Mikko Saari

Millaisia mielleyhtymiä herättää nimi Suklaaöylätti? Öylättihän on pääasiallisesti uskonnollinen käsite ja ilman uskonnollisia merkityksiään ei maistu oikein miltään. Suklaasta tehty öylätti sen sijaan voisi olla suussasulava, maukas elämys, joka menee kuitenkin nopeasti ohi. Kirjan tasaisen suklaanruskea kansi ei anna oikein lisänäkemystä sisällöstä.    Sisällysluettelo sen sijaan antaa. Teos jakautuu kolmeen osaan. ”Insomnia” kertoo isäksi kasvamisesta, ”Kaupunki”-osion runot ovat pisteitä Helsingin kartalla ja laajin osa ”Suklaaöylätti” on kaatoluokka, josta löytyy kaikennäköistä, mukaanlukien sitä nimen vihjaamaa uskonnollista pohdiskelua.    Käsikirjoittaja, toimittaja ja ohjaaja Markus Palmén on ammattikirjoittaja, jonka isyys sysäsi aktiivisemman runojen kirjoittamisen pariin. Isäksi tuleminen on miehen elämän suuria murroskohtia, joka ravistelee tekemään uusia havaintoja maailmasta. Tämä esimerkiksi oli minusta vallan kelpo oivallus elämän ja lisääntymisen luonteesta:   

Holtittomin, hullunrohkein tekoni
on samalla luonnollisin.

Nyt siis puhutaan enää päivistä
ja mieleeni tulee, että
uuden syntymän aiheuttajana
viattomuuteni on mennyttä.
En ole enää tahtomattani syntynyt, elämän uhri
vaan elämän täysivaltainen osakas, apologeetti. 

”Joskus raivostun / usein / ärähdän vauvalle hampaiden välistä”

”Isyydessä ei totta vieköön ole mitään sovinnaista. / Tämä on verta ja kauhua.

Suklaaöylättiä

”Miten kertoa siitä, kun / tuuli sieppaa Vallilasta / uhkean Arabican tuoksun / ja tuo sen riisuutuviin puistoihin?”

”Jeesus puhui paljon / mutta ennen kuin ehdin mitään kysyä.”

Kirjoitanko manifestin
vai
otanko torkut?
Suurta on elämä täällä. 

Suklaaöylätti

Laura Finskan esikoisromaani Muut esille tulevat asiat ehti ensimmäisenä vuoden 2023 esikoisena luettavaksi. Helsingin kesään sijoittuva romaani kertoo kolmesta nuoresta ihmisestä. Matilda on neuroottinen lääkiksen opiskelija, Luka huumeita käyttävä ratikkakuski ja Rafael Lukan yläkouluikäinen pikkuveli. Matildan ja Lukan välillä räiskyy raju ja dramaattinen ihmissuhde, Rafaelilla taas on murheenaan koulun sosiaaliset kuviot ja taiteilijaäidin mielialojen holtiton sinkoilu. Taustalla kuplii kesäinen kaupunki.    Ennen kaikkea Muut esille tulevat asiat kiinnostaa kielensä vuoksi. Finskan kielenkäyttö on reipasta tykittelyä, jossa erikoisen koukeroiset sanavalinnat, nuorisokieli ja yllättävät assosiaatiot yhdistyvät eläväksi kudelmaksi. Valittu tyyli jakaa varmasti mielipiteitä rankasti, mutta minulle tämä toimi hyvin (enemmän ärsytti muutama kipeästi väärintaivutettu sana: ”latoa” ei taivu ”ladonnut” eikä ”ratas” ”rataksien”). Varsinkin Matildan neuroottinen luonne piirtyi hyvin.   

Jännite välillämme kasvoi kuin näkymätön käsi olisi ohjannut sormea pistorasiaan. Lukalla oli liikaa tatuointeja: mielikuvituksettomia ruusuja (kämmenselässä) ja roomalaisia numeroita (rystysissä), joiden ääriviivat tekijä oli jättänyt pyynnöstä himmeiksi, koska Luka ei suostunut lyömään mitään lukkoon. Raitiovaunujen staattinen kohina voiteli kortteleiden välejä. Jokin meissä kahdessa töksähti kuin logorreetikon törsäämissä konsonanteissa. Lukan hengitys haisi oluelta ja bentsopyreeniltä. Tiedostin, että minulla oli vielä mahdollisuus perääntyä, ottaa jalat alle ja juosta. 

Elina Airion

Metsässä juoksee nainen

Muut esille tulevat asiat

Muut esille tullevat asiat

Heidi Airaksisen esikoisromaani Vierge moderne aloitti Laventelimurhat-sarjan pari vuotta sitten. Kirjan tapahtumat sijoittuivat 1930-luvun Helsingin queer-piireihin, joissa diakonissasisar Kerstin sekaantui murhatutkimuksiin ja tutustui siinä ohessa Freddy Henrikssoniin ja Harrietiin,  jotka ovat nyt tämän kirjan pääosissa. Maa jota ei ole – taas Edith Södergran -laina – sijoittuu 1920-luvun puolelle eli ennen Vierge modernen tapahtumia.    Freddy matkustaa Harrietin kanssa Berliiniin. Harrietilla on vaikeaa ja apua toivotaan löytyvän tohtori Hirschfeldin johtamasta Seksuaalitieteiden instituutista. Hirschfeld on asiantuntija seksologiassa ja niinkutsutun ”totaalin transvetismin” hoitajana – siis nykytermein ilmaistuna transsukupuolisuuden. Harriet joutuu kuitenkin Berliinissä vaikeuksiin: Berliinin yössä hän kohtaa brittiaatelisen, sir Williamin, jonka kanssa hän viettää yön. Sir William löydetään kuolleena ja Harriet-parka on viimeinen, jonka tiedetään nähneen hänet elossa.    Harrietia epäillään murhasta! Freddy ei voi uskoa ystävänsä syyllisyyteen, joten hän alkaa selvitellä, kuka todellinen murhaaja on. Avukseen hän saa viehättävän vuokraemäntänsä Vivecan, jonka kanssa rikoksen selvitteleminen on paitsi vaarallista, myös kummalla tavalla kiihottavaa.    Taustalla sykkii 1920-luvun lopun Berliini. Babylon Berlininsä nähneille puitteet ovat tutut; tässäkin mainitaan maineikas Moka Efti -yökerho. Tämän kirjan tapahtumat tosin keskittyvät vähän toisenlaisille yökerhoille. Weimarin tasavallan avarakatseisuus alkaa olla tulossa päätökseensä ja tähänkin rikokseen vaikuttaa sekaantuneen kansallissosialistista ainesta.    Vierge modernen tapaan tyylilaji on raa'an trillerin sijasta cosy crime, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kovin rajuja väkivallankuvauksia ei nähdä vaikka kuolemantapauksia sattuukin. Kuten Vierge modernessa, poliisit ovat yllättävän ymmärtäväisiä, eikä juttua tutkiva komisario Grossman kohtele Harrietia tavalla, jollaista raaemmalta kirjalta voisi odottaa. Nämä kirjat ovat pohjimmiltaan queer-ihmisten puolella, vaikka niissä kuvattu yhteiskunta ei lopulta hyväksyvä olekaan.    Maa jota ei ole oli oikein sujuvaa luettavaa; luin kirjan itse yhden päivän aikana, sen verran rivakasti se tempaisi mukaansa. 1920-luvun queerin Berliinin kuvaus oli kiehtovaa ja monilta osin historiallista. Hirschfeld, esimerkiksi, oli instituutteineen todellinen henkilö ja monin tavoin edelläkävijä homoseksuaalisuuden ja transsukupuolisuuden suhteen. Queer-aiheista kiinnostuneille Laventelimurhat-sarjaa on helppo suositella. Kirjat ovat sen verran irrallisia toisistaan, ettei ole liiemmin väliä, kumman lukee ensin. 

