävä muuttaa pois. Jäljelle jää vain harmaa, ikävä tyhjyys. Ystävän näkee kaikkialla, kaduilla ja kaupassa ja ties missä. Onneksi yhteys ei ole kokonaan poikki ja ystävältä tuleva kirje palauttaa taas väriä maailmaan. Lopulta voi huomata, että maailmassa on paljonkin värikkyyttä ja ilon aihetta.    Kadoksissa on todella ilo silmälle, erittäin kaunis kuvakirja, jossa käsitellään tunteita hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Tähän kirjaan sanattomuus sopii oivallisesti: kaikki tarinankerronta jää kuvituksen vastuulle ja kuvitus saa hyvin tilaa kertoa sanottavansa.    Olisi mielenkiintoista nähdä, miten lapset näin pelkistettyyn tyyliin suhtautuvat. Minusta tämä on hieno, mutta kiinnostaako lapsia? Toivottavasti. Ainakin vahvasti värimaailmalla pelaava kirja on sinänsä helposti ymmärrettävä, eikä tarinan avautuminen kovin vaikeaa ole. Kuten aina näiden sanattomien kuvakirjojen kanssa, kielitaito ei ainakaan asetu esteeksi. Aikuisen kanssa luettuna tästä voi saada aikaan hyvää keskustelua tarinan tulkitsemisesta.    Kaunis kirja, joka tapauksessa, ja yksin sen vuoksi tämä on selailemisen arvoinen, mikäli kirja jossain vastaan tulee. 

Suomen kirjataiteen komitean raati nosti Luurangon vuoden kauneimpien kirjojen listalle. En ihmettele, sillä onhan tämä heti kannesta alkaen näyttävän näköinen kirja. Kannessa on mustalla taustalla kuvattuna lapsi ja luuranko vastatusten. Luuranko on sillä tavalla anatomisesti täsmällinen, että sillä on lasten kaksi hammasriviä. Kammottavaa, mutta korrektia! Maria Sannin kuvitukset ovat tämän kirjan hienointa antia.    Suomenruotsalaisen Malin Klingenbergin kirjoittama ja Outi Mennan suomentama tarina kertoo Teosta, joka ystävänsä syntymäpäivillä säikähtää tämän hienoa luurankoasua ja siitä seuraavassa hässäkässä murtaa käsivartensa. Siinäpä hyvin konkreettinen tapa tulla tietoiseksi sisällään piilevästä luurangosta!    Luuranko käsittelee paitsi anatomiaa, myös lapsen pelkoja ja niiden kohtaamista. Tarina on jotenkin aika nopealiikkeinen: se tuntuu etenevän melkoista pikavauhtia. Kun Teo pyytää äitiä kertomaan sadun luurangoista ja äiti lupaa kertoa ihka oikeista luurangoista, jäin odottamaan, että kun käännän sivua, siellä se äiti sitten kertoo – mutta ei, seuraavalla aukeamalla ollaankin jo ajassa edempänä ja Teo juoksentelee jo isänsä kanssa portaissa.    Tämä kiireisyys poislukien Luuranko on kyllä oiva kirja. Kauniin kirjan palkinto on ansaittu. Kuvakirjoissa on hauskaa, jos etulehdillä on tehty jotain veikeää; tässä on, takakannen puolella on sama näkymä kuin kannen etulehdillä, vain läpivalaistuna luurangot näkyvissä. Tämä yksinkertainen idea kuvaa hyvin Luurangon selkeää, leikkisää ja informatiivista otetta aiheeseensa. 

 Sanaton kuvakirja on matalan kynnyksen luettavaa, johon tarttumiseen ei luku- tai kielitaitoa tarvita. Kuvittaja Anu-Riikka Lampisen taiteilema Kuomaseni on kauniisti akvarellein kuvitettu lastenkirja, joka kuvaa metsän vuodenkiertoa talvesta syksyyn ja siinä sivussa odottamatonta ystävyyttä erilaisuudesta välittämättä.    Lumisen metsän keskellä kevään aurinko alkaa tuomaan kevättä. Kevään mukana tulevat laulavat linnut, jotka riehakkaalla laulullaan herättävät karhun. Karhun ärjäisy säikäyttää ja hiljentää linnut, siinä määrin että karhu saa jo säikähtää karjaisseessa pikkutirpan hengiltä. Pikku sirkuttaja toipuu ja linnun ja karhun välille muodostuu yllättävä ystävyys.    Kuomaseni on siis sadunomainen tarina. Se kuvaa hienosti vuodenaikojen vaihtelua ja metsäluonnon muuttumista vuoden edetessä. Ystävyyden kuvaus antaa mukavasti keskustelunaihetta, kun kirjaa lapsen kanssa lukee. Tämä on oikein viehättävä teos. Sanaton kuvakirja toimii tai on toimimatta kuvituksensa pohjalta. Kuomaseni-kirjan kaunis akvarellikuvitus on herkkää ja tyylikästä. Joitain näistä kuvista voisin katsella kehyksissä seinälläkin, etenkin Lampisen talvisen luonnon kuvaus on tavattoman viehättävää. 

Linda Bondestam on etevä ja palkittu kuvittaja, mutta ihan pelkän kuvituksensa voimalla Hyvää huomenta avaruus ei tainnut selviytyä Suomen kirjataiteen komitean Kaunis kirja -listalle. Raatikin nostaa perusteluissaan esille kirjan leikatut sivut, jotka tuovat tähän lasten kurkistelukirjaan yllätyksellisyyttä.  Tätä kirjaa onkin ilo selailla!    Hyvää huomenta avaruus on jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle kirjalle Hyvää yötä maa, jossa oli oltiin unipuuhissa. Tässä kirjassa sen sijaan hypätään hereille, luonnollisesti joskus aamuneljän paikkeilla. Tuttu juttu monissa lapsiperheissä! Aamupuuhiin liittyy kaikenlaista kaaosta ja jännittäviä avaruusseikkailuja. Niin vain pikku kullanmuru saadaan kuitenkin ruokittua, pestyä ja puettua ja valmiiksi päivän seikkailuihin.    Värikäs kuvitus esittelee lukijoille monenlaisia avaruusmönkijöitä. Lisäpotkua tulee tosiaan kirjan sivujen epätasaisesta leikkaamisesta. Osa sivuista on lyhyempiä kuin toiset ja mukana on reikiäkin, joista voi kurkistaa läpi. Tämähän on sinänsä vanha juttu, joka tuo kuvakirjaan mukavasti eloa, mutta tässä tämä kaikki on toteutettu kerrassaan näppärästi.    Luin tämän alkukielellä ruotsiksi, mutta selailin nopeasti Päivi Koiviston tekemän suomennoksenkin läpi. Hyvältä näytti; tämä on muutenkin teos, jossa teksti on selvästi sivuosassa kuvitukseen nähden. Tarina tulisi aika mukavasti selväksi, vaikka kirja olisi täysin tekstitönkin. Kullanmurun isän väsymys aamuneljältä on ilmeistä ja välitöntä, se ei selittelyjä kaipaa. Viehättävä kirja! 

 Jotkut keräilevät kyniä, simpukoita tai postimerkkejä. Ystäviä, matkoja tai ennätyksiä. Minä keräilen viimeisiä. Löydän niitä joka paikasta: metsästä, kotoa, kaupungilta. 

  Taitavan kuvittajan Maija Hurmeen kirja Kaikki löytämäni viimeiset on Kaunis kirja -palkittu lasten kuvakirja erilaisista viimeisistä asioista. Mikä ihastuttava kirja! Tähän on koottu kaikenlaisia viimeisiä asioita: on ensimmäisiä, odotettuja, jännittäviä, myöhäisiä, aikaisia, peruuttamattomia, loittonevia, haikeita, kiireettömiä, puuttuvia, yksinäisiä, viiltäviä ja hylättyjä viimeisiä.    Haikeus on hyvä sana kuvaamaan kirjan tunnelmaa. Useinhan viimeiseen asiaan liittyy jonkinlaista haikeutta ja surumielisyyttä, vaikka kyse olisikin odotetusta asiasta, kuten maitohampaan irtoamisesta tai vaikka viimeisestä yöstä ennen syntymäpäivää. Sitten se on ohi, eikä sitä enää tule.    Maija Hurme on keksinyt kirjaan kaikennäköistä, kyllä näitä viimeisyyksiä on saanut toden teolla pohdiskella. Lopputulos on hieno. Kaunis kuvitus on Kaunis kirja -palkintonsa ansainnut, kirja muodostaa hienovaraisen ja tyylikkään kokonaisuuden, jossa jokainen pala on paikallaan.    Kirja on ilmestynyt samaan aikaan ruotsiksi Schildts & Söderströmsin julkaisemana nimellä Alla mina sista. 

