Mikko Saari

Luin aikaisemmin paljon englanninkielistä scifiä, mutta se harrastus on sittemmin jäänyt muun lukemisen jalkoihin. Nyt tuli ystävältä sen verran vakuuttava suositus uudesta scifikirjailijasta, jota ei ole vielä suomennettu, ja kun kirjoja oli vielä kirjastosta saatavilla, niin täytyihän Becky Chambersiin tutustua.

Romaanit voi jaotella karkeasti päämotivaatioltaan ainakin juonivetoisiin, tunnelman vuoksi luettaviin ja kielellisesti uraauurtaviin. Scifin puolelta löytyy paljon myös ideavetoista kirjallisuutta: monissa kovempaa scifiä edustavissa kirjoissa on paperinohuet henkilöt ja juoni vähän sinne päin, ja pääosassa on joku mielenkiintoinen idea. To Be Taught, If Fortunate lukeutuu vankasti tähän ryhmään, olkoonkin, että sen pieni henkilögalleria on mielenkiintoinen ja kaikkea muuta kuin paperinohutta.

Kirja kertoo Lawki 6 -tehtävästä, joka on avoimen avaruushankkeen Open Cluster Astronauticsin kansalaisrahoitettu, valtioista ja sotavoimista riippumaton tutkimusprojekti, jossa kartoitetaan maailmankaikkeutta kartoittamisen ilosta, ilman suunnitelmia siirtokunnista tai sotilasprojekteista. Lawki 6 on lähetetty tutkimaan neljää asumiskelpoista planeettaa punaisen kääpiötähti Zhenyin ympärillä: jäistä kuuta Aecoria ja maankaltaisia Mirabilis-, Opera- ja Votum-planeettoja.

Kirjan kertoja on Ariadne, tehtävän insinööri. Kaikkiaan matkalla on tiivis neljän hengen porukka, joka viettää lentomatkat keinotekoisessa horroksessa ja herää perillä tekemään tutkimustyötä. Yksi OCA-tehtävien oivalluksista on tehdä terraformauksen sijasta somaformausta, eli sen sijaan, että muutettaisiin ympäristöä ihmisille sopivaksi, muutetaankin ihmiset perillä odottaviin elinympäristöihin sopiviksi käyttäen entsyymejä, jotka esimerkiksi muuttavat tilapäisesti veren sisältämään jäänestoainetta, ihon kimaltamaan heikomman valaistuksen vuoksi ja elimistön kykeneväksi käyttämään kosmista säteilyä ravinnoksi.

Ariadne kertoo retkikunnan vaiheista neljällä planeetalla. Matkan varrella on paljon mielenkiintoisia näkökulmia. OCA:n tehtävät eivät ole yksisuuntaisia matkoja, niiltä palataan aina kotiin, mutta kun matka kestää vuosikymmeniä, on selvää, että perheenjäseniään tai kotiaan ei enää näe. Miltä se tuntuu? Miltä tuntuu kohdata maapallon ulkopuolista elämää? Millaista on nähdä jotain todella vierasta?

Tällaisessa kirjallisuudessa pakollinen osa on tiedon tarjoaminen, joka voi tapahtua joko informaation kaatamisena kurkusta alas väkisin, tai sitten tyylikkäämmin. Becky Chambers osaa tyylikkään infodumppaamisen taidon: huomasin moneen kertaan ilahtuvani siitä, kun Chambers kertoo jotain oivalluksia herättävää informaatiota. Tieteestä innostuvalle To Be Taught, If Fortunate on hyvää luettavaa. Juoni ei ole kirjan vahvuuksia, mutta napakan mittainen tarina sisältää sentään käänteitä, eikä ole vain tylsä matkakuvaus.

Henkilöt ovat perinteisissä scifikirjoissa monesti heikkoja. Tässä ei ole niin, vaan jokainen kirjan neljästä henkilöstä on omanlaisensa, ilmeikäs ja mielenkiintoinen hahmo, jolla on omat heikkoutensa ja voimavaransa, jotka tulevat kirjan aikana tyylikkäästi ilmi. Nykyaikaa on myös se, ettei henkilökaarti ole automaattisesti valkoinen miehistö. Suhtautuminen ulkoavaruuden elämään on samalla tavalla raikas: aluksen henkilökunnan avoimen utelias, kunnioittava ja nöyrä suhtautuminen on todella miellyttävää.

Toivottavasti Becky Chambers pääsisi jonkun kustantamon suomennoslistalle. Aion itse ehdottomasti seuraavaksi tarttua Chambersin arvostettuun Wayfarers-trilogiaan.

Suomenruotsalainen Catharina Gripenberg (s. 1977) on runoilija, jota kehutaan kansiliepeessä yhdeksi Pohjoismaiden kiinnostavimmista nykylyyrikoista. Ainakin hänen runoutensa on kovasti palkittua. Tämä Ottaisit käteni, kummallista voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2007 ruotsinkielisenä (Ta min hand, det vore underligt, Schildts 2007), Kristiina Lähde suomensi sen sittemmin kokonaisuudessaan.

Moniosainen kokoelma liikuskelee kirjallisten ja mytologis-uskonnollisten aihepiirien ympärillä. Ensimmäinen osa käsittelee Edith Södergrania, myöhemmistä osioista löytyy kreikkalaisen mytologian muodonmuutoksia, Virginia Woolfin ja Robert Walserin kaltaisia kirjallisia hahmoja ja uskonnollista puheenpartta.

Hankaluuteni suomenruotsalaisen runouden parissa jatkuvat. Gripenberg ei ole yhtä etäällä merkityksistä kuin Eva-Stina Byggmästar eikä yhtä kryptisen läpitunkematon kuin Peter Mickwitz, mutta ei tämä silti minulle auennut riittävästi. Tai aukeni ja aukeni, en vain oikein saanut otetta Gripenbergin runokielestä.

“Eläkäämme”-osion keskustelu jumalanpalvelusliturgian kanssa sentään huvitti:

Uskomme häneen joka syntyi, eli, kuoli ja haudattiin.
Asteli ulos äidistä, ruumiseen, maahan.
Astui jaloilleen, yli maan
pöytätapoihin, kohti tulevaistaan.
Keittiöstä kylpyhuoneeseen, eteisestä olohuoneeseen,
makuuhuoneesta apukeittiöön, eli, jne.
Astui pihalle. Ja sanoi: “Kun mennään mennään, kun jäädään jäädään.”

...Ja on sieltä tuleva
pyhäin yhteydelle
rakennetaan pyhempi yhteys
ja pyhemmälle yhteydelle
rakennetaan pyhin yhteys
ja sen päälle rakennamme
tuiki tavallisen yhteyden. Mutta!

Talonrakentaja ja dramaturgi Tuomas Timonen edustaa Tanssiva karhu -voittajien joukossa nuorempaa sukupolvea. Vuonna 1975 syntynyt Timonen on ensimmäinen 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyt voittaja. Siinä missä palkinto on monesti mennyt kokeneelle runoilijalle, jolla on takanaan pitkä ura, Oodi rakkaudelle on Timosen toinen runokokoelma, eikä Timoselta ylipäänsä ole ilmestynyt kuin neljä kokoelmaa.

Kokoelman nimi kertoo heti, mistä on kyse, mutta romanttista hempeilyä Timonen ei lukijoille tarjoa. Kokoelman avaava nimiruno alkaa näin:

Luuletko ettei hänen ole tuskallista vierailla vanhempiesi luona?
Luuletko että hän nauttii ystäviesi horinoista?
Luuletko että hän pitää varauksetta siitä kun ehostat itsesi lähes tunnistamattomaksi mennessänne syömään tai elokuviin?
Luuletko että hän pitää mielipiteistäsi?
Luuletko että intiimi kosketus kanssai on hänen mielestään kerrasta toiseen taivaallista?

Nigerialainen Akwaeke Emezi tuli tutuksi suomalaislukijoille viime vuonna Kosmoksen julkaistua Emezin toisen romaanin, Vivek Ojin kuoleman. Se oli kiinnostava kirja, jonka jäljiltä kynnys tarttua Emezin esikoisromaaniin Makeaa vettä oli matalalla.

Makeaa vettä kertoo nigerialaisesta Adasta, joka on ọgbanje. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti lapsia, jotka tulevat ja menevät, mutta sillä viitataan pahoihin henkiin, jotka piinaavat perhettä. Ogbanje sai lapset kuolemaan tarkoituksella, jonka jälkeen henki syntyy uudestaan samaan perheeseen (eräs teoria esittää, että tällaiset henget nähtiin selityksenä sirppisoluanemian kaltaisille tuntemattomille periytyville sairauksille, jotka saattoivat vaatia usean peräkkäisen lapsen hengen samasta perheestä).

Ada ei pääse juurikaan kertojaksi omaan tarinaansa, vaan äänessä ovat hänessä asuvat henget, toisaalta isompi joukkio, joka kulkee nimellä “Me”, toisaalta yksi, aktiivisempi henki Asughara.

