Mikko Saari

Miira Luhtavaara (s. 1983) on palkittu runoilija, jonka esikoiskokoelma Ruohikon luut (Teos, 2014) voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Nyt käsillä oleva Pinnallisuus on Luhtavaaran kolmas kokoelma. Tämä on kaunis ja kiehtova kokoelma.

“Alkaa kesäsade ja sivunumeroidn lisääminen, lisääntyminen, alkaa jokin villi.” – ja seuraavalla aukeamalla onkin tosiaan kaunis kesäsade kauneuspilkkuja. Pilkut palaavat hetken päästä uudestaan, nyt vain käsinpiirrettyinä. Näitä satavia pilkkuja lukuunottamatta kokoelman alkupuoli on tavanomaisen monipuolisesti aseteltua runotekstiä, mutta sivujen reunan tarkastelu paljastaa, että pidemmällä kokoelmassa on luvassa jotain, mikä ulottuu reippaasti sivun reunaan asti.

Yhtäkkiä silmille lävähtääkin aukeamallinen päällekkäin kirjoitettua tekstiä, josta voi poimia lauseenfragmentteja. En tiedä, haluaisinko nähdä uuden alusvaatemalliston, joka on “97% kalatukkujätettä ja 3% kierrätettyä hammaslankaa”. Nämä kuvarunolliset tekstimassat saavat ensin rantaan lyövän aallon mallin, sitten oikein kunnon aallokon, josta on mahdotan erottaa oikeastaan mitään. “Älä yhtään huoli. Kirjoitan sivun niin täyteen että se pitää vettä.” Kokoelmassa päästään sellaiseen esineellisyyteen ja fyysisyyteen, joka tarjoaa tuntoaistillekin elämyksiä.

Kokoelman takakanteen on nostettu tämä runo:

veden jännitys, pinnallisuus

ainainen halu puhkoa kalvot

aivan kuin emme kestäisi sitä jännitystä
että jokin on ohutta

Pinnallisuus

“Niin tulee rankkasade iholle niinkuin se tulee”

Erilaisia pulmakirjoja on ollut pitkään, mutta suosioon nousseet pakohuoneet ovat tuoneet tähänkin genreen uutta eloa ja näkökulmaa – ainakin markkinoinnin kannalta. Saksalaisen Eva Eichin laatima Korpin varjo -pakohuonejännäri tarjoaa kirjallisen pulmaelämyksen, kun lukijan tai pelaajan on ratkottava kaksikymmentä pulmaa selvitäkseen tarinan läpi. Tarina sijoittuu lukion luokkakokoukseen, jossa alkaa tapahtua mystisiä ja lopulta hengenvaarallisia asioita ja vain nokkelalla pulmien ratkaisemisella voi selvitä vaaroista ehjin nahoin.

Korpin varjo on kaunis, melko pienikokoinen kovakantinen kirja, jonka aukeamat ovat vanhanaikaiseen tapaan kiinni reunoistaan. Näkyvillä aukeamilla on tunnelmallisia kuvia. Johdanto selittää nopeasti miten homma toimii: jokaisella aukeamalla on pulma, johon on tarjolla kolme vastausvaihtoehtoa. Jokaiseen vaihtoehtoon liittyy pieni kuva. Kun on mielestään löytänyt oikean vaihtoehdon, etsitään kirjasta aukeama, jolla pikkukuva esiintyy. Tämä aukeama avataan ja sieltä löytyy tarinan seuraava luku, jossa on taas uusi pulma. Kaikki 20 aukeamaa ratkaistuaan saa mysteeritarinaan päätökseen ja kaikki salaisuudet paljastuvat.

Pulmat ovat hyvin perinteisiä pakohuonepulmia: tarjolla on valikoima melko yksinkertaisia matemaattisia ja kielellisiä ongelmia. Tällaiselle kokeneelle pakohuonepelien harrastajalle vaikeustaso ei ollut kovin korkealla ja asiaa helpottaa muutenkin se, että vastausvaihtoehtoja on vain kolme. Täysin jumiinkaan tämän kanssa ei voi jäädä, sillä vaikka mitään vihjeitä ei ole, vain yksi vaihtoehdoista vie eteenpäin. Tehtävät voi halutessaan myös ohittaa ja vain etsiä oikean kuvan kirjan sivuilta, koska vääriä vastauksia ei yksinkertaisesti löydy kirjan sivuilta.

Olen harrastanut pulmapelejä monissa muodoissa. Oikea pakohuone on tietysti kokemuksena ylittämätön, mutta hintakin on siitä edestä kallein. Tämän kirjan kanssa kilpailevat lautapelimuodossa julkaistut pakohuonepelit ja ne kyllä enimmäkseen vievät voiton tästä kirjasta. Erityisesti korttipakkaa ja mobiilisovellusta yhdistelevät Unlock-pelit ovat mielestäni pulmapelien parhaimmistoa, niiden pulmat ovat parempia ja kekseliäämpiä kuin tässä kirjassa. Hintakin on kohtuullisempi: tämä kirja maksaa noin parikymppiä ja vaikka Unlock-pelit ovat kympin kalliimpia, niissä on kolme pakohuoneseikkailua samassa paketissa. Exit-pelit ovat vähän tätä kirjaa halvempia ja pulmiltaan mielenkiintoisempia.

Ei tämä kirjakaan kuitenkaan hullumpi ole. Yleensä pelaan pakohuonepelejä mieluiten kahdestaan, sillä kaksi pelaajaa keksii ratkaisuja paremmin kuin yksi, mutta kahdelle riittää vielä mukavasti tekemistä. Korpin varjon tein kuitenkin yksin, kirjamuoto jotenkin kutsui siihen. Kun tässä on vielä melko paljon tekstiä, kirjaa on mukavinta lukea itsekseen. Pulmat olivat sen verran yksinkertaisia, ettei niistä olisi oikein kahdelle riittänyt. Miksei tätäkin tekisi useammankin pelaajan voimin, mutta ei kirjan äärelle kyllä kovin isoa joukkoa mukavasti mahdu. Kahdestaan vierekkäin istuen kirja varmasti vielä toimii ihan sujuvasti, joten sikäli tätä voisikin suositella vaikka kesälomamatkojen ajanvietteeksi – junamatka menisi varmasti mukavasti kirjan arvoituksia pohtiessa.

Kuten kaikki pakohuonepelit, Korpin varjokin on kertakäyttöinen. Kun mysteerin on kerran ratkaissut, toiste siitä ei iloa saa. Kirja ei onneksi käytössä tuhoudu. Aukeamat joutuu avaamaan, mutta jos ne sulkee vaikka teipinpalasilla, kirjan voi aivan hyvin antaa jonkun toisen ratkottavaksi. Pari pulmista helpottuu kovasti, kun niihin käyttää vähän kynää avuksi, mutta itse ratkoin nämä tehtävät ottamalla puhelimella kuvan sivusta ja piirtelemällä sitten siihen. Tuntuisi kovin tuhlaavaiselta heittää tällainen kaunis kovakantinen kirja kertakäytön jälkeen kierrätykseen, mutta onneksi ei ole pakko.

Mikseipä kesädekkaria voisi tässäkin muodossa nauttia! No, itse tarina ei ole mitään mestarillista jännityskirjallisuutta, mutta pulmat ovat hauska lisämauste. Tämän parissa saa hyvinkin vierähtämään tunnin-pari leppoisaa ongelmanratkontaa ja oivalluksien metsästämistä. Kokeneille pakohuonepelien harrastajille vaikeustaso on sen verran matalalla, ettei tästä suurta ratkomisen iloa saa – Exit-pelien vaikeustasoasteikolla Korpin varjo on 2/5, jos ei vähän helpompikin.

Tutustuin Terhi Tarkiaisen kirjoihin viime vuonna, kun luin 1700-luvulle sijoittuvan Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -romaanin. Sen jälkeen olikin syytä tutustua myös esikoisteokseen, vampyyriromantiikkaa uusille mutkille laittavaan Pure mua -kirjaan. Nyt Tarkiaisen uusin romaani Emily, eli kuinka sukua jatketaan jatkaa Kittyn jalanjäljissä 1700-luvulle. Vaikka teos nimellään viittaa edeltäjäänsä, se on kuitenkin täysin itsenäinen (Blackstonen apteekin tuotteet sentään vilahtavat tarinassa ohimennen).

