Mikko Saari

Dodo on säeromaani, joka kertoo yläkoululaisesta Iinasta, jonka elämässä on monenlaisia mutkia. Äiti raataa vuorotöissä, eikä tiedä, ettei Iinaa juuri kotona näy. Iina hoivaa masennuksesta kärsivää poikaystäväänsä Tuukkaa, joka ei tahdo päästä aamuisin sängystä ylös, puhumattakaan vaativammasta asioiden hoitamisesta. Tuukan hoivaaminen vaatii veronsa Iinan koulunkäynnistä, juuri kun pitäisi huolehtia arvosanoista, jotta pääsisi lukioon.

Ja sitten on Dodo. Ei se nyt varsinainen dodo ole, nehän ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta joku jokseenkin mystinen luontokappale sittenkin. Viimeisen päälle salaisuus, ja jatkuvasti hoitoa vailla. Olkoonkin, että kyseessä on selvästi villieläin, jolle on kasvamisen myötä kehittynyt viiltävän terävät kynnet ja vähän kivuliaalla tavalla leikkisä luonne.

Kun äidille selviää, millaisia poissaolomääriä Iinalle on kertynyt, putoaa iso pommi. Äiti kertoo Iinalle, että tämän alkoholisti-isä on saanut palikkansa taas kasaan ja Iina lähtee kesäksi maalle isän luokse. Isä on Iinalle kuin vieras ihminen, eikä muistoissa ole oikein mitään hyvää. Onneksi tukena on Super-Sara, Iinan ystävä ja Tuukan ex-tyttöystävä, joka voi auttaa Tuukan ja Dodon kanssa, kun Iina joutuu maanpakoon.

Dodo on vauhdikas, elämännälkäinen teos nuorista, suurista tunteista ja isoista asioista: rakastumisesta, masennuksesta, vanhemman alkoholismista, oman seksuaalisen identiteetin löytämisestä. Se on kertomus kesästä, jolloin asiat sekä menevät aivan pieleen että kuitenkin järjestyvät uuteen uskoon mielenkiintoisella tavalla. Suuria tunteita riittää. Kepeä säeromaanimuoto toimii tässä hyvin. On hauska nähdä erilaisia tapoja tehdä säeromaani: J. S. Meresmaan tyyli on aika suoraviivaista, tässä ei esimerkiksi kikkailla typografialla tai tekstin asettelulla. Toisaalta tekstit on jaettu pieniin, usein sivun mittaisiin kappaleisiin, ja otsikoitu kuin runot runokokoelmassa. Valittu muoto palvelee hyvin tarinaa.

Dodo aloittaa trilogian, jonka toinen osa Khimaira kertoo Iinan, Tuukan ja Saran elämästä Saran näkökulmasta ja syksyllä 2022 ilmestyvä kolmas osa Kerberos nostaa sitten luonnollisesti Tuukan pääosaan. Odotan mielenkiinnolla jatko-osia, Khimaira odottaakin jo tuossa vieressä työpöydällä – ehkäpä se heti seuraavaksi tähän, en malta odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu! Dodoa tyrkytän ehdottomasti myös perheen teineille. Kirja on niin houkuttelevan näköinenkin, että luulisi nuorten koukuttamisen olevan helppoa – Karin Niemi ansaitsee ehdottomasti erityismaininnan kirjasarjan kansista.

J. S. Meresmaan nuorten säeromaani Dodo oli sen verran koukuttava, että kun jatko-osa Khimaira kerran oli käsillä, luin sen saman tien edellisen perään. Tämähän oli muuten oikein hyvä lähestymistapa, mutta kun nyt haluaisin lukea trilogian kolmannenkin osan Kerberoksen, joudun odottelemaan sitä syksyyn asti.

Dodossa Iinan ja Tuukan suhteesta muotoutui kolmikko, kun Sara ja Iina rakastuivat. Miten polyamoria käytännössä toimii? Siinäpä onkin ihmettelemistä. Se ei kuitenkaan ole Saran ongelmista suurin. Lääkiksen pääsykokeet epäonnistuivat, joten edessä on välivuosi tiukkaa pänttäämistä, mutta kun Sara ei oikeastaan haluaisi ollenkaan lääkikseen. Lääketieteellinen on vanhempien komento, lääkäriäiti ei ole antanut vaihtoehtoja. Vanhempien vanhoillisuus ja uskonnollisuus tarkoittavat myös sitä, ettei lesboudesta saati sitten monisuhteisuudesta voi kertoa vanhemmille. Eikä Sara ole kaikkia salaisuuksiaan vielä Iinallekaan kertonut.

Tietäähän sen, että salaisuuksilla on taipumus paljastua, eivätkä ne useinkaa tule ilmoille parhaalla mahdollisella tavalla. Super-Sara, jolla on ollut materiaalista hyvää vaikka millä mitalla, joutuu vähän tyhjän päälle. Materiaalinen varakkuus ei aina käy käsi kädessä henkisen rikkauden kanssa ja Saran perheessäkin vaietut salaisuudet kuluttavat pikku hiljaa kaikkia perheenjäseniä sisältä päin.

Khimaira on edeltäjänsä tavoin säeromaani. Kirja on napakan mittainen ja hyvin iskevä. Sen lukee nopeasti, mikä näin intensiiviselle tarinalle sopiikin. Säeromaaniksi Khimaira on poikkeuksellinen lähinnä runsaan loppusoinnuttelunsa vuoksi. Sellainen on suomalaisessa runoudessa nykyään harvinaista muutenkin. Tässä sille on tarinan sisäinen selityskin ja siksi se toimii oikein hyvin.

Sen kummemmin spoilaamatta tarinan loppukäänteitä on pakko todeta, että loppu oli hyvä. Hetken mietitytti tarinan tiettyjen käänteiden kliseisyys, mutta olisi vain pitänyt luottaa kirjailijaan – kirjassa oli enemmän syvyyttä ja salaisuuksia kuin ensinäkemältä olisi ajatellut, eikä loppuratkaisu jäänyt kliseiden tasolle.

Kahden ensimmäisen osan perusteella tätä trilogiaa on helppo suositella vauhdikkaiden ja dramaattisten nuortenkirjojen ystäville.

Brittiläisen Deborah Levyn elävä elämäkertatrilogia tulee päätökseensä tässä teoksessa. Aloitusosa Mitä en halua tietää oli vastaus George Orwellin tunnettuun esseeseen ja trilogian toinen osa Elämisen hinta kuvasi myrskyisää elämänvaihetta, jossa äiti kuoli, tyttäret muuttivat pois kotoa ja avioliitto päättyi.

Oli ilmeisesti eri asia hankkia talo kuin hankkia koti. Ja kotiin liittyi myös kysymys, jonka hätistelin tiehensä aina kun se laskeutui liian lähelle minua. Kuka asui kanssani tuossa hienossa vanhassa talossa, jonka pihalla kasvoi granaattiomenapuu? Olinko yksin, melankolinen suihkulähde ainoana seuranani? Ei, joku toinen oli ehdottomasti läsnä ja hän saattoi jopa liottaa jalkojaan viileässä lähteessä. Kuka hän oli?

Omistuskirjoituksia

Ei ollut olemassa lainkaan naishahmoja, joilla olisi ollut kokonainen oma elämä – saati elämä, johon he olisivat olleet tyytyväisiä. Ei, sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyneitä aviomiehiään, tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja ja kotityranneja, tai hulluja.

Omistuskirjoituksia

Bongasin Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirjan Valoa valoa valoa Kariston syksyn kuvastosta, kiinnostuin ja laitoin sen varaukseen kirjastosta. Yllätyin, kun syksyllä ilmestyvä uutuuskirja saapui noudettavaksi seuraavana päivänä. Vaan tässäpä olikin kyse uusintapainoksesta!

Alunperin vuonna 2011 ilmestyneestä kirjasta uuden painoksen on motivoinut Inari Niemen ohjaama ja Juuli Niemen käsikirjoittama elokuva. Se on tulossa ensi-iltaan syksyllä 2022 ja siksi kirjastakin on tulossa uusi painos.

Vuoteen 1986 sijoittuvan tarinan kertoo 14-vuotias Mariia Ovaskainen, joka omien sanojensa mukaan vihaa kirjoittamista. Hänen on kuitenkin kerrottava tarina kesästä, jolloin kaikki muuttui. Tšernobylin ydinvoimala räjähti, levittäen säteilyä ympäri Eurooppaa, ja Mariian elämässä räjähti rakkaus.

Mariian luokalle on tullut uusi tyttö Mimi, joka saa ehdot ruotsista. Mariian ja Mimin välit ovat lähteneet liikkeelle huonosti, mutta nyt Mimi haluaa Mariian lainaavan ruotsinkirjaansa ja näyttelevän olevansa Mimin ystävä.

Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa.

Valoa valoa valoa

Kirsti Kurosen

Paha puuska

Valoa valoa valoa

Valoa valoa valoa

Nousevan auringon talo (Tammi, 1997) on Sirkka Turkan kymmenes runokokoelma. Se seurasi Tanssivan karhun voittanutta Sielun veli -kokoelmaa. Tyyliltään se onkin samankaltainen kuin edeltäjänsä; tästä onneksi puuttuvat englanninkieliset osiot.

