Mikko Saari
Kuvastossa tämä kirja herätti huomioni, koska pidän kirjallisesta maailmanmatkailusta. Teos lupasi matkan talviseen Koreaan. Se on riittävän eksoottinen kohde, jotta kirjaan kannatti tarttua. Matkailuteemaan sopivasti kirjan kansikuvakin on postikortti. Korealaisesta kirjasta ei sinänsä ole kyse. Élisa Shua Dusapin on ranskalais-korealainen kirjailija, joka asuu Sveitsissä ja kirjoittaa ranskaksi. Tämä teoskin on ranskalaiseen tapaan pienikokoinen, eräänlainen postikortti tämäkin, ja itse luin kirjan jokseenkin kertaistumalla. Tapahtumat sijoittuvat kuitenkin Koreaan, tarkemmin ottaen Sokchoon. Noin 80 000 asukkaan kaupunki sijaitsee aivan Korean koillisosissa, lähellä Pohjois-Korean rajaa. Kirja antaa kaupungista melko vaatimattoman kuvan, etenkin talvikaudella, jonne tapahtumat sijoittuvan. Kirjan nimetön minäkertoja on korealaisnainen, jolla on ranskalainen isä, joka ”vietteli äidin ja häipyi sitten jälkiä jättämättä”. Hän asuu Sokchossa ja työskentelee pienessä ja nuhjuisessa pensionaatissa. Heti kirjan ensimmäisessä virkkeessä pensionaattiin saapuu länsimaalainen turisti, ranskalaismies. Naisella on aviomieskandidaatti, Jun-oh, joka pyrkii mallinuralle. Kertojan tulevaisuudensuunnitelmat ovat hämärämpiä; hänkin on opiskellut Soulissa, mutta on nyt jumissa Sokchossa äitinsä ja pensionaatin vuoksi. Kertoja päätyy auttelemaan ranskalaista turistia – joka paljastuu sarjakuvapiirtäjäksi – erinäisissä pikkuasioissa ja toimii muun muassa tämän oppaana automatkalla Pohjois-Korean rajalle. Suhde heidän välillään on jännitteinen, täynnä vaiettuja asioita ja epämääräistä kitkaa. Sitä naisen elämässä tuntuu muutenkin olevan: suhde Jun-ohiin, äitiin, työhön pensionaatissa, Soulissa odottaviin mahdollisuuksiin... Ehkä asiat vain kaipaavat vähän ravistelua, ja tämä yllättävä, sesongin ulkopuolinen ranskalaisvieras on juuri sellainen ravisteleva elementti. Sokcho talvella on lyhyt kirja, vain välähdys elämässä. Se kuvaa ohimenevää ajanjaksoa, eikä viivy pitkään. Alle 150-sivuinen kirja on nopeasti luettu, mutta siinä on talvisen lomakohteen pysähtynyttä tunnelmaa, joka jää mieleen sittenkin kun kannet sulkee. Viehättävä kirja, tämä tunnelma kannattaa kokea.
Oi maamme, maamme, synnyinmaa,
soi, sana kaunoinen!
Ei taivaan alla kukkulaa,
ei laaksoa, ei rantaakaan
niin armasta kuin pohjoinen
maa on tää isien.
Hetkonen – mistäs lähtien Maamme-laulu on noin alkanut? Vuodesta 2007, sillä silloin ilmestyi ensimmäinen osa Juhani Lindholmin uudesta Vänrikki Stålin tarinat -suomennoksesta. Nyt käsillä oleva vuoden 2017 painos yhdistää molemmat osat samoihin kansiin tarkastettuna suomennoksena. Johan Ludvig Runebergin (1804–1877) kansallisromanttinen runoelma kuvaa Suomen sotaa 1808–1809, jonka seurauksena Suomesta eli Ruotsin itäisistä lääneistä tuli osa Venäjää. Runeberg kirjoitti sodasta runoelman, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1848 ja jälkimmäinen 1860. Suomeksi teos ilmestyi kokonaisena ensimmäistä kertaa 1877 ja erityiseen maineeseen se nousi viidennen painoksensa myötä vuonna 1889. Tämä Paavo Cajanderin suomennos (vaikka Cajander ei sitä todellakaan yksin suomentanut) teki teoksesta suomenkielisen väestön keskuudessa kestoklassikon. Otto Manninen teki uuden suomennoksen, joka ilmestyi 1902–1909, mutta se ei saavuttanut suurta suosiota. Juhani Lindholm on ottanut linjakseen suomentaa Runebergin runot luontevaksi, luettavaksi suomeksi, jossa alkuperäisen tekstin kansanlaulunomaisuus säilyy. Tämä on tarkoittanut muun muassa Runebergin jambimitan kääntymisessä monessa runossa trokeeksi. Maamme on sentään saanut pitää tutun jambinsa. Tämä on suomeksi luonteva vaihdos: jambi vaatii säkeen alkuun painottoman tavun, mikä on suomeksi vaikeaa ja vaatii vieraannuttavaa temppuilua. Painokkaalla tavulla alkava trokee sointuu suomeksi paremmin. Suomennoksesta ei siis pahaa sanaa. On hauskaa bongailla näitä lukematta tuttuja säkeitä uusina suomennoksina. ”Mikäs siinä, enpä kiellä, / olinhan myös itse siellä.”, ”Ne perkeleet ei päästä saa tuon sillan herroiksi!” tai ”Olen tässä, tehkää tehtävänne, / vaan mua vanhempi tää laki meidän / jälkeeni jää tänne.” Porilaisten marssikin on saanut komean suomennoksen, joka luonnollisesti on laulettavissa.
Isäin uhrit muistetaan,
niin Puolasta ja Narvasta kuin Leipzigistä, Lützenistä,
vaan ei Suomi kuollutkaan,
voi täällä veri vihollisten peittää maan.
Vänrikki Stålia
Vänrikki Stålin tarinoita
Suomen kirjallisuushistoriassa
”korkeamman, historian ennalta määräämän sankarillisen päämäärän täyttävinä”
Vänrikki Stålia
Vänrikki Stålia
Tuntematonta sotilasta
Pitkän linjan pelikirjoittaja Aleksandr Manzos on käsitellyt teoksissaan pelejä monista eri näkökulmista. Tällä kertaa lähestyminen on hyvin henkilökohtainen: alaotsikko Miten pelit tekivät minusta minut kertoo kirjan lähtökohdista. Teos jakautuu neljään osaan. ”Binääri” käsittelee sukupuoli-identiteettiä, sukupuolirooleja ja sitä, miten pelit mahdollistavat kokeilut identiteeteillä. ”Avatar” pohdiskelee pelihahmoihin, avatareihin, liittyviä kysymyksiä ja suurten tarinoiden tietokoneroolipelejä. ”Zen arcade” unohtaa ne suuret tarinat ja keskittyy refleksinomaiseen toimintaan, jota pelit voivat myös tarjota. Mitä se antaa pelaajalle? Lopuksi ”Pelaajat ja gamerit”-osio käsittelee pelaamiseen toisinaan liittyvää portinvartijuutta ja halua kontrolloida sitä, kuka on oikea pelaaja ja mitä ovat oikeat pelit. Kattaus on kiitettävän monipuolinen ja sen verran syvälle henkilökohtaisiin kokemuksiin menevä, että kirja pääsee koskettamaan. Sukupuoli-identiteetistään epävarman nuoren pelimaailmassa tekemät tunnustelut ja performoinnit sukupuolen parissa tulevat lähelle. Tästä päästään tarkastelemaan pelikulttuurin kehitystä: ”Tietenkin se, että löytää itselle jotain sopivaa, vaatii sitä, että on mistä valita. Eikä valinnanvaraa ole aina ollut.” Manzos kuvaakin lyhyesti, miten pelihahmojen valikoima on vuosien varrella laajentunut. Manzosin näkökulmat ovat kiinnostavia ja monipuolisia. Tämä on kirja peleistä, mutta myös syvällisistä henkilökohtaisista pohdiskeluista. Kirja kiinnostaa varmasti peliharrastajia, mutta siihen kannattaa tutustua, vaikka pelimaailma olisi vieraampikin. Silloin se voi olla antoisampikin: jos pelien vetovoima ei ole valmiiksi tuttua, Manzos onnistuu avaamaan hienosti mahdollisuuksia, joita erilaiset pelit tarjoavat. On hauskaa ja valaisevaa, miten Manzos intoilee sekä lähes puhtaasti tarinaan perustuvista visuaalisista novelleista kuin hyvin mekaanisista bullet hell -räiskinnöistä. Pelimaailmasta on moneksi, se tästä kirjasta aukeaa kyllä hyvin.
Olin aiemmin kiinnostunut peleissä ensisijaisesti siitä, mitä ne ”tarkoittavat” eli millaisia tarinoita ne kertovat. Nyt kiinnostukseni ja yleisesti koko katsomisen tapani on liukunut eri suuntaan. Pelit voivat ”tarkoittaa” sitä, millaisia narratiiveja niihin on kudottu, mutta myös sitä, millaista toimimisen ja olemisen tapaa ne välittävät.
Disco Elysium
Jokaisen pelin takana on toinen ihminen, joka haluaa näyttää minulle jotakin. Minä otan sen vastaan, annan sen vaikuttaa ja puran sen sitten ulos omalla tavallani, hieman muuteltuna. Se on osallistumista yhteiseen projektiin, jossa pelit tukevat ja parantavat elämää eivätkä näivetä sitä.