 Tutustuin Éric Vuillardiin viime vuonna Kongo / Köyhien sota -teoksen myötä. Tähän niteeseen oli yhdistetty kaksi Vuillardin historiallista teosta, joista toinen käsitteli Kongon siirtomaavallan syntyä Berliinin konferenssissa ja toinen 1520-luvun Saksasta ja saarnaaja Thomas Müntzeristä. Nyt käsillä oleva Kunniallinen vetäytyminen on Kongon sukua, sillä siirtomaavaltaa tässäkin käsitellään. Tämäkin kirja on suomentaja Lotta Toivasen oivallista käsialaa.    Kunniallisen vetäytymisen aiheena on ensimmäinen Indokiinan sota, jota Ranska kävi vuosina 1946–1954, siis alkusoittona paremmin tunnetulle Yhdysvaltojen käymälle Vietnamin sodalle. Romaanissaan Vuillard piirtää kuvia Ranskan hallinnosta, liike-elämästä ja sodanjohdosta ja näyttää siten sodankäynnin kaiken mielettömyyden terävässä valossa. Sodan ja siirtomaavallan mielipuolinen logiikka yhdistetään suurten holding-yhtiöiden ja niitä hallitsevien sukurutsaisten piirien voitontavoitteluun armottomalla tavalla.    Vuillard pakkaa pieneen kirjaan hämmentävän paljon asiaa. En oikein tiedä, miten hän sen tekee. Tässäkin pienikokoisessa kirjassa on 157 sivua, ei siis erityisen paljon tekstiä, mutta niin vain tarinasta ehtii luikerrella kiemuroita moneen suuntaan ja Vuillard ehtii esittelemään monenlaisia kelmejä niin Ranskasta kuin Yhdysvalloistakin. Tarina kytkeytyy luonnollisesti Vietnamin sotaan.    Kunniallinen vetäytyminen on kiehtova kirja. Se vetäytyminen on totta kai kaikkea muuta kuin kunniallinen. Vaikea Vietnamin ja koko Indokiinan kohtelussa on nähdä mitään kunniallista. Tätä kamaluutta ja kaiken taustalla olevien taloudellisten motiivien alhaisuutta Vuillard onnistuu kuvaamaan hyvin.   

Melkoinen määrä pommeja niin pieneen maahan. Vuonna 1945 Ho Chi Minh ei ollut tehnyt muuta kuin julistanut maan itsenäiseksi ja perustellut itsenäisyyttä meidän ihmisoikeusjulistuksella. Hän ei julistanut sotaa ketään vastaan. 

Joskus sitä ajattelee, että uusi ympäristö voi tarkoittaa uutta alkua ja puhtaalta pöydältä aloittamista. Joskus sitten nimesi on Arsi, yläkoulun ensimmäisenä päivänä siitä väännellään Arse ja sinut nimetään sujuvasti Perseeksi.  Lisäksi äiti raivoaa liiasta CS:n pelaamisesta, isästä ei ole tietoakaan ja pituuskasvu ei etene toiveiden mukaan.    Päivi Lukkarila on paljon julkaissut lasten- ja nuortenkirjailija. Kuinka saavutetaan zanshin on Lukkarilan omalla Nokkahiiri-nimellä julkaistu teos, joka on suunnattu yläkouluikäisille lukijoille. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos käsittelee tiiviissä paketissa monia nuoria puhuttavia asioita.    Arsilla on monia huolenaiheita. Äiti painostaa liikuntaharrastusten pariin pois tietokoneen ääreltä, joten Arsi päätyy aloittamaan karateharrastuksen. Siellä puhutaan myös zanshinista, valppaasta ja keskittyneestä tarkkaavaisuuden tilasta. Sen kun joskus saavuttaisikin! Arsi elättelee toiveita karatetaitojen hyödyntämisestä kiusaajan käsittelyyn, mutta tilaisuus kostaa avautuukin eräänä päivänä yllättävästä suunnasta.    No, tämäkin asia menee aika massiivisella tavalla pieleen, kuten menevät myös Arsin pyrkimykset hankkia lisätietoja isästään. Onneksi äidillä riittää sittenkin ymmärrystä, karatevalmentaja osoittautuu hyväksi henkiseksi tueksi ja koulussakin saa töppäilyt lopulta anteeksi. Kuinka saavutetaan zanshin on vahvasti vaikeuksien kautta voittoon -kirja, jossa kaikki päättyy lopulta hyvin.    E-urheilu on kirjassa lähtökohtana, joka varmasti lisää samaistumispintaa CS:stä kiinnostuneiden lukijoiden keskuudessa. Mikään varsinainen peliromaani tämä ei kuitenkaan ole. Realistinen tarina etenee sujuvasti ja Lukkarila kirjoittaa aika rennolla ja uskottavalla otteella. Napakoihin lukuihin jaettu tarina on varmasti helppoa luettavaa monentasoisille lukijoille. Kirjan houkuttelevuutta koulukäytössä lisää varmasti myös kirjailjan laatima laaja tehtäväpaketti, jossa on runsaasti kirjaan liittyviä keskustelu, tiedonhaku-, kirjoitus- ja draamatehtäviä. 

FT Liisa Enwald (1946–2021) oli monipuolinen esseisti, kirjailija ja kääntäjä. Mirkka Rekolan tuotannosta väitellyt Enwald tunsi kirjallisuutta laajasti. Hän teki pitkän uran luovan kirjoittamisen opettajana ja elämäntarinallisen kirjoittamisen parissa. Satuin itse Enwaldin kirjallisen tuotannon äärelle penkoessani kirjaston kirjallisuudentutkimuksen hyllyjä. Nappasin matkaani pari esseekokoelmaa ja niistä ensimmäisenä luettavaksi pääsi tämä Kesken.    Teoksen aloittaa ”Mitä lukija tekee”, jossa Enwald pohdiskelee lukemisen luonnetta monelta kantilta. Tämä on oikein hyvä aloitus kokoelmalle. Sitä seuraava ”Kirjastoista puuhastoiksi” kauhistelee kirjastojen muuttumista monenlaisen toiminnan näyttämöiksi. Minullakin on lämpimät muistot lapsuuden Säynätsalon kunnankirjastosta, joka oli hyvinkin perinteinen kirjasto, mutta ihan yhtä ihania ovat Kaukajärven sivukirjasto ja pääkirjasto Metso nyt. Vaikka molemmissa on tarjolla muutakin, kirjat ovat edelleen erittäin vahvasti pääasia. En siis olisi kamalan huolissani.    ”Kuntokynäilystä yliopistokuriin” ja ”Kurssiguruja ja kirjoitusohjelmia” käsittelevät eri kanteilta kirjoittamisen opetusta. Lähtökohtana on Enwaldin työ Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikkona ja siitä alkanut matkaa luovan kirjoituksen opettajaksi. Kaikenlaista onkin matkan varrella tapahtunut ja oman tekemisensä lisäksi Enwald summaa ansiokkaasti kirjoitusopetuksen kehitystä Suomessa. Hyvä, että nämäkin muistelot on ylös kirjattu.    ”Kerrotut ajat” on nyt jo lakkautetun Suomen Elämäntarinayhdistyksen perustajan Anja Vähäahon muistolle laadittu kirjoitus elämäntarinakirjoittamisen vaiheista Suomessa ja käänteistä, jotka johtivat Enwaldin pitkälliseen työskentelyyn Elämäntarina-lehden päätoimittajana. Tämäkin on yhdistyksen toiminnasta kiinnostuneille arvokasta muistitietoa.    Tätä seuraa kolme esseetä kirjallisuudesta. ”Pitkä elämänruno ja pienten asiain onni” käsittelee Hannu Mäkelää, ”Hiljaisuuden poikasia ja maisia matoja” Helvi Juvosta ja ”Verhotuista verhotuin?” Saima Harmajaa. Esseet ovat perinpohjaisia, taitavasti laadittuja ja vahvasti analyyttisiä. Enwald on näissä lukenut, aiheensa tunteva kirjoittaja, jolla on hyvää kykyä tekstin analysointiin ja yhteyksien havainnointiin. Kohdekirjailijoista kiinnostuneille lukijoille nämä esseet tarjoavat varmasti antoisia lukuhetkiä.    ”Ei mitään erityistä” käsittelee haikurunoutta, joka on ollut tavanomainen elementti kirjoittajakoulutuksessa. ”Kerää pihalta 20 havaintoa, tarkkaa, kirjoita niistä kuvailua, lyhennä se kolmeen riviin – ja vihdoin runoon jossa tavut asettuvat säkeisiin tavalla 5-7-5.” Enwald analysoi kiinnostavasti haikun luonnetta. Tämä on hyvä kirjoitus, jota suosittelen kaikille haikuista kiinnostuneille.    Musiikki oli Enwaldille tärkeä aihe, ja ”Laulurunojen hiljaista draamaa” yhdistää kiinnostuksen musiikkiin ja runouteen pohtimalla laulettuja runoja ja niiden käännöksiä. Musiikkia käsittelee myös ”Kesken”, joka alkaa kuvauksella Maj Lind -pianokilpailusta: ”Mutta äkkiä pianon ääni katkeaa, seuraa parin minuutin tauko joka ei kuulu sävellykseen. Sitten soittaja nousee ja kävelee kesken kappaleensa lavalta pois vilkaisemattakaan yleisöön päin.” Tästä päästään yhteen musiikinhistorian suurista keskenjäämisistä, BachinDie Kunst der Fugen lopussa olevaan katkeamiseen.    Muuhunkin, hyvin henkilökohtaisiin, traumaattisiin kokemuksiin. Keskeneräisyyteen, virheiden hyväksymiseen. ”Tavoitteellisuuden ulkopuolella tapahtuu. Syntyy häiriöitä, katkoja ja hiljaisuuksia, alaviitteitä ja sulkumerkintöjä joihin kätkeytyy viisaus.”  Samoilla vaikeuksien kentillä liikkuu ”Sinä se olet – Erään äänen tarina”, kuvaus laulamisen vaikeudesta, kun ääntä ei vain tule.    ”Lasijoutsen” on kuvaus ja muistokirjoitus aforismikirjailija ja runoilija Sirkka Klemetistä (1945–1983), jonka kirjallisen tuotannon välikädeksi Enwald ajautui. Herkkä kirjoitus herättää mielenkiintoa Klemetin tuotantoa kohtaan. ”Haudan takaa” on toinen muistokirjoitus, Enwaldin entiselle aviopuolisolle. Lopuksi vielä ”Taivaan raja?” käsittelee uskontoa ja uskossa olemista monipuolisesti.    Kesken on siis rikas valikoima laadukkaita tekstejä. Enwald eli runsaan elämän, jossa riitti vaiheita ja monipuolisia mielenkiinnonkohteita. Kokoelman sivuilta välittyvää kirjallista ja musiikillista sivistystä ei voi kuin ihailla. Kirjoittajakoulutuksen historiasta kiinnostuneille tämä on varsinkin kullanarvoinen esseekokoelma, mutta yleisemminkin kirjallisuudenystäville Enwaldin ajatuksissa riittää pureskeltavaa. 