Tematiikka on lukemistani Turkan runokokoelmista tuttua: on eläimiä, erityisesti koiria ja hevosia, ja tummanraskaita kuoleman ja uskonnon kaikuja – “Tietämykseni on pinnallista, murhe syvää.” Tähän on helpo mieltää ympäristöksi sellainen vähän ränsistynyt mummonmökki tai vanha maalaistalo, kuten vaikka tässä runouden luonnetta käsittelevässä purskahduksessa:

Hän avasi oven ja siitä huolimatta
puhui hartaasti. Siis että runous
on täyttä mielettömyyttä, niinkuin mieli,
joka on koko ajan auki, hölisee
kylähullu, niinkuin puut kasvavat mielettömästi
aina ylöspäin ohi välikaton, täynnä
sahajauhoja, tuulta, ampiaisen pesiä,
yli talojen, kylien,
pilvien teitä kauas etäisyyksiin.

Huone avaruudessa

Komeetat ovat köyhiä, pelkkää lunta jäätä ja pölyä,
täysikuu vain kylmä kova reikä taivaassa.
Sano koiralle, että koskaan ei ole ollut mitään.
Se kumartaa, niiaa ja hymyilee. Lohduta sitä.

Poikkeuksellinen aihe ja uusi maa kirjalliselle kartalle ovat aina hyviä syitä tarttua kirjaan. Niin oli Varjokuninkaan kohdalla: tämän kirjan luettuani saan rastittaa Etiopian listalta. Etiopialaisen Maaza Mengisten kirjoittama teos sijoittuu 1930-luvulle, toiseen Italian ja Etiopian väliseen sotaan. Tämä vuosina 1935–1937 käyty sota oli yksi toisen maailmansodan alkusoitoista ja johti Etiopian miehitykseen, tosin vain muutamaksi vuodeksi.

Varjokuningas tarkastelee sotaa pienestä näkökulmasta, vaikka yhtenä näkökulmahenkilönä kirjassa esiintyykin itse keisari Haile Selassie. Pääpaino on kuitenkin muualla. Pääosassa on orpo piika Hirut, joka elää armeijan upseerin Kidanen taloudessa eikä omista muuta kuin isänsä vanhan kiväärin. Wujigra eli ranskalainen Fusil Gras -kivääri on Hirutin isän perintöä, edellisestä Etiopian ja Italian vastaisesta sodasta 1800-luvun puolelta. Hirut joutuu kuitenkin luopumaan kivääristään, kun talon emäntä Aster sen löytää ja kaikki aseet kerätään Etiopian armeijan tarpeisiin.

Italialaiset hyökkäävät, sota leviää ja keisari Haile Selassiekin pakenee maasta Britanniaan. Kidanen, Asterin ja Hirutin välillä on monensuuntaisia jännitteitä. Kun sota sitä vaatii, Aster vie naisetkin mukaan sotimaan, vaikka Kidane haluaisi nähdä naiset vain tukitehtävissä järjestämässä ruokaa ja hoitamassa haavoittuneita.

Italialaisen näkökulman romaaniin tuo italialaisen osaston komentaja, eversti Carlo Fucelli, ja erityisesti tämän alainen Ettore Navarra, valokuvaaja. Ettorella on omat jännitteensä: kirjeyhteys vanhempiin on hauras ja juutalainen tausta – vaikka perhe ateisteja onkin – on Mussolinin Italiassakin jatkuvasti vaarallisempi asia. Kirjeet isältä ja etenkin kaikki se, mitä isä ei kirjeissään kerro, piinaa Ettorea.

Yhtenä Italiaa ja Etiopiaa yhdistävänä teemana keisari kuuntelee jatkuvasti Verdin oopperaa Aidaa, jossa Aida on Egyptissä vankina oleva etiopialainen prinsessa – vahvaa symboliikkaa, siis. Pieni anakronismi tässä muuten; jossain kohtaa mainitaan keisarin kuuntelevan vinyyliä, vaan vuoden 1928 Aida-levytys oli iso laatikollinen savikiekkoja. Aidan tarinassa petollinen etiopialaisprinsessa hylkää kotimaansa rakkauden vuoksi; toisaalta keisari näkee Aidassa heijastuksen tyttärestään Zenebworkista, jonka keisari joutui naittamaan julmalle aviomiehelle sukujen yhdistämiseksi. Myös Aster on naitettu Kidanelle tietyllä tapaa väkivalloin. Se, miten miehet kohtelevat naisia ja miten sodassa naiset saavat huomata, että miehetkin murtuvat, on toistuva teema Varjokuninkaassa.

Varjokuningas on vaikuttava teos heikosti tunnetusta aiheesta. Koin Mengisten tyylin vähän raskaaksi lukea, vaihtelevat näkökulmat tekivät kirjasta työlään lukea, samoin laiska välimerkkien käyttö. Takakansi kehuu tätä vahvaksi lukuromaaniksi, mutta siihen kehuun kaipaisin hieman sujuvampaa etenemistä. Tarina kuitenkin palkitsee, joten pyöristän tähdet neljään.

Kuolleet liikehtivät kannen alla. Vaikka kuinka pitkään Hirutin raivo on saanut heidät vuoroin nousemaan ja vuoroin kaatumaan, ja raivo on vaihtunut halvaannuttavaan häpeään. Nyt kuolleet sanovat sen, minkä hän jo tietää:

Maan todellinen keisari viljelee pientä maatilkkua Hirutin naapurissa. Miehen päässä ei ole koskaan ollut kruunua ja hän elää yksin vailla vihollisia. Tuo hiljainen mies johti kerran Etiopian kansaa teräspetoa vastaan ja Hirut oli hänen luotetuin sotilaansa, varjokuninkaan ylpeä vartija. Kerro heille, Hirut. Nyt on oikea hetki jos koskaan.

Olen lukenut Veera Antsalon (s. 1975) muutkin runokokoelmat, joten pitihän tämä esikoiskokoelmakin lukea. Sähkökatkoksen aikaan ilmestyi vuonna 2012. Se on myöhempien kokoelmien tapaan tyyliltään nyrjähtänyttä proosarunoa, joka viittailee eri suuntiin ja haastaa lukijaansa.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Tietyt teemat toistuvat osasta toiseen, kokoelmassa on yhtenäisyyttä ja samojen teemojen pyörittelyä. Esimerkiksi erilaiset satuelementit esiintyvät monesti, vaikka erityisesti neljäs osio, “Ne sudet”, aihepiirin ympärillä pyöriikin aivan erityisesti. Tyttöys nousee myös teemana esiin ja sitä kautta tuo mieleen Antsalon tuoreimman Imago-kokoelman.

Öisin he lukevat toisilleen faabeleita, talon satukirjat on kauan aikaa sitten poltettu takassa. Faabelien maailmassa hallitsee valta ja voima eikä oikeudenmukaisuutta ole; maailma on vaarallinen ja armoton, kuolleet pysyvät kuolleina, rakkaus tekee heikoksi ja hölmöksi.

“Ulkoavaruuden olennot haluavat kotiin mutta joutuvat Youtubeen.”

Sähkökatkoksen aikaan

Tatu ja Patu kesäleirillä on jo 19. Tatu ja Patu -kirja ja kun siihen lasketaan vielä Veera-kirjat päälle, saadaan tästä poikien 23. kirja. Tämä on huikea sarja erinomaisia lastenkirjoja. Meillä lapset alkavat olla jo vähän ohi lastenkirjaiästä, mutta jokainen Tatu ja Patu -kirja löytyy yhä hyllystä ja tämäkin hankittiin. Tatun ja Patun huumori nimittäin puree yhä.

Tällä kertaa pääosassa on kahdeksanvuotias Timppa, joka lähtee kesäleirille. Luvassa on viikon reissu poissa kotoa, mikä onkin jännittävä juttu. Heti bussissa Timppa tutustuu edessään istuviin tehoveljeksiin, joiden käsitykset leireilystä ovat totuttuun tapaan täysin järjettömiä, mutta hauskoja. Timppa saa nähdä, kuinka väärin voikaan makuupussia käyttää ja mitä tavaroiden purkaminen saattaa tarkoittaa.

Tatu ja Patu kesäleirillä on rakenteeltaan aika tavanomainen Tatu ja Patu -kirja: kirjassa on selkeä tarina, mutta tekstiä on vähän vähemmän kuin sarjan runsassanaisimmissa osissa. Kuten aina, kirjan aukeamat ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, herkullisia visuaalisia jippoja ja oivaltavaa huumoria. Tasainen kerran vuodessa -julkaisutahti pitää laadun korkealla, kokonaisuus on jälleen kerran huolella tehty. Jälleen kerran kirjassa näkyy hyvää monimuotoisuutta, ilman että sitä alleviivataan mitenkään. Tatu ja Patu -kirjat eivät jumita stereotyypeissä.

Tämä leirimatka ilahdutti meillä koko perhettä siinä missä veljesten aikaisemmatkin seikkailut, joten epäilemättä seuraavakin Tatu ja Patu -kirja päätyy meidän kirjahyllyymme. Tekijäkaksikolle on myös pakko antaa tunnustusta siitä, ettei markkinoita ole täytetty puolivillaisilla vanhaa kuvamateriaalia kierrättävillä teoksilla ja turhanpäiväisillä oheistuotteilla.

Etymologia on aivan huippukiinnostavaa. Siksi tartun innolla kaikkiin kirjoihin, jotka pureutuvat kielen rakenteisiin ja sanojen takana piileviin selityksiin ja taustoihin. Toimittaja-kielenhuoltaja Ville Elorannan ja tutkija Lotta JalavanSana sanasta : Suomen kielen jäljillä on tällainen teos, ja miten mielenkiintoinen se onkaan!

