Mikko Saari

Sanotaan heti suoraan: minusta tällä kirjalla ei ole erityisen vetävä tai osuva nimi, eikä kansikuvakaan ole ihan puoleensavetävin. Sen sanottuani myönnän kyllä heti, ettei minulla ole oikeastaan mitään aavistusta siitä, mikä sitten olisi parempi nimi tälle mutkikkaalle ja monipuoliselle kirjalle.    Nämä ulkoiset vetovoimatekijät eivät kuitenkaan hidastaneet: Miesten syvimmät salaisuudet pääsi luettavaksi heti, kun kirjan käsiini sain, sen verran hyvää olin siitä kuullut. Tämä on ranskankielisen kirjallisen maailman suurin sensaatio juuri nyt. Mohamed Mbougar Sarr on voitti teoksella ranskankielisen maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin (ja oli myös Suomen Goncourt-valinta!). Tämä ei ole ainoa merkittävä voitto ja lyhytlistauksiakin on kertynyt.    Suomalaisena on sitä paitsi ilo olla edelläkävijä: tätä teosta ei ole käännetty vielä englanniksi! Suomeksi se on saatu, kiitos Marja Luoman ja Sampsa Peltosen. YLE:n Luomiskertomuksen haastattelun perusteella tehtävä ei ollut aivan yksinkertainen. Jälki on kuitenkin hienoa, joten kiitos konkarikääntäjille siitä, että pääsemme näin tuoreeltaan perehtymään ranskankieliseen laatukirjallisuuteen.    Senegalilaisen Sarrin teoksen päähenkilönä hääräilee senegalilainen Diégane Latyr Faye, flopanneen kirjan tehnyt kirjoittaja, joka on onnistunut kuitenkin saavuttamaan jonkinlaisen aseman Pariisin afrikkalaisissa kirjailijapiireissä, kiitos Le Monden Afrikassa ilmestyvässä lehdessä ilmestyneen arvion. Diégane haaveilee nyt kunnianhimoisesta ja käänteentekevästä romaanista. ”Enää se piti vain kirjoittaa.”    Diégane kiinnostuu senegalilaisen T. C. Elimanen vuonna 1938 ilmestyneestä Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksesta. Kirja on nimeltä tuttu jo kouluajoilta, mutta itse teos vaikuttaa unohtuneen – tai unohdetun. Siitä löytyy vain lyhyt alkukatkelma netin keskustelupalstoille. Diégane lähtee Ranskaan, mutta Pariisistakaan kirjaa ei löydy. Diéganekin unohtaa kirjan. Sitten Diégane kohtaa kuusikymppisen senegalilaisen, aikanaan skandaalinkäryisen kirjailijan Siga D.:n, jolla kirja on. Siga D lainaa kappaleensa Diéganelle, joka uppoutuu taianomaisen teoksen maailmaan täysin.    Diégane alkaa selvittämään kirjan mysteeriä. Kuka oli mystinen T. C. Elimane? Oliko hän todella olemassa? Oliko Elimane oikeasti musta mies Afrikasta, vai pitääkö uskoa kriitikoita, joiden mukaan kukaan musta afrikkalainen ei olisi voinut luoda sellaista kirjaa? Miksi kirja on kadonnut? Kysymyksiä nousee kuin sieniä sateella ja Epäinhimillisyyden labyrintti tuntuu pakenevan Diéganen otteesta aina vain kauemmas. Lopulta tutkimukset alkavat tuottaa hedelmää ja totuus selviää – jos mitään totuutta ylipäänsä on.    Aikamoinen pyöritys tämä Miesten syvimmät salaisuudet on. Ranskankielinen nimi, josta tämä suomennos on suora käännös, on toki sikäli monimerkityksellinen, että sen voisi suomentaa myös Ihmisten syvimmiksi salaisuuksiksi. Olisiko se parempi? Suomentajilla ja kustantajalla oli kai tässä vähän mietinnän paikka. Paljon tässä ovat äänessä miehet ja heillä syviä salaisuuksia on, mutta eivät salaisuudet tarinassa kuitenkaan miesten yksinoikeus ole, vaan naisiakin juonen käänteissä on ja heilläkin riittää salaisuuksia.    Sinänsä en lainkaan ihmettele palkintoraatien ihailua; kuvittelisin, että näin vahvasti metakirjallinen aihe on omiaan ihastuttamaan kirjallisuusihmisiä. Kiehtova kirjallinen aihe ei tietenkään yksin riitä, vaan kirjan on oltava myös aidosti hyvä. Sitä Miesten syvimmät salaisuudet on. Se nousee juonensa pintatasoa korkeammalle. Tarinaan kietoutuu paljon kolonialismia ja pohdiskelua mustien asemasta valkoisessa Euroopassa ja valkoisten määrittelemässä kirjallisuuden maailmassa, sekä ennen – Elimanen 1930-luvulla – että nykypäivänä. Millaista on se kirjallisuus, jota mustien afrikkalaisten pitäisi oikeastaan tehdä?    Myös kerronnan tasolla Sarr tekee mielenkiintoisia asioita.  Tarinassa on paljon kerroksia, joissa Diégane keskustelee jonkun kanssa, joka puolestaan kertoo, mitä joku toinen henkilö on kertonut. Lukija saakin olla tarkkana, kuka puhuu. Sarr ei aina tee sitä mitenkään selväksi, kertoja voi vain vaihtua – ja välissä sitten on ylemmän tason kertoja huomauttamassa jotain, joka antaa vihjeen – ja tarina jatkuu sitten jostain kohtaa historiaansa. Tekniikka on hieno ja sopii tähän monikerroksiseen tarinaan hyvin.    Miesten syvimmät salaisuudet on vaikuttava teos ja nousee minun listoillani ehdottomasti vuoden vaikuttavimpien käännösromaanien joukkoon. Tämä senegalilais-ranskalainen helmi kannattaa lukea. 

Oulun seudulta kotoisin oleva Pauli Pietilä (s. 1993) on esikoisteoksensa julkaissut runoilija, jolla on kokemusta open mic -esiintymisestä ja suomiräpistä Pale Varjele -taiteilijanimellä. Nyt tekstejä on saatettu kirjoihin ja kansiin, kun Kulttuurivihkot on julkaissut Pietilän kokoelman Kamikazekontakti.    Runot pyörivät jotenkin varsin arkisissa puitteissa. Korkealla ei lennetä, vaan kuvasto on kaupungin kaduilta ja kotoa, mutta myös vahvasti pään sisältä ja omista fiiliksistä. Runot vaihtelevat vähän lyhyemmistä välähdyksistä sellaisiin sivun-parin mittaisiin vyörytyksiin, jotka pärskyvät innokkaasti sivuilta. Otsikoita runoilla ei ole, ja niiden rajatkin ovat välillä vähän epämääräisiä. Lavarunoilijatausta näkyy tekstissä rytminä ja toistona; nämä runot on helppo ajatella lausuttaviksi.    taskutan hiekkaa rannalla  kuljen kotiini kaukaa  tuttuun, tuttuun  sumuun ja se solisee    Runoissa on lopulta hyväntuulista toiveikkuutta, joka tuntuu sopivan Youtubesta löytyvillä runovideoilla leppoisasti tekstejään lausuvalle Pietilälle. Ehkä hän on itse vähän se ”lempeä ääni radiossa joka kuuntelis ja kertois et / kyl menee / kyl menee”.    Ei siis hullumpi kokoelma tämä Kamikazekontakti. Ei nyt myöskään aivan sellainen mestariteos, joka jäisi pitkäksi aikaa mieleen asumaan, mutta näillä runoilla oli ehdottomasti hetkensä ja kokoelmassa on useita hyviä oivalluksia. Tästä on hyvä jatkaa.    päivät tehtiin meitä varten  kulmista haljenneille  anna auringon hioa säröt  pehmeiksi peukalolle  ja jos ei aurinkoa ole, usko  parhaansa sekin tekee, siellä se jo häämöttää 

Tämä lastenkirja päätyi lukulistalleni jonkun suosituksen kautta, mistä lienee tullut, mutta luettavaksi sen nosti – kirjastolainan eräpäivänä – teoksen edellisenä iltana voittama lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinto, jonka Ernest Lawson kirjalle myönsi. Pitihän Finlandia-voittaja lukea, kun se kerran hyllystä löytyy!    Kirahvin sydän on tavattoman suuri kertoo yhdeksänvuotiaasta Vegasta, joka elää isänsä kanssa Kirahvisaaressa. Vega on vähän yksinäinen, mutta hänellä on seuranaan todella värikäs joukko mielikuvituseläimiä, joita muut eivät näe; ei varsinkaan Vegan isä, joka ei oikein siedä ajatustakaan kuvitteellisista eläimistä. Äitiä Vegalla ei ole; hän ei ole koskaan tavannut äitiään, eikä Vegan isä koskaan puhu äidistä. Myös isoisä Hektor ei juuri suostu puhumaan tyttärestään, vaikka muuten Vegan kummallisuuksia sietääkin – hän kun on itse vielä omituisempi.    Asiat lähtevät muuttumaan, kun tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin koulussa kaikille lapsille jaetaan kirjekaverit ja Vega saa kirjeystäväkseen sirkuksessa elävän Jannan, jolla on värikäs elämä ja kaksi äitiä. Toiseksi Vegan isä tuo kotiin uuden naisystävän Violan, joka on pelottava jäinen nainen, joka pakastaa kaiken ympärillään jääkylmäksi. Vega kohtaa myös uteliaan ja kaikista maailman oudoista faktoista kiinnostuneen Nelsonin, jonka kanssa hän lähtee selvittämään mysteeriä: kuinka saada isän sydän sulamaan, kun Viola on jäädyttänyt sen jääkalikaksi.    Kirahvin sydän on tavattoman suuri on rakenteeltaan aika tavanomainen etsintäseikkailu, jossa kaivataan perhettä ja löydetään lopulta oma paikka maailmasta kummallisten käänteiden keskeltä. Sen hienous on rikkaassa mielikuvituksen lennossa, joka pistää lukijan pään pyörälle kaikella kummallisella ja erikoisella. Sofia Chanfreaun ilahduttavaa tekstiä tukee isosisko Amandan viehättävä kuvitus. Teoksen on suomentanut Outi Menna, joka on päässyt vaivaamaan mielikuvitustaan keksiessään nimiä kaikenlaisille kummallisille otuksille. Lopputulos on erinomaisen sujuva ja luonteva.    En siis lainkaan pahastu, että juuri tämä kirja valittiin Finlandia-palkinnon voittajaksi. Tässä tarinassa on mielikuvituksen lentoa, sopivasti surumielisyyttä  ja kaihoa ja hyvä sanoma lasten vapaudesta olla omanlaisiaan, olivat he sitten millaisia tahansa. Kirja toimii varmasti erinomaisesti nuoremmille tarinanystäville ääneenluettuna iltasatukirjana ja myös vähän vanhemmille itse luettavaksi. 