Emilia Kukkalan esikoisromaani Kaiken jälkeen oli hilpeä ja haikea vaellusromaani, jossa Prisman kassa ja pitkän linjan punkkari Laina lähtee reissuun etsimään itseään. Perinteisen miehekkäässä roolissa nähtiin nainen ja kirja oli muutenkin hyvin raikas ja raivokas. Nyt Kukkala on sukunimeltään Männynväli ja tyylilajina on romaanin sijasta essee. Raivokkuus ja raikkaus eivät sen sijaan ole kadonneet mihinkään. Esseet pureutuvat luokkaan ja sukupuoleen, elämään ja kuolemaan, liikkeeseen ja periferioihin. Kokoelman avaava nimiessee käsittelee sukupuolta: ensimmäinen katoaminen tapahtui nuorena, kun naiseus muuttui taakaksi, josta kannatti irtisanoa. Männynväli oli ”yksi jätkistä”, joka on perinteinen sisäistettyä naisvihaa ilmentävä selviytymiskeino. Sen jälkeen kun parikymppisenä naiseuden mielekkyys alkoi taas löytyä, sukupuolesta tuli identifikaatiokysymys ja sitä myöten perusteellinen tunne ylenkatsotuksi ja ohitetuksi tulemisesta.
Identiteettikäsityksen kannattajilla on tietenkin sinänsä erinomaisen kannatettava pyrkimys, ettei ihmisiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa tai olevansa binäärin ulkopuolella, syrjittäisi. Tämä pyrkimys ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että biologisesta naiseudesta puhumisesta tulee lähes rikollista.
”liian omatoimisia ja taitavia edustaakseen työväenluokkaa”
”Piti tulla viha–rakkaus-essee skenelle, / josta olen pääsemättömissä. Tuli rakkausessee.”
Kysymys ”pidätkö kirjoittamisesta” on yhtä mielekäs kuin ”pidätkö kusemisesta”. Pidän siitä, että ei ole kusihätä.
Toiste en suostu katoamaan
Dess Terentjevan vuonna 2021 ilmestynyt säeromaani Ihana teki vaikutuksen sillä, miten raikkaita näkymiä se nuorten elämään tarjosi. Sen pohjalta tieto Terentjevan uudesta säeromaanista oli erittäin tervetullut. Freestyle sijoittuu tanssin maailmaan. Sen pääosassa ovat lukioikäiset ystävykset Kai ja Mandi, joita yhdistää tanssiharrastus. Kai ja Mandi ovat olleet ystäviä aina, mutta vaikka muut mitä ajattelevat, mitään romanttista viritystä heidän välillään ei ole. Mandi on kiinnostunut tytöistä ja Kai alkaa kirjan edetessä hahmottaa olevansa aseksuaali. Tarinaa kerrotaan Kain näkökulmasta. Kain kannalta Mandin ihastumiset vaikuttavat pelottavilta: mitä Kain ja Mandin ystävyydelle käy, jos Mandi rakastuu johonkin tyttöön? Onko ystävälle enää tilaa? Toinen huolenaihe on sitten tanssitaitojen kehitys. Kirjan alussa valmistaudutaan kevätnäytökseen ja ollaan tuskallisen tietoisia syksyllä edessä olevista edistyneemmän ryhmän koe-esiintymisistä. Säeromaanin vapaamuotoinen tyyli sopii hienosti näin tanssilliseen kirjaan. Teksti elää ja hengittää ja tanssahtelee menemään. Terentjeva onnistuu välittämään tanssituntien tunnelman hienosti. Samoin nuoruuden epävarmuuksien ja pelkojen kuvaajana hän on erinomainen. Asioista puhumisen vaikeus tiivistyy säkeisiin hienosti. Aseksuaalisuus on noussut mukavasti esille jo useammassa nuortenkirjassa. On hienoa, miten erilaiset identiteetit ja tavat olla yleistyvät kirjoissa, koska omaa identiteettiään pohtivalle nuorelle on hyväksi nähdä, miltä eläminen ja oleminen voi näyttää. Seksuaalisuutta tunkee siinä määrin joka tuutista, että aseksuaalisille nuorille on varmasti lohdullista nähdä mallia, että ilmankin voi elää täysipainoista elämää.
Kai ymmärtää:
Ihminen on taipuvainen lokeroimaan
ja se on joskus hyväksi meille
Mutta jaksaaksemme panssareita
meidän on oltava
freestyle-tanssijoita
Mitä tapahtuu, kun nuori tekee rikoksen, jää kiinni ja saa syytteen? Veikkaan, että harva aikuinenkaan tietää kovin tarkkaan, jos asiasta ei satu olemaan omaa kokemusta. Tätä prosessia avaa varatuomari Olavi Hölttä teoksessaan Noora saa syytteen. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Noorasta, joka saa syytteen myymälävarkaudesta ja kuvaa, miten oikeusjärjestelmä sitten etenee. Muodoltaan tämä on tarinallinen tietokirja, eli juttu etenee fiktiivisenä kertomuksena, joka kuitenkin perustuu todelliseen oikeustapaukseen. Tarinan avulla välitetään sitten runsaasti tietoa tuomioistuimen toiminnasta, asianajajan työstä ja rikoksen seuraamuksista. Kirjan ensimmäisessä osassa käydään läpi koko matka rikoksen tekemisestä pidätykseen, kuulusteluihin, oikeudenkäyntiin ja tuomion saapumiseen. Kirjan toinen osa on sitten puhdas tietopaketti, joka käsittelee asianajajan ammattia, rikoksesta epäillyn oikeuksia ja velvollisuuksia, varkausrikoksia, rangaistuksia, sovittelua ja niin edelleen. Lopussa on vielä sanasto, josta voi tarkistaa, mitä kirjassa käytetyt oikeustieteelliset termit tarkoittavat. Noora saa syytteen on oikein näppärä kirja, josta yläkoulu- tai lukioikäinen lukija saa käsityksen siitä, mitä rikoksesta kiinni jäämisestä käytännössä seuraa. Teos keskittyy vain varkausrikoksiin, eikä puhu muista rikosten muodoista, mutta nuorten tekemistä rikoksista aika iso osa taitaa olla näitä näpistyksiä, varkauksia ja ryöstöjä. Toinen hyöty kirjassa on sen antama kuva asianajajan työstä: jos miettii ammatinvalintakysymyksiä, tästä kirjasta saa jonkunlaisen kuvan siitä, mitä asianajaja tekee.
Tiedätkö, millainen runomuoto on gazeeli? Ei se mitään, en minäkään tiennyt. 700-luvun arabiankielisestä runoudesta lähtöisin oleva muoto on nimetty arabiankielen sanan غزل (gazal) mukaan. Tämä sana tarkoittaa rakkaudellista lepertelyä ja flirttiä tai herkkää kauriinvasaa (tästä arabiankielen sanasta juurtuu myös sana gaselli). Wikipedian mukaan yksi tulkinta on haavoittuneen kauriin vaikerointi, mikä viittaisi runoissa usein esiintyvään yksipuolisen rakkauden teemaan. Tavanomaisesti gazeelissa on 5–12 parisäettä; alle viiden mittainen ei ole gazeeli ja pidempi kuin viisitoista on qasida. Riimikaava on AA BA CA DA ja niin edelleen, eli sama sana toistuu ensimmäisen parisäkeen molemmissa säkeissä ja sen jälkeen parisäkeen jälkimmäisessä säkeessä. Lisäksi säkeessä on sisäisriimi, joka toistuu aina ennen toistuvaa sanaa. Mitään tiettyä mittaa gazeeleille ei ole, mutta yhden runon sisällä mitta on vakio. Viimeisessä parisäkeessä on tavallista mainita runoilijan taiteilijanimi. Tällä kaavalla Jyrki Kiiskinen on lähtenyt kirjoittamaan runoja. Sisäisen riimin vaatimuksesta hän on päästänyt irti, koska koki sen liian rajoittavaksi. Muuten runoilu etenee mukavasti sääntöjä noudattaen, viimeisessä säkeessä mainitaan usein Jyrki, Kiiskinen tai viitataan kiiskiin – sekin on aivan asianmukainen ja kekseliäs tapa toimia. Riimisanat ovat yleensä napakoita: kerran, myöhään, kättä, sinua – mutta löytyypä sieltä myös tiskiharja ja sälekaihtimet, jotka ovat Jenny Saaren suunnittelemaan kauniiseen kanteenkin päässet hopeanhohtoisina.
Saatat nähdä ilmiöitä uusin silmin:
asioita liittää yhteen tämä sana.
Kahlitsevan säännön päätin silti poistaa:
sisäriimin, jota seuraa kertosana.
Muista, Jyrki, mystikoiden silmänisku:
kirjoittajan signeeraus ja kertosana.