Kirja on täynnä hyvää kansantajuista selitystä siitä, mistä ja miten suomen sanat ovat vuosituhansien aikana muotoutuneet. Suomen monimuotoiset sukulaissuhteet niin Uralin suuntaan kuin eurooppalaisiin kieliin tulevat perinpohjin selviksi. Suomi on Euroopan kielten joukossa omanlaisensa, mutta silti vahvasti kytköksissä: lainatavaraa on liikkunut molempiin suuntiin. On myös kiehtovaa, miten suomi on ollut eräänlainen pakastin, joka on säilyttänyt germaanisia lainasanoja vanhemmassa muodossaan. Esimerkiksi ruotsissa å on myöhemmin korvannut pitkän aa-vokaalin ja ö au-yhdistelmän. Niinpä ruotsin skön on säilynyt suomen sanassa kaunis lähellä alkuperäistä germaanista skauniz-muotoa ja valkosipulin toinen nimi kynsilaukka näyttää, miten lök on aiemmin ollut lauk (ja on edelleen islannissa laukr).

Sana sanasta on tulvillaan mielenkiintoisia esimerkkejä ja anekdootteja. Sain esimerkiksi selityksen sille, mistä Kangasalan Vesijärvi on äärimmäisen lattean nimensä saanut: arvellaan, että taustalla olisi kahta vesialuetta yhdistävää välijokea tarkoittava sana viksi tai veksi. Vesijärven ja Längelmäveden välissä on järviä yhdistävä lyhyt Vääksynjoki, joten ehkäpä Vesijärven alkuperäinen nimi on ollut Veksijärvi ja kun veksi-sanan merkitys on unohtunut, järven nimeksi on tullut ajan mittaan Vesijärvi. Tismalleen sama asetelma toistuu myös Asikkalassa Päijänteen ja Vesijärven välissä.

Kirjailijat ovat halunneet jakaa tuoretta, ajankohtaista tutkimustietoa suurelle yleisölle. Tämäkin on aihe, jossa sellaiselle on kysyntää, erilaisia enimmäkseen hakoteillä olevia kansanetymologioitahan on viljalti. Suomesta puuttuu onneksi englannissa tavanomainen taipumus selittää vanhoja sanoja lyhenteiksi; harmi vain, että lyhennekieli – vaikkapa sellaiset sanat kuin radar ja laser – yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja minkään sitä vanhemman sanan selittäminen lyhenteenä on lähes varmasti väärin. Sana sanasta on enimmäkseen erinomaisen luettavaa ja kiinnostavaa tekstiä maallikollekin, kielitieteellistä asiantuntemusta ei paljoa vaadita.

Nyt kun tätä kirjoittaakseni haeskelin kirjasta tiettyjä kohtia, kirjan rakenne osoittautui aika hajanaiseksi, samanlaisista asioista puhutaan monessa eri kohdassa. Nimiä käsitellään esimerkiksi monessa kohtaa eri kanteilta, mutta missäs kohtaa siitä Vesijärvestä nyt sitten puhuttiinkaan? Sain selata kirjan läpi kolme kertaa ennen kuin löysin. Tässä kohtaa olisin kaivannut hakemistoa! Luettaessa rakenne ei kuitenkaan haitannut, ahmin kirjan innokkaasti. Vaatiihan tämä ison annoksen innostusta etymologiaan ja kieleen, mutta jos sitä löytyy, niin onhan tämä huikeaa herkkua.

Nuorille kirjoitetaan paljon dystopiakirjallisuutta, mutta kyllä utopiakirjallisuudellakin on paikkansa. Sellaista tarjoilee nyt kokenut ja moneen kertaan palkittu Siiri Enoranta, jonka Maailmantyttäret kuvaa romahduksen jälkeistä maailmaa todella ihastuttavalla tavalla.

Tapahtumat alkavat yksinäisille nuorille suunnatulta Sopusointu-leiriltä, joka järjestetään Maailmankodissa. Entisen Euroopan alueelle levittäytyvä Maailmankoti on lähellä Pontus Purokurun esittelemää täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia. Purokuru tiivistää näin: “Kommunismi tarkoittaa ylenpalttisen rikkauden lahjoittamista. Se on lahjataloutta, jossa olennaista ei ole yksityisen rikkauden kasaaminen vaan yhteisen runsauden kierrättäminen”. Tämän toteutuksesta Maailmantyttäret antaa oivan esimerkin. Ihan koko maailma ei tietenkään ole tällaista utopiaa. Maailmankodin vieressä on Saarivaltio, jossa pidetään tiukasti kiinni vanhasta järjestelmästä ja vastustetaan Hourumantereeksi kutsutun Maailmankodin aivopesupropagandaa viimeiseen asti.

Leirille on kokoontunut nuoria, joista kirja ottaa huomionsa kohteeksi viisi hyvin erilaista nuorta naista. Lise-Lotte on leirillä ystävänsä Joselinan kanssa. He eivät ole tyystin yksinäisiä, onhan heillä toisensa, mutta Lise-Lotte on menettänyt vanhempansa ja Joselina veljensä. Kaia on hiljainen, omituinen ja tuntuu kantavan salaisuuksia sisällään. He kolme ovat Maailmankodista kotoisin; Zerinda ja Ritva ovat tulleet Saarivaltiosta. Zerinda on poissaoleva ja saa näkyjä ja kohtauksia, mutta hänen päässään onkin jotain ylimääräistä. Ritva taas on nuori kapinallinen, joka on tottunut Saarivaltiossa paljon kovempaan elämänmenoon ja on jatkuvasti epäilemässä Maailmankodin hyväntahtoisuutta ja avoimuutta. Hän saa pitkin kirjaa olla ääni, jonka kautta Maailmankodin erityispiirteitä kyseenalaistetaan.

Maailmankodissa kaikki on täydellistä, paitsi pari juttua. Sairaudet on hoidettu, lukuunottamatta Lise-Lotten vanhemmat vienyttä nunezia-kuumetta. Lisäksi ihmiset joutuvat silloin tällöin mekaanisten feizhong-tappajahyönteisten hyökkäysten kohteeksi; tällaisessa hyökkäyksessä kuoli myös Joselinan veli. Hyönteisrobottien hyökkäys yhdistää kirjan päähenkilötkin toisiinsa: kukaan ei tiedä, mistä feizhongit tulevat, vaikka Maailmankodissa muuten vallitseekin erinomainen avoimuus. Tämä mysteeri alkaa kiinnostaa siinä määrin, että tytöt lyöttäytyvät yksiin selvittämään feizhongien salaisuutta.

Maailmantyttäret on seikkailu- ja mysteerikertomus, jossa ystävysten saattue vaeltaa pitkin poikin Maailmankotia selvitellen feizhongien salaisuutta. Se on myös tyttökirja, joka kertoo epätodennäköisten ystävysten välisistä suhteista, kehityksestä ja kasvusta yhteisen matkan aikana. Maailmantyttäret on myös uskalias utopiakertomus, joka maalaa lukijalle mahdollista tulevaisuutta, jollainen meilläkin voisi olla ja jossa monet asiat olisivat paremmin. Dystopiasävyiltäkään ei ihan täysin vältytä: kirjassa kuvataan myös kehityskulkuja, jotka johtivat meidän ajastamme suureen romahdukseen, jonka tuhkista uusi, parempi maailma sitten nousi.

Siiri Enoranta on onnistunut oivallisesti. En pahastuisi ollenkaan, jos nuortenkirjallisuudessa olisi tarjolla kaiken dystooppisen synkistelyn seuraksi enemmänkin tällaista reipasta maalailua paremmista tulevaisuuksista. Tällaista hyvän ja oikeudenmukaisen maailman kuvausta on aina ilo lukea ja unelmoida, josko joskus voisi olla tällaistakin. Yhteiskuntien rakentumisessa on kuitenkin paljon kyse myös valinnoista, ei vain välttämättömyyksistä.

Madeline Millerin esikoisteos Akhilleen laulu ilmestyi suomeksi kymmenen vuotta sitten ja kertoi antiikin Kreikan myyteistä tutun Akhilleuksen tarinan Patrokloksen näkökulmasta. Monissa myöhemmissä tulkinnoissa Akhilleus ja Patroklos on kuvattu rakastajiksi, niin myös Millerin teoksessa. Millerin toinen romaani Kirke seurasi vuonna 2018 ja ilmestyi suomeksi Irmeli Ruuskan oivallisena käännöksenä vuonna 2021. Kirja meni minulta täysin ohi, kunnes bongasin sen Tähtifantasia-palkinnon ehdokkaiden joukosta.

Miller on opiskellut klassillisia kieliä ja opettanut lukiolaisille latinaa, kreikkaa ja Shakespearea vuosikaudet. Tältä pohjalta ei ole ihme, että Kirke sijoittuu niin ikään antiikin Kreikan myyttien maailmaan. Tällä kertaa Miller on tarttunut Odysseiasta tuttuun Kirke-noitaan ja kertoo tämän tarinan Odysseiaa laajemmin. Tunnetun eepoksen sivuhenkilö nousee oman elämänsä päähenkilöksi.