Celia Fremlin (1914–2009) oli englantilainen mysteeriromaanien kirjoittaja, jonka romaanien Lucy Lethbridge kuvaa artikkelissaan esittävän kodin kammottavan ja intiimin kauhun satamana. Fremlin kirjoitti ensimmäisen kirjansa vuonna 1940 ja tämä Hetket ennen aamunkoittoa vuodelta 1958 on hänen esikoisromaaninsa. Se on myös hänen menestyksekkäin kirjansa ja voitti arvostetun parhaan romaanin Edgar Allan Poe -palkinnon vuonna 1960.    Kotiin tämäkin teos sijoittuu. Kirjan pääosassa on Louise Henderson, nuori äiti jossain Lontoon ankeassa lähiössä. Louisella on kaksi kouluikäistä tytärtä ja poikavauva, joka itkee yöt läpeensä. Itku pitää Louisen hereillä, kiristää miehen hermoja ja suututtaa naapurin. ”Antaisin mitä tahansa yhden yön unesta” on romaanin aloituslause ja monille pienten lasten vanhemmille syvästi totta edelleen.    Louisen on pyöritettävä uupuneena huushollia. Asioita sekoittamaan saapuu neiti Brandon, ”sangen kunnioitettava” opettajatar, joka vuokraa Hendersonien ullakkohuoneen. Vuokralainen asettuu kaikesta kaaoksesta huolimatta kodiksi, mutta jotain epäilyttävää hänessä on. Hänen sininen matkalaukkunsa näyttää omituisesti tutulta ja Louisen mies Mark jää miettimään, missä hän on neiti Brandonin nähnyt. Vuokralainen on kuitenkin latinakoulun opettaja ja kaikin puolin asiallisen oloinen neiti-ihminen, joten Louise yrittää unohtaa huolensa.    Vuokralaisen saapuminen aloittaa kuitenkin omituisten tapahtumien sarjan. Miksi neiti Brandon sanoo lähtevänsä Oxfordiin, mutta viettääkin päivänsä huoneessaan tuijotellen pihalle? Miksi naapurin lapsi väittää nähneensä hänet penkomassa Hendersonien makuuhuoneen laatikoita? Kaikkea Louisen kokemaa varjostaa pohjaton väsymys, joten voiko hän luottaa aisteihinsa ollenkaan?    Hetket ennen aamunkoittoa alkaa uuvuttavana vanhemmuuden kuvauksena ja kehittyy piinaavaksi trilleriksi. Peruskuvio on edelleen pätevä ja perustuu sillä tavalla Louisen väsymykseen, että vaikka moni asia lapsiperheiden elämässä on muuttunut, tarina on silti yhä uskottava ja ymmärrettävä.    On tässä toki vanhentuneet puolensakin. Anna-Liisa Laineen suomennos on onneksi kestänyt aikaa ihan mukavasti, vaikka vähän pumpulipuvuissa kuljetaankin. Louisen ja hänen äitiystäviensä kasvatusmenetelmät ja etenkin vauvanhoito eivät ihan tämän päivän standardeja täyttäisi. Vauva jätetään yksin siksi aikaa, kun äiti vie muut lapset kouluun. Sielläpähän huutaa! Ajankuvaa se. Louisen mies Mark on myös aika sietämätön mieslapsi, jonka satunnaiset yritykset olla Louiselle avuksi vain pahentavat tilannetta, miehellä kun ei ole minkäänlaista kosketusta huushollinhoitoon.    Trilleriä keventää paikoin Celia Fremlinin tarkkaan havainnoiva ja pisteliäskin kuvaus yhteiskuntaluokista ja perhe-elämästä. Tämä napakkuus on yhä raikasta. Kirja kuvaa hienosti älykkäiden naisten turhautumista 1950-luvun perhe-elämään sodanjälkeisen Lontoon niukkuudessa ja köyhyydessä. Ajankuvana Hetket ennen aamunkoittoa on kiehtova ja vielä nykypäivänäkin ymmärrettävä ja toimiva trillerijuoni tekee ajankuvasta mielenkiintoista luettavaa. 

Sinikka Huuskon toinen runokokoelma Kokonaan kertoo rakkaudesta, joka lienee runouden aihe numero yksi. Voiko siitä sanoa enää mitään uutta? Miksipä ei, kyllähän sanoja voi asetella tavoilla, joita ei ole ennen nähty, vaikka näin tutun aiheen ympärillä pyöritäänkin.   

Epäilemättä, olet siinä, kokonaan

on painettava silitysraudalla rinta hiljaiseksi

olla kuin tulppaanit, lyhyen hetken täysin suunniltaan 

”riehuu kuin tappamisen makuun päässyt / keiju lähteen äärellä

Kokonaan

”Koiperhosten hiljainen valtakunta, niiden / ennustamattomat liikkeet, vuosien hyödytön tutkinta

”Syksy, sen melankolia, kuin peiliin / kirjoitettu venäläinen törkeys”

