Mikko Saari
Poesia julkaisee Poesiavihkot-sarjassaan kaikenlaista kokeellista ja jännittävää kirjoja matalammalla kynnyksellä. Numerolla 37 luettavaksemme saapuu Kristian Blombergin ja Olli-Pekka Tennilän kirjoittama Itseään täydentävä raunio : Fragmentin poetiikkaa, joka sukeltaa fragmenttikirjallisuuden pariin. Fragmentilla tarkoitetaan jonkinlaista epätäydellistä kappaletta tai palasta. Tekstinä se voi olla runoutta tai proosaa, mutta heti ensimmäisellä sivulla Blomberg ja Tennilä esittävät olevan mahdollista, että ”fragmentti käyttäytyy kirjoituksena toisin kuin runous tai proosa”. Siitä alkaa työ, joka purkaa fragmenttien mahdollisuuksia. Itseään täydentävän raunion muoto on tietysti fragmentaarinen. Ajatus kulkee sirpaleina, joiden huomio kiinnittyy milloin mihinkin. Fragmentin aforistinen luonne tulee ilmi: Blomberg ja Tennilä kiteyttävät ajatuksia taitavasti.
Mikä tahansa kohta voi olla teoksen tärkein. Myös tämä. Ilmeetön.
Itseään täydentävä raunio
”lopulta emme tiedä”
”saattaa olla”
”olemme tainneet tottua”
Kiehtova erityistapaus: yhteisessä kielessämme ajelehtii lukuisia fraaseja tai idiomeja, joiden alkuperä on unohtunut. Ne ovat säilyneet, koska eivät enää kuulu teokseen josta ovat lähtöisin: emme siis siteeraa teosta, vaan toistamme fraasia, joka on pelastautunut fragmentoitumalla.
Ensimmäisenä Tuhkimoleikkauksessa pysäyttää kansikuva. Jussi Karjalaisen taiteilema kansi on hätkähdyttävä, kiehtova ja vaatii lähempää tarkastelua, jotta hahmottaa, mitä kaikkea se sisälleen kätkee. Siitä onkin sitten hyvä sukeltaa Jenna Viron esikoisromaanin pariin. Romaani on rakennettu oopperaillan muotoon. Tarina näytellään kuvitteellisen oopperan lavalla, mikä asettaa omat reunaehtonsa tarinankerronnalle (jos oopperamaailma on vieras, Minna LindgreninMinun oopperani on erinomainen johdatus siihen). Romaanin taustalla soi Gounod'n ooppera Faust – lukujen alussa tosiaan kerrotaan aina, mikä oopperan kohta kulloinkin soi – ja oopperan librettoakin hyödynnetään osana kirjaa. Ooppera sijoittuu nimettömään ja mitättömään valtakuntaan, jossa pikkukaupungin laidalla olevassa kartanossa asuvat madame Beauregard ja hänen tyttärensä Magdalena. Heidän kellarissaan majailee pahamaineinen kirurgi, herra G, jota ei hyväksytä, mutta jota madame Beauregardin on pakko majoittaa akuutin köyhtymisen seurauksena. Tapahtumat saavat alkusysäyksensä kartanossa pidetyistä juhlista, Magdalenan syntymäpäivistä, joihin saapuvat kaikki silmäätekevät. Valitettavasti myös kutsumattomia vieraita: upeat paroni ja paronitar Oliveira ja valitettavasti myös koko juhlaväkeä kauhistuttava herra G. Juhlat äityvät vallan mellakaksi, mutta lopulta herra G julistaa tavoitteensa: hän aikoo operoida jostain naisesta maailman kauneimman naisen ja sen jälkeen kaikki ryömivät herra G:n kartanon ovella anelemassa pääsyä operoitavaksi. Tarina on vauhdikas, hämmentävä ja riehakas. Puheenvuoron saavat paitsi ihmiset, myös esineet ja ruokalajit. ”Pah! Jokainen voi kuvitella taivaan! Ottakaa minua, jos kaipaatte jotakin tajunnanräjäyttävää, sanoin kuvaamatonta, käsittämätöntä!” yltyy laulamaan tryffelikonvehti. Taustalla pauhaa oopperamusiikki. Kokeilinkin tätä, itse asiassa, ja nimettyjen oopperakappaleiden kuunteleminen lukemisen taustalla toimi oikein hyvin. Siinä on vain oma vaivansa, kirja kun ei seuraa oopperaa mitenkään järjestyksessä. Kiinnostavaa on pohdiskella, miksi juuri Faust ja miten Tuhkimoleikkaus eroaa pohjatarinasta. Gounod'n ooppera perustuu tietysti Goethen näytelmään Faustista, joka myy sielunsa paholaiselle saadakseen tietoa ja valtaa. Gounod keskittyy oopperassaan Faustin suhteeseen Margueriteen, siinä määrin, että Encyclopedia Britannican mukaan monet saksalaiset eivät edelleenkään kutsu oopperaa Faustiksi, koska se ei heidän mukaansa edusta saksalaisille niin rakkaan Goethen teosta. Ooppera keskittyykin Faustia enemmän naispääosaansa, mikä vastaa Tuhkimoleikkaustakin, jossa huomion keskipisteenä on Magdalena. Tuhkimoleikkauksessa Faust-hahmoja on oikeastaan mahdollista nähdä kaksi. Toinen on tietysti herra G, jonka suunnitelmien taustalla hääräilee oopperan johdannon esittävä mystinen leopardihahmo. Toisaalta Magdalenakin on yhdenlainen Faust herra G:n Méfistofélèsille. Oopperan libretosta Méfistofélès'n vuorosanoja on kirjassa laitettu leopardin, mutta myös kauneudenhoitotuotteiden suuhun. Muutenkin roolitusta on vähän muutettu: Magdalena on saanut Faustin vuorosanoja, sopraanolle kuuluva Thulen kuningas -aaria on taas saanut lausujakseen herra G:n. Kaikkiaan Tuhkimoleikkaus on villi kirja. Se on hätkähdyttävä ja odottamaton. Valittu tyyli jakaa varmasti mielipiteitä – eivät kaikki oopperastakaan pidä – ja siksi näkisinkin tässä herkullisen lukupiirikirjan. Puhuvat esineet tuovat mielleyhtymiä Anu KaajanRusetin suuntaan; Kaajan tuotannosta tälle voisi vertauskuvia katsellakin, joskin Leda lienee tyyliltään lähempänä kuin Rusetti. Yhtä kaikki tämä on kovin harvinaislaatuista riehumista kotimaisen kirjallisuuden kentällä, tällaista oopperaestetiikkaan nojautuvaa tekstiä en muista koskaan lukeneeni. Se yksin on jo vankka syy suositella tätä erityisesti kaikennähneille kirjallisuudenystäville. Tämä on jotain uutta!
Viime vuonna ilmestynyt vampyyritarina Kenties tapan sinut vielä teki monta juttua hyvin: tiiviiseen määrään sivuja oli mahdutettu vetävä tarina, jossa pääosassa oli freesi e-urheilusta innostunut amispoika ja kaikkiaan raikas ote vampyyritarinoihin. Tarina jäi auki, mutta saa nyt jatkoa. Pääosassa on tällä kertaa 17-vuotias Roope, joka sattui onnettomasti kuolemaan. Onneksi vampyyri Nora oli lähettyvillä ja pelasti Roopen hengen muuttamalla tämän vampyyriksi. Vai pelastiko? Onko verenhimoinen epäelämä elämisen arvoista? Etenkin kun se tarkoittaa kaikkien läheisten hylkäämistä. Mikä pahinta, veriruokailu tuottaa hienoisia vaikeuksia verikammosta kärsivälle Roopelle. Roopen uudessa elämässä on siis reippaasti totuttelemista. Ikävä äitiä ja kaksossiskoa kohtaan on kova. Toisaalta suhde parasta ystävää Aleksia kohtaan on hieman koetuksella, Aleksilla kun oli osansa Roopen muuttumisessa vampyyriksi ja verenhimo ja intohimo sekoittuvat toisiinsa Roopen suhteessa Aleksia kohtaan – on ihan okei olla homo, vakuuttelee Nora, mutta mistäpä 17-vuotias Roope tietäisi, mitä oikeastaan on, kun on koko vampyyriksimuuttumisasiakin ihan käsittelemättä. Kunnes tapamme taas on edeltäjänsä tavoin sujuva kirja. Sen lukee äkkiä, sillä sivuja on vain 144, mutta hyvä niin – näin tällä kirjalla on paremmat mahdollisuudet tavoittaa myös lukijoita, jotka eivät välttämättä paksumpaan kirjaan tarttuisi. J. S. Meresmaan teksti on edelleen selkeää, hyvin juoksevaa ja miellyttävää lukea. Näitä vampyyrikirjoja on helppo suositella yläkoululaisille moneen lähtöön. Tarina jää vielä reippaasti kesken, eli eiköhän sarja jatku vielä ainakin yhden osan verran. Odotan mielenkiinnolla, millaisia juonenkäänteitä seuraavassa osassa on luvassa.
Margaret Atwood (s. 1939) on pitkän linjan kirjailija, mutta myös runoilija: hänen esikoisteoksena Double Persephone vuodelta 1961 oli runokokoelma ja Atwood julkaisi vielä neljä runokokoelmaa ennen esikoisromaaniaan The Edible Woman. 1980-luvun jälkeen Atwood ei kuitenkaan ole juurikaan julkaissut runoja: 1990-luvulla ilmestyi yksi kokoelma, 2000-luvulla toinen, kunnes tämä Dearly ilmestyi vuonna 2020. Kokoelman esipuheessa Atwood kuvaa kirjoitusprosessiaan. Runoja syntyy pöytälaatikkoon käsin kirjoitettuna kaikenlaisille lappusille. Jossain vaiheessa Atwood on kirjoittanut tekstit puhtaaksi koneella, korjaillut, muokannut, järjestellyt ja lopulta saattanut kokoelmaksi. Runot ovat vuosilta 2008–2019: ”Näiden yhdentoista vuoden aikana maailman näkymät synkkenivät, ja minä vanhenin.” Kokoelma on runsas, runoja on paljon. Aihepiirit vaihtelevat, mutta tiettyjä yhteisiä linjoja on vedettävissä. On selvää, että nämä runot on kirjoittanut vanheneva nainen tuhoutuvassa maailmassa: sellaiset teemat välittyvät monista runoista. Huoli tulevista sukupolvista: ”Voi, lapset, kasvatteko aikuisiksi maailmaan, jossa ei ole lintuja?” Myös feminismi on toistuva teema. ”Kassandra harkitsee lahjasta kieltäytymistä” on oiva otsikko. ”Prinsessanvaatteet” oli näistä paras:
Liian moni puhuu siitä, miten naisen pitäisi pukeutua
että olisi muodikas, tai edes
ettei tulisi tapetuksi.