Eipä sovi unohtaa vauvoja kirjallisuuden parista! Saimme aikoinamme äitiyspakkauksessa oivallisen vauvojen lorukirjan ja tuli niitä jokunen muukin hankittua. Tuntuu kovin yksinkertaiselta, mutta on arvokasta, kun vauvoille tehdään kirjoja, joissa on kovat pahvisivut, selkeät ja värikkäät kuvat ja mukavia riimiloruja luettavaksi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.    Omaa tarvetta tällaiselle ei ole ollut enää vuosikausiin, mutta nyt kun ystävällä on vauva, hyvä vauvakirja oli tietysti ilmeinen lahjaidea. Valtaosa vauvakirjoista on kuitenkin suoraan sanottuna tylsän kaupallista tavaraa. Ei kai Muumeissa mitään vikaa ole, mutta jos haluaisi jotain muuta kuin samoja kaikkialta tuttuja kaupallisia brändejä, valikoima on kovin kapea.    Kapea, mutta ei kuitenkaan olematon! Kirjakaupasta löytyi onneksi Sanna Pelliccionin tekemä Onnin vauvaloruja -kirjan, joka onkin tismalleen sitä, mitä kaivattiin. Pelliccionin kuvitusjälki on hurmaavaa ja lorut ovat hauskoja. Henkilökohtaista lisäarvoa tuo se, että Onni-poika on  meille tuttu ja rakas: ensimmäiset Onni-pojasta kertovat kirjat ilmestyivät 2007, kun esikoisemme on syntynyt 2006. Sarjan alkupään kirjat tulivat siis aikoinaan hyvin tutuiksi.    Onkin ollut ilo seurata, miten tästä puuhakkaasta pienestä pallopäästä on kasvanut jonkunmoinen ilmiö, joka voi edelleen hyvin. Sanna Pelliccionikin on saanut äitiyslomalla alkaneesta lastenkirjailijan ja kuvittajan urasta itselleen kestävän uran. Tähän lorukirjaan hän on riimitellyt sopivan pöhköjä vauvarunoja ja kuvittanut ne tuttuun tyyliinsä selkeällä viivalla ja kauniilla väreillä.    Onnin vauvaloruja voi vaikuttaa kovin pieneltä ja yksinkertaiselta asialta, mutta tällaisetkin kirjat ovat erittäin tärkeitä ja usein suuresti rakastettuja. On mahtavaa, että saatavilla on kotimainen lorukirja, joka ei edusta jotain suurta kaupallista tuoteperhettä. 

Tämä nuortenkirja sai virua hyllyssä jonkun tovin ennen luettavaksi pääsyä. Sitten sattui sopiva hetki kohdalle lukea jotain lyhyempää, joten nappasin Harmaja luode seitsemän luettavaksi. Vain parinsadan sivun mittainen kirjahan on nopeaa ja kepeää luettavaa, eikö?    Kyllä ja ei. Onhan tämä tosiaan nopeasti etenevä ja tyyliltään kepeä kirja, mutta sisältö on aika riipivää. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Eetusta, joka on juuri aloittanut lukio-opinnot. Eetu on todella taitava kilpapurjehtija, joka voisi kisata aivan huipputasolla, mutta elämä on mullistunut edellisenä keväänä täysin. Eetun äiti lähti tavalliseen tapaansa merelle uimaan, eikä koskaan palannut.    Tragedia on repinyt perheen hajalle. Eetun isä Mikko on muuttunut aivan kyvyttömäksi hoitamaan asioita ja kärsiä saa Eetun lisäksi ekaluokkalainen pikkusisko Isla, joka kaipaa äitiään pahasti. Eetua vaivaa, ettei äidin katoamiselle ole saatu selitystä. Poliisit pitävät katoamista vain hukkumisena ja isä nielee nämä selitykset sellaisenaan; Eetu kaipaisi varmuutta ja näkee äidin katoamisessa epäilyttäviäkin piirteitä.    Elämässä on muutenkin kaikenlaista pyöritystä. Purjehduspuolella pahin kilpakumppani Rasmus on aivan sietämätön pappa betalar -menestyjä, joka tuntuu kadehtivan Eetun purjehdustaitojen lisäksi tämän lämmintä suhdetta purjehduskaveri Sallaan. Suhde Sallaan onkin toinen mietityttävä juttu: onko kyse ystävyydestä vai jostain muusta? Lukion alun uudet ihmissuhteet aiheuttavat muutenkin päänvaivaa, samoin yllättävä tilaisuus päästä purjehduskilpailuihin Tukholmassa. Samalla pitäisi huolehtia Islasta ja tehdä tämän elämästä mahdollisimman siedettävää, kun isä ei siihen pysty.    Harmaja luode seitsemän onkin moneen suuntaan tempova kirja. Kokonaisuus pysyy kuitenkin varsin näppärästi kasassa. Tunnelma on kovin merellinen, tapahtumat sijoittuvat Espoon rannikolle ja kilpapurjehduksen minulle täysin vieras maailma on vahva osa kirjan tarinaa. Se on raikasta. Ihmissuhdepyörityksen ja surun käsittelyn lisäksi kirjaan rakentuu pikkuhiljaa trillerijuoni, kun Eetulle paljastuu epäilyttäviä yksityiskohtia hänen äitinsä katoamiseen ja työkuvioihin liittyen.    Nämä trillerikuviot jäävät tässä kirjassa täysin kesken. Jatko-osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy keväällä 2023 ja napsahti kyllä saman tien kirjastosta varaukseen. Pakkohan tämä tarina on loppuun lukea! Näin näppärää nuortenkirjaa suosittelisin kyllä laajalla otteella nuorille lukijoille. Lyhyehkö mitta ja jännittävät trillerikäänteet pitänevät vähän heikommatkin lukijat kääntämässä sivuja. 

Emma Kantanen debytoi muutama vuosi sitten omaan elämäänsä perustuvalla Nimi jolla kutsutaan öisin -kirjalla (Gummerus 2019), joka kuvasi elämää Kiinassa peligraafikkona ja Pekingin lesbopiireissä. Nyt Kantaselta on tullut uusi romaani, joka edeltäjänsä tavoin kertoo ulkomailla asuvasta suomalaisnaisesta hieman erikoisissa oloissa.    Romaanin nimetön päähenkilö asuu Australiassa ja opiskelee yliopistossa valokuvausta. Tutkinto on todella kallis, joten vaihtoehdot ovat vähissä: päähenkilömme rahoittaa opintojaan seksityöllä. Tätä työntekoa ei kirjassa juuri kuvata, vaan kirja kertoo enimmäkseen opinnoista, terapiakäynneistä ja siitä, miten päähenkilö löytää kaupungin viemäreistä itselleen yhteisön.    Sadevesiviemäristä löytyy nimittäin kiehtova tunneli, joka on täynnä graffiteja. Viemärissä on vaarasta varoittava kyltti, joka kieltää pääsyn ulkopuolisilta. Seinästä sen vierestä löytyy kuitenkin myös kutsuvampi viesti:    Lost Boys toivottaa sinut tervetulleeksi Kammioon.    Näistä kadonneista pojista tulee päähenkilölle pakkomielle, johon perehtyä tarkemmin. Lopulta hän onnistuu saamaan yhteyden tähän salaperäiseen ryhmään, joka harrastaa urbaania löytöretkeilyä kaupungin tunneleissa ja katoilla. Päähenkilö päätyy kulkemaan porukan mukana ja löytää itselleen vihdoin yhteisön, heimon.    Siinä sivussa muu elämä menee enemmän tai vähemmän vinksalleen. Rahapula vaikeuttaa elämää ja saa tekemään huonoja valintoja. Jos sataa, älä tule ei glorifioi seksityötä. Se näyttäytyy ainoana vaihtoehtona tienata riittävästi rahaa, mutta työ on vaarallista, epämiellyttävää ja aiheuttaa ahdistusta päähenkilössä. Kirja kuvaakin hyvin sitä, miten köyhyys ihmisen elämää rajoittaa.    Mielenkiintoinen kysymys on, miksi päähenkilö sitten ylipäänsä on Australiassa opiskelemassa kalliissa yliopistossa. Vastaus jää vähän auki. Osasyy on halussa (tarpeessa?) päästä pois Suomesta ja kun etsii englanninkielistä yliopistoa, jossa opetetaan valokuvausta, Australiaa kauemmas ei ole mahdollista päästä. Kirjassa kuvataan epämääräisesti, miten olot Suomessa olivat käyneet hankaliksi, mutta liikaa ei selitellä. Kirja jättää muutenkin asioita auki, etenee irrallisina katkelmina ja keskittyy siihen, mitä haluaa kertoa. Lopulta asiat kärjistyvät, tarinalle saadaan lopetus, mutta ei loppukaan kaikkea pura auki.    Kiinnostavimmillaan Jos sataa, älä tule on kuvatessaan Lost Boysien seikkailuja viemäreissä  ja päähenkilön asettumista yhteisön osaksi. Suhteen rakentuminen ryhmän jäseniin, etenkin Longreach-nimiseen naiseen, on mielenkiintoisesti kuvattu. Tämä on tyylikäs kirja, joka vahvistaa käsitystä Kantasesta mielenkiintoisena kirjoittajana. 

Tähän mennessä Maria Turtschaninoff on minulle ollut pääasiassa oivallinen fantasiakirjailija. Arra, Anaché ja Maresi ovat olleet erinomaisia. Turtschaninoffin uusin teos Suomaa sisältää sekin pieniä fantastisia elementtejä, mutta sijoittuu kuitenkin meidän maailmaamme. Lisäksi Suomaa on suunnattu aikuislukijoille, eikä ole nuortenkirja. Suomentajakin on vaihtunut: tähän asti Turtschaninoffit suomentaan Marja Kyrön sijasta tämän on suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.    Tämän episodiromaanin tapahtumat alkavat 1600-luvulta, kun eräs Ruotsin sotamies, Matts, saa palkkioksi palveluksestaan kruunun torpan valtakunnan itäosista, jostain Kokkolan lähistöltä. Torpan nimi on Nevabacka, sillä se sijaitsee ainoalla kumpareella ison nevan keskellä. Mats on ahkera työmies, mutta yksinäinen: vaimoa hänellä ei ole, eikä aikaa emännän etsimiselle.    Eräänä päivänä Matts saa päähänsä ojittaa suon saadakseen siitä hyvää peltomaata. Hän käy työhön, mutta unessa hänen luokseen tulee olento, joka kieltää miestä ojittamasta suota. Matts vain jatkaa, ja lopulta olento saapuu hänen luokseen kauniin alastoman neidon muodossa. Neito makaa Mattsin kanssa ja saapuu seuraavana keväänä lapsen kanssa. Lapsi on poika, kaivattu perillinen, jonka hän saa vastineeksi lupauksesta jättää suo rauhaan. Matts suostuu, mutta pettää lopulta lupauksen.    Tästä alkaa sukusaaga, joka etenee aina 2000-luvulle asti. Nevabackassa asuu monenlaista väkeä, sukulinja etenee vuosi vuodelta monenlaisin kääntein. Tilan menestys vaihtelee: toisinaan kurittavat isonvihan aikaiset kasakat, joskus nälkävuodet. Ajoittain tila menestyy ja on seutukunnan komein. Nevabackalaisilla on aina kuitenkin joku suhde heitä ympäröivään metsään ja erityisesti nevaan, joka saa jossain vaiheessa nimekseen Haltianeva.    Turtschaninoff kuljettaa tarinaa ajassa eteenpäin. Ajan kuluessa maailma muuttuu ja niin muuttuu myös nevabackalaisten suhde metsään. Taikauskoisuus hälvenee, suhde luontoon laimentuu ja liukenee. Turtschaninoff kuvaa hyvin luontosuhteen muutosta ja eri aikakausien näkemystä. Toisille metsä on kaiken elannon lähde, joku haluaa tappaa kaikki linnut joutilaina vahinkoeläiminä. Metsänhoidosta on erilaisia käsityksiä.    Suomaa on kiehtova kirja. Sen maailmaan on hauska uppoutua ja seurata, miten suvun vaiheet etenevät. Turtschaninoff ei olisi itsensä, jos ei olisi kirjoittanut tarinaan vahvoja ja kiinnostavia naishahmoja; valtaosa kirjan päähenkilöistä onkin naisia. Tunnelma kirjassa on ihastuttavan taianomainen, vaikka maagisuus ajan mittaan maailmasta kariseekin. Se on tietysti aivan luontevaa kehitystä se. On ilo huomata, miten mainio Turtschaninoffin ensimmäinen aikuisten romaani on. 