Paul Cézanneen
haiku
Onpas edellisestä John Ajvide Lindqvist -suomennoksesta pitkä aika! Ajvide Lindqvist nousi Suomessakin suosituksi esikoisteoksellaan Ystävät hämärän jälkeen vuonna 2008. Suomennoksia tuli kerran vuodessa, kunnes Kultatukka, tähtönen jäi viimeiseksi vuonna 2011. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Ruotsiksi Ajvide Lindqvist on kyllä tehnyt yhtä ja toista, mutta ei ilmeisestikään juurikaan romaaneja. Himmelstrand-romaania vuodelta 2014 ei ole suomennettu. Nyt päästään takaisin ruotsalaisen kauhun pariin. Katriina Huttunen on suomentanut vuonna 2021 ilmestyneen Vänligheten-romaanin. Ystävällisyys sijoittuu ruotsalaiseen Norrtäljen pikkukaupunkiin. Prologi vie meidät vuoteen 2002 ja esittelee kirjan päähenkilöt: Siwin, Johanin ja Maxin. Käy ilmi, että sekä Siwillä että Maxilla on jonkinlainen kyky nähdä tulevaan, ennakoida kammottavia tapahtumia. Sekä Siw että Max näkevät ennalta onnettomuuden, jossa lastenvaunut ovat jäädä bussin alle – mutta Siw pystyy estämään tapahtuman. Sen jälkeen hypätään 16 vuotta eteenpäin. Siw hengailee ystävänsä Annan kanssa, aloittelee tämän kanssa salilla treenaamista ja harrastaa Pokémon Gota. Siwillä on tytär, Alva. Max ja Johan asuvat yhä Norrtäljessä hekin, vaikka varsinkin Maxista olisi odottanut enemmän. Hänellä olikin hieno ura edessään, mutta sitten reissu Kuubaan ja jokin siellä tapahtunut pyyhkäisi kaiken pois, ja nyt Max tekee matalapalkkahommia ja selviytyy elämässään kaksisuuntaista mielialahäiriötä tasoittavan Lamictalin voimin. Norrtäljeen on palaamassa Marko. Hän onnistui siinä, mitä Maxinkin oli tarkoitus tehdä: bosnialaisten pakolaisten lapsi on tehnyt huikeaa uraa finanssialalla, tienannut paljon rahaa ja palaa nyt Norrtäljeen voittajan elkein. Miten Markon, Maxin ja Johanin ystävyyssuhde, joka on valmiiksi vähän epämääräinen, selviää tästä kotiinpaluusta? Markon kuvankaunis sisko Maria on myös palannut Norrtäljeen tehtyään maailmalla uraa mallina. Tämä seurue muodostaa Ystävällisyyden ytimen. Se varsinainen tapahtumien laukaisija on kuvattuna kirjan kanteen: keltainen rahtikontti, joka eräänä yönä vain ilmestyy Norrtäljen satamaan. Kontin ensimmäiseksi löytävä koiranulkoiluttaja – ainahan se on koiranulkoiluttaja – on kuulevinaan kontin sisältä jotain ääntä, mutta koska kontin ja sen sijaintipaikan omistusoikeudet ovat vähän hämärät, kunnan väellä kestää kovin kauan saada aikaiseksi avata kontti. Kun kontti lopulta avataan, sen sisällä on jotain todella häiritsevää. Kontin avaaminen vapauttaa Norrtäljeen sellaista pahuutta, että olisi ollut parempi vain pitää kontti visusti lukittuna. Ystävällisyys on pitkä kirja, yli 700 sivua. Ajvide Lindqvist käyttää paljon aikaa taustoittamiseen ja takaumiin. Siwin, Annan, Johanin, Maxin, Markon ja Marian elämänvaiheet tulevat perinpohjaisen tutuiksi. Hidas kehittely antaa romaanille myös aikaa hengittää, kuvata Norrtäljen tunnelman ja ilmapiirin kehittymistä vähän kerrassaan. Jokin on nimittäin tosiaan menossa pieleen kaupungissa. Ihmisten välinen ystävyys rapautuu. Onko kehitys vääjäämätöntä, vai onko kaupungin vallannut pahuus pysäytettävissä? Kovin suuria kirjallisen analyysin lahjoja ei tarvitse, jotta Ystävällisyyttä voi lukea kommentaarina yhteiskunnan polarisoitumiselle ja yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiselle. Ruotsissa ruotsidemokraattien nousu ja maahanmuuttoon liittyvät ongelmat ovat kiristäneet tunnelmaa. Tätä kehitystä Ajvide Lindqvistkin tarkastelee. Johan edustaa kirjassa tätä laitaa, yhdenlaista vihaa täynnä olevaa nettikirjoittelijaa. Johan ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri. Varsinaisesta kauhukirjasta ei ole kyse, vaikka kirjastoissakin tämä onkin herkästi luokiteltu kauhuun jo tekijän maineen perusteella. Kirjassa tapahtuu kaikenlaista epämiellyttävää, mutta ei tätä peloissaan tarvitse lukea, sen verran rauhallisesti ja hitaasti tapahtumat etenevät. Kirjan hitautta onkin moitittu, enkä sinänsä epäile lainkaan, etteikö tästä olisi voinut leikata aika laillakin. Pidin kuitenkin siitä, miten kirja eteni, joten itse en saksia tähän käyttelisi. Kirjan läskifoobisia asenteita olisi kyllä voinut leikellä. Henkilöillä saa toki olla läskivihamielisiä asenteita ja sisäistettyä läskivihaa, mutta kertojan asenteellisuudesta en pitänyt. ”Siw on pyöreämpi kuin ennen, kyllä, meidän on kutsuttava häntä ylipainoiseksi.” Onko? Onko todella? Entä jos vain olisimme kutsumatta? No, ei Ajvide Lindqvistin teksti pahimmasta päästä ole, vaikka parantamisen varaa olisikin. Kokonaisuutena Ystävällisyys oli hyvä, kirja jaksoi pitää otteessaan koko pitkän mittansa ja sen tunnelma oli kohdallaan. Ystävällisyys on hyvä aihe, minusta on hyvä että ystävällisyyden puolta pidetään ja sen tärkeyttä tuodaan esille. Siinä Ajvide Lindqvist onnistuu mainiosti: kirjan henkilöiden väliset suhteet voittavat ennakkoluuloja ja kasvattavat lämpöä kaiken synkkyyden ja ankeuden keskelle, joka pienellä ruotsalaispaikkakunnalla herkästi kukoistaa.
Nuorisotyöhön keskittynyt nettipoliisi Daniel Kalejaiye on sen verran iso julkkis, että minäkin tiedän hänet ja ”ei se mitään, mä kerron sulle”-sloganinsa. Konstaapeli Daniel tässä, moro! on hurjan suositun somepoliisin kirja, joka on rennosta ja tuttavallisesta nimestään huolimatta hyvin asiallinen tietokirja tärkeästä aiheesta. Rikokseen syyllistyvä nuori saattaa selitellä, että ei tiennyt jonkun asian olevan rikos. Se voi olla tottakin, mutta valitettavasti ei auta asiassa: itse kunkin omalla vastuulla on ottaa selvää, mikä on laitonta ja mikä ei. Rikoslaki on kuitenkin työlästä luettavaa. Tähän ongelmaan ratkaisuksi konstaapeli Daniel on kirjansa tehnyt: tämä kirja käy läpi rikoslain ja kertoo nuorison näkökulmasta, mitä kaikkea laki kieltää. Valtaosa kirjasta on rikoslain läpikäyntiä rikosnimike kerrallaan. Jokaisesta rikoksesta on lyhyt kuvaus, pieni nuorten elämään liittyvä esimerkkitarina ja tieto rangaistusasteikosta. Tästä selviää kätevästi, mikä on näpistyksen, varkauden ja ryöstön ero, mitä tarkoittavat kiskonta, kavallus ja pakottaminen ja niin edelleen. Mukana on myös muutama laajempi kirjoitus, joissa käsitellään muun muassa rasismia, mopon virittämistä, groomingia, lähisuhdeväkivaltaa ja onnettomuuspaikoilla kuvaamista. Kirjan lopusta löytyy vielä 15 laajempaa kuvitteellista tapauskertomusta, joiden parissa pääsee harjoittelemaan rikostutkintaa eli pohtimaan itse, mitä kirjassa esitellyistä rikosnimikkeistä tapauksissa toteutuu. Nämä ovat hauskoja harjoituksia, jotka vaativat lukijalta tarkkuutta ja toisaalta auttavat tuomaan rikosnimikkeitä konkretian tasolle. Somejulkkisten kirjojen kohdalla on aina se pieni epäilys: osaako somejulkkis myös kirjoittaa? Toisinaan asia on ratkaistu tekemällä kirja jonkun osaavan kirjoittajan kanssa. Sellaista apua Kalejaiyellä ei ole, mutta eipä mitään: lopputuloshan on oikein sujuva. Tyyliltään kirja on asiallinen, mutta Kalejaiye antaa oman persoonansa näkyä jonkin verran etenkin pidemmissä jutuissa. Konstaapeli Daniel tässä, moro! sopii hyvin selailtavaksi sieltä täältä, mutta kyllä sen kannesta kanteen lukemisestakin olisi nuorille hyötyä – ja miksei myös aikuisillekin, harva aikuinenkaan rikoslakia kovin perinpohjaisesti tuntee.