Tulimme jostain – kaikki tulee jostain. Kun henki muuttuu lihaksi, portit pitäisi sulkea. Se on armeliasta. On julmaa jättää ne auki. Ehkä jumalat unohtivat panna ne kiinni. He saattavat olla juuri niin hajamielisiä.

Makeaa vettä

The Cut

Makeaa vettä

Kari Aronpuro (s. 1940) on, tietysti, näin tamperelaiselle tuttu mies. Pitkän uran niin runoilijana kuin kirjastonhoitajana tehnyt Aronpuro voitti Tanssiva karhu -palkinnon tällä 19. runokokoelmallaan vuonna 2006. Monenlaista palkintoa Aronpurolle on lastattu muuten vuosien varrella, niin yksittäisistä teoksista kuin koko tuotannosta.

Tämä Gathandu on mutkikas juttu. Kannessa ilmeilee hentakoi, Nikobaareilta kotoisin oleva pelotuspatsas. Gathandu puolestaan on Kokian pääkaupunki, 1230 metriä merenpinnan yläpuolella, sade-, pinta- ja pohjavesi yksityistetty. Nämä löytyvät runokokoelmasta samalta aukeamalta. Toinen on oikeasti olemassa, toinen ei, mutta onko väliä sillä, kumpi? “Gathandussa sadut ylittävät uutiskynnyksen, / lööpit lätisevät: YLLÄTYSKÄÄNNE! / HANNU JA KERTTU PALASIVAT KOTIIN!”

Aika paljon liikutaan kyllä Tampereellakin. Kirkossa “alttarista oikealle lehterin / alla Kuoleman puutarha / maalaus laastissa // Se joka sanoi jyksi / ammuttiin / Se joka sanoi yksi / leiriin säästettiin”. Isoisä saa lapsenlapselle muistella, mitä oli ennen missäkin. “Isoisä, mistä ennen alkaa? / Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa.”

Gathandu tulvii monenlaisia viittauksia ja kaikkea ovelaa. Se on vähän vaikeaselkoinen välillä, jotenkin niin vanhanaikaisen korkeakulttuurinen, ettei tällainen tavallisen sivistymätön lukija ihan aina pysy kärryillä. Lopussa on onneksi viitteitä ja selityksiä, saisi olla enemmänkin. Mutta ei Gathandu mikään lävitsepääsemätön kivimuuri ole, kunhan vain sellainen arvovaltaisen fiksu.

“Kielessä piilee hirviö, se tekee puhujastaan / orjan ja herran.” Aronpuro on kielen runoilija. Kokoelmassa on mukana semiotiikan verkkoyliopiston avajaisjuhlassa pidetty runo, sankkanaan merkityksiä, ja merkityksillä Aronpuro paljon operoi. Runoissa yhdistyy monenlainen materiaali, filosofeista neljävuotiaisiin, kaikki sulassa sovussa. “Hän lumoutuu nimettyjen hyödykkeiden ja raaka-aineiden kadonneista merkityksistä, merkityksettömyyden merkityksestä, poissaolon täyttämästä läsnäolosta.”

Kiehtova, haastava runokokoelma, joka kuitenkin onnistuu puhuttelemaan. Tämä “Pajulaulu”, vaikkapa, on kaunis, ja sattuneesta syystä merkityksellinen:

Vuoden
koivuvaloisin
aamu

pajujen
pakkasenpuremat lehdet
istuvat lujassa

lokakuun kymmenes
halavien
helinä tuulessa

voittaa
moottoritien
melun

Runouden suomentaminen lienee kaikkiaan melko vaikeaa puuhaa, jollei aivan mahdotonta. Jyrki Kiiskinen toteaa, että osa Peter Mickwitzin tuotannosta on niin tiukasti sidoksissa ruotsin kieleen, ettei sitä pystykään kääntämään. Osan sitten pystyy, paremmin tai huonommin.

Lasinen avaruusalus on valikoima Peter Mickwitzin runoutta. Erityisesti se kiinnostaa minua tietysti siksi, että se sisältää kokonaisuudessaan För vad kroppen är värd -runokokoelman (Minkä isäntä ruumis on), joka voitti Tanssiva karhu -palkinnon. Tässä kokoelmassa törmäillään vähän kääntämisen rajoihin: Kiiskinen kommentoi olevansa joihinkin käännöksiin hieman tyytymätön, mutta ne piti silti ottaa mukaan, jotta kokonaisuus olisi mukana täydellisenä.

Se ja sama, sanon minä – näin täydellisen pihalla en ole runouden ääressä ollut sitten yritykseni ymmärtää Eva-Stina Byggmästaria. Ehkä varovasti syytän kielimuuria. No, Bo Carpelan on sentään näistä suomenruotsalaisista maistunut jossain määrin, mutta alan aavistella, että ehkä suomenruotsalaisessa runoudessa on jotain, joka hankaa minua vastaan. Ainakin Mickwitzin välimerkitön, säkeenylityksiä täynnä oleva tekstivirta on minulla täysin läpitunkematonta ryteikköä. En saa tästä irti mitään kiinnostavia merkityksiä.

Korento sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailma on mullistunut. Merenpinta on noussut huomattavasti ja se on tuonut mukanaan muutoksia. Siellä, missä ennen oli Japani, on pienempi saari, jota hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni. Siellä kirjan päähenkilö Satomi asuu pienessä internointikylässä, koska hän on ulkokansalainen. Ulkokansalaisilla ei ole juuri mitään: ei oikeuksia, ei vapauksia, ei lukutaitoa tai muuta koulutusta, vain työtä, rajoituksia ja nöyrtymistä.

Satomilla on sentään paras ystävänsä Mai, kunnes ei enää ole. Alueen hallintoon kuuluva komentaja Rafikov on iskenyt silmänsä Maihin ja haluaa tämän Nymfikseen, siis jonkinlaiseksi prostituoidun ja seuraneidin yhdistelmäksi. Mai ei voi kuin suostua, koska ulkokansalaisilla ei oikeasti ole valinnanvaraa, ainakaan sellaista, missä toisena vaihtoehtona ei olisi kuolema. Suostumalla Main perhe saa sitä paitsi lisää ruokaa. Main lähtö repii kuitenkin Satomin elämästä merkityksen.

Anne-Maija Aalto piirtää Korennossa hyvin lohduttoman dystopiamaailman, jossa katastrofien jälkeinen maailma on jaettu tiukkoihin kerroksiin, joissa koko-, puoli- ja ulkokansalaisilla on kovin erilaiset oikeudet. Näennäisesti kaikki on ihan hyvin – ulkokansalaiset saavat sentään asua internointikylissä, eikä heidän tarvitse enää asua vankileireillä, kiitos ulkomaiden painostuksen vankileirin tilanteen vuodettua ulkomaiden tietoisuuteen.

Internointikylissäkin elämä on kuitenkin hyvin rajoitettua. Vanhaa äidinkieltä ei kuitenkaan saa puhua, lapsia ei kouluteta, kaikki naiset on steriloitu ja nuoret miehet viety muualle sotimaan Unionin puolesta. Mitä muuta tämä on kuin hidasta kansanmurhaa? Samalla internointikylien asukkaat ovat lamautuneet hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat. “Kaikkihan on kuitenkin ihan hyvin” on valheista pahin.

Tämä ei siis ole mikään iloinen kirja, vaan itse asiassa aika laillakin odotuksiani synkempi. Hieman mietin, miksi tätä on niin kovasti nuortenkirjana markkinoitu. Johtuuko se siitä, että Satomi ja Mai ovat nuoria? Lasten- ja nuortenkirjaskaalalla tämä on minusta enemmän nuorten aikuisten (ja aikuisten) kirja kuin nuorempien lukijoiden, sen verran synkkiä viittauksia sortoon, kidutukseen ja seksuaaliseen väkivaltaan tarinassa on, jos ei sinänsä kovin suorasukaista kuvailua olekaan.

Itse en tätä kyllä lapsilla luetuttaisi, nuorilla kylläkin, eikä toisaalta aikuisten dystopioiden ystävien kannata tätä kirjaston nuortenhyllylle unohtaa. Ei tämä nyt niin kaukana vaikkapa Emmi ItärannanTeemestarin kirjasta ole, samankaltainen ilmastonmuutoksen jälkeinen aasialaisvaikutteinen dystopiamaailma molemmista löytyy.

Markkinoinnista viis, Korento oli oikein mainio kirja ja on mukavaa, että scifi ja nuortenkirjallisuuskin saa näkyvyyttä. Finlandia Junior -palkittu jatko-osa Mistä valo pääsee sisään pääsee kyllä tämän myötä ehdottomasti lukulistalleni.

Kieli roikkuu, pitempänä kuin tappajakoiran läähätys.
Aivan niin,
on runoutta siksi ettemme jäisi
hampaisiin.

Olen tanssinut karhujen kanssa jo vuoteen 2005, jolloin Tanssiva karhu -palkinto myönnettiin Ilpo Tiihosen (1950–2021) runokokoelmalle Largo. Tanssiva karhu ei ole ainoa palkinto, jonka tämä kokoelma voitti: se palkittiin myös Savonia-palkinnolla ja kirjallisuuden valtionpalkinnolla.