Kate MccGwiren
Echo
Avaruusolennot tulevat.
Ne ovat älykkäämpiä kuin me ja syövät lihaa.
Loput tiedätkin.
Hilkka Pekkanen
Kipeästi
Anneli Kanto on ollut toimelias kirjailija ja kirjoitellut monenlaista vuosien varrella. Hyviä kirjoja riittää, niin lapsille kuin aikuisille. Viime vuosina esimerkiksi Rottien pyhimys on saanut kehua ja kiitosta. Kun kuulin, että Kanto aikoo kirjoittaa dekkaria ja vieläpä perinteiseen, leppoisampaan tyyliin, olin välittömästi kiinnostunut. Nyt Näkijä-trilogian avausosa Haihtuneet on käsillä. Se tosiaan täyttää odotukset. Kirja alkaa sillä, kun Onnibussi saapuu pikkupaikkakunnalle ja kyydistä nousee huomiota herättävä punatukkainen nainen. Hän on meedio Noora Näkijä, joka on saapunut paikkakunnalle tarjoamaan palveluksiaan. Miksi? Se onkin osa mysteeriä; omien sanojensa mukaan Näkijä on saanut ylempää viestin tulla paikkakunnalle. Meediolle riittääkin hommia, sillä paikkakunnalla on tapahtunut kolme selittämätöntä katoamistapausta: kuusi vuotta sitten katosi kaksi nuorta naista ja paikkakuntaa hallitsevan maalitehtaan johtaja. Pikkukaupungissa vaikuttaa maalitehtaan lisäksi erikoinen uskonlahko, joka vaalii verenpuhtautta sekalaisella hihhuloinnilla ja mielivaltaisilla rajoituksilla, joista päättää seurakunnan nokkamies, johon valta tiivistyy epäilyttävällä tavalla. Meedio alkaa pöyhiä pikkukaupungin pohjamutia ja saa liikkeelle kaikenlaista. Mutta onko meedio aito näkijä, vai vain huijari? Mikään fantasiajuttu Haihtuneet ei ole; monessa kohtaa on selvää, ettei meediolla ole käytössään yliluonnollisia voimia, vaan hän hyödyntää tuttuja näkijöiden ja huijareiden konsteja. Haihtuneet pohdiskeleekin mysteerien ohella sitä, miksi ihmiset haluavat yhä uskoa yliluonnolliseen ja miten helppoa ihmisiä on johtaa harhaan, monin eri tavoin. Kaipasin kepeää luettavaa ja sitä sain. Mikään kovin monimutkainen juttu Haihtuneet ei ole eikä rikoskuvioissa suuria yllätyksiä ole, mutta matkan varrella on sentään pari pikku kiepausta. Kanto kirjoittaa myös sujuvasti ja hauskasti. Ei siis kannata odottaa Haihtuneilta mitään dekkarigenreä mullistavaa, mutta laadukasta viihdekirjallisuutta etsiville Näkijä-sarjan avausosa on varma valinta.
Puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk nousi suosikkinobelistieni joukkoon vuonna 2020 ilmestyneen Aja aurasi vainajain luitten yli -teoksen myötä. Se kannusti lukemaan Tokarczukin tuotantoa laajemminkin. No, Aja aurasi on vielä ylittämätön, mutta muukin tuotanto on maistunut siinä määrin, että kun Kulttuuritoimituksen tyrkkyviesteihin ilmestyi tieto Särötär-kustantamon julkaisemasta Tokarczukin novellikokoelmasta, varaus napsahti kirjastoon saman tien. Kokoelma on luonnollisesti Tapani Kärkkäisen suomentama; täytyy kyllä sanoa, etten tiedä suomentaako nykyään ylipäänsä kukaan muu puolasta, mutta ainakin tässä tietää olevansa hyvissä käsissä. Kokoelma ei ole aivan tuoretta tavaraa, vaan on ilmestynyt Puolassa jo vuonna 2001. No, eipä sitä ole englanniksi julkaistu vieläkään, vaikka aika monella muulla kielellä näitä tarinoita pääseekin jo lukemaan. Kokoelmassa on yhdeksäntoista novellia; se on aika laaja kokonaisuus novellikokoelmaksi. Kirjassa on pidempiä ja lyhyempiä tekstejä, muutamasta sivusta aina 20–30-sivuisiin pidempiin novelleihin. Aiheetkin vaihtelevat laveasti ja aikakaudet myös 1600-luvulta nykyaikaan. Kaikkia novelleja yhdistää lähinnä jonkinlainen vähän vino ja kummallinen tunnelma. Heti avausnovelli ”Avaa silmät, olet kuollut” sekoittaa lukijaa kertomalla C.:stä – Tokarczuk ei useinkaan nimeä henkilöitään tämän kummemmin – joka on ostanut kannen houkuttelemana dekkarin, jota lähtee lukemaan. Novelli kuvaa dekkarin etenemistä ja C.:n lukemisprosessia, joka keskeytyy milloin mistäkin syystä. Lopulta dekkarin ja C.:n elämän väliset rajat alkavat liudentua herkullisella tavalla. Novelli ”Bardo. Seimi.” kuvaa Bardon pikkukaupunkia Sudeeteilla. Kaupungissa ei ole juuri mitään huomionarvoista, mutta seimi siellä on. Bardon jouluseimi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1591, se kehittyi vuosien varrella hyvin omintakeiseksi, kunnes koki kovia sotavuosina. Onneksi eräs Bardon asukas, rouva Kowalska, otti seimen hoitaakseen. Pienimuotoinen tarina on jotenkin perin kiehtova. Puolalaiskuvauksia edustaa esimerkiksi ”Professori Andrews Varsovassa”, jossa erästä tiettyä psykologian koulukuntaa edustava professori saapuu Puolaan, edessään viikon verran ohjelmaa ja vierailuja Krakovassa ja Auschwitzissa. Vastoinkäymiset alkavat pian: professori saa huomata laukkunsa kadonneen. Vielä kummallisemmaksi meno käy viikon edetessä, eikä koko viikosta tule lainkaan sellainen kuin professori odotti. Tokarczukin novellit ovat tunnelmaltaan viehättävän kummallisia. Niissä on syvyyttä ja psykologista tarkkuutta. Kokoelma on laajuutensa vuoksi yhteen putkeen luettuna vähän raskas; suosittelen oman kokemukseni pohjalta lukemaan pienemmissä annoksissa. Ilahduttava yllätys tämä suomennos joka tapauksessa oli; oli mukavaa päästä taas uppoutumaan Tokarczukin maailmoihin.
Rachel Cusk on brittiläinen kirjailija, jonka ura alkoi jo vuonna 1993 romaanilla Saving Agnes. Suomalaisille lukijoille Cusk oli pitkään vieras. Kun Cusk ajautui Aftermath-teoksensa (2012) jälkeen umpikujaan romaanitaiteen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kanssa. Pääsynä pois tästä umpikujasta Cusk pyrki häivyttämään kertojaa kokonaan ja luomaan uudenlaista romaanikerrontaa. Tuloksena oli Ääriviivat-trilogia (2018–2020), johon Suomessa tarttui S&S hyvällä menestyksellä. Trilogiaa seurasi Toinen paikka, jossa Cusk versioi Mabel Dodge LuhaninLorenzo in Taos -teosta omalla tavallaan ja puski edelleen romaanin rajoja. Nyt Kaisa Kattelus on suomentanut iloksemme Cuskin esseekokoelman Coventry vuodelta 2019. Miten Coventrystä on tullut Mykkäkoulu? Se selviää nimiesseessä heti alussa: englanniksi mykkäkoulusta käytetään idiomia ”send someone to Coventry”. Kun joku passitetaan Coventryyn, hänet eristetään muista. Sanonnan etymologia on epäselvä, mutta se voi periytyä jo Englannin sisällissodan ajoilta 1600-luvulta. Yhtä kaikki, tämä kokoelma kokoaa samoihin kansiin muun muassa New York Timesissa, Guardianissa ja teosten esipuheina julkaistuja tekstejä. Teos jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja isoin osa, Mykkäkoulu, sisältää henkilökohtaisia, omaan elämään nojaavia tekstejä, toinen osa Traagista harrastelua käsittelee pääasiassa kirjoittamista ja kirjailijuutta ja kolmas osa, Klassikkoja ja myyntimenestyksiä, on sitten muiden teoksia esitteleviä kirjoituksia. Mykkäkoulu on esseistä kiinnostavin. Se käsittelee mykkäkoulua ilmiönä monipuolisesti. Cuskilla on omaa kokemusta: hänen vanhemmillaan on ollut taipumus käyttää mykkäkoulua rangaistuksena. Kirjoitus laajenee ihmettelemään ravintoloissa vaiteliaina syöviä pariskuntia, Cuskin uuden kotiseudun marskimaita; sitä varsinaista Coventryä, joka pommitettiin toisessa maailmansodassa sirpaleiksi ja joka on sittemmin luotu uudestaan. Cusk on kirjoittanut paljon toisen avioliittonsa hajoamisesta ja lapsistaan. Varsinkin A Life's Work: On Becoming a Mother -teos herätti ristiriitaista vastaanottoa, niin rehellisesti se käsitteli äitiyden varjopuolia. Vanhemmuudesta näissäkin esseissä kirjoitetaan, nyt vain tyttärien teini-ikäistymisen myötä uudesta näkökulmasta. ”Minusta murrosikä ja avioero muistuttavat toisiaan. Avioeron keskeinen järistys on, että yhdessä sovittu versio elämästä jakautuu kahdeksi: nyt onkin kaksi vihamielistä versiota, kaksi tarinaa jotka pyrkivät kumoamaan toisensa.” Näin melko tuoreena teini-ikäisten lasten vanhempana näitä näkemyksiä tietysti lukee mielenkiinnolla. Traagista harrastelua -osio alkaa esittelytekstillä Louise Bourgeoisin taideteoksista ja pyhää Fransiskusta ja tämän basilikan ympärille rakentunutta pyhiinvaellusturismia käsittelevällä esseellä. Se kuvaa hienosti taiteenihailun ja pyhiinvaeltajien törmäystä. Shakespearen sisaret -essee käsittelee sitä, mitä ”naiskirjoitus” voi 2000-luvulla olla. Kiinnostavaa pohdiskelua on myös Miten sinne päästään -esseessä, joka hahmottelee ihmisten mielenkiintoista suhdetta kirjailijuuteen asiana, jota kuka tahansa voi oppia. Miten pitäisi suhtautua luovan kirjallisuuden opettamiseen? Voiko sitä opettaa? Lopulta Cuskin suhtautuminen on positiivinen: luovan kirjoittamisen opettamiselle on paikkansa ja tarpeensa ja hyvä niin. Teoksen viimeinen osio esittelee muiden kirjoja. Cusk kirjoittaa Edith WhartoninViattomuuden ajasta, D. H. LawrencenThe Rainbow -romaanista, Françoise Saganista ja erityisesti Tervetuloa ikävä -romaanista, Olivia ManninginLeimuava taivas, kumiseva maa -romaanisarjasta, Elizabeth GilbertinEat, Pray, Love -kirjasta, Kazuo IshiguronOle luonani aina -romaanista ja Natalia Ginzburgista. Nämä tekstit ovat oivallisia ja onnistuvat herättämään halua tutustua esiteltyihin teoksiin. Rachel Cusk on taidokas kirjailija; se ei liene tässä kohtaa kenellekään hänen tuotantoonsa tutustuneelle epäselvää. Esseemuoto sopii Cuskin työkaluksi hyvin; varsinkin omakohtaisemmat esseet ovat ihastuttavaa luettavaa ja avaavat Cuskin ajattelua kiinnostavien kysymysten ympärillä nautinnollisella tavalla. Kaisa Kattelus on jälleen kerran saanut hyvän otteen Cuskin tekstistä ja kääntänyt sen sujuvaksi suomeksi. Cuskia on helppo suositella laadukkaan kirjallisuuden ystäville, niin romaaneina kuin esseinä. Odotan mielenkiinnolla, laajennetaanko Cusk-suomennosten valikoimaa Cuskin aikaisempaan tuotantoon, vai jäädäänkö S&S:llä odottelemaan mahdollisia uusia teoksia.