Kirke on auringonjumala Helioksen ja nymfi Persen tytär. Helioksen saleissa Kirke on syrjitty ja kiusattu, koska hän on erilainen kuin muut. Kirke uhmaa jumalia osoittamalla myötätuntoa rangaistulle Prometheukselle ja kiinnostuu ihmisistä. Kirke oppii noituutta, jumalten voimista erillistä voimaa, ja käyttää kykyjään muuttaakseen kuolevaisen Glaukoksen jumalaksi ja nymfi Skyllan kammottavaksi hirviöksi. Kun Kirken uhmakkuus käy ilmi, häntä rangaistaan karkottamalla hänet arestiin Aiaian saarelle.

Aiaialta Kirken löytävät silloin tällöin eksyksissä olevat laivat. Yksinäinen nainen aarteineen näyttää helpolta saaliilta, joten Kirken täytyy oppia puolustamaan itseään. Odysseiansa lukeneet tietävät Kirken keinot: Kirke muuttaa miehet sioiksi. Mutta sitten saarelle saapuu Odysseus, vaeltava sankari pitkällä kotimatkallaan. Kirkestä ja Odysseuksesta tulee rakastavaiset.

Kirke antaa Kirkelle äänen ja persoonallisuuden. Näkökulma on feministinen ja nostaa sivuhenkilöinä esiintyvät naishahmot vahvempaan osaan. Myös Odysseuksen puoliso Penelope pääsee esiin. Kiinnostavin hahmo on kuitenkin itse Kirke, jonka Miller piirtää ristiriitaisena hahmona. Kirke on taikavoimistaan innostuva noita, joka nuorempana toimii ajattelematta seurauksia pitkälle. Kuolemattomalla on kuitenkin vuosisatoja aikaa miettiä tekojaan ja Kirkekin joutuu saarensa yksinäisyydessä tekemään tiliä tekojensa kanssa. Äitiys tuo Kirkelle uusia näkökulmia elämään ja Millerin kuvaus Kirken ainutlaatuisista vaikeuksista äitinä on kiehtova.

Kirke on mainio uustulkinta klassillisista myyteistä. Naisnäkökulma muuten kovin miehisiin seikkailuihin on aina paikallaan ja Odysseus varsinkin näyttäytyy tässä kirjassa uudessa valossa, kun ensin kuullaan Odysseuksen kertomukset matkoistaan hänen itsensä kertomina ja myöhemmin Kirke saa kuulla Penelopelta ja Telemakhokselta toisen näkökulman suuren sankarin kotiinpaluusta ja toimista. Jumalia, hirviöitä ja sankareita tulvillaan oleva teksti on toisaalta fantastista, toisaalta sisäisesti loogista; ainakin niin loogista, kuin näiden jumaltarinoiden yhteydessä voi olla, sen verran sekopäistä porukkaa antiikin Kreikan jumalat ja titaanit kuitenkin ovat.

Tähtifantasia osoittautui taas hyödylliseksi palkinnoksi. Ilman sitä en olisi tätäkään mainiota lukukokemusta saanut.

Ville Ranta on oivallinen sarjakuvantekijä, jonka tyyli miellyttää minun silmääni kovasti. Etenkin pilapiirtäjänä Ranta on tällä hetkellä lyömätön. Pidemmätkin työt ovat toimineet; aikoinaan jo Isi on vähän väsynyt (2005) viehätti osuessaan omaan pikkulapsivaiheeseeni. Tuorein Kuinka valloitin Ranskan oli sekin oivallinen.

Nyt oli luettavana Kuningas menettää päänsä (2018). Se on absurdi kertomus kuninkaasta, joka asuu kuninkaanlinnassa. Linnan katto vuotaa, eikä seurana ole kuin narri, joka ei ole hauska, ja toisinaan kolme lähes aikuista tytärtä, jotka ovat kiinnostuneempia Snapchatista ja Instagramista kuin kuninkaasta. Fantastisista puitteistaan – lohikäärmeistä ja linnoista – huolimatta tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen nykyaikaan, jossa kaikkea hallitseva kuningas onkin jo melkoinen muinaismuisto. Ei siis ihme, että kuninkaalla on väkevä eksistentiaalinen kriisi.

Tarina poukkoilee odottamattomiin suuntiin. Se on viihdyttävä ja täynnä kummallisia käänteitä. Kuninkaan kriiseilystä voinee tehdä hyvin monenlaisia tulkintoja. Vaikka kuvitustyylistä kovasti pidinkin – tämä on hyvin kauniisti piirretty ja väritetty teos – tarinan absurdius ei nyt ihan täysillä osunut omaan makuuni. Ehkä nämä valkoisten miesten menneen maailman ahdistukset eivät ole just sitä, mikä tällä hetkellä kiinnostaisi, vaikka varmasti ihan tarpeellisia pohdintoja sinänsä ovatkin. Allegoriaa piisaa ja toksinen maskuliinisuus saa kyllä karun kohtalon tässä tarinassa. Pisteet siitä!

Veera Antsaloon tutustuin sattumalta kirjaston hyllystä löytyneen Pölyn historian myötä. Sittemmin olen lukenut myös romaanin Fernanda. Antsalon tuorein runokokoelma on tämä vuonna 2018 ilmestynyt Imago.

Tyyli on tuttua Antsalon muista teoksista, mutta on siinä jotain tuorettakin. Imago on monipuolinen runokokoelma: osin se soljuu proosarunon pitkinä kappaleina, osin taas on lyhyempää säettä sisennyksiin ja runsaine tyhjän tilan käyttöineen. Välillä se nojaa visuaaliseen kikkailuun ja typografisiin oivalluksiin. Ne ovat toimivia: teoksen sivuilla kohtaa muutaman ilahduttavan tavan ilmaista asioita. Yleisestikin kirja on kaunis, kiitos Jenny Saaren.

Mitähän tässä sitten tapahtuu? Sepä onkin hyvä kysymys. Ainakin kokoelma on täynnä toistuvia motiiveja ja teemoja. Henkilöt putoavat hihoistaan, asiat periytyvät ja keriytyvät, ne ovat, olisivat voineet olla, eivät ole. Kohinaa, lasia, heinää, flanellia, kvintessenssiä.

Nimi on jonkinlainen vihje: “imago” on erityisesti perhosista puhuttaessa muodonmuutosten ketjun lopullinen vaihe. Teoksessa esiintyy kolme päähenkilöä, “tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar, jotka voi niin halutessaan nähdä saman henkilön eri rooleina ja kehitysasteina. Jokaisella roolilla on omat puitteensa: “tyttö” asuu sukutalossa, jonka linnut valtaavat, Filmitähti puutarhan ympäröimässä villassa seuranaan loputtomiin flanellikerroksiin kääriytynyt puutarhuri ja Kuningatar monen tuhannen neliömetrin palatsissaan.

Taustalla humisee tasainen maailmanlopun tunnelma: kaikki on jatkuvasti vinksallaan, tektonisen liikkeen kohteena, romahduspisteessä, muuttumassa pulveriksi. Kokonaisuus on kaikkiaan hurmaava muodonmuutos. Antsalo on kiehtova kirjailija; täytyypä kaivella luettavaksi vielä Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan.

Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja tähti alkaa hiljalleen laajentua ja muuttua punaiseksi. Määrätyllä hetkellä, joka on protoni ja neutroni ja elektroniverho, kaikki rakennelmat raukeavat, ikkunat, ovat ja peilit, joista valoa nyt yleensä tulee, haihtuvat. Hulmuavat osat menevät seinänrakoon, joka ei mitään kerro, ei sitäkään että seinä on jo kadonnut: “,,:.;,,,;;;;;;;;;;;;...”;,:.”

“Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa.” Tällä aloituslauseella mielenkiinto herää!

Olin kyllä tietoinen Iida Raumasta jo silloin, kun Seksistä ja matematiikasta ilmestyi vuonna 2015, mutta silloin tietoisuus ja loiva kiinnostus ei vielä muuttunut kirjaan tarttumiseksi. Vaadittiin nerokas Hävitys, joka pakotti tutustumaan myös Rauman aikaisempiin teoksiin.

Seksistä ja matematiikasta on järeä teos, lähes 500 sivua vyörytystä ja painavia teemoja. Kirja alkaa Berliinistä, jossa suomalainen huippumatemaatikko Erika joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkäys horjuttaa hänen perusturvallisuuttaan ja valmiiksi heikkoa terveyttään. Erika valitsee paeta vuosien maailmalla kiertelyn jälkeen koti-Suomeen, vaikka Saksaan jää erinomainen työpaikka korkean tason matematiikan parissa.

Siitä alkaa sukellus Erikan lapsuuteen ja opiskeluvaiheisiin. Miten käy ilmi, että Erika on jo aivan pienenä lapsena matemaattinen poikkeusyksilö, millaista elämä lapsuudenkodin hyvin sekavissa oloissa on, miten Erika päätyy yliopistoon; paljon seksiä ja matematiikkaa ja lopulta epätoivoa matematiikan lipuessa kauemmaksi ja kauemmaksi.

Samalla Rauma kuvaa paljon muutakin. Kirja on tulvillaan kritiikkiä elämäntapaamme kohtaan. Sitä symboloi öljytankkeri, joka ajaa Suomenlahdella karille ja levittää mereen tappavan öljykuorrutuksen. Biologiopiskelija Tuovi tuskailee lajikadon, ilmastonmuutoksen ja maailman hajoamisen äärellä. Mitä ihminen voi näissä puitteissa tehdä? Pieniä tekoja, mutta entä kun niistä ei ole mitään iloa? Maailmantuskaa lapioidaan niskaan kaksin käsin, paikoittain aika alleviivaavasti, mutta tämä on aihe, jossa perinpohjainen rautalangasta vääntäminen ei minua yleensä häiritse.