Riikka Kaihovaaran muutama vuosi sitten ilmestynyt Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019) oli mainio esseekokoelma erilaisista luontoon liittyvistä kysymyksistä: luonnon monimutkaisuus, ennallistaminen ja rewilding, alkuperäiskansojen romantisointi, antroposeeni, paluu luontoon – raikasta ja ravistelevaa ajattelua kautta linjan.    Nyt Kaihovaara on palannut uudella esseekokoelmalla. Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita on jälleen herättelevää ajattelua luonnosta ja eläimistä. Kaihovaaran esseet ovat hivenen rajattomia; ne eivät ole kovin selkeitä kokonaisuuksia, vaan rajat liudentuvat ja aiheet liukuvat toisiinsa. Yleissävy on keskusteleva: Kaihovaaraa siteeraa paljon aikaisempaa kirjallisuutta ja osallistuu siten pidempään keskusteluun eläimistä.    Näkökulmat ovat jälleen kerran tuoreita. Kaihovaara ei esimerkiksi ole mitenkään suoraviivaisesti veganismin kannalla. ”Moderni eläinoikeusretoriikka nojaa ajatukseen ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuudesta”, kirjoittaa Kaihovaara ja kysyy sitten, miksi ihmisen ja eläimen välillä on sitten ratkaiseva ero, kun puhutaan tappamisesta ja eläinten syömisestä ja hyödyntämisestä. Miksi vain ihminen on moraalinen? Kampanjointi eläinten hyvän kohtelun puolesta voi osaltaan toiseuttaa eläimiä. ”Ihminen mielletään eläimeksi vain siltä osin kuin se sopii kunkin kirjoittajan tarkoitusperiin.”    Ehkä tässä kohtaa on syytä tähdentää, ettei Kaihovaarakaan sentään lihan tehotuotannon kannattaja ole. ”On myös meitä, jotka syömme sellaisia eläimiä, joilla on nimi ja joihin olemme muodostaneet suhteen. Tai oikeastaan meitä, jotka syömme vain sellaisia eläimiä. Minä en koskaan ostaisi lihapakettia marketin hyllyltä.” Kaihovaara peräänkuuluttaa lihansyöntiin historiallisesti kuuluvaa myyttisyyttä ja pyhyyttä. Keittokinkussa ei ole mitään pyhää tai jumalallista, mutta eläimiä syömällä on osa ravinnon verkostoa maailmassa.    Tätä ajatustahan voisi jatkaa – ja Kaihovaara jatkaakin – palauttamalla kuolleet ihmiset osaltaan muiden eläinten syötäviksi. No, ihmisiä on niin paljon liikaa, ettei luonnolla olisi kapasiteettia hankkiutua ruumiista eroon, mutta saa tämä ajatus minut pohtimaan mieltymystäni tuhkatuksi tulemiseen uudemman kerran. Ehkä sittenkin helposti maatuvassa arkussa matojen ruoaksi? Perinteisessä taivashautauksessakin on kauneutensa.    Kaihovaara on kirjoittajana ihastuttavan radikaali. Tällaista ajattelua on ilo lukea. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä; ei Kaihovaarakaan ole, vaan kyseenalaistaa ja väittää vastaan omille lähteilleen yhtenään. Jos haluat ravistella ajatteluasi, mitä eläimiin ja ihmisten ja eläinten suhteisiin tulee, Vieras eläin tarjoaa sellaiseen kunnon rautaisannoksen polttoainetta.    Jos ”elä ja anna toistenkin elää” on mahdoton ja jopa haitallinen ohje, mikä voisi olla parempi? Elä ja ymmärrä, miten elämäsi rajoittaa muiden elämää? Elä, mutta älä ota enempää kuin elääksesi tarvitset? Elä niin, että sinun jälkeesi on vielä elämää? 

Tämä oli taas näitä tapauksia: näin Ison vihkon kirjakaupassa ja kiinnostuin takakansitekstistä (”Mitään tällaista et ole ennen lukenut” on aika kova lupaus). Laitoin kirjan varaukseen ja kas, kirjastosta tuli ihan erinäköinen kirja. Tänä vuonna uudelleen julkaistu kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo tuoreeltaan: Tammi julkaisi alunperin vuonna 1986 ilmestyneen teoksen jo 1988.    Miksi kirja on nyt taas ajankohtainen? Sitä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että unkarilainen Ágota Kristóf (1935–2011) pakeni parikymppisenä Unkarin kansannousua Sveitsiin, jossa hän opiskeli ranskaa ja alkoi kirjailijaksi. Ensin hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, mutta heikolla menestyksellä. Esikoisromaani Iso vihko (Le Grand Cahier) oli sitten suurmenestys, joka voitti Adelfin kirjallisuuspalkinnon. Romaani on sittemmin käännetty 40 kielelle.    Iso vihko on trilogian avausosa, mutta jostain syystä trilogian muita kirjoja ei koskaan suomennettu – ennen kuin nyt. Tammi julkaisee keväällä 2023 sarjan seuraavan osan La PreuveVille Keynäksen suomennoksena nimellä Todiste. Oletettavasti Le Troisième Mensonge seuraa perässä. Hyvä niin, mutta onpa taas hivenen yllättävää, miten joku vanha kirja nousee uuteen elämään. Anna Nordmanin vanha suomennos on edelleen käypää tavaraa; kirjan päälausepitoinen tyylilaji varmasti osaltaan edistää sitä, ettei käännöskään vanhene niin herkästi. Kielellisesti Iso vihko onkin hyvin suoraviivaista tavaraa.    Pitääkö takakannen lupaus sitten paikkansa? Kyllä! Tämä oli kieltämättä jotain ihan muuta kuin mitä olen viime aikoina lukenut. Kirja sijoittuu epämääräiseen aikaan ja paikkaan, mutta oletettavasti ollaan toisen maailmansodan aikaan jossain Itä-Euroopassa – kenties Unkarissa. Vieraan vallan sotilaat ovat miehittäneet Suuren Kaupungin, joten äidin on paettava kaksospoikiensa kanssa Pieneen Kaupunkiin. Siellä pojat jätetään isoäidin hoiviin, kun äiti pakenee muualle. Isoäiti on kammottava noita-akka, joka ei haluaisi poikia ottaa, mutta taipuu sitten kuitenkin.    Pojat sopeutuvat uusiin oloihin, alkavat työskennellä talouden hyväksi ja siinä sivussa kehittää itseään. He karaisevat toisiaan kestämään kipua ja erilaisia henkisiä ja fyysisiä epämukavuuksia. He koulivat toisiaan armottomasti. Ympärillä kuhisee sodanaikainen maailma, jossa pojat joutuvat kokemaan kaikkea aikuisten maailman julmuutta ja karua seksuaalisuutta (joku oli ystävällisesti listannut kirjaston kappaleen loppuun kaikki sivut, joilla on rivouksia).    Meillä on hyvin yksinkertainen sääntö sen arvioimiseksi, onko aine ”Hyvä” vai ”Huono”: aineen on oltava tosi. Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme.    Kirjassa tapahtuu kammottavia asioita. Pojat tappavat, valehtelevat, kiristävät – he ovat täysin moraalittomia, mutta samalla he ovat jopa naiivin eettisiä ja avuliaita: mitä tahansa heiltä läheiset pyytävätkin, he kyllä tekevät sen, oli se sitten nälkäisten auttamista tai sadomasokistin palvelemista. Pojat ovat empatiakyvyttömiä eettisiä hirviöitä, kuten Slavoj Žižek heitä kuvaa. Kirjan lopetus erityisesti jättää vahvan ”mitä minä juuri luin”-tunteen ja pohjustaa trilogian seuraavaa osaa sen verran kiinnostavalla tavalla, että uskoisin lukijoita harmittaneen aikoinaan, kun trilogian muita osia ei suomennettu.    Onneksi se vääryys korjataan nyt. Iso vihko on hieno kuvaus nuorista mielistä sodan keskellä. Tätä sota meille tekee, se haluaa sanoa. Näin ihmisluonto revitään kappaleiksi. Venäjän sota Ukrainassa tarkoittaa, että tämä on edelleen väkivaltaisen ajankohtainen kirja. 

Dima on matkalla kauas Venäjän kaukoitään, mutta valitettavasti hänen junalippunsa ei riitä ihan perille asti. Konduktööri poistaa liputtoman ja rahattoman nuoren miehen junasta keskellä Siperiaa. Tilanne vaikuttaa kovin lohduttomalta, mutta onneksi paikallinen nuori nainen, Aljona, tulee kysymään, onko Dimalla kaikki hyvin ja tarjoaa tälle apuaan.    Elina Rouhiainen on tunnettu nuortenkirjoistaan, jotka ovat tähän asti edustaneet paranormaalia romanssia ja urbaania fantasiaa. Nyt hän on kirjoittanut ensimmäisen realistisen romaaninsa. Uusi aluevaltaus toimii hienosti, sillä Tuntematon taivas onnistuu tavoittamaan jotain herkkää ja vaikuttavaa.    Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2002, jolloin käynnissä oli toinen Tšetšenian sota – vaikkakin samoin kuin nyt, tätäkään sotaa ei Venäjällä kutsuttu sodaksi, vaan terrorisminvastaiseksi operaatioksi. Dima on kutsuttu armeijaan, mutta hän on paennut kutsunnoista. Siksi hän Siperiassakin on, pakomatkalla. Hän ei halua veljensä tavoin joutua sotimaan.    Aljona on äitinsä puolelta evenki, Siperian vanhaa paimentolaiskansaa (evenkeistä kiinnostuneille suosittelen Chi Zijianin kirjaa Puolikuu). Hän asuu isänsä ja isovanhempiensa kanssa pienessä kylässä ja hoitaa kylän kauppaa. Laajentuva kaivosteollisuus uhkaa koko kylän olemassaoloa ja Aljona vaikuttaa muutenkin aika yksinäiseltä, mutta silti uskolliselta kotiseuduilleen. Isä ei nyt ole paikalla – Aljona oli saattelemassa häntä junalle kohdatessaan Diman – ja palaa tiettävästi kotiin kolmen kuukauden päästä. Diman kauhuksi käy ilmi, että Aljonan isä on työkseen upseeri.    Dimalla on siis kolme kuukautta aikaa olla rauhassa Aljonan luona Siperiassa, sen jälkeen on paettava. Tietäähän sen, mitä tästä seuraa: rakkautta, totta kai! Dima ja Aljona rakastuvat hiljalleen toisiinsa, joka tekee kolmen kuukauden päästä koittavasta erosta tuskallisen hetken. Sitä ennen kummankin taustasta paljastuu salaisuuksia ja molemmat joutuvat vaikeiden valintojen eteen.    GoodReadsissa Rouhiainen kertoi aloittaneensa romaanin kehittelyn vuonna 2015 ja varsinaisen kirjoitustyön syksyllä 2020. Kahdenkymmenen vuoden taakse sijoittuvat tapahtumat ovat kevään 2022 myötä taas erittäin ajankohtaisia. Venäjällä kutsuntoja pakeneva herkkä nuori mies on jälleen arkipäivää.    Avaran kuulaisiin Siperian maisemiin sijoittuva Tuntematon taivas on herkkä nuortenromaani, joka on erittäin sujuvasti kirjoitettu. Sivuja on runsaanpuoleisesti, mutta taitto on sen verran väljää ja luvut lyhyitä, että sivut kääntyvät todella joutuisasti ja lukeminen etenee nopeasti. Tätä herkkää rakkaustarinaa oli ilo lukea. 