Kanadalainen Miriam Toews (s. 1964) on 1990-luvulla uransa aloittanut kirjailija, jolta on ilmestynyt yhdeksän kirjaa. Suomeksi niistä on saatu kaksi tuoreinta: vuonna 2021 suomeksi julkaistu, hiljattain elokuvaksikin tehty Naiset puhuvat ja Pidä puolesi, Swiv. Molemmat teokset on suomentanut Kaisa Kattelus. Pidä puolesi, Swiv, alkuperäiseltä nimeltään Fight Night, kertoo kolmesta naissukupolvesta. Pääosassa on yhdeksänvuotias Swiv, joka on hiljattain väliaikaisesti erotettu koulusta. Swivin äiti, lempinimeltään Mooshie, on raskaana oleva näyttelijä (”Äiti on kolmannella kolmanneksella. Se romahtaa kohta. Vauva, Gord, on jumissan sen sisällä. Kysyin äidiltä, mitä se haluaa synttärilahjaksi, ja äiti sanoi että kylmän IPAn ja loman.”). Kotona asuu myös mummi, Elvira, joka on vanha, vaihtelevan huonossa kunnossa, mutta erittäin eloisa tapaus. Ruoan jälkeen minä ja mummi autettiin äitiä vuorosanojen opettelussa ja äiti nauroi niin kovaa että pissasi housuun ihan vähän, teelusikallisen verran. Mummi joi kaksi lasillista Williamin kotiviiniä. Pelkäsin, että viini panisi mummin puhumaan lääkäreistä jotka tappaa kaikki ihmiset, mutta mummi rupesikin muuten vain dramaattiseksi. Kolmikon elämä on vauhdikas, värikästä ja levotonta. Swivin isä on kadoksissa, Swiv ei tiedä missä. Kirja rakentuu Swivin isälleen kirjoittamista kirjeistä, joissa hän kertoo perheen sekavasta arjesta. Äiti kamppailee töidensä ja raskautensa kanssa, mummi touhottaa menemään enemmän kuin terveys antaisi myöten ja Swiv yrittää pitää kaikkea kasassa tavalla, jonka ei oikeastaan pitäisi olla yhdeksänvuotiaan tehtävä. Kirjassa alkaa tapahtua, kun mummi saa päähänsä lähteä Kaliforniaan tapaamaan sukulaisia ja Swiv passitetaan mummin matkaseuraksi. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta mummi ja Swiv myös puhuvat paljon asioista ja mummi muun muassa kertoo Swiville – ja lukijalle – miksi Swivin isä lähti lätkimään. Toewsilla on tapana hyödyntää kirjoissaan runsaasti omaelämäkerrallista ainesta. Niin tässäkin. Mooshien elämän traumaattisissa tapahtumissa on yhteyksiä Toewsin omaan elämään ja mummi, Elvira, on saanut nimensä Toewsin äidiltä. Toewsin sukukin on mennoniittamaahanmuuttajia, kuten Swivin perhekin. Mummin ystäviensä kanssa puhuma ”salakieli” on mennoniittojen plautdietschiä. Pidä puolesi, Swiv on monien tunteiden kirja. Siinä on ilonsa ja surunsa. Kirja on kaunis kuvaus siitä, miten omannäköistään elämää voi rakentaa. Se on paikoin myös melkoista tapahtumien ja ajatusten vyörytystä, Swiv kun on paitsi vähän levoton, myös lopulta vain yhdeksänvuotias, eikä ihan ymmärrä kaikkea kokemaansa. Sekin tunnelma Toewsin tekstistä välittyy. Toivottavasti Toewsin teosten suomentamista jatketaan. Ainakin A Complicated Kindness ja All My Puny Sorrows vaikuttaisivat mielenkiintoisilta.
Runoilija Tytti Heikkinen oli aktiivinen vuoden 2010 paikkeilla, mutta on sittemmin hiljentynyt. Eipä se mitään: ne ilmestyneetkin ovat jättäneet jälkensä. Etenkin tämä Varjot astronauteista on ymmärtääkseni jättänyt jälkensä kirjallisuudenopiskeluun. Sitä kautta minäkin tähän törmäsin, sillä kirjallisuusanalyysikurssilla Heikkisen runoja nostettiin esimerkiksi nykyrunoudesta ja erityisesti flarfista. Mitä on flarf? Tämä hakukoneita hyödyntävä runouden muoto käyttää löydettyä materiaalia ja tuottaa materiaalia, joka on jollain tapaa väärää, rumaa, poliittisesti epäkorrektia, hallitsematonta, rivoakin. Nämä tunnusmerkit istuvat Heikkisen teksteihinkin. Toisaalta Varjot astronauteista liikkuu myös hyvin korkealentoisissa rekistereissä, törmäyttäen ylevää ja rumaa toisiinsa. Teoksen halki kulkeva Läski XL -runosarja on sen tunnetuin osa. Nämä tekstit ovat ikään kuin nuoren naisen päiväkirjaa, kuin jostain blogista tai IRC-Galleriasta poimittuja huonosti kirjoitettuja, kirjoitusvirheitä viliseviä ja kieliopillisesti rikkonaisia tekstejä, joiden sisältökin on monin tavoin häiritsevää.
Mulle on heitetty herjaa, ett kukaan kundi ei oo musta kiinnostunu. En tiedä paljon seksistä tai seurustelusta,koska kukaan ei oikeestaan oo kertonu niitä Mulle, itte oon vaan yrittäny kirjoista tutkia asiota. Oikeen naurattaa. .Oonko tyhmä kun en tajua yleensä jutun juonta menee 'subjektit' ja 'objektit' sekaisin kuka antoi kelle ja milloinkin?
”Ei voi sanoa, että hän antoi harkiten. Hänhän antoi kuin kaheli, muistinsa menettänyt.
Varjot astronauteista
Kun kuulin tapauksesta, mietin mikä ihmismieli on: kummallinen vauva, istukka tuntemattomissa paikoissa.
Aki Salmelan seitsemäs (kansilieve sanoo kuudes, mutta laskee vain Tammen julkaisemat) runokokoelma vuodelta 2014 ottaa kokonaisuutensa rakenteeksi korttipakan: enimmäkseen sivun mittaiset runot on nimetty korttien mukaan ja järjestetty maittain. Lopussa on vielä teoksen nimiruno, jokeri. Kokoelma kyseenalaistaa heti alkajaisiksi totisuuttaan siteeramalla mottonaan Batmanin Jokeria: Why so serious? Aika vakavaa sävyä runoissa kuitenkin on. ”Kaikki me kuolemme. Kaikki me elämme.” filosofoi ristiässä, ja jatkaa: ”Totta kai se on vakava asia. Tietenkään se ei ole vakava asia.” Otapa tästä selvää. Pohdiskeleva, ajatteleva sävy näitä runoja kuitenkin yhdistää. Jokeri on mietteliäs kokoelma. Korttipakkarakenne herättää tietysti ajatuksia. Kirjassa järjestys on sidottu, mutta korttipakan luonteeseen kuuluu olennaisena osana sekoitettavuus. Miten runot toimisivat sattumanvaraisessa järjestyksessä luettuna? Ruudut ovat yhtenäistä proosarunopötköä ja risteissä on kolme erillistä säkeistöä. Hertoilla ja padoilla ei ole tällaisia selkeitä ulkonäköpiirteitä, mutta hertoissa puhutaan rakkaudesta ja sydämistä ja padoissa puhuu kenties joku vanheneva, kuolemaa lähestyvä ääni. Vähän vaikea kokoelma Jokeri minulle oli; en oikein tahtonut saada sen runoista selkeää otetta. Jotkut yksittäiset runot toimivat kyllä hyvin, mutta kokonaisuus ei silti iskenyt parhaiden runokokoelmien tavoin. Ei huono, ei erinomainen; lukemisen arvoinen, kyllä. Pureskeltavaa tässä kyllä on. Jos teoksen tutkailu kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan Juha Raution gradun Merkitty pakka : teoskokonaisuuden poetiikka Aki Salmelan runokokoelmassa Jokeri vuodelta 2017. Siinä Jokeria paloitellaan hyvin huolellisesti.