Pääosassa on Emily eli paronitar Levin. Hänellä on ongelma: raskaaksi pitäisi tulla ja perillinen tuottaa, muuten aateliskartanolla on edessään vaikeuksia. Aviomiehestä ei ole juuri nyt siittämään jälkeläistä, paroni kun on teillä tietymättömillä. Kun paikalle tupsahtaa paronin etäinen sukulainen herra Drake, Emily näkee miehessä ratkaisun pariinkin ongelmaan. Toinen on vierailulle tunkeva herra Thornsby, joka on tullut tarkkailemaan paronin ja paronittaren avioliiton tilaa erinäisten perimyksellisten seikkojen vuoksi. Toinen on sitten tämä siitoskysymys. Voisiko arvon herra Drake siis ystävällisesti esittää olevansa paroni Levin ja siinä sivussa sitten auttaa Emilyä saamaan perillisen aikaiseksi.

Ehdotus on varsin poikkeuksellinen, mutta Pennymoorin kartanossa on muutakin omaperäistä. Paronin mieltymykset eivät ole aivan tavallisia, eikä Emilykään ihan pakasta vedetty kartanonrouva ole. Tarinassa on luvassa melkoisia käänteitä ennen kuin loppuun päästään. Etenkin loppua kohden vauhti kiihtyy vallan juoksuksi; jos tätä jostain kritisoisi, niin tahdin epätasaisuudesta, alkuun pääseminen vie aikansa ja lopussa on jo vähän kiire. Mutta en valita: hyvin tämäkin toimii.

Kuten edeltäjänsäkin, Emily on hilpeä, törkeä ja ottaa aikakautensa rennosti. Molempien kirjojen pääosassa on nainen, joka tietää mitä haluaa ja on valmis työskentelemään saavuttaakseen tavoitteensa. Kaikki ei vain ole niin helppoa. Tarkiaisen vino huumorintaju puree minuun, vaivihkainen vitsailu toimii erinomaisen hyvin. Emily on myös viehkeän eroottinen (ja paikoin kaartelemattoman suorasukainen). Väkivaltaisuutta ja kidutuksella hekumointia on vähennetty selvästi Kittystä, mutta kyllä tässäkin tilanne käy hetkittäin hurjanpuoleiseksi. Jännitystä siis riittää.

Lämmin – ellei jopa kuuma – suositus tälle romaanille, joka saa 1700-luvan kipinöimään, Terhi Tarkiainen on kyllä mainion viihdyttävä kirjailija.

Elizabeth Strout suomennokset aloitettiin Lucy Bartonin parissa, vaikka ensimmäinen Olive Kitteridge -kirja ilmestyi englanniksi ensimmäisenä. Oivallinen Kristiina Rikman on saanut suomentaa kerran vuodessa uutta Stroutia, ensin kaksi Lucy Barton -kirjaa, sitten kaksi Olive Kitteridgeä ja nyt sitten palataan taas Lucy Bartonin pariin.

Tämä kirja sai inspiraationsa näyttelijä Laura Linneyltä, joka esitti Lucy Bartonia monologinäytelmässä. Näytelmän harjoituksissa Linney mutisi jotain Lucy Bartonin ensimmäisestä aviomiehestä Williamista ja siitä se tuli: Voi William! Totta kai Williamistakin piti tehdä kirja.

Lucy Barton on köyhistä oloista kotoisin oleva nainen, josta on sittemmin tullut menestynyt kirjailija. Tässä kirjassa luodataan Lucyn ensimmäistä avioliittoa professori William Gerhardtin kanssa. Lucy kertoo heti kirjan alkajaisiksi, että William on hiljattain kokenut pari epämiellyttävää asiaa elämässään. Siitä tilanne sitten lähtee purkautumaan ja Lucy kertoo meille, mitä on tapahtunut.

Lucy nimenomaan kertoo: kirja on kirjoitettu täysin Lucyn näkökulmasta ja tekstiä ryydittävät Lucyn kommentit “nyt haluan kertoa tämän”, “tästä tuli mieleeni”, “ajattelin”. Tarina etenee pala kerrallaan, ikään kuin Lucy kertoisi sitä lukijalle sitä mukaa, kun asioita tulee mieleen. Jo iäkkäämpi ihminen – Lucy on tässä kuusikymppinen, William seitsemänkymppinen – muistelee menneitä ja pohtii aikaisempia asioita nykyisen tietämyksen valossa.

Kansiteksteissä Stroutia verrataan Alice Munroon ja vaikka Munro on toisaalta hyvin selkeä novellisti ja Strout ei, jotain samaa näissä kuitenkin on. Hyvin arkista elämänmenoahan tässäkin kuvataan ja kieli on aika pelkistettyä ja vähäeleistä. Elettyä elämää; Lucy päätyy olemaan paljon tekemisissä ensimmäisen miehensä kanssa ja se taas herättelee pohtimaan Williamin ja Lucyn välistä suhdetta, syitä sen päättymiseen ja vuosien jälkeistä viisautta siitä, millaisia ihmisiä itse kukin tässä on. Williamin ja Lucyn tyttäretkin ovat olennainen osa tarinaa, samoin äitien ja lasten väliset suhteet niin Lucyn ja tämän lapsien, Lucyn ja hänen äitinsä ja Lucyn ja Williamin ja Williamin äidin välillä.

Kaikkiaan Voi William! on oikein kiehtova kirja ja miellyttää varmasti Elizabeth Stroutin kirjojen ystäviä. Minulle Olive Kitteridge taitaa lopulta olla vähän läheisempi kuin Lucy Barton, mutta kyllä tässäkin monia hyviä kohtia oli ja mielenkiintoisia ihmissuhteita. Kelpo kirja siis!

Paula Havaste on tehnyt jo pitkän uran historiallisten romaanien parissa. Olen itse lukenut Saarenmaa-sarjan, neljän kirjan mittaisen kertomuksen elämästä Neuvosto-Viron Saarenmaalla. Pidin sarjan elämänmyönteisestä tavasta kuvata vaikeuksientäyteistä elämää siinä määrin, että uutuuskirja Laahus pääsi helposti lukulistalle.

Laahus sijoittuu 1500-luvulle loppuun nuijasodan vuosiin. Pääosassa on Reeta, joka lähetetään 12-vuotiaana tyttösenä Turkuun pikkupiiaksi. Kotona päästään näin ylimääräisestä nälkäisestä suusta eroon ja saadaanpa tytöstä rahaakin korvauksena. Lapsi siis myydään, käytännössä, mutta sellaistahan se on, kun elämä on kovaa, elanto tiukassa ja Klaus Flemingin huovit kiertelivät verottamassa talonpoikia raskaasta ja julmasti.

Turussa Reeta päättyy kauppiaan perheeseen piiaksi. Äiti varoittelee kotoa lähtevää Reetaa, mutta varoitukset ovat hyvin epämääräisiä ja mitäpä pikkutyttö näistä ymmärtäisi. Reeta palaakin muutaman vuoden päästä Turusta kotiin pilattuna tyttönä, lasta odottaen. Pilatun tytön tulevaisuus näyttää synkeältä – miehen asemaan tapahtumalla ei tietenkään ole mitään merkitystä.

Vastaanotto kotona ei ole lämmin, mutta minkäs teet. Siksi Reeta tarttuukin hyvillä mielin uusiin tilaisuuksiin päästä pois kotoa. Onneksi sellainen aukeaakin, kiitos enon, joka kiertelee kylillä asioillaan. Näennäisesti eno kulkee turkisten ja sen sellaisen perässä, mutta siinä sivussa puhutaan huovien ankarasta veronkeruusta ja talonpoikien kasvavasta raivosta huonoa kohtelua kohtaan. Näitä puheita Reeta kuuntelee sivusta tarkalla korvalla.

Kirjan alussa Reeta on lapsi, joka ei maailmasta tiedä, mutta vuosien varrella Reetasta kehittyy taitava, rohkea ja eteenpäin suuntautunut nuori nainen, joka onnistuu kuin onnistuukin raivaamaan itselleen sijan yhteiskunnassa, jossa naisella ei ole juuri muuta arvoa kuin kauppatavaran, ilmaisen työvoiman ja lastensynnyttäjän osa. Reeta löytää kuitenkin paikkansa talonpoikaiskapinasta, mistä seuraa omat vaikeutensa siinä kohtaa, kun nuijasota alkaa kääntyä talonpoikaisten tappioksi.

Nuijasodan aika on melko heikosti tunnettua historiaa, väittäisin. Nuijasota ja sen keskeisimmät henkilöt Klaus Fleming ja kapinajohtaja Jaakko Ilkka ovat nimiltä tuttuja, mutta siihenpä se helposti jää. Laahus elävöittää hyvin 1500-luvun lopun maailmaa naisen näkökulmasta. Reeta katselee sivusta ja yrittää vain selviytyä naisena parhaansa mukaan. Kovaa on elämä, niin naisille kuin miehillekin, kun yhteiskuntaa ei juuri ole, nälkä vaanii jatkuvasti nurkan takana ja olosuhteet ovat monin paikoin alkeelliset ja ankarat.