Akwaeke Emezi on nigerialaistaustainen kirjailija, jolta on julkaistu suomeksi kaksi vaikuttavaa romaania, Vivek Ojin kuolema ja Makeaa vettä. Enemmän ja vähemmän omaelämäkerrallisissa teoksissa Emezi on käsitellyt sukupuolta, ulkopuolisuutta ja omaa olemustaan sukupuolettomana ọgbanje-henkiolentona. Ei siis ihme, että nuoresta iästään huolimatta – Emezi on syntynyt 1987 – Emezillä on ollut tarkasteltavaa ja muistelmien julkaisemista kohtaan on ollut mielenkiintoa. Ei tämä myöskään ihan perinteinen muistelmateos ole, vaan kirjoitettu kirjeiden muotoon. Kirjeiden vastaanottajat ovat enimmäkseen ystäviä, rakastajia ja perheenjäseniä ja näissä varsin yksityisissä kirjeissä Emezi kertoo kirjailijuudestaan, elämänsä kipupisteistä, transitiostaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan. Teoksen on suomentanut Kaisa Kattelus ja hyvin onkin: Emezin värikäs kielenkäyttö on taipunut suomeksi hyvin. Yksi mielenkiintoinen kulma teoksessa on kirjailijuuden kehitys. Emezi kuvaa, millaisia loitsuja on langettanut päästäkseen kirjailijanurallaan eteenpäin. Hän kertoo hylkäyksistä, joita sai kustantamoista, koska ei kirjoittanut sellaista kirjallisuutta, jota maahanmuuttajilta odotettiin. Maisteriopinnoista, joihin hän ei sopeudu, ja jotka jättää kesken. Rahasta, jota kirjailijana voi tienata. Tämä kirje onkin omiaan herättämään kateutetta pienen kielialueen kirjailijoissa: ensimmäisen kirjansa kohdalla Emezi on ”helvetin surullinen” kymppitonnin ennakosta. Sitten hän myy nuortenkirja Petin 40 000 dollarilla, rahanpulassaan, koska ei hänen nuortenkirjaa muuten ollut tarkoitus kirjoittaa. Vivek Ojin kuolemasta Emezin ensimmäisen kirjan kustantamo ei halunnut tarjota Emezin kaipaamaa summaa, joten Emezi ja agentti kyselevät tarjouksia muualta: huutokauppa kirjan oikeuksista alkaa 100 000 dollarista ja lopulta Riverhead Books tarjosi Emezille puoli miljoonaa dollaria kahden kirjan sopimuksesta. Siihen päälle kirjojen ulkomaanoikeuksista tulevat rahat, ja Emezi on mukavasti varakas ja kykenee ostamaan unelmiensa talon New Orleansista. No, Emezin elämään mahtuu kyllä kaikenlaista, joka ei varsinaisesti kadehdituta: kovin paljon on kärsimystä ja tuskaa, itsemurhayrityksiä ja vaikeaa ja fyysisestikin kivuliasta työtä oman identiteetin selvittämiseksi. Petetyksi tulemista, kuoleman läheisyyttä, yllättäen tulleen menestyksen kanssa selviämistä. Näissäkin käänteissä on onneksi omaa valoaan mukana: kirjeistä saa vaikutelman, että Emezi on matkalla parempaan. Hän on saanut haluamansa ja tarvitsemansa leikkaukset, rintojen- ja kohdunpoiston, päästäkseen haluamaansa sukupuolettomaan olotilaan. Ajatteli Emezin käsityksestä itsestään ja omasta olemuksestaan mitä tahansa, hän on hyvä muistutus siitä, miten maailmaan mahtuu monenlaista. Häntä kannattaa kuunnella, ottaa vastaan ja antaa käsitysten maailmasta laventua. Emezi on myös kaiken muutoksen, kivun ja vaikeiden ihmissuhteidensa keskellä tuottelias ja omaperäinen kirjailija, jonka tuotantoa seuraan mielenkiinnolla. Kosmos-kustantamo lupailikin jo Instagramissa, että syksyllä on tulossa lisää Emeziä suomeksi. Saapa nähdä, tuleeko sieltä nuortenkirja Pet vai rakkaustarina You Made a Fool of Death with Your Beauty.
Valitsen uuden elämän.
En tiedä millainen siitä tulee, tiedän vain että se on lähes piinallisen loistava, mutta aion herätä joka aamu ja ottaa selvää.
Tämä pieni novellikokoelma löytyi Oppianin kuvastosta. Päätin tarttua sivistyksen hengessä, onhan kirjoittaja Radclyffe Hall (1880–1943) lesbokirjallisuuden klassikoita. Suomeksi Hallilta on aiemmin suomennettu pääteos Yksinäisyyden kaivo (1928, suom. 2010). Nyt käsissä olevan kolmen novellin kokoelman on suomentanut Anna Laine. Kokoelman niminovelli kuvaa neiti Ogilvyä, joka palaa ensimmäisestä maailmansodasta. Hän on organisoinut englantilaisten naisten yksikön tekemään sairaanhoitoa ja haavoittuneiden kuljettamista eturintamalta. Nyt sota on ohi ja elämä tyhjää. Neiti Ogilvy on epätavallinen nainen, joka olisi oikeastaan halunnut syntyä mieheksi, voidakseen nauttia kaikista miessukupuolen mahdollisuuksista. Sodan päätyttyä neiti Ogilvy ajelehtii, kunnes lähtee lomamatkalle Devonissa sijaitsevalle saarelle. Siellä hän löytää yllättävän yhteyden menneeseen maailmaan, omaan osaansa siinä ja intohimoon, jollaista hän ei elämässään muuten ole tuntenut. Lepokuuri-novellin pääosassa on herra Duffell, Duffell & Son -terästehtaan johtaja. Hän huomaa eräänä päivänä olevansa tavattoman väsynyt, uupunut ja kivuissaan. Lääkärit komentavat irrottautumaan töistä kuudeksi kuukaudeksi ja lähtemään merimatkalle. Hän päätyy matkalle Cornwalliin ja siellä kyseenalaistamaan lopulta koko oman identiteettinsä hyvin perinpohjaisella tavalla. Kokoelman päättää novelli Fräulein Schwartz, joka kertoo pienestä saksalaisnaisesta, joka asuu Lontoossa vaatimattomassa täysihoitolassa ja tulee jotenkuten toimeen opettamalla saksaa yksityisoppilaille. Hänen elämänsä muuttuu kahdella tavalla: hän löytää pienen kissanpennun, josta hän saa elämäänsä uutta sisältöä, ja sitten alkaa ensimmäinen maailmansota, joka tekee hänestä saksalaisena täydellisen hylkiön. Novellit ovat erikoisia. Neiti Ogilvy löytää itsensä alkaa lupaavasti, mutta kun neiti Ogilvy saa yhteyden menneisyyteen, novelli kääntyy kehnonpuoleiseksi paleofantasiaksi. Lepokuuri on sekin aika kummallinen novelli, jossa herra Duffellin pohdiskelut olemuksensa luonteesta käyvät melkoisilla kierroksilla. Tarina on sinänsä ajankohtainen, kuvaahan se liike-elämän vaatimusten ja pörssikurssien heittelyn riivaamaa miestä. Fräulein Schwartz on kokoelman paras novelli. Siinä Radclyffe Hall piirtää mielenkiintoisia ja teräviä henkilökuvia. Kokoelma on pienenpuoleinen. Nähtävästi englanninkielisessä kokoelmassa on viisi novellia; miksiköhän tähän ei ole käännetty niitä kahta muuta? Ilahduttavasti mukana on pieni Tuomas Kilven laatima esipuhe, joka esittelee Hallin elämän perusteet muutamalla sivulla. Olisin kuitenkin kaivannut teokseen novellien alkuperäisiä englanninkielisiä nimiä ja julkaisuaikoja. Suomennos on enimmäkseen toimiva, mutta siinä on muutama luottamusta horjuttavan tasoinen kömmähdys. Kun täysihoitolan palvelustyttö Alice puuskahtaa saksalaisten olevan ”ne pirut, jotka ovat tehneet lapsestani äpärän ja minusta pelkän malmin koko loppuelämäni”, herää aavistus, että kääntäjä ei ole ihan tilanteen tasalla. Alkutekstissä sanan ”ore” edessä onkin kriittinen heittomerkki, joka muuttaa merkitystä kummasti. Lapsensa isän sodassa menettänyt Alice pelkääkin leimaantuvansa huoraksi. Alicen työväenluokkainen puheenparsi on suomennoksessa kadonnut ja neiti Schwartzin saksansekainen englantikin on vääntynyt vähän kömpelöksi ”mitä te sanoa”-puheeksi, jota Juhani Lindholm on – aiheellisesti – kritisoinut kirjoituksissaan. Se ei ole luontevaa, eikä kuulosta aidosti huonosti kieltä osaavan kieleltä. En yleensä liiemmin välitä kirjojen hinnoista; se ei varsinaisesti arvioon kuulu. Tässä kohtaa on kuitenkin pakko todeta, että kun tätä kolmen ihan kivan novellin kokoelmaa myydään 30–50 euron hintaan, väkisinkin tuntuu, etteivät hinta ja laatu aivan kohtaa. On mainiota, että Radclyffe Hallia suomennetaan lisää, mutta tuolla hinnalla saa olla melkoinen fani, että tämän ostaa omakseen – etenkin kun suomennoksen taso jättää hieman toivomisen varaa.