Nyt on käsillä jonkinasteinen kulttuuritekojulkaisu. Tarinoita Saharasta on ensimmäinen kiinasta suomennettu taiwanilaisen kirjailijan teos. Se ei tosin kerro elämästä Taiwanissa, vaan sen tapahtumat sijoittuvat Länsi-Saharaan. Kirjailija on kuitenkin Taiwanissa hyvin tunnettu ja arvostettu. Sanmao on Chen Mao-pingin (陳懋平, 1943–1991) taiteilijanimi. Kiinassa syntynyt kirjailija muutti perheineen Taiwaniin vuonna 1949 pakoon kommunistivaltaa. Sanmao muutti parikymppisenä Espanjaan, sieltä Saksaan ja palasi sitten Taiwaniin. Kun avioliittoaikeet saksalaisen opettajan kanssa kariutuivat tämän yllättävään kuolemaan, Sanmao palasi Madridiin opettamaan englantia. Siellä hän kohtasi tulevan miehensä José María Quero y Ruízin, jonka kanssa hän muutti silloin Espanjan siirtomaana olleeseen Länsi-Saharaan. Tarinoita Saharasta on hieman määrittelyjä pakeneva kirja. Sitä kuvataan toisaalta muistelmiksi ja matkakertomukseksi, mutta kustantaja on kirjastoluokitellut sen kertomakirjallisuudeksi. Tampereen kirjastoissa sen pääasiallinen luokka on 48.21 eli Pohjois-Afrikkaa käsittelevä kirjallisuus. Selvästi kyse on omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta, mutta ehkä kertomusten totuudenmukaisuuteen voi suhtautua kevyesti varauksella: voihan olla, että näissä on vähän kaunokirjallista värikynää käytetty. Tarinoita julkaistiin alunperin sanomalehdessä; ensimmäistä kertaa ne ilmestyivät kirjamuodossa vuonna 1976. Kirja oli menestys: parin kuukauden sisällä siitä otettiin neljä uusintapainosta. Kansainväliseen suosioon se nousi kuitenkin vasta myöhemmin: espanjaksi ja katalaaniksi kirja ilmestyi 2016, englanniksi ja hollanniksi 2019. Teoksen on kääntänyt Rauno Sainio, joka joutui opettelemaan tätä varten Taiwanissa käytetyt perinteiset kirjoitusmerkit; aikaisemmin kiinalaisen kirjallisuuden suomentamiseen on riittänyt, kun hallitsee manner-Kiinassa käytetyt yksinkertaistetut merkit. Tämä päänavaus tietää sitä, että luvassa on lisää suomennoksia taiwanilaisesta kirjallisuudesta. Sainio on kirjoittanut kirjaan oivan jälkipuheen, jossa avaa muun muassa tarinoiden järjestystä: Sainio noudattaa alkuperäisen taiwanilaisen ja englanninkielisen käännöksen sijasta hollannin-, espanjan- ja katalaaninkielisten laitosten kronologista järjestystä, joka myös pyrkii sijoittamaan kepeämmät aiheet alkuun ja raskaammat loppuun. Kirja koostuu siis yksittäisistä tarinoista, joita voi lukea novelleina. Sanmao tarttuu johonkin aiheeseen ja kuvaa elämää Länsi-Saharassa eri kanteilta. Hän on pohjattoman kiinnostunut aavikosta ja myös aavikon asukkaista, paikallisista sahraweista. Hänen miehensä raataa kaivostyöläisenä tienaamassa pariskunnan elantoa; Sanmao touhuaa kotirouvana, retkeilee aavikolla ja ihmettelee elämää. Tarinat ovat alkuun kepeitä kuvauksia elämästä aavikon vaikeissa oloissa ja paikallisen kulttuurin omituisuuksien ihmettelemistä. Loppua kohden esiin nousevat ne synkemmät aiheet. Länsi-Saharan tilannehan on edelleen nykyaikanakin auki. Espanja myönsi Länsi-Saharalle autonomian vuonna 1974. Marokko ja Mauritania vaativat kumpikin aluetta itselleen. Espanja jakoi alueen Marokon ja Mauritanian kesken vuonna 1975 ja vetäytyi maasta. Rauhanneuvottelut Marokon ja kansanrintama Polisarion välillä ovat edelleen kesken ja iso osa länsisaharalaisista asuu pakolaisleireillä Algeriassa. Tämän hiljaa kytevän katastrofin alkua Sanmao kuvaa teoksessaan. Oma suhteeni kirjaan oli vähän ristiriitainen. En lähtökohtaisesti ollut siitä hirveän innostunut, sillä en siedä elämäkertoja. Lukukokemus vaihteli ihan kivasta lievästi pitkästyneeseen. Sanmaon tapa kirjoittaa sahraweista hienhajuisina, tietämättöminä ihmisinä kalskahtaa vähän ikävältä eksotisoinnilta, vaikka Sanmao vaikuttaakin poikkeuksellisen kiinnostuneelta sahrawien asioista. Loppua kohden kirja kuitenkin piristyy ja viimeiseksi sijoitettu ”Itkevät kamelit”-kertomus on niin hyvä, että se jättää Sanmaon tarinoista lopulta oikein positiivisen jälkimaun. Jos kaipaa taustamusiikkia kirjalle, voin suositella seuraksi sahrawimuusikko Aziza Brahimia. Brahim syntyi vuonna 1976 Algeriassa pakolaisleirillä. Brahimin isä sen sijaan menehtyi, koska ei suostunut pakenemaan El Aaiuinista, jossa Tarinoita Saharastakin tapahtuu. Brahimin musiikki nousee pakolaisleireillä vietetyn lapsuuden kovista kokemuksista. Soutak-levy varsinkin on erinomainen.
On ilahduttavaa löytää uusi, mielenkiintoinen runoilija. Kristian Blombergin nimi on ollut kenties etäisesti tuttu, onhan Blomberg ollut monessa mukana, muun muassa Poesian perustajajäsenenä ja useiden palkintojen voittajana ja ehdokkaana. Blombergin runoihin en ole kuitenkaan vielä tutustunut. Nyt oli aika, kiitos kirjallisuusanalyysikurssin. Nappasin siis luettavaksi Blombergin tuoreimman kokoelman, vuonna 2019 ilmestyneen Kaikessa hiljaisuudessa -teoksen. Se on aika tukeva teos runokokoelmaksi, 133 sivua, ja aikamoinen runsaudensarvi se onkin. Teokseen mahtuu monenlaista enemmän tai vähemmän kokeellista runoutta. Aloitusosio ”Kaukaisuus” on ”poesialaista fragmentaarisuutta”, eli tuo mieleen Tennilän ja Marjamäen runokokoelmien vähäeleisyyden. Nämä aforistiset pohdiskelut ovat sellaisesta nauttiville oivallista pureskeltavaa, kuten vaikkapa tämä:
Ei valo eikä oksa,
vaan oksan läpi tuleva valo,
valon läpi tuleva oksa
”kuin havahtuminen, ilman varmuutta, / oliko – juuri tuossa – kirkonkellojen ensimmäinen lyönti”
”tulet / ilmaannut / vesityt / maadut”
”kohta”
”vasta”
Mutta miksi jokin kypsyy jonkin toisen alkaessa hajota? Muuntelin kysymystä vuosien ajan kuin loitsua ikävaiheesta toiseen. Kun sitten palasin päiväkirjojen avulla nuoruuteeni, hämmennyin miten paljon asioita jää kesken, sopimuksia pitämättä, ihmisiä tapaamatta, ilman että elämän yleinen tuntu siitä juurikaan muuttui.
Olen lukenut Pauliina Haasjoelta kaksi uusinta runokokoelmaa, Promessan ja Nausikaan. Nyt on vuorossa kurkistus varhaisempaan tuotantoon, jonnekin Haasjoen uran puolivälin paikkeille asettuva Pääskynen ja lepakko on ilmestynyt vuonna 2009. Motivaatio tähän kirjaan tarttumisesta tuli kirjallisuusanalyysin kurssilta, jossa runo tästä kokoelmasta on tarjolla analyysiesseen aiheeksi. Aikaisemman Haasjoki-kokemukseni myötä tähän tarttuminen olikin helppoa. Tyyliltään Pääskynen ja lepakko on tuttu Haasjoen uudemmista teoksista. Teksti on aika runsasta, ollaan proosarunon puolella, vaikka välillä ilmaisukeinona ovatkin ilmavammat säkeet. Kuvasto on täynnä luontoa ja eläimiä; pääskysiä ja lepakoita, mutta muutakin. Paljon metsässä käyskentelyä.
Olit rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset rimat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.
Promessa
Nausikaa
Pääskysen ja lepakon
Satu Erran (s. 1979) esikoisrunokokoelma Hetkenä minä osui tielleni kirjallisuusanalyysikurssin myötä. Luennoitsija käytti erästä kokoelman runoa havainnollistamaan puhujuutta runoudessa ja toinen kokoelman runo on tarjolla analysoitavaksi. Oli siis tarpeen perehtyä laajemmin, mistä tässä on kyse.
Erra on tosiaan ensimmäistä kertaa asialla, kustantajanaan runouden alalla ansioitunut Poesia. Kokoelma löi siinä määrin läpi, että se oli Helsingin Sanomien esikoispalkinnon ehdokkaana.
Hetkenä minä jakaantuu viiteen osioon, joiden lisäksi lopusta löytyy vielä ”Oikaisuja”. Heti ensimmäisen osion ensimmäisessä runossa esitellään ”hän”: ”Hymyillessään hän näyttää siltä kuin pitäisi jostakin kiinni hampaillaan”. Tällainen vähän epämääräinen kuvailun kohde tai puhuja esiintyy runoissa taajaan. Myös puut esiintyvät runoissa usein. ”Jokainen tuntee / puun joka on enemmän puu kuin muut puut”.