Olen lukenut pitkälti modernia runoutta, mutta välillä on hyvä tarttua klassikoihinkin. Saima Harmaja (1913–1937) on ehdottomasti klassikko. Luin Sateen jälkeen -kokoelman, joka ilmestyi vuonna 1935 Harmajan toisena kokoelmana. Esikoiskokoelma Huhtikuu sai aikalaisilta hyvät arvostelut, muut vähän heikommat, mutta sittemmin Harmaja on noussut suurempaan arvoon.    Sateen jälkeen on varsin runsas kokoelma, 120 sivua ja 51 runoa. Luettavaa riittää! Kuvastoltaan runot ovat täynnään luontokuvaa ja toisaalta sielun tuskaa. On rakkautta ja viiltävää kärsimystä, on paljon sadetta, perhosia ja kukkasia.    Tämä ei ole totta. Löi siipeni valhe.  Maailmani, tähteni murskasi valhe.  Olen kehässä tappavan noituuden.  Vie rinnasta hengen valtava kauhu.  Mua kietoo myrsky ja liekit ja sauhu  ja ma elän. — En kuolla voi, oi en!    Luin viime vuoden lopulla Levottomia unia eli valikoiman Edith Södergranin runoja. Niin ikään nuorena kuollut Södergran oli Harmajan keskeinen esikuva ja monessa mielessä aika samankaltainen runoilija. Kuitenkin siinä missä Harmaja kirjoittaa mittaa ja riimiä, Södergranin Dikter oli ensimmäinen Suomessa julkaistu vapaamittainen runokokoelma. Niinpä nyt vajaat sata vuotta myöhemmin Södergran tuntuu edelleen raikkaalta, mutta Harmajan runoissa on jotain kovin vanhanaikaista.    Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä näissä lukija voi nähdä. Onhan näissä runoissa nuoruuden intoa ja tunteen paloa. Kuvasto on herkkää ja kaunista, paitsi silloin kun tuska oikein leikkaa ja raastaa. Jos kestää vanhahtavan sanaston, runomitan ja riimittelyn, Harmajan runoissa on kyllä oma viehätyksensä. Parhaimmillaan nautin runojen pateettisuudesta, pahimmillaan runojen rytmi tuntuu ontuvalta ja teennäiseltä. Enimmäkseen ollaan jossain siinä välissä ja toisaalta on selvää, että olen selvästi enemmän modernin runon ystävä.    Se täytyy myös sanoa, ettei runoissa moneen otteeseen esiintyvä hajuherne ole nimensä puolesta ihan viekoittelevin kukkanen. On se onneksi reippaasti vaatimatonta nimeään kauniimpi katsella. 

Toisinaan kirjoilla on kauniit kannet, toisinaan ei. Halun politiikka menee jälkimmäiseen kategoriaan: tämän kirjan kannet eivät onnistu herättämään lukuhalua. Suomenkielinen nimikin on vähän laimea. Alkuteoksen kansi ei ole sen kummempi, mutta englanninkielinen nimi The Right to Sex on iskevämpi ja tarttuu heti yhteen kirjan peruskysymyksistä. Onko ihmisillä oikeutta seksiin?    Tätä kysymystä ja muita seksiin liittyviä julkisia merkityksiä purkamaan lähtee Amia Srinivasan (s. 1984), Oxfordin yliopiston politiikan tutkimuksen professori, jonka koulutustaustasta löytyy niin feminismin historiaa kuin metafilosofiaa. Kannuksia siis löytyy ja taitoa kirjoittaa nasevasti. Tämä esseekokoelma on Srinivasanin esikoiskirja, taustalla on toki paljon akateemista kirjoittamista ja tieteenalan popularisointia. Lähtökohta esseille on varsin angloamerikkalainen, mikä haittaa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tämä kulttuuri meillekin kyllä suodattuu, vaikka kulttuurierojakin kyllä näkyy.    Teoksen kuusi esseetä pyörivät seksin ympärillä. Tekstit ovat laveita ja käsittelevät aiheitaan hyvin leveällä sudilla. Ne eivät myöskään anna yksinkertaisia ja helppoja vastauksia. Jos tämän kirjan haluaisi tiivistää yhteen lauseeseen, se voisi kuulua vaikkapa  näin: ”seksuaalisuuden politiikka on monimutkaista”. Srinivasan on vahvasti intersektionaalinen feministi. Hän nostaa esiin etnisyyden merkitystä monessa kohtaa ja tarkastelee valkoista feminismiä osin ulkopuolisen silmin.    Ensimmäinen teksti ”Miesten vastainen salaliitto” alkaa perusteettomista raiskaussyytöksistä ja laajenee siitä Me Too -liikkeen lieveilmiöiden tarkasteluun. Tekstissä on monia oivaltavia kohtia. Vaikkapa tämä:    Intersektionaalisuuden keskeinen oivallus on se, että mikä hyvänsä vapautusliike – feminismi, rasismin vastainen liike, työväenliike – joka keskittyy vain siihen, mikä viiteryhmän jäsenille (naiset, rodullistetut, työväestö) on yhteistä, muuttuu liikkeeksi, joka hyödyttää eniten niitä ryhmän jäseniä, jotka ovat vähiten sorrettuja.    ”Puhun opiskelijoilleni pornosta” käsittelee feminismin ja pornon välistä vaikeaa suhdetta ja sitä, miten pornon valtavirtaistuminen on asiaan vaikuttanut. Vanhat pornosodat näyttäytyvät eri valossa, kun niitä katselee nykyisen internetpornon parissa varttuneen sukupolven näkökulmasta. Etenkin pojille porno näyttäytyy seksin auktoriteettina, joka opettaa, millaista hyvä seksi on. Merkittävä ongelma onkin, ettei kelvollista seksuaalikasvatusta ole saatavilla – Yhdysvalloissahan monissa paikoin sitä ei ole tarjolla ollenkaan, tai se puhuu vain pidättäytymisestä. Mutta auttaako sekään? Miten seksikasvatusta sitten opetetaan? Opettajatkin katsovat pornoa. Kysymykset ovat mutkikkaita.    Incel-massamurhaaja Elliot Rodgerista käyntiin ponkaiseva ”Oikeus seksiin” on kirjan parasta antia. Se käsittelee incel-ilmiötä (involuntary celibacy, tahdonvastainen selibaatti) ja seksuaalisen halun politiikkaa laajemminkin. Elliot Rodger ei ole ainoa ihminen, joka on perustellusti tai perusteettomasti kokenut joutuvansa suljetuksi ulos seksin piiristä. Aasialaistaustaiset miehet esimerkiksi kokevat usein olevansa ei-toivottuja seksi- ja suhdekumppaneita. Cis-lesbojen haluttomuus huomioida transnaisia mahdollisina seksikumppaneina on toinen esimerkki. ”Kenelläkään ei ole taattua oikeutusta seksiin, ja jokaisella on oikeus haluta mitä haluaa, mutta henkilökohtaiset mieltymykset [...]  ovat harvoin vain henkilökohtaisia”, Srinivasan toteaa. Asia on monimutkainen. Srinivasan lopettaa esseensä kuitenkin kauniisti:    Parhaimmissa tapauksissa – tapauksissa, joihin voimme perustaa toivomme  – halu voi vastustaa valintoja, joita politiikka on tehnyt puolestamme, ja valita itse.    Tämä on sen verran mutkikas ja asioiden ytimessä oleva kysymys, että esseetä seuraa jatkokirjoitus, jossa Srinivasan käsittelee vielä 88-kohtaisen listan kautta esseen julkaisemisen jälkeen esiin nousseita kysymyksiä ja esseen saamaa palautetta. Listalta löytyy paljon terävää pohdiskelua esimerkiksi aasialaisyhteisön erityispiirteistä ja inceleistä.    Tämä on incel-ilmiön ytimessä piilevä syvä ristiriita: incel-miehet asettuvat vastustamaan seksuaalisia markkinoita, joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta sitovat itsensä tiukasti statushierarkiaan, joka näitä markkinoita muovaa.    Tämä on hyvin sanottu. Olenkin sitä mieltä, että patriarkaatti pitäisi romuttaa ja incel-miehet, jotka raivoavat naisille ja feministeille, vastustavat sitä tahoa, joka olisi parhaassa asemassa heitä auttamaan ja joka tarjoaa heille parhaimpia ratkaisuja.    ”Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa” käsittelee ongelmia, joita liittyy opiskelijoiden ja professorien välisiin seksisuhteisiin, myös silloin kun suhteet ovat täysin suostumuksellisia. Tämä on kirjan esseistä se, jossa eniten näkyy, että nyt ei ehkä ihan olla suomalaisittain relevantin kulttuurin äärellä. Suomalaisten yliopistojen massaluentojen maailmassa tämä ei tunnu ihan merkitykselliseltä. Pohdiskelu siitä, miten opiskelijat ovat täysi-ikäisyydestään huolimatta lapsenkaltaisessa asemassa, jossa he eivät voi antaa pätevää suostumusta, on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista.    ”Seksi, pakkovalta ja kapitalismi” käsittelee feminismin ja valtiollisen pakkovallan suhdetta. Erityisesti tämä näyttäytyy kysymyksessä suhteesta prostituutioon. Sehän on vahvasti feministejä jakava kysymys, jossa osa ajaa täyskieltoa ja osa sallivampaa suuntaa. Joskus tuntuu, että toiset näkevät prostituution pelkästään orjakauppana ja toiset pelkästään vapaaehtoisesti alalla toimivien seksityöläisten uravalintana. Totuus on tietysti nämä molemmat yhtä aikaa. Srinivasan toteaa myös selkeästi, että miten seksityötä sitten rajoitetaankaan, vakio on, että seksityöläiset kärsivät joka tapauksessa. Mutta onko oikein vahingoittaa seksityöläisten asemaa, jos tavoitteena on parempi todellisuus, jossa seksityötä ei ole? (Jos nyt unohdetaan se, että sellainen tulevaisuudenkuva ei tunnu erityisen uskottavalta.)    Halun politiikka on ajatuksia herättävä kirja, joka tarkastelee kysymyksiään ilahduttavan monimutkaisesti ja sotkuisesti. Eiväthän nämä ole mitään helppoja kysymyksiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkasteluun otetaan muitakin näkökulmia kuin vauraat valkoiset ihmiset, saadaan usein huomata, että se, mikä on valkoisille hyvinvoiville naisille parasta, ei välttämättä ole sitä huonompiosaisille mustille. Jos haluaa ravistella omaa ajatteluaan sukupuolten välisen vallankäytön monimutkaisista kysymyksistä, Amia Srinivasan tarjoaa siihen moderneja ja hyödyllisiä työkaluja. Aiheen luulisi sentään kiinnostavan useimpia.    Teoksen on suomentanut Laura Lahdensuu, joka on tehnyt käännöksen kanssa hyvää työtä. Srinivasanin teksti on välittynyt suomeksi enimmäkseen kuulaana ja selkeänä. 