Otto Vokl ei pääse unille. Ei, tiiviistä yrittämisestä viis. Uni ei tule. Kuluu tovi, sitten pyhäinmiestenpäivänä Vokl häviää jäljettömiin. Voklin ystävä Emery Conson käy selvittelemään Voklin häviämistä. Hän löytää ystävänsä kämpästä nipun muistiinmerkintöjä. Niistä löytyy jälkikirjoitus; sen myötä Conson kiitää poliisien luo, missä hänen yhteyteensä lyöttäytyy poliisietsivä Orsini Orsettini. Työ Voklin häviämisen ymmärtämiseksi käynnistyy tositoimin.    Häviämiset eivät jää siihen, niitä tulee lisää. Vokliin eri menetelmin liittyviä yksilöitä menehtyy mystisesti. Ehtivätkö etsivät perimmäisten ydinkysymysten äärelle ennen kuin on ylenmäärin myöhäistä? Se jää nähtäväksi. Ei Häviämistä silti sovi yksistään rikossepitteeksi genreyttää; niin moniin näkökulmiin teoksen ulottuvuudet ylettyvät. Teoksen silmäilijä voi peräti myöntää Perecin osuneen ytimeen:   

Hän ei ymmärtänyt enää mistään mitään, ei hönkäsen pöläystä. 

Georges Perecille

Ville Keynäs

T. R.

Päättymättömän riemun

Häviäminen

Häviäminen

Häviämiseen

Häviämisestä

Olen täysin ällikällä lyöty viimeisestä mielikuvituksen räiskähdyksestäsi. Silti, jos nyt minun mielipiteeni tässä kenellekään mitään merkitsee, en pysty näkemään miten sinä voisit, tällä hetkellä, hic & nunc, nirhiä minut. Sillä jos nyt mietimme perin pohjin, täältä ei löydy sen koommin räjähtävää epähedelmää, petkelettä, säteilevää tinttiä, go-peliä kuin Rodinin nudistipystiäkään! 

Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.    Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.    Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.    Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.    Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.   

”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”
”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:
”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.” 

”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”
”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa... Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:
”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!” 

Tulitikkuja lainaamassa

Tulitikkuja lainaamassa

Kaisa Kurikan

Katri Valan

Algot Untola

Irmari Rantamala

J. I. Vatanen

Liisa Vatanen

Elämän ihmeellisyys

Alaston lukupiiri on Essi Kummun kuudes romaani.  Kummun aikaisemmat kirjat ovat minulle vieraita, mutta Alaston lukupiiri kiinnosti kustantamon kuvaston perusteella: kirjallinen teema, ”hulvatonta satiiria”, ”karnevalismia” – mikäpä ettei näin kuvailtuun kirjaan tarttuisi, koska lukemiseni on enimmäkseen aika totista. Ehkäpä tässä olisi jotain hauskaa ja mielenkiintoista.    Kirjan pääosassa on kustannustoimittaja Ellen, joka saa kutsun hienossa kartanossa kokoontuvan salaseuran joukkoon. Sinne hänet saattelee Barbro, kustantamon kruununjalokivi, pitkän linjan menestyskirjailija. Vaikka salaseuran nimi on alaston lukupiiri, Ellenille tulee yllätyksenä, kun muut alkavat riisuuntua. Hän on suorittanut vaaditun veriuhrin eli kertonut itsestään yksityisen, arkaluontoisen asian, mutta tämä on liikaa. Ellen pakenee paikalta.    Eihän lukupiiristä noin vain paeta. Jokin näissä ihmisissä Elleniä houkuttaa. Piiriin kuuluu Ingrid, Ellenin kollega, vähän epämääräiseksi sivuhenkilöksi jäävä Urho, porukan ainoa mies, ja kartanoa emännöivä Mai, joka kirjoittaa Barbron elämäkertaa ja on Ellenistä aivan erityisen lumoava.    Täytyy heti tunnustaa, että minulta meni kyllä aivan ohi, missä kohden Alastonta lukupiiriä se satiiri oli. Ketä tai mitä tämä piikittelee? En tunnista. Kirjassa käsitellään epämääräisen suomenruotsalaista kustannusmaailmaa, tai ainakin hyvin pientä yhden kirjailijan ympärillä pyörivää siivua siitä. Mutta missä kritiikki, pilkallisuus, pureva iva? Ei tässä ole minun nähdäkseni mitään purevaa.    Hyvä kysymys toki on, minkä verran kirjaa voi sen mainospuheiden perusteella kritisoida; Essi Kummu on kirjoittanut romaanin, ei sen markkinointitekstejä. Toisaalta varsinkin uuden kirjan kohdalla ei ole oikein mitään muutakaan, mistä ammentaa, joten siksi toivoisi mainospuheisiin tarkkuutta ja sellaiset tekstit, joille romaanin sisällöstä löytyisi vastinetta.    Ennen kaikkea Alastomassa lukupiirissä vaivaa sen hahmottomuus. Miksi minun pitäisi välittää näistä ihmisistä? Romaanin päähenkilönä häärivä Ellen on jotenkin kovin yhdentekevä henkilö; kertojanääntä lainataan ohimenevästi myös Ingridille ja Maille, mikä osaltaan hajauttaa teosta. Urho vaikuttaa aivan kiintiömieheltä, jolla ei ole tässä naisten välisiä suhteita ja intohimoja käsittelevässä tarinassa oikein mitään osaa.    Harmillinen pettymys, siis. Olisin ollut aivan valmis vastaanottamaan karnevalistista satiiria, mutta Alaston lukupiiri oli yksinkertaisesti tarinaltaan puuduttava lukukokemus, jonka saaminen päätökseen vaati työtä. Félix Vallotton'n maalaus La lecture abandonnée kirjan kannessa on sentään kelpo oivallus ja hauskasti aseteltu. 