Erra pudottelee tekstiä sivuille kepeän leikkisästi. Välimerkitys on laihanpuoleista, mutta rytmiä ja rakennetta luodaan tyhjällä tilalla, sisennyksillä ja sen painavampia ovat sitten huutomerkit ja pisteet, missä niitä esiintyy.
Kielessä on myös aukkopaikkoja, poisjätettyjä asioita, kieliopillista rikkonaisuutta. Havainnointia, joka valuu välimerkittä ja muodostaen monella tavalla avautuvia rakenteita. Vaikka tähän tapaan:
Sitten sulaa talven poski lipuu selälle
uppoaa kummaa uppoamista ja pinnan nousua
kohti saarettomuutta ettei ole rantoja eikä näkymiä
Hetkenä minä
”puhun minusta enkä silloin voi olla puhumatta itsestäni
Hetkenä minä
Ostan kirjoja hyvin harvoin. Nyt S&S onnistui kuitenkin viekoittelemaan minut kirjaostoksille markkinoimalla Anu Kaajan uuden Rusetti-romaanin erikoispainosta. Numeroitu ja signeerattu erikoispainos on paitsi ilahduttava ylellisyysesine, myös tavanomaista versiota parempi nelivärikuvituksensa vuoksi. Tähän satsasin mielelläni, sen verran hyvän vaikutelman jättivät Kaajan edelliset romaanit Katie-Kate ja Leda. Rusetti on taideromaani, siitä ei ole epäselvyyttä. Miten sen tiivistäisi? Kokeillaan tällaista: autofiktiivinen kertoja haltioituu kahviloissa ja taidemuseoissa esineistä, taideteoksista ja ihmissuhteista. Siinä sivussa pohditaan vaikkapa luksuksen takana pilkottavaa kärsimystä, kahvitaidetta ja Grand Tour -kulttuuria. Rusetista paistaa läpi eurooppalainen kulttuuriperintö: se on vahvasti kytköksissä tällaiseen vanhaan traditioon. Siinä ei toki Kaajan aikaisemman tuotannon valossa ole mitään yllättävää. Kaajan teos leikittelee. Kertoja istuu kahvilassa (”jossa olen yksin koko tämän ajan, silloinkin kun ajattelen muita paikkoja ja aikoja”), edessään asetelmana joukko arkipäiväisiä kahvilaesineitä. Tämä pienoismaailma edustaa runsasta vaurautta. Kertoja käy keskustelun jokaisen esineen kanssa; mitä hänelle kertoo pulloon asetettu neilikka, mitä kahvikuppi, mitä asetti sen alla? Toisena juonteena kulkee autofiktiivinen kerronta ihmissuhteista. On kolme rakastettua, entistä tai nykyistä, jotka on nimetty lävistystyyppien mukaisesti Industrialiksi, Septumiksi ja Snakebiteksi. On ystävä, Jussi. Näiden ihmissuhteiden ja Euroopan kaupungeissa koettavien romanttisten kuvioiden nousut ja laskut ovat keskeinen osa teosta. Lisäksi on taide. Jos olet koskaan miettinyt, ketkä ja mitkä ovat kuumimmat, hekumallisimmat ja hätkähdyttävimmät renessanssipojat tai barokkiasetelmat, Kaaja listaa teoksessaan parhaat. Tässä kohtaa tullaan erikoispainoksen iloihin: kuvataide on kirjassa merkittävässä osassa ja onhan paljon miellyttävämpää nähdä nämä teokset väreissä. Pienellä vaivannäöllä teosten kuvat löytää onneksi internetistä. Kirjasta herää kyllä muutenkin paljon googlailtavia kaninkoloja; monia asioita, joita Kaaja kuvailee tavalla, joka houkuttelee tutustumaan tarkemmin. Rusetti onkin ihastuttavan runsas, tähän on purettu kaikenlaisia mielenkiinnon kohteita; tässä on ensyklopedisen romaanin piirteitä. Onneksi se on genre, josta nautin suuresti. Rusetti onkin monin tavoin ilahduttava teos ja on poikkeuksellisesti mukavaa, että se on omassa hyllyssä, jotta siihen voi palata vielä joskus.
– En tiedä. Joskus tuntuu, että maailmassa kaikki on pahaa ja päättyy surullisesti ja että kannattaako sitä tavoitella yhtään mitään.
– Kannattaa, Jussi sanoo varmalla äänellä, enkä väitä vastaan.
Lastenkulttuurin saralla ahkerasti työskennellyt Jari Mäkipää (s. 1978) tunnetaan erityisesti Etsiväkerho Hurrikaani -kirjoistaan, joita on vuoden 2004 jälkeen ilmestynyt jo lähes 20. Vuonna 2017 Mäkipää aloitti uuden Masi Tulppa -kirjasarjan, jonka avausosa Pääsy kielletty! on. Jussi Kaakisen kansikuva antaa jo osviittaa, mitä tuleman pitää: pelimaailmassa liikutaan. Yhdeksänvuotiaalla Masilla on elämä järjestyksessä ja kesäloma suunniteltu: luvassa on uuden suosikkipelin pelaamista, leffojen katselua, sarjakuvalehden piirtämistä ja mikropitsojen syömistä. Yksin, ilman häiriöitä. Valitettavasti vanhemmat lyövät kapulaa rattaisiin. Eivät omasta aloitteestaan, toki, vaan uusien naapurien huolestuneisuuden innoittamana. Naapureilla on myös tavattoman ärsyttävä Pellervo-poika, joka tunkee nenäänsä Masin asioihin. Vaan ei voi mitään: Vahtisilmä-firman kanssa sovitaan viikon koeajasta ja Masi saa riesakseen lastenvahdin. Nokkelana kaverina Masi onnistuu hankkiutumaan lastenvahdistaan eroon, mutta valitettavasti se tarkoittaa vain sitä, että seuraavana päivänä tilalle tulee uusi ja Masilla on edessään uusi ongelma ratkaistavaksi. Kirja rakentuu pelimäisesti tasoista, joista jokainen tarjoaa uuden pomon voitettavaksi. Siinä sivussa Masi tulee sitten oppineeksi jotain uutta ja ehkäpä vähän ystävystyy Pellervonkin kanssa. Masi Tulppa tuntuu vähän Risto Räppääjän serkkupojalta. Samansorttista on huumori ja sivuhahmoissa on samankaltaista sekoilua. Kirja on hauska, sopivasti opettavainen ja mukavasti kytköksissä pelimaailmaan. Tähän on helppo tarttua, kirja on sopivasti vähätekstinen ja nopealukuinen ja soveltuu sikäli monentasoisille lukijoille. Jussi Kaakisen kuvitus tuo tarinaan mukavasti lisämaustetta ja tuo videopelimaailmaa vielä lähemmäs.
Annika Suvivuo on luonto-ohjaaja ja toimittaja, jonka esikoisteos Matka jään reunalle vie lukijan jään pariin. Tässä kokemuksellisessa tietokirjassa Suvivuo kartoittaa jään olemusta monin eri tavoin. Kirja rönsyilee mukavan vapautuneesti erilaisiin suuntiin. Ensin aloitetaan pääskyistä. Kesäisten lintujen yhteys jäähän tuntuu etäiseltä, kunnes muistaa Carl von Linnén nykymittapuulla aika hourupäiseltä tuntuvan uskomuksen siitä, että pääskyt viettävät talvensa kaivautuneena järvien pohjamutiin. Koska miksipä ei, ja mitäpä hyviä teorioita sen kummemmin perustelemaan tai tutkimaan. Jäästä on tietysti mahdotonta puhua puhumatta ilmastonmuutoksesta. Siihen tarjoaa näkökulmansa herra Yhdeksäntoista, ranskalainen opiskelija, joka on tullut Lammin biologiselle asemalle tutkimaan muun muassa eläinlajeja kosteikkojen rannoilla. Talvisaikaan tätä olisi helppo tutkia lumeen jääneistä jäljistä, mutta juuri sinä talvena lumi antaa odottaa itseään. ”Samalla mietin itsekseni, että tammikuussa 2020 jää muistuttaa sellaista rakasta ihmistä, jonka kiireet ovat varoittamatta ja äkkiä lisääntyneet. Suhteeseen hiipii yksipuolisesti lahoavan ystävyyden merkit.” Pingviineistä ja antarktisista olosuhteistakin puhutaan. Mikäpä olisi keisaripingviiniä parempi voimaeläin kaamosmasennuksen voittamiseen. Naparetkeilyn historia ja sen miehisyys herättää Suvivuossa ihmetystä. Nykyään onneksi naisetkin saavat tutkia jäätä ja retkeillä ääriolosuhteissa, eikä kukaan torppaa naisten pääsyä matkaan vaikkapa kampaamoiden puutteella, kuten Douglas Mawson aikoinaan. Aiheiden kirjo jään ympärillä on häikäisevä. Suvivuo kirjoittaa Adolf Nordenskjöldistä, jäämiinoista, avantoon vajoamisesta, jääteistä, kionofobiasta, hoitokalastuksesta, Grönlannista, koirista ja ties mistä. Samalla kirja on kuitenkin tiivis, alle 200-sivuinen, eikä missään vaiheessa sorru turhan laveaan jaaritteluun. Aiheesta toiseen siirrytään kiitettävällä ripeydellä. Hyvää luontoesseistiikkaa on ilo lukea – vaikkapa Riikka Kaihovaaran tekstejä – ja tämä teos liittyy siihen seuraan mukavasti. Vaikka tämä ei varsinaisesti esseeteos olekaan, omakohtainen tietokirjallinen tyyli on kuitenkin hyvin esseemäinen ja kirjan luvut ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia. Yhdistelmä uuden oppimista, kokemusten välittymistä ja tarinointia toimii. Suvivuon kokemukset ja kertomukset ovat kiinnostavia ja tarjoavat jäästä ja siihen liittyvistä luontoilmiöistä uusia tiedonvälähdyksiä luontoaiheista kiinnostuneille lukijoille.