Kokonaan

Etymologia eli sanojen alkuperän tutkiminen on mitä mielenkiintoisin tieteenala. Sanat ovat tavallaan hyvin yksinkertaisia asioita, mutta niiden merkitykset ja alkuperät ovat usein monimutkaisten kehityskulkujen tuloksia. Toisin kuin keramiikka, metalliesineet ja kivestä tehdyt rakennukset, puhutut sanat eivät jätä pysyviä jälkiä historiaan, joten tutkijoilla on paljon pohdittavaa ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, tullaan aina mahdollisen tietämyksen rajalle.    Janne Saarikivi on laajasti kielitaitoinen kielitieteiden tutkija, joka on tutkinut paljon suomalais-ugrilaisia kieliä. Saarikiven kielitaito kattaa suomen, pohjoissaamen, viron, vepsän ja karjalan kaltaisten kielten lisäksi vaikkapa komin, udmurtin, marin ja ersän. Rakkaat sanat -teoksessa Saarikivi käsittelee koko joukon mielenkiintoisia sanoja, kertoen niiden taustoista enemmän tai vähemmän suoraviivaisesti.    Ihan puhtaasta etymologisesta sananselityksestä ei ole kyse, vaan Saarikiven tekstit ovat kolumnimaista ajatuksenjuoksua, jossa koukataan välillä vähän pidemmänkin mutkan kautta. Matkan varrella lukija saa sivistyä ja ilahtua – mutta ehkäpä myös ärsyyntyä ja provosoitua.    Saarikivellä on paikoin vähän kulmikas tyyli, sellainen poliittista korrektiutta kaihtavan kärkevä, joka saattaa vähän ärsyttää. Eipä siinä mitään, saa itseään niinkin ilmaista ja vaikka luulenkin, etten ihan joka asiasta välittäisi Saarikiven kanssa keskustella, tämän kirjan kohdalla kulmakarvoja nostatti lähinnä n-sanaa käsittelevä artikkeli. Saahan siitäkin kirjoittaa, mutta mitään lisäarvoa Renaz Ebrahimin pilkkaaminen nimeltä mainiten ei juttuun tuonut.    Enimmäkseen pysytään kuitenkin etymologiassa ja kielitieteellispohjaisen sivistyksen parissa, että itse luin Rakkaita sanoja pääsääntöisesti hyvillä mielin ja lisääntyvästä ymmärryksestä iloiten.   

Todellisuudessa kielet eivät tietenkään ole pieniä, vaan kaikki kielet ovat samankokoisia. Jokainen niistä on koko maailma, universumi, tajunnan ja ajattelun täydellinen järjestelmä, ei tippaakaan vähempää. Jokainen yksittäinen sanakin on universumi, tai ainakin miniversumi, ja toivon tässä kirjassa avanneeni lukijoille muutamia niistä. 

Heidi Airaksinen on lainannut romaaninsa erikoisen nimen – moderni neitsyt – Edith Södergranin runosta. Södergran kirjoittaa ”jag är ett språng i friheten och självet...”, tämä hyppy vapauteen ja omaan itseen on sopiva motto tälle omaääniselle kirjalle.    Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Helsinkiin, jossa Diakonissalaitoksen sisar Kerstin työskentelee Kumpulan kartanossa veneeristen tautien sairaalassa, kansanomaisemmin Kuppalassa. Sairaala on pakkohoitolaitos, jonne sairastuneet ilotytöt lukitaan talteen. Erään yönä Kerstin löytää sairaalan porteilta lähes kuolleeksi piestyn ilotytön. Tätä pelastaessaan Kerstin tulee vapauttaneeksi laitoksen asukit ja ilotyttökin, Ulrika, kuolee Kerstinin pyrkimyksistä huolimatta.    Ulrikan kohtalo järkyttää Kerstiniä. Hän haluaa selvittää mitä tapahtui, mutta vaikuttaa siltä, että Ulrikan kuolema halutaan lakaista maton alle mahdollisimman nopeasti. Diakonissalaitoksen johtajakin komentaa Kerstiniä olemaan ajattelematta koko asiaa ja töppäilynsä vuoksi Kerstin siirretään muihin tehtäviin. Kerstin ei voi kuitenkaan antaa asian olla, sillä hänen menneisyydessään painaa salaisuus, jonka vuoksi asialla on hänelle henkilökohtaista merkitystä.    Tutkimustensa myötä siveälle papin tyttärelle avautuu 1930-luvun Helsingin dekadentti puoli, ”homosexualistien ja ristiinpukeutujien” maailma. Kaupungissa on bordelleja, joissa monenlaisia mieltymyksiä palvellaan ja ihmisiä, jotka eivät mahdu aikakauden ahtaan sukupuolikurin puitteisiin. Monilla ihmisillä on elämässään salaisuuksia, joita on varjeltava, samalla kun yrittää elää elämäänsä, nauttia ja iloita.    Vierge moderne on dekkari, jonka perinteinen ”nuori nainen on murhattu”-juonikuvio ei sinänsä saa vielä innostumaan. Dekkarijuonessa on omat jipponsa, mutta kirjan ensisijainen vetovoima on nimenomaan 1930-luvun queerin Helsingin kuvauksessa. Airaksinen kuvaa henkilöitään lämmöllä ja rakkaudella. Vaikka kirja kuolemantapauksesta alkaakin ja matkan varrella on synkempiä sävyjä, yleisvaikutelma on kuitenkin ennemmin lämminhenkinen ja dekkarinakin Vierge moderne on  enemmän leppoisaan kallellaan.    Tartuin itse kirjaan nyt, koska innostuin kevään kuvastoista bongaamastani jatko-osasta Maa jota ei ole. Se sijoittuu tosin ajassa ennen tätä kirjaa. Tämän esikoisromaanin perusteella Maa jota ei ole pysyy lukulistallani, näihin henkilöihin on varmasti mukava palata. 

Älypuhelimet ovat tehneet koko nipun muita laitteita työttömiksi. Mistä kaikki tämä teknologia on tullut ja millaisilla laitteilla älypuhelimen tehtäviä ennen tehtiin? Näihin kysymyksiin vastataan tässä Pinja Meretojan lasten tietokirjassa, jonka päähenkilö, 8-vuotias Sissi vierailee tätinsä kanssa kirpputorilla. Sieltä löytyvät vanhat esineet johdattavat matkalle menneeseen.    Aloitetaan siitä ilmeisimmästä: Aikamatka on heti kannesta lähtien kiinnostavan näköinen kirja. Isokokoinen kirja antaa Meretojan kuvitukselle paljon tilaa ja selkeä kuvitustyyli on yhtä aikaa yksinkertaista ja toisaalta yksityiskohtaista siellä, missä yksityiskohdille on tarvetta. Kuvitustyyli on raikas ja silmää miellyttävä.    Ikäsuosituksena on 5+ ja tekstiä on kyllä muutenkin sen verran, että pienemmille lukutaitoisillekin tämä on parempi aikuisen lukemana. Aikuisellehan tämä on ihan mukavaa luettavaa, kun voi nostalgisoida vanhan teknologian parissa. Nuoremmat viisivuotiaiden vanhemmat alkavat tosin itsekin olla jo ”jonnet ei muista”-ikäluokkaa, jolle vaikkapa C-kasetit ovat vieraita.    Aikamatka on Meretojan toinen kuvakirja, ensimmäinen oli vuonna 2021 ilmestynyt Pullervo : Suuri kirja saimaannorpasta. Meretojan selkeän tunnistettava tyyli on ilo silmälle ja faktapuolikin on kohdillaan, joten toivottavasti kirjat saavat vielä jatkoa. Hyville lasten tietokirjoille on aina tarvetta. 

Piia Leino tuli tutuksi pehmeällä scifillään muutama vuosi sitten. Kolmas scifikirja Lakipiste jäi lukematta ja tämä Aarteidesi aikakirjatkin lojui hyllyssä pitkään lukemattomana. Sain vihdoin aikaiseksi tarttua kirjaan ja kuinkas kävikään – luin sen yhden päivän aikana. Voi siis sanoa, että tarinassa oli vetoa, mutta se ei Leinon aiempia teoksia tuntien ole ihme.    Aarteidesi aikakirjat sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjan maailmassa meidän aikanamme syväjäädytettyjä rikkaita ja menestyneitä ei edelleenkään osata sulattaa, mutta heidän muistoihinsa päästään käsiksi mielikoneiden avulla. Tätä toimintaa kutsutaan louhimiseksi ja sen harjoittamiseen on monia motivaatioita: jotkut hakevat elostelun elämyksiä, toiset haluavat elää suuria tunteita ja jotkut jahtaavat aarteita. Rikkaathan ovat varastoineet varallisuuttaan mahdollisen herätyksen varalle ja jostain muistojen kätköistä löytyy aarteen salaisuus.    Tällä asialla on kirjan päähenkilö Oula, joka penkoo miljonääri Raphael Elon  muistoja. Elo on piilottanut jonnekin muun muassa Picasson maalauksen ja Oula vieläpä tietää, että kätkö on jossain hänen pienessä kotikaupungissaan. Vaan löytyykö Elon elämän varrelta kätkön paljastava muisto? Sattumanvaraisella louhinnalla siihen on vaikea osua, mutta muistoja läpikäydessään ja kokiessaan Oula tutustuu Eloon syvällisellä tavalla.    Juoni aarteenetsinnästä on kiinnostava, mutta Leino tekee hyvää työtä myös maailman kuvaajana. Toisin kuin monet tulevaisuudenkuvaukset, Aarteidesi aikakirjat on utopia. Maailman kantokykyä on koeteltu ja takana on nykyajasta luontevana jatkumona seuraavia katastrofeja, mutta niistä on selvitty ja maailmaa on järjestelty uusiksi kestävämmällä tavalla. Tästä maailmanrakentelusta ei tehdä suurta numeroa, mutta maailman yksityiskohtia tulee kirjan edetessä vastaan siellä ja täällä, ja niistä piirtyy kiinnostava kuva kestävämmästä tavasta elää.    Piia Leino on erinomainen scifi-kirjailija, jolla on kirjoissaan hyviä ideoita ja niitä kantamassa vetäviä tarinoita. Samalla Leinon scifi on sen verran pehmeää, ettei sitä kannata kenenkään säikkyä, vaikka genre vieraalta tuntuisi. Aarteidesi aikakirjaakin uskaltaa suositella helposti kaikille, joita ajatus toisen ihmisen ajatuksiin sukeltamisesta ja uudenlaisesta maailmasta kiehtoo. 