Laura Gustafsson on kiinnostava kirjailija, jonka nimi on ollut tuttu aina Huorasatu-esikoisteoksesta asti. En vain ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Gustafssonilta mitään. Nyt viimein ryhdistäydyin. Asiaa helpotti uusimman Mikään ei todella katoa -romaanin aihepiiri: keski-ikäistyvän eläinoikeusaktivistin eksistentiaalinen kriisi kuulosti sopivan houkuttelevalta. Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kertojaa koiran kanssa pakomatkalla, piilopirtillä. Lyhyt kuvaus harhailee mökkiyhteisön historiaan ja päätyy lopulta koiran ja ihmisen välisen yhteyden ja ymmärryksen kuvaamiseen. Siitä tarina hyppää taaksepäin, kertomaan miksi kertoja on päätynyt koiran kanssa piilopirtille pakoon maailmaa. Eläinten oikeuksien puolesta taisteleminenhan on, pohjimmiltaan, aika kamala työmaa. Maailma on yksi tauoton lihamylly, joka murskaa tuotantoeläimiä biomassaksi ihmisten kulutustarpeita varten. Työtä tämän kuolemankoneiston pysäyttämiseksi on tehty, mutta edelleen olla kaukana valmiista. Pieniä voittoja on saatu siellä ja täällä, mutta vaikkapa turkistarhausta ei olla edelleenkään saatu Suomessa kokonaan lopetettua, puhumattakaan nyt sitten jostain broilerituotannosta, jota suurin osa ihmisistä ei halua lopettaa, vaikka se aivan kammottavaa onkin. ”Kaikki on hirveää, tavallista.” Kertojan naapurit ovat hankkineet koiran. Epikuros on energinen yksilö, joten kertoja tarjoutuu ottamaan koiran päivähoitoon joskus. Koirasta saa sisältöä vähän yksinäiseen elämään; niin saa myös kamerakaupan miehestä, joka pyytää kahville. Sekasyöjämiehen kanssa joutuu jankuttamaan eläinten oikeuksiin liittyvistä perusasioista, mutta ainakin on seksiä. Mikään ei todella katoa kuvaa hyvin aktivistin turhautumista, sitä miten sisällöttömältä tuntuu taistella jonkin sellaisen eteen, joka ei vain muutu. Gustafsson hieroo matkan varrella lukijan naamaan eläinteollisuuden koko rumaa kuvaa. Vähemmästäkin suututtaa ja turhauttaa. Jotain lohdullistakin on: kirja vie kertojan ja lukijan tuotantoeläinten turvakotiin, joka tarjoaa turvallisen ympäristön eläimille ja ihmisille. Kertoja pääsee isojen kysymysten äärelle. Pitääkö maailmaa katsella vain masentuneiden lasien läpi? Pitäisikö yrittää olla vähän positiivisempi? Onko aktivismi vain sankaritekoja ja urotöitä, joita esitellä joukoille? Kuten turvakodin pitäjä Charlotte sanoo: ”Ei muutos tapahdu ellei ihmiset muutu, koko ihmisenä olemisen tapa. Huolenpito on radikaalia. Lempeys on radikaalia.” Pitäisikö nykytilanteen ongelmien osoittamisen sijasta keksiä enemmän mahdollisia olemisen tapoja, kuvitella uusia muotoja elää muunlajisten kanssa paremmassa sovussa? Eihän tässäkään romaanissa näihin kysymyksiin mitään lopullisia vastauksia ole, vain yhden väsyneen aktivistin pohdintoja siitä, millä tavoin maailmassa olemista voi kestää. Miten saada voimia jatkaa, kun vastassa on ylivoimaiselta tuntuva vastustaja? Mikään ei todella katoa on taitavasti rakennettu kirja. Tarina etenee hyvin. Gustafssonin kieli on värikästä ja kirjan kertojasta varsinkin piirtyy monipuolinen, ihastuttavan vimmaisa kuva. Tätä tekstiä oli nautinto lukea, vaikka kirjassa paljon kammottavia asioita kuvataankin. Matkan varrelle mahtuu paljon rumaa, paljon kaunista, herkkiä, hauskoja ja rajuja hetkiä. Mikään ei todella katoa maistuu elämältä.
Instagramin Kevät Virginian kanssa -kimppaluvussa maaliskuun teemana olivat Virginia Woolfin esseet ja päiväkirjat. Päiväkirjat eivät minua liiemmin kiinnosta, joten käännyin siis esseiden puoleen. Olen lukenut Oman huoneen, joten katseeni kohdistui Teoksen vuonna 2013 julkaisemaan Kiitäjän kuolema ja muita esseitä -kokoelmaan. Tämän tuhdin kirjan on koonnut ja suomentanut Jaana Kapari-Jatta, joka on valikoinut mukaan 66 Woolfin tärkeintä esseetä tämän koko uran varrelta. Valikoima on laaja, luettavaa on reilusti yli 500 sivua. Merkittävin yksittäinen aihe on tietysti kirjallisuus: kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen sisältää kirjallisuutta ja toinen sitten muita aiheita. Kirjallisuusesseissä käsitellään toisaalta yksittäisiä kirjailijoita ja teoksia, toisaalta laajempia kokonaisuuksia. Kirjailijoista omat esseensä saavat muun muassa Jane Austen, Joseph Conrad ja Lewis Carroll. Aiheista käsitellään esimerkiksi amerikkalaista kaunokirjallisuutta, venäläistä kirjallisuutta, kauhuromantiikkaa, lukemista, lukijoita, kritiikkiä, elämäkertoja ja niin edelleen. Muissa aiheissa on esseitä muista taidemuodoista (elokuva, ooppera, katumusiikki), matkailusta ja Lontoosta. Minua ilahdutti ne monet hetket, joissa Woolfin esseet – joista osa on hyvinkin sadan vuoden takaa – keskustelivat tämän päivän kanssa herkullisella tavalla. Tässä ylitse muiden on essee ”Kuninkaalliset”, jossa Woolf ihmettelee kirjasyksyn ihmeellisintä uutuusteosta, elämäkertaa The Story of My Life. Siitä poikkeuksellisen tekee sen kirjoittaja, Romanian kuningatar Maria – ensimmäinen kuninkaallinen, joka osaa kirjoittaa! Kuten Woolf sanoo: ”tällaisella voi hyvinkin olla äärimmäisen vakavat seuraukset”. Woolf pohtii, mitä kuninkaallisille tapahtuu, jos tällainen tuttavallisuus lisääntyy, että kuninkaalliset kirjoittavat omasta elämästään, taitavasti ja avoimesti. Kun kuningatar Maria on kerran merkittävästi parempi kirjailija kuin isoäitinsä kuningatar Viktoria, ”eikö ole aivan mahdollista että sadan vuoden päästä Englannin kuningas on aito runoilija? Ja jos ajatellaan, että syksyn 2034 kirjojen joukossa on Yrjö kuudennen Kahlehdittu Prometeus ja Elisabet toisen Humiseva harju, miten tämä vaikuttaa kuninkaallisten uskollisiin alamaisiin?” Olisipa herkullista tietää, mitä Woolf ajattelisi prinssi HarrynVaramiehestä... Woolfin huomiot kritiikistä kuulostavat myös tutuilta: ”kritiikki on väistämättä epävarmuuden tilassa, sillä kirjat saapuvat arvioitaviksi kuin eläinten kulkue ampumaradalla ja kriitikolla on vain sekunti aikaa ladata, tähdätä ja ampua, ja hänelle on kaiketi annettava anteeksi, jos hän erehtyy luulemaan kania tiikeriksi”. Näin lähes sata vuotta sitten, eikä tilanne kai siitä ole ainakaan rauhoittunut. Virginia Woolf on taitava kirjoittaja, kirjoitti hän sitten kirjallisuudesta tai impressionistisempia huomioita. Nämä esseet ovat ennen kaikkea hyvää kirjallisuutta. Kokonaisuus on sen verran laaja, että kirjalle kannattaa antaa aikaa, lukea esseen silloin ja toisen tällöin. Jaana Kapari-Jatta on tehnyt arvokasta työtä suomentaessaan nämä esseet ja tuodessaan tämän puolen Woolfin kirjallisesta tuotannosta saataville suomeksi.
Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ”Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.”
Prinsessasadut ovat lastenkirjallisuuden perusjuttuja. Samalla ne ovat helposti ongelmallisia: jos prinsessan osa on vain odottaa pelastavaa prinssiä, tyttöjen osa jää perin ankeaksi. Paljon on toki muutosta tapahtunut, ihan jo Disney-tasolla – Frozen etunenässä – mutta aina on tilaa prinsessasaduille, jotka ravistelevat luutuneita kuvioita. Saara Kekäläisen kirjoittama ja Netta Lehtolan kuvittama Prinsessa joka lähti kälppimään on juuri sellainen. Prinsessa Leonan vanhemmat kertovat tyttärelleen ilouutisen: valtakunnan tulevaisuus on pelastettu, sillä Leonalle on löydetty prinssi, joka poistaa valtakunnan ylle langetetun kirouksen. Valitettavasti Leona on ”viisas, vahva ja villi”, joka ei aio odottaa ensimmäistäkään prinssiä, vaan lähtee kälppimään tarinastaan. Matka vie prinsessasadusta toiseen. Leona kohtaa ankean taikakuvastimen, prinssi Ensio I Erinomaisen lasikenkineen, sammakkoprinssin, ruman ankanpoikasen, tungettelevasti pussailevan prinssin, hernepatjan päällä uinuvan prinsessan, seitsemän kotitaloustaidotonta kääpiötä ja niin edelleen. – Teitä on täällä seitsemän aikuista häiskää, eikä kukaan osaa tai viitsi siivota ja kokata? Kääpiöt nyökyttelivät yhtenä kääpiönä. – Minä näin hetki sitten yhden prinssin, jolla oli ylimääräistä aikaa. Kääntäkää muutama sivu takaisinpäin ja pyytäkää hänet, Leona sanoi. Leona seikkailee sadusta toiseen ja viittailee kirjan aikaisempiin tapahtumiin. Reipashenkistä intertekstuaalisuutta ja metafiktiota lapsille, siis! Kirjan hauska huumori puree varmasti niin lapsiin kuin aikuisiin. Kuten prinsessasatuihin kuuluu, loppukin on onnellinen – mutta Leonan omilla ehdoilla. Lehtolan kuvitus on kaunista, kirja on oikein hyvän näköinen heti kuninkaallisen tyylikkäästä kannestaan alkaen. Varsinkin prinsessa Leona on ilmeikkään näköinen tapaus. Sivut ovat vaihtelevia ja värikkäitä. Tätä prinsessasatua on helppo suositella laajasti: se toimii hienosti aikuisen lukemana satuna, mutta tarjoaa ajattelemisen aihetta myös isommille lapsille, jotka osaavat jo itse lukea.