Olga PalonAion kertoa nyt kaiken -teoksen luvattiin katalogissa tutkivan kielen ja kertomisen mekanismeja ja ”ajavan autofiktiivisen totuuden iloisesti nurkkaan”. Tämä kuulosti hyvältä ja johti kirjastovaraukseen, koska suhteeni autofiktioon on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Vaan miten kävi? Aion kertoa nyt kaiken on novellikokoelma, joka jo itsessään on vähän poikkeuksellista. Uusia novellikokoelmia ei ilmesty kovin paljon. Kokoelma on runsas, siinä on yli kaksikymmentä tekstiä. Osa niistä on hyvin lyhyitä välipaloja, mutta luettavaa joka tapauksessa riittää runsaasti. Kokoelman avaa tällainen lyhyt välipala, pieni kertomus naisesta, joka varautuu maksamaan matkansa kuoleman lautturille kertomalla tarinoita, jotka hän on kirjoittanut muistikirjaansa. ”Sitten muistikirja varastettiin, eräs kirjailija löysi sen, julkaisi parhaat palat novellikokoelmassaan ja saavutti suuren suosion.” Hupsis! Ensimmäinen pidempi novelli ”Rahtilaiva” on edustava esimerkki novellikokoelman tyylistä. Siinä minäkertoja kuvailee matkaansa rahtilaivalla, ”pois sinun luotasi”. Tyylinsä puolesta tämä voisi olla autofiktiivistä tai muuten omaelämäkerrallista kirjoittamista. Ei se kuitenkaan ole; se on minäkertojallinen novelli, eikä ole mitään syytä yhdistää kirjoittajaa ja kertojaa. Myöhemmin tässä kokoelmassa – ilahduttavassa ”Runous”-novellissa, jossa jäykän analyyttinen kertoja lähtee perehtymään runouteen odottamattomasta suunnasta – kohdataan tunnettu kirjailija, jolla on painavaa sanottavaa kertojuudesta:
– Siis SINÄ et ole sama asia kuin kirjoittamasi minä-kertoja, tai edes runon puhuja! Sun täytyy erottaa itsesi tästä, siis tää on just tätä kun ihmiset ei enää erota näitä, kirjailija pauhusi.
”Tilanne kärjistyi ja nuori nainen menetti henkensä.”
Aion kertoa nyt kaiken
Nyt esikoisteoksensa julkaiseva Tuomas Aitonurmi (s. 1988) on Raumalta lähtöisin oleva, nykyisin Helsingissä asuva kirjastoalan ammattilainen. Minulle hän on tuttu varsinkin runoista kirjoittaneena kriitikkona ja Kirjasampo-palvelun toimittajana. Näistä lähtökohdista Aitonurmen esikoisteos, esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni, ylitti helposti kiinnostuskynnyksen.
Minua kiusattiin ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle. Kohtasin haukkuja, pilkkaa, tönäisyjä, mitätöintiä ja nöyryyttämistä sekä koulussa että sen ulkopuolella. Se oli jatkuvaa väkivaltaa.
Tämä on totuuteni, jota en halua jättää kirjoittamatta. Hiljaisuus ei suojele minua enää miltään.
”Tuomaksesta ei pitänyt tulla sellaista kirjoittajaa, joka kirjoittaa läheltä omaa elämäänsä.”
Jean Genet'n
Varkaan päiväkirja
”Sinä olet vaivannut minua pitkään, Stilitano. On nimittäin niin, että homomiehet päätyvät vielä nykyisinkin helposti samanlaisiin asetelmiin kuin Varkaan päiväkirjan kertoja sinun kanssasi. Minä elin joskus stilitanojen keskellä.
Fanni Niemi-Junkolan
Suoja
Antti Röngän
Jalat ilmassa
”Suutuin, kun näin kuvauksen kirjasta kustantamon katalogissa.
Jalat ilmassa
Anohnille
I Am a Bird Now
Georges Perecin
Tiloja / Avaruuksia
”Ehkä löydän vielä joskus esineiden poetiikan, joka resonoi minussa. Ehkä tulen vähitellen sinuiksi fyysisen maailman kanssa.
”Haluan purkaa tuhoisia valtahierarkioita lopun elämääni, mutta hetkeen hiekkakentällä en voi palata. Olin lapsi ja potkin toista maassa makaavaa lasta, koska halusin kadota harmaaseen massaan; en halunnut huomion kiinnittyvän minuun. Olen koskettanut harmaani ydintä.
”Kerron, miten olen sen nähnyt”
On kysyttävä, miksi tässä maailmassa vihaista miestä täytyy pelätä, vaikka hän ei olisi koskaan ollut väkivaltainen.
On vastattava: ne muut.
Tahdon, että uusi mies pyyhkii miehen ympäriltä rajat. Näkee, miten muu elävä on samaa arvoa ja ainetta, vettä ja tomua kuin hän. Ja se riittää. Voi olla täydemmin kuin ikinä. Kiipeämättä kenenkään yli, kaatamatta ketään pois tieltä.
Amerikkalainen Celeste Ng tuli suomalaisille lukijoille tutuksi toisella romaanillaan Tulenarkoja asioita, jonka Gummerus julkaisi suomeksi 2019. Reese Witherspoonin suosioon päässyt romaani on Ngin suosituin teos tähän asti. Seuraavana vuonna suomeksi saatiin Ngin esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa vuodelta 2014. Nyt Ng on tehnyt uuden romaanin, joka ilmestyy heti tuoreeltaan suomeksi. Suomentaja on vaihtunut: aikaisemmat romaanit suomentaneen Sari Karhulahden sijasta tämän on suomentanut Taina Helkamo. Kadonneet sydämemme on hienovarainen dystopiaromaani, joka kertoo kepeästi vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Siinä Yhdysvallat on käynyt läpi vakavan taloudellisen kriisin, jonka syypääksi todettiin Kiina. Kriisin jälkeen maassa on runnottu läpi PACT-laki, joka suojelee ”amerikkalaista kulttuuria ja perinteitä”. Suosi amerikkalaista ja ennen muuta epäile kaikkea, mikä vaikuttaa vähänkään kiinalaiselta. Laki on johtanut muun muassa laajamittaiseen kirjojen sensurointiin ja opetuksen ideologisoitumiseen. Ilkeimmillään se tarkoittaa lasten käyttämistä kulttuurisodan välineinä: epäilyttäviltä aasialaistaustaisilta perheiltä otetaan lapset pois, sijoitettavaksi jonnekin järjestelmän syövereihin. Kirjan päähenkilönä on Bird, nuori poika, joka asuu isänsä kanssa. Hänen äitinsä on kadonnut, tai oikeastaan pyyhitty kokonaan perheestä pois. Äiti on epäilyttävä kiinalaisamerikkalainen runoilija, joka muun perheen on ollut pakko kieltää täysin selviytyäkseen vainolta. Sittenkin Birdin puoliksi kiinalaiset piirteet aiheuttavat ongelmia ja häneltä vaaditaan aivan erityistä kuuliaisuutta PACTia kohtaan. Eräänä päivänä Bird saa postia. Hän tunnistaa lähettäjän heti äidikseen: kirje on osoitettu Birdille, eikä kukaan muu käytä sitä nimeä enää. Kirjeessä on vain piirustus: paperiarkki täynnä pieniä kissoja. Mitä äiti haluaa sillä sanoa? Lopulta kirjeen salaisuus selviää Birdille ja hän päättää lähteä selvittämään, minne äiti on kadonnut, miksei hänestä ole kuulunut mitään ja miksi äidin runokokoelmasta lainattu lause on päätynyt PACTin vastaisen protestoinnin iskulauseeksi. Kadonneet sydämemme on kiehtova kirja, joka käsittelee mielenkiintoisia teemoja. Ajankohtaiselta tuntuu kirjan tapa kuvata näennäisesti myönteisten asioiden kautta järjestelmään hiipivää fasismia. Kukapa ei kannattaisi amerikkalaisen kulttuurin suojelemista! Lasten edusta nyt puhumattakaan. Jos kyseenalaistaa, onko lasten vieminen vanhemmiltaan lasten edun mukaisesti, saa pian huomata olevansa itse seuraavana listalla. Tällainen vaivihkainen sorto- ja hiljennysmekanismi ei ole mitenkään kaukaista kuvitelmaa. Lasten käyttäminen aseena on sekin tuttua tosimaailmasta. Ei tarvitse katsoa Suomea kauemmas: se miten saamelaisten lapsia vietiin vanhemmiltaan koulutuksen nimissä ei ole kovin kaukana siitä, mitä Ng kirjassa kuvaa. Ngin lähimpänä pontimena on ollut Yhdysvalloissa vuonna 2018 alkanut käytäntö erottaa paperittomien maahanmuuttajien lapset ja vanhemmat toisistaan. Yksi kirjan hahmoista on nimetty maahanmuuttajaperheiden hyväksi lahjoituksen tehneen henkilön mukaan. Näiden synkkien aiheiden lisäksi kirja käsittelee paljon sanoja ja kieltä. Birdin äiti on runoilija ja isä kielitieteilijä. Kirjassa pohdiskellaan etymologioita, sanojen merkityksiä, sanojen voimaa. Kirjastonhoitajat näyttäytyvät kirjassa sankareina ja kirjojen, lukemisen ja tarinoiden kertomisen merkitystä korostetaan. Kun tarinaa kertoo tarpeeksi usein, sen kuulee moni ja monista tarinan kuulevista joku aina kertoo sen eteenpäin, jolloin tarina alkaa elää ja voi osaltaan olla muutoksen siemen. Se on lohdullinen viesti. Ei tässä kirjassa PACTia ja sortovaltaa noin vain kaadeta, mutta kirja näyttää esimerkkiä tavoista, joilla yksittäiset ihmiset voivat tehdä vastarintaa alistavaa järjestelmää kohtaan. Kadonneet sydämemme on taitavasti kirjoitettu kirja. Celeste Ng kirjoittaa hyvin; hän on ajassa kiinni, tuo kiinalaisamerikkalaista näkökulmaa asioihin ja on tarinoiden ja pienten ihmisten puolella.