Eikä siinä vielä kaikki. Heitetään sekaan vielä itsetuhoisuutta, kummittelevia koiria, unihalvauksia, kehitysvammaisten kohtelua ja mitä muuta – Seksistä ja matematiikasta käsittelee paljon muutakin kuin seksiä ja matematiikkaa. Iida Rauma on vuodattanut kirjaan runsaasti katastrofin aineksia. Sikäli tämä tuntui siis Hävityksen jälkeen tutulta: samanlainen lopunajan tunnelma tässäkin koko ajan häälyy niskassa. Ei kuitenkaan hätää: Seksistä ja matematiikasta on myös lohdullinen kirja, joka ymmärtää päähenkilöitään ja välittää heistä. Tarinassa on myös lämpöä. Hieno kirja!

Luin alkuvuodesta Anne-Maija AallonKorennon. Se oli kovin synkkä dystopia tulevaisuuden Japanista, jossa merenpinta on noussut, kansa on köyhää ja japanilaiset ovat kiinalais-venäläisen Itäisten Kauppaliittojen Unionin ulkokansalaisia, vailla minkäänlaisia oikeuksia. Tarina oli kiehtova, joten oli ilmiselvää, että Finlandia Junior -palkittu jatko-osa Mistä valo pääsee sisään täytyi ottaa luettavaksi.

Tarina on ja ei ole jatkoa edelliselle osalle. Kirjoja ei ole mitenkään välttämätöntä lukea tietyssä järjestyksessä, vaikka Korennon tapahtumat sijoittuvatkin kronologisesti ennen tätä kirjaa ja kirjoissa on osin samoja henkilöitä. Kirjat tukevat toisiaan ja tarjoavat erilaisia näkökulmia Aallon luomaan lohduttomaan tulevaisuudenkuvaan.

Siinä missä Korento sijoittui internointikyliin ulkokansalaisten keskuuteen ja paikallishallinnon tyrannien joukkoon, Mistä valo pääsee sisään ottaa askeleen kohti valtaa. Japanissa ollaan edelleen, Uus-Tokiossa, jossa kirjan päähenkilön Aleksein isä johtaa tutkimuslaitosta. Laitoksessa tehdään ihmiskokeita ja tyhjennetään koehenkilöiden muistia. Kirjan toinen päähenkilö onkin yksi näistä koehenkilöistä, muistintyhjennykseen valmisteltava Satomi – tuttu Korennosta.

Kolmantena päähenkilönä tavataan ulkokansalainen Marija, joka on osa Uus-Tokion vastarintaliikettä. Itäisten Kauppaliittojen Unioni esittää vahvaa ja vakaata, mutta todellisuudessa järjestelmä horjuu. Komentaja Wang johtaa sitkeää vastarintaliikettä, jonka koneiston osasena Marija toimii ja päätyy yhteyteen Aleksein kanssa. Aleksei on kokokansalainen ja osa valtaeliittiä, mutta opinnoissa kaukana Moskovassa Alekseihin on kylvetty vastarinnan siemen, joka horjuttaa lapsesta asti opittua yhtenäistä totuutta.

Mistä valo pääsee sisään on hieno dystopiaromaani. Aalto on kertonut haastattelussa, ettei varsinaisesti aikonut kirjoittaa jatko-osaa Korennolle, mutta halusi kuitenkin viipyä tarinan maailmassa. Siinä missä Korento kertoi tarinansa ainoastaan syrjittyjen ulkokansalaisten näkökulmasta, Mistä valo pääsee sisään täydentää maailman kuvausta näyttämällä, miltä asiat näyttävät sortavan yhteiskuntajärjestelmän sisältä. Aleksei on osa valtaeliittiä. Eliitilläkään ei ole täydellistä: järjestelmän rappio on ilmeistä ja Uus-Tokio on lopulta aika syrjäinen osa Itäisten Kauppaliittojen Unionia. Aleksei pääsee siis pohdiskelemaan asemaansa tässä maailmassa ja lukija pääsee mukaan prosessiin, jossa nuori mies miettii, missä hänen oma tiensä kulkee.

Aalto on taitava kirjoittaja. En ihmettele Finlandia Junior -palkinnon voittoa, sen verran mainio yhdistelmä maailmanrakennusta, ajankohtaisia teemoja ja puhuttelevaa tarinankerrontaa Mistä valo pääsee sisään -teoksessa on. En missään nimessä antaisi Finlandia Juniorin rajoittaa lukijakuntaa: tämä ei ole pelkästään nuortenkirja, vaan sopii myös dystopiakirjallisuudesta kiinnostuneille aikuisille. Entä olisiko tarinassa vielä jatkon mahdollisuuksia? Mertentakaisesta mantereesta on puhuttu sekä Korennossa että tässä teoksessa sen verran paljon, että olisi kiinnostavaa nähdä, millaista siellä on. En pahastuisi siis kolmannesta osasta sarjaan.

Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kaupunkikuvaa ja arkkitehtuuria on tehty perinteisesti varsin rajallisen ihmisjoukon ehdoilla. Tämä on nyt muuttumassa, mikä näkyy esimerkiksi pyöräilijöiden aikaisempaa parempana huomioimisena. Yhä edelleen kaupunkitilojen kehittämiseen liittyy kuitenkin ongelmia, kuten kaupungissa liikkuvien ihmisten näkeminen yksinomaan kuluttajina. Ei-kaupallisia tiloja, joissa saisi olla olematta kuluttaja, on rajallisesti.

Sara Kärpäsen napakka opaskirja Naisten kaupunki : Työkaluja oman tilan valtaamiseen antaa ohjeita tilanteen muuttamiseksi. Se kertoo teoriaa, esimerkkejä maailmalta ja tee-se-itse -konsteja tilan haltuunottoon ja valloittamiseen.

Kirja esittelee mainoskaappauksia ja kulttuurihäirintää. Kaupallinen viestintä hallitsee kaupunkikuvaa ja Suomessakin on puhuttu naisia esineellistävistä mainoksista, joissa naisvartaloilla myydään milloin mitäkin. Vastamainokset kyseenalaistavat tätä. Toinen ilmeinen aihe on katutaidetta eri muodoissaan, laittomista graffiteista taidemuseoiden kuratoimaan katutaiteeseen. Aihetta esitellään aika pinnallisesti ja annetaan ohjeita sapluunamaalaamiseen, julisteiden liisteröintiin ja siemenpommien tekemiseen.

Kirjassa pohditaan myös kaupunkitilassa liikkumista ja nostetaan esille esimerkiksi karttasovellusten algoritmit, jotka eivät ota huomioon erilaisten liikkujien tarpeita: karttasovellus voi ohjata kulkijan reitille, joka voi vaikkapa naisen näkökulmasta vaikuttaa turvattomalta. Algoritmille reitti on reitti ja näkemys kaupunkitilasta neutraali (eli miehinen). Kuinka kaupunkitilasta saataisiin turvallisempaa kaikille? (Vastaus on yksinkertainen: siten, että miehet eivät enää raiskaisi ja muuten uhkaisi naisia.)

Naisten kaupunki esittelee myös keinoja kyseenalaistaa valtarakenteita ja ottaa tilaa haltuun tanssin ja teatterin keinoin. Myös erilaisia talonvaltaus- ja commons-kulttuurin edustajia esitellään, kuten Lontoon Hackney Wick ja Helsingin Kallio Block Party. Lopuksi kirjassa käsitellään myös somekulttuuria ja vaikuttamista somessa. Someaktivismi nähdään ristiriitaisessa valossa: se on toisaalta helppo keino vaikuttaa, mutta toisaalta somessa on vaaransa, kuten häirinnän kohteeksi joutumisen uhka. Kirjassa ohjeistetaan myös saavutettavamman someviestinnän tekemisessä.

Naisten kaupunki on tiivis kirja; monessa kohtaa tuntuu, että asioihin ei mennä kovin syvälle. Teoriaa ja taustoitusta on aika vähän, pääpaino on käytännössä. Sitäkään ei lopulta ole kovin paljon tai yksityiskohtaisesti. Teos jättää siis vähän toivomisen varaa: aihe on tärkeä, joten siinä voisi useammassa kohdassa mennä syvemmälle. Tällaisena Naisten kaupunki on kelpo johdatus aiheeseen ja voi hyvinkin innostaa jotakuta toimintaan. Silloin kirja on tehtävänsä tehnyt.

Liputettu päivä (Teos, 2008) on Silja Järventaustan (s. 1977) toinen runokokoelma. Muodoltaan se on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa täynnä lyhyitä lauseita.

Järventaustan kieli on hyvin elliptistä. Lauseista jää lähes aina puuttumaan jotain. “Edessä on varmasti. Kokeneesti joku toinen käskee.”, “Hän on aina vähitellen”. Omaperäistä on myös sanojen rakentelu, runoissa esiintyy sanoja kuten “liimautettu” ja “turhaajat”. Tekstissä on tekemisen tuntua, sillä verbejä on paljon.