Pari vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin Abdulrazak Gurnahille, jolta Einari Aaltonen sitten suomensi oitis uusimman teoksen Loppuelämät. Koska Keltaisen kirjaston periaatteisiin kuuluu, että siihen otetuilta kirjailijoilta suomennetaan useampi teos, Aaltonen pääsi saman tien uudestaan Gurnahin kimppuun. Tällä kertaa käännettäväksi valikoitui Gurnahin kymmenen kirjan mittaisesta tuotannosta vuonna 1994 ilmestynyt Paradise, joka Booker-ehdokkaana oli jonkinasteinen läpimurtoteos.    Paratiisi on nuoren miehen kasvukertomus. Sen pääosassa on Yusuf, hotellinpitäjän poika pienestä kaupungista Itä-Afrikasta, missä nykyisin on Tansania. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun: hotelli perustettiin pikkukaupunkiin kun se vilkastui saksalaisten rakentaessa rautatietä ylängöille. Nyt kaupunki on unelias.    Yusuf odottaa innolla Aziz-sedän vierailuja. Setä on maineikas kauppias ja hänen vierailunsa ovat perheelle kunniaksi, mutta Yusufia henkilökohtaisesti kiinnostaa tietysti sedän hänelle lähtiessään sujauttama kolikko. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. ”Lähdet Aziz-sedän matkaan”, isä sanoo, eikä juuri sen enempää. Niin Yusuf lähtee ja vasta myöhemmin selviää, ettei hän ole palaamassa takaisin ihan hetkeen. Yusufin isä on velkaa Azizille ja Yusuf annetaan velan pantiksi – eli käytännössä myydään orjaksi.    Niinpä Yusuf päätyy työskentelemään Aziz-sedän puodissa sitä hoitavan Khalilin apulaisena. ”Vuoden 1891 jälkeen saksalainen siirtomaahallinto pyrki muokkaamaan alueen karavaanireitit, jotka edelsivät eurooppalaista kolonisaatiota, jokasään valtateiksi, olkoonkin että useimmat näistä hankkeista epäonnistuivat”, kertoo Wikipedia. Näistä karavaanireiteistä tässäkin kirjassa on kyse, sillä Aziz on arabikauppias, joka tienaa juuri näillä kauppamatkoillaan. Hän kokoaa suuren retkikunnan ja lähtee rannikolta sisämaahan käymään kauppaa.    ”Minne retkikunta on menossa?” Yusuf kysyi.  ”Villien pariin käymään kauppaa”, Khalil vastasi. ”Se on sayyidin elämäntyö. Siihen hän keskittyy. Hän menee villien luo, myy heille nämä tuotteet ja ostaa heiltä mitä milloinkin... paitsi orjia, niitä hän ei ostanut edes ennen kuin hallitus kielsi orjakaupan. Se on vaarallista, eikä se ole kunniallista.”    Kauppamatkat kestävät kuukausia, joskus jopa vuosia, siinä määrin vaivalloista kaupankäynti on. Lopulta Yusufkin pääsee matkoille mukaan. Vuosien tylsä vankeus Aziz-sedän puodissa vaihtuu matkanteon jännitykseen. Alkumatka tehdään junalla, sitten alkaa karavaanimatka. Se ei tarkoita kameleita, kuten autiomaiden karavaaneissa, vaan kantajia. Yusufin ensimmäinen matka jää vuorten rinteillä olevaan kaupunkiin, jonne Yusuf jätetään puodinpitäjän palvelijaksi vuodeksi. Tämä tekee nuorelle miehelle hyvää: puodinpitäjä vaimoineen muun muassa kauhistuu Yusufin lukutaidottomuutta, joten hän saa luvan oppia pystyäkseen lukemaan Koraania.    Lopulta Aziz palaa matkoillaan hakemaan Yusufin mukaansa ja tämä pääsee mukaan pitkälle ja vaaralliselle kauppamatkalle Tanganjika-järven tuolle puolen, jonnekin nykyisen Kongon takamaille, jossa paikalliset heimopäälliköt pitävät valtaa. Karavaani pääsee perille, mutta kovalla hinnalla. Yusufkin joutuu näkemään ja kokemaan paljon.    Abdulrazak Gurnah kuvaa romaanissaan toisaalta nuoren miehen kasvukertomusta, toisaalta sen taustalla aikakauden muutosta. Azizin kaltaisten arabikauppiaiden aika alkaa olla ohi, kun saksalaiset ottavat tiukempaa otetta siirtomaastaan. Alussa saksalaiset ovat myyttisiä hahmoja, joista puhutaan jos jonkinlaisia huhupuheita. Lopussa saksalaisten saapuminen konkretisoituu paremmin, kun ensimmäinen maailmansota alkaa lähestyä ja saksalaiset tulevat rekrytoimaan sotaväkeä.    Loppuelämien tavoin olennaista on myös Itä-Afrikan olojen kuvaus. Tämä sijoittuu hieman varhaisempaan ajanjaksoon. Alueen monikulttuurisuus näkyy: on paikallisia swahileja, Azizin kaltaisia arabikauppiaita, heitä rahoittavia intialaisia, eräs sikhimieskin. Sitten on syvemmällä Afrikassa asuvat villi-ihmiset, joita rannikon asukkaat pitävät aivan mahdottomina. Afrikka ei näissä kertomuksissa ole mikään yksioikoinen monoliitti, vaan monikulttuurinen, monipuolinen maanosa. Miehinen maailma se on, ainakin tämän kirjan valossa: tässä nuoren miehen kasvukertomuksessa naisten osa on pieni, vaikkakaan ei tyystin merkityksetön.    Einari Aaltonen on taas kerran tehnyt tavallisen hienoa työtä teoksen suomentajana, Paratiisi etenee sujuvasti suomeksi, mausteinaan Gurnahin tapaan swalihin- ja arabiankieliset ilmaukset. Gurnah vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan. Mutta missä paratiisi on? Onko se kauppias Azizin muurein suljetussa puutarhassa, vai jossain villien mailla Afrikan sydämessä? Sitä lukija voi jäädä miettimään, Gurnah ei tähän kysymykseen suoraa vastausta anna. 

Runoilija Tytti Heikkisen tuotantoon tutustuin opintojen ja Varjot astronauteista -teoksen myötä. Se oli sen verran kiinnostava teos, että Heikkisen muuhunkin tuotantoon oli tarpeellista tutustua. Kiinnostavin muista teoksista on ehdottomasti Moulin Extra Beauté, joka toteuttaa runokirjaksi hyvin omaperäistä estetiikkaa.    Isokokoinen, pehmeäkantinen ja kiiltävälle paperille painettu teos henkii naistenlehtien estetiikkaa. Se on muotia, mainoksia, julkkiksia ja glitteriä. Pääkirjoituksessaan Heikkinen esittää lukijan puolesta sen ensimmäisen kysymyksen: miksi tämä on ”runokirja”? ”Ainakin siksi, että tekijä on runoilija”, vastaa Heikkinen, ja jatkaa: ”Osien sijaan runous on tällä kertaa kokonaisuudessa, eräänlaisessa sinfonisessa kokonaiselämyksessä”. Ostan tämän selityksen.    Moulin Extra Beauté sisältää henkilöjuttuja, joiden kohteina ovat julkkispianisti Liberace, näyttelijä Alain Delon ja ensimmäinen supermalli Gia Marie Carangi. Syvällisyyttä tuomassa on keskustelua eläintieteilijä Desmond Morrisin statusesineisiin liittyvien teorioiden kanssa.    Runouttakin käsitellään: naistenlehtimäinen 3 x Tyyli -palsta esittelee näppärästi kolme vaivatonta ja nopeaa tapaa valmistaa runo. ”Kätevää: Jos olet miesrunoilija, voit sanoa mitä tahansa, kunhan sisällytät runoosi rock-sitaatin.” Vastineeksi Heikkinen esittelee kolme erilaista kritiikkiä, joihin on sämplätty runokritiikin puisevimpia kliseitä.    Kiehtovaa on myös kirjasta poistettu ”Toukokuu, runo keski-ikäisestä miehestä”. Sen tilalla on aukeaman verran Heikkisen ja kirjan kustannustoimittajan, Kristian Blombergin, välistä kirjeenvaihtoa poiston syistä. Onko kyse vain sukupuolesta tai ideologiasta? Ärsyttääkö runon mieskuva Blombergiä?    Moulin Extra Beauté leikittelee estetiikalla, joka on erittäin tunnistettavaa kenelle tahansa, joka on koskaan muotilehteä selaillut. Kyse ei kuitenkaan ole kulutuskritiikistä tai vastamainoksien kaltaisesta toiminnasta. ”Joka tapauksessa kaupallisen kulttuurin yksioikoinen tuomitseminen on onttoa, etenkin korkeakulttuurista käsin, samaa peliä kun pelataan senkin areenoilla. Naistutkimus näkee kaupallisessa kulttuurissa uhreja vaativan demonin, mikä on surkuhupaisaa, etenkin kun esimerkiksi muotimaailma on aina antanut naisille ja seksuaalivähemmistöille toimeentuloa.”    Kiinnostavaa leikkiä Moulin Extra Beauté joka tapauksessa on. Kokeellisen kirjallisuuden ystäville julkaisu tarjoaa monenlaisia langanpäitä nypittäviksi. Tällaista muualta tuttujen muotojen jäljittelyä näkisin mielelläni enemmänkin, jotain hyvin virkistävää tässä on. Mainosten maailma on rikas lähtökohta kirjallisuudelle. Sitä kannattaa hyödyntää.   

MAINOS on paikka, jossa myöhemmin
niin jäsentymättömiksi hajonneet tunteesi
hakeutuvat vielä kerran yhteen. 