Laura Laakso on tuttu nimi, Mrs. Milkyway -kirjan tiedän nimeltä. Kirjaston hyllystä sattumalta silmiin osunut Suureita ja pieneitä : rouva Pionin luonnontaiteellinen luentasarja herätti kiinnostusta Laakson nimen lisäksi erikoisella nimellään ja viehättävällä kannellaan. Kovin pitkälle se kiinnostus ei sitten saman tien kantanut, kirja jumittui hyllyyni aika pitkäksi aikaa.    Nyt olen kuitenkin jo hetken ollut sellaisessa tilanteessa, ettei välittömästi luettavia uusia kirjoja ole ollut käsillä, joten olen penkonut hyllystä pidemmäksi aikaa paikalleen jämähtäneitä kirjoja ja sitä myöten myös Suureita ja pieneitä pääsi luettavaksi. Hyvä niin, sillä kyllä tämä mielenkiintoinen kirja oli.    Mistä tämä kirja sitten kertoo? Se onkin hyvä kysymys. Kirjassa on junamatka, jota päähenkilö tekee pienellä taajamajunalla. Matkan kohteena lienee Bristôlen yliopisto, jonka luonnontieteellisen tiedekunnan apulaisprofessuurin näyteluento päähenkilömme tulevaisuudessa kimmeltää. Junassa kohdataan sitten monenlaista väkeä, joista erityisesti huomiota osakseen saa rouva Pioniksi nimetty nainen, joka on tehnyt mielenkiintoista uraa hedelmä- ja vihannesosastolla. Nämä kaikki seikat liittyvät olennaisesti kaikkeen.    Kirja on tulvillaan matemaattis-luonnontieteellistä kieltä, kaavoja, alkeishiukkasten mukaan nimettyjä henkilöitä, koukeroista tekstiä, juonitteluja hevi-osastolla, yllättäviä kuolemantapauksia ja ties mitä kummallista. Suureita ja pieneitä on matka, jolle pitää lähteä ja luottaa, että kirjailija vie lukijan jonnekin. Matkan varrella näkee sitten kaikkea outoa, ja toisaalta tuntuu, että juna ajaa rinkiä, eikä oikeastaan pääse mihinkään. Lopussa odottaa sitten muutaman sivun mittainen luku, joka jollain tapaa, kenties, selittää mistä on kyse, selittämättä kuitenkaan erityisen paljon.    Kyllä tässä aika paljon sulateltavaa on ja vaikka kirjalla on mittaa vain kompaktit 159 sivua, sekin tuntuu aika pitkältä. Sivuilta löytyy kyllä kaikenlaista hauskaa, mutta se on vähän vaikeaselkoisten ja raskaiden asioiden keskellä. Kieli puskee ymmärrettävyyden rajoja ja on paikoin vähän liian pitkällä tahallaan koukeroisen puolella. Varovainen suositus: kokeellisen kirjallisuuden ja estottoman kielellä leikittelyn ystävät voivat löytää tästä melkoisen helmen. Selkeyttä ja ymmärrettävyyttä arvostavat lukijat pysytelkööt loitommalla. 

Pakohuoneita on nähty viime aikoina kirjamuodossa enenevässä määrin. Sinänsähän kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaan lähinnä vanhan ilmiön uudesta paketoimisesta: erilaisia puzzlekirjojahan on ollut iät ja ajat. Uutta on vain niiden tekeminen pakohuonekehyksessä.    Ensimmäisenä kotimaisena pakohuonekirjana markkinoille ennättää WSOY:n julkaisema Pakoretki mestauslavalta, jossa Roope Lipastin kirjoittamaan romaaniin yhdistyvät Getaway Gamesin pulmat. Parisataasivuisessa kirjassa on kaksitoista lukua, joista jokaisen päätteeksi on pulma, jonka ratkaisemalla pääsee tarinassa eteenpäin. Kyse ei siis ole pelkästä puzzlekirjasta, vaan luettavaa on aika lailla – niinkin paljon, että parhaimmillaan Pakoretki mestauslavalta on mielestäni yksin luettuna.    Tarina liittyy kuningas Kristianin 1520-luvulla toteuttamaan Tukholmaan verilöylyyn, jota lukija pääsee todistamaan lähietäisyydeltä. Lukijan nokkeluutta tarvitaan pelastamaan päähenkilö Petrus pulasta. Romaanina tämä ei ole huippua: juoni palvelee puzzleja, eikä tarinassa sinänsä ole kovin ihmeellisiä juonenkäänteitä. Rehevää ja ronskia kielenkäyttöä kylläkin! Naisten paikka on raiskattavana tai isorintaisena tavernanpitäjänä ja hirveän hauskaahan on, kun vanha juoppo munkki on niin lihava, että kapeassa salakäytävässä tulee ahdasta – ilmeisesti keskiaikaisen tarinan mukana tulevat väkisin keskiaikaiset asenteet.    Pulmapuoli oli enimmäkseen hauskaa pähkäiltävää. Pulmat ratkoo enimmäkseen kynällä ja paperilla. Yhden sivun kopioin, ettei tarvinnut kirjaan väritellä kuvioita ja toinen tehtävä olisi ollut tuntuvasti helpompi, jos olisi kopioinut sivun ja käytellyt vähän saksia. Yleisesti ottaen kirja on vaivatonta ratkoa niin, että se pysyy kierrätyskuntoisena, etenkin jos on kopiointimahdollisuus käytössä.    Pulmat olivat minun makuuni ihan sopivia. Ehkä vähän oltiin helpon puolella, mutta parempi pikkuisen helppo kuin liian vaikea. Olen aika kokenut pakohuonepelien pelaaja, joten noviiseille tässä on enemmän haastetta. Ensimmäiseksi kotimaiseksi teokseksi tämä ei ole lainkaan hullumpi. Pulmat ovat hauskoja ratkoa ja runsas tarina erottaa tämän esimerkiksi Pakohuonemysteeri-kirjoista. Jos sarja saa jatkoa, seuraavaan kirjaan sitten vähän vähemmän äijämäinen seikkailutarina, kiitos! 