Louise Glück (s. 1943) on kiistatta merkittävä runoilija. Palkintokaapin koreimpana voittona komeilee tietysti se kirjallisuuden Nobel vuodelta 2020. Glück varmisti maineensa merkittävänä yhdysvaltalaisena runoilijana juuri tällä kokoelmallaan, joka voitti vuonna 1993 Pulitzerin. Wikipedian tiivistyksen mukaan Villi iiris kuvaa puutarhan kukkia keskustelemassa elämästä puutarhurin ja jumaluuden kanssa. Se on kelpo tiivistelmä. Runoissa aukeaa todella runsas kukkaloisto. Runot ovat myös hyvin keskustelullisia, joku on aina puhumassa jollekin, ja se, kuka puhuu ja kenelle, vaihtelee runosta toiseen ilman, että siitä tehdään sen suurempaa numeroa. Lukija saa siis aina ensin pohtia, kuka runossa puhuu. Yksi puhujista on selvästi jokin jumalhahmo, joka katselee alas ja suhtautuu luomuksiinsa alentuvasti.
Voi pikkuiset, miten ajattelemattomia olettekaan:
se on sekä lahja että kirous.
Kerran uskoin sinuun; istutin viikunapuun.
Tänne, Vermontiin, maahan
johon ei tule kesää. Se oli testi: jos puu jäisi henkiin,
se tarkoittaisi että olet olemassa.
Villi iiris
Anni Sumarin
Jalokiviä ja kiikareita on uusi kotimainen aikakauskirja, joka inspiraatio kumpuaa 1970-luvulta. Esipuheessaan teoksen toimittanut Karri Kokko kertoo käsiinsä osuneesta Parnasso-lehdestä vuodelta 1976, Kokon teinivuosilta. Julkaisu herättää nostalgisia muistoja ja miellyttää muodollaan: ei ihan lehti, ei ihan kirja. Ei liikaa toimitusprosessia tai esillepanoa, vain tekstejä luettavaksi. Tästä ajatus lähtee liikkeelle ja saa pian fyysisen muodon. Kokolla riittää verkostoja, joiden kautta löytyy tekijöitä ja osallistujia. Ensimmäiseen numeroon saadaan mukaan parikymmentä kirjoittajaa. Toteutus on kautta linjan kepeä ja mutkaton. Julkaisun on koonnut ja toimittanut Kokko, yksinkertaisen selkeän taiton on tehnyt Jarkko Hyppönen. Koska kyseessä ei ole lehti, tätä ei voi tilata, vain ostaa kirjakaupoista verkossa tai kivijalassa. Books on Demandin painama teos on toteutukseltaan edullisen oloinen, mutta sisältää sentään jokusen värikuvan. Kokonaisuus ajaa asiansa ja on täydellisen luettava. Painettu muoto on, edullisesti tehtynäkin, melkoista lisäarvoa pelkkään digiin verrattuna. Mikään taloudellinen riemuvoitto Jalokiviä ja kiikareita ei varmastikaan ole, eikä pyri olemaankaan: Kokko lupaa, että jos muutaman sadan euron kulujen kattamisen jälkeen jotain jää käteen, se lahjoitetaan Ukrainan hyväksi. Talkoohengellä siis mennään, kuten kulttuurialalla tänä päivänä usein. Mitä kansien välistä sitten löytyy? Runoutta, ennen kaikkea, ja vankasti moderniin ja kokeelliseen kallellaan. Mukana on runoilijoita ja kirjailijoita, kuten Jouko Sirola, Niillas Holmberg, Petra Vallila, Tomi Sonster ja Pauli Hautala, mutta myös kuvataiteilijoita. Lopputulema on ajatuksia herättävä, lukijaa haastava ja kirjallisuuden mahdollisuuksia esittelevä lukemisto. Tämä ensimmäinen numero maksaa alle 20 euroa ja tarjoaa erityisesti vähän kokeellisemman kirjallisuuden ystäville koko rahan edestä mielenkiintoista luettavaa. Minua ilahdutti ja inspiroi Leena Sainion sarja pantounrunoja. Pantoun (tai pantoum) on indonesialainen runomuoto, joka perustuu tiettyjen sääntöjen mukaan toistuville säkeille. Säännöt soveltuvat generatiivisen runouden luomiseen ja se taas tuntuu hyvin sopivan tämän lukemiston henkeen. Niinpä väsäsin ChatGPT:n kanssa pienen työkalun pantoumien laatimisen avuksi ja sovelsin sitten kaavaa Jalokivien ja kiikareiden kahdeksan ensimmäisen teoksen avaussäkeisiin tai -lauseisiin. Lopputulos on näin kiehtova: minkä jätimme nielemättä nielee meidät olet loputtomien perspektiivien vaihtuva maisema kauneimmat ihmiset sinä nyppyynnyit rakkaudestasi olet loputtomien perspektiivien vaihtuva maisema kehosi iällä ei ole väliä sinä nyppyynnyit rakkaudestasi Johann Sebastian Bach kirjoittaa valituskirjettä kehosi iällä ei ole väliä sillä en todellakaan halua Johann Sebastian Bach kirjoittaa valituskirjettä älä vanno valaa sillä en todellakaan halua kauneimmat ihmiset älä vanno valaa minkä jätimme nielemättä nielee meidät Toivon Jalokiviä ja kiikareita -aikakauskirjalle paljon lukijoita ja pitkää ikää. Jään odottelemaan toivon mukaan kesällä ilmestyvää seuraavaa numeroa.
Bongasin tämän Sini Helmisen Lujaverinen-trilogian päätösosan Myllylahden kevään kuvastosta, joskin siinä uskossa, että kyseessä oli sarjan toinen osa. Onneksi virhe selvisi nopeasti. Aikaisemmat osat sai nopeasti käsiinsä ja luettua. Ykkösosa Hurme veti mukaansa tarinaan ja kakkososa Sysi jätti tarinan niin kiperään paikkaan, että odotukset Kalmaa kohtaan olivat korkealla. Kuten nimi viittaa, kuolema on lähellä – vähän turhankin lähellä. Kirja alkaa Seelan hautajaisista, mutta pian käy ilmi, ettei Halla ole valmis hyväksymään Seelan kuolemaa. Alkaa vimmainen juoksu aikaa vastaan, kun Hallan on keksittävä keino saada tuoduksi Seela takaisin rajan takaa, mistä paluuta ei pitäisi olla. Rakkauden ja kuoleman välinen mittelö on Kalman ytimessä. Millaisia uhrauksia olisit valmis tekemään rakkauden eteen? Kuten sarjan henkeen kuuluu, synkkien tapahtumien vastapainona on myös mustaa huumoria. Kalma ei ole aiheestaan huolimatta kuolemanvakava kirja. Tässä trilogian päätösosassa kauhutunnelmat ovat kuitenkin enemmän pinnassa kuin aikaisemmissa osissa. Pidin erityisesti Helmisen kuvauksesta tuonpuoleisesta. Tässä kirja keskusteli tuoreen taide-elämyksen kanssa, näin perinteisen mytologisen aineksen päälle rakennetut Tuonela-kuvaukset nimittäin Hans Op de Beeck-linssien läpi: Hiljainen paraati -näyttelyn läpeensä harmaa maailma vaikutti siihen, miten Helmisen Tuonelaa luin. Hyvä yhdistelmä! Koko Lujaverinen-trilogia on oivallista viihdettä. Nuortenkirjoiksi luokiteltu sarja kallistuu enemmän sinne aikuisempaan päähän, kirja on parikymppisine opiskelijapäähenkilöineen enemmän young adultia tai jopa new adultia kuin ihan varhaisteinikirjallisuutta. Näihin lokeroihin ei kannata takertua liiaksi: trilogiaa voi mainiosti suositella kaikille sateenkaarevan kauhuromantiikan ystäville teineistä eteenpäin.
”Sie olet outo likka, Kalmankari”, Kotalainen hymyilee kuivakasti.
”Sulla ei ole aavistustakaan...”