Toisaalta tapahtumista on helppo löytää yhtymäkohtia myöhempiin aikoihin. Kapinan mukana olleiden naisten kohtelu ei juuri eroa siitä, miten vuoden 1918 tapahtumiin osallistuneita naisia kohdeltiin, ja se, miten sodan kauhut kohtaavat sivullisia ja erityisesti naisia on ihan samanlaista, oli sitten kyse nuijasodasta 1590-luvulla tai Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan 2020-luvulla. Seksuaalista väkivaltaa, kiduttamista ja tappamista tässäkin kirjassa kuvataan: ei tarpeettoman yksityiskohtaisesti, mutta niin, että asia tulee kyllä selväksi.

Kirjan kerrotaan aloittavan Nuijasota-sarjan; se ei yllätä, sen verran paljon Havaste on nimenomaan sarjamuodossa kirjoittanut. Sitä jäin miettimään, mihin suuntaan Havaste tästä jatkaa. Mitenkään erityisen kesken tämä tarina ei jää, mutta miksei Reetan elämän vaiheista lukisi pidemmällekin, sen verran neuvokas nainen hän on, ja aikakauden elämänmenoon tutustuisi kyllä mieluusti tarkemminkin.

Metsässä juoksee nainen on Elina Airion esikoisteos. Kuuntelin Takakansi-podcastista kirjaa käsittelevän jakson ja sen perusteella tämä nousi kyllä ehdottomasti lukulistalle. Nyt kun kirja on luettu, en voi kuin hämmästellä, millaisen kirjan juuri luin.

Kirjan pääosissa on kaksi naista. Nimetön päähenkilö työskentelee perhevalmentajana yksityisessä sosiaalialan yrityksessä. Hänen asiakkaansa on Mimi, joka on saanut palvelukoordinaattorin kanssa käydyn keskustelun perusteella itselleen valmennustyön työjakson, jonka aikana työskennellään konkreettisesti palveluyrityksen valmennusmallin parissa, jotta Mimi saa uusia keinoja arjessa toimimiseen lastensa kanssa. Tapaamisia on kahden viikon välein ja niissä käydään läpi viisiportainen positiivisen vanhemmuuden vahvistamisen malli.

Kammottavaa lässytystä, siis. Lukijalle on hyvin pian selvää, ettei tällaisesta vanhemmuusvalmennuksesta ole juurikaan apua, Mimille varsinkaan, ja samoin valmennustyön kanssa tuskailee kirjan päähenkilö, joka oikeastaan haluaisi tehdä jotain muuta kuin raportoida suoritetuista valmennuskäynneistä puhelinsovelluksella esihenkilöille, joita kiinnostavat vain mitattavat suoritukset, tehokkuus ja palaverit.

On muutakin. Viherkasveja! Valtavasti viherkasveja, asunto on oikea metsä tai viidakko. Ja sitten se kieli, Airion huumaava kielenkäyttö, joka todella herättää ne viherkasvit ja koko tämän teoksen henkiin. En yritäkään selittää, annan sen sijaan näytteen siitä, miten Mimin kodin viherkasveja kuvataan:

Anopinkieliset kellanvihreät, jäykät lehdet nousevat maasta, muorinkukat ja pennimuorit ja nukkumaijat varsineen ovat vieneet tilan hyllyillä, ikkunalaudoilla, sohvapöydällä, niiden paksut ja tummat ja lamoavat, silkkiset ja juoruiset lehdet, kirjavat ja viheriöivät, aluskasvien kumarat kiharat. Homssuinen, kierovartinen vihreä luo hiuksiaan ikkunan luona ja kierreröyhyvihvilät, venyttelevät juorut ja vihunoivat vehkat ujuvat verhotankoja kohti ja rungoistaan, kaikkien kasvien lehdiltä, varsilta, ilmajuurista ja köynnöksistä ryöppyää katon sulkeva metsä, jonka sisällä vaeltaa puita ja pensaita, reheviä viherkieliä ja väärään maahan joutunut palmuu. Ilmassa kylvyttelevät tillandsiat ja metsän ruukut ovat lämpiminään sirkkalehtien pieniä suppusuita, niiden lauhkeita, pulleita lehtisuonia.

Metsässä juoksee nainen

Metsässä juoksee nainen

Metsässä juoksee nainen

Metsässä juoksee nainen

Luettuani Aila Meriluodolta viimeisimpiin kuuluvia runokokoelmia, halusin katsella vähän taaemmas. Kovin kauas en kuitenkaan päässyt, tai sitten pääsin, miten tätä nyt tulkitsee: Talvikaupunki on Meriluodon kymmenes kokoelma eikä tämän ja vuoden 2002 Kimeän metsän välissä ole kuin yksi kokoelma, vaikka vuosia onkin yli kaksikymmentä.

Talvikaupungin kantena on osa Peter Brueghel vanhemman maalauksesta Metsästäjiä talvimaisemassa. Talvisen harmaissa tunnelmissa kokoelmassa ollaankin. Ensimmäinen osio muodostuu kokonaisuudessaan pidemmästä “Talvikaupunki”-runosta, joka kuvaa talvista kaupunkia kasvavana organismina. “Rakennukset siementyvät, puhkeavat, rönsyilevät, / porras johtuu portaaksi, ylhäällä on tulevan kukinto, / näköala ja ilma, luomisen täysi logiikka.” Kaunista!

Kokoelmassa on paljon henkilökohtaiselta tuntuvaa runoutta. “Rakastaa — ei. Mitä helvettiä? / Helvettiäpä niinkin. / Miehet on yksiä paskoja. / Ja naiset, totisesti.” Wikipedian mukaan tämän aikakauden runoja on houkutus lukea Meriluodon elämäkertaa vasten. Tiedäpä noista.

Kokoelman loppupuolen synkähkö kuvasto on tämän päivän ilmastonmuutospuheen keskellä kotonaan. “Miksi kukaan ei puhu siitä? / Korkeintaan sanovat että nykyään / tehdään kumisaappaisiin liian lyhyet varret. / Tai että lätäköitä on paljon.” Näihin säkeisiin on helppo lukea vedenpaisumuksen tunnelmaa. “Jonakin päivänä ne uivat. / Mutta vieläkään ne eivät puhu siitä.” – nämä säkeet tekisi mieli huutaa tämän päivän fossiilikapitalisteille. Meriluoto on selvästi pohtinut jo yli 40 vuotta sitten samoja maailmanlopun tunnelmia, joissa itsekin viivyn:

Hitaan tuskallisen kuoleman
he luovuttavat viestikapulana lapsilleen.
Juostaan.
Ihana maisema: mustia puita,
puhdistamoitten piipussa tulinen kukka,
kalojen vatsat keinuvat hiljaa paksussa vedessä.
Huohotuksen musiikki hidastuu, korahtaa.
Jokainen polvi kuolee vähän pidemmälle.
Mistä minä kirjoittaisin?

Lasimaalaus

Pitkän linjan nuortenkirjailija Salla Simukka on laadun tae. Simukan kirjalta on lupa odottaa vetävää tarinaa, eikä Lukitut ole poikkeus. Tämän tarinan juuret ovat Philip K. Dickissä, joskin Steven Spielbergin kautta. Kirja kertoo joukosta nuoria, jotka yhtäkkiä suljetaan syyttöminä vankilaan – koska heidän ennakoidaan tekevän tulevaisuudessa rikoksia. Vankilassa on tunnustushuone ja mikäli siellä osoittaa katumusta ja tunnustaa rikoksen, jonka tulee tekemään, pääsee vapaaksi. Muuten on luvassa pitkä tuomio.

Tämä kuvio on tuttu Minority Reportista, joka varmasti tunnetaan paremmin Spielbergin leffana kuin Dickin novellina. Salla Simukka kuittaa tarinansa velan edeltäjälleen laittamalla vankilanuoret katsomaan elokuvaa. Asetelma on joka tapauksessa erilainen, yhteistä on vain rikosten ennakointi etukäteen.

Tarina lataa heti alkuun panoksia, ensimmäinen luku on otsikoitu “Kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuolemaa” ja lupaa lopuksi, että yksi kirjan päähenkilöistä on vuorokauden kuluttua kuollut. Siitä hypätään puoli vuotta taaksepäin, kun nuoret joutuvat vankilaan, vankilaelämän säännöt tulevat tutuiksi, nuoret alkavat ryhmäytyä ja rakentaa ihmissuhteita suljetuissa oloissa.

Nykyaikaisen nuortenkirjan tapaan joukko on värikäs ja monipuolinen. Tummaihoinen runopoika Kaspian kipuilee vanhempiensa odotusten ja ympäristön ennakkoluulojen kanssa, Kiinasta adoptoitu Meea haluaisi lähinnä sulautua joukkoon, homopari Oliverin ja Johanneksen väliset erot ja ristiriidat korostuvat vankeusoloissa ja muunsukupuolinen Vega analysoi ja tarkkailee tilannetta kylmän viileästi. Nykyajasta kertoo myös seksuaali-identiteettien kirjo: on heteroa, homoa, panseksuaalia, demiseksuaalia ja varovaista vihjailua polyamorian suuntaan.