Helena Sinervo on pitkän linjan runoilija ja kirjailija. Tutustuin Sinervoon tuplana Tanssiva karhu -maratonin aikana, Sinervo kun on toinen kahdesta runoilijasta, jotka ovat voittaneet Karhun kahdesti. Senkin jälkeen jäi halu lukea lisää Sinervon runoja ja luin viime vuonna oivallisen Merirequiemin. Tämä Täyttä ainetta lienee odotellut vuoroaan hyllyssäni keväästä asti, kunnes vihdoin koitti hyvä hetki.    Kirjan kanteen on kuvattu tummansininen neliö. Sama neliömäinen teema toistuu sisäsivuilla: runot on aseteltu sivujen keskelle tiukoiksi nelikulmioiksi. Sama asettelu toistuu sivulta toiselle, vain nelikulmion koko vaihtelee sen mukaan, minkä verran tekstiä on.    Tämän kokoelman äärellä onkin kiinnostavaa pohtia, minkä verran tekstin asettelu vaikuttaa runojen lukemiseen ja tulkintaan. Ainakaan runoilija ei nyt syötä tekstin rytmiä valmiiksi, vaan lukijan on itse löydettävä säkeet ja rytmi näistä runoista.    Kuvastoltaan Täyttä ainetta on monipuolinen. Inspiraatiota on selvästi haettu jostain etelämmästä, monissa runoissa on sensuuntaisia kuvia. Myös muutakin, ja kaikkea sitoo yhteen Sinervon runoilijankieli, joka nousee lentoon helposti ja kepeästi. Kuten vaikka tässä kuvauksessa kotiinpaluusta:   

Matka on lastattu pakottavilla jaloilla ja kipeällä niskalla, sojottavilla käsinojilla, moottorin jylinällä ja tärinällä. Mutta havaitsijan mielessä on muutakin kuin esineiden vastarinta: muistin solmuiset polut iloitsevat jo jälleennäkemisestä. Lähtö, paluu: mikä lenkki ajassa, mikä syntymän ja kuoleman väliin juntattu paalu! Ja jos sopraano laulaisi tästä, aamuvalona kimmeltäisi yön vaskien takaa, tuhannet kilometrit taittuisivat jo hänen kasvojensa lähelle, hänen katseensa mirhamiin. 

Millaista on työnteko 2100-luvulla? Kovin selvää kuvaa siitä ei tästä kirjasta saa. Tanskalainen kirjailija Olga Ravn on kirjoittanut kirjan, joka koostuu joukosta numeroituja todistajanlausuntoja, jotka on kerätty avaruusaluksen työntekijöiltä. Niillä haluttiin selvittää ”työntekijöiden ja oleskeluhuoneissa olevien esineiden välisiä suhteita”.    Todistajanlausunnot ovat enimmäkseen varsin lyhyitä katkelmia. Muodoltaan Alaisia voisi pitää proosarunonakin; Ravn on myös runoilija, joten ajatus ei välttämättä ole kaukaa haettu. Katkelmissa aluksen työntekijät kertovat tuntemuksiaan, erityisesti liittyen aluksella oleviin merkillisiin esineisiin, mutta myös yleisemmin aluksen tapahtumiin. Yksi puhuttava aihe on ihmisten ja ihmistenkaltaisten työntekijöiden väliset suhteet.    Heti alusta alkaen on selvää, että avaruusaluksen tunnelma on vähintäänkin kummallinen. Todistajanlausunnoissa on häiritsevää aineistoa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa lausunto numero 6:   

Milloin unet alkoivat? Varmaankin parin ensimmäisen viikon jälkeen. Unessa kaikki ihohuokoseni ovat auki ja näen, että jokaisessa on pieni kivi. Minusta tuntuu, etten tunnista itseäni. Raavin ja raavin ihoani kunnes se on verillä. 

Alaiset

Sanna Manninen

Tutustumiseni Kirsti Kurosen säeromaaneihin jatkuu. Merikki on genren runomaisempaa laitaa ja kertoo kahden yläkouluikäisen tytön, Merin ja Ruusun, ystävyydestä, joka lakkaa olemasta. Ruusu toteaa Merille: ”Sun kanssa ei ole kivaa”, ja mitä siihen sitten enää voi? Entinen paras ystävä haluaa olla vain uusien kavereidensa kanssa.    Tämähän ei ole ihan tavaton tarina ja tällaisia välirikon kuvauksia nuortenkirjallisuudesta löytyy aika lailla. Merikissä kiehtovaa on se, että ystävyyden lopettanut Ruusu ei ehkä sittenkään ole se tarinan pahis. Pikkuhiljaa hahmottuu, miten Meri on oikeastaan ollut kaikkea muuta kuin hyvä ystävä ja miten ystävysten välinen luonne-ero voi saada ystävyyden tuntumaan raskaalta kokemukselta Ruusulle.    Kuronen on lisännyt kirjaan hieman mysteeriä: kaverit syyttävät Meriä valehtelusta, tämä kun on nähty elokuvissa. Ei edes moikannut, vaikka toiset huutelivat perään, ja sitten vielä kehtaa väittää, ettei ollut elokuvissa päinkään. Meri alkaa jo epäillä omaa järkeään.    Merikki on sujuvasti kirjoitettu, nopealukuinen säeromaani. Tarina etenee ripeästi ja käänteitä riittää. Heikompikin kärsivällisyys riittää kirjan lukemiseen, toisaalta tässä käytetään tyylikeinoja kuten kertojanvaihtoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille aukene. Tottuneelle lukijalle Merikki on kerralla nautittava, miellyttävä välipala.    Kovin syvälle näin lyhyeen kirjaan ei pääse uppoamaan, mutta ei kaikkeen tarvitsekaan. Merikki on aika nopea leikkaus tytön elämän ja ystävyyksien muutoskohdasta ja sellaisena mielenkiintoinen. 

Kazuo Ishiguro on jäänyt minulle kirjailijana hieman vieraaksi. Kehuja on sadellut toki suunnasta jos toisesta, kotoa ja ystäväpiiristä löytyy Ishiguron tuotannon ystäviä ja osuihan Ishigurolle sekä Nobel että tälle Klaralle ja auringolle Tähtivaeltaja (selvästi samassa lauseessa mainitsemisen arvoiset palkinnot!). Ainoa lukemani Ishiguro, Haudattu jättiläinen, oli kuitenkin hieman eriskummallinen, eikä sytyttänyt välittömästi halua lukea lisää.    No, vaimoni otti asiakseen jouduttaa Ishiguro-perehtymistäni, ja sain Klaran ja auringon joululahjaksi. Niinpä oli korkea aika tarttua kirjaan. Epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva tarina kerrotaan Klaran näkökulmasta. Se on kiinnostava näkökulma, sillä Klara ei ole ihminen, vaan keinotekoinen ystävä, KY. Hän on jonkinlainen androidi, älykäs ihmisenkaltainen robotti, jonka tehtävänä on toimia ystävänä ja tukihenkilönä nuorelle. Kirjan alussa Klara tarkastelee maailmaa keinoystäväkaupassa, mutta sitten hänet ostetaan Josien ystäväksi.    Kun maailmaa tarkastellaan Klaran silmin, näkymä jää väkisinkin vajaaksi. Klara on toisaalta älykäs ja kyvykäs, toisaalta naiivi kuin lapsi, eikä ymmärrä kattavasti maailman toimintaa. Niinpä lukijakin saa kirjan maailmasta epävarman kuvan. Maailmassa on tapahtunut jonkinlaisia huolestuttavia kehityskulkuja. Valtaosa lapsista on muunnettuja, eli altistettu jonkinlaiselle geneettiselle muuntelulle ilmeisesti kykyjen kehittämiseksi. Geneettinen muuntelu ei taida kuitenkaan olla riskitöntä: Josiekin on yhtenään sairaana.    Lapset ovat myös eristyksissä toisistaan. Siksi keinoystäviäkin tarvitaan. Kirjassa kuvataan vuorovaikutustapaamista, siis tilaisuutta, johon on kutsuttu joukko lapsia tapaamaan toisiaan. Josien vastahakoisuus tilaisuutta kohtaan on paljonpuhuvaa. On helppo nähdä, miten tällaiset kehityskulut ovat epämiellyttäviä. Kontrastina Josielle tavataan naapurin poika Rick, jota ei ole muunnettu. Tästäkin seuraa omat vaikeutensa.    Klara ja aurinko nostaa esiin isoja kysymyksiä rakkaudesta, ystävyydestä ja kuolevaisuuden kestämisestä. Kirjan aikuiset ovat huolissaan lapsista, mutta ei heillä itselläänkään hyvin mene. Mitä enemmän kirja avaa maailmaansa, sitä huolestuttavammalta se vaikuttaa. Moni asia jää kuitenkin hieman sumeaksi. Kirja päättyy myös tavalla, josta on mahdollista vetää monenlaisia johtopäätöksiä.    Keltaisessa kirjastossa julkaistun teoksen on suomentanut Ishiguron luottosuomentaja Helene Bützow. Suomennos tavoittaa hienosti kirjan epätodellisen tunnelman. Kirja jättää pohtimaan inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden luonnetta – tai sitten turhautumaan siihen, miten Ishiguro jättää kysymyksiä avoimiksi ja tarinaan paljon selittämättömiä yksityiskohtia. Tiukasti kerrottujen tarinoiden ystävälle Ishiguron tyyli on toivottoman epämääräinen, mutta jos sen yli pääsee, Klara ja aurinko on kaunis ja tunnelmallinen kaunokirjallinen scifitarina. 

