Mikko Saari

Anni Sumari voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 1998 tällä runokokoelmalla. Kun olen lukenut voittajia järjestyksessä, Mitta ja määrä asettuu vasten edellistä voittajaa, Mirkka RekolanTaivas päivystää -kokoelmaa. Kuinka erilaisia nämä ovatkaan! Siinä missä Rekola oli aforistisen niukkasanainen, Sumarin runot polveilevat useamman sivun mittaisiksi. Sanoja ei säästellä.

Kokoelma on kuusiosainen. Ensimmäinen osa alkaa pohdinnalla. “Jos joskus kirjoittaisin kirjeen, / jos siis olisi joku, jonka toivoisin saavan minulta kirjeen, / ainakin huomauttaisin olennaisimmasta: / Täällä tapetaan ja nälkiinnytään.” Tällainen olennaisuuksien äärellä olemisen tuntu kokoelmassa säilyy myöhemminkin. Puhe on inhimillisyydestä, ihmisyydestä.

Sumarin kuvasto on rikasta ja mielikuvituksellista. Vaikeaselkoistakin, tai ainakin monenlaisille tulkinnoille avointa ja altista. Runot myös viittailevat milloin minnekin, nimeävät henkilöitä vailla sen suurempaa esittelyä. “Kristoforos oli nainen” pyörittelee syntymisen ja synnyttämisen tematiikkaa eri kanteilta. Tästä runosta pidin.

Vanhemmat loivat minut seurakseen,
mitä siitä pitäisi ajatella?
Jotkut vakavissaan pitävät elämän tarkoituksena
lisääntymistä (kunhan ei yli elintarvikkeiden tuotannon).

Mitta ja määrä

Mikä on ruumis? hän toisti kysymyksen.
Se ei ole kaikki, se on osa.
Ruumis on ajan määrä ja paikan mitta.
Se suhteellistaa vapauden
ja mahdollistaa turhat ja epäoikeutetut tunteet.
Ruumis on päivien ruukuista purkautuva hämärä,
joka vaikeuttaa itseyden oivaltamista.

Olen hieman myöhäisherännäinen, mitä Helen Macdonaldiin tulee. Luin Macdonaldin vuonna 2015 ilmestyneen ja monesti palkitun esikoisteoksen H niin kuin haukka alkuvuodesta. Se teki sen verran suuren vaikutuksen, että uutuus Iltalentoja piti ehdottomasti lukea.

Uusi kirja on lavea esseekokoelma, joka koostuu yli 40 kirjoituksesta. Kun teoksella on kuitenkin mittaa vain kolmisensataa sivua, osa teksteistä on aika lyhyitä ja muistuttaa enemmän kolumneja. Lehtijuttuja nämä pääosin ovatkin, osa lyhyempiä ja osa sitten pidempiä ja perusteellisempia. Kokonaisuus on kuitenkin varsin tasapainoinen, mitä nyt jonkin verran on toistoa havaittavissa.

Macdonald itse kuvailee kokoelmaa eräänlaiseksi Wunderkammeriksi, joka on täynnä outoja asioita ja pohdintaa ihmeen olemuksesta. Kaikki kirjoitukset käsittelevät tavalla tai toisella ihmisen ja luonnon suhdetta ja erityisessa asemassa ovat linnut ja englantilainen näkökulma ylipäänsä.

Kokoelmaan mahtuu monta todella mielenkiintoista kirjoitusta. Nostan tässä nyt esiin joitain suosikkejani. “Joutsenten laskenta” kertoo, kuinka Macdonald osallistui eräänä kesänä Thamesin joutsenten laskentaan. Se on seremonia, jossa lasketaan Thamesin yläjuoksun joutsenet ja merkitään, mitkä linnuista kuuluvat kuningattarelle ja mitkä puolestaan viininmyyjien ja värjärien killoille. Tähän englantilaiseen perinteeseen kytkeytyy oivallisesti Brexit-äänestys ja brittiläinen nationalismi: aikoinaan huhuttiin juutalaisten uhkaavan kruunun joutsenia, nykyään roskalehdet tiedottavat maahanmuuttajien grillaavan joutsenia.

“Kasvattikäki” kertoo paitsi käestä, myös kansakunnan puolustuksen ja vakoilun yhteyksistä lintujen tarkkailuun ja käkiin. Mielenkiintoinen yhteys löytyy miehestä nimeltä Maxwell Knight, jonka kirjoittaman kirjan A Cuckoo in the House Macdonald luki lapsena. Siinä Knight kertoo käenpoikasen kasvattamisesta. Kirja saa kuitenkin uusia sävyjä kun oivaltaa, että Knight on James Bondin M:n esikuva, brittiläisen MI5-tiedusteluorganisaation upseeri, joka johti vastavakoilua. Samaa tematiikkaa haudutellaan kolmen peräkkäisen kirjoituksen verran.

Nimiteksti, “Iltalentoja”, kertoo tervapääskyistä. Tervapääsky on yksi kiinnostavimmista linnuista, koska se viettää lähes koko elämänsä lennossa. Kun tervapääskyn poikanen lähtee ensimmäisen kerran pesästä, se ei sen jälkeen kosketa maata muutamaan vuoteen. Pesätarpeetkin linnut keräävät ilmasta.

“Oireellista” kuvaa migreeniä, josta Macdonald kärsii. Migreenikohtauksia edeltävät aina tietyt oireet. Vaikka oireet ovat tutut ja Macdonaldin on helppo luetella ne, päänsärkykohtaukset tulevat sittenkin aina yllätyksenä. Miksi Macdonaldin on mahdotonta huomata olevansa keskellä migreenikohtauksen esioireita? Tämä kytkeytyy tyylikkäästi nykyiseen ilmastohätätilaamme. Olemme keskellä irrallisilta vaikuttavia oireita, joita vain kieltäydymme näkemästä, vaikka tiedämme olevamme pulassa. Kirjoitus loppuu kuitenkin toiveikkaasti:

Samoin kuin migreenin vaivaamien aivojen rakenteita voi muuttaa, vaikka emme olisikaan uskoa sitä todeksi, voidaan myös maailman rakenteita muuttaa, vaikka se tuntuukin olevan täysin riippuvainen fossiilisista polttoaineista ja loputtomasta talouskasvusta. Voimme tarttua toimiin, jotka tuntuvat mahdottomilta ja hyödyttömiltä, mutta jotka ovat juuri sitä, mitä nyt ehdottomasti tarvitaan.