Lukitut on vetävä scifi-juttu, joka etenee taidokkaasti kohti loppuratkaisuaan. Tarina pomppii ajassa hieman eteen ja taakse, mutta on siitä ja useista kertojistaan huolimatta varsin helppolukuinen. Vankilaympäristö ja mitä se ihmisille tekee on mielenkiintoinen, etenkin siinä vaiheessa, kun osa nuorista saa ylennyksen vartijan tehtäviin. Pääpaino on ihmissuhteilla ja toisaalta vallankäytön ja vapaudenmenetyksen pohdiskelulla, mikään erityisen synkkä dystopiatrilleri Lukitut ei ole. Loppuratkaisu ehkä vähän lässähti, tai ainakin pidin vankilan tapahtumista enemmän kuin kirjan lopetuksesta, kokonaisvaikutelma oli kuitenkin myönteinen.

Suomentaminen on yksi lempiaiheitani ja tartun innolla aihetta käsitteleviin kirjoihin. Tarja Roinilan (1964–2020) Samat sanat : Kirjoituksia kääntäjän elämästä pääsikin heti varauksen saavuttua lukulistani ykköseksi. Roinila oli mestarillinen taideproosan ja runouden suomentaja, jonka monet tuntevat varmasti parhaiten Thomas Bernhardin suomentajana. Roinilan menehtyminen liikenneonnettomuudessa vuonna 2020 oli suuri isku suomalaisen käännöskirjallisuuden kentälle.

Roinila oli ennen menehtymistään aloittanut kirjoituskokoelman kasaamisen. Mika Kukkonen on saattanut kokoelman julkaisukuntoon. Mukana on lehdissä julkaistuja kirjoituksia, teosten jälkipuheita ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia. Bernhardinsa lukeneille mukana on tuttua tavaraa, mutta esimerkiksi Pakkasen suomentajan jälkikirjoitus on niin timanttista tavaraa, että se oli ilo lukea uudestaan tässä yhteydessä.

Suomentaminen on minulle taikuutta ja aivan erityisesti ihmettelen Roinilan kaltaisia moniosaajia. Saksalaisen äidin vuoksi saksa oli toisena kotikielenä ilmeinen kielivalinta Roinilalle, mutta eihän hän siihen tyytynyt: hän opiskeli myös ranskan ja espanjan sellaiselle tasolle, että pystyi suomentamaan näistä kielistä runoutta ja vaativia filosofisia tekstejä. Tällainen englantia, kouluruotsia ja saksan alkeita osaava kieliummikko ei voi kuin kadehtia.

Useammassa tekstissä Roinila pohtii kääntämisen olemusta. Sehän on itsessään paradoksaalista. Käännöksen pitää olla yhtä aikaa hyvää tekstiä kohdekielellä ja uskollinen käännös alkuteoksesta. Teoriassa kääntämisen tarkoitus on yksinkertainen: siirtää merkitys yhdestä kielestä toiselle. Käytännössä se ei tietenkään ole niin yksinkertaista, koska ei ole olemassa yksinkertaista taulukkoa eri kielten vastaavuuksista. Jos olisi, ihmiskääntäjiä ei tarvittaisi. Kun Roinila analysoi Ali Smithin romaania Oli kerran kello nolla ja Kristiina Drewsin suomennosta siitä, tärkein huomio lienee se, että kääntämisen yksikkönä ei koskaan ole sana tai lause, vaan koko teos. Ei ole tarkoituksenmukaista yrittää saada jokainen Smithin sanaleikki suomennettua sellaisenaan; sehän on mahdotonta. Tärkeää on kääntää niin, että syntyy samalla tavalla sanoilla leikkivää hyvää suomea. Sanaleikit tulevat siis luonnostaan vähän eri tavalla ja vähän eri kohtiin, mutta lopputulos luo saman vaikutelman.

Aivan erityisen herkullista on, kun Roinila ruotii omaa käännöstään meksikolaisen runoilijan Coral Brachon runosta “Agua de bordes lúbricos”. Vuosia myöhemmin Roinila on tyytymätön joihinkin ratkaisuihin, joita silloin teki, ja tekee samalla hyvin selväksi sen, miksi kaunokirjallisuuden kääntäminen on taidetta eikä mekaanista työtä. Sekä uusi että vanha käännös ovat oikeita, eikä toinen taida olla toista oikeampi, mutta kumpikaan ei myöskään ole lopullisesti valmiita, vaan jättävät aivan hyvin tilaa uusille käännöksille.

Itse aion ottaa opikseni sen verran, että en enää sano kirjoja arvioidessani näin: “käännöksen laadusta en osaa sanoa mitään, kun en ole lukenut alkukielistä”. Ei ole tarpeen verrata käännöstä alkuteokseen voidakseen arvioida suomennoksen laatua. Suomennos on hyvä, silloin kun se on hyvää suomea eivätkä esimerkiksi alkuteoksen kielen rakenteet paista läpi käännöksestä. Jos teos on huono, alkuteosta lukematta jää toki epäselväksi, onko vika huonossa käännöksessä vai huonossa alkuteoksessa, mutta muutoin lienee syytä vain luottaa, että kääntäjä toimii eettisesti ja pyrkii parhaansa mukaan tekemään kunniaa alkuteokselle. Suora vertailu alkuteokseen on joka tapauksessa lopulta tarpeetonta.

Samat sanat on hieno kokoelma mielenkiintoisia kirjoituksia kääntämisestä. Harva aihe minua näin ilahduttaa ja kun Tarja Roinilan ajattelu kääntämisen suhteen on niin terävää ja perinpohjaista, en voi kuin ihastella. Mikä hurja menetys Roinilan poismeno kirjallisuuden kannalta olikaan, ajatella kun tämän saman kokoelman olisi vielä saanut Roinilan itsensä kokoamana ja viimeistelemänä, puhumattakaan niistä käännöstöistä, jotka jäivät tekemättä.

Sinun osasi eivät liiku oli minulle sattumanvarainen kirjastonosto, mitä nyt Maaria Päivisen nimi oli etäisesti tuttu. Tämä Ntamon julkaisema runokokoelma on tiukka paketti rajua tekstiä, jonka aihepiiri pyörii väkivaltaisen rakkauden ympärillä – tai näin ainakin minä sitä luin. Kuvasto on hurjaa ja pidättelemätöntä.

Runot ovat lyhyitä, piittaamattomia välimerkkien ja isojen kirjainten suhteen, aseteltu tavallisesti aika väljästi sivulle. Välillä tätä tyyliä rikkovat proosarunomaisemmat tekstikappaleet. Kieliopista Päivinen ei myöskään liiemmin piittaa, asiat yhdistyvät tekstissä paikoin hyvin jyrkin kulmin. Paljon sanotaan hyvin viitteellisesti.

keltainen kasvoni
on sininen,
on sulki,
valokuvissa vahva on
varjo on mustelma on
jäljitelmä väkivallasta sivuprofiilimaalaus

ja violetti varjostus on

sinun sanasi minussa mustelma

Sinun osasi eivät liiku

Lähdin lukemaan Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen teosta Joutoretki : Road trip kätkettyyn Suomeen kepein odotuksin; ajattelin, että ehkäpä tämä on ihan hauska kirja. Jokelin on toki tuttu kirjoittaja ja pidin kovasti Jokelinin Gastonin leuka -esseekokoelmasta. Joutoretki pääsi kuitenkin yllättämään: kirja oli ensinnäkin sisällöltään vähän toisenlainen, kun olin odottanut, ja se kyllä tempaisi mukaansa tehokkaasti.

Jokelin ja Hujanen ovat reissanneet vuosien ajan pitkin ja poikin Suomea, milloin millaistenkin ilmiöiden perässä. Reissuilta on tehty juttuja Raymond- ja X-lehtiin – Raha-automaattiyhdistyksen ja Veikkauksen asiakaslehtiin, joita itsekin satunnaisesti olen lukenut, niissä kun on ollut odottamattoman kiinnostavaa journalismia. Kirjan aloittava kirjoitus Suomen kurjimmista nähtävyyksistä on julkaistu hieman eri muodossa Gastonin leuassa, mutta olinpa autuaasti unohtanut sen.

Kokonaisuutena Joutoretki kertoo tarinan unohtuvista, katoavista ja kaiken keskellä hiljaa elävistä kansallisen hauskanpidon, puuhailun ja haaveilun muodoista. Turvemuseoiden ja peikkometsien maasta, jonka loputtomat kyläjuhlat pyörivät ikuisesti puisten karhujen ja jauhokokkareiden ympärillä. Kerta toisensa jälkeen olemme suunnanneet hiljaisille paikkakunnille tavoitteenamme löytää edes sirpale yhtenäiskulttuurin maatuneesta luurangosta. Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.