Tutustuin Juha Hurmeen kirjalliseen tuotantoon mainion Nyljetyt ajatukset -kirjan (Teos 2014) myötä. Sitä seurasivat Niemi (2017) ja Suomi (2020), kaikki nämä oivallisia ensyklopedisia romaaneja eli paljon tietoaineistoa nielleitä kertomuksia.    Samaa sarjaa, hieman pienemmässä mitassa, tarjoilee nyt Tiu tau tilhi. Se lähtee Hurmeen kaksivuotiaasta pojasta, joka lauleskelee itsekseen samannimistä vanhaa lastenlaulua. Hurme kiinnostuu: mistäs tämä tällainen laulu on oikein tullutkaan?    Viattomasta pohdinnasta käynnistyy perusteellinen tutkimusmatka. Aluksi tarkastellaan laulun taustalta löytyviä henkilöitä. Ensimmäiseksi tutkimuskohteeksi tulee Wilho Siukonen, jonka laatima Laulukirja Hurmeella on kansakouluajoiltaan hyllyssä ja josta laulu löytyy. Mikäs tämä Siukonen on miehiään? Seuraavaksi tarkastelun kohteeksi otetaan Olavi Pesonen, Siukosen kilpailija kansakoulujen laulukirjarintamalla. Sitten vuorossa on kansakoulun isä Uno Cygnaeus.    Nämä katsaukset eivät ole ihan vain yhden ihmisen elämäkertoja, vaan Hurme sukeltaa syvälle aikakauden suomalaiseen kulttuurihistoriaan, merkkihenkilöihin ja näiden vaiheisiin. Tekstin takana on vankka annos sivistystä ja kulttuuria.    Mutta ei tässä pelkästään herrakerhoja analysoida. Hurme jatkaa laulun ainesten perkaamista ja sukeltaa luontoon. Millainen elikko on tilhi? Mitä siitä on vuosien saatossa ajateltu (muun muassa sitä, että tilhet loistavat pimeässä)? Tilhet syövät pihlajanmarjoja, minkäslainen puu se pihlaja sitten on? Mitä myytit ovat? Mitä on kieli? Mistä ovat peräisin sanat, joista laulun teksti koostuu? Millainen mies oli laulun sanoittaja Ilmari Kianto? Entä säveltäjä Mikael Nyberg?    Kaikkiaan Tiu tau tilhi on aivan huikea tutkimusmatka kulttuurihistoriaan ja Suomen kulttuuriin parinsadan vuoden ajalta. Silti pienellä kirjalla on mittaa vain parisataa sivua, eli kovin pitkä sukellus tämä ei ole, vaan etenee oikein joutuisasti. Vielä kun Hurme kirjoittaa totuttuun tapaan hyvin, voi surutta sanoa, että Tiu tau tilhi on pieni helmi, joka kannattaa nautiskella. 

 Tänä syksynä ilahdutti ensin Raisa OmaheimonRatkaisuja läskeille, joka avasi yhteiskunnan läskivihamielisiä rakenteita hauskasti ja terävästi, ja nyt Mona Bling käsittelee 23 transmyyttiä -kirjassaan transsukupuolisuuteen liittyviä myyttejä ja näkemyksiä. Tähän kirjaan kannattaa tarttua, mikäli transsukupuolisuuteen liittyvät kysymykset mietityttävät, sillä Bling purkaa koko joukon tavanomaisia harhaluuloja ja epätietoisuuksia.    Transsukupuolisuus on ilmiönä vanha kuin mikä, mutta hoitojen saatavuuden ja yleisen asioista puhumisen lisääntymisen myötä se on muuttunut aikaisempaa näkyvämmäksi: transsukupuoliset eivät ole jotain hämäriä kummajaisia, vaan enemmän ja enemmän normaali osa yhteiskuntaa. Transsukupuolisuus on kuitenkin asiaa tuntemattomille melkoinen mysteeri, joten on hyvä, että joku ottaa asiakseen avata ilmiötä tarvittaessa rautalangasta vääntäen.    Rautalankaa Mona Blingiltä onkin tämän kirjan parissa kulunut rullakaupalla. Lopputulos on sen arvoinen: tämän kirjan luettuaan ymmärtää varmasti paremmin, mistä transsukupuolisuudessa on kysymys. 23 myytin listalta löytyy paljon mietityttäviä aiheita, joihin Bling tarjoaa oman transnaisen näkökulmansa ja faktatietoa päälle – kirjan lopusta löytyy lähdeluetteloa, jota kautta pääsee lisätiedon äärelle, mikäli joku myytti jää erityisesti mietityttämään.    Bling esittelee muun muassa erilaisia kirurgisia hoitomuotoja, käsittelee transurheilijoita, vanhemmuutta, seksiä ja työelämää. Kovin syvälle yksittäisiin aiheisiin ei mennä, mutta tämä onkin enemmän pintapuolinen johdatus transsukupuolisuuteen laajasti kuin vaikkapa syvällinen tutkielma transihmisistä urheilun maailmassa. Ilahduttavasti mukana on myös hankalampia aiheita, kuten pohdiskelua transprosessia katuvista ihmisistä. Tämä aihe on ymmärrettävistä syistä tuntunut vähän tabulta, mutta Bling käsittelee sitä mielestäni hyvin: avoimesti, ongelmat tiedostaen ja taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia rakenteita valaisten.    Mitä itse opin? En ehkä radikaalisti uutta, sen verran olen aiheeseen tullut jo aikaisemmin tutustuneeksi, mutta yleistä ymmärrystä ja empatiaa 23 transmyyttiä onnistui lisäämään. Pidin esimerkiksi tuosta katumista käsittelevästä luvusta paljon, se lisäsi hyvin ymmärrystä ilmiöstä. Olen joskus ihmetellyt transnaisten taipumusta hyvin vahvasti feminiiniseen ulkoasuun ja meikkaamiseen, joka toisinaan tuntuu vähän överiltä patriarkaalisten ulkonäkönormien pönkittämiseltä. Tähänkin sain valaistusta. Osin kyse on yksilöiden valinnoista; ei kaikki transnaiset. Toisekseen kyse on myös turvallisuudesta. Kuten Bling kirjoittaa:    ”Itse halusin varsinkin prosessini alussa todella olla ”täydellinen nainen”. Halusin olla täydellinen, jotta kukaan ei voisi kyseenalaistaa sukupuoltani. Halusin pärjätä. Halusin olla haluttu. Halusin kelvata. Halusin olla yhtä hyvä kuin cisihmiset. Halusin olla niin kaunis ja ”normaalin naisen oloinen”, ettei kukaan, varsinkaan tulevat deittikumppanini, välittäisi siitä, että olen trans.”    Tämä on toisaalta sisäistettyä transfobiaa, toisaalta ihan realistinen reaktio yhteiskunnan transfobisuuteen. Jos olemalla naisellinen nainen, jota kukaan ei luule transnaiseksi, välttyy syrjinnältä, väärinsukupuolittamiselta tai potentiaalisesti hengenvaaralliselta väkivallalta, totta kai transnaista houkuttaa laittautua hyvin naisellisesti. Haluaisivatko transnaiset mahdollisuuksia olla ulkonäöltään juuri sellaisia kuin haluavat? Aivan varmasti. Onko heillä sellaista mahdollisuutta nykyään? Ei ole. Kuten Omaheimon läskikirjassa taottiin lukijan päähän moneen kertaan, tämäkään ongelma ei ratkea yksittäisiä transnaisia syyllistämällä ja sheimaamalla, vaan sen takana on yhteiskunnan haitallisia rakenteita, joita pitää muuttaa.    23 transmyyttiä on aivan kelpo työkalu niiden rakenteiden muuttamiseen. Kirjaa on helppo suositella kaikille, jotka kokevat transihmiset oudoksuttaviksi tai kummallisiksi. Tästä saa sellaisen annoksen tietoa, että ihmettelyn tarve vähenee reippaasti. Kaikkia kysymyksiään ei myöskään tarvitse esittää transihmisille, joiden kärsivällisyys vastailla aina samoihin kysymyksiin voi varmasti olla koetuksella. Aivan erityisesti tätä kirjaa suosittelisin niille, joiden läheinen on aloittamassa transprosessia.    Koska tiedän, että kaikki eivät tähän kirjaan kuitenkaan tartu, listaan tähän loppuun vielä muutaman kirjan keskeisen opetuksen. Nämä nyt ainakin kannattaa sisäistää:   

1. Transnaiset ovat naisia, transmiehet ovat miehiä. He eivät ehkä ihan joka suhteessa ole samanlaisia kuin cisnaiset ja cismiehet, mutta ovat yhtä lailla sukupuolensa edustajia.
2. Älä ikinä koskaan kysy, onko joku trans tai utele, millaiset elimet jonkun tuntemattoman ihmisen housuista löytyy. Sukuelimistä voi olla tarpeen keskustella, jos lähitulevaisuudessa on tiedossa seksiä kyseisen henkilön kanssa, mutta muuten asia ei kuulu sinulle pätkän vertaa.
3. Jos tiedät jonkun olevan trans, asian kertominen muille ihmisille ei kuulu sinulle. Anna transihmisten itse päättää kenelle ja milloin haluavat transsukupuolisuudestaan kertoa.
4. Älä hyväksy transfobiaa. Puutu transfobiseen vitsailuun, tarkoitukselliseen väärinsukupuolittamiseen ja ahdisteluun. Transfobia on enimmäkseen vähättelyä ja ilkeilyä, mutta pahimmillaan fyysistä väkivaltaa ja murhia. Puutu transfobiaan sillä tasolla, jolla itse sitä kohtaat.