Tätä runokokoelmaa luonnehdettiin kuvastossa haikumaiseksi. Se ja aivan todella hurmaava nimi riittivät houkuttelemaan tarttumaan kirjaan. Veera Sylvius on runoilijana ensikertalainen, työurallaan hän on työskennellyt avaruusfysiikan ja ja ohjelmistokehityksen parissa.    Avaruus onkin läsnä runokokoelmassa – jo sen prologirunon ensimmäinen säkeistö kuuluu näin:   

Efemeridit ilmoittavat taivaankappaleiden koordinaatit
suhteessa päiväntasaajalle asetettuun taivaanekvaattoriin
ja pohjoiseen sekä etelään kiinnitettyihin taivaannapoihin 

Herään tempoilevaan tuuleen
sekasorto katsoo merelle

jäät

lähtevät, sadepisarat lävitseni
kuin miljoonien neutronien vuo 

On todellakin kuljettava kuusikon läpi

Raja, joka erotti sinut eilisestä
on romahtanut sisääsi 

Kun Nainen ja veitsi tuli Bazarin kuvastosta vastaan, olin siitä kiinnostunut, sillä minua kiinnostavat harvinaiset alkukielet. Kirjoitin kuitenkin päiväkirjaani näin: ”Vieroksuntani väkivaltaisia trillereitä kohtaan voittaa kuitenkin korealaista kirjallisuutta kohtaan tuntemani mielenkiinnon tällä kertaa.” No, Instagram-kehujen myötä päädyin kuitenkin lukemaan tämän kirjan. Kannattiko?    Korealainen Gu Byeong-mo (구병모, s. 1976) on pitkän linjan kirjailija, joka on kirjoittanut paljon pääasiassa genrekirjallisuutta. Häneltä on ilmestynyt noin viisitoista kirjaa, joita ei kuitenkaan ole juuri käännetty länsimaisille kielille – ainoastaan esikoisromaani 위저드 베이커리 eli Velholeipomo on ilmestynyt espanjaksi vuonna 2016. Nyt jonkinlaista länsimaista läpimurtoa on näkyvissä, kun Nainen ja veitsi on ilmestynyt ainakin englanniksi, saksaksi, ranskaksi, kreikaksi, italiaksi ja suomeksi. Suomennoksen on tehnyt Taru Salminen.    Miksi juuri kymmenen vuotta vanha Nainen ja veitsi on sitten valittu? Olettaisin, että kirjan aihe on valinnan takana. Kirja kertoo 65-vuotiaasta korealaisnaisesta, joka työskentelee harvinaisessa ammatissa: hän on palkkatappaja. Ikä alkaa painaa, samoin neljä vuosikymmentä raskasta ammattia, joten eläkeikä alkaa lähestyä. Mutta kuinka palkkamurhaajan tehtävästä jäädään eläkkeelle?    Salanimellä Sarvikynsi työskentelevä nainen tekee yhdellä viimeisistä tehtävistään virheen, jonka seurauksena viaton sivullinen joutuu perheineen vedetyksi mukaan Sarvikynnen ja toisen palkkamurhaajan väliseen konfliktiin. Joutuuko palkkamurhaaja vihdoinkin tunnustamaan, että hänelläkin on tunteet ja toisinaan päätöksiä pitää tehdä tunteiden pohjalta eikä vain kylmästi laskelmoiden?    Nainen ja veitsi on kaksijakoinen kirja: toisaalta se on aika verinenkin trilleri, jossa tapetaan ihmisiä kylmästi silmää räpäyttämättä, kestetään epäinhimillisiä määriä turpiinottamista ja kuvataan karmivia väkivaltaisuuksia. Toisaalta se on yhteiskunnallinen romaani, joka pohdiskelee päähenkilönsä kautta iäkkäiden naisten olematonta asemaa yhteiskunnassa. Se on kuvaus korealaisnaisen elämästä, matkasta sodanjälkeisistä köyhistä oloista vaatimattomaan, mutta perustarpeet täyttävään elämään.    Palataanpa alun kysymykseen. Se väkivaltainen trilleripuoli oli Naisen ja veitsen heikompi osa. Etenkin lopussa palkkamurhaajien välisen taistelun yltyessä kirja muuttuu tympeiksi verikekkereiksi. Yhteiskunnallinen puoli toimi paremmin. Sarvikynnen tausta oli kiinnostavaa luettavaa. Kokonaisuutena siis Nainen ja veitsi kallistuu lukemisen arvoiseksi, on se sen verran epätavallinen trilleriksi. 

Paljonko mehiläinen painaa? Alle 0,1 grammaa, ilmeisesti, mutta ehkäpä se ei tässä ole se tarpeellisin tieto. Katja Meriluoto on suomentaja, lastenkirjailija ja runoilija, ja keskittynyt tähän asti erityisesti vironkielisen runouden suomentamiseen. Nyt Meriluoto on julkaissut ensimmäisen oman runokokoelmansa.    Mehiläisteema alkaa Mehiläisen paino -kokoelman nimestä ja kulkee läpi tämän kokoelman. Teos jakautuu viiteen osioon. Ensimmäinen esittelee tikkuaskiin mahtuvan äiti Marfan ja paratiisin. Toisessa osiossa lähdetään lasiseinäisten talojen maailmaan, pois tutusta pesästä. Kolmannen osion aiheena on laidun, muuttuva ja vellova pitopöytä ja vuode. Neljäs osio hiljenee kaamostamaan talvipalloon. Viimeinen osio kääntyy meren puoleen, meren, jonka pinta kohoaa ja lämpötila nousee. Rauhoittaavaa on vain taksonomia, luokittelu.   

Sataa lunta, preesens,
vuodenaika on mikä on, oikukas,
väistää määrittelyjä.
Kulkutautien aika.
Hengitystä pidätellen odotan eräänlaista kevättä. 

Kymmenen vuotta, merten armonaika.
Kahlaan veteen, se on liian lämmintä,
liian leväistä,
mutta pohjassa on vielä lajeja, joita en tunne,
ihmisen tarve antaa nimet ja paikka kaikelle
elollisten sukupuussa. 

Mehiläisen paino

Jonna Nisu

Nuorille lukijoille on viime aikoina julkaistu ihan kiitettävä määrä kauhukirjallisuutta. Pitkän linjan kirjailija Magdalena Hai liittyy joukkoon uudella Sarvijumala-romaanillaan, jonka kansikuvassa (Karin Niemen totutun tyylikästä kädenjälkeä!) komeilee jo varsin karmivan näköinen otus, sarvekkaine peurankalloineen ja ötököitä kuhisevine kourineen.
Kirja kertoo siitä, miten kuoleman kosketus saa kaiken muuttumaan. 17-vuotias Lauri herää sairaalasta auto-onnettomuuden jäljiltä. Onnettomuudesta ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, mutta faktat ovat selvät: Laurin äiti ei selvinnyt ja isää pidetään sairaalassa koomassa. Lauri pääsee toipumaan tätinsä perheeseen pienemmälle paikkakunnalle.
Serkku Niko on kelpo tyyppi ja tämän pikkusisko Tiukukin yhä innoissaan Laurista. Naapurin Vilja-Maariaa pidetään kylillä kummallisena, mutta jokin hänessä Lauria kiehtoo. Toipuminen lähtee käyntiin, mutta pian Laurille selviää, ettei kaikki ole kunnossa.

Tyttö lähtee liikkeelle, astelee ensin varovasti mua kohti ja juoksee sitten ohi. Se pysähtyy muutaman metrin päässä ja kääntyy vielä katsomaan mua.
Sillä on silmien paikalla pelkät tyhjät kuopat.