Joutoretki

Syytä huoleen ei kuitenkaan ole. Haaveiden ja konkurssien syklissä vanhojen muotojen tilalle tulee aina uusia. Epookki seuraa epookkia vuoroveden varmuudella, toinen toistaan kirkasotsaisempana, täynnä ääntä ja vimmaa.

Tutustuin Karina Sainz Borgoon esikoisteoksen Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019, suom. Taina Helkamo) myötä. Esikoisteos on ilmeisesti venezuelalaisen kirjallisuuden mittapuulla melkoinen menestysteos, varsinkin kansainvälisesti tunnettuja venezuelalaiskirjailijoita on vähänlaisesti. Toimittajana työskentelevä Sainz Borgo asuu itsekin Espanjassa, minne hän muutti parikymppisenä, eikä itse usko kansalliseen kirjallisuuteen, vaan kokee olevansa osa laajempaa espanjankielistä kirjallista perinnettä. Kotimaansa jättäneenä Sainz Borgo samaistuu myös diasporakirjallisuuteen.

Caracasissa on vielä yö käsitteli Venezuelan ajankohtaisia ongelmia yksinäisen naisen näkökulmasta. Sama naisnäkökulma säilyy tässäkin romaanissa. Kolmas maa sijoittuu epämääräisille rajaseuduille. Taustalla ovat tapahtumat Kolumbia ja Venezuelan rajalla, mutta Sainz Borgo on allegorioiden ystävä ja on häivyttänyt tapahtumapaikoilta niiden erityisen luonteen. Raja on tietysti luonteeltaan myös metaforinen: Kolmannen maan tapahtumat sijoittuvat vahvasti elämän ja kuoleman väliselle rajalle.

Tarinan päähenkilönä on Angustias, joka lähtee miehensä ja kaksosvauvojensa kanssa pakoon vitsausta, epämääräistä turtumusta ja muistamattomuutta aiheuttavaa epidemiaa. Vauvat kuolevat pian. Perillä rajaseuduilla Angustias ja Salveiro ovat pakolaisia muiden joukossa, vailla mitään. Angustias joutuu myymään hiuksensa saadakseen edes vähän rahaa. Mutta minne haudata lapset? Angustias kuulee Las Tolvanerasin naisesta, Visitación Salazarista, joka pyörittää Kolmatta maa, laitonta hautausmaata. Sinne lapset voisi saada haudattua ilmaiseksi. Lapsille järjestyy hautapaikka ja Angustias jää Kolmanteen maahan auttamaan Visitaciónia.

Mezquiten kylää johtaa pormestari Aurelio Ortiz, mutta hän on vain käsinukke. Todellista valtaa pitää Alcides Abundio, koko rajaseuduin rikkain mies, joka on nostanut Ortizin asemaansa ja voi hänet siitä poistaakin. Alueelle hääräilee myös väkivaltaisia sissejä, jotka ovat kiinnostuneita maista, joissa nyt on Visitaciónin luvaton hautausmaa. Tilanne on räjähdysherkkä ja erityisen selvää on, että haavoittuvimmassa asemassa ovat naiset ja pakolaiset.

Kolmannessa maassa pääasiassa äänessä on minäkertojana toimiva Angustias, mutta välillä puheenvuoron saa kertoja, joka näyttää tapahtumia pormestari Ortizin näkökulmasta. Ortiz ei kuitenkaan itse pääse kertojaksi, vaan hänen tekosiaan tarkastellaan ulkopuolelta. Tämä on kuitenkin tarpeellinen lisänäkökulma, sillä se laajentaa romaanin kuvaa rajaseuduista laveammalle, kuin mihin Angustinas ulottuisi. Machomiesten kukkotappeluiden ja väkivallan maailma aukeaa Ortizin näkökulmasta. Vaikka Ortiz miehistä valtaa edustaakin, ei hänkään ole kotonaan Abundion ja sissien väkivaltaisessa machomaailmassa.

Tarinan edetessä panokset kohoavat, väkivalta lisääntyy, konflikti Visitaciónin, vallanpitäjien ja sissien kesken on väistämätön. Lopussa odottaa ratkaiseva kohtaaminen myös Angustiakselle. Sainz Borgo rakentaa tarinaan toimivan ja kantavan kaaren, joka johtaa oivalliseen päätökseen. Kolmas maa vie mennessään lohduttomille rajaseuduille ja keskelle humanitaarista kriisiä. Kirja perustuu osin Antigoneen myyttiin, osin tositapahtumiin: Visitación Salazarille on olemassa tosielämän esikuva, joka auttoi pakolaisia Kolumbian ja Venezuelan rajalla hautaamaan vainajansa.

Kolmas maa on hieno sukellus Latinalaisen Amerikan rajaseuduille, toisaalta romaanin maailmassa on jotain hyvinkin universaalia. Suomentaja Satu Ekman on myös tehnyt hyvää työtä saattaessaan Kolmannen maan sujuvaksi suomeksi. Kiitos myös kustantajalle Aula & Co:lle, jolla on ollut kiitettävää innokkuutta tuoda suomalaisten lukijoiden ulottuville muutakin kuin angloamerikkalaista kirjallisuutta.

Runoilija Aila Meriluoto (1924–2019) oli naimisissa kolme kertaa. Viimeinen avioliitto Jouko Paakkasen kanssa solmittiin vuonna 1979 ja päättyi vuonna 2004 Paakkasen kuolemaan. Seuraavana vuonna ilmestyi runokokoelma Miehen muotoinen aukko, jonka runot ovat täynnä tunteita: rakkautta, surua, hämmennystä toisen poissaolosta ja jopa vihaa.

Heräsin yöllä hengitykseesi.
Korahdukseesi. Hiljaisuuteesi.
Ojensin käteni pehmeää partaasi kohti.
Vain kylmä tyyny.

Miehen muotoinen aukko

Kimeä metsä

“Sama se. / Jompikumpi lähtee.”

“Kun vanhat ihmiset rakastuvat, / siinä ei pysähdytä äkkisyvän partaalle. / Te matalan kahlaajat, te liplattavat, / teillä ei ole aavistustakaan...”

Älkää rasittako häntä, sanoi tytär.
Lähettäkää tekstiviestinä suoraan minulle.
Hän vain unohtaa ja hätääntyy.

Kyllä. Hätäännyn. Unohdan.
Vielä pahempaa: muistan.
Sinkoilen muistoja ympärilleni umpimähkään, ennen sähkökatkosta.

Kootut runot

Kimeän metsän

Tämä täyteys, tämä paino

Tämä runokokoelma oli täysin sattumanvarainen kirjastonhyllypoiminta, ihan vain nimen perusteella. Odotin saavani kotimaista runoutta, mutta sainkin käännösrunoutta. Solja Krapu on kyllä suomalainen ja käynyt peruskoulunsa Suomessa, mutta sen jälkeen Krapu on asunut Ruotsissa ja kirjoittaakin ruotsiksi. Suomenruotsalaista runoutta olen lukenut aikaisemmin, mutta en ruotsinsuomalaista. Runot on suomeksi sovittanut Harri Rinne.

Takakansi kehuu Kravun runoja selkeäsanaisiksi, helppotajuisiksi, humoristisiksi ja monikerroksisiksi. Siinä on kehua kerrassaan! Kuten kokoelman nimikin – Minä tarvitsen bussikuskia – antaa ymmärtää, missään kovin esoteerisissä kerroksissa ei leijuta, vaan runojen maailma on arkinen ja maanläheinen. Runoissa puhutaan vessapaperista, auton katsastamisesta, tavarataloista, makaroonista – ja varsinaisesti tämän pinnan alla aika lailla ihmisten välisistä suhteista. Kokoelman runot ovat luonteeltaan pitkänpuoleisia ja kertovia, kuin pieniä tarinoita. Krapu on palkittu lavarunoilija, nämäkin runot toimisivat varmasti vallan hyvin ääneen luettuina.

Nimiruno “Minä tarvitsen bussikuskia” kuvaa hauskasti arkisia riippuvuussuhteita ihmisten välillä. Se oli vallan mainio. Samoin sen edellä mainostenjakajan sielunmaisemaa luotaava “Jakelussa” toimii hyvin. Yleisvaikutelma kokoelmasta kallistuu kuitenkin vähän yhdentekevän puolelle. Hyviä hetkiä riittää kuitenkin sen verran, että kyllä tämä kannattaa kirjastosta luettavaksi mukaan napata. Monikerroksisuudesta en tiedä, mutta selkeäsanaista ja helppotajuista runoutta Minä tarvitsen bussikuskia kyllä on.