Runoissa yhdistyy vahvasti arkinen ja absurdi. Sanasto on hyvin tavanomaista, on oloasuja, kukkalapioita ja talouspaperirullia. Toisaalta runoihin rakentuu odottamattomia yhteyksiä, kun asioista toiseen hypätään aika pitkiäkin loikkia.

Hän tarkasti halusi. Hän halusi koota soljet ja mittarit kaikesta lukemastaan ja monista paikoista. Hän tarkasti halusi. Ei mitenkään osannut. Hänellä oli kotona jalakset. Niiden kanssa hän kahlasi. Hän kahlasi vuonna ja vuoden mukana. Hänellä oli kahluulahkeet jalassa, mutta pää painui.

Liputetun päivän

Avioliittoani sivusta seurannut voisi ajatella, etten ole millään tavoin pyrkinyt olemaan hyvä tai edes parempi vaimo. Tai että sen illan perusteella näytin nimenomaan haluavani olla juuri sellainen kuin olin ja päässeeni vuosien ponnistelujen jälkeen siihen, mihin pyrinkin. Sitä ei ulkopuolinen näkisi, että olen suurimman osan aikuisiästäni ja koko avioliittoni ajan yrittänyt muuttua juuri päinvastaiseksi kuin olen.

Murheen ja autuuden pääosassa on nelikymppinen Martha, joka asuu Oxfordissa lääkärimiehensä Patrickin kanssa. Martha ja Patrick ovat tunteneet toisensa nuoresta asti; Patrick on kuin lapsuudenkodin sohva, joka on vain aina ollut siinä. Patrick on kaikkien mielestä mukava. Patrick on myös juuri jättänyt Marthan, kaksi päivää Marthan 40-vuotisjuhlien jälkeen, juhlien, joita Martha ei oikeastaan halunnut, mutta jotka Patrick silti järjesti. Nyt Martha on yksin pariskunnan Oxfordin kodissa.

Tämä on Murheen ja autuuden lähtötilanne. Siitä kirja hyppää taaksepäin Marthan lapsuuteen ja kertoo tämän perheestä. Ingrid-siskosta, joka nykyään lähinnä saa jatkuvasti lisää lapsia. Runoilijaisästä, joka kirjoitti yhden runon, sai ison ennakon tulevaa runokokoelmaa varten, eikä sitten ikinä pystynyt kirjoittamaan enempää. Kuvanveistäjä-äidistä, joka on levoton, juo liikaa, eikä kestä sukulaisiaan. Äidin Winsome-siskosta ja tämän tavattoman hienosta perheestä, ja sitä kautta myös Patrickista, puoliorvosta pojasta, joka eräänä jouluna päätyy perheen Oliver-pojan mukana sisäoppilaitoksesta viettämään joulua Marthan sukulaisten kanssa, koska hänen isänsä yksinkertaisesti unohti hankkia Patrickille lentolipun kotiin jouluksi. Jouluista tulee tapa ja Patrickista ikään kuin yksi serkuista – ja lopulta myös Marthan puoliso.

Marthalla on mielensä kanssa vaikeaa. Hän on usein masentunut, saa raivokohtauksia, heittelee Patrickia esineillä, rikkoo tavaroita... Joskus hän työskenteli Voguessa ja haaveili romaanista, mutta nelikymppisenä hänellä ei ole lapsia (luojan kiitos, ajattelee Martha, joka on varma, että olisi kammottava äiti) ja hän kirjoittaa työkseen kolumnia ruokakaupan lehteen. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Lopulta Martha tapaa psykologin, joka antaa hänelle vastauksen, joka on kuin lukkoon sopiva avain. Se avaa elämään uusia näkökulmia. Jos mennyttä ei voi muuttaakaan, niin ainakin tulevan voi nähdä uudessa valossa.

Murhe ja autuus kertoo raskaista asioista, mutta se ei ole pelkkää murheissa vellomista. Sillä on myös hauskat hetkensä, Meg Mason kirjoittaa oivaltavaa, napakkaa ja terävää tekstiä. Ihmisiä kuvaillaan hauskan piikikkäästi, mutta toisaalta kirjasta henkii myös lämpöä ihmisiä kohtaan. Yksi siitä välittyvä asia onkin, miten ihmiset ovat usein monimutkaisempia kuin päältä päin näyttäisi. Winsome-täti esimerkiksi: ensin tädistä piirtyy kammottavan yläluokkainen ja snobi vaikutelma, mutta pinnan alla täti on aivan toisenlainen ihminen.

Ennen kaikkea kirja on hieno kuvaus siitä, millaista elämä mielenterveysongelmien riepoteltavana voi olla. Marthalla on tukenaan enimmäkseen välittävä ja huolehtiva perhe, ja kirja kuvaa hyvin myös sitä, millainen vaikutus perheenjäsenen mielenterveysongelmilla muuhun perheeseen on. Isä, äiti, sisko ja Patrick kohtaavat Marthan mielenterveysongelmat kukin tavallaan, kestävät tai eivät kestä, omista syistään. Kirja kerrotaan Marthan näkökulmasta, joka on tietysti omalla tavallaan rajoittunut ja kirjan loppupuolen vahvuuksia onkin se, miten Martha joutuu lopulta kohtaamaan sen, millainen vaikutus hänen ongelmillaan ja tavallaan käsitellä niitä on ollut hänen läheisiinsä.

Murhe ja autuus on oikein vaikuttava teos ja paitsi hyvää kirjallisuutta, myös omiaan edistämään ymmärrystä mielenterveysongelmia kohtaan.

Oletko kiinnostunut runoudesta, mutta aihe tuntuu vaikealta? Ei hätää: runoudesta on tietysti kirjoitettu paljon opastavaa kirjallisuutta. Tommi ParkonRunoilijan työkalupakki on uusi versio Parkon ensimmäisestä tietokirjasta, vuonna 2011 ilmestyneestä Kirjoita runo – opas aloittelevalle runoilijalle -kirjasta. Kymmenen vuoden aikana Parkko on toiminut monipuolisesti runouden kentällä, opettanut, julkaissut, kirjoittanut kirjoja, ja tämä kertynyt viisaus on nyt tiivistetty tähän aiemman kirjan päivitettyyn laitokseen.

Parkon omien sanojen mukaan kirja soveltuu sekä kurssikirjaksi että itsepoiskeluun. Luovan kirjoittamisen yliopisto-opinnoissa se kattaa lyriikan perus- ja aineopinnot. Paljon on siis asiaa! Kirja aloittaa runouden ominaispiirteistä. Mitä on runous? Suora määritteleminen on mahdotonta, runoutta ei voi tyhjentävästi selittää, voi vain luetteloida runouden leimallisia piirteitä: typografia, monimerkityksisyys, kuvallisuus, rytmi, toisto ja niin edelleen.

Näitä eri piirteitä Parkko teoksessa sitten purkaa. Omissa osioissaan käsitellään kuvallisuutta, rytmiä ja metriikkaa, puhetilannetta eli kertoja- ja puhujaratkaisuja, visuaalisuutta ja runon logiikkaa. Käsittely on miellyttävän perinpohjaista. Kuvallisuuden kohdalla käydään esimerkiksi läpi iso joukko erilaisia trooppeja ja figuureja: vertaukset, metaforat, metonymiat, synekdokeet, symbolit ja niin edelleen.

Myös runomittoja esitellään perusteellisesti, vaikka jäykkä metriikka sinänsä onkin vähän poissa muodista. Tästä voi kuitenkin opiskella jambit, trokeet, daktyylit ja peonit. Alku-, loppu- ja sisäsointujen ymmärtämisellä on jo enemmän relevanssia; etenkin jos on kiinnostunut kirjoittamaan räppiin kallellaan olevia tekstejä, sisäsointujen rakentelu on hyvälle ja tarttuvalle flow'lle kriittistä. En loppusointujakaan väheksyisi: ne voivat olla oiva mauste muuten riimittömässä runoudessa.

Koska runouden perusyksikkö on usein kokoelma, viimeinen luku käsittelee kokoelman muodostamista. Miten yksittäisistä runoista muodostuu ehjä kokoelma? Tästä Parkko noteeraa, että asiaa on tutkittu perin vähän, tutkimus on jäänyt yksittäisten runojen analysoinnin tasolle. Ehkäpä joku innostuu vielä tutkailemaan asiaa tarkemmin.

Kaikkiaan Runoilijan työkalupakki on hyödyllinen kirja, mikäli on kiinnostunut sukeltamaan runoon vähän pintaa syvemmälle. Ilman mitään oppia runoja voi lukea ja niistä nauttia, mutta lukijallekin voi olla hyödyksi tuntea runouden teoriaa vähän paremmin, jos haluaa parempia työkaluja runojen pohdiskeluun. Runojen kirjoittajalle pohjatiedot ovat ilman muuta paikallaan, jos haluaa kirjoittaa latteaa käyttörunoutta syvällisempää tekstiä. Ei tämä teos varmastikaan viimeinen totuus asiasta ole, mutta mainion selkeä opaskirja aloittelijoille kylläkin.

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola ovat ottaneet kirjansa lähtökohdaksi Alibissa vuosikymmeniä sitten ilmestyneen rikosuutisen. Kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus: suomalainen Anja B. ampui miestään kiväärillä, tappaen tämän välittömästi. Oikeus kuitenkin vapautti Anjan syytteistä ja totesi syylliseksi vainajan, koska taustalla oli vuosikymmenten väkivalta- ja raiskauskierre.