Kaisa Paaston luoma neljäsluokkalainen Anni-tyttö on seikkaillut aikaisemmin jo kahdessa lastenkirjassa. Ensimmäisessä kirjassa Anni kaverinkesyttäjä (Tammi, 2020) lukijat kohtasivat kaveripulmista kärsivän Annin ja tämän lemmikkipossun Vaapun. Toisessa kirjassa Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla (Tammi, 2021) heittäydyttiin elokuvaprojektiin ja ratkottiin siihen liittyviä kompromisseja.    Nyt Anni matkaa perheensä kanssa setänsä luokse merellä olevaan saareen. Anni on odottanut huikeaa serkkukesää Niko-serkun kanssa, mutta jostain syystä kaikki lähtee menemään vinksalleen jo heti alusta asti. Niko-serkku, jota Anni ei ole tavannut pariin vuoteen, onkin aivan omituinen ja pelottelee Annia kummitusjutuilla saarella kummittelevasta Pyykkäri-Annin haamusta.    Isoveli Akselikin on poissaoleva. Hänellä on tyttöystävä Moona, jonka kanssa hän vain pitää etätreffejä. Anni kokee itsensä yksinäiseksi. Niinpä hän lähtee itsekseen tutkimaan saarta ja tutustuukin monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin – ja Pyykkäri-Annin tarinakin saa selkoa, eikä olekaan sitten niin pelottava. Lopulta Nikonkin kanssa saadaan kaikki asiat järjestykseen.    Anni kaverinkesyttäjä suolaisilla vesillä on sarjansa edellisten osien tapaan oikein mainio lastenkirja. Kaisa Paasto on kehitellyt hauskan tarinan, jossa riittää käänteitä. Tarina on sujuva ja helppolukuinen, joten kirja toimii varmasti niin ääneen luettuna kuin lapsen itse lukemana. Kuten aiemmissa osissa, tässäkin on Mari Ahokoivun värikäs ja persoonallinen kuvitus, joka piristää kirjaa. 

 Sini Helminen on minulle ensisijaisesti tuttu Siniset helmet -blogistaan. Tokihan Helminen on tehnyt paljon muutakin: kirjastotyötä, vloggausta ja kirjojakin on syntynyt jo useita. En ole niihin vielä tutustunut, mutta nyt piti paikata tilanne. Hurmeen jatko-osa Kalma kiinnitti huomioni kevään 2023 katalogista, joten tokihan tämä sarjan aloitusosakin piti tsekata.    Vetävän kannen (tekijänä J. S. Meresmaan säeromaanitrilogian upeat kannet tehnyt Karin Niemi) takaa paljastuu kiinnostava kauhufantasiaa edustava nuortenromaani. Takakannessa on mainio mielenkiintoa nostattava koukku: ”Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?”    Kirjan päähenkilö Seela muuttaa Helsinkiin opiskelemaan. Kämppä järjestyy enon hautaustoimiston yläkerrasta ja opiskelujen ohessa pitäisi autella hautaustoimiston hommissa. Eipä siinä mitään, Seelan isäkin pyöritti hautaustoimistoa kotipuolessa. Vainajat ovat ihan ok – kunhan ne pysyvät hautauksen jälkeen arkuissaan. Valitettavasti henkensä heittänyt surkea Tinder-deitti alkaa kummitella Seelan riesana.    Opinnoista löytyy uusi kaveri Stepa ja lisäksi samoilla luennoilla pyörii lumoava Halla. Seela yrittää tehdä tuttavuutta, mutta heikolla menestyksellä. Halla on nimensä mukaisesti varsin jäätävä tapaus, eikä lämpene Seelan yrityksille. Kun kuolleet kuitenkin alkavat riehua laajemminkin, Seela joutuu huolestuttavien tapahtumien keskipisteeseen ja Hallankin on mahdotonta ohittaa Seelaa.    Seelallakin on salaisuutensa, vanhemmat ja uudemmat, ja kuten arvata saattaa, salaisuudet eivät tässä tarinassa pysy haudattuina. Hurme onkin oikein vauhdikas ja kiehtova nuortenromaani, jossa on romantiikkaa, jännitystä, kummituksia ja monenlaisia mielenkiintoisia käänteitä. mihin suuntaan aiemmin tänä vuonna ilmestynyt kakkososa Sysi tätä tarinaa vie ennen Kalman ilmestymistä. 

Toimittaja Marcus Rosenlund on kirjoittanut pari oivallista yleistajuista tietokirjaa: vuonna 2019 ilmestyi Sää joka muutti maailmaa ja vuonna 2020 seurasi Kohti korkeuksia. Nyt säästä, ilmastosta ja avaruudesta sukelletaan vähän pienempiin aiheisiin. Pieni suuri elämä käsittelee kaikenlaista pientä, mutta merkityksellistä elämää. Kirjan takakannessa todetaan, että kaikki maailman sars-CoV-2-virukset mahtuisivat yhteen limsatölkkiin, mutta kovin paljon nämäkin pienet asiat ovat maailmaa mullistaneet.    Maailmamme on melkoisessa kriisissä. Rosenlund tarkastelee kirjassaan aikaisempia kriisejä, joita erilaiset pienet elämänmuodot ovat aiheuttaneet. Heti ensimmäisessä luvussa esitellään esimerkiksi syanobakteerit, sinilevät, nuo uimavesien ja mökkirantojen pilaajat. Tämä riesa on kuitenkin pientä verrattuna siihen planetaarisen tason massamurhaan, jonka syanobakteerit toteuttivat proterotsooisen eonin alussa (noin 2,4 miljardia vuotta sitten). Syanobakteerit alkoivat silloin tuottaa happea ja sitä tulikin sitten kerralla sen verran paljon, että bakteerit lähestulkoon steriloivat koko planeetan.    Kirjassa puhutaan paljon hyvin varhaisista ajoista, niiden eliöistä ja näiden eliöiden toiminnasta aiheutuneista katastrofeista. Viherkasvit saivat noin 360 miljoonaa vuotta sitten aikaan valtavan joukkosukupuuton: putkilokasvit olivat tuolloin uusi juttu ja kun kasvien ligniinin vahvistamat juuret alkoivat murskata maaperän kiviä, syntyi maannosta ja multaa. Sade huuhteli sitä vesistöihin ja valtameret rehevöityivät ennennäkemättömällä tavalla. Joukkosukupuuttohan siinä vesielämää kohtasi.    Pieni suuri elämä sisältää paljon tällaisia tarinoita. Ne ovat yhtä aikaa kiehtovia ja karmivia. Rosenlund ei nimittäin säästele lukijaansa: hän kuvaa, miten kerta toisensa jälkeen maailmanlaajuiset massasukupuutot ja suurkatastrofit ovat olleet hyvin pienten asioiden ja nopeiden muutosten aiheuttamia. Olemmeko keskellä sellaista muutosta juuri nyt? Se on hyvin mahdollista. Lukijaa saattaa hieman pelottaa, valitettavasti ihan syystäkin.    Rosenlund on kolmen kirjan myötä osoittautunut oikein päteväksi tieteen yleistajuistajaksi. Tässä kirjassa aihepiiri on aikaisempia kirjoja monipuolisempi, Pieni suuri elämä tuntuu vähän irtonaisemmalta kokoelmalta erilaisia aiheita. Toki tässä sinänsä yhtenäinen aihe on, mutta kun se on ”pienet asiat, joilla on paljon merkitystä”, aiheen sisään mahtuu paljon kaikenlaista.    Oikein kelpo kokoelma kirjoituksia siis. Ulla Lempinen on tehnyt siivoa työtä suomennoksen parissa. Näillä näytöillä Rosenlundin seuraavakin tiedekirja pääsee kyllä lukulistalle. 

Marie de France (fl. 1160–1215) oli runoilija, joka syntyi nykyisen Ranskan alueella ja eli Englannissa 1100-luvun loppupuolella. Hänen elämästään ei tiedetä juuri mitään,  mutta tutkijat pitävät häntä yhtenä ensimmäisistä ranskankielisistä naisrunoilijoista. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Marie de France oli Shaftesburyn luostarin abbedissa Marie.    Tähän teoriaan nojaa Lauren Groff, jonka romaani Mestarinna kuvaa Marie de Francen elämää. 17-vuotias Marie on orpo ja syntynyt avioliiton ulkopuolella, mutta koska hänen isänsä on kuninkaallista sukua, hänellä on ollut paikka Westminsterissä kuningatar Eleonoora Akvitanialaisen hovissa. Nyt kuningatar on saanut ratkaisun Marie-ongelmaansa: Marie lähetetään priorittareksi luostariin.    Luostari on kammottava paikka: se on köyhä, synkkä paikka, jossa nunnat ja oblaattilapset kuolevat nälkään ja tauteihin. Marie ei osaa englantia ja luostarissa oleminen on yksinkertaisesti hirveää. Marie haluaisi päästä takaisin hoviin ja toivoo herättävänsä rakastamansa Eleonooran huomion kirjoittamalla tälle ihastuttavan runoelman. Toivo osoittautuu kuitenkin turhaksi.    Hyvä on, hän ajattelee katkerana. Hän pysyy tässä loukossa ja elää hänelle sälytetyn elämän niin hyvin kuin taitaa. Hän tekee kaiken voitavansa ylentääkseen itsensä tällä maallisella tasolla. Hän elää niin, että hänet pois heittäneet joutuvat katumaan tekojaan. Jonain päivänä he vielä näkevät hänen majesteettisuutensa ja tuntevat suurta kunnioitusta.    Marie perehtyy luostarin asioihin ja ymmärtää, että parannettavaa on. Abbedissa Emme on ollut kehno perimään vuokria luostarin vuokralaisilta. Lisäksi abbedissa on pannut nunnat tekemään sitä työtä, mitä kukin huonoiten taitaa, opettaakseen sisarille nöyryyttä. Marie pistää vuokralaisiin kuria ja määrää nunnat töihin näiden vahvuuksien mukaan. Nunnien asema alkaa pikkuhiljaa kohentua.    Lopulta luostari voi hyvin ja kun Emme menehtyy, Mariesta tulee uusi abbedissa. Luostarissa alkaa ennennäkemätön kukoistuksen kausi. Marie johtaa luostaria rautaisella otteella ja Neitsyt Marialta saamiensa näkyjen kautta.    Lauren Groff kuvaa Marien elämänkaaren taitavasti ja sujuvasti. Aika kulkee luontevaa tahtia: välillä hitaammin, välillä nopeampina pyrähdyksinä, välillä sopivasti tulevaa ennakoiden. Marien vahva ote luostarista on kiehtovaa luettavaa, kirjassa on vahvaa feminististä paloa. Tätä korostaa ympäristö, jossa nunnilla ei ole mitään valtaa mihinkään.  Marien voimakas nousu kukoistukseen on ihanaa luettavaa, kunnollinen voimaantumistarina. Vastoinkäymisiäkin toki riittää ja ne ovat paikoin julmia ja sattumanvaraisia, kuten aikakauteen toki kuuluu. Kokonaisuutena tarina on kuitenkin ihastuttava.    Mikään erityisen historiallinen kuvaus Mestarinna ei ole. Se kuvaa kyllä aikakauttaan kiehtovasti, mutta Groff on pikemminkin käyttänyt Marie de Francea kertoakseen itse haluamansa tarinan. Historiallinen Marie de France tunnetaan nimenomaan lai-runoistaan, jotka tässä kirjassa kirjoitetaan nopeasti alkuvaiheessa, eikä niihin juuri palata. Tämä Marie ei ole varsinaisesti runoilija, vaan visionääri ja voimakas johtaja.    Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt hienoa työtä käännöksen parissa. Groffin miellyttävä tyyli välittyy suomennoksesta hyvin. Pakko on myös kehua kansia: Jenni Saari on yksi suuria suosikkejani, mitä kotimaisiin kirjankansien kuvittajiin tulee, ja Mestarinna on jälleen kerran yksi nappionnistuminen Saarelta. 