Ja kun hän tuli kotiin hän harkitsi
ja hän katui
mutta palautusoikeus käy vain kun on ostanut jotakin
ei silloin kun ei

Sanoisin, että on jonkunmoinen saavutus voittaa arvostettu kirjallisuuspalkinto trilogian toisella osalla. Kakkososathan ovat helposti väliinputoajia: ensimmäinen osa on kiinnostava, kun se esittelee kokonaan uuden maailman ja kolmososa on luonnollisesti jännittävä finaali. Kakkososa on sitten silta alun ja lopun välissä. No, näin sen tietenkään tarvitse olla. N. K. Jemisin voitti Hugo-palkinnon Murtunut maailma -trilogiansa jokaisella osalla ja tämä kakkososakin ansaitsee kyllä palkintonsa.

Ensimmäinen osa, Viides vuodenaika, esitteli meille Tyynimaan. Tämä manner on vulkaanisesti äärimmäisen aktiivinen ja jatkuvien maanjäristysten repimä. Aina silloin tällöin joku luonnonkatastrofi aiheuttaa riittävästi tuhoa laukaistakseen viidennen vuodenajan eli pitkäkestoisen talven, joka aiheuttaa laajamittaista tuhoa yhteiskunnassa. Koko Tyynimaan yhteiskuntajärjestelmä on muodostunut viidennen vuodenajan uhan torjumiseen.

Edellisessä kirjassa laukaistiin käyntiin viides vuodenaika. Se on mittava, helposti tuhatvuotinen, ja se ei käynnistynyt sattumalta. Maailman mursi voimakas orogeeni. Orogeenit ovat halveksittuja ja silti tarpeellisia ihmisiä, joilla on kyky aistia ja hallita maan liikkeitä. Orogeeni voi yhtä lailla suojella ja tuhota ja siksi yhteiskunta sietää heitä vain äärimmäisen tiukan kontrollin alla.

Päähenkilö Essun on löytänyt tiensä turvalliselta vaikuttavaan yhteisöön. Luottavainen hän ei missään nimessä voi olla, sillä Essunilla ei ole vielä minkäänlaista kokemusta yhteisöistä, joissa orogeenien olisi turvallista olla. Tätä yhteisöä kuitenkin hallitsee orogeeni, mikä on lupaavaa. Essun ei ole kuitenkaan löytänyt tytärtään, jonka tämän isä kaappasi mukaansa tapettuaan perheen pojan. Vuodenajan vaikeat olosuhteet estävät kuitenkin toistaiseksi tyttären jahtaamisen.

Kun edellisen osan lukemisesta on se puolisen vuotta, vaati hieman palauttelua päästä Jemisinin omintakeiseen maailmaan sisälle. Ylitsepääsemätöntä se ei kuitenkaan ollut ja pian olinkin jo uppoutunut Tyynimaan maailmaa järisyttäviin tapahtumiin. Lukija, joka ensimmäisen osan perusteella saattoi kuvitella tuntevansa orogeniaa, saa kohdata aivan uudenlaisia voimia. Valtakunnanorogeenien Fulcrumin kouluttama Essun on kuitenkin yhtä ymmällään: hän saa tehtäväkseen vaatimattomasti koko maailman pelastamisen, keinoilla, joita hän ei itsekään oikein ymmärrä. On siis aika oppia.

Obeliskiportti lähtee erinomaisista lähtökohdista ja vääntää ruuvia entistäkin tiukemmalle. Mielenkiintoinen maailma on vieläkin kiinnostavampi, tapahtumat käyvät dramaattisemmiksi ja panokset kovemmiksi. Obeliskiportti on myös hyvin kirjoitettu. Sinä-preesens tuntuu edelleen vähän kummalliselta kirjoitustavalta, mutta sitä pahiten inhoavat eivät ole varmastikaan päässeet tänne toiseen kirjaan asti.

Nähtäväksi jää, miten kolmannessa osassa tapahtuu. Saadaanko maailma pelastettua? Jos maailman pelastaminen onnistuu, mikä on hinta, joka siitä on maksettava? Löytääkö Essun tyttärensä ja mitä siitä seuraa? Tarina jää todella mielenkiintoiseen tilanteeseen. Onneksi kolmas osa saadaan suomeksi jo syksyllä.

Kiinalainen yksisarvinen : Merkintöjä kiinalaisesta sanakirjasta on ikään kuin tuplasti löydettyä runoutta. Löydetty runous itsessään tarkoittaa “valmiiksi olemassa olevasta tekstiaineksesta koottua runoutta”, tiivistää Nokturno.fi. Suomentaja Raisa Marjamäki kertoo esipuheessaan löytäneensä Kiinalaisen yksisarvisen 1950-luvulla ilmestyneen alkuteoksen sattumalta kirjakaupasta, jossa se oli nostettu hajasijoitushyllylle. Kaunis ulkoasu kiinnitti huomion ja siinä se.

Kävi ilmi, että Rowen teos perustuu samanlaiselle löydölle: Rowe löysi kiinalaisen sanakirjan pariisilaiselta kirpputorilta sekalaisen tavaran pinossa. Rowe osti ne ja kiinalaisten kirjoitusmerkkien kauneudesta ja sanakirjantekijöiden luovasta ilmaisusta ihastuneena laati sitten oman teoksensa, johon on koottu parhaita paloja tästä kiinalaisesta sanakirjasta. Tämän Raisa Marjamäki on sitten suomentanut ja Poesia julkaissut meidän iloksemme. Tarina on sen verran eriskummallinen, että jos en tietäisi maailmalla olevan myynnissä Rowen alkuperäisteoksen kappaleita, sen uskoisi helposti keksityksi.

Vaikka teoksen ensimmäinen osio onkin otsikoitu “Hyödyllisiä sanoja ja sanontoja”, tällä ei välttämättä pitkälle pötki käytännössä Kiinassa. Ensimmäinen sanonta, esimerkiksi, kuuluu suomeksi näin: “Kiirehtiä omaa kuolemaansa; kun tämän maailman ihmiset seuraavat enemmistöä ja kiirehtivät tuhoonsa he kutsuvat sitä nautinnoksi, mutta ei se ole oikeaa iloa.”

Ei siis ihme, että Rowe kiinalaiseen sanakirjaansa ihastui. Käännöksissä ja ilmaisuissa on vankkaa runollisuutta. Kiinalainen yksisarvinen on pieni, hyväntuulinen löytö, jonka lukemiseen ei kauan mene. Esineenä se on kuitenkin kaunis. Tämä on ilahduttava pieni itämainen aforismituokio.

Nyt en luovuttanut ihan helpolla. Luin joskus kuukausi sitten Silja Järventaustan runokokoelman Liputettu päivä, joka ei osunut omaan runomakuuni oikeastaan laisinkaan. Olin kuitenkin varannut kirjastosta Järventaustan uuden Iltapäivä isolla kirjaimella -kokoelman, joten pitihän sekin sitten lukea, kokeeksi.

Kolmatta yritystä ei nyt kuitenkaan tule. Kokemus tämän tuoreen kokoelman kanssa oli hyvin samanlainen kuin edellisellä yrityksellä: Järventaustan ilmaisu on tässäkin samalla tavalla omaleimaista, elliptistä ja vapaasti assosioivaa. En pysy mukana. Paikoin tunnen harovani jotain kiehtovaa, mutta sitten Järventausta vääntää sanataikinaansa sellaiselle kiepille, että merkitys vetäytyy liian kauaksi.

Tyylikeinot ovat samoja. Epätavanomaista ilmaisua: “Lunta kallistuu häneen”. Puuttuvia sanoja: “Ääntämykseni ei parane kieliopissa, mutta lauseeni kuulostaa”. Assosiointia ja merkityksissä liukumista: “Katokset huutavat, tuulee, tulevat pois, lähtekää pois”. Joskus tulee ihan osumiakin:

Siellä sitä on. Täällä ei enää ole. Joki oivaltaa rannassa mutkat, itsensä, toteutuksen ja alkaa ulista pajupillin tuntuista juoksutusta tielle päin. Minua hymyilyttää, että se on totta hänen sanoessaan niin.

Iltapäivä isolla kirjaimella

Eila Pennanen (1916–1994) oli suomalaisen kirjallisuuskentän suuria nimiä, monipuolinen kirjailija, suomentaja, esseisti ja kriitikko. Myös runoilija, sillä Pennasen laajaan tuotantoon mahtuu myös yksi runokokoelma. Kiitos harhaluuloista ilmestyi vuonna 1970, juuri ennen Pennasen päätyönä pidetyn Tampere-trilogian ensimmäistä osaa Himmun rakkaudet. Sitä tässä runokokoelman toisen painoksen kansiliepeessäkin mainostetaan.