Italialainen Grazia Deledda (1871–1936) tuli suomalaisille lukijoille tutuksi 1920-luvulla, kun Jalmari Hahl suomensi kuusi Deleddan teosta vuosina 1928–1929. Suomennospuuska oli seurausta Nobelin kirjallisuuspalkinnosta, jonka Deledda voitti vuonna 1926, toisena palkittuna naisena. Deleddan suosituin teos Canne al vento (1913) jäi Hahlilta kuitenkin suomentamatta. Romaaniin tarttui vuonna 2021 suomentaja Taru Nyström, jonka ansiosta voimme nyt lukea Deleddan pääteoksen sujuvaksi, moderniksi suomeksi.
Romaani sijoittuu Deleddan kotiseuduille Sardiniaan jonnekin 1900-luvun alkuun. Sardinia tuntuu kovin pysähtyneeltä paikalta; monin osin tuntuu, että tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet tapahtua sata vuotta aiemminkin. Jokin on tässäkin yhteiskunnassa kuitenkin muutoksessa ja tätä muutosta Deledda kuvaa taitavasti ja hienovaraisesti.
Kirjan päähenkilönä on renki Efix, joka palvelee emäntiään, Pintorin rouvia, kolmea naimatonta sisarusta. Rouvat asuvat rapistuvaa taloaan ja omistavat vielä pienen maatilan, joka hädin tuskin pitää heidät leivässä. Naiset pitävät kuitenkin kiinni aatelisesta ylpeydestään.

Don Zamen kuoleman jälkeen Efix oli jäänyt huolehtimaan emäntiensä hunningolla olevasta taloudesta. Muut sukulaiset eivät huolehtineet naisista, päinvastoin, he halveksivat ja välttelivät näitä, sillä naiset eivät kodinhoidon lisäksi osanneet tehdä muuta, eivätkä olleet lainkaan perillä maatilasta, varallisuutensa viimeisestä jäänteestä.

”Jään vielä vuodeksi heidän palvelukseensa”, oli Efix päättänyt liikuttuneena emäntiensä onnettomasta tilanteesta. Vuosi oli venynyt kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Kuin ruo'ot tuulessa

Kuin ruo'ot tuulessa

Hanna van der Steen on tehnyt kirjoja jo kymmenen vuoden ajan, pääasiassa lapsille ja nuorille. Punapipoinen poika on van der Steenin ensimmäinen säeromaani. Se kertoo 15-vuotiaasta Marlista, jonka elämää järkyttää muutto ulkomailta takaisin Suomeen kahden vuoden poissaolon jälkeen.    Ulkomaille jäi ihastus, Suomessa odottavat vanhat kaverit, joiden parissa Marli tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Koulunkäyntikin tuntuu vaikealta. Perheen asiat eivät ole hyvin: isä keskittyy täysillä uuteen työhönsä ja äiti on vähintäänkin alakuloinen jos ei vähän masentunut elämänmuutoksesta. Maasta toiseen muuttaminen ei ole aivan tavanomainen aihe nuortenkirjoissa, joten on mukavaa, että kirjaan on löydetty tällainen    Marlikin päätyy kyntämään aika syvissä vesissä mielenterveysongelmineen. Onneksi on yksi valonpilkahdus: salaperäinen punapipoinen poika, Suide, joka ilmaantuu silloin tällöin paikalle tuomaan vähän iloa ja lohtua Marlin elämään. Suidellakin on kuitenkin oma salaisuutensa.    Punapipoinen poika on säeromaanien tapaan nopeasti luettu, vauhdilla etenevä tarina, josta ei suuria tunteita ja draamaa puutu. Runomuoto toimii hyvin isojen tunteiden käsittelemiseen, niin tässäkin. Tyyliltään Punapipoinen poika on aika konstailematonta tekstiä, joten sen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia nuorille lukijoille, vaikka runomuoto olisi vieraampikin. Tätä voi siis hyvin suositella yläkouluikäisille lukijoille, jotka nauttivat kirjoissa suurien tunteiden käsittelemisestä. 

Luin Jussi Hyvärisen toisen runokokoelman Olduvain rotkon taannoin ja pidin siitä sen verran, että hankin käsiini Hyvärisen esikoiskokoelman Kurkistan kaivoon, jonka Tammi julkaisi jo 2006. Eipä tämäkään hullumpi kokoelma ole.    Kurkistan kaivoon jakautuu viiteen osioon. Ensimmäisen teemaksi nousevat eri tavoin kivet ja aihe jää ehkä vähän etäiseksi. Toisessa osiossa päästään lapsen syntymän ja isyyden pariin, ja aihe puhuttelee minua heti paremmin.   

sydän valtava pulsari sykkii ja kaikuu
maailmasi ytimessä, alkumeressä
jossa kellut, ja galaksin seinistäotat vauhtia potkaisemalla,
vesieläin, suuta ja keuhkoja vailla. 

”Merkki ei ole meidän heimoamme:  sen latinalainen järjestys, / kreikkalainen valo, pingotettu / Fennien pimeyden ylle.”

Paul Wittgenstein

Glenn Gould

Olduvain rotkossakin

Ei vasen käsi tiedä
mitä oikea tekee: kun haamusormet
takovat koskettimia, vain muisti kuulee äänen. 

Nysalor-kustantamo on minulle uusi tuttavuus. Pieni kustantamo on erikoistunut vanhojen tekijänoikeusvapaiden teosten julkaisemiseen, spekulatiiviseen fiktioon ja roolipeleihin. Nysalor on liittynyt myös temaattisten novellikokoelmien julkaisijoiden joukkoon, valikoimista löytyy jokunen tällainen novellikokoelma.    Ensikosketuksekseni tarjontaan valikoitui kotimaanmatkailua käsittelevien kauhunovellien kokoelma Epätie. Matkailu on ilmeinen kauhutarinoiden lähde, kaikkihan tietävät kadonneet liftarit ja vastaavat klassikkoaiheet. Matkaillessa ihminen on usein haavoittuvainen ja vieraalla maaperällä, jolloin yllättävät tilanteet voivat saada kauhistuttavia käänteitä – myös kotimaassa.    Neljäntoista novellin kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten kauhunovellien taituri Jussi Katajala, Anne Leinonen ja raapalemaestro Shimo Suntila, mutta myös vähän oudompia nimiä. Novellien aiheista löytyy jos jonkinlaista: hotelleja, kylpylöitä, leirintäalueita, automatkailua ja tietysti myös visiitti ruotsinlaivalle. Aiheet ovat sekä perinteisiä että moderneja.    Omien suosikkieni joukkoon nousee ainakin Katajalan ”Jatulinranta”, jossa matkalainen tutkailee mystisen hotellin salaisuutta. Kuten nykyaikaiselle tarinalle sopii, asiaa penkomassa on mysteereitä käsittelevän podcastin tekijä. Kokoelman avaava Maiju Ihalaisen ”Klooria ja nostalgiaa” puhaltaa raikkaantunkkaisen hengähdyksen 1990-luvun kylpylätunnelmaa. Jouluteemaa sivutaan parissakin novellissa, joista Mikko Rauhalan makaaberi ”Joulupuu on rakennettu” tarjosi mukavia kuvotuksen väristyksiä.    Kokonaisuutena Epätie toimi mukavasti. Kai Syrjänen on taitellut sekaan vähän tunnelmaa luovaa kuvitusta, mistä pisteet; hieman vain hämmensi, miksi selvästi tiettyihin novelleihin liittyvät kuvat eivät sitten olleet sen novellin kohdalla kirjassa, vaan jossain aivan muualla. Artemis Kelosaari on laatinut kirjaan hyvän esipuheen ja tekijöistä on kunnolliset esittelyt, joten puitteetkin ovat kunnossa. Nysalorin novellikokoelmiin sopii siis jatkossakin tutustua. 