Tätä teemaa Lindstedt ja Vuola varioivat kirjassaan 101 erilaisella tavalla. Osa variaatioista on tiukkaa oulipolaista menetelmällistä kirjallisuutta, joissa tarkat rajoitteet määrittelevät tekstin muotoa ja sisältöä. Mukana on kuitenkin myös muunlaista variaatiota: erilaisia pastisseja, vitsejä, muita taiteenlajeja lainaavia muunnelmia, parodiaa ja niin edelleen. 101 versioon mahtuu monennäköistä.

101 tapaa tappaa aviomies on monipuolinen paketti, jolle on helppo keksiä useita erilaisia lähestymistapoja. Ihan vain kirjallisuutena se on oivallinen. Yhteen putkeen luettuna kokemus voi toki olla hieman toisteinen, mutta variaatioissa on todella runsaasti vaihtelua siihen nähden, että ne kertovat aina saman tarinan, ja monet niistä ovat yksinkertaisesti kiehtovaa luettavaa. Tämä on hyvin kirjoitettu teos, jossa riittää oivallusta ja mielenkiintoisia ajatuksia, ja se kestää myös sellaisenaan lukemista. Jos toisto alkaa tökkiä, hidasta vauhtia ja lue muutama kerrallaan.

Se on myös erittäin käyttökelpoinen kirjoitusoppaana, tietenkin. Menetelmällinen kirjallisuus tarjoaa runsaasti keinoja tuuppia omaa luovuuttaan liikkeelle, koska harva asiahan ajaa niin tehokkaasti eteenpäin luovassa työssä kuin tiukat rajoitukset. Jos kirjoittaminen tuntuu työläältä, kaiva tästä kirjasta esiin satunnainen luku ja kokeile sen menetelmää itse jollain omalla lähdemateriaalilla. Eiköhän joku näistä menetelmistä potki kirjoitusjumeja liikkeelle.

Yhteiskunnallisena kannanottonakin tämä teos kantaa. Kirjan sisäkanteen on koottu “julmuuksien tapetti”, kokoelma miehiään tappaneiden naisten tuomioita ja kohtaloita vuosisatojen varrelta. Lindstedt ja Vuola eivät ota kantaa Alibissa julkaistun jutun totuusarvoon; se voi olla totta, tai sitten ei, mutta kiistatonta on, että miehet pahoinpitelevät ja raiskaavat vaimojaan ja hakatun naisen syndrooma on lääketieteessä tunnettu ilmiö. Miksi niin moni teos – kaunokirjallisuudessa, televisiossa, elokuvissa ja muissa taiteenlajeissa – perustuu naisen väkivaltaisen kuoleman ympärille? Siksikin 101 tapaa tappaa aviomies ottaa aiheekseen juuri miehen kuoleman.

***

Se ilmeisin esikuva tälle kirjalle on tietysti Raymond Queneaun teos Tyyliharjoituksia, jossa varioidaan samaa yksinkertaista kertomusta 99 eri tavalla. Teoksen ei pitänyt olla käännettävissä, mutta niin vain Pentti Salmenranta sen aikoinaan suomensi (ja Ville Keynäs kääntää toista Oulipo-kirjailijaa, Georges Pereciä, käyttämättä La Disparition -romaanin suomennoksessa lainkaan a-kirjainta). 101 tapaa tappaa aviomies on alkujaan suomenkielisenä tietysti monessa kohtaa suomenkielisten käytäntöjen ja kielipiirteiden ytimessä, joten olisikin mielenkiintoista nähdä, miten joku kääntäjä selviytyisi vaikkapa pelkästään elatiiveina kirjoitetusta variaatiosta – tai Susikoira Roi -vitsistä.

Queneaun ja kumppanien oulipolaisuudessa huomio on Lindstedtin ja Vuolan mukaan “kielen materiaalisuudessa sekä työprosessissa, jolloin lopputuloksen arvottaminen, kaunokirjallinen kvaliteetti ja toisinaan luettavuuskin ovat toissijaisia”. Lindstedt ja Vuola ovat itse antaneet näille seikoille onneksi enemmän kuin toissijaista merkitystä. Esipuheessa on muitakin hyviä huomioita, vaikkapa tämä:

“Moni prosaisti esimerkiksi käyttää juonen rakentamisen apuna draamateoreetikko Gustav Freytagin kehittelemää viiden näytöksen mallia, joka tunnetaan Freytagin kaavana tai Freytagin pyramidina. Vastaavat rakenteet ovat nykyihmiselle tuttuja myös monista niin sanotuista lukuromaaneista. Lukija ei kuitenkaan välttämättä hahmota kyseisiä teoksia toteutukseltaan kaavamaisiksi: emme aina havaitse käytettyjä keinoja, koska olemme tottuneet niihin.”

Lukijaakin herättelee, kun kirjoittamiseen liittyvät rajoitteet ja reunaehdot tehdään tiettäviksi ja näkyviksi, eivätkä ne ole vain tiedostamattomia ja oletettuja. Lindstedt ja Vuola ovat onnistuneet tuottamaan kirjassaan oivallista kirjallisuutta. Variaatioiden kiinnostavuudessa on luonnollisesti vaihtelua, mutta moni niistä on omituisuudessaan mielenkiintoisia, rajoitteissaan luovia, hillittömän hauskoja ja ajatuksia herättäviä. Kaikkiaan 101 tapaa tappaa aviomies on erittäin onnistunut teos ja matalan kynnyksen ovi kokeellisen kirjallisuuden maailmaan: tätä on kenen tahansa kirjallisuuden ystävän verrattain helppo lähestyä.

Runojen parissa monessa mukana olleen Miia Toivion runokokoelma Pysty hiljaisuus (2013) herättää heti nimellään kysymyksiä. Se on myös esineenä viehättävä. Pienen kirjan kansikuva kuvaa sinivihreään veteen vajoavaa peuraa, jonka staattisessa asennossa on jotain häiritsevää. Kirjan taitto on kaunista, pääasiassa proosarunoa olevat tekstit on aseteltu sivun keskelle levein marginaalein. Lopputulos on hyvin esteettinen.

Teos viittaa Julia KristevanMustaan aurinkoon ja T.S. EliotinAutioon maahan. Ei mitään hyväntuulen runoutta nämä viittaukset, eikä ole Pysty hiljaisuuskaan. Runokokoelma on luonteeltaan aika vaikeaselkoinen ja monitulkintainen, mutta runojen minäkertoja tuntuisi olevan esikuviensa tapaan luopumisen ja menetyksen äärellä.

Joskus lumi tulee äkisti, putoaa ihoon.

Toistuvasti putoaa, putoaa selittämättä, ehkäisemättä.

Minun iholleni putoilevat sormenpäät.

Minun iholleni putoilevat painajaiset. Painavat aseet.

Katariina Kaarlela

“solmitun kielen läpi täytyy ruumiin ponkaista tahtoon”

“Halusin kuunnella häntä, mutta hän ei puhunut.”

Pysty hiljaisuus

“Seison parkkipaikalla, on jonkinlainen yö, monet asiat ovat jonkinlaisia. Juuri nyt ei tunnu miltään. Hän kursii kasaan katsetta, minä revin kahtia.”

Veera Salmi tunnetaan erityisesti Puluboi-lastenkirjoistaan. Salmi kirjoittaa kuitenkin myös nuortenkirjoja. Olen nyt tässä muutaman kuukauden sisään lukenut kaikki neljä tähän asti ilmestynyttä Salmen nuortenkirjaa. Saari (2018) on niistä vanhin, sen jälkeen ovat ilmestyneet Kaunis ilma kuolla (2020), Olin niinku aurinko paistas (2021) ja Oboin kirja (2022).

Saari on monipuolinen kirja, joka kertoo joukosta paikkaansa hakevia nuoria. Päähenkilö Hansama kauhistelee vanhempiensa elämää tehtaan tuotantokoneiston rattaina, joten hän reippaana nuorena järjestää ullakolle tulipalon ja lavastaa kuolevansa – mutta oikeasti hän vain katoaa ja muuttaa asumaan autioille ullakoille. Hän tutustuu Simoniin, jonka kautta asuinpaikaksi järjestyy syrjäinen hylätty hotelli. Hansama saa sinne seurakseen Malalan ja Morriksen, kaksi muuta hylkiötä.

Kolmikko onnistuu hankkiutumaan hotellista Tyynellämerellä sijaitsevalla paratiisisaarelle, jonne rakentuu pieni utopiayhteisö. Nuoret elävät auvoisaa elämää saarellansa, auttavat muita vaikeissa tilanteissa olevia lapsia ja nuoria, mutta karu totuus on, ettei mikään utopia kestä loputtomiin. Entä sitten kun elämä saarella ei ole enää mahdollista, syystä tai toisesta? Miten jatkaa siitä eteenpäin.

Saari on vauhdikas kirja, joka kertoo ystävyydestä, unelmista ja siitä, kuinka maailmaa voi konkreettisesti muuttaa paremmaksi. Siinä mielessä tämä on siis aika idealistinen maailmanparannuskirja. Ja mikäpä siinä, olen vankasti sitä mieltä, että nuorille on syytä tarjoilla optimismiakin, eikä vain nihilististä tuomionmaalailua.