Sarvijumala

Ensimmäisen kerran kuulin Maailman kauheasta vihreydestä haastateltuani teoksen suomentajaa Antero Tiittulaa muista aiheista. Tiittula oli silloin saanut suomennoksen juuri valmiiksi ja kuvaili kirjan yhdistelevän ”ennakkoluulottomasti tieteenhistoriallista esseetä ja kaunokirjallisia keinoja luodatessaan tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapintaa”. Tämä on itse asiassa oivallinen kiteytys.    Teoksen kirjoittaja Benjamín Labatut (s. 1980) on chileläinen, mutta syntynyt Alankomaissa ja varttunut Haagissa, Buenos Airesissa ja Limassa. Chileen hän muutti vasta 14-vuotiaana. Jo ensimmäinen novellikokoelma, vuonna 2010 ilmestynyt, La Antárctica empieza aquí (”Antarktis alkaa tästä”) voitti palkintoja, mutta varsinainen kansainvälinen läpimurto tuli tällä teoksella, joka pääsi kansainvälisen Booker-palkinnon ehdokkaaksi.    Maailman kauhea vihreys on romaani, mutta ei kuitenkaan aivan perinteinen kaunokirjallinen teos. Laskisin sen itse ensyklopedisen romaanin kategoriaan, siis teoksiin, jotka ovat muodoltaan ja rakenteeltaan kaunokirjallisia, mutta keskittyvät silti tiedon välittämiseen. Wikipedian mukaan Labatut on kuvaillut teoksen koostuvan ”esseestä (joka ei ole täysin puhdas), kahdesta novellista jotka yrittävät olla olematta novelleja, pienoisromaanista ja puoliomaelämäkerrallisesta proosankappaleesta”.    Teos pyörii joka tapauksessa luonnontieteiden ympärillä. Se alkaa Hermann Göringin sormen- ja varpaankynsistä, joiden havaittiin Nürnbergin oikeudenkäyntien alla olevan kirkkaanpunaisia. Göring tuomittiin kuolemaan, mutta hän teki itsemurhan syanidikapselilla, kuten niin moni muukin natsijohtaja. Syanidista päästään preussinsiniseen, ensimmäiseen moderniin synteettiseen pigmenttiin, jonka maalinvalmistaja Johann Jacob Diesbach keksi vahingossa yrittäessään luoda keinotekoista karmiininpunaista. 1782 Carl Wilhelm Scheele sekoitti preussinsinistä lusikalla, jossa oli rikkihappoa, ja tuli luoneeksi preussinsinihapon eli syanidin.    Tästä päästään parin mutkan kautta ensimmäisen maailmansodan taistelukentille, joilla taistelukaasut tekivät kammottavaa työtään. Kaasuaseiden taustalla oli kemisti Fritz Haber, joka julistettiin sodan jälkeen sotarikolliseksi, mutta voittipa hän myös kemian Nobelin ennen sotaa kehittämästään keksinnöstä, joka mullisti ihmiskunnan kohtalon: Haber keksi, miten typpeä eristetään suoraan ilmasta. Tämä Haber-Bosch-menetelmä on ollut ratkaisevassa asemassa modernin maailman mahdollistajana.    Tämä kaikki teoksen ensimmäisellä 30 sivulla! Labatut vyöryttää ”Preussinsininen”-osiossa sotimiseen liittyvää tieteenhistoriaa tarmokkaasti. ”Sydämen sydän” -osio vaihtaa sitten aihetta matematiikkaan: se aloittaa Shinichi Mochizukin blogissaan julkaisemasta todistuksesta lukuteorian abc-konjektuurille. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut ymmärtämään Mochizukin todistusta. Tästä päästään luontevasti toiseen matemaatikkoon, Alexander Grothendieckiin, jonka eriskummallisessa elämänkaaressa riittääkin ihmeteltävää.    Sen jälkeen seuraa osio ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa”, jonka mukaan kirjan englanninkielinen käännös on nimetty (onneksi suomennos seuraa alkuteosta ja on nimetty Fritz Haberia kauhistuttaneen tulevaisuudenkuvan mukaisesti). Tämä osio käsittelee lähinnä Erwin Schrödingeriä,Werner Heisenbergiä ja kvanttimekaniikan syntyvaiheita. Kvanttimekaniikka osoittautui monille tieteilijöille hyvin vaikeaksi ajatukseksi niellä. Kuten Einstein, kvanttimekaniikan vihollinen, luonnehti: ”Tämä kvanttimekaniikan teoria tuo hieman mieleen jonkun liian älykkään harhaluuloisen hourailut. Se on varsinainen epäjohdonmukaisten ajatuksien koktaili.” Tässä teoksen osiossa on enemmän kaunokirjallista ainesta mukana kuin ”Preussinsinisessä”, Schrödingerin ja Heisenbergin vaiheista kerrottaessa on mukana enemmän elämäkerrallisen romaanin puolelle kallistuvaa ainesta. Loppusanoissaan Labatutkin toteaa, että ”Preussinsinisessä” on yksi fiktiivinen kappale, muissa sitten enemmän.    Teoksen lopussa on vielä pieni osio ”Yön puutarhuri”, joka lienee se ”puoliomaelämäkerrallinen proosankappale”. Kokonaisuus jättää vähän pyörittelemään päätään: ei tästä mitään kovin yhtenäistä kokonaisuutta rakennu, eli vähän jää hajanaiseksi. Jos teoksesta haluaa jonkun yhden punaisen langan saada nyhdettyä esiin, se lienee juurikin se Tiittulan mainitsema ”tiedon, oivalluksen ja hulluuden rajapinta”, jolla monet teoksen esittelemistä tieteilijöistä liikkuvat. Ihmiskunnalle hyödyllisestä tieteestä on lyhyt matka kammottaviin joukkotuhoaseisiin, ja matematiikan ja kvanttifysiikan ytimessä voi piileskellä kauhuja, jotka järkyttävät liian syvälle tutkivia mieliä. Edistyneessä tieteessä on aina vaarana löytää jotain sellaista, mitä löytäjän mieli ei enää kestä.    Onhan tämä myös aikamoinen kokoelma kuuluisien miesten elämäkertoja. Naiset jäävät Labatutin tieteenhistoriallisessa katsauksessa aivan sivuosaan. Kun kuvauksen kohteena on lähinnä mieleltään järkkyneitä tai kammottavuuksien parissa puuhastelleita tutkijoita, lieneekö sitten suurikaan menetys, ettei joukossa naisia ole. En käy teosta tästä tuomitsemaan, kunhan totean, että näin on. Vaikka teos kaunokirjallisuudeksi onkin luokiteltu, on selvää, että sen nimittäminen romaaniksi on jokseenkin harhaanjohtavaa. Varsinkin juonellista romaania etsivälle Maailman kauhea vihreys on takuuvarma pettymys. Jos sen sijaan nauttii asioiden väliltä löytyvistä yllättävistä yhteyksistä ja on kiinnostunut tieteenhistoriasta, teos tarjoaa suhtkoht tiiviissä mitassaan – parisataa sivua, eikä edes erityisen pientä pränttiä – paljon pureskeltavaa.    Minulle kirjan parasta antia oli sen alkupuoli. Varsinkin ”Preussinsinisen” oivaltavaa ja vetävää tiede-esseetyyliä olisin lukenut mieluusti koko kirjan mitalta. Se on aivan ihastuttavaa. ”Kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa” olisi kenties maistunut paremmin tällä tyylillä; nyt elämäkertaromaanin otteella käsiteltynä se ei vetänyt aivan yhtä tenhoavasti. Ei silti huono sekään.    Labatutilta on ilmestynyt vuonna 2021 teos La piedra de la locura, joka kuvausten perusteella liikkuu vähän samankaltaisten aiheiden parissa: on Lovecraftin atavistista kauhua, David Hilbertin radikaalia logiikkaa ja Philip K. Dickin uniharhaista menoa, yhdistettynä Hieronymus Boschin samannimiseen tauluun, jossa potilaan aivoista leikataan pois hulluuden kiveä. Saapa nähdä, saadaanko tätä esseeteosta suomeksi. 