Mikäpä siinä. Largo asettuu pitkän runollisen uran loppupäähän. Tiihonen aloitti Sarkunmäen palolla vuonna 1975 ja tämä vuonna 2004 ilmestynyt Largo jäi toiseksi viimeiseksi. Siihen väliin mahtuu monta runokokoelmaa ja runsaasti näytelmiä ja kuunnelmia – Tiihonen oli tuottelias kirjailija.

“Largo” on musiikkitermi, hitain aikamitta, vain 40–50 iskua minuutissa. Se voi myös tarkoittaa hidastempoista sävellystä. Tiettyä lempeää rauhallisuutta tässä kokoelmassa onkin, se ei kiiruhda ja ryntäile paikasta toiseen.

Tiihosen Largo yllättää loppusoinnuillaan: ne ovat olleet lukemissani runokirjoissa harvassa. Tiihonen sen sijaan riimittelee notkeasti ja oivaltavasti. Se on hauskaa vaihtelua, ja huomaan nauttivani Largon runoista runsaasti. Tekstit koskettavat ja naurattavat. Largo on paras tähän asti lukemani runokokoelma, rohkenen sanoa. Ansiosta palkittu!

Jakso “Lue vielä”, “Lue kauniita sanoja”, “Lue minulle karvoistasi”, “Sotilas” ja “Biblio” etenkin on upea kokonaisuus lukemisen ja kirjallisuuden ylistystä. “Biblio” kävisi kirjastoväen kansallishymnistä:

Ja virkailijoilta he kysyvät
Millä hyllyllä ovat tänään hevoset?
Minä haluaisin tietää kaiken rahasta!
Voisinko saada romaanin joka vähentää painoa?
Miksei Punahilkka ole täällä?
Löytyykö teosta ‘Pärehöylät ja periaatteet'?
Oliko Vivaldilla viidettä vuodenaikaa?
Missä on Tiihosen runo jossa puhutaan minusta?
Tuokaa minulle Paraguayn kasvit, tykistöjen historia
tyrannosaurukset, tyylioppi ja tautien syyt,
tuokaa kubismi, Kuhmon kartta, herrat Luther ja Marx
ja kurdien kaunein musiikki
ja kaikki kukkivat roudan maat

Largon

Taajuus Z oli WSOY:n kirjoituskilpailu, jossa etsittiin uusia ääniä nuortenkirjallisuuteen. Kilpailun haluttiin nostavan esiin tarinoita, jotka avaavat uusia näkökulmia tämän päivän nuoruuteen. Taajuus Z -kisan voittajaksi nousi Dess Terentjeva säeromaanillaan Ihana.

Jyväskylään sijoittuva Ihana kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Liljasta, joka on kova ihastumaan. Uusin someihastus on Ihana, joka asuu Jyväskylässä ja on siksi huolestuttavan, vaarallisen todellinen etäisempiin someihastuksiin verrattuna. Kun Liljan yksinhuoltajaisä haluaa Liljan tapaavan uuden naisystävänsä ja tämän lapsen, käy ilmi, että tämä lapsi on juurikin Liljan ihastus. Mikä järkytys!

Tarinan kierteet eivät jää tähän. Somessa Ihana on itsevarmasti muunsukupuolinen ja tiedostava, mutta konservatiiviselle äidilleen hän on tytär, jonka todellista sukupuoli-identiteettiä tai edes itse valittua nimeä äiti ei tiedä. Mutta kuinka Lilja selviää siitä, että isä seurustelee niin konservatiivisen ja kielteisen ihmisen kanssa?

Ihanaan mahtuu paljon pakahduttavaa teinidraamaa, josta osa nousee kovin erilaisista aineksista kuin minun teinivuosinani. Lilja on kovin tarkka siitä, että toimii oikein ja sanoo oikein, joka tilanteessa, ja häpeä siitä, kun lipsahtaa ja sanoo väärin, on hirveää. Onneksi Liljan isä ymmärtää ja tukee tytärtään ja osaa lohduttaa ja tukea tytärtään. “Hävettääkö sua nyt se mitä sä teit vai se miltä se sai sut näyttämään?”

Alkuun Terentjevan säemuodossa joku tökki, Ihana tuntui enemmän selkokieliseltä kuin säeromaanilta, mutta kirjan edetessä muotokin alkoi toimia paremmin. Lopputulos on oikein mainio, säeromaanien tapaan tämä on tiivis, asiaan pureutuva ja nopeasti luettava paketti. Tarina välittyy tehokkaasti ja kiinnostavalla tavalla ja siinä sivussa tulee sitten aimo annos sitä kilpailussakin kaivattua moniäänisyyttä. Oivallinen kirja!

Amerikkalainen Ann Patchett on pitkän linjan kirjailija, jonka esikoisromaani The Patron Saint of Liars ilmestyi jo 1992. Patchettin aikaisempaa tuotantoa ei ole suomennettu; tämä uusin romaani vuodelta 2019 on ensimmäinen suomennos. Minun luettavakseni se osui vähän sattumalta. Kustantamon kuvastosta se oli mennyt ohi, mutta törmäsin kirjaan sattumalta kirjakaupassa, kun etsin joululahjaa vaimolleni. Kirjaa kehuttiin hyväksi juonivetoiseksi romaaniksi, mikä kuulosti lahjansaajan mieltymykset tuntien lupaavalta.

Tuntematon kirjailija osoittautui nappivalinnaksi. Vaimoni luki ja piti lukemastaan, joten minäkin tartuin kirjaan, ja onhan tämä tosiaan hieno teos. Hollantilainen talo kertoo Philadelphian lähistöllä olevasta kartanosta, jonka hollantilaiset VanHoebeekit rakensivat 1920-luvulla. VanHoebeekit kuolivat ja talo jäi autioksi, kunnes sen osti vuonna 1946 vaimolleen lahjaksi Cyril Conroy, amerikkalaisen self made man -unelman toteuttanut kiinteistömoguli.

Kirjan pääosassa ovat Conroyn lapset, Maeve ja Danny. Pikkuveli Danny toimii kirjan kertojana, jonka näkökulmasta perheen vaiheita tarkastellaan vuosikymmenten ajan. Kun Danny on kolmevuotias ja Maeve kymmenen, perheen äiti Elna sairastuu ja lopulta jättää perheen ja lähtee Intiaan auttamaan köyhiä. Cyril ottaa eron ja menee uusiin naimisiin. Pian Andrea, joka kenties rakastaa taloa enemmän kuin Cyriliä, muuttaa taloon kahden tyttärensä kanssa.

Varsinkin Maeven ja Andrean välit viilenevät nopeasti, ja lasten ja pahan äitipuolen lopullinen välirikko tulee, kun Andrea pistää Maeven ja Dannyn pihalle kodistaan lasten isän kuoleman jälkeen. Alkaa vuosikymmeniä kestävä vihan ja katkeruuden kierre, jossa Maevella ja Dannylla on vain toisensa, kun isä on kuollut, äiti on kadoksissa ja koti on menetetty.

Kirja tarkastelee Dannyn ja Maeven elämää pitkään, vuosikymmenten ajan. Kirjan rakenne on melko suoraviivainen, ryyditettynä takaumilla ja leikkauksilla aikakausien poikki. Tarina soljuu sujuvasti eteenpäin, keskiössään Danny, jolle monet talon käänteistä ovat jääneet aikoinaan vieraiksi. Danny on ollut kuitenkin pieni lapsi, eikä asioista ole muutenkaan puhuttu. Keskustelujen kautta vanhat tapahtumat kuitenkin avautuvat. Kun näkökulma on Dannyn, vaikkapa Andrean näkemys asioista jää täysin pimentoon: hän näyttäytyy vain pahana äitipuolena, eikä hänen motivaatioistaan ole kuin Dannyn, Maeven ja näiden lähipiirin arvailuja.

Hollantilainen talo on hieno kertomus. Se on todellakin erinomaisesti kirjoitettu, eikä Laura Jänisniemen suomennoksestakaan ole valittamista. Tarinassa on monia herkullisia käänteitä, kuinka tietyt kaavat toistuvat sukupolvesta toiseen, vain hieman eri muodoissa. Vaikkapa isä Cyrilin ja Dannyn välinen suhde – kuinka Cyril toisti samoja virheitä uudestaan ja uudestaan, ja miten Danny on hyvin monella tapaa samanlainen ja toisaalta erilainen kuin isänsä. Myös Maeven osa elämässä, jota rajaavat toisaalta sukupuoli ja siihen liittyvät odotukset, toisaalta isän suhtautuminen tyttäreensä, on kiinnostava, samoin Dannyn ja Maeven välinen vastuullisen isosiskon ja huolettomamman ja asioista enemmän pihalla olevan pikkuveljen suhde.