Sanna Karlströmin palkittu kolmas runoteos Harry Harlow'n rakkauselämät tuli minulle vastaan alkuvuodesta kun luin läpi Tanssiva karhu -voittajia (arvioni kirjasta: Tässä on rakkaus, apina häkissä). Kokoelmasta jäi sen verran hyvä maku, että kun Karlströmiltä ilmestyi tänä vuonna uusi runokokoelma, se päätyi varauslistalleni.    Pehmeät kudokset on Päivi Puustisen tekemästä kannesta alkaen mielenkiintoinen teos. Se sukeltaa lapsuuteen, äitiin. ”Kun synnyin, vierähdin kuin kivi äitini sydämeltä.” Kokoelman sydämessä on äidin menettämisen kokemus, äidin kuolema. Siitä kirjoitetaan hellyydellä, lämmöllä ja kaipauksella.    Puhun sinulle, kun sinulla vielä on korva  kun pehmeät kudoksesi eivät vielä ole maatuneet  ja vesi virtaa lävitsesi kuin veri  ja läpi hiekan  joka antoi periksi arkunkantajan jalan alla.    Tämä on ihastuttavan vähäeleistä runoutta, jossa luonnon ja metsän kuvasto nivoutuu kuolemaan. Se antaa lohtua: elämä jatkuu osana luonnon kiertokulkua. ”Tässä on minun saumaton ruumiini, / päällystetty sammaleenvihreällä.” Toisaalta runoissa näkyy myös lapsi, seuraava sukupolvi.    Pehmeät kudokset on kaunis, herkkä kokoelma, joka sanoo vähällä paljon. 

Gösta Serlachiuksen taidesäätiö perustettiin vuonna 1933 hoitamaan ja ylläpitämään vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876–1942) keräämää taidekokoelmaa. Akseli Gallen-Kallelan kuolema vuonna 1931 oli saanut Serlachiuksen, Gallen-Kallelan ystävän ja mesenaatin, ajattelemaan omaa kuolemaansa. Mitä taidekokoelmalle kävisi siinä vaiheessa?    Tuolloin Serlachiuksen kokoelmassa oli aikansa nykytaidetta: useita teoksia Gallen-Kallelalta, Emil Wikströmiltä ja muilta taiteilijoilta, jotka nyt mielletään Suomen kuvataiteen kultakauden klassikoiksi. Mutta mitä kokoelmalle tapahtuu, kun sen luoja kuolee? Mihin suuntaan kokoelman pitäisi lähteä kehittymään?    Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskelee Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen tämän teoksen avaavassa kirjoituksessaan, joka käy läpi Serlachiuksen taidesäätiön vaiheita sen perustamisesta tähän päivään asti. Jätän tarkemmat vaiheet kirjan sivuille ja hyppään tähän päivään: vuonna 2013 säätiölle valmistui kokoelmapoliittinen ohjelma, jonka mukaan kokoelmaa on sittemmin kehitetty. Sivonen esittää omana näkemyksenään Serlachiuksen säätiön kokoelman kehittämiselle seuraavanlaiset puitteet:   

1. Säätiö kerää vanhaa ja uutta koti- ja ulkomaista taidetta, kuten Serlachiuksen aikaankin. Paino on laadussa, ei määrässä.
2. Kokoelman identiteettiä halutaan ylläpitää, eli uusien hankintojen on oltava jossain suhteessa aikaisempaan. Kokoelmasta ei pidä tulla yleiskokoelmaa.
3. Alkuperäistä kokoelmaa kartutetaan harvoin; se on jo nyt hyvä dokumentti Serlachiuksen keräilijäidentiteetistä. Nykytaiteen osuus kokoelmasta kasvaa ja saakin kasvaa.
4. Aikalaistaiteen osalta kokoelmassa on aukko 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, kun uutta taidetta hankittiin hyvin vähän. Tätä aukkoa ei pyritäkään paikkaamaan.

Tarja Talvitien

Kymmenen polkua kokoelmaan

Helena Hännisen

Nimeään kantava

Kuusi katsetta kokoelmaan

Aamukahvit kaupungin katolla

Toiset ovat saaneet odotella Kerberosta jo pidempään; pääsin itse helpommalla, koska luin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, vuonna 2020 ilmestyneen Dodon ja vuonna 2021 ilmestyneen Khimairan vasta tämän vuoden toukokuussa. Nyt on käsillä sitten trilogian päätösosa.    Kirjat kertovat Iinasta, Sarasta ja Tuukasta, jotka elävät polyamorisessa suhteessa. Kun ensimmäisen kirjan pääosassa oli Iina ja toisessa osassa Sara, vuorossa on siis Tuukka. Tuukka opiskelee yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi. Masennus onkin vaikea vaiva ja lisäkierroksia Tuukan ongelmiin tuovat perhekuviot: äiti teki itsemurhan oman masennuksensa vuoksi ja ulkomaille muuttanut isä elää uutta elämää uuden perheen kanssa.    Siihen kun päälle nakataan vielä identiteetin pohdiskelua ja polyamorisen suhteen kiemurat, niin onhan tässä kaikessa yhdelle ihmiselle kovasti selvittelemistä. Onneksi ihmissuhteet ovat enimmäkseen ojennuksessa ja lähestyvä joulukin lupaa vähäeleistä lomanviettoa ilman suurempaa jouluhössötystä. No, eihän se ihan niin auvoisasti mene. Iina olisi halunnut kaikki perinteiset jouluhössötykset äitinsä kanssa, mutta ne suunnitelmat peruntuuvat ja Sara ja Tuukkakin joutuvat venymään uusiin kuvioihin. Yllätyksiä riittää puolelta ja toiselta.    Kuten trilogian aikaisemmatkin osat, Kerberos on sujuvaa ja nopeatempoista säeromaania. Se ei hirveästi kikkaile tyyliseikoilla, vaan on notkeasti etenevää, selkeää ja nautinnollista luettavaa. Tätä trilogiaa on ylipäänsä helppo suositella monentasoisille nuorille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita ihmissuhdekuvioista. Kirjat tuntuvat mukavan ajankohtaisilta ja nykyaikaisilta. Tuukan tarina oli pakahduttava ja koskettava, mutta kirjassa on myös hyvä annos huumoria ja kepeyttä kaiken vakavuuden vastapainoksi.    Trilogia kannattaa ehdottomasti lukea kokonaisuudessaan ja oikeassa järjestyksessä, eli ensin Dodo, sitten Khimaira ja lopuksi Kerberos. 

 Lautapelien historiasta ei ole suomeksi kirjoja kirjoitettu. Aihe on kiinnostava, ovathan lautapelit suosittuja ja edelleen yleistä ajanvietettä. Lisäksi lautapeliovat kaikkea muuta kuin jämähtäneet historiaan; päinvastoin, uusia lautapelejä ilmestyy tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.    Antiikin tutkija FT Ari Saastamoinen on lähtenyt kartoittamaan lautapelien historiaa, aina aivan historian alkuhämäristä asti. Sumerilaiset kehittivät maailman vanhimman tunnetun lautapelin. Lautoja on säilynyt, sääntöjä ei, mutta British Museumin kuraattori, tohtori Irving Finkel, on onnistunut löytämään pelin säännöt savitaulusta, joka on kirjoitettu pari tuhatta vuotta pelin keksimisen jälkeen. Näyttävä Urin kuninkaallinen peli on jonkinlainen nykyisen backgammonin esiaste. Ei hullumpi juttu ihmiskunnan ensimmäiseksi hittipeliksi!    Saastamoinen esittelee muinaisen Egyptin pelejä, antiikin Kreikan ja Rooman pelikulttuurit ja Intian ja Kiinan suuret kulttuurit. Näin saadaankin ne kolme suurta peliä, joista tämä kirja eniten kertoo: Urin kuninkaallisesta pelistä muotoutuu backgammon, Intiassa guptadynastian aikana (noin vuosina 320–540) keksitään shakin edeltäjä chaturanga ja Kiinassa keksitään jossain kohtaa weiqi eli go. Etenkin chaturangan matka Persian ja islamilaisen maailman kautta Eurooppaan ja meidän tuntemaksemme shakiksi saa kirjassa paljon huomiota. Backgammoniakin sivutaan kirjassa moneen otteeseen ja gon historiankin vaiheita käydään mukavasti läpi.    Ei olekaan ihan liioittelua kutsua tätä kirjaa shakin historiaksi. Shakki on toki eurooppalaisittain merkittävin lautapeli ja ennen kaikkea se peli, jota on tutkittu ja josta on kirjoitettu kaikista eniten. Jossain kohtaa koin kuitenkin puutumusta shakkimestarien elämäkertojen äärellä ja virkistyin aina, kun kirjassa kohdattiin joku muukin peli. Mielenkiintoinen tapaus on esimerkiksi 1500-luvulla Italiassa keksitty gioco dell'oca eli hanhipeli, joka on aivan silkka tuuripeli, mutta jossa on monenlaisia temaattisia elementtejä. Se onkin tietyllä tapaa nykyaikaisten temaattisten lautapelien edeltäjä, vaikka muistuttaakin nykypeleistä lähinnä yksinkertaisimpia lastenpelejä.    Mitä jää käsittelemättä?    Tällaisessa kirjassa ei tietenkään ole mahdollista käsitellä kaikkea. Saastamoinen on tehnyt jonkin verran rajauksia, eikä esimerkiksi puhu korttipeleistä mitään. Monet kiinnostavat pelit ja ilmiöt jäävät myös käsittelyn ulkopuolelle jo lähteiden puuttumisen vuoksi. Lautapelien historiaa ei yksinkertaisesti ole olemassa kattavasti. Muutamia puutoksia jäin kuitenkin hieman ihmettelemään.    Sotapelit jäävät kirjassa hyvin ohimenevälle maininnalle 1970-luvun kohdalla. Tämä on mielestäni melkoinen huti, sillä sotapeligenren hyvin dokumentoitu historia ulottuu 1800-luvulle George Leopold von Reisswitzin kehittämään Krieggspiel-sotapeliin, joka oli Preussin armeijan koulutustyökalu, mutta myös esikuva harrastuksekseen pelaaville. Sotapelien merkitys rauhanomaisemmille lautapeleille on huomattava ja kirjassa sivumennen kuitattu roolipeliharrastuskin on sotapeliharrastajien luomus. Sotapeleistä olisi siis mielestäni ollut syytä kertoa enemmän.    Teoksessa ei mainita sanallakaan 1900-luvun kenties merkittävintä lautapelisuunnittelijaa Sid Sacksonia, joka oli paitsi aikaansa edellä oleva suunnittelijamestari ja maineikkaan Acquire-lautapelin kehittäjä, myös kokosi yhden laajimmista lautapelikokoelmista koskaan. Sacksonin kuollessa kokoelmassa oli arvioiden mukaan yli 18 000 nimikettä.    Kirjassa esitelty kymmenen merkittävän modernin lautapelin luettelo on sinänsä ihan kelpo otos, josta saa ihan hyvän kuvan nykylautapelien mahdollisuuksista. Kirjassa todetaan, että ”[u]udet lautapelit on ollut tapana jakaa kahteen päätyyppiin, amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin”. Jaon taustaa ei erityisemmin avata, eikä sitäkään, miten jako muuttui melko nopeasti oikeastaan täysin merkityksettömäksi. Olisi mielenkiintoista lukea kuvausta, joka avaisi sitä, miksi juuri Saksasta tuli 1990-luvulla lautapelimaailman ydin Euroopassa, mutta se historia on jossain muualla.    Viime vuosien merkittävimmät muutokset lautapelimaailmassa, kuten Kickstarterin kaltaisten joukkorahoitusalustojen nousu keskeiseksi osaksi lautapelien tuotantoa, Saastamoinen ohittaa niin ikään täysin. Ehkä nämä ovat vielä turhan tuoreita kehityskulkuja ollakseen historiaa, mutta isosta muutoksesta on silti kyse.    Kelpo johdatus lautapelien historiaan    Saastamoinen kirjoittaa varsin sujuvasti. Lautapelien historia on tyylikäs kirja, se on kovakantinen, painettu laadukkaalle paperille ja kirjassa on mukavasti värikuvia. Teoksessa on runsaat lähdeluettelot ja tarkemmat lähdeviitteet on uteliaampien lukijoiden iloksi saatavilla, mutta kirjattu syrjään alaviitteisiin pois tekstin joukosta. Ratkaisu on järkevä ja tekee kirjan lukemisesta juohevampaa.    Tiukka keskittyminen isoihin kansainvälisiin peliklassikoihin on aivan perusteltua, mutta lukijalle, joka on ensisijaisesti modernien lautapelien ystävä, ratkaisu syö silti hieman kirjan vetovoimaa. Jos ei ole kiinnostunut shakkimestarien elämänvaiheista, kirjan loppupuoli varsinkin lässähtää vähän. Lautapelien historia on kuitenkin aivan pätevä yleisesitys lautapelaamisen varhaishistoriasta ja mukavasti Saastamoinen on pyrkinyt käsittelemään aihetta koko maailman laajuisesti, vaikka ymmärrettävistä syistä pääpaino onkin Euroopan ja Aasian peleissä.    Kaikkiaan Lautapelien historia on siis oikein mainio yleistajuinen esitys lautapelien kehityksestä vuosituhansien aikana. Mikäli lukijan mielenkiinto kohdistuu pääasiassa nykyaikaisten lautapelien kehityskulkuihin eikä vanhoihin klassikoihin ja antiikin aikaan, suosittelen kääntymään saman lähteen äärelle, johon Saastamoinenkin teoksensa tässä osassa nojaa, eli tutustumaan omaan Löydä lautapelit -kirjaani (Avain, 2018). Se ei ole varsinaisesti historiateos, mutta esittelee kuitenkin kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet lautapelien nykytilaan. 