Kirjallisuustutkimuksen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen lukulistalla on Minna CanthiltaTyömiehen vaimo, ja kun löysin kirjasta Kariston niteen, jossa on samoissa kansissa Lehtori Hellmanin vaimo, luin sitten molemmat. Ei tämä huono niputus olekaan, sillä teokset käsittelevät hyvin pitkälti samaa aihetta, eli nuoren naisen kehnoa onnea avioliittomarkkinoilla.    Realistisen kirjallisuuden aikakausi suomalaisessa kirjallisuudessa ei ollut kovin pitkä, mutta sitä Minna Canthin ensimmäinen näytelmä Työmiehen vaimo kuitenkin edustaa. Canthilla on myös vahva annos naturalismia: ympäristö ja perimä ratkaisevat ihmisen kohtalon, omilla teoilla ei voi juuri ennaltamäärättyä suuntaa muuttaa, kirjoittaa Päivi LappalainenSuomen kirjallisuushistoriassa. Kovia ovat kohtalot näissäkin teoksissa. Myöhemmissä Canthin teoksissa, kuten Anna Liisassa, näkyy tolstoilaisuuden vaikutuksia ja mahdollisuus ottaa vastuuta omasta elämästään.    Näistä teoksista Työmiehen vaimo on se tunnetumpi. Se kertoo Johannasta, jonka häitä Riston kanssa juhlitaan näytelmän alussa. Johanna on jo valmiiksi huolissaan ja lopulta haluaisi perua kokoa naimisiinmenon, mutta synnin tuskalla peloteltuna alistuu. Samalla Risto juopottelee ja iloitsee tovereineen vaimonsa 600 markan pankkitilistä, jonka vastakirjan on luonnollisesti oitis ottanut huostaansa. Häissä vierailee myös puoliksi romani Homsantuu eli Kerttu, Riston entinen heila ja yleisesti huonona pidetty nainen, jossa yksin Johanna näkee mitään hyvää.    Senhän tietää, mitä tässä käy: ei mitään hyvää. Risto juo kaikki vaimonsa rahat ja Johanna joutuu kituuttaamaan millä kykenee, jotta saa itsensä ja lapsensa ruokittua. Viimeiset lantitkin mies tulee vaatimaan ja sen jälkeen alkaa viekoitella Homsantuuta seurakseen. Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa naisille käy kehnosti. Melkoinen pamflettihan tämä on: ei ole vaikea lukea tätä tiukkana kannanottona sekä miesten aviollista ylivaltaa että viinanjuonnin kiroja vastaan.    Lehtori Hellmanin vaimo on pitkä novelli, joka kertoo nuoresta seminaarin opiskelijasta Selmasta. Selma on fiksu nainen, kaunis ja etevä, älykäs ja viehättävä ja aina niin hyvätapainen. Sen huomaa myös lehtori Hellman, seminaarin ihailtu uskonnonopettaja, ja pian Selma saakin lehtorilta kirjeen, jossa tämä kosii. Seuraa pikainen avioliitto ja Selma joutuu ajan tavan mukaisesti jättämään seminaarin kesken ja ryhtymään lehtorin kotirouvaksi ja sukeltamaan tämän ylempiin sosiaalisiin ympyröihin, joissa hän on tottumaton ja kömpelö.    Pian seuraakin melkoinen määrä nöyryytystä ja kärsimystä, lehtori kun osoittautuu avioliitossa aikamoiseksi tyranniksi ja alistajaksi. Osa on aikakauden tapoja ja totunnaisuuksia, osa ihan henkilökohtaista luonteen viallisuutta. Helpolla ei Selma pääse ja Canth tekee kyllä selväksi, miten paljon leppoisampaa elämä ystävien kanssa seminaarissa olikaan. Selma ei voi kuin katsoa sivusta happamana:   

Että he viitsivät, suuret tytöt! Tuo oli suorastaan inhottavaa. Eivätkö he ymmärtäneet, ettei elämä ollut mitään leikintekoa. Mutta he eivät vielä olleet mitään kokeneet. Siitä tuo huikentelevaisuus ja kevytmielinen vallattomuus. He olivat kuin lapset, jotka huolettomina luistelivat yön vanhalla jäällä. 

Työmiehen vaimon

Leeni Tiirakari

Suomen kirjallisuuden historiassa

Työmiehen vaimoa

Project Gutenbergistä

Lastenkirjainstituutin kirjastonhoitaja kehui ohimennen tätä sanatonta kuvakirjaa, joten pitihän sitä vilkaista tarkemmin. Sanattomuus on jonkinasteinen trendi kuvakirjoissa ja miksipä ei: vailla tekstiä oleva kirja on helposti lähestyttävä, ei nostata kielimuuria ja antaa lukijalle vapautta tulkita.    Tässä kirjassa sanattomuus toimii hyvin: Katriina Kaija on kuvannut kauniisti järvimaiseman vuodenkiertoa. Kuvissa on paljon nähtävää ja ajateltavaa. Kirjan seuraksi Soundcloudista löytyy äänisuunnittelija Eliel Tammiharjun luoma äänimaisema, jota voi kuunnella lukemisen ohessa. Ilmankin pärjää, mutta sitten lukijalta vaaditaan vähän mielikuvitusta. Kaijan eläväisistä kuvista on helppo keksiä, millaisia ääniä niistä voisi kuulua.    Oletko kuullut järven? on pieni, mutta monipuolinen kirja. Sitä voi lukea lapsen kanssa keskustellen ja pohdiskellen, lukutaidotonkin lapsi voi nautiskella siitä itsekseen ja aikuistakin nämä kuvat ilahduttavat. Järvimaisemien ystävä saattaisi haluta suosikkikuvansa kehystettynä seinälle; voisin kuvitella, että nämä kävisivät julistekokoisinakin kaupaksi.    Kirja on tehty osana Meijän museo – alueellista taidemuseotyötä yhdessä -hanketta. Äänimaiseman lisäksi sen seuraksi on tehty tehtävävinkkikortti ja Mikkelin taidemuseolla on kirjaan pohjautuva lainattava näyttelykin. Kirjan ovat toimittaneet museon amanuenssi Anna-Maria Larikka ja kuvataiteilija ja taidekasvattaja Mari Liimatainen. 

Tämä kirja oli mennyt minulta tyystin ohi, vaikka myönnän kyllä, etten kovin tarkkaan kuvakirjojen tarjontaa seuraakaan. Kuvakirjojen aika on omien lasten kohdalta auttamattomasti ohi! Kannattaisi näemmä seurata, kuvakirjoissakin tehdään vaikka mitä mielenkiintoista. Onneksi Ensilumi voitti Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnon ja tuli sitä kautta tutuksi.    Kirja kertoo Tuiskusta, joka seuraa vaarinsa valmistautumista taitoluistelunäytökseen. Kun vaari ompelee kirjavaa paljettihamettaan kasaan, Tuisku kysyy vaarilta onko tämä mies vai nainen. Vaari kertoo vanhempiensa luulleen häntä pojaksi, mutta nyt vaarina hän uskaltaa vihdoin sanoa ääneen olevansa nainen. Niinpä vaarista tulee Tuiskullekin mummo.    Ensilumi on silkkaa positiivisuutta ja hyvä niin. Transsukupuolisuuteen liittyy usein kaikenlaista ulkopuolelta tulevaa hankausta, mutta sen paikka ei ole tässä lastenkirjassa. Tässä Tuiskun mummi tukee ja kannustaa puolisoaan ja ulkopuolisetkin ihastelevat vaarin esiintymisasun kauneutta.    Mila Teräs on taitava ja hienotunteinen kirjoittaja. Hän on ennenkin käsitellyt sukupuolivähemmistöjä ja identiteettikysymyksiä taiten muun muassa Amiraali-kirjassaan. Tässäkin hän tekee erinomaista työtä, tekstissä on kaunista runollisuutta. Pienenä näppäränä yksityiskohtana lapsenlapsi, Tuisku, jää tyystin sukupuolittamatta. Hyvä niin.    Hannamari Ruohosen kuvitukset ovat minulle tuttuja ennen muuta sanattomista Eläinten kaupunki -kirjoista, joita luin omien lasteni kanssa. Tässä kirjassa kuvitustyyli on erilainen, ei ihan omaan makuuni istuva, mutta kuvituksen värikkyys istuu aiheeseen kuitenkin erittäin hyvin. Hauskana yksityiskohtana kannessa Tuiskun pitkässä tupsupipossa on translipun väritys.    Ensilumi on aiheensa puolesta arvokas kirja ja sikäli ehdottomasti Punni-palkintonsa ansainnut. On hienoa, että transsukupuolisuutta nähdään tällä tavoin positiivisessa ja mutkattomassa valossa. 