Raamatun kertomus Nooan arkista on ajatuksia herättävä. On ilmeistä, että Raamattuun kirjattu tarina ei sellaisenaan voi pitää paikkaansa, se on yksinkertaisesti mahdoton. Toisaalta tuntuisi luontevalta, että jotain todellisuuspohjaa tapahtumilla kuitenkin on, sen verran monessa mytologiassa vastaava vedenpaisumustarina esiintyy. Raamatun tarinakin on jokseenkin sama kuin Gilgameš-eepoksessa esiintyvä Utnapishtimin tarina, monia yksityiskohtia myöten.

Lähemmällä tarkastelulla on myös selvää, että Genesiksessä kuvattu Vedenpaisumus-tarina on itse asiassa kaksi eri kertomusta, jotka ovat nivoutuneet toisiinsa. 1. Mooseksen kirjan seitsemännen luvun 17. jakeessa kerrotaan vedenpaisumuksen tulevan 40 päiväksi maan päälle – mutta heti seitsemän jaetta myöhemmin sanotaan, että vedenpaisumus kesti 150 päivää. Samoin sanotaan ja yleisesti tiedetään, että kaikkia eläimiä oli arkissa yksi pari – mutta itse asiassa luvun alussa sanotaan, että uhrikelpoisia karjaeläimiä ja taivaan lintuja piti ottaa mukaan seitsemän paria.

Tätä epäselvyyttä on toki tutkittu. Gilgameš-eepokseen nojaava osuus on Jahvisti-lähteiden mukaista, Tooran vanhinta ainesta; toinen osuus taas on tuoreinta Tooraa, Pappiskirjan ainesta. Uusi testamentti tiedetään erinäisistä lähteistä rakennetuksi; samoin on Tooran laita.

Tästä pitkällisestä johdannosta päästään Iiro Küttnerin käsikirjoittamaan ja Ville Tietäväisen piirtämään Harvennus-sarjakuvaan. Se on peräisin ihmetyksestä tämän saman kysymyksen äärellä ja esittää yhden teorian siitä, mistä tässä kaikessa voisi olla kyse.

Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat kolmelle eri aikatasolle. Ensinnäkin on noin vuonna 2800 eaa. elänyt Nooa, joka saa Jumalalta (tarkalleen ottaen Jahven puolisolta Ašeralta, johon israelilaiset uskoivat ennen pakkosiirtolaisuuden aikaa) käskyn rakentaa arkki. Tehtävä on pyhä, mutta kuten kuka tahansa rakennusprojekteja tehnyt tietää, valtava työmaa tuo valtavan työmaan logistiset ongelmat. Rahoituksen järjestämisessä ja työmaalle tunkevissa eläintietäjissä on oma silmäniskunsa nykypäivän suuntaan.

Toiseksi on 450 eaa. Jerusalemin temppeliin sijoittuva kerros, jossa Esra saapuu Jerusalemiin Persian kuninkaan Artakserkseksen valtuutuksella jälleenrakentamaan temppeliä ja säätämään lakia. Esra vanhoja juutalaisten kirjakääröjä poltetaan roviolla, jotta saadaan raivattua tilaa uudelle, siistimmälle juutalaisten historialle. Tästä siivosta historiasta on poistettu turhat rönsyt ja harhaoppisuudet ja tuloksena on meidän tuntemamme Toora. Kaikkia kääröjä ei kuitenkaan saada kovasta yrityksestä huolimatta tuhottua.

Vuonna 2021 saksalainen kielitieteilijä Elke Greiss on päässyt tuhoamatta jääneen käärön jäljille. Araratvuorelta ei löydy arkkia, mutta löytyy käärö, josta paljastuu tuhansia vuosia vanha salaisuus, jolla voi olla suuri merkitys ihmiskunnalle. Jakso on paitsi kiehtovaa tutkimustyötä, myös tylyä piikittelyä yliopistot vallanneelle bisnesajattelulle – jonka hedelmiä tuntuu nykyään saavan lukea Aamulehdestäkin harva se päivä, ikävä kyllä. Jos totuuksia harvennettiin kovalla kädellä Esran aikana, Küttner ja Tietäväinen haluavat sanoa, että samaa tapahtuu kyllä tänäkin päivänä. Rinnastukset Nooan ajan ja nykyajan välillä ovat herkullisia.

Käsikirjoitus on kiehtova ja toteutuskin on upea. Se ei ole yllätys, onhan Tietäväinen merkittävä sarjakuvataiteilija. Tekniikaksi on valittu rasvaliitu, jota en ole juuri sarjakuvissa nähnyt käytettävän. Lopputulos on kiehtovan näköistä. Tietäväisen ihmishahmot ovat taitavasti kuvattuja ja ilmeikkäitä, ja kaikki puitteet ovat mietittyjä ja hyvin aseteltuja. Historian oppaaksi on saatu Helsingin yliopiston Vanhan testamentin eksegetiikan lehtori Kirsi Valkama. Tavoitteena on ollut realistinen historian kuvaus.

Ennen kaikkea Harvennus on todella jännittävä tarina. Sitä lukee mielenkiinnolla ja palaen halusta saada selville, mistä on kyse. Mukana on ripaus ihmettä ja loppu on sopivan monitulkintainen ja avoin mahdollisuuksille. Siinä sivussa Harvennus kommentoi purevalla satiirilla nykyaikaa ja ihmisluontoa. Eipä voi kuin ihailla tekijöiden osaamista!

Mirkka Rekolan (1931–2014) runokokoelma Taivas päivystää on runoilijan myöhäistä tuotantoa, ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman jälkeen. Se palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1997 ja siksi se on nyt minunkin käsissäni.

Rekola oli nimenä tutuimmasta päästä Tanssiva karhu -voittajia; vaikka en ole runoutta juuri seurannut, Rekolan toki tiesin ja osasin odottaa korkealaatuista runoutta. Rekolan tyyli on ainakin tässä kokoelmassa lähes aforistisen napakka; lauseet ovat hiottuja, eikä niissä ole ylimääräistä. Kauniita ne ovat, se on selvää.

Teemoina kokoelmasta nousevat esiin ajan ja paikan kysymykset, mutta myös menetys ja huojuminen sen lähistöllä. Tämä runo tuntuisi antavan suuntaviivoja tulkinnoille:

Hissi on pysähtynyt johonkin kerrokseen,
soittokellon patterit lopussa.
Seinäkello aina vain puoli kolme,
äänikasetti pyörimässä tyhjää.
Äiti, yli yhdeksänkymmenen,
tuntee horjuvansa omituisessa tilassa.
“Näinköhän sitten ihmiset
vain huojuvat toisiin maailmoihin”, hän sanoo.
Ja minä yritän tukea häntä.
Näyttää vain siltä että yhä olemme täällä.

Taivas päivystää

Molly Gray on hienon hotellin huonesiivooja. Hän on enimmäkseen täysin näkymätön tyyppi, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. No, ei Molly ihan tavallinen siivooja ole: hän rakastaa työtään ja tekee sitä paremmin kuin kukaan muu hotellissa, minkä kyllä asiakkaatkin huomaavat.

Molly on myös neuroepätyypillinen ja vaikuttaa olevan autismin kirjolla, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan (hän on “erityinen”). Mollylla on esimerkiksi hyvin kirjaimellinen suhtautuminen asioihin, ja hänen on vaikea tulkita muita ihmisiä oikein. Molly elää pientä elämää mummonsa kanssa, kunnes mummo eräänä päivänä kuolee ja Molly jää yksin.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun Molly siivoaa totuttuun tapaan hotellissa paljon asuvan liikemiehen herra Blackin sviittiä ja löytää sviitistä herra Blackin makaamassa elottomana lattialla. Käy ilmi, että asiassa on syytä epäillä henkirikosta, mutta kuka on syyllinen? Onko se kenties Giselle Black, herra Blackin nuori toinen vaimo, jota monet pitävät onnenonkijana? Tapahtuvat saavat Mollyn kannalta epämiellyttäviä käänteitä, jotka kääntävät epäilyksiä myös Mollyn suuntaan.

Takakansi mainostaa Huonesiivoojaa “suljetun paikan murhamysteerinä”, mutta sitä tämä ei kyllä ole, eikä sellaista tästä kannata odottaa. Ei tässä pääse arvuuttelemaan, kuinka rikos on voitu tehdä; herra Blackin kuolemassa ei ole mitään sillä tavalla salaperäistä. Mysteeri nousee lähinnä siitä, että Molly on ollut alkuun kovin sinisilmäinen ja helposti johdateltavissa. Lukijalle käy nopeammin ilmi, ketkä kaikki tarinan roistoja oikein ovatkaan.

Juoni ei ole Huonesiivoojan ykkösvahvuuksia. Siinä on suorastaan hölmöjä käänteitä, kun Molly apulaisineen juonii tarinan kelmejä kaltereiden taakse. Pari yllättävää ja kiinnostavaa kohtaa siinä kuitenkin on. Ihan kaikkea kirjan rakenteesta en kovin hienosti koottuna pitänyt, osa on kovin helppoa ja ilmeistä. Tämä ei siis todellakaan ole mikään timanttinen murhamysteeri, eikä kannata esimerkiksi odottaa Mollyn ratkovan murhaa, niinkuin kustantamon kuvauksesta voisi luulla.

Parasta kirjassa on kuitenkin Molly. Päähenkilön sympaattisuus kantaa tätä kirjaa alusta loppuun. Mollyssä on paljon samaa kuin Lähikaupan nainen -kirjan Keikossa, joka on myös autismin kirjolle asettuva päähenkilö vaatimattomana pidetyssä työssä, jonka selkeät säännöt ja käytösmallit antavat tarvittua apua ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemiseen. Mollyn persoonallisuus on hurmaava. Ei tarvitse kuin katsella kirjan GoodReadsissa runsain mitoin saamia viiden tähden arvioita, joissa kautta linjan rakastetaan Mollya. Elokuvakin on luvassa, päärooliin on jo nimetty Florence Pugh.

Esikoiskirjailija Nita Prose on kanadalaisen Simon & Schuster -kustantamon varatoimitusjohtaja ja kustannuspäällikkö Nita Provonost, jolla on takanaan pitkä ura kirja-alalla. Kokemus näkyy: Huonesiivooja on varmaotteista työtä ja juonen satunnaisista outouksista huolimatta sujuvasti kirjoitettu ja helposti etenevä kirja. Suomentaja Katariina Kallio on myös tehnyt kelpo työtä.

Sain Bazarilta pyytämättä ja yllätyksenä ennakkokappaleen kirjasta. Huonesiivooja ilmestyy 24.1.2022.

Bo Carpelan (1926–2011) oli maineikas ja moneen kertaan palkittu suomenruotsalainen kirjailija. Omalle lukulistalleni Carpelan päätyi Tanssiva karhu -palkinnon myötä: kokoelma I det sedda voitti palkinnon vuonna 1996. Kokoelmaa ei ole suomennettu sellaisenaan, mutta tästä valikoimasta se löytyy ainakin osittain.

Vaan on tässä muutakin, runoutta 17 vuoden ajalta. Kokoelman avaa Marginalia till grekisk och romersk diktning vuodelta 1984, eli reunamerkintöjä kreikkalaiseen ja roomalaiseen runouteen. Tuomas Anhavan suomentama kokoelma on täynnä hyvin tiivistä, aforistista ilmaisua. Jos tuntisi alkuteoksia, osaisi ehkä yhdistää Carpelanin ajatuksia niihin, mutta toimii tämä näinkin.

“Käyn sisään mykkään pimeään”,
kirjoitti runoilija.
No such luck, miettivät kollegat.

Vuodet, kuin lehdet

År som löv

Taivaan maalari

Måla himlen

Kaarina Helakisan

Nähdyssä

I det sedda

Suru unilla vihmottu
metsä poissa kaukana
peltojen aava pimeä
käyttämättömät arvoitukset
ja tienvieressä
kataja, sen taivaansininen väri

Namnet på tavlan Klee målade

Kleen taulun nimi

Jaakko Anhavan

Paul Kleen

Pentti Saaritsan

Silmänräpäyksen tuhat vuodenaikaa

Ögonblickets tusen årstider

Pullopostissa
asumattomalta saarelta
nuhruinen lappu
jossa kysytään synonyymejä
sanalle “yksin”

Jo edellisen arvioimani Satu Taskisen romaanin, Katedraalin, kohdalla nousi mielleyhtymiä Thomas Bernhardin suuntaan, eikä se johdu vain Taskisen kirjojen itävaltalaisuudesta. Esikoisteos Täydellinen paisti on myös varsin bernhardilainen romaani, täynnä tajunnanvirtaa, vimmaa ja epämiellyttäviä ihmisiä.

Taru Korhonen asuu Wienissä itävaltalaisen miehensä kanssa. Luvassa on suuri päivä, sillä anoppi ja käly ovat tulossa pyhäinpäivän vierailulle. Taru valmistaa ruoaksi knöödeleitä ja sianpaistia ja kun päivällistä tarjoillaan anopille, on selvää, että sianpaistin on oltava täydellistä. Harmillisesti reseptin kanssa on kaikenlaista vaikeutta. Onneksi on alakerran naapuri, eläköitynyt näyttelijä Frau Berger, jolta voi käydä kysymässä neuvoa. Mutta saako sitä?

Vaikeudet sianpaistin kanssa ovat sitä paitsi vain alkua. Tuntuu itse asiassa, että elämässä ei muuta olekaan kuin vaikeuksia. Itävaltalaisen miehen kanssa on ymmärrysongelmia, työhuolet painavat Tarun mieltä, rouva Berger käyttäytyy kummallisesti, anoppi ja käly ovat aivan mahdottomia...

Täydellinen paisti kuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Anoppi, joka kyselee, että onkos se Suomi nyt lopultakaan EU-maa; kaikki se itävaltalaisuus, jota on työlästä ymmärtää ja jonka sekaan on vaikea solahtaa. Taru yrittää toimia oikein ja tehdä asiat niin kuin pitää, mutta lopulta joutuu vain pyristelemään selviytyäkseen hetkestä seuraavaan ilman uusia katastrofeja – mutta jostain niitä vain nousee.

Täydellinen paisti on huomattavasti sivumääräänsä raskaampi teos. Se vain vyöryy niskaan sivu toisensa jälkeen, tarjoamatta lepotaukoja tai hetkiä hengähtää. Taru on raskas ihminen, joka suhtautuu itsekin melkoisella vihamielisyydellä miehen sukulaisiin. Esimerkiksi ylipainoinen Marie-Louise saa niskaansa Tarun suunnalta sellaista läskivihaa, että nyt kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen se tuntuu jo vähän kummastuttavalta. Tarua toisaalta säälii ja ymmärtää, toisaalta tekisi mieli ravistella. Kuulunee asiaan.

Runoilija Lauri Otonkoski on toistaiseksi Helena Sinervon lisäksi ainoa, joka on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon useammin kuin kerran. Ensimmäinen voitto tuli tällä Otonkosken neljännellä runokokoelmalla vuonna 1996.

Musta oli valkoinen on matkapäiväkirja: alkulehdet kertovat, että se on kirjoitettu Grassinassa, Toscanassa, syksyllä 1994. Ilman tätä mainintaakin olisi ollut vaivatta pääteltävissä, että ulkomailla on oltu. “Tämän päivän sensaatio on se, / että siinä missä pohjoinen Eurooppa on holvi, / ja eteläinen kupoli, / on Suomi pikemminkin töllin oloinen.”

Kokoelma päättyy runoon “Mun lapsille”, kirjeeseen runoilijan lapsille, ja sen kolmeentoista jälkikirjoitukseen. Ilman tätä, kokoelma olisi tuntunut vähän keskinkertaiselta. Ihan kivalta, hyviä hetkiä kyllä, mutta yleisvaikutelma vähän huoneenlämpöinen. Kirje piristi. Se kertoo tapahtumista Italiassa, kaipauksesta (“Minä kaipaan teitä niin kuin puu kaipaa lastujaan”). Kotiin on ikävä, vaikka maailmallakin viihtyy.

Luumupuun vieressä kyyhkyslakka,
ikuinen kotiinpaluun vietti,
minulle vähän vieras, vähän,
vain vähän.

Musta oli valkoinen

Niin varhain niin kiire, kuin synonyymi olisi syntynyt
ennen sanaa, aamun valaistua
jalkoihini sopivat jäljet
eilisestä tähän ympärillä kulkevaan hetkeen,

ja vain sanomalla
huomenta
suljet keuhkojen alle lippaaseen liian monta
hiljaisuudessa tuijottavaa tarkoitusta.

Suomenruotsalainen Eva-Stina Byggmästar tuli eteeni Tanssiva karhu -palkinnon voittajien listalta. Vuonna 1995 toinen palkinnon voittajista oli Byggmästarin kokoelma Framåt i blått. Sitä en käsiini saanut, Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmat ovat ruotsinkielisen runouden osalta kapeat, mutta onneksi on tämä Hannimari Heinon toimittama ja suomentama valikoima Byggmästarin tuotannosta, jossa tuostakin palkitusta kokoelmasta on runoja.

Mutta jättipä kylmäksi! Byggmästar leikittelee kielellä, luo uusia yhdyssanoja, rikkoo syntaksia, mutta samalla merkitykset lipeävät minun käsistäni tavalla, joka ei miellytä. “Mitä on rikkaruoho, mitä mikäkin on ennen kuin tunnetaan / sen vaikutus”, kysyy Byggmästar, enkä minä oikeastaan osaa vastata. Otetaan esimerkki:

Pöksyistä. hep.
motto, katkoa
niistä hontelo lannehanka tai tukala aitaus.

Ylämaanlikka.
ei tuuliajoa. Pikku Tuuli.

Jänöjussi joka nukkuu riippumaton lenkissä. kirjoitustapa
pallopompulle eikä ole mitään mistä tulee nolla -

Kerran oli kuussa metsiä, virtoja
ja meri, ovat ne siellä vieläkin -
kuolema on vain se neula joka
aukaisee silmän niin että viimein
voit nähdä, valon
jossa me elimme.

Maailmassa on vähänlaisesti aineita, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin öljy. Öljyn merkityksen laajuutta ei välttämättä ymmärräkään, sillä se ulottuu tuntuvasti laajemmalle kuin bensiinin ja muovin kaltaisiin sinänsä tärkeisiin öljynjalostustuotteisiin. Vaikkapa suuri osa maataloudesta perustuu öljyn käyttämiseen. Niinpä öljy on mitä oivallisin aihe kirjalle.

Emma Puikkonen kertoo öljystä kolmen naisen kautta. Alankomaalainen Lotte Teer näkee lapsena 1970-luvun alussa öljykriisin seuraukset Amsterdamissa: autottomat sunnuntait ja pyöräilyinfrastruktuurin rakentamisen. Lotte itse päätyy työskentelemään öljy-yhtiö Shellille ja nousee vuosien saatossa merkittävään asemaan Shellin ilmastotyössä.

Ida Tarbell näkee lapsena 1860-luvulla öljybuumin seuraukset kotiseudullaan Pennsylvaniassa. Maasta suihkuava musta kulta on kaikkien mielessä, kunnes lopulta kaikki öljy on yhden miehen hallinnassa. Tarbellista tulee toimittaja, yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista, joka päätyy kirjoittamaan pitkän artikkelisarjan Standard Oil Companystä ja John D. Rockefellerin bisneskäytännöistä.

Norjalainen Astrid Fuglesang on lapsesta asti haaveillut öljynporauslautoista. Vuonna 2028 kuvataan, miten Astrid onnistuu nousemaan luvatta porauslautalle. Astrid on 2020-luvun ilmastoaktivisti, jonka toimet herättävät uudenlaista vallankumousta nuorten keskuudessa.

Puikkonen kuljettaa kolmea näkökulmaansa taitavasti eteenpäin. Öljy nivoutuu näihin kaikkiin perinpohjaisesti. Musta peili onnistuu melko tiiviissä mitassa kertomaan sekä öljyn ja ilmastonmuutoksen historiasta, öljy-yhtiöiden näkökulmasta, henkilökohtaisesta aktivismista että tutkivan journalismin synnystä. Tämä on oikein sujuva ja siinä sivussa sivistävä romaani.

Ennen Tanssiva karhu -projektiani Pentti Holappa oli lähinnä nimenä tuttu Ystävän muotokuvan Finlandia-palkinnon myötä. Ankkuripaikka on Holapan 14. runokokoelma ja ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman Narri peilisalissa (1950) jälkeen, osana Holapan tuottoisampaa myöhäiskautta.

Runokirjojen takakannet kertovat harvemmin mitään kovin yksityiskohtaista; tästä löytyy sentään luonnehdinta, jonka mukaan “tummasävyisessä yön ja kuoleman runoteoksessa maailma näyttäytyy kylmänä, sattumanvaraisena paikkana, jossa lohtua on niukalti”. Mikäköhän runoilijan on tällaiseen synkkyyteen ajanut? Toki Holappa oli kokoelman ilmestyessä yli 60-vuotias, eli menetyksiä ja hyvästejä on varmasti jo osunut kohdalle (“Toistaiseksi vanhenen liukumalla enkä huomaa sitä itse”).

Ehkä tämä kaikki yö ja kuolema jätti minutkin kylmäksi, sillä kokoelma ei nyt ihan onnistunut puhuttelemaan minua. Muutama koskettava kohta kuitenkin löytyi ja tuli muistilapuilla merkityiksi. Nimiruno “Ankkuripaikka” on yksi niistä. “Asiat tapahtuvat selityksiä pyytämättä, nokkakolareissa / tehdään ruumiita ja lohdutusta anotaan. Se on elämää.”, mutta lopulta “[...] Taivas on sekin tyhjä, / tähdet koristeita. Myrskyn silmässä avautuu ankkuripaikka, / pelkkä olemassaolo, ihme.”

Tällaista pientä toivonpilkahtelua kaiken synkkyyden keskellä onneksi on. Kuten tämäkin, “Nyt olen”-runosta: “Meri on tyyni tänä yönä. Kuolema ei tietääkseni / uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy”. Kuolemaa henkivä kuvastokin on kaunista. Kokonaisuudesta jää kuitenkin etäinen olo.

Opettelen puhumaan vaikenemalla.
Rantakallio on toistanut yhtä lausetta
kaksikymmentätuhatta vuotta: Olen.

Tästä lähtee matka Tanssiva karhu -palkitun runouden pariin. Ensimmäisenä palkinnon voitti runoilija Sirkka Turkka, vuonna 1994 jo valtaosan tuotannostaan julkaissut, pariin otteeseen Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja kertaalleen Finlandialla palkittu runoilija.

Kokoelma kulkee monenlaisissa maisemissa. Kotoisemmista oloista, koirien, hevosten ja metsästyksen parista, liu'utaan Dubliniin, sieltä Iowaan, tekstiin lipuu englantia enemmän ja enemmän, kunnes runot ovat kokonaan englanniksi. Lopuksi palataan suomeen, mutta ympäristönä on Palestiina ja Israel. “Armeijaa pistoolit lonkalla tiukkana / kuin tulppaanit, ammuksia enemmän kuin / lapsia ja lapsia on paljon. / Se on vähän kuin day in, day out.”

Englanninkieliset tekstit eivät minua puhuttele oikeastaan millään tapaa, ne liukuvat ohitse jälkiä jättämättä. Onneksi niitä on lyhyelti ja kokoelman pääpaino on muualla. Kannessa on oranssi vaahteranlehti, ollaan siis syksyssä. Tunnelma onkin jotenkin syksyisen surullinen, talvisen luminen (“Sataa lunta, kulunutta käärinliinan vertausta.”), väreillen menetystä ja alakuloa.

Onhan tämä Turkan teksti iskevimmillään todella puhuttelevaa ja pysäyttävää:

Minun on kylmä tässä maailmassa,
josta sinä vedit kynäsi ja kamppeesi pois,
menit itse edelläsi, yöhön,
kuin palava soihtu.
Sinä toivoit mustaa yötä, ja kokonaan mustaa
hevosta, kannusta sitä nyt päin pimeää.
Kun metsä on lumesta sekaisin,
sinun pääsi ihan hyvin sekaisin
ja niin täynnä kaunista pimeää.

Voi kuule yksinäisyys huokaa...

Oivallisen Elämisen hinta -teoksen jälkeen halusin tutustua Deborah Levyn romaaneihinkin. Valinta oli helppo: ainoa suomennos on toistaiseksi Fabriikin julkaisema ja Laura Vesannon suomentama pienoisromaani Uiden kotiin.

Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Ranskaan vuoteen 1994. Kuuluisa englantilainen runoilija Joe Jacobs viettää perheensä ja ystäväpariskunnan kanssa lomaa huvilalla. Eräänä lauantaina huvilan uima-altaassa kelluu alaston nainen. Oletettu ruumis paljastuukin uimariksi, joka esittäytyy Kitty Finchiksi. Kitty selittää jotain sekaannuksesta huvilan vuokrapäivissä ja sanoo poistuvansa hotelliin, mutta Joen vaimo Isabel kutsuu Kittyn asumaan huvilalla.

Uiden kotiin kuvaa keskiluokkaista keski-iän kriiseilyä. Runoilija Jacobsilla on valmiiksi vähän erikoinen parisuhde, Isabel on sotakirjeenvaihtaja ja siksi usein poissa perheensä luota, joten isä ja teini-ikäinen tytär Nina ovat pitkälti keskenään. Ystäväpariskunta Laura ja Mitchell pyörittävät Eustonissa kauppaa, joka myy antiikkisia aseita ja afrikkalaisia koruja. Heillä on omat ongelmansa ja Laura varsinkin on lähtökohtaisesti huomattavan nihkeä Kittyä kohtaan.

Aihe voisi olla lattea, mutta Deborah Levy katselee sitä hyvin vinolla katseella. Kitty on vakiintuneita kuvioita rikkova elementti, joka näkee ihmisten läpi. Huvilan asukkaat joutuvat kohtaamaan salaisuudet, joita haluaisivat pitää itseltäänkin. Nizzan kuumat kesäpäivät osoittautuvat huuruisiksi ja täynnä yllättävää uhan tuntua, häiritseviä aukkoja kerronnassa ja monenlaisia epävarmuuksia.

Levy on piirtänyt sivumääräisesti kovin lyhyeen tarinaan selvät, mielenkiintoiset hahmot, joilla on omat motiivinsa, salaisuutensa ja juonensa. Kiehtova, vähän vaikea kirja, mutta kallistuu kyllä vahvasti “kannatti lukea”-puolelle.

Kun nyt olen runouden pariin sukeltanut, joudun valitsemaan vähän sokkona kirjastojen tarjonnasta. Tunnen varsinkin nykyrunoilijoita perin kehnosti, joten luettavaa valitsen milloin milläkin perusteella. Pölyn historia tarttui haaviin nimensä ja kauniiden kansiensa vuoksi. Jenny Saarelle (ei sukua) kiitos siis tästä!

Pölyn historia on proosarunoutta, jossa sukelletaan saviseen maailmaan. “Siinä maailmassa kaikki oli rakennettu savesta: pilvenpiirtäjät, henkilöautot, sähköpylväät, flora ja fauna. Tietenkin myös museot eohippusineen ja hippidioineen, tietoliikenne ja höyry. Höyry halusi olla höyryä, mutta oli savea.” Tämä savimaailman kuvaus iskee ja kiehtoo. “Ja esineet liikkuivat kuin taikuuden voimalla. Jos ja kun niitä oli. Taikuutta takuulla oli.”

Enää ei kuitenkaan olla savimaailmassa. Maailmaan ilmaantuu lumpunkerääjä, joka livahtaa kuin neulansilmästä paperimaailmaan (“joka oli sellainen, jollaiseksi se kuvaillaan”). Paperimaailmasta siirrytään hämärin tavoin asfalttimaailmaan ja sieltä öljymaailmaan, kankaiden maailmaan ja rautakauteen. Antsalo tunnustelee erilaisten ainesten materiaalisuutta.

Antsalolla on oma hilpeytensä. Hevosten maailmassa kerrotaan, miten “Vuonna 1768 hevoset keksivät sirkuksen, koska ne eivät halunneet laukata suoraan eteenpäin.” Näinhän se sirkuksen keksiminen varmasti menikin! Pölyn historia taipuu myös teollistumisen kritiikiksi ja lopulta uppoaa pölyyn, jota sataa avaruudestakin meidän päällemme tonneittain joka päivä.

Pidän Antsalon huomioista ja muotoiluista. “Heillä on aikaa niin kuin kuparia, jostain kumman syystä kuparia, vaikka myös pronssia ja rautaa voisi olla.” Paikoin Pölyn historia on hivenen vaikeaselkoinen ja leijailee vähän sekaviin suuntiin, mutta joku riittävän kantava lanka tämän kaiken läpi sittenkin kulkee.

Tässä soi pölyn tunnussävelmä: tuuli ei ole koskaan näkymätön, se puhaltaa lävitseni sulkasatoja, hyönteisiä ja hämähäkkejä, joita huvittaa lentää kunnes sopiva historia sattuu kohdalle. En minä ole kukaan pysäyttämään niitä, se tunne, vaikka en tiedä kenen tunne se on.

Alice Munro on yksi Kanadan kansallisaarteita, äärimmäisen luotettava kirjailija, jonka novellikokoelmista tietää aina, mitä saa: vähäeleisiä kertomuksia, joiden juoni on toissijaista ja pääosassa on jonkinlainen oivallus. Tässä Munroa on verrattu Tšehoviin. Munro kirjoittaa kuitenkin lähes yksinomaan naisnäkökulmasta.

Kuten aina, tässäkin novellikokoelmassa ollaan vankasti Ontariossa. Varhaisimmat tarinat sijoittuvat 1800-luvun puolelle, tuoreimmat sen verran pitkälle 1900-luvulle, että uudelleenkouluttautuminen tietokonemyyjäksi on ajankohtaista. Novellit nivoutuvat osin toisiinsa, monet niistä sijoittuvat Carstairsiin kaupunkiin ja niissä esiintyy samoja henkilöitä. Kokoelman kantavana teemana on rakkaus ja sen vaikutukset ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa “Tuulentupia” pääosassa on Louisa, joka työskentelee Carstairsin kirjastonhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän saa kirjeen haavoittuneelta sotilaalta, Jack Agnew'lta, joka asioi kirjastossa ennen päätymistään sotaan. Kirjastonhoitaja oli jäänyt Agnew'n mieleen, joten hän kirjoittaa tälle, Louisa vastaa ja näin alkaa jonkinlainen kirjeromanssi. Pari vuotta myöhemmin sodan jälkeen Louisa, joka edelleen asuu Kauppahotellissa, kertoo toiselle hotellivieraalle tarinaa siitä, mitä sodan loputtua tapahtui, kun sotilas palasi takaisin Carstairsiin – ja meni naimisiin aivan toisen naisen kanssa. Tarinaan palataan vielä parilla eri aikatasolla ja eri näkökulmista, ja juuri se Munrossa onkin niin ihastuttavaa.

Tarinoissa kiehtoo myös niiden epämääräisyys. Kaikkea ei todellakaan kerrota sellaisenaan, juuri niinkuin se tapahtui. Selvimmin tämä näyttäytyy “Albanialainen neitsyt”-novellissa, jossa kerrotaan tarinaa Albaniassa syrjäseuduilla matkaillessaan ryöstetyksi tulleesta naisesta, joka päätyy asumaan pieneen albanialaiskylään. Tätä tarinaa kertoo Carstairsissa kirjakaupan pitäjälle omaperäinen Charlotta. Tapahtuuko tarina todella Albaniassa? Sitä lukija ei lopulta voi tietää.

Alice Munro on todella taitava rakentamaan novellejaan. Tarinat ovat helppolukuista tekstiä, liikkuvat enimmäkseen hyvin pienissä, arkisissa ja kotoisissa ympyröissä, eivätkä sinänsä kerro oikein mistään – mutta samalla ne ovat täynnä herkullisia merkityksiä. Kuten Hannu Sinisalo Kirjavinkit.fi:n arviossaan osuvasti sanoo: “Munron tarinat ovat hyvin hienovaraisia, eikä tarinan tärkein käänne ole varmastikaan kaikkien lukijoiden mielestä samassa kohdassa.”

Keltaisen kirjaston kirjojen kansiliepeissä on usein vähän tarpeettomankin pitkät ja perusteelliset juonitiivistelmät. Tällä kertaa ei ole sitä huolta, että tiivistelmä paljastaisi liikaa kirjan sisällöstä; päinvastoin, kansiliepeen tekstillä ei nimittäin tunnu olevan juurikaan yhteyttä näihin novelleihin.

On tavallinen belgialainen ydinperhe: isä, äiti, kertojana toimiva isosisko ja pikkuveli Gilles. Isä työskentelee huvipuiston kirjanpitäjänä, mutta ennen kaikkea isä on metsästäjä, joka on oikeasti elossa vain metsästäessään suurriistaa jossain kaukana. Perheensä parissa isä on kuin häkkiin suljettu eläin, joka kerryttää raivoa sisäänsä, kunnes se purkautuu, tavallisesti äitiin.

Äidistään kertoja ei osaa sanoa kuin pakkomielteen puutarhanhoitoon ja minivuohiin, ja sen, että äiti pelkää isää. Syystäkin, se käy kyllä selväksi. Pikkuveli Gilles on perheenjäsenistä kertojalle se kaikista rakkain, isosiskon suhde pikkuveljeensä on lämmin ja äidillinen, vastapainona isän julmuudelle ja äidin värittömyydelle.

Eräänä päivänä lapset joutuvat todistamaan kammottavaa onnettomuutta. Se muuttaa jotain Gillesissä, pikkuveli menee yksinkertaisesti rikki.

“Joka ilta pikkuveljeni silmissä naksahti. Tuo sävelmä osui johonkin syvällä Gillesin sisimmässä, johonkin ilontuotantokoneiston olennaiseen osaan, ja murensi sitä päivä toisensa jälkeen niin, että se pian kävisi korjauskelvottomaksi. Ja joka ilta minä hoin itselleni, ettei se mitään haitannut, että tämä oli vain elämäni epäonnistunut sivujuoni ja että kaikki kirjoitettaisiin ennen pitkää uudelleen.”

Oikeaa elämää

Adeline Dieudonnén

Oikeaa elämää

Suomalaisen modernismin uranuurtajan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma Paetkaa purret kevein purjein edustaa mannerin myöhempää tuotantoa. Kokoelmassa on Mannerin omia runoja, mutta myös suomennoksia Konstantinos Kaváfikselta ja Ezra Poundilta.

Kokoelman prologi kommentoi hyvin suoraan julkaisuajan tapahtumia, Yhdysvaltojen asemaa maailmanpoliisina (ja sitä, kun Yhdysvallat valitsi olla puuttumatta) ja puhuu rauhan puolesta. “Kaukaisessa idässä sotaa lopetettiin ja lopetettiin / laajentamalla sitä; depression kimppuun käytiin aggression asein / — ja voihan kirveiden puuhista aina syyttää puita.”

Toisaalta rauha jää haaveeksi, johon runoilija ei itsekään usko. “Ja rauhaa ei tule, turha toivoa. / Rauhantekijöitä on liian paljon, / liian monta kyynärää verta välissä.”

Kokoelman toisessa osiossa Manner viittailee Japaniin ja runotkin ovat haikumaisen tiiviitä; näihin aikoihin Manner suomensi Yasunari Kawabatan teoksia. Mori Ōgaille omistettu runo liittynee Morin pääteoksen Villihanhien ilmestymiseen suomeksi muutamaa vuotta aikaisemmin.

Isona teemana kokoelmassa ovat unet ja muistot. Kokoelman neljäs osio viivähtää hylätyssä, autioituneessa kylässä, odottamassa ja muistelemassa. “Ei viestiä tänäänkään. Aamut tulevat ja menevät / vain heinän varjo on joka kerta vähän pitempi.” Odotus taitaa lopulta olla vielä turhaa. “Jos tulisit nyt, et enää löytäisi tänne.”

Kolme käännöstä kreikkalaiselta Kaváfikselta vievät, no, kreikkalaisiin tunnelmiin: puhe on troijalaisista, Akhilleuksen hevosista, kuningas Mithridateesta. Antiikkisista aiheistaan huolimatta Kaváfiksen runot ovat moderneja. Kaváfista pidetäänkin uudemman kreikkalaisen runouden merkittävimpänä edustajana.

Viimeiset sanat kokoelmassa saa Ezra Pound, jonka Canto XIII toimii kokoelman epilogina. Paetkaa purret kevein purjein on elegantti kokonaisuus, joka on taitavasti rakennettu ja täynnä hienoja kielikuvia. Tämä oli ensimmäinen kokoelman mittainen kohtaamiseni Mannerin runouden kanssa, mutta ei jää viimeiseksi.

Älä luule että pidän tärkeänä
tätä tai muutakaan yritystä ristiriidan voittamiseksi.
Turhuudessa on runon koko järki:

lintuja kuin aukkoja mustassa lumessa
kylmän ja pitkän päivän sydämellä.

Nuori transmies Alex on kadonnut. Hänen piti tulla Tampereelta takaisin kotiin Turkuun, mutta hän ei saavu perille. Miesystävä Anssi huolestuu ja tekee katoamisilmoituksen. Katoaminen tuo yhteen Anssin, Anssin äidin Kertun ja Alexin vanhemmat. Alexin vanhemmista etenkin äiti Marjutin on vaikea hyväksyä lapsensa muuttumista: Marjutille Alex on sitkeästi Anu-tytär.

Jokaisella neljällä henkilöllä on omanlainen tapansa suhtautua katoamiseen, kriisiin ja suruun. On huolta, vihaa, turhautumista... reaktiot ovat kohtuuttomia, epäreiluja, ylilyötyjä, mutta kukapa tällaisessa tilanteessa olisi hillityn hallittu itsensä. Marjut varsinkin joutuu menemään itseensä ja pohtimaan suhdettaan lapseen.

Ääneen pääsee myös Alex, joka kertoo omaa kasvukertomustaan ja lopulta sen, mitä todella tapahtui, miksi hän katosi. Alex on ollut itsetuhoinen, mutta on silti vaikea uskoa, että Alex olisi tehnyt itsemurhan. Voiko kyseessä olla rikos? Läheisten on tasapainoteltava toiveikkuuden ja pahimman pelkäämisen välillä.

Takakansi lupailee trilleriä; siitä ei kannata välittää. Ei tätä trillerinä kannata lukea, ne odotukset eivät toteudu. Nimeni on Alex on kiinnostava ennen kaikkea transnuoren kasvukertomuksena ja kuvauksena siitä, miten rakkaan läheisen katoaminen ravistelee ihmisiä eri tavoin, ja miten lopulta oman lapsen muuttuminen toisenlaiseksi on vain hyväksyttävä. Lastaan ei voi omistaa, vaikka niin arkisessa kielenkäytössä usein sanotaankin. Kahlil Gibrania lainatakseni: “Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi / he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.”

Nimeni on Alex on nopeasti luettava pieni kirja, joka tarjoaa paitsi jännitystä, myös näkökulmia transsukupuolisuuteen. Sikäli teos on oikein ajankohtainen ja tarpeellinen, eikä ihme, että se oli voitokas Kariston Elämää 20-luvulla -kirjoituskilpailussa.

Tillyn seikkailut kirjojen maailmassa alkoivat Tilly ja kirjamatkaajat -kirjassa, jossa Tilly sai tietää olevansa kirjamatkaaja. Hän pystyy herättämään lempikirjojensa henkilöt eloon ja voi sukeltaa kirjojen tapahtumien keskelle. Kirjamatkailu osoittautui kuitenkin myös mahdollisesti vaaralliseksi.

Tällä kertaa kirjamatkaajien maailmassa kuohuu. Englannin Salakirjasto, joka hallitsee kirjamatkailua, on päättänyt hyllyttää Tillyn ystävän Amelian johtajan paikalta edellisen kirjan tapahtumien johdosta, ja tilalle valitaan uusi johtaja. Kuinkas ollakaan, uusi johtaja ei ole mikään mukava mies, vaan vaikuttaa melkoiselta vallanhaluiselta ketkulta, joka haluaa kontrolloida ja säädellä kirjamatkailua hämäräperäisistä syistä.

Tillyn isovanhemmat ovat syystäkin tuohduksissaan ja mummo pääsee luennoimaan siitä, kuinka pelko ajaa ihmiset toisaalta aiheettomaan vihaan ja toisaalta noudattamaan käskyjä, joita pitäisi ennemmin kyseenalaistaa. Aina ajankohtaista yhteiskunnallista kommentaaria siis!

Varsinaiset seikkailut sijoittuvat kuitenkin Pariisiin, jonne Tilly ja Oskar matkaavat vierailemaan Oskarin luona. Mummo vannottaa lapsia olemaan kirjamatkailematta, eikä varsinkaan epäluotettaviin satuihin – koska saduillahan ei ole selkeää lähdeteosta ja yhtä varmaa olomuotoa – pidä missään nimessä mennä. Kenellekään ei liene yllätys, mitä lapset Pariisissa tekevät.

Siinä missä edellinen osa oli selvästi kokonaisempi teos, tämä on taas hyvinkin selvästi sarjan väliosa. Asioita ei liiemmin selitellä, eli jos edellistä osaa ei ole lukenut, on luultavasti pihalla kuin lintulauta, ja toisaalta tapahtumat jäävät aivan kesken, loppu ei oikeastaan paketoi juuri mitään, vaan jättää lukijan odottamaan seuraavaa osaa.

Tarina on kuitenkin edelleen vetävä, helppolukuinen ja kaikille kirjoista ja lukemisesta kiinnostuneille lapsille varmasti mielenkiintoinen ja houkutteleva. Seuraavaa osaa odotellessa!

Kristiina Wallin on monipuolinen kirja-alan tekijä, joka on kirjoittanut kirjeteoksia matkailusta ja puutarhanhoidosta, romaanin, radiokuunnelmia ja kuusi runokokoelmaa. Tämä Kaikki metrit ja puut on kokoelmista järjestyksessään neljäs. Kokoelman kansikuvaa kiertävät puiden oksat ja keskellä on tanssia ja liikettä, ja kansi kuvaakin hyvin kirjan teemoja ja tunnelmia.

Kokoelman ensimmäinen osa, Aikakirja, muistelee menneitä, lapsuutta ja kaukaisempiakin aikoja. “muistatko / miltä tuntui olla lapsi: istuimme pihakeinussa ja ruoho kasvoi paljaiden jalkapohjien alla kalkkiplankton ja liekokasvit, tuhatjalkaiset yhä mutkikkaammat solut, sormissa jättiläismaiset muovailuvahakukat, puutarhassa nukkapintaiset lehdet”. Wallinin tyyli vaihtelee proosarunon pitkistä kappaleista irtonaisimpiin säkeisiin, joiden asettelu hajallaan sivulla kuvaa liikettä ja tilaa.

Viimeisessä reunamerkinnässä kuvaan astuu tanssija, jonka mukaan kokoelman toinen osa on nimetty. Hän tuo tullessaan metsän. “Hissiin kasvaa metsä eikä mahdu”, saman sivun lopussa “Sanojen takana tanssija, kuin räpsähdys”. Runoista paistaa läpi yritys kuvata jotain, mikä ei oikein taivu sanoiksi.

Lopulta kokoelma tavoittelee vielä yksityisiä ja julkisia tiloja ja näyttämöarkkitehtuuria. Näistä yksityiset tilat ovat kiinnostavimpia. Niissä kokoelman teemat kietoutuvat yhteen kiehtovalla tavalla, on tanssia, perhettä, lapsuutta. Loppu jää irtonaisemmaksi, mutta yleisesti ottaen kokoelmasta jää hyvä mieli: tästä irtosi mielenkiintoisia oivalluksia ja kauniita kielikuvia.

Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä.

Olen ajatellut pitkään, että runous on vaikeaa, en tajua, ei kannata lukea – ja tämä siltä pohjalta, että herkkänä lukiolaisena kirjoitin itse runoja ja kävin jopa runopiirissä. Tulin hiljattain siihen tulokseen, että itse asiassa ei, runojen lukeminen ei ole sen vaikeampaa kuin proosan, sen kun avaa kirjan ja alkaa lukea.

Näinhän se on, ja sitten on tämän Kuten avata äkisti -runoelman kaltaisia teoksia. Tämä on vahvasti kokeellista runoutta, eikä mitenkään helppo pala purtavaksi. Mutta pureskellaan nyt, kun tämän kerran kirjastosta lainasin (nimen vuoksi; pidin nimestä).

Kuten avata äkisti on vahvasti visuaalinen teos. Runojen asettelu on osin tavanomaista, osin normaaleja muotoja rikkovaa. Runoelmaa nimitetään yhdenpäivänrunoelmaksi: se on jaettu osiin vuorokaudenaikojen mukaan. Ei tästä kovin selkeää päivänkulkua tai draamankaarta silti muodostu, mutta Aamu-osiossa “miehen kännykän herätyskellosovellus soi / sitä ei voi lyödä / sen voi kadottaa lakanoihin”.