Kokoelman ensimmäinen osio kuvaa mökillä olemisen iloa, kaukana kaupungin melusta, tekemättömistä ja varsinkin tehdyistä töistä. Kaukana rakkaudesta, “parantumattomasta taudista”. Siitä päästäänkin sujuvasti kokoelman toiseen osaan, jossa katse kääntyy rakkauteen. Rakkaus näyttäytyy tämän osan sivuilla monessa valossa, mutta usein vähän negatiivisessa valossa. Yksipuolisena, menneenä, “kiitos että sain rakastaa sinua”. Osan lopusta löytyy kuitenkin tämä huikaiseva helmi:

En halua tietää millainen ‘olet'
Haluan vain,
ja muutakin, ja muutakin,
ja hyväilyt, ja käden otteen
hiuksissani, ja epäselvän,
herttaisen muminan, ja likinäköisen
hymyn, ja muutakin.

Himmun rakkauksien

“Avuttomuudessani / etsin syitä, / yritän selittää, / lakaisen puhtaiksi hulluuteni kaikki askelmat. // Mitä minä löydän / vuosikymmenien / lumen alta?”

“Kuvitelma, elätkö vielä? / Naivismini syvyyksistä minä huudan sinua.”

Kiitos harhaluuloista

Himmun rakkauksista

Tuntematon ihminen
ja hänen jähmeä pelkonsa.
Rakkaudella ei ole paljon mahdollisuuksia.
Ihmekö sitten että puhutaan niin hartaasti
asennoista.

Chainmail Bikini : An Anthology of Women Gamers kertoo nimessään jo melko paljon olennaista. Kun lisäksi vielä täydennetään, että kyseessä on sarjakuva-antologia, ollaan jo pitkällä. Pelaaminen on pitkään ollut miesten leikkikenttä, joten naisten näkökulmien esittämiselle on tilausta. Tähän noin parisataasivuiseen on koottu 38 pelaamista naisnäkökulmasta käsittelevää sarjakuvaa. Niissä pelaamista käsitellään laveasti; mukaan mahtuu niin videopelejä, roolipelejä, keräilykorttipelejä kuin lautapelejä.

Kun näin runsaasta antologiasta on kyse, on selvää, että tyyleissä on paljon vaihtelua, samoin laadussa. Joukkoon mahtuu hyvin monenlaista sarjakuvaa hyvin luonnosmaisesta ja sotkuisestakin tyylistä erittäin huoliteltuun jälkeen. Monet tarinat ovat luonteeltaan omaelämäkerrallisia, se lienee ollut tilaus antologiaa koottaessa. Esipuhe tiivistää varsin mainiosti sen, miksi tällaista antologiaa ylipäänsä tarvitaan (suomennos omani):

Sen, että naisilla on yhtä lailla sanansa sanottavana pelien pelaajina, tekijöinä ja kriitikoina, ei pitäisi olla kiistanalaista. Liian monet miehet näkevät pelit omana yksinoikeutenaan ja toteuttavat samaa vanhaa seksismiä, joka hallitsee pelien ulkopuolista maailmaa. Pelaamisen tarkoituksena on kohdata haasteita vapaaehtoisesti, huvin vuoksi. Kenenkään ei pitäisi kohdata lisähaasteita sukupuolensa vuoksi.

Rachel Ordwayn

Choose Your Own Adventures

Hazel Newlevantin

Better Together

Diablo II

Kinoko Evansin

Here Comes the New Challenger

Street Fighterin

Virtua Fighterin

Megan Brennanin

Dream Suite

Pokémonin

Animal Crossingin

K.A. Kelly-Colonin

June Vigantsin

Gamer Grrrl

Kori Michelen

Boy or Girl?

Maggie Siegel-Berelen

Battle for Amtgard

Jade F. Leen

Achievement Unlocked

Tanja Seppänen (s. 1982) on runoilijana julkaissut toistaiseksi tämän yhden runokokoelman. Sen lisäksi Seppäsen meriitteihin lukeutuu J. H. Erkon kirjoituskilpailun voitto vuonna 2011. Erkon kilpailun raati vertasi Seppäsen tyyliä ITE-taiteeseen tai naivistisiin tauluihin.

Kokoelma jakautuu kahteen osaan, joista kumpikin jakautuu vielä kahteen nimettyyn alaosioon. Ensimmäisessä osassa kohdataan Takahikiä ja Väkitihiä, maaseutu ja kaupunki. Takahikiä kuvaa vanhenevaa, hiipuvaa maaseutua, jossa tilaisuuksia nuorisolle on niukanlaisesti:

Oli meillä haaveita. Piti lähteä Japaniin liftaamaan ja Australiaan poimimaan mangoja. Päädyttiin Rojolaan poimimaan puolukoita työttömyystuella. Odottamaan vauvoja Säkkisten veljeksille. Serkkupojathan niistä kypsyivät.

“jos täällä olisi iso tori täynnä tohinaa / pitäisin tätä paikkaa kaupunkina”

“Sitä huomaa tulleensa aikuiseksi, kun kaikki hävettää.”

Kiinnijääneet

Kiitoksia lähettämästänne hakemuksesta! Palveluitamme muotoillaan juuri nyt uudelleen. Ole hyvä ja seuraa vähennystarpeemme selkiytymistä sosiaalisen median kanavistamme. Meillä neuvotellaan yhteistoiminnallisesti, saadaan projektit päätökseen, talkoot kasaan.

Kiinnijääneet

Runoilija Raisa Marjamäki on julkaissut tähän mennessä neljä runokokoelmaa. Katoamisilmoitus on niistä ensimmäinen. Tämä oli minulle täysin sattumanvarainen kirjastopoiminta; mitään en tiennyt etukäteen, mutta olipahan mielenkiintoisen näköinen nide. Epämääräiset vanhat valokuvat kansissa herättivät uteliaisuuden.

Kuvien käyttö jatkuu kokoelman sivuilla. Valtaosa sivuista on vain tekstiä, mutta seassa on kuviakin, joiden päälle tekstiä on aseteltu kollaasimaisesti. Runojen asettelu sivuille on sekin dynaamista ja elävää, paikoin hyvinkin kuvallista.

Itse teksti miellytti minua välittömästi. Marjamäen tyyli tuo mieleen SITOIn kappaleet, näitä olisi helppo ajatella samalla tavalla esitettyinä. Tämä on asettelun kuvallisuudesta huolimatta ääneen luettavaa runoutta, sen verran herkullinen rytmi näistä runoista nousee kuin itsestään. Maistelkaapa vaikka tätä:

Hymyillä leveää vahinkoa
irrota jokaisesta väristä
lähteä käsistä kas täristä
hartioista kirpoaa siipiä ja jyrsijöitä
nyt jos jaksat odottaa ihan paikallaan tässä
auringonvalo jos odotat
näetkö valoläikät lähestyvät?

Katoamisilmoitus

enää en edes huomannut odottavani
se on kuin tanssin suhde kävelyyn
poispääsy on pääsyy: lennättää
fiktiivistä leijaa kuvitelluissa museoissa

Instagramissa hauskuuttava koomikko Eve Kulmala on laatinut näppärän pienen feministisen selviytymisoppaan. Kulmala käsittelee teoksessa feministisiä aiheita yleisesti, omaa erikoisalaansa eli komiikan tekemistä ja jonkin verran omakohtaista elämäänsä. Tyyli on kepeä ja hauska, kuten voi odottaa koomikon kirjoittamalta pieneltä kirjaselta – tämän kirjan lukemisessa ei tarvitse hirveästi hikoilla, reippaampi lukija pistelee tämän helposti menemään kertaistumalta.

Mikäpä siinä. Tällaisille tyttöyden ylistyksille ja feminismin perusteita käsitteleville teoksille on varmasti kysyntää. Kirjan viesti on sinänsä pääosin tuttua juttua kaikille nykyaikaiseen feminismiin perustuneille; sikäli on siis oikein hyvä, että Kulmala kertoo asioista omasta näkökulmastaan ja omien kokemustensa – myös omien epäonnistumistensa! - kautta. Ennen kaikkea kirja sopii – ja on varmasti kirjoitettukin – nuorille naisille ja tytöille, jotka eivät ole vielä kovin syvällisesti feminismiin perehtyneet. Heille tällä kirjalla on ainakin eniten annettavaa.

Minua ilahdutti kovasti se, miten itsevarmasti Kulmala sanoo olevansa hyvä alallaan. Onhan hän. Onnistumisesta ja epäonnistumisen välttelemisestä Kulmala kirjoittaakin kiinnostavasti:

Huomasin ongelman. Nuorena naisena uralla eteneminen on nuorallakävelyä. Mokaaminen, epäonnistuminen, itsensä nolaaminen ja häpäiseminen ovat kaikki kiellettyjä. Ja kun viimeiseen asti välttelee epäonnistumista, näyttää siltä, että vain liihottelee onnistumisesta toiseen, eikä itse asiassa ole edes ansainnut näitä onnistumisia, koska ei taistele tarpeeksi. Silloin ei ole kiinnostava, on laskelmoiva. Yrittää liikaa. Sellaista tekevät vain tylsät kympin tytöt ja hikipingot.