 
Muistatko, miltä kuulostaa ensilumi?
Se, kun pienet hiutaleet
rohisevat, kohisevat, kumisevat?

Silloin voit kuulla,
kuinka lumi pyyhkii altaan
kaiken entisen

ja miten syksy kääntyy talveksi
kuin uusi sivu aukeaisi. 

Tartuin tähän kirjaan kahdesta syystä. Toinen oli kirjoittaja, Vilja-Tuulia Huotarinen, toinen taas kirjan kaunis kansikuva, johon kirjan kuvittaja Anna Emilia Laitinen on piirtänyt kirjan päähenkilön, juoksevan vuoren.    Kirja tosiaan kertoo nuoresta vuoresta, joka syntyy ja jököttää muiden vuorien vieressä, kunnes huomaa, että kaikki sen ympärillä on liikkeessä. ”Miksi vuoret eivät juokse?”, vuori ihmettelee ja päättää kasvattaa itselleen jalat. Jalkojen kasvattaminen käy helposti ja vuori pääsee liikkeelle maailmalle.    Vuori löytää useammankin paikan mihin asettua ja tilaisuuksia olla avuksi ja hyödyksi: se antaa suojaa hevoslaumalle, viihdyttää kaupunkilaisia laskettelukeskuksena ja toimii lunnien pesimäsaarena. On hauskaa olla tarpeellinen, mutta liian pitkään ei voi samalla paikalla olla, muuten alkaa murentua. Niinpä vuori jatkaa aina matkaansa.    ”Kaunis, villi ja viisas”, kehuu takakansi tätä pikku satua. Miksipä ei: ainakin kaunis, sillä Anna Emilia Laitisen kuvitus on todella kaunista. Erityisesti nautin mittakaavasta: iso vuori ja kaikki pienet asiat sen ympärillä, kaikki pienet hevoset ja lunnit ja puut ja ihmiset. Kuvitus on hyvin perinteisellä tavalla kaunista.    Huotarisen tekstissä on myös luonnetta ja syvyyttä, pieniä oivalluksia, jollaisia runoilijana kunnostautuneelta kirjoittajalta sopii toki odottaakin. Villiys näkyy ainakin tarinankerronnan vapaudessa, jossa ei takerruta yksityiskohtiin. Jos vuori haluaa juosta ja asettua kaupungin torille, niin se myös tekee, eikä siitä sen enempää!    Nyt ei ole käsillä pieniä lapsia, joille tätä lukea. Minulla on hieman sellainen aavistus, että tämä saattaa olla niitä kuvakirjoja, joita itse aikuislukijana arvostan enemmän kuin lapsilukijat. Makuasiat ovat tietysti yksilöllisiä ja on kovin vaihtelevaa, mikä lapsiin milloinkin vetoaa. 

Tämä asfalttityömaita esittelevä kirja aloittaa Salla Savolaisen kirjasarjan, joka esittelee erilaisia työmaita. Olen lukenut sarjan toisen osan Betonia!, jonka perusteella tämä ensimmäinen osakin oli haettava käsiin ja luettava.    Sarjan ideana on esitellä erilaisia työmaita ja työkoneita. Lasten tietokirjojen perusjuttua, voisi sanoa, mutta oikein tyylikkäästi toteutettuna. Tylsien valokuvien sijasta Savolainen piirtää työkoneet omalla värikkäällä ja eloisalla tyylillään. Kuten Betonia!-kirjassa, työmaiden henkilökunta on mukavasti monipuolista.    Kirjojen pääosassa touhuaa autokuski Koistinen Piki-koiransa kanssa. Se on oikein sopiva homma, koska autokuskejahan tarvitaan kaikilla työmailla. Koistinen kuljettaa tiejyrää, vie vanhaa asfalttia asfalttiasemalle kierrätettäväksi ja toimittaa uutta asfalttia työmaalle. Koistinen pääsee myös ruokkimaan remikseriä ja hissuttelemaan tiemerkintäauton perässä.    Tämän kirjan luettuaan tietää, millaista tavaraa asfaltti on: mitä kaikkea siihen menee, millaisessa laitoksessa sitä valmistetaan ja miten kierrätys on olennainen osa asfaltin tekemistä. Kirjassa on aika paljon tekstiä ja runsaasti yksityiskohtia tutkailtavaksi. Lukemista riittää!    Ensimmäisen kahden kirjan perusteella tätä sarjaa on helppo suositella kaikille pienillä ja isommillekin koneiden ja työmaiden ystäville. Syksyllä 2023 ilmestyy sarjan kolmas osa, Romua!, jossa perehdytään romuaseman toimintaan. 

Marianna Kurton edellisestä runokokoelmasta on jo tovi: vuonna 2015 ilmestynyttä Rottakuningas-kokoelmaa on seurannut kolme romaania, mutta ei lainkaan runoja. Nyt Kurtto on palannut taas runouden pariin uudella Ellen valkeudessa -kokoelmalla.    Teoksen alussa siteerataan W. B. Yeatsia ja Robert Ettingeriä, ja etenkin Ettinger-lainaus ”Clearly, the freezer is more attractive than the grave” (”Pakastin on selvästi houkuttelevampi kuin hauta”) antaa vihjettä siitä, mitä tuleman pitää. Heti ensimmäisessä runossa kuvataan eräänlaista jälleensyntymää, kun lintu, tikli, herää syväjäädytyksestä uuden elämän saaneena: ”Olen luonnon ihme / tieteen edistyksen todistuskappale / ja maailman yksinäisin lintu.”    Vaikka runokokoelman kokonaisuuden juoni onkin helppo hahmottaa, tekstit on silti ladattu siinä määrin täyteen merkityksiä, että niissä riittää pureskeltavaa. Mukana on monenlaista ainesta, kuten viittauksia Yksin Marsissa -kirjan marsilaisiin perunoihin. Ääneen pääsee paitsi lintu, myös sen isäntä, joka matkustaa siirtokuntaa Marsiin – vähän scifiäkin siis, jos tämän niin lukee!    Syväjäästä sulatettu lintu ei kuitenkaan laula. ”Minä sulin / ja siitä hetkestä olin merkki, otsikkojen veroinen / lohtu haukkovan pallon asukkaille, mitä sitten / vaikka vaikenin / eikä yksikään tiennyt missä olin käynyt.” Laulamattomuus heijastelee muitakin menetyksiä, näissä runoissa on vahva menetyksen ja luopumisen tunnelma.    Luonnontieteellisiä ja eläimellisiä teemoja oli myös Kurton edellisessä runokokoelmassa lähes kymmenen vuotta sitten. Sikäli tämä uusi kokoelma on luontevaa jatkoa. Mukavaa, että Kurtto on runoihin palannut: vaikka Ellen valkeudessa onkin ilmaisultaan vähän vaikeaan kallellaan, on siinä myös jotain kiehtovaa ja tutustumisen arvoista. Tätä tarinaa on mielekästä keriä auki pala kerrallaan. 