Hollantilainen talo on monikerroksinen kertomus, josta riittää ammennettavaa ja pohdiskeltavaa. Laajassa henkilögalleriassa on monenlaisia kohtaloita ja käänteitä. Oliko lasten äiti kammottava roisto vai muiden hyvää ajatteleva pyhimys? Oliko Andrea vain paha äitipuoli vai vain omaa etuaan ajava nainen? Miksi Cyril oli niin huomaavainen toisissa asioissa, mutta aivan sokea toisissa? Mikä kiinnostava sukusaaga tämä onkaan! Kun Hollantilainen talo on näinkin hieno kirja, on mukavaa, että se on nyt saatu suomeksi. Toivottavasti Hollantilaista taloa seuraa lisää Patchett-suomennoksia myös aikaisemmista kirjoista.

Vitsaa säästämättä on kokoelma sarjakuvia ja pilapiirroksia. Albumi on täynnä kaikenlaista poukkoilua aiheesta toiseen, mukana on niin yhden sivun satunnaisia piirroksia kuin hieman pidempiä kokonaisuuksiakin. Lopputulos on ilahduttavalla tavalla hajanainen ja tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä. Jälki on vaihtelevaa ja epätasaista, mutta toisaalta välillä on yllättävää sekin, mikä juttu toimii ja mikä ei.

Johanssonin piirrosjälki on enimmäkseen yksinkertaista, selkeää ja värikästä. Kuvissa on tiettyä suloisuutta, jota Johansson törmäyttää huoletta groteskiuden kanssa. Aihepiiri on laveasti feministinen. Sarjakuvissa vinoillaan armotta patriarkaatille, normeille ja kapitalismille. Pidemmissä jutuissa on muun muassa kriittinen analyysi Leijonakuninkaasta diktatuuripropagandana, perinpohjainen selvitys siitä, miksi pronssibikini on typerä asuste ja villiä visiointia hautausalan mahdollisuuksista Bilehautajaiset oy:n kuvaston muodossa.

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija Nanna Johansson oli uusi tuttavuus, mutta eipä Johanssonia ole suomeksi aikaisemmin saatukaan. Onnistuin kaivelemaan internetistä tiedon, jonka mukaan Vitsaa säästämättä olisi Johanssonin kuudes sarjakuva-albumi. Bibliografia Johanssonin Wikipedia-sivulla on pidempi, eli se sisältänee sitten muutakin kuin sarjakuvaa.

Liv Strömquist tulee tietysti hakematta mieleen. Molemmat edustavat feminististä ja satiirista sarjakuvaa, mutta tyylilajeissa on eroa. Strömquist on vakavampi ja akateemisempi, Johansson räiskii sinne tänne kepeämmin. Pohjavire on kuitenkin vakaasti feministinen, mutta Johansson ei saarnaa, kunhan viihdyttää, yllättää, herättää ajatuksia ja naurattaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti – edes niitä aikuisten maailman isoja ja oikeita asioita.

Toivon mukaan Sammakko suomentaa Johanssonin albumeita enemmänkin, kyllä näitä mielellään lukisi. Nanna Johansson löytyy tietysti Instagramista, eli sieltä ainakin löytyy lisää sekoilua.

Ilmatilaa on kuvaus parikymppisenä Shehanin elämästä ja pyristelystä erilaisten ristikkäisten paineiden keskellä. Opinnot ovat pahasti jumissa, työelämässä tarjolla on osa-aikaisia aspahommia, deittailuelämä on yhtä pettymysten sarjaa. Sri Lankassa asuva äiti painostaa avioliittokysymyksillä, Suomessa asuva länsimaistunut isä haukkuu luuseriksi, rahat ovat kroonisesti loppu, velkojat niskassa ja jokseenkin kaikki on enemmän tai vähemmän pielessä.

Episodimaisesti etenevä Ilmatilaa on kasvukertomus ja kuvaus mielentilasta. Jonkinlaista draaman kaartakin muodostuu, kun Shehani lopulta löytää itselleen poikaystävän, jonka kanssa rakentaa parisuhdetta, erinäisten vaikeuksien kautta, totta kai. Minkä verran Shehani on lopulta valmis joustamaan alfanaaraan identiteetistään saadakseen rakkautta ja hyväksyntää – koska hyväksyntää hän totta vie kaipaa, eikä sitä Suomessa helposti irtoa, jos ihonväri on liian tumma ja on muualta muuttanut.

Kirjan kieliasu on värikästä. Se on kirjoitettu siten kuin Kashmeera Lokuge itse puhuu: puhekielisesti, eri kieliä sekoittaen. Tällainen puhetapa on varmasti normaalia arkipäiväistä puhekieltä monikielisissä piireissä, mutta kirjoitettuna se vaatii totuttelua. Siihen kuitenkin tottuu ja lopulta se onkin merkittävä osa kirjan vetovoimaa, joka auttaa uppoamaan muuten aika vieraaseen maailmaan. Ilmatilaa on saatavilla myös Lokugen lukemana äänikirjana, sekin on varmasti oiva valinta; puhuttuna teksti soljuu varmasti vielä ihan eri tavalla.

Ilmatilaa liittyy samaan jatkumoon kuin vaikkapa Sisko Savonlahden kirjat: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa samankaltaista nuoren naisen harhailua yhteiskunnan vaatimusten ja paineiden keskellä. Savonlahti sopiikin oivaksi vertailukohteeksi tälle kirjalle: millaista on olla valkoinen suomalainen, jolla on kuitenkin tukevammat turvaverkot ympärillään, ja millaista on olla maahanmuuttaja, jonka turvaverkot ovat heikommat ja jota painaa jatkuva vähemmistöstressi ja loputtomat ihmettelyt siitä, miten hienosti Shehani osaakaan suomea puhua.

Tätä on helppo suositella: Ilmatilaa on paitsi oivallinen romaani, myös tarpeellinen näkökulma. Elämässään helpommalla pääseville tekee ihan hyvää lukea, miltä elämä näyttää aliarvostetussa aspaduunissa jumittavalle maahanmuuttajalle, jolla on hyvät pyrkimykset, mutta paljon esteitä edessään.

Gabriel on nuori mies, jonka elämässä järisee. Ensin hyvässä: ihana luokkakaveri Aava on lupautunut treffeille. Sitten pahassa: äiti tulee töistä kotiin, mutta tavanomaisen hyväntuulisen “äiti on täällä”-huudon sijasta ei mitään. Töissä on ollut raskasta, äiti vetäytyy huoneeseensa, pistää oven kiinni, eikä tule enää ulos.

Gabriel joutuu vastuuseen pikkusiskostaan ja arjen pyörittämisestä, ja ympärillä lehahtaa täyteen voimaan koronapandemia. Tulee etäkoulua, kaikki suljetaan. Asiat alkavat mennä vaikeiksi, eikä Gabriel oikein enää selviä – mutta apuakaan ei tunnu löytyvän.

Olin niinku aurinko paistais on napakka säeromaani, joka kertoo nuoren miehen ahdingosta koronakevään keskellä. Pää, asiat ja maailma ovat yhtä lailla sekaisin, ja jollain konstilla niistä pitäisi saada tolkkua.

Säeromaani on muotona kasvattanut viime vuosina suositaan selvästi: vaikkapa Pirkanmaan kirjastojen tietokannasta kun katselee runoromaanien julkaisuvuosia, 87 runoromaanista viisikymmentä on ilmestynyt vuosina 2018–2021. Valtaosa on myös lasten ja nuorten kirjallisuutta.

Tämä on hauska asia, sillä säeromaani on parhaimmillaan oikein toimiva muoto, joka antaa kirjoittajalle vapauksia kielenkäyttöön ja mahdollisuuksia sanoa enemmän vähemmällä. Veera Salmikin käyttää runokielen mahdollisuuksia monipuolisesti: on runollista ilmaisua, merkityksellistä typografiaa, erilaisten tekstilajien hyödyntämistä, ja lopputulos on silti sujuva ja helppolukuinen.

Kun tekstiä on vähemmän, tämä saattaa innostaa niitä heikompiakin lukijoita tarttumaan tarinaan. Samalla runomuoto vähän kuitenkin haastaa lukijaa, vaikka mitään suurempia haasteita tulkitsemisen suhteen tämä säeromaani ei lukijalle asetakaan. Isoin haaste lienee se, minkä verran korona aiheena herättää vastustusta: haluaako siihen maailmaan uppoutua nyt ja minkä verran se kiinnostaa, kun pahin on toivon mukaan takana? Itse olen enimmäkseen ohittanut koronakirjallisuuden, mutta tämä ei näin lyhyenä tökkinyt.

Tätä Tanssiva karhu -voittajaa olen jo vähän odottanut. Kun runokokoelman nimi on Olen tyttö, ihanaa!, luvassa on pakko olla jotain mielenkiintoista. Monipuolisen kirjoittajan ja taiteilijan Merja Virolaisen neljäs kokoelma onkin oivallinen!

Kokoelma alkaa ilahduttavalla sanaleikittelyllä, luomiskertomuksella, joka nojaa sanojen monimerkityksisyyteen. Virolaisen teksti virtaa hienosti merkityksestä toiseen, täynnä luontotematiikkaa ja iloa. Tämä aloitus on fantastinen.