Nuortenkirjoja voi kirjoittaa erilaisin tavoin, mikä vaikuttaa siihen, minkä verran kirjat aikuislukijaa kiinnostavat. Osa nuortenkirjoista on selkeämmin suunnattu vaikkapa yläkouluikäisille lukijoille: ne ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, helppolukuisia ja kuvaavat nuorten elämää. Tällaiset kirjat ovat arvokkaita ja hyviä, mutta eivät erityisemmin kiinnosta aikuislukijaa, ellei tämä nyt erityisesti halua tutustua nuortenkirjallisuuteen (mikä toki kannattaa!). Sitten on niitä nuortenkirjoja, joista tekee nuortenkirjoja lähinnä se, että niiden päähenkilöt ovat nuoria ja sitä myötä kirjan käsittelemät aiheet liittyvät nuorten elämään. Nämä teokset ovat rakenteeltaan ja kieleltään vaativampia ja siksi palkitsevat vanhempia lukijoita paremmin. Vaativuus pudottaa kuitenkin osan nuorista lukijoista pois kyydistä. Pudonneet kuuluu selvästi tähän jälkimmäiseen ryhmään ja se onkin saanut kustantajalta perustellusti tuplaluokituksen myös aikuistenkirjoihin. Marisha Rasi-Koskinen on kiehtova kirjoittaja, joka on kirjoittanut pääasiassa aikuisille. Auringon pimeä puoli (2019) oli Rasi-Koskisen ensimmäinen nuortenkirja, kiehtova mysteeriromaani, joka pistää lukijan pään pyörälle – samaa vaikutelmaa on toki Rasi-Koskisen aikuistenkirjoillakin. Pudonneet ei sekään päästä lukijaa helpolla. Kovin yksityiskohtaisesti kirjan juonesta ei parane kertoa, sillä osa sen vetovoimasta on mysteerin avautumisessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin Turnaround-kadulle, umpikujalle, jonka molemmin puolin on talorivit. Vierestä kulkee junarata ja taloissa asuu monenkirjavaa väkeä. Kirjan päähenkilöinä on kolmikko nuoria. Ian on yksikseen asuva liikuntarajoitteinen nuori mies, joka tekee elektronista musiikkia ja intoilee erilaisista äänistä. Elias on yllättäen perinyt biologiselta isältään – josta ei ollut ikinä kuullutkaan – talon kadulla ja on matkustanut tutkailemaan perintöään. K ilmaantuu kadulle jostain ja tarjoutuu tekemään kaikenlaisia sekalaisia hanttihommia. Kolmikon tiet risteävät ja törmäävät myös kadun asukkeihin. Kummallista väkeä kadulla asuukin: on näkyjä näkevä rouva Angel ja tämän tytär, korttelikyttääjä herra Atkinson (jonka nimi lienee nyökkäys yhden inspiraationlähteen suuntaan), poissaolonsa kautta läsnä oleva liikemies Nicholson ja monia muita värikkäitä tyyppejä. Myös nuorten kiinnostusten kohteista, elektronisesta musiikista ja roolipeleistä, saadaan monipuolisesti jutunjuurta ja kytköksiä asioiden välille. Lopulta kirja osoittautuu jonkinlaiseksi palapelin ja kaleidoskoopin sekoitukseksi. Eipä voi kuin ihailla, miten tyylikkäästi Rasi-Koskinen on kaiken koonnut, sillä lopputulos toimii hyvin. Kyllä palkittu ammattilainen työnsä osaa, eikä tämä Rasi-Koskiselta ole ensimmäinen rakenteeltaan mutkikas kirja. Tähän mysteeriin oli hauska uppoutua!
Kun olin koululainen ja haaveilin tulevista ammateista, mielessä oli niitä tavallisia. Kun en enää halunnut poliisiksi, halusin toimittajaksi (mitä tavallaan olen päätynytkin tekemään, vain palkatta ja harrastuksena) ja sitten ohjelmoijaksi. Jonkin sortin koodari minusta sitten tulikin. Se oli ihan olemassaoleva ammatti jo silloin, mutta ehkä siihen liittyi jonkunmoinen ymmärrys, että tietokoneet kehittyvät ja sitä myötä mahdollisuudet. Toisaalta päädyin tietyssä mielessä myös sellaisiin töihin, joita ei sinänsä ollut olemassakaan kun yläkoululaisena urahaaveita pohdiskelin. Vaikka myyjiä ja kirjoittajia oli, affiliatemarkkinointia ei ollut. Julkkikseksi haluttiin jo silloin, mutta kukaan ei halunnut vielä somevaikuttajaksi. Kun ajattelen omia, nyt teini-ikäisiä lapsiani, tuntuu selvältä, että monet työt tulevat olemaan yhä olemassa, vanhoihin ammatteihin tulee uusia kuvioita ja aivan uusiakin ammatteja tulee. Vielä selvemmin tämä näkyy vaikkapa kymmenen vuotta nuoremmilla lapsilla, joille tämä Muovinkalastaja ja muita tulevaisuuden ammatteja -tietokirja on suunnattu. Kirjan kirjoittajat, tiedeviestijä Sofia E. Rossi ja faktantarkistaja Carlo Canepa (siinäpä pari tuoreehkoa ammattia) esittelevät mahdollisia tulevaisuuden ammatteja, joita vielä ei ole. Yksi asia, joka näitä uusia ammatteja yhdistää, on ilmastokriisi. Maailman muuttuminen tekee tarpeelliseksi mahdottomien paikkojen arkkitehdin, pilvienpyydystäjän, menneisyyden kloonaajan ja kuivan maan viljelijän ammatit. Osa ammateista on hyvinkin spekulatiivisia, osa taas enemmän olemassaolevia (molekyyligastronomia on jo todellinen asia, tietoisia robotteja jo kehitellään ja kaukaisia planeettojakin tutkitaan jo – ei tosin paikan päällä). Kirjan rakenne on sellainen, että jokaisesta ammatista on asiaa kahden aukeaman verran. Ensimmäisellä on pieni tarina pohjustukseksi ja seuraavalla sitten kovaa faktaa ammatista ja siitä, miksi sitä tarvitaan. Esimerkiksi mahdottomien paikkojen arkkitehdin kohdalla faktasivuilla annetaan tiukkaa tietoa merenpinnan nousemisesta, joka aiheuttaa tarvetta rakentaa kaupunkeja uusiin paikkoihin. Rakenne on ihan toimiva. Tarinat tuovat mukaan lastenkirjamaisuutta, faktapuoli taas on paikoin aika tiivistäkin tavaraa. Numeroissa on lapsilla varmasti sulattelemista, eli se puoli kirjasta toiminee paremmin aikuisten kanssa luettuna. Yleisesti kirjaa vaivaa lievä epätasaisuus. Idea on hyvä ja osassa ammateista on ajatusta. Osan kohdalla tarinat tuntuvat vain vähän kömpelöiltä. Luca Polin kuvitus on kuitenkin värikästä ja eloisaa ja kokonaisuus kallistuu lopulta positiivisen puolelle. Myöskään Riina Behlin suomennoksesta ei ole pahaa sanottavaa. Yhdistelmä tietoisuutta ilmastokriisistä ja positiivista suhtautumista siihen, että asioille voidaan tehdä jotain, on etenkin lastenkirjassa paikallaan. Aikuisille Muovinkalastaja tarjoaa hyödyllisen muistutuksen siitä, ettei lasten tulevaisuutta kannata tarkastella liikaa oman menneisyyden valossa.
Tutkimusmatkani Kristian Blombergin runouteen jatkuu. Aloitin uusimmasta Kaikessa hiljaisuudessa -kokoelmasta, nyt on vuorossa seuraava eli Valokaaria vuodelta 2015. Tämä on kompaktimpi teos: Kaikessa hiljaisuudessa oli aikamoinen runsaudensarvi, tämä on tiiviimpi ja pienimuotoisempi. Jotenkin hyvin poesialainen teos, mitä toki voi Poesian perustajajäseneltä ja entiseltä kustannuspäälliköltä odottaa. Tyylilajina on enimmäkseen aforistinen fragmentti, vaikka mukana on osiollinen vähän pidempääkin pohdiskelua. Avausosio ”aurinkoa vanhempi” tykittelee kuitenkin menemään lyhyitä kysymyksiä tai havaintoja, jotka muodostavat jollain tapaa kuitenkin pidempiäkin linjoja. Samasta asiasta voi olla useampi huomio.
Kulkiessaan puitten välissä luuli kulkevansa tyhjässä tilassa,
kunnes näkymätön tarttui ihoon.
Kauneuden mahdollinen määritelmä: jokin, joka tuntuu oikealta,
liikahtaa, saa alkunsa, on jo liikkeessä, on aina ollutkin.
Hiljainen rasahdus voisi tapahtua myös minulle.
Valokaaria
Tennilän
Marjamäen
Valokaaria
Salla Savolainen aloitti erilaisia isoja työkoneita ja työmaita esittelevän kirjasarjansa teoksella Asfalttia! vuonna 2021. Siinä kuvattiin asfalttihommia, nyt on käsittelyssä toinen modernin maailman rakennuselementti eli betoni. Nykymaailmaa ei olisi ilman betonia, sillä moniin rakennuskohteisiin betoni on ainoa käytännöllinen materiaali. Mistä betoni tulee ja miten siitä rakennetaan? Savolainen on kehitellyt kirjaan pienen tarinanpoikasen, jonka turvin pääsemme tutustumaan betonin maailmaan. Päähenkilö Koistinen tekee Piki-koiransa kanssa pieniä betonihommia kotipihallaan ja lähtee hakemaan betoniasemalta betonia valuhommia varten. Sieltä hänet ja hänen luotettava betoniautonsa rekrytoidaan lennosta hommiin paikkaamaan kuskipulaa. Isot työmaat tarvitsevat betonia! Ensin tutustutaan siis betoniaseman toimintaan. Asemalla sekoitellaan erilaisia betonilaatuja ja lastataan niitä sitten betoniautoihin kuljetettavaksi työmaille. Siltatyömaalla kuvataan betonitöitä: muottien rakentamista, perustustöitä, valuja. Koistinen vierailee myös tunnelityömaalla. Sitten on aika hakea lisää betonia ja silloin asemalla sattuu olemaan käymässä sementtirekka tuomassa lisää sementtiä. Lukija pääsee siis vierailulle sementtitehtaallekin, jossa sementtiuunissa poltetaan kalkkikivestä klinkkeriä. Tässä yhteydessä päästään käsiksi myös betonin hurjiin ilmastovaikutuksiin: sementin valmistuksessa syntyy mittavat hiilidioksidipäästöt. Lopuksi esitellään vielä vähän erilaisia työvaiheita siltatyömaalla ja tarkemmin kalustoa, kuten isoa pumppuautoa. Salla Savolainen on taitava ja helposti tunnistettava kuvittaja. En ole aina ollut hänen tyylinsä ylin ystävä, mutta Betonia! on kauttaaltaan hienosti kuvitettu. On varmasti jonkunmoinen haaste tehdä tällaiset kuvitukset niin, että lopputulos on riittävän yksityiskohtainen ja teknisesti tarkka, mutta ei liian kaaviokuvamainen. Siinä Savolainen on onnistunut: jälki on elävää ja kiinnostavaa. Joskus viisitoista vuotta sitten meilläkin luettiin pienelle pojalle paljon isoja työkoneita käsitteleviä kirjoja. Siihen joukkoon tämä olisi solahtanut hienosti. Samalla Betonia! on kyllä ihan ehta tietokirja aiheesta, josta monikaan ei näin paljon tiedä. Opin siis itsekin jotain uutta betoninvalmistuksen prosesseista! Kirja soveltuu siis mainiosti myös itse lukeville tiedonjanoisille lapsille, joita asioiden oppiminen kiinnostaa enemmän kuin isot työkoneet sinänsä.