Auli Viitala on saanut YLE:n kolumnistina edustaa köyhiä ihmisiä ja kirjoittaa köyhän äänellä. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Kuten Viitala teoksessaan avaa, hän on syntynyt keskiluokkaiseen opettajaperheeseen, jossa vallitsi kuitenkin jotenkin työväenluokkainen henki. Hänen oma elämänsä oli tavallisen keskiluokkaista, kunnes sairastuminen ja ero pudottivat hänet pienelle eläkkeelle ja köyhyyteen.    Tässä kirjassa hän avaa lapsuusmietteitään ja toivoo niillä saavansa lukijan pohtimaan omaan taustaansa. Millaisena oman paikkansa nyt näkee lapsuudenkokemusten valossa ja millaisen yhteiskunnan ympärilleen haluaa?    Kun Suomessa pureudutaan luokkaan, päädytään tavallisesti puhumaan keskiluokasta. Niin tässäkin. Viitala tarkastelee keskiluokan rakentumista ja sitä, miten esimerkiksi koululaitos osaltaan ylläpitää ja kasvattaa keskiluokkaa. Viitala paloittelee keskiluokkaisten ihmisten röyhkettä, esimerkiksi suhtautumista rahasta puhumiseen. Sehän on kiusallista vain keskiluokalle.    Tarkastelee Viitala työväenluokkaakin, tai ainakin sitä, miten se pyrkii pakenemaan määrittelyjä. Ketä tänä päivänä työväenluokkaan ylipäänsä kuuluu? Ovatko pitkäaikaistyöttömät työväenluokkaa? Viitala tiivistää, että nykyään on ”pieni yläluokka, valtava keskiluokka ja hajanainen joukko pienituloisia”.    Kirjan aiheet jakautuvat Viitalan perheenjäsenten kautta: äidin kautta keskitytään kouluun, isän kautta työväenluokan vetovoimaan ja kolmanneksi pikkuveljen kautta tarkastellaan kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassa. Nämä yhteiskunnallisesti aivan luokattomat ihmisethän halutaan usein tyystin siivota pois silmistä ja mielestä.    Elämäni kansalaisena on sujuvasti kirjoitettu kirja, joka tarkastelee yhteiskuntaa kolumnimaiseen tyyliin viihdyttävästi ja paikoin oikein tarkkasilmäisesti. Viitalan näkökulmat ovat hyviä ja tämänkin kirjan soisin kuluvan asioista päättävien ihmisten käsissä, sillä Elämäni kansalaisena nostaa esiin huomioita, jotka eivät aina ole yhteiskunnallisessa keskustelussa tarpeeksi hyvin edustettuina. 

Italialaiselta Alba de Céspedesiltä (1911–1997) on suomennettu kolme romaania. Vanhin niistä on tämä Ylioppilaskoti; kirja on ilmestynyt vuonna 1938 ja suomeksi jo 1943 Toini Kaukosen suomennoksena. Sen jälkeen 1950-luvulla tuli pari suomennosta, jonka jälkeen de Céspedes unohdettiin Suomessa. Otava palasi asiaan viime vuonna julkaisemalla Kielletyn päiväkirjan uudestaan ja nyt on vuorossa Ylioppilaskoti. Se kolmas suomennos, Naisen kannalta, on alkujaan Karistolta, joten saapa nähdä, julkaiseeko Otava sen ensi sitten ensi vuonna vai ei.    Ylioppilaskoti, alkuperäiseltä nimeltään Nessuno torna indietro eli Kukaan ei palaa takaisin, on de Céspedesin varhaista tuotantoa ja aikoinaan välitön menestys niin kriitikoiden kuin lukevan yleisön keskuudessa. Italiassa silloin vallassa ollut fasistivalta ei erityisemmin innostunut romaanin kuvaamasta elämänmenosta, se katsottiin perhearvojen vastaiseksi.    Mistä tässä paheellisessa romaanissa sitten on kyse? Sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun puolivälin paikkeille Roomaan, jossa naisopiskelijat elävät nunnaluostarissa opintojensa ajan. Kirjassa seurataan kahdeksaa nuorta naista, joiden elämän polut haarautuvat eri suuntiin heidän taustojensa ja elämänvalintojensa johdosta.    Joukossa on Vinca, espanjalaistyttö, joka rakastaa maanmiestään Luisia,  mutta Espanjan sisällissodan puhkeaminen ravistelee Vincan ja Luisin elämää. Varakkaalla Emanuelalla on salaisuus, jota hän ei uskalla paljastaa kenellekään ja joka uhkaa asettua hänen onnensa tielle. Silvia on ahkera ja kunnianhimoinen opiskelija, jota odottaa akateeminen menestys. Xenia ei pärjää akateemisella uralla ja pakenee luostarista.    Anna ja Valentina ovat molemmat maalaistyttöjä samoilta seuduilta, mutta erilaisin taustoin: toinen on varakkaasta perheestä, toinen on köyhä. Tämä luokkaero aiheuttaa oman hankauksensa tyttöjen ystävyydelle. Milly on terveydeltään heikko musiikinopiskelija ja Augusta muita selvästi vanhempi ja haaveilee kirjailijan urasta.    De Céspedes seuraa nuoria naisia vajaan parin vuoden ajan. Lukija saa tarkkailla naisten elämänmenoa ja ajatusmaailmaa läheltä, de Céspedes on taidokas sielunmaisemien kuvaaja. Osalle naisista tärkeintä on saada aviomies ja päästä perinteiseen naisen asemaan; toiset ovat selvästi nykyaikaisia naisia itsenäisine haluineen ja tarpeineen. Tämä epäilemättä vaivasi fasisteja, joille naisen paikka oli äitinä tuottamassa maailmaan fasistipilttejä.    Kuvaus on taidokasta, mutta samalla teos tuntui hivenen pitkäveteiseltä. Tarinaa riittää, kirjalla on mittaa yli 400 sivua ja luonnollisesti onkin, kun näin laajaa päähenkilökatrasta seurataan tällaisella pieteetillä. Minulla oli vaikeuksia ylipäänsä tarttua kirjaan ja sen saattaminen loppuun vaati vähän urakointia edessä häämöttävän eräpäivän uhan alla. Kirjan yli 400-sivuinen pituus tosiaan tuntui.    Jos aihe kiinnostaa, tämä on edelleen ihan mielenkiintoinen kirja, mutta jos vain haluaa tutustua de Céspedesin tuotantoon, Kielletty päiväkirja oli merkittävästi vetävämpi teos. Toini Kaukosen kahdeksankymmenen vuoden takainen suomennos oli yllättävän kelvollinen edelleen, vain paikka paikoin sen sanavalinnat tuntuivat vähän vanhentuneilta. 

Tessa Hadley (s. 1956) on brittiläinen kirjailija, joka aloitti kirjoittamisen kolmikymppisenä heikolla menestyksellä. Hadley opiskeli luovaa kirjoittamista tohtoriksi asti, alkoi opettaa luovaa kirjoittamista yliopistossa ja lopulta julkaisi esikoisromaaninsa Accidents in the Home vuonna 2002. Romaaneissaan Hadley kirjoittaa enimmäkseen keskiluokkaisista naisista, jotka elävät Lontoon lähistöllä, ja kuvaa naisten elämien muodostamia verkostoja.    Marianna Kurton kääntämä Vapaa rakkaus on Hadleyn kahdeksas romaani ja ensimmäinen suomennos; jos tämä menestyy, lisää suomennettavaa löytyy siis mukavasti. Tämäkin romaani kertoo keskiluokkaisesta perheestä Lontoon lähistöltä. Vuosi on 1967 ja pääosassa on Phyllis, perheenäiti, jonka miehellä Rogerilla on kelpo ura ulkoministeriössä. Lapsista Colette on 15-vuotias kapinoiva teini ja Hugh 9-vuotias äidin kultapoika.    Kirjan alussa Phyllis on valmistautumassa illanviettoon. Rogerin ystävien  poika Nicholas on tulossa illalliselle. Phyllis on tavannut Nicholasin viimeksi joskus viisitoista vuotta sitten, jolloin Nicholas oli Hughin ikäinen poika. Nyt hän on parikymppinen boheemi nuori mies, joka on heti ensialkuun yli tunnin myöhässä illallisilta:   

Otterleyyn kulkeva lähijuna – joka oli nitkuttanut nöyrien ja vaatimattomien pihojen ja viljelyspalstojen välissä ja ollut täynnä puvuissaan hikoilevia, sanomalehtiensä taakse linnoittautuneita työmatkalaisia – oli herättänyt Nickyssä niin tympeää toivottomuutta, että hän oli heti junasta päästyään suunnannut lähimpään pubiin, jossa hän oli parhaillaan tyhjentämässä toista tuoppiaan. 

stiff upper lip

Vapaa rakkaus

Minun näkökulmastani koko juttu on muistuttanut pikemminkin koomista oopperaa kuin Anna Kareninaa: kaikki on tapahtunut varsin äkillisesti ja dramaattisesti, ilman minkäänlaista esipuhetta ja myös ilman mainittavia jälkisanoja. Siis kuin salama kirkkaalta taivaalta – ja Phylin osalta voisi kai myös puhua jonkinlaisesta omankädenoikeudesta.