Hauskan tytön käsikirja

Graafikko Tiina Paju tunnetaan erityisesti Maisa & Kaarina -sarjakuvistaan. Viime vuosina hän on työskennellyt uutisgraafikkona ja tätä maailmaa hän avaa nyt lukijoille sarjakuvateoksessa Uutisista hyvää iltaa. Teos käsittelee työskentelyä osana uutistoimitusta, freelancer-elämää ja myös korona-aikaa.

Sarjakuva alkaa muutoksesta: Maisa & Kaarina oli tullut tiensä päähän, 3D-opinnot olivat valmiina ja nyt edessä on uusi freelance-työ Ylen uutistoimituksessa uutisgraafikkona. Uutisgraafikko tekee siis kaikenlaista sitä kuvamateriaalia, mitä vaikkapa TV-uutisissa näkyy: kun uutistenlukijan taustalla on uutisaihetta havainnollistava kuva, sen on tehnyt uutisgraafikko.

Kuvituskuvien tekeminen on oma taiteenlajinsa: kuviin liittyy paljon erilaisia teknisiä rajoitteita ja joskus aiheet voivat olla kovin abstrakteja. Miten kuvittaa “poikkeuslaki” tai “verotulojen hiipuminen”? Siinä missä vaikka sarjakuvia tehdessä deadlinet ovat harvoin supertiukkoja, televisiotyössä deadline ei jousta sekuntiakaan, joten urheilukuvituksia tehdessä jonkun ottelun tuloshan voi selvitä hyvinkin lähellä Urheiluruudun lähetysaikaa ja silloin syke on graafikollakin samaa tasoa kuin urheilijoilla.

Siinä sivussa kommentoidaan kirpeästi Ylen työkuvioita, kuten määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamista, organisaatiouudistuksia ja monimutkaisten järjestelmien toimimattomuutta. Tämä ei tietysti ole mikään Ylen yksinoikeus, vaan varmasti tuttua kaikille isoissa organisaatioissa toimineille – mutta kylläpä Ylessä tätä lajia riittääkin, etenkin kun päälle lätkäistään vielä kaikki koronan mukanaan tuomat komplikaatiot. Freelancerinä toimimisen epävarmuus välittyy tästä albumista todella hyvin.

Pajun piirrostyyli on selkeä, mikä on hyvä, sillä albumin tyyli on muuten vähän hajanainen. Se on ymmärrettävää: kyseessä on leikekirjamainen päiväkirja, jossa yhdistyvät Pajun omat kokemukset ja ympärillä soljuva uutisvirta, joka sitoo albumin aikaansa. Se on dokumentti yhdestä ajanjaksosta. Välillä sivut ovat kovin täyteen ahdettuja, mutta piirrosjäljen kepeys onneksi auttaa pitämään sarjakuvan helposti luettavana.

Uutisista hyvää iltaa on mielenkiintoinen kurkistus tuntemattomaan työhön, jonka tuloksia monet kuitenkin katselevat päivittäin. Se on myös hyvä johdatus freelancer-työn yleiseen epävarmuuteen.

Orionin vyö on Maarit Verrosen yhdestoista romaani. Sen verran tutuille aineksille se rakentuu, että sen tunnistaisi kyllä tekijänsä kynänjäljeksi, vaikka nimi olisi kannesta unohtunut. Mutta mikäpä siinä – siksihän minä näitä Verrosen viehättävän omituisia teoksia kerta toisensa jälkeen luen.

Kirjan päähenkilö on Mipi Ii, joka työskentelee altruna. Kirjan alussa hän saa työtehtävän, johon tarvitaan mahdollisimman vanhaa naista. Tehtävä on tavaranlajittelua, johon liittyy kirjoitettua ainesta. Altrut ovat vähän salaperäisellä organisaatiolla toimivia yleishyödyllisiä työntekijöitä, joita voi tilata monenlaisiin tehtäviin, käytännössä kai puoli-ilmaiseksi. Ainakaan altrut itse eivät saa työstään palkkaa, vain hyvän mielen siitä, että taas on tehty työ, jota kukaan muu ei halua tehdä.

Mipi Ii kärrätään muulikyydillä Hänen Ylhäisyytensä linnoitukseen jonnekin jumalanhylkäämään heimokylään. Siellä tehtävä selviää: hänen on käytävä läpi vanhan linnan salakellarista löytynyttä kirjallista aineistoa ja etsittävä tästä aineistosta löytyvä vanha, piilotettu viisaus. Tehtävä on altrutyöksi vähän poikkeuksellinen, eivätkä olosuhteetkaan ole aivan tavanomaisia. Mipi Ii on kuitenkin kova tekemään töitä, ystävällinen muita kohtaan ja sopeutuu nähtävästi aivan mihin tahansa.

Tehtävän suorittamisen ohessa Mipi Ii muistelee aikaisempia altruprojekteja, joten lukija saa vähän laajemman vilauksen altrujen maailmasta. Se on karmiva, Mipi Ii on joutunut kestämään monenlaista rääkkiä ja väkivaltaa. Selviytymiskeinona hänellä on lähinnä dissosiaatio: kun tilanne ylittää kestokyvyn, Mipi Ii irrottautuu siitä ja ajattelee jotain kaunista.

Orionin vyön tarina on erikoinen. Se sijoittuu tavallaan meidän maailmaamme. Mitään altruorganisaation kaltaista ei toki ole olemassa, mutta kirjassa kuvatut asiat tuntuvat sinänsä realistisilta. Kirja kuvaa altrujärjestelmän loppua: Mipi Ii on huomannut, miten hänen saamiensa tehtävien luonne on muuttunut, eivätkä viimeisimmät tehtävät enää tunnu siltä, että niistä olisi mitään hyötyä. Miksi olla altruistinen yleistyöläinen, jos työ ei ole kenellekään hyödyksi?

Takakansi kertoo kirjan pohtivan sitä, mitä rakentavaa tavallinen ihminen voi tehdä maailmassa, “jossa oman edun tavoittelu uhkaa jyrätä kaiken inhimillisen ja kauniin”. Romaani antaa Mipi Iin eläköitymisen ja sen jälkeisen toiminnan kautta vastauksiakin tähän. Orionin vyö on paikoin kammottavan julma, mutta loppuu ilahduttavan valoisasti ja toiveikkaasti. Maailmaan mahtuu myös pieniä hyviä tekoja toisia ihmisiä kohtaan.

Ensiksi kiitos kirjastolaitokselle. Luettuani muutaman Sirkka Turkan runokokoelman Turkan uran loppupuolelta, heräsi mielenkiinto tarkastella uran alkupäätä. Mutta mistä sellaista käsiinsä saa, kun varhaisimmat kokoelmat ovat 1970-luvulta, runokokoelmista ei juuri uusintapainoksia oteta ja Runot : 1973–2004 eli Turkan kootut teokset on sekin lähes 20 vuoden takaa.

No, kirjastosta, tietysti. Pari päivää varauksen jälkeen noudan lähikirjastostani Sirkka Turkan vuonna 1973 ilmestyneen esikoiskokoelman Huone avaruudessa, alkuperäisenä ensimmäisenä (ja ainoana) painoksena, alkujaan Pellervon kansakoululla sijainneen Pellervon sivukirjaston kokoelmista, nyt Tampereen kaupungin kirjaston varastosta. Miten kauniisti vanhentunut paperi, mikä ihastuttava vanhan kirjan tuoksu ja vanhan painokoneen jälki. Kirjastolle siis kiitos!

Ei kai tämä Turkkaa olisi, jos ei heti kokoelman ensimmäisessä nimirunossa kohdattaisi koiraa: “On hiljaista. Koira on nukahtanut, / sen vieressä muovilelulla / sama hymy unessa / kuin valveillakin.”

Kokoelmassa on paljon pieniä runoja, joissa Turkka piirtää ytimekkäitä ja osuvia luontokuvia. Kirjoitusaikakin näkyy, samalla aukeamalla vierekkäin olevat runot “Puhemies Mao ja sade” ja “Ho Tši-Minh nukkuu” sijoittavat jo nimillään kokoelman tiettyyn aikakauteen. Toivomus “Ja jos maailma olisi yksi / suuri valtio / ei olisi sotia, ei / salakuljetustakaan.” ei sinänsä ole mennyt vanhaksi, eikä tämä kipeästi aikansa lapsi ole.

Sataa.
Syksy tulee.
Leppäkertuista
liukenee pilkut.

Huone avaruudessa