Runokokoelman ensimmäinen osio on nimirunoelma “Olen tyttö, ihanaa!”. Se on sukellus tyttöyteen ja lapsuuteen isovanhempien seurassa. Mutta lapsuuteen mahtuu myös tummempia sävyjä: niitä Virolaisen runoissa edustaa Jeesusu, alkoholisoitunut sotaveteraani, joka tuo runojen lapsenmaailmaan sävyjä sodankäynnin maailmasta: “lietteen savupatsaat pöllyävät / kilkkikranaattien jäljiltä / Äänislinna Kollaa Summa / lietepilvestä ilmestyy nuijapääkolonna / kotilotankit ulpukanvarsitieltä”.

Runo “Löylykisa” kuvaa ukin ja lapsenlapsen suhdetta. Saunan lauteilla ukki näyttäytyy leikkisänä pikkupoikana, jonka kanssa heitetään löylyä kilpaa, mutta väistämättä näyttäytyy myös vanheneminen ja tuleva menetys; toisaalta myös paikka sukupolvien ketjussa: “vain minä olen meistä enää / ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä, / kasvaa ukki joka minun täytyy synnyttää”.

Ensimmäinen runoelma päättyy pohdiskeluun elämänpolkujen moninaisuudesta ja valintojen peruuttamattomuudesta. “Joka käänteessä minua odottaa / se mitä en ollut koskaan, / se joka jatkuvasti kuolee minusta”.

Toinen osa kokoelmasta alkaa runolla “Todistaja”, joka kuvaa hienosti lapsen pimeänpelkoa, kuinka lapsi livahtaa vanhempiensa makuuhuoneeseen varmistamaan, että vanhemmat ovat turvassa ja lopulta tajuaa: “Kuin punnitsisit kädessäsi / jo toista kättä, tietäisit: He pysyvät / tämän ikäisinä aina, / vain sinä vanhenet.”

Runoelma “Painat minua kipeään kohtaan” kuvaa suhdetta varatun ihmisen kanssa (“vielä olen kaunis, kun katson sinuun // vaikka olet toisen oma ja oma, / eikä kukaan saa koskaan tietää”). Varjokuvat rakentavat yhteistä elämää ja suhdetta kuvataan väkivaltaisena, raastavana.

Kaikkiaan Olen tyttö, ihanaa! on hieno kokoelma. Vahvimmillaan se on lapsuuden kesien lämmön kuvaamisessa; kokoelman ensimmäinen osio puhutteli enemmän. Toinenkin osa on kuitenkin hyvä ja sisältää runsaasti mielenkiintoisia, kiehtovia säkeitä. Tyttöys ja naiseus ovat monipuolisia, ihania asioita, joita Virolainen käsittelee taitavasti. Kokoelma jätti sen verran hyvän vaikutelman, että Virolaisen runouteen lienee syytä palata vielä.

Uskon korvien kuumotukseen, korpin raakuntaan,
joka ei liity mihinkään, ei tule mihinkään tarpeeseen:
kävelen tihkuisella hiekkatiellä vain,
en keksi sille mitään tarkoitusta
kuin raakunnan itsensä vain, kuulaan, karhean, selvän.

Melkoinen kirja, tämä Koski. Sen tapahtumat alkavat vuodesta 2015, kun kirjailijan isä saa syöpädiagnoosin. Siitä syöksytään vuoteen 1912, kiuruveteläiseen Kosken taloon, jossa niin ikään on kuolemaa käsillä: talon emäntä Hilma on kuolemassa lapsivuoteeseen. Yhdestoista lapsi koitui kohtaloksi.

Isäntä Tuure on aikoinaan tullut taloon isäntärengiksi, kutsuntoja välttämään. Toiset pakenivat tsaarin armeijaan joutumista Amerikkaan, Tuure naimakaupoilla. “Mihin tahansa, kunhan on ainoa mies talossa.” Mutta eipä talo emännättäkään toimi, joten Hilman paikalle on saatava uusi.

Kaukaa ei vaimoa haeta: Tuuren uudeksi puolisoksi tulee Stiina, tytär Puolakan talosta, jota emännöi Hilman sisko Ida, siis uudeksi vaimoksi entisen siskontyttö, lasten serkku. Ei ole hiljaisella Stiinalla helppoa sopeutua ison talon emännäksi, mutta pikku hiljaa paikka löytyy ja omiakin lapsia tulee. Apuna on myös Kosken luottopiika Tilda.

Vuodet vierivät ja levottomuudet lisääntyvät myös Kiuruvedellä. Työväentalolla kohistaan, maailmalta kantautuu kaikenlaista, aletaan puhua lahtareista ja työväestä, punakaartista ja suojeluskunnista. Tapahtuu valmistautumista ja lopulta sotaa. Kosken tarmokas nuori mies Paavo päätyy sotaretkillään ensin Varkauteen ja sieltä Vienaan osana Malmin retkikuntaa. Sota ei suoranaisesti Koskeen tule, mutta jälkiseuraamukset sitten siitäkin edestä.

Koski on paksu ja raskas kirja, mittaa on yli 600 sivua ja oikeastaan kirja tuntuu vielä pidemmältäkin. Sen lyhyet luvut etenevät kronologisesti, milloin eivät poikkea nykypäivän kehyskertomuksessa, mutta kertojat vaihtelevat: asioita tarkastellaan Tuuren, Stiinan, Paavon, Tildan ja renki Seetin näkökulmista. Kosken asukkaiden tarinaa tarkkaillaan nopein leikkauksin, ohimenevin katkelmin. Väkeä on paljon, kärryillä pysyminen vaatii jonkun verran työtä ja vaivannäköä.

Heidi Jaatisen tapa kirjoittaa on kiinnostava ja erottuu, hyvässä ja pahassa. Tekstissä on runollisuutta, tenhoavaa kielenkäyttöä, värikkäitä sanankäänteitä. Se tekee tekstistä elävää, mutta myös osaltaan kirjasta raskaan lukea. Maalaistalon elämä tulee varmasti tutuksi, siinä määrin perinpohjaisesti Jaatinen tapahtumia kuvaa.

Goodreadsin arvioiden perusteella olisi voinut jäädä lukematta, onneksi oli Kirjavinkeistä jatko-osa Suvannon arvio houkuttelemassa tarttumaan. En toisaalta ihmettele, että tämä on monilta kesken jäänyt; minullekin työmaa oli paikoin raskas. Ymmärrän myös näkemyksiä siitä, että jotain keventämisen varaa Koskessa olisi voinut olla, Paavon sotaretkeäkin käytiin läpi kovin pitkään, eikä kehyskertomuskaan ihan koko mitalta täysin tarpeelliselta tunnu. Samalla tämä kaiken vuolaus ja järeys on osa Kosken vetovoimaa.

Sadan vuoden takaisen historian ystäville tämä on kelpo katsaus elämään Kiuruvedellä vuosina 1912–1918, ja jos lisää haluaa, Suvanto tosiaan jatkaa pitkälle 1920-luvulle ja kolmaskin osa sarjaan on ilmeisesti luvassa. Mutta varauksin, on Koski sen verran pitkä ja perinpohjainen savotta.

Punainen pätsi, kuin kiuas ilkkui aurinko, kuritti ja vimmoitti! Mene! Lähde! Paavo iloitsi, kun he pääsivät liikkeelle. Usmankoski ei pettäisi, Usmankosken mahtava jyly. Jo kaukaa kuuli kuinka se peittosi kaiken, kuinka se väsymyksen, ilonkin peittosi.

Päädyin viime vuonna lukemaan Deborah Levyn elämäkertatrilogian toisen osan Elämisen hinta ja tajusin vasta kirjaan tarttuessani, että se on sarjan toinen osa. Eipä mitään, ensimmäinen osa varaukseen kirjastosta ja odottelemaan, ja lopulta se saapui luettavaksi.

Levyn teos on vastaus George Orwellin esseeseen Miksi kirjoitan (Why I Write, 1946). Siinä Orwell kertoo neljä suurta syytä, miksi kukaan kirjoittaisi proosaa: raaka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima ja poliittiset tarkoitusperät. Nämä ovat Levyn teoksen neljä osiota.

Kirja alkaa “Poliittiset tarkoitusperät”-osion kuvauksella siitä, kuinka Levy huomasi muuttuneensa ihmiseksi, joka itkee asemien liukuportaissa. “Alaspäin meneminen vielä sujui, mutta jokin siinä miten seisoin paikallani ja tulin samanaikaisesti kuljetetuksi ylöspäin oli liikaa.” Niinpä Levy matkustaa taas kerran viettämään talvea Mallorcalle syrjäiseen pensionaattiin, jossa hän päätyy kertomaan elämästään kiinalaiselle kauppiaalle.

Levy palaa vuoteen 1964, jolloin hän asui perheineen Johannesburgissa Etelä-Afrikassa ja hänen isänsä viedään vankilaan apartheiden vastustamisen vuoksi. “Historiallinen käyttövoima”-luku kuvaa Levyn elämää Etelä-Afrikassa, kunnes isä vapautuu vankilasta ja perhe päättää muuttaa Englantiin. “Raaka egoismi” kuvaa sitten Levyn nuoruusvuosia Englannissa, jolloin Levy oivaltaa haluavansa olla kirjailija: “Tiesin, että halusin olla kirjailija enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta kaikki oli minulle liikaa enkä tiennyt mistä aloittaa”. Lopuksi “Esteettinen into” palauttaa kertomuksen takaisin Mallorcalle ja Levyn oivalluksiin siitä, miten kirjailijanura voisi näyttäytyä.

Kirja sai alkunsa osana Notting Hill Editionsin ajatusta tilata kirjoittajilta tekstejä vastauksena maineikkaisiin esseisiin. Tästä lähtökohdasta Levy on innostunut kirjoittamaan siinä määrin, että vastaus laajentui kokonaiseksi elämäkertatrilogiaksi. Toistaiseksi ilmestyneistä kahdesta osasta Elämisen hinta on suosikkini, mutta eipä tämäkään hullumpi ole. Levy kirjoittaa tyylilleen uskollisesti kuulasta, kirkasta ja tiivistä tekstiä ja nivoo hienosti yhteen omaa elämäänsä, sitä ympäröiviä yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä ja myös naisasiaa: tässäkin teoksessa Levy pohtii tarkasti naiseutta ja äitiyttä.

Hieno pieni teos ja jättää odottamaan elämäkertatrilogian tulevaa kolmatta osaa suurella mielenkiinnolla.

“Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Tanssiva karhu -voittajien listalla vastaan tulee ensimmäinen tuplavoittaja. Lauri Otonkoski voitti ensimmäisen Tanssivan karhunsa vuonna 1996 kokoelmalla Musta oli valkoinen. Seuraavan voiton toi tämä vuonna 2002 ilmestynyt runokokoelma, Olo.

Huomattavan ytimekkäästi nimetty Olo on päiväkirja, jonka runot on jaoteltu kuukausittain ja nimetty päivämäärien mukaan. Kokoelma alkaa 11.12. pyrkimyksellä päästä parturiin:

Lasiovessa lukee Hetkinen, en päässe parturiin tänäänkään,
ja kun aikaa kerran jää yli, voisihan saman tien kirjoittaa rivit täyteen
tai pakata kamansa, muuttaa toiseen maahan, mutta minkähän yli
sitä aikaa oikeastaan jää, minkä astian, minkä toiveen
tai kirouksen täyttämän huoneen.

Olo

Musta oli valkoinen

Kun poika kuoli, sekin sairaala on tässä lähellä,
monitori inahti ja suuri uni astui huoneeseen,
poni potkaisi minua rintakehään, leuka putosi
pari pykälää ja olin kevyt,
koska hänen sielunsa
oli ylhäältä päin
tarttunut minun sieluuni.

Suomalaisen runouden kentällä ei ole monia Aila Meriluodon (1924–2019) kaltaisia nimiä. Jo esikoiskokoelmallaan Lasimaalaus (1946) läpimurron tehnyt Meriluoto on sittemmin julkaissut useita runokokoelmia, elämäkerrallisia teoksia ja romaaneja, joista tunnetuin on varmasti esikoisromaani Peter-Peter.

Runokokoelmille tuli 1990-luvulla yli kymmenen vuoden mittainen tauko, mutta vuonna 2002 ilmestyi tämä Kimeä metsä ja seurauksena oli Tanssiva karhu -palkinto – ensimmäinen, jonka Meriluoto olisi ylipäänsä voinutkaan voittaa. Ensimmäisenä tulee mieleen, olisiko palkinnossa vähän elämäntyöpalkinnon makua, mutta kun teokseen pureutuu, käy ilmi, että sehän onkin aivan erinomainen runokokoelma.

Kokoelman lopusta löytyy valikoima Emily Dickinsonin runoja Meriluodon suomennoksina. Tämä kymmenen runon kattaus ei suurta vaikutusta tehnyt, Meriluodon omat runot puhuttelevat paljon enemmän. Kummasti puhuttelevatkin, vaikka ne on kirjoittanut tässä vaiheessa liki 80-vuotias nainen, joka kirjoittaa paljon vanhenemisesta, kuolemisesta, menetyksestä, eletystä elämästä. Mutta universaaleja aiheitahan nämä ovat, vaikka niitä ei itse olisi vielä kokenutkaan. Eikö tätä ajatusta mieti jokainen parisuhteessa joskus: “Sama se. / Jompikumpi lähtee. / Pahempaa: / jompikumpi jää.”

Me tässä, lähekkäin, sikiöasennossa
tai kuoleman.
Rakkaus nousee kuin lyijy, syvältä, lähes sietämätön paino,
hitaasti se leviää jäsenistä jäseniin.
Ei lyijy vaan raskas hunaja.
Tunnustellaan.

Kimeä metsä

Kimeä metsä

Yhä kauemmaksi, rakkaani.
Yhä pimeämmäksi kuin tuo elokuun yö.
Hapuillaan.
Käsi kättä kohti.
Ja äkkiä ei sitä missään.

Ukkosen jälkeen aivoissa petti.
Kaaduin oikealle, ei tukea.
Joko nyt täytyy luopua?

Kysymys, vasta tapahtuneen jälkeen.

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa kertoi äitiyteen liittyvistä ongelmista ja toisaalta isosta maailmanlaajuisesta ongelmasta, malariasta. Uusi teos Maa joka ei koskaan sula pyörii samankaltaisen rakenteen ympärillä: on äitiyteen nivoutuvia ongelmia ja globaaleja ilmiöitä, ja niiden leikkauskohtaan Markkula on rakentanut oivallisen romaanin.

Kirjalla on kolme varsinaista päähenkilöä. Unni on saamelaisnainen, joka revitään pohjoisesta Etelä-Suomeen, irti juuristaan ja isästään, joka ei suostu poistumaan kotiseuduiltaan. Aikuisena Unni tutkii jäätiköitä ja katoavaa pohjoista luontoa. Tutkimusty vie Unnin Penny-jäätikölle Baffininsaarelle, Kanadan arktisille seuduille.

Kanadassa Unni kohtaa inuiittitaustaisen Jonin, joka asuu jäätikön läheisyydessä. Lumimyrsky saartaa kaksikon keskelleen hetkeksi, synnyttäen Jonin ja Unnin välille yhteyden ja suhteen, mutta kun Unni myöhemmin palaa Baffininsaarelle, Jon on poissa. Mihin hän on mennyt?

Kolmantena henkilönä paljon tilaa saa Helen, Jonin tanskalainen adoptioäiti, joka aikoinaan adoptoi miehensä kanssa Jonin Kanadassa asuessaan. 1970-luvulla Kanadan arktisia alkuperäiskansoja edustavia lapsia tarjottiin runsaasti adoptioon parempien elinolojen toivossa. Adoptiolapsi oli tervetullut, mutta kun Jon kipuilee nuorena identiteettinsä kanssa, Helen alkaa selvittelemään Jonin taustaa ja adoptioprosessista paljastuu rumia yksityiskohtia.

Markkula kirjoittaa hienosti arktisen alueen kansojen huolista ilmastonmuutoksen kanssa. Jäätikkö sulaa ja siinä sivussa tuhoutuu paljon luontoa ja ihmisten oloja. Mitä siitä kaikesta seuraa? Samalla käsitellään alkuperäiskansojen asemaa. Kanadan koulukodeista on puhuttu paljon viime aikoina ja siihen keskusteluun tämäkin romaani nivoutuu: Jonin adoptio on osa assimilaatioprosessia. Unni kytkee tämän Suomeen, sillä Suomessakin on harjoitettu alkuperäisväestön väkivaltaista sulauttamista valtaväestöön.

Markkula tietysti lähestyy aihetta ulkopuolisena, mutta taiten, kunnioituksella ja tukevin lähdeviittein. Kielellisesti Maa joka ei koskaan sula on kaunis ja viekoitteleva. Se etenee sujuvasti aikatasolta toiseen ja valottaa henkilöiden suhteita ja taustoja. Se kuvaa elämää eroperheessä, pohjoisen luontoa, juurettomuutta, monia suuria aiheita, mutta kiehtovalla, inhimillisellä tavalla.

Lapsuudessa ja aikuisuudessa on lopulta pitkälti kyse etäisyyksien ja ajan harhoista. Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa. Se ei tee numeroa itsestään vaan väistyy tieltä, jotta aikuinen voi astua esiin, ja sen jälkeen se pitää aikuisuutta pystyssä, hiljaisena varmuutena oikeankokoisen ihon alla.

Helena Sinervo on moneen kertaan palkittu ja tunnustuksia kerännyt runoilija, kirjailija, suomentaja ja ties mitä muuta – todellinen kielen monitaituri, siis. Runopuolella tämä Ihmisen kaltainen -kokoelma, Sinervon neljäs, nappasi Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2001.

Tämä on kovin moniääninen kokoelma. Sinervo kirjoittaa monin eri sävyin, erilaisin menetelmin ja tavoin asetella säkeitä. Paljon on jotenkin aika perinteistä nykyrunoa, mutta kokoelmasta löytyy myös riimittelyä, lastenrunomaisia tekstejä ja kuvarunon kaltaista asettelua. Kokonaisuus on monipuolinen ja pitää mielenkiintoa yllä.

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa “Suunnat” kuvaa kaupunkimaisemaa, siellä seikkailevia ihmisiä, mutta myös luonnonvoimia, joille ihminen jää auttamatta toiseksi. Luonto ja kaupunkimaisema vertautuvat toisiinsa. “Taivas musta mafiosonauto / täynnä luodinreikiä”.

Näin keväällä minä haaveilen syysmyrskystä,
kuinka se kaataa puut ja rakennustelineet,
repii talojen katot, mikään ei vedä vertoja.
Luitteko naisesta joka ulkoilutti koiraa sillalla?
Huiskis, lensi jokeen ja hukkui, olisinpa ollut
näkemässä, mikään ei vedä vertoja.

Lapsena uskoin että haavat
kasvavat aina rannoilla, ja rantoja
nyt riittää, jokaisella on joku
luomassa tunnelmaa niin kuin
vedessä kelluva kynttilä.

Vuoden 2001 Tanssiva karhu -palkinto myönnettiin Harri Nordellin neljännelle runokokoelmalle Tomunhäikäisyvalo. Nordell ei ole mikään huomattavan tuottelias runoilija: ensimmäinen kokoelma ilmestyi jo 1980, kaksikymmentä vuotta ennen tätä neljättä. Mutta runous ei olekaan nopeuskilpailu tai liukuhihna, ja Nordell itse siteerasi Turun Sanomien haastattelussa vanhaa kiinalaista sananlaskua: “sille joka ei käytä aikaa, ei aika anna anteeksi”.

Nordell on kirjoittajana harvasanainen, ytimekäs kryptisuuteen asti. Kokoelman runot eivät ole mittavia tai vuolaita, vaan tiiviiksi puristettuja merkityskasaumia. Merkityspiiri on mytologinen, runot viittailevat esihistoriallisiin aikoihin, aikaan ennen kieltä: “joka lymfan neulalla ompeli / äänet kallon simpukkaan / tyrskyt Yoldian rantojen”.

Runoista nousee kirjoittajan mieltymys uusien yhdyssanojen luomiseen. Tiheitä merkityskasaumia nekin. “Koska silmiäänetön on / koska on hajoamisjuhla”. Tomunhäikäisyvalo on napakka kokoelma, mutta siinä on paljon pureskeltavaa, paljon mielenkiintoisia uusia sanoja maisteltaviksi. “Nyt kuvajaisvankkureilla ajaa / mies jolla on vesilinnun sydän”.

Ei siis missään mielessä pettymys tämäkään Tanssiva karhu -voittaja, vaan hyvinkin tutustumisen arvoinen teos.

Kaikki täällä on itkuun kirjoitettu
Kuuset, viimeiset merkit hyvästä tahdosta

Sillä katseella poikasi katsoo
Niin kuin pilvi joka on nähnyt raudan

Rachel Cusk on tullut suomalaislukijoille tutuksi Ääriviivat-trilogiastaan (Ääriviivat 2018, Siirtymä 2019, Kunnia 2020). Tuorein kirja Toinen paikka ei enää kuulu samaan sarjaan. Se kertoo nimettömästä naisesta, M:stä, joka kutsuu kuuluisan taiteilijan L:n maaseutukotinsa vierastaloon asumaan ja työskentelemään. Taiteilijan työt ovat tehneet naiseen vuosia sitten suuren vaikutuksen, joten vierailuun liittyy paljon toiveita ja odotuksia.

Kun on paljon odotuksia, voi myös pettyä paljon. Tietysti vierailu on jonkunasteinen pettymys, ellei jopa vallan katastrofi. Epäonni alkaa jo L:n saapuessa paikalle, sillä tällä on mukanaan itseään selvästi nuorempi nainen, Brett, jonka mukanaolosta ei ollut mitään ennakkotietoa. Mikä ikävä yllätys, vaikka M:llä ei kuitenkaan ollut L:ä kohtaan mitään romanttisia odotuksia – vai oliko sittenkin?

Toisessa paikassa on paljon unenomaista ja epämääräistä. Minne se sijoittuu? Se jää epäselväksi. Tapahtumat sijoittuvat marskimaalle, mutta sen tarkemmin romaania ei paikkaan sijoiteta. Ei oikein aikaakaan, mutta satunnaisista viittauksista voi poimia kirjan tapahtuvan pandemian aikaan. Marskimaa on alavaa lietemaata, joka on suuren osan ajasta veden alla. Tästä – kuten monesta muustakin kirjan piirteestä – on helppo irrottaa monenlaisia tulkintoja. Niin kuin kirjan nimestä: “Toinen paikka” on paitsi vierastalon nimi, mutta Second Place on myös “toinen sija”, toiseksi tai alistetuksi jäämisen kokemus, jonka kanssa kertojamme jatkuvasti kamppailee.

M:n ja L:n välinen suhde onkin kirjan kiperää ydinmehua. L käyttäytyy todella tökerösti ja törkeästi M:ää kohtaan, loukaten tätä julmasti. Kaksikko onkin toisilleen jotenkin aivan vastakkaiset, eivätkä M:n odotukset siitä, miten L tulkitsisi M:ää ja tämän elinympäristöä todellakaan toteudu. Myös sivuhahmot ovat kiinnostavia: M:n tytär Justine ja tämän mies Kurt kelluvat tapahtumien reunalla. Etenkin M:n ja Justinen suhde on vaikea ja mielenkiintoinen. Taustalla on vaikeuksia M:n ja Justinen isän välillä, mutta on ilo havaita äidin ja tyttären välillä lähentymistäkin.

Kirja on kerrottu jollekin Jeffersille; kertoja puhuttelee tätä moneen otteeseen. Se tuntuu hivenen irralliselta, mutta saa selityksensä teoksen taustasta. Kuten kirjassa mainitaan, Cusk on kirjoittanut Toisen paikan omana versionaan Mabel Dodge Luhanin teokselle Lorenzo in Taos. Tämä alkuperäisteos kertoo siitä, kuinka Luhan kutsui kirjailija D. H. Lawrencen vastaavanlaiselle vierailulle kotiinsa.

Lorenzo in Taos oli muodoltaan kirjeromaani, jonka kirjeet oli kirjoitettu runoilija Robinson Jeffersille. Siitä siis Jeffers. En ole Lorenzo in Taosia lukenut; ei liene moni mukaan, eikä se mikään edellytys Toisen paikan lukemiselle olekaan. Epäilemättä kirja kuitenkin avautuisi uusin tavoin peilattuna lähemmin alkuteokseensa. Joitain pinnallisia yhteyksiä on poimittu: myös Mabel Dodge Luhanin puolison nimi oli Tony. M. ja L. ovat samoin helppo tulkita viittauksina Mabeliin ja Lawrenceen, mutta samalla myös etäännyttävinä, ei-yksilöivinä nimikkeinä.

Koin Toisen paikan hieman ristiriitaisin tuntein. Toisaalta Cusk kirjoittaa kiehtovalla tavalla pienestä henkilöjoukostaan ja näiden välisistä jännitteistä, toisaalta kirjassa on väkevä annos tietynlaista teennäisyyttä. “Puhuessaan hän tarkasteli Tonyn kuvaa aivan kuin se olisi esittänyt tuota kokonaisena olemista, jota hän ei kyennyt tai halunnut saavuttaa ja joka siten merkitsi kieroutuneesti epäonnistumista. Tuo valmiina oleminen oli paljastanut hänen oman luonteensa herkeämättömän hajoamisen tai muuntumisen”. M. on taukoamaton ihmissuhteiden ja oman olemisensa analysoija ja pohdiskelija.

Pidemmälti Toinen paikka olisi epäilemättä liian raskasta luettavaa. Cuskin muiden romaanien tapaan se on kuitenkin hyvin napakan mittainen. Kaisa Kattelus on myös tehnyt kelpo työtä suomennoksen kanssa, Cuskin lauseiden parissa onkin varmasti riittänyt työtä ja sommittelua. Hyvin teksti soljuu, vaikka Cuskin lauseet eivät missään nimessä kepeitä tai helppoja olekaan.

Tanssiva karhu -palkinto meni vuonna 2000 Jyrki Kiiskisen kokoelmalle Kun elän. Kokoelma koostuu kahdesta sarjasta. Maisema särkyneen tuulilasin takana kuvaa autoja ja auto-onnettomuuksia, Uneton yö puolestaan valvomista omassa vuoteessa aamuyhdestä seitsemään.

Kiiskisen ilmaisu on rytmiltään napakkaa. Säkeet ovat lyhyitä, enimmäkseen kaksi- tai kolmesanaisia, ja ne on niputettu pääasiassa tiukoiksi kahden tai kolmen säkeen säkeistöiksi. Tämän muotoilun koin ensialkuun vieraannuttavaksi, mutta lukemalla teoksesta löytyy rytmiä, josta saa jotenkuten kiinni. Jäykältä rakenne silti tuntuu.

Joskus runokokoelmien aiheet ovat vaikeaselkoisia. Tällä kertaa näin ei ole. Maisema särkyneen tuulilasin takana on omalla tavallaan selkeä. Tulkinnanvaraa toki riittää. Autoja ja autoilua nämä runot kuitenkin käsittelevät, ja ne liittävät aina auton yhteyteen myös kolarin ja kuolemanvaaran uhan.

Runot kuvaavat hienosti autoiluun liittyvää voiman ja vallan tunnetta. Kuinka metsä on “vihreää hämärää viivaa”, “mielesi pelkkää kaistaa”. Miehistä fetisismiähän tämä on:

Siinä soturin osa: halu hallita
edes itseään, unohtaa hetkeksi,

tarrata kiinni rattiin, puolustaa
omia maita, unia, omia tilejä:

syöksyä kiven läpi, määrätä
orjuuden rajat; nostaa kytkintä,

kiihdyttää lakeus vauhtiin,
maisema virtaa esteettä,

näkymä sulaa, mittaritaulun,
tuulilasin takana hämärtyy.

On helppo lähteä
katsomatta taakseen,
muistamatta

lapsen sanoja,
kestämättä muiden
kuolemaa,

ryömimättä ulos
romusta, josta piti
tulla hauta, jättää

vilkuttamatta,
kun arkku jatkaa
tyhjänä matkaa

kohti vääntyneen
pellin pysyvää
näyttelyä, kohti

lapsen sanajonoja. [–]

Uneton yö

Mutta äkkiä yhteinen kieli kuoli,
koko manner autioitui yhdessä

vuodessa, vaikka rakensin sinne
yhä tehtaita, teitä ja kaupunkeja:

kun katsahdin sinua, näin vain
uurteisen maakuoren, jonka

pinnalta kansa muutti pois, vesi
virtasi kartalta, heijasti tyhjät talot,

piiput, pensaat ja nopeat pilvet,
joiden sisällä vaelsi kuolleiden

eläinten heimo. Et ikinä selittänyt,
kuinka sinusta tuli vieras rotu.

Kielessä ei ollut sanoja, eikä meillä
enää ollut muuta.

Toimittaja Johanna Vehkoon oikeusjuttu on ollut pitkällinen pöyristyksen aihe. Asianomistajan taktinen käräjöinti ja oikeuslaitoksen pilkanteko on jätetty tyystin huomioimatta ja Vehkoolle on väkisin ajettu tuomiota heikoilla perusteilla.

Vehkoon Oikeusjuttu kuvaa tähän asti tapahtunutta Vehkoon näkökulmasta. Teos on täysin yksipuolinen: siinä ei mainita asianomistajaa edes nimeltä. Hyvä niin. Asianomistaja on tässä vuosien varrella riekkunut omaa asiaansa julki aivan riittämiin, nyt on hyvä kuulla myös Vehkoon puoli asiasta.

Vaikka ei sinänsä olisi kiinnostunut Vehkoon kertomuksesta omasta tapauksestaan, Oikeusjuttu on merkittävä teos, sillä se tekee selväksi, miten vinksallaan suomalainen oikeusjärjestelmä on näiden kunnianloukkausjuttujen osalta. Laki on epämääräinen ja sen soveltaminen on aivan kummallista. Samoista lausunnoista voi saada tuomion tai sitten ei; syyttäjät ovat todella epäjohdonmukaisia näissä asioissa. Riippuu siis sattumasta, onko joku tietty lausunto rikollinen vai ei. Minusta olisi aivan kohtuullista, että ihminen voisi tietää toimiessaan, toimiiko lain vastaisesti vai ei.

On myös ilmeistä, että järjestelmässä on systemaattista vikaa. Esimerkiksi naisiin kohdistuvaa uhkailua ja väkivaltapuhetta vähätellään järjestelmällisesti. Internetin naisvihaa ei haluta kitkeä. Työmaa olisi valtava, ymmärrän sen, mutta kun edes ilmeisimpiin, omalla nimellä esitettyihin lausuntoihin ei oikein tahdota puuttua. Sitten kun joku yksityisessä Facebook-päivityksessä kutsuu natsia natsiksi, ollaankin menossa jo korkeimpaan oikeuteen.

Tässä kohtaa on helppo olla Vehkoon kanssa samaa mieltä: jos Vehkoon saama tuomio pitää korkeimmassa oikeudessa asti, syntyy todella vaarallinen, sananvapautta tukahduttava ennakkotapaus. Vehkoo sanoi rumasti, mutta ei pelkästi toisen nimittelystä pitäisi oikeuteen joutua; etenkin, kun nimittely on paikkansapitävää. Jos natseja ja rasisteja ei saa sanoa natseiksi ja rasisteiksi, kuinka yhteiskunnan järjestystä uhkaavaa äärioikeiston nousua voidaan estää?

Tappouhkauksiin, maalittamiseen ja vainoamiseen soisin puututtavan nykyistä herkemmin ja johdonmukaisemmin. Kunnianloukkauksen dekriminalisoimista sietäisi harkita. Tilalle voisi rakentaa jotain, joka suojaa tavallisia ihmisiä tehokkaammin verkon väkivaltaisilta, sananvapautta vaimentavilta öyhöttäjiltä. Oikeuslaitoksen tulisi myös olla nykyistä paremmin selvillä äärioikeiston käyttämistä menetelmistä, kuten ilkivaltaisista oikeusjutuista – joita Vehkoon jutun asianomistaja esimerkiksi on tehtaillut liukuhihnalta.

Myös median vastuu korostuu. Trollien provokaatioiden oikeanlainen käsittely edellyttää tarkkuutta, hyvää media- ja meemilukutaitoa ja huolellista työtä, ja sille nykymediassa ei tunnu olevan hirveästi kysyntää. Tehtävä ei ole helppo, mutta toisinaan trollit pitäisi vain vaieta kuoliaaksi. Kaikkea typerää ölinää ei pidä nostaa otsikoihin, eikä äärioikeiston pidä antaa kontrolloida julkista keskustelua. Toisaalta esimerkiksi kansanedustajien rasismia ja fasismia sietäisi haastaa enemmänkin.

Vehkoon tapaus on surullinen juttu, kun huomioi kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, mitä tästä vuosien mittaiseksi venyneestä prosessista on seurannut. Tätäkin voi huomioida yleisemmällä tasolla: ovatko oikeusprosessit liian pitkiä ja raskaita? Jälleen kerran: monivuotinen, raskas ja kallis oikeusprosessi siitä, että nimittelee jotakuta Facebook-päivityksessä? Missä kohtuus?

Oikeusjuttu on tunteita kuumentava teos, mutta toivoisin kovasti, että mahdollisimman moni toimittaja ja oikeuslaitoksen edustaja ainakin sen lukisi.

Päivitys 11.1.2022: Oikeus toteutui, sillä Korkein oikeus kumosi Vehkoon tuomion. Natsipelleä saa siis sanoa natsipelleksi, kuten oikeus ja kohtuus on.

Anni Sumari voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 1998 tällä runokokoelmalla. Kun olen lukenut voittajia järjestyksessä, Mitta ja määrä asettuu vasten edellistä voittajaa, Mirkka RekolanTaivas päivystää -kokoelmaa. Kuinka erilaisia nämä ovatkaan! Siinä missä Rekola oli aforistisen niukkasanainen, Sumarin runot polveilevat useamman sivun mittaisiksi. Sanoja ei säästellä.

Kokoelma on kuusiosainen. Ensimmäinen osa alkaa pohdinnalla. “Jos joskus kirjoittaisin kirjeen, / jos siis olisi joku, jonka toivoisin saavan minulta kirjeen, / ainakin huomauttaisin olennaisimmasta: / Täällä tapetaan ja nälkiinnytään.” Tällainen olennaisuuksien äärellä olemisen tuntu kokoelmassa säilyy myöhemminkin. Puhe on inhimillisyydestä, ihmisyydestä.

Sumarin kuvasto on rikasta ja mielikuvituksellista. Vaikeaselkoistakin, tai ainakin monenlaisille tulkinnoille avointa ja altista. Runot myös viittailevat milloin minnekin, nimeävät henkilöitä vailla sen suurempaa esittelyä. “Kristoforos oli nainen” pyörittelee syntymisen ja synnyttämisen tematiikkaa eri kanteilta. Tästä runosta pidin.

Vanhemmat loivat minut seurakseen,
mitä siitä pitäisi ajatella?
Jotkut vakavissaan pitävät elämän tarkoituksena
lisääntymistä (kunhan ei yli elintarvikkeiden tuotannon).

Mitta ja määrä

Mikä on ruumis? hän toisti kysymyksen.
Se ei ole kaikki, se on osa.
Ruumis on ajan määrä ja paikan mitta.
Se suhteellistaa vapauden
ja mahdollistaa turhat ja epäoikeutetut tunteet.
Ruumis on päivien ruukuista purkautuva hämärä,
joka vaikeuttaa itseyden oivaltamista.