Kovin vähän tulee näytelmiä luettua; olisinko tätä ennen omasta halustani yhden lukenut. En tähänkään teokseen olisi muuten tarttunut, mutta kun kirjallisuusanalyysin kurssilla on luentokertansa draamasta ja sen materiaaliksi kehotettiin lukemaan, niin tuli sitten luettua. Armollisen lyhyttä luettavaa tämä tiivis kolminäytöksinen näytelmä on, vain sata sivua napakasti juoksevaa dialogia. Reilusti yli sadan vuoden takainen näytelmä ilmestyi alunperin vuonna 1895 viimeisenä näytelmänä ennen Canthin ennenaikaista kuolemaa. Teos on tragedia, joka käsittelee lapsenmurhaa. Nimihenkilö Anna Liisalla on näennäisesti onnenpäivät: pian juhlitaan hänen kuulutustaan avioliittoon Johannes Kivimaan kanssa ja häätkin ovat pian. Heti on kuitenkin selvää, että jokin Anna Liisaa painaa, kun hän tivaa Johannekselta rakastaako tämä varmasti Anna Liisaa, vaikka mikä tulisi. Ja sehän tulee: talon entinen renki Mikko palaa uittotöistä kuultuaan avioliittoaikeista ja vaatii Anna Liisaa omakseen. Jos Anna Liisa ei sovinnolla suostu, Mikko uhkaa paljastaa Anna Liisan synkän salaisuuden: hän on synnyttänyt Mikon lapsen ja tappanut tämän. Ehkä yli 120 vuotta vanhan klassikon kohdalla ei tarvitse hirveästi huolehtia juonipaljastuksista. Tragediahan tämä on ja tietysti tilanne kärjistyy siihen, että Anna Liisan salaisuus tulee ilmi. Häpeä on suunnaton, eikä Anna Liisalle tietenkään käy hyvin. Aika kun on mitä on, nainen saa kantaakseen kaiken häpeän ja syyllisyyden taakan ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Lopulta Anna Liisan tunnustus ja turvaaminen jumalaan saa rovastin suhtautumaan naiseen jopa suopeasti. Puhtaasti dialogina rakentuvassa näytelmässä on varsin vähän parenteesitekstejä eli Canthin ohjeistusta esittämisen tavasta. Se tekee näytelmästä kirjamuodossa nopealukuisen, toisaalta koin lukevani tätä herkästi vähän pintapuolisesti. Tunnelmasta saa kuitenkin hyvin kiinni. Kieliasultaan teos on ikäisekseen helppoa ja sujuvaa luettavaa ja lähinnä sopivasti vanhahtavaa. Anna Liisan kituminen syyllisyydentunnoissaan on raastavaa luettavaa ja näytelmän käänteet tuntuvat viiltävän epäoikeudenmukaisilta. Vaikka yhteiskunta on muuttunut, monet näytelmän aiheista ovat edelleen ajankohtaisia ja koskettavia.
Vuoden 2022 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokaslistalta löytyi tällainen tietokirja muurahaisista. Nappasin tämän kirjastosta luettavaksi, koska olen kiinnostunut lasten tietokirjoista, nimi oli tuttu ja kansi houkuttelevan näköinen. Kirjan on kirjoittanut Katja Bargum, jolta muurahaistietoa varmastikin löytyy; Bargum on nimittäin tehnyt muurahaisia tutkivan dosentti Heikki Helanterän kanssa vuonna 2019 ilmestyneen Suuren suomalaisen muurahaiskirjan. Nimensä mukaisesti kirja on järjestetty erilaisten ennätysten mukaan: jokaisella sivulla esitellään joku muurahaismaailman ennätys. Kuvituksesta vastaa Jenny Lucander, joka ansaitsee täydet pisteet työstään: muurahaiset ovat pieniä ja itsessään vähän mitättömiä elikoita, mutta Lucander on onnistunut kuvittamaan teoksen tavalla, joka on selkeää, viehättävää, persoonallista ja tieteellisesti riittävän yksityiskohtaista ja uskottavaa. Se, että kyse on ennätyskirjasta, tekee kokonaisuudesta vähän sirpalemaisen: kirjasta saa paljon knoppitietoa. Kyllä tästä jonkunlainen kokonaiskäsitys muurahaisyhteiskunnan elämästä ja elinkaarestakin syntyy, ihan vain irtofaktojen luettelemisesta ei onneksi ole kyse. Veera Antsalon suomentama teksti on lapsille suunnattua ja helppolukuista, joten kirja soveltuu yhtä lailla ääneenluettavaksi pienemmille lapsille ja itse luettavaksi lukutaitoisille. Ilahduttava kuvitus houkuttelee kiinnostavan tiedon pariin, joten ei ihme, että kirja menestyi Finlandia-palkinnossakin.
Akseli Koskela on paitsi samanniminen kuin yksi suomalaisen kirjallisuuden ikonisimmista sankareista, myös monipuolisen työuran tehnyt runoilija. Tällä hetkellä Koskela työskentelee valtiosihteerinä sisäministeriössä. Rengastus on Koskelan toinen runokokoelma, esikoisteos Miehen kuolema ilmestyi 2020. Molemmat kokoelmat ovat Enostonen julkaisuja. Kokoelman kannessa on lintuja, teknisiä laitteita ja kävelevät jalat. Siitäpä näkemystä aiheisiin. Lintuja runoissa esiintyy runsaasti, samoin matkustamisen ja kaukokaipuun pohdiskelua. Takakansi lupailee kirjan käsittelevän digitaalista riippuvuutta, mutta vaikka teknologiaa teoksessa sivutaankin, tämä tuntuu enemmän sivuseikalta. Teksteissä välähtelee Koskelan työuraan liittyviä näkyjä EU-politiikasta.
Nopeasti muodostan vain yhden kysymyssarjan:
Miksi jahtaaminen kiihottaa enemmän
kuin kiinnisaanti
Miksi kiintyminen on ajoituksesta kiinni?
Rengastus
Tapasimme sovelluksessa
ja tutustuimme oikeassa elämässä.
Kieltäydyin käymästä keskustelua muulla tavoin,
ettei minusta syntyisi vääristynyttä kuvaa.
Harri István Mäki on pitkän linjan kirjailija, joka on tehnyt lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 1999 alkaen kovaa tahtia: kirjoja on ilmestynyt kymmeniä. Haamukustannuksellakaan Mäki ei ole ensimmäistä kertaa asialla: Haamu on julkaissut aikaisemmin muutaman Mäen lasten satukirjan zombieista, aaveista ja vampyyreistä. Kirottu on kuitenkin nuorten kauhukirja. Sen pääosassa on Viktor, joka heti kirjan aluksi tappaa parhaan ystävänsä Melissan. Melissa on jostain syystä Viktorin mielestä kaiken tämän elämässä vallitsevan kurjuuden alkusyy, joten Viktor päätyy tuuppaamaan Melissan laiturilta järveen. Uimataidoton Melissa uppoaa pinnan alle, eikä Viktor säntää perään pelastamaan ystäväänsä, ei ennen kuin on aivan liian myöhäistä. Viktor tuntee syyllisyyttä, totta kai. ”En halunnut tappaa häntä, halusin vain pelotella hänet hengiltä.” Mutta kummallista kyllä, seuraavana päivänä Melissa on taas koulussa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tästä alkaa Viktorin pitkä piina. Kirja kuvaa Viktorin kärsimyksiä syyllisyydentunnoissaan ja tuskissaan. Ympärillä tapahtuu kaikenlaista yliluonnollista ja kummallista, kirja hyödyntää veteen liittyvän kauhun peruskuvastoa tavalla, joka on paatuneelle kauhufanille tuttua, mutta silti ilahduttavan karmivaa. Tyyliltään Kirottu on pääasiassa lyhyiden kappaleiden ja lukujen tykitystä. Luvut ovat keskimäärin muutaman sivun mittaisia ja kappaleet usein vain yksittäisiä lauseita tai rivejä. Teksti etenee takovalla tahdilla kovaa vauhtia ja imaisee kyllä lukijansa mukaansa. Nuorten kauhukirjoille lienee kyllä kysyntää ja sikäli Kirottu on kirja paikallaan. Ihan täysosuma se ei kuitenkaan ole. Loppuratkaisu tulee vähän äkisti ja töksähtäen. En ollut ihan tyytyväinen siihen, miten asiat ratkeavat; en mene syvemmälle vältelläkseni spoilereita, mutta sanotaan nyt vain, että lopetus ei tosiaan ollut kirjan parasta antia. Kannattaako silti lukea? Miksipä ei. Kuten todettua, hyviä nuorten kauhukirjoja ei Suomessa liiaksi julkaista, ja vauhdikas teos ei kovin pitkään vähän heikommankaan lukijan käsissä viivy. Kyllä tätä voi kauhunjanoisille yläkoululaisille suositella.