Mitä kirjallisuus on ja miten sitä analysoidaan? Näitä kahta pientä kysymystä Johdatus kirjallisuusanalyysiin lähtee purkamaan auki. Tieteellinen teos on tarkoitettu ensisijaisesti kirjallisuudentutkimuksen oppikirjaksi, mutta kyllä tähän kirjaan voi tarttua kuka tahansa kirjallisuuden syvemmästä käsittelystä kiinnostunut lukija. Kirja lähtee sen verran perusteista, että ainakin lukiopohjalta sen pitäisi olla ymmärrettävissä. ”Kirjallisuus” kuuluu niihin käsitteisiin, joista jokaisella on varmasti jonkunlainen intuitiivinen käsitys, mutta joiden täsmällinen määrittely on hyvin vaikeaa. Lisähankaluuden tuo se, että se, mitä kirjallisuudella on kulloinkin ymmärretty, on vaihdellut aika lailla vuosisatojen aikana. Johdatus kirjallisuusanalyysiin rajaa tarkastelun länsimaisen kirjallisuuden sisälle; se, mitä kirjallisuudella on muualla maailmassa tarkoitettu, onkin kokonaan oma asiansa. Kirjallisuus voidaan rajata tarkoittamaan kirjoitettua kieltä – mutta entä sitten äänikirjat? Onko elokuva kirjallisuutta, jos näytelmät ovat? Toinen kriteeri on fiktiivisyys, mutta tokihan kaunokirjallisuuden laitamilla on monenlaisia ei-fiktiivisiä kirjallisuuden muotoja, kuten esseet ja ei-fiktiiviset kirjat, jotka eivät kuitenkaan ole tietokirjallisuutta. Puhumattakaan sitten esimerkiksi historiankirjoituksen tarinallistumisesta. Lopulta kirjallisuudella pitäisi olla esteettinen funktio, mutta onko sekään kaikessa kirjallisuudessa sitten olennaista. Kertomakirjallisuutta tarkasteltaessa voidaan todeta, että kyse on siitä, miten tekijä kommunikoi vastaanottajien kanssa tekstin välityksellä, eli esittämällä kertomuksen. Luonnollisesti modernissa romaanissa itse kertomus voi olla aika pienessäkin osassa. Muutenkin teosta on syytä tarkastella monipuolisempana kokonaisuutena kuin vain siinä, millainen kertomus kerrotaan. Mutta se on hyvä alku! Päästään siis perusasioihin, kuten aiheen, teeman ja motiivin käsitteisiin, henkilöihin, ympäristöön, juonenrakennukseen ja niin edelleen. Kirjallisuudenhistoriaakin käydään läpi, niin että lukijalle muodostuu jonkinlainen käsitys kertomakirjallisuuden historiasta antiikin eepoksista postmoderniin romaaniin. Runouden käsittely aloitetaan antiikista ja edetään keskiajan läpi nykyaikaan. Sitten pureudutaan runouden piirteisiin. Ensin käsitellään rytmi, alkaen perinteistä: jos olet koskaan miettinyt, mitä ovat jambit, trokeet, daktyylit ja anapestit, kreikkalaiset runomitat käydään läpi vallan riittävällä perusteellisuudella. Rytmeistä ja riimeistä siirrytään kuvallisuuteen ja esitellään tavallisimmat kielikuvat: symbolit, allegoriat, metaforat, metonymiat ja niin edelleen. Lopuksi käsitellään vielä runon puhujuutta: kuka puhuu ja kenelle? Runsaat esimerkit edistävät ymmärrystä hyvin. Draamaosastolla esitellään teatteria instituutiona ja historiaa jälleen kerran antiikista ponnistaen. Draaman analyysissä esitellään draamalle ominaisia käsitteitä, kuten näytelmän rakennetta, juonen toteutusta, henkilöhahmoja, dialogeja, monologeja ja aikaa ja paikkaa. Myös modernia draamanjälkeistä teatteria esitellään. Analyysi, joka tähtää muuhun kuin teoksen monimutkaisen kokonaisuuden ymmärtämiseen, jää aina jossakin mielessä vajaaksi. Varsinaisesta kirjallisuusanalyysistä onkin kysymys vain silloin, kun analyysissä tähdätään teoksen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja tulkintaan. Tämän saavuttaminen edellyttää muutakin kuin analyysikäsitteiden käyttöä, vaikka niillä onkin oma roolinsa analyysin tekemisessä. Kirjallisuusanalyysi on kiinnostava ala. Muistan, miten takkuista runoanalyysien tekeminen minulle lukiossa 25 vuotta sitten oli. Kun tein kirjallisuustieteen opintoja yliopistossa 20 vuotta sitten, olin edelleen varsin kuutamolla. Nyt parikymmentä vuotta ja parituhatta luettua kirjaa myöhemmin alkaa tuntua siltä, että osaan jostain ehkä jotain sanoakin. Olen myös sisäistänyt sen viisauden, että kirjallisuusanalyysissähän saa sanoa oikeastaan ihan mitä tahansa, kunhan sen pystyy perustelemaan kohdetekstillä. Johdatus kirjallisuusanalyysiin on mainio perusteos aiheesta. Ei tästä aiheesta suomeksi taida kovin monia muita perustason oppikirjoja ollakaan. Vähän kuivakkaa luettavaa tämä on, mutta aika harva oppikirja ylipäänsä onnistuu olemaan todella kiehtovaa, mukaansatempaavaa tekstiä. Tässäkin on pitänyt käsitellä varsin laajoja aikavälejä ja historiallisia näkymiä. Kerralla luettuna tämä jättää pään herkästi vähän pyörälle, mutta tulen varmasti palaamaan teoksen pariin siinä vaiheessa, kun nyt suorittamallani kirjallisuusanalyysin kurssilla tulee aika laatia novelli- ja runoanalyysit.
Vuonna 2021 Jukka Aalho teki GPT-3-kielimallin kanssa Aum Golly -runoteoksen, jonka runot syntyivät Aalhon kuratoimina GPT-3:n annetuista kehotteista laatimista teksteistä, jotka Aalho sitten suomensi. Nyt kielimallikentällä on tapahtunut ilmeinen muutos, kun ChatGPT on tullut käyttöön. Ei siis ole yllättävää, että Aalho on tehnyt Aum Gollylle jatko-osan ChatGPT:n kanssa. Kuvitus on myös saanut uutta potkua Midjourney-työkalusta. Kuvitus onkin selvästi tullut askeleen eteenpäin edellisestä. Kansikuva on hieno ja runojen kuvituksena olevat kuvat ovat monet kauniita ja kiinnostavia. Eivät ihmiskuvittajat vielä ole työttömiksi jäämässä, mutta Midjourneyn tasoinen työkalu tuottaa jo varsin käyttökelpoista kuvitusta. Siihen toki liittyy kaikenlaisia eettisiä ja tekijänoikeudellisia kysymyksiä, joihin en tässä sen syvemmin mene, mutta joista kiinnostuneet löytävät kyllä paljon keskustelua internetistä. Runot itsessään eivät ole ottaneet ihan samanlaista loikkaa parempaan. Viimeksi sanoin Aum Gollyn olevan parhaimmillaan koskettava ja hauskasti yllättävä. En tiedä, onko tämä seurausta omista odotuksista (”totta kai ChatGPT tekee parempaa jälkeä!”) vai mistä, mutta Aum Golly 2 ei aivan samanlaisia ilahtumisen hetkiä tarjonnut. ChatGPT:llä on jonkinlaista mieltymystä loppusointuihin, mikä ei välttämättä ole runoille eduksi. Kyllä näilläkin runoilla hetkensä on. ChatGPT kieltäytyy runolliseesti kuvaamasta kahden matemaattisen yhtälön välistä romanttista suhdetta, ”koska matemaattiset yhtälöt / ovat abstrakteja konstruktioita / joilla ei ole kykyä / tunteisiin tai suhteisiin”. Runoilijoiden ei siis vielä tarvitse olla huolissaan. Aum Golly 2 on hauska kuriositeetti ja dokumentti siitä, millaista tekstiä ChatGPT tuottaa tällaisella ohjauksella – koska inhimillistä ohjaustahan tässä on tarvittu. Ihmiskirjoittaja on valinnut aiheet, ohjaillut kielimallia ja kuratoinut tuotokset kirjan muotoon. Mielenkiintoisia käänteitä seuraa, kun tekoäly ottaa näitä vaiheita enemmän hoitaakseen. Etevänä markkinoijana Aalho on tuotteistanut runokokoelman hienosti. Seuraksi on mahdollista tilata kustomoitu, yksilöllinen runo. Laadukasta, sielua ravistelevaa runoutta Aum Golly 2 ei ole, mutta hauska lahjaidea jollekin kirjallisuudesta tai tekoälyistä kiinnostuneelle? Miksipä ei. Kyllä tämän parissa tovin viihtyy ja teos herättää varmasti ajatuksia ja keskusteluja tekoälyn mahdollisuuksista ja uhkakuvista.