Jokin kirjan reippaassa, lukijaa paljon puhuttelevassa tyylissä vähän tökki. Aiheet ovat toisaalta hyvin vakavia, toisaalta kirja on todella kepeä ja nopealiikkeinen. Tarinahan on aivan uskomaton, mutta toisaalta se kyllä kyseenalaistaa oman uskottavuutensa ihan itsekin. Siihen ei siis kannata takertua. Tarina on hauska ja toisaalta omiaan pohdituttamaan.

Tai sitten voin antaa asian olla. Ei ole tärkeää uskotko siihen, että tarinani on totta. Tärkeää on vain se, että uskot itseesi! Uskot siihen, että sinä osaat tarvittaessa lentää, ainakin unelmissasi!

Pauliina Haasjoen tuorein runokokoelma Nausikaa (2022) oli sen verran kiinnostava lukukokemus, että tartuin kirjastosta vastaan tulleeseen Promessaan (2019). “Promessointi” on hautausmenetelmä, josta olen joskus kuullutkin: siinä ruumis pakastetaan nestetypessä ja tärisytetään sitten tomuksi. Tullapa pakastekuivatuksi.

Pauliina Haasjoki kirjoittaa luonnosta, ihmisestä, kulttuurista ja näiden rajamaista. Siirtymistä tilasta toiseen, elämän kiertokulusta: se on promessoinninkin lupaus, tomuksi muuttunut ihminen muuttuun maan pintakerroksessa humukseksi vuoden sisällä.

Ja nyt melkein kaikki on jo tapahtunut mitä on luvattu.
Vielä pienet magnetisoituneet hiukkaset
jotka olivatkin vain käymässä
jättävät pimeää lämpöään hehkuvan pilven
ja lennähtävät tähtienväliseen varastoon.

Palmut eivät kurota vähempää kuin avaruuteen / kuten minäkin nousen kattoterassille lähemmäs punaista Marsia

Robert Burnsin

My Heart's in the Highlands

Arvo Pärtin

Meillä on elämä nyt ja ihmeeksemme huomaamme että kaikkea voi koskettaa, että liikkuvaa ja meluavaa voi koskettaa. Että ilman omaa kasvuaan noussut on olemassa eikä pelkkä näky, että se on samaa ainetta kuin kasvava. Siitä voi hajottaja ottaa palasen ja syödä.

Promessa

Isla on 17-vuotias lukiolainen, joka harrastaa pelejä, vanhoja tietokoneita, kulttielokuvia – siis nörttikulttuuria kaikissa muodoissaan, syvässä päädyssä. Netissä hän kulkee nimimerkillä Ripley. Nettiystävä Damien on Islalle tärkeä, vaikka hän ei tiedä tästä juuri mitään, pelimaailman ulkopuolella. Se on tietoinen valinta: Ripley ja Damien ovat sopineet, etteivät jaa yksityiskohtia elämistään. Se on välillä tukalaa, koska mieli tekisi kertoa asioista ja tuulettaa tunteitaan, mutta kaikkea ei voi, ettei tule kertoneeksi liikaa. Voihan olla, että kaikenlaisia tunteita voisi olla, mutta on parempi pitää ystävyys – tuntikausien chattailu, pelisessiot ja yhteiset elokuvahetket – turvattuna kuin ottaa riskejä. Eikö olekin?

Islan lukioon tulee uusia oppilaita. Upea Anton hurmaa heti kaikki tytöt, paitsi Islan: Isla oli kolaroida tämän kanssa parkkipaikalla, joten Islan ja Antonin välit ovat todella kireät heti alkajaisiksi. Tilanne eskaloituu heti ensimmäisenä päivänä ruokalassa, kun Anton yrittää häätää Islaa pois samasta pöydästä ja Isla kaataa kahvinsa Antonin syliin. Anton, yllättävää kyllä, pyytää seuraavana päivänä anteeksi, joten ehkä se siitä, ja pian Isla huomaakin kokevansa monenlaisia vähän ristiriitaisiakin tunteita Antonia kohtaan. Mutta miten suhteutuvat toisiinsa tosielämän tunteet ja pitkä ja tärkeä nettiystävyys?

Ripley – Nopea yhteys on nimensä mukaisesti nopea kirja, takakansi ei ole väärässä kehuessaan kirjaa ahmittavaksi. Enkä vain minä, vaan tyttäreni päätyi valvomaan tarpeettoman myöhään kirjan parissa ja vielä seuraavana aamunakin kirja voitti puhelimen, joten vetovoima on todistettu vahvasti. Mikäpä ettei, sillä onhan tämä ensinnäkin herkullinen teiniromanssi, toisekseen todella hauska ja kolmanneksi ahdettu niin täyteen kaikkea nörttikulttuuria, että bongailtavaa riittää. Minut kirjailija voitti puolelleen viimeistään siinä kohtaa, kun Anton ehdotti Spirit Islandia vaativamman yhteistyöpelin tarpeeseen. Nappivalinta, Anton, nappivalinta.

Tarinassa päästään sanoista tekoihin ja siinäkin kohtaa on annettava Annukka Salamalle tunnustusta. Siinä missä elokuvissa seksiä kuvataan usein tavoilla, joilla on naisille kovin vähän annettavaa, tässä seksi on sellaista, josta etenkin nuorten miesten on ihan hyvä ottaa oppia: Islan tarpeet tulevat viehättävällä tavalla huomioiduiksi. Tämä tuo mieleen Holly Bournen nuortenkirjat, joissa on samaa oivallisuutta, ilman tietoisen opettavaisuuden tuntua. Salama on myös kirjoittanut kohtaukset taitavasti, kuvaten hienosti seksiin liittyviä tunteita ja tuntemuksia nuoremmille lukijoille sopivalla tavalla.

Kaikkiaan Ripley – Nopea yhteys on siis oikein mainio nuortenkirja, joka kuvaa pelimaailmaa uskottavasti ja nuorisoromanssia ihastuttavalla tavalla. Melkoinen satuhan tämä on, niin täydellisesti kaikki sujuu, mutta eipä kaiken kirjallisuuden nihkeää realismiakaan tarvitse olla, tällaisille satumaisen positiivisille tarinoille on myös paikkansa.

Tätä kirjaa sain vähän odotella, mutta lopulta neljän kuukauden jälkeen sain Tampereen kirjaston ainoan kappaleen Fun Primaveraa käsiini. Tässä kohtaa pitää todeta onnekkuutensa: 150 kappaleen painoksestahan ei ole riittänyt läheskään joka kirjastoon edes yhtä kappaletta. Tämä lavarunoilija Elsa Töllin teos voitti YLE:n Tanssiva karhu -palkinnon ensimmäisenä omakustanteena.

Sitä voi harmitella, että palkinto myönnetään teokselle, joka on jälkeenpäin näinkin hankala saada käsiinsä – tästä sietäisi kyllä tulla laajempi painos – mutta itse työssä ei ole mitään sellaista, miksei sille sopisi palkintoa myöntää. Päinvastoin: Fun Primavera on hauska ja eloisa runoteos, joka tuo lavarunoutta ja spoken wordia kirjamuotoon raikkaalla ja villillä tavalla.

Tölli on punk-henkinen vallankumouksellinen, jonka ilmaisu ei kysele lupia. Fun Primavera on tee se itse -hengen kyllästämä: sivut on rakennettu leikekirjatekniikalla, runot ovat milloin käsin kirjoitettuja lappuja, milloin tietokoneprinttejä, joita on korjailtu käsin, suttaamalla säkeitä tai sanoja yli, lisäämällä väliin tekstiä ja niin edelleen. Kuvitus on satunnaisia valokuvia ja hyvin epämääräisiä piirroksia. Tämä näyttää tismalleen siltä, miltä Tölli haluaa teoksen näyttävän. Lopputulos on sitten skannattu ja painettu kirjaksi.

Mutta puhutaan tekstistäkin. Töllin runous on iskevää ja puhuttelevaa. Se on tietysti kirjoitettu ääneen esitettäväksi, eli typografista kikkailua tai kuvallisuutta ei nyt harjoiteta; muutenkin alkuperäinen muoto ohjaa tiettyyn helppouteen, sillä runojen on oltava helposti ääneen luettavaa ja merkitystenkin pitää aueta kuulijalle kertakuuntelulla. Lavarunoudessa vastaanottaja ei voi pysähtyä runon äärelle ja lukea moneen kertaan, kunnes runon mysteerit aukenevat.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Fun Primavera olisi aivan vaivattoman latteaa. Tässä kokonaisuudessa riittää pureskeltavaa. Runoilla on myös sanomaa ja sisältöä: niissä kaikuu feminismiä, maailman muuttamista ja rajojen ja normien purkamista. Vaikka runoissa on kaikenlaista kipeää ja vaikeaakin, kokonaisuudesta tulee kuitenkin ilahtunut, voimaantunut olo. Tällaistakin voi olla, ja kylläpä tämä onkin hauskaa ja elävää! Tämän jälkeen pitäisi tietysti päästä näkemään Tölliä jossain elävänä lavalla.

Suru sulaa kämmenkuopassa, on kevyt olo
kaadun sängylle kuin hiekka, tuuli vie puolet,
olen kaunis kuin käärmeen luuranko ja kielot
katusorassa kasvava timjami.
En pelkää enää mitään, en välitä mieleni piruista
voin kaatua, mutta kaadun aina sänkyyn
jossa linnut pehmeät hymyillen odottaa.
Asiat mitä vihaan itsessäni, on niitä joista
teen mun kauneimmat runoni!