Nyt on kirjalla kaunis nimi. Kesannoida, säkenöidä on kirjallisuudentutkija ja runoilija Katja Seudun (s. 1973) neljäs runoteos. Teoksen sivuilla vaelletaan, kuljetaan ja haetaan paikkaa. Säkeistä on havainnoitavissa muuttuvaa maailmaa, huolestuttavaa epämääräisyyttä.    Hänen elonpiirinsä ylti juuri siihen, mihin pitikin.  Mekin yritämme kohdentaa, vaan emme siihen pysty.  Hänet kuvittelemme sellaiseksi kuin mitä tarvitsemme,  ja hevosenkin tarpeen mukaan.    Aivan täysosuma tämä kokoelma ei minun makuuni ole. Seudun runoilla on hetkensä, mutta kokonaisuus jättää minut haaleaksi. Osin kyse on passiivissa kirjoittamisesta; se usein on tekijä, joka minua jotenkin kepeästi ärsyttää (no, ”On tultu moniin paikkoihin ja tuloksiin, / vaikka oikeastaan vain yhteen.” on kyllä ihan hyvin sanottu).    Parhaimmillaan, oivaltavimmillaan Kesannoida, säkenöidä on kuin tämä kivimies:    Kivimies halkaisi kiven ja sanoi, että olemme ensimmäiset, jotka sen  sisään näkevät. Eikö tämä ole suunnattoman vanha, ja nyt uusi.    Kuvauksena maailmasta, jossa ollaan kesannolla, joutomaalla ja epämääräisissä rajatiloissa kulkemassa, jollain porukalla, ja yritetään löytää jonkinlaista yhteyttä ja tapaa olla olemassa, Kesannoida, säkenöidä on paikallaan, enkä epäile lainkaan, etteikö tämä jotakuta lohduttaisi maailmassa, jossa joudumme elämään. Minulle kokoelma oli ihan mukava tuttavuus, mutta ei jää sydämeen tai mieleen kodiksi, vaan vaeltaa ohi. 

Runoudessa yksi näppärä tulokulma on ottaa joku kielenkäytön rekisteri, joka ei ole aivan kotonaan kaunokirjallisuudessa, ja hyödyntää sitä. Mutta että asiallinen, kuivakka yrityskieli? Onnea matkaan. Ehkä-kokoelman tasaisen harmaata kantta rikkoo vain kaksi kapealla viivalla piirrettyä suorakaidetta, joiden valkoisen ja tummemman harmaan luoma kolmiulotteinen vaikutelma vie ajatukset välittömästi jonnekin varhaisiin ATK-aikakausiin.    Petra Vallila (s. 1983) on siis lähtenyt rohkeasti liikkeelle. Runoilijan itsensä taittama kirja on pirstoutunutta tekstiä, josta versoo erilaisia versioita.  Kirjan nimen Ehkä tunkee pehmentämään ja epämääräistämään ilmaisua, jossa on virallista täsmällisyyttä. Ilahduttavana teemana runoissa toistuvat moneen kertaan tiedoston versionimet, jotka juoksevat juuri niin loogisesti, kuin sellaisilla on taipumus.    tämä ei ole tarjousasiakirja eikä sellaisenaan muodosta tarjousta  eikä kehotusta tehdä tarjousta; eikä ehkä asia, eikä ehkä kirja    Aivan erityisesti miellytti sivulta 69 löytyvä ohjeistus, jonka voisin liittää sähköpostieni perään. Se puhuu niin viehkeästi virallista yritysvarovaisuuden ja yleisen ohjeistamisen kieltä, etten voi kuin huokailla tyytyväisenä. En siteeraa tähän, käykää lukemassa Poesian kirjasivulta.    Ehkä on kulmikasta, haastavaa, kokeilevaa runoutta. Toisaalta sen kielen ankkuroituminen arkiseen työmaailmaan pitää tekstin jalat maassa; kokoelma ei leijaile käsittämättömiin sfääreihin. Kaikki kokeileva ja omituinen versioi kuitenkin jotain tuttua ja ymmärrettävää.    lisäsin aietunnisteen: int[en/ui]tio    Kannattaa siis antaa tälle läpeensä harmaalle runokokoelmalle mahdollisuus. Se voi hyvinkin värittää ja piristää päivääsi. 

Eeva Turunen (s. 1983) on monen alan lahjakkuus, arkkitehti ja kirjailija, jonka esikoisteos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018. Palkittu esikoinen on vielä lukematta, vaikka nimensä ansiosta onkin mieleen jäänyt.    Nyt kun palaan Siltalan syksyn kuvastoon, on päivänselvää, miksi tämä päätyi varauslistalle: ”Eeva Turunen tekee uudella teoksellaan romaanitaiteelle saman kuin palkitulla esikoisteoksellaan Neiti U novellitaiteelle: taivuttaa sen täysin omakseen.” Kyllä tällaisella myyntipuheella kirjan varaa. Toki siinä kohtaa, kun kirja sitten saapui, olin jo unohtanut myyntipuheet, eikä teos mitenkään välittömästi enää houkutellutkaan lukemaan.    Vaan onneksi tartuin – kiitos vaimoni, joka luki kirjan ensin – sillä Sivistynyt ja miellyttävä ihminen nousee valmiiksi todella oivallisen kirjavuoden parhaimmistoon. Etten jopa sanoisi: se on vuoden hauskin kirja, vaikka pelaakin etevästi myös vaivaannuttavissa ja surullisissa tunnerekistereissä.    Kirjan päähenkilö, U, on arkkitehti, kuten ukkinsakin. Ukki on kuollut ja U setvii tämän jäämistöä, henkisesti ja fyysisesti. Siinä sivussa U puurtaa ison työprojektin parissa, koulukeskuksen suunnitteleminen vaatii voimavaroja enemmän kuin ahkerallakaan työntekijällä on antaa. Kärsijänä saa sitten olla ainakin oma parisuhde, ehkä vähän mielenterveyskin.    Ukki oli vanhan koulun gentlemanni, monin tavoin ansioitunut arkkitehti ja suunnittelija ja myös monessa mielessä menneen maailman mies arvoiltaan ja tavoiltaan. Ihan kaikkea U ei voi ukiltaan omaksua, mutta paljon on periytynyt. Ja tavaraa – sitähän riittää. Kun oma koti on niin täynnä ukilta perittyjä huonekaluja, ettei puoliso oikein tahdo mahtua sisään ja ukin kodista vyöryy vain tavaraa tsunamin lailla, mihin vetää raja?    U saa painiskella myös täydellisyydentavoittelun kanssa. On toki tärkeää, että on silmää yksityiskohdille ja halua tehdä asiat oikein ja hyvin, mutta missä kohtaa täydellisyydentavoittelu luiskahtaa mahdottoman puolelle? Sitäkin U saa pohdiskella koulukeskuksen – ja ukin uurnan ja hautajaisten – yksityiskohtia hioessaan.    Mutta vaikka Sivistynyt ja miellyttävä ihminen käsitteleekin isoja, raskaanpuoleisia asioita, se on samalla todella hauskaa luettavaa. U:n luonne piirtyy ukilta omaksutuista vanhanaikaisista ilmauksista ja puhetavoista, joista välittyy vaivattomasti juuri oikeanlainen tunnelma. Kirja on täynnä helmiä, joihin kiteytyy jotain sopivasti ylilyötyä.    Muodoltaan Sivistynyt ja miellyttävä ihminen ei ole ihan perusromaani. Turusella on näytelmäkirjailijan taustaa ja tämäkin tarina etenee paljon kepeän ja luontevan dialogin kantamana. Toisaalta kirjassa on paljon U:n varsin villiin laukkaan lähtevää päänsisäistä monologia ja tietenkin hurja paljous kaikenlaista materiaalia, jota ukin elämästä siilautuu. Kaiken yllä väreilee tietty epäilys, jonka minäkertoja kirjalle antaa; voiko kertojaan ylipäänsä luottaa. En luottaisi itse, ihan täysin.    Ihastuttava kirja, siis. Eeva Turusen esikoisteoksen lukemattomuus on paikattava ensi tilassa ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä Turunen seuraavaksi keksii.