ihmisyyden kokemus: loputtomasti etsimässä
hapuilemassa torkkunappia
Kuka oli Elizabeth Barrett Browning (1806–1861)? Viktoriaanisena aikana elänyt englantilaisrunoilija oli kaksitoistalapsisen perheen esikoinen ja aloitti runojen kirjoittamisen yksitoistavuotiaana. 15-vuotiaana hän sairastui ja kärsi lopun ikäänsä kivuista. Hänellä oli myös keuhko-ongelmia, mahdollisesti tuberkuloosi. Hän eli elämänsä alkuvaiheen kotonaan ilmeisesti vähän tyrannimaisen isän varjossa, kunnes nelikymppisenä avioitui runoilija Robert Browningin kanssa ja karkasi Italiaan. Isä jätti tästä hyvästä tyttärensä perinnöttömäksi. Barrett Browning oli aikanaan hyvin suosittu runoilija ja esikuva muun muassa Edgar Allan Poelle ja Emily Dickinsonille. Nykyaikana häntä ei taideta suuremmin muistaa. Jotain suomennoksia on ja sonetti ”How Do I Love Thee?” saattaa olla jollekulle tuttu (minäkin tunnistan tähän joskus törmänneeni). Nyt olennaista on kuitenkin ennen kaikkea se, että Barrett Browningilla oli rakas koira, spanieli Flush. Tämän koiran näkökulmaan tarttui Virginia Woolf. Runoilijan koira, englanniksi Flush : A biography ilmestyi vuonna 1933. Suomeksi se saatiin 50 vuotta myöhemmin Raija Mattilan suomentamana. Kirjassa Woolf kuvaa spanielien suvun historiaa ja Flushin alkuperäistä omistajaa, neiti Mitfordia, joka päätyy lahjoittamaan tämän kallisarvoisen rotuvaliokoiran ystävälleen. Niinpä Flush päätyy Lontoon Wimpole Streetille Barrettien perheen asuntoon, jossa Elizabeth viettää aikaansa enimmäkseen huoneeseensa sulkeutuneena. Koiranelämäkin tiivistyy hyvin rajalliseksi, vain satunnaisiksi puistokäynneiksi tiukasti hihnaan kiinnitettynä. Mikä muutos verrattuna aikaisempaan vapauteen kirmata nummilla ja vastata koiranluonnon kutsuun! Flushin ja Elizabethin elämään tulee suuri muutos, kun Robert Browning tulee mukaan kuvioihin. Elizabethille muutos on myönteinen; Flush puolestaan saa kilpailijan. Flushin protestoinnista huolimatta pari kuitenkin avioituu ja muuttaa Italiaan, jonne Flushkin tulee mukaan. Koiraa odottaa uudenlainen elämä Italian lämmössä. Lopulta kirja päättyy siihen, kun Flushin koiranelämä tulee päätökseensä. Runoilijan koira on mitoiltaan pienoisromaani; onhan koiran elämä mitaltaan ihmisen elämänkulkua tiiviimpi. Kirjaa kerrotaan hyvin paljon Flushin näkökulmasta. Kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta: se on sekä koiran elämäkerta että kuvaus Barrett Browningin elämän dramaattisimmista vuosista. Toisaalta kirja on myös yhteiskunnallisesti kriittinen kuvaus erilaisten ihmisten elinoloista: Woolf asettaa vastatusten Barrett Browningin perheen hyvinvoivan (orjatyöllä rahoitetun) elämän ja Lontoossa aivan lähinaapurustoon sijoittuvan köyhälistön kurjemman osan. Myös Italian olot asettuvat vastapainoksi Englannille, erityisesti koirien kautta: Woolf kuvaa englantilaista koirien rotupuhtautta ja sääty-yhteiskuntaa ja vertaa sitä Italiaan, missä koirat ovat sekarotuisia rakkeja. Flushkin oppii demokraattisempia taipumuksia keskustellessaan italialaisten koirien kanssa. Paikoin Woolf kuvaa jollain tapaa realistisesti, miten käsittämättömiä ihmisten asiat koiralle ovat; paikoin koiria inhimillistetään ja kuvataan, miten Flush puhuu muiden koirien kanssa hyvin inhimillisistä aiheista. Niinpä harmittoman tuntuisen koiran elämäkerran taustalta paljastuu yhteiskunnallista kritiikkiä, josta osa varmasti kohdistuu Woolfin omaan aikaan. Naisen asemaa yhteiskunnassa ja kirjoittajana sivutaan, samoin luokkakysymyksiä, elinympäristön vaikutusta ihmiseen ja ties mitä. Pienoisromaaniin on saatu mahtumaan paljon. Kaiken tämän avaamisessa hyödyllisenä taustamateriaalina oli Wikipedian artikkeli kirjasta, sen kautta pääsee syvemmällekin jatkamaan, jos aihe kiinnostaa. En olisi tähän kirjaan varmastikaan tarttunut ilman Instagramissa järjestettävään Kevät Virginian kanssa -kimppalukua, jossa helmikuussa kehotettiin nimenomaan tarttumaan Woolfin kevyempiin kirjoihin. Kannatti tarttua – tämä oli kerrassaan mielenkiintoinen teos.
Panu Tuomi on tamperelainen runoilija, jonka ura on jatkunut jo lähes 30 vuotta: esikoiskokoelma Iris ilmestyi vuonna 1995. Uusia kokoelmia ilmestyi alkuun parin vuoden välein, mutta nyt edellisestä kokoelmasta, Hiekkalinnojen alkemia, on jo seitsemän vuotta. Minulle Tuomi on runoilijana uusi tuttavuus, joten en osaa sanoa, miten Kardinaali Zen suhtautuu aikaisempaan tuotantoon. Mitä tulee mieleen kardinaaleista? Katolinen kirkko, tietysti. Matemaatikolle kardinaaliluvut ja biologille lintu. Linnuista tässä ei puhuta, mutta kirkollisista ja matemaattisista kardinaaleista. Kirjan aiheena on kaksi kardinaali Zeniä: ensimmäinen, Giovanni Battista Zen, eli 1400-luvulla Veneton alueella, toinen, Joseph Zen Ze-kiun on edelleen elossa oleva Hongkongin eläköitynyt kardinaali. Kolmaskin kardinaali löytyy: Nicolaus Cusanus, matemaatikko, kardinaali ja 1400-luvun alussa ennen Kopernikusta maakeskistä maailmankuvaa ehdottanut tähtitieteilijä. Kirjan ensimmäinen osasto, ensimmäinen kardinaali Zen, on kasvava kardinaalilukujen sarja. Ensimmäisessä runossa on yksi säe: ”Nimeni on Kardinaali Zen”. Toisessa runossa on kaksi säettä, kolmannessa kolme ja niin edelleen aina 22:een asti. Toinen osasto, toinen kardinaali Zen, on rakennettu samalla tavalla, mutta nyt runot alkavat pitkinä ja lyhenevät runo runolta. Kolmas osasto, oodi Cusanukselle, on suppeneva ja laajeneva sarja, joka alkaa yhdestätoista säkeestä, pienenee yhteen ja kasvaa sitten takaisin yhteentoista. Rakenteelliset säännönmukaisuudet ovat aina kiinnostavia ja tässä hauskalla tavalla uskonto ja matematiikka leikkaavat. Runot on aseteltu hyvin väljästi, runsain rivivälein, mikä on jakanut pisimmät runot kahdelle sivulle. Tämä väljyys tuntuu minusta jo vähän liialliselta. Itse olisin tiivistänyt, luettavuuden nimissä. Nyt kun asettelussa ei ole mitään vaihtelua, koen ettei tekstin väljyys oikein tuo tähän lisäarvoa. Säkeet ovat lyhyitä, sana tai kaksi, joten runot putoilevat vähäeleisesti ja vähän kerrallaan. Se, minkä verran valittu rakenteellinen ratkaisu sitten runokokoelmaa palvelee, on jotain, mitä voi jäädä miettimään. Sisältö on kuitenkin kiinnostavaa. ”On olemassa / helmiveneitä / ja krotteja, / Mariaanien / ilmestyksiä, / jotka lymyävät / niin syvällä / että ne ovat / alkuhämärälle / velkaa” – onpa mainiosti sanottu (mutta voitte tosiaan pohtia, mitä tuo töksähtelevä säejako antaa). Toinen ilahduttava ajatus: ”Tulee mieleen / täydellinen / timantti / jollaista ei ole, / sillä timantti / ilman virheitä / olisi pelkkää / valoa”. Tällaisia ajatelmia, paradokseja ja puolimystisiä mietteitä Kardinaali Zenissä on runsaasti. Kokonaisuus on viehättävä ja ajatuksia herättävä. Tähän kardinaalien maailmaan kannattaa uppoutua hetkeksi.
Nobelisti Svetlana Aleksijevitš tunnetaan dokumentaristista romaaneistaan. Afganistanin sotaa käsitellyt Sinkkipojat ilmestyi alunperin vuonna 1991, pian sodan päättymisen jälkeen. Tämä Pauli Tapion suomennos perustuu vuonna 2013 ilmestyneeseen kirjan toiseen painokseen, joka lisää loppuun kuvauksen Aleksijevitšiä vastaan 1990-luvulla Valko-Venäjällä käydystä oikeusjutusta. Sinkkipojat vyöryy päälle lohduttomana virtana todistajanlausuntoja. Ne jakautuvat kolmeen kategoriaan: on Afganistanissa palvelleita sotilaita, siviilinä palvelleita ja kaatuneiden sotilaiden äitejä. Kaikki kertomukset ovat yhtä lailla kammottavia. Kirja kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan, sekä taistelukokemuksia että niitä monia tapoja, joilla neuvostojärjestelmä sotilaita sorti ja alisti. Järjestelmä nimittäin on läpimätä, se tulee selväksi. Välistävetäjiä on joka tasolla. Varusteet ovat suuren isänmaallisen sodan aikaisia ja ruokana on makrillisäilykkeitä vuodelta 1956. Sotilaita motivoi Afganistaniin mahdollisuus tuoda sotasaalista, kuten japanilaisia mankkoja ja uimahousuja, koruja tyttöystäville ja huiveja äideille. Monesti vain tullivirkailijat vievät kotiinpalaajilta tuomiset itselleen. Moni palaa kotiin sinkkiarkussa tai ilman jalkoja, käsiä tai silmiä. Yhä useammin ajattelen – Tšernobylin ja Afganistanin ja Valkoisen talon tapahtumien jälkeen – että emme ole kokemuksiemme veroisia. Emme työstä menneisyyttämme, kaikki ovat aina vain uhreja. Ehkä juuri siksi kaikki aina toistuu. Nämä Aleksijevitšin sanat oikeudenkäynnissään kaikuvat totuutta. Nytkin parhaillaan Ukrainassa toistuu Venäjän likainen sota, jonne nuoria miehiä kärrätään puutteellisin varustein ja olemattomalla koulutuksella kuolemaan syistä, jotka ovat vähintään epämääräisiä ja palvelevat jonkun rajallisen eliitin etuja. Näin Afganistaninkin sodan yhteydessä oli. Oikeudenkäynnissäkin Aleksijevitšiä vastaan ovat yksittäiset ihmiset, jotka järjestelmä on komentanut muuttamaan mielensä. Todelliset vastuulliset ovat jossain piilossa taustalla. Sinkkipojat ei ole helppo kirja. Se on raskasta luettavaa, sen verran kamalia tarinoita sotilaat kertovat. Tarinoissa toistuvat samat asiat, mutta toisteisuus on paikallaan alleviivaamaan totuutta. Tietysti tämä kirja on Aleksijevitšin näkemys ja muotoilu haastatteluiden perusteella ja dokumenttiromaani on jo genrenä mielenkiintoinen sekoitus dokumenttia ja kirjailijan tulkintaa. Väkevästi tämä romaani silti sodan kammottavuudesta todistaa. Valitettavasti tämä kirja on edelleen ajankohtainen ja tarpeellinen.