Armand Gamache tutkii jälleen. Sarjan kahdeksas osa, Murhan alkusointu, on vaihtelua tavanomaisille kuvioille. Three Pinesin pikkukylässä ei vierailla tällä kertaa laisinkaan, eikä sarjan tavanomaisesta henkilögalleriasta tavata Gamachen lisäksi kuin tämän kakkosmies Jean-Guy Beauvoir. Vaikuttaisi siltä, että Beauvoirin vaikeaksi äitynyt tilanne on ottanut askeleen parempaan suuntaan: opioidiriippuvuus on saatu helpottamaan ja henkilökohtainen elämä on kunnossa. Suomennosvuorossa kirjasarjassa on tällä kertaa Outi Järvinen, joka tekee kirjan kanssa hyvää työtä.    Gamache ja Beauvoir lähtevät kahdestaan tutkimaan harvinaislaatuista murhaa. Uhri on todella syrjäisen luostarin priori. Gilbertiiniluostari on varsinainen salaisuus, sillä gilbertiinien luultiin hävinneen tyystin (näin todellisuudessa kävikin). Luostari tunnetaan siitä, etteivät sen ovet aukene kenellekään. Koputtelijoita ovella on riittänyt, kun paljastui, että luostarissa äänitettiin maailman kauneinta gregoriaanista kirkkolaulua sisältänyt levy. Tähän asti ovi ei ole auennut ulkopuolisille, mutta murha avaa ovet Gamachelle ja tämän kollegoille.    Hiljaisuuden valan vannoneet munkit eivät ole ihanteellisia todistajia, vaikka luostarin apotti hiljaisuusvalan poistaakin murhatutkimusten johdosta. Rikos on melkoinen suljetun tilan murhamysteeri, koska on selvää, ettei sitä ole voinut tehdä kukaan ulkopuolinen. Luostarista paljastuu tutkimuksissa kuitenkin paljon salattuja jännitteitä, jotka ovat ajaneet jonkun munkeista murhaan. Mutta kenet?    Jännitteitä riittää myös poliisien kesken. Gamachen ja Beauvoirin suhteessa on omat jännitteensä, joita hämmentämään saapuu poliisin johtaja Sylvain Francoeur, Gamachen pahin vihollinen Sûrétessa. Miksi Francoeur saapuu itse paikalle toimittamaan raportteja, joiden kuriirina hänen ei missään nimessä tarvitsisi omakohtaisesti toimia? Kireys poliisien kesken voittaa uhkaavuudessaan itse murhatutkinnan.    Murha ei olekaan Murhan alkusoinnun parasta antia. Jos tätä ihan murhamysteerinä arvioi, eihän tällä ole sijaa parhaiden murhajuttujen listalle. Ei tätä yksin, irrallaan muista Gamache-kirjoista, kannata lukea. Sen sijaan osana pidempää jatkumoa Murhan alkusointu on helmi. Louise Penny on parhaimmillaan juuri siinä, miten Gamachen ympärille keskittyvä juonikuvio ja henkilögalleria toimii. Etenkin edellinen osa Petollinen valo on syytä olla luettuna ennen tätä, mutta muutenkin sarja on parhaimmillaan luettuna alusta loppuun oikeassa järjestyksessä. Rikos selviää, mutta taustatarina jää jälleen kerran varsin pirulliseen tilanteeseen. 

Kun haastattelen kirjailijoita, kysyn aina lopuksi suosituksia. Ne ovat usein kirjoja ja tätä kautta olen tutustunut jo useampaan kiinnostavaan teokseen. Viimeksi runoilija Riikka Simpura suositteli vuodenaikaan sopivasti Georges PerecinTalvinen matka -teosta, kehuen sitä ”hykerryttävän nerokkaaksi”.    Tämä Poesiavihkoissa julkaistu teos on hyvin pieni: kyseessä on pienessä vihkomuodossa vain yhdeksänsivuisesta novellista, joka kertoo nuoresta kirjallisuudenopettajasta Vincent Degraëlista. Hän löytää vuonna 1939 eräästä yksityisestä kirjastosta kiehtovan teoksen, nimeltään niin ikään Talvinen matka ja alkaa lukea sitä. Teos tuntuu ensin plagioivan useimpia merkittäviä ranskalaisrunoilijoita, kunnes Degraël oivaltaa, että Talvinen matka onkin julkaistu vuosikymmeniä ennen näitä mestariteoksia. Tämän kirjallisen sensaation selvitteleminen osoittautuu kuitenkin hyvin vaikeaksi.    Se jutun juonesta, lukekaa loput itse – novelli on todellakin varsin lyhyt, mutta hyvin oivaltava. Tästä vihkojulkaisusta huomattavan tekee se, että suomentaja Sami Sjöberg on kirjoittanut novellin jatkoksi jälkisanansa, joilla onkin sitten mittaa suunnilleen tuplasti novellin itsensä verran. Sjöberg sijoittaa Perecin novellin kontekstiinsa osana Oulipo-kirjallisuutta ja kertoo millainen kollektiiviromaani novellin pohjalta on rakentunut. Novellissa on pienestä koostaan huolimatta paljon tasoja, jotka olisivat kiitäneet reippaasti ohi ilman Sjöbergin selityksiä.    Lämmin suositus siis tälle pienelle vihkoselle. Talvinen matka ei kestä kauan, mutta tarjoaa raikkaita näkymiä kokeelliseen kirjallisuuteen. Tämän myötä myös päätökseni tilata Poesiavihkot tälle vuodelle tuntuu entistä paremmalta. Toivottavasti kohdalle osuu tällaisia helmiä! 

Kun me olimme kahdeksan vanhat, isä viilsi minut auki kurkusta vatsanpohjaan. 

  Noin vuosi sitten lukemani Charlotte McConaghyn esikoissuomennos  Viimeinen muuttolintu  oli vaikuttava kuvaus ilmastonmuutoksen ja lajikadon maailmasta, jossa jahdattiin katoamisvaarassa olevia lapintiiroja. Luontokatoon yhdistyi ihmisten salaisuuksia ja pakkomielteitä. Kirja oli kansainvälinen bestseller ja nyt McConaghy on uudestaan liikkeellä samalla kaavalla.    Täällä oli susia kertoo Inti Flynnistä, joka on tullut Skotlantiin tekemään villiinnyttämisprojektia. Tarkoituksena on palauttaa Skotlantiin metsiä ja estää luontokatoa etenemästä. Metsien palauttaminen alkaa – yllättävää kyllä – suurpedoista. Sudet pitävät seudulla yleistyneet kauriit aisoissa, mikä taas osaltaan mahdollistaa metsittymisen.    Helppo hanke tämä ei tietenkään ole. Kuten hyvin tiedämme, vain harvaa eläintä pelätään ja vihataan siten kuin susia. Paikalliset ovat tiukasti susiprojektia vastaan. Monet saavat elantonsa lampaista, eikä seudulla ole ollut tapana aidata laidunmaita. Inti on kuitenkin sinnikäs ja valmis taistelemaan susiensa puolesta.    Tarinalla on kuitenkin toinenkin puoli. Intillä on historiaa, painolastia. Osa siitä on kaksoissisko Aggie, joka kulkee Intin mukana, mutta kärsii jostain: hän ei puhu, eikä suostu juuri poistumaan siskosten mökistä ulkomaailmaan. Mikä trauma Aggien takana on? Selvää on vain se, että miehiin asia liittyy: kirjassa on vahvana teemana miesten naisiin kohdistama alistaminen ja väkivalta.    Erikoisena kuriositeettina Intillä on peilikosketussynestesia. Se selittää alussa siteeraamani kirjan järkyttävän aloituslauseen. Ei isä oikeasti Intiä auki viillä; isä avaa kaniinin ja viillon näkeminen saa Intin tuntemaan repivää tuskaa kehossaan. Tämä heijaste vaikuttaa voimakkaasti Intin kokemusmaailmaan ja tekee erilaisten väkivallantekojen todistamisesta tavallistakin raskaampaa.    Täällä oli susia on hurja kirja. Siinä tapahtuu rajua väkivaltaa. Edeltäjänsä tavoin kirja on hyvin kirjoitettu ja suomentaja Saara Pääkkönen on saanut McConaghyn tekstistä hyvän otteen. Tarina vetää mukaansa ja tarjoaa sekä lohduttomia että toiveikkaita näkymiä. Kahden tähän mennessä ilmestyneen kirjan perusteella McConaghy on lukemisen arvoinen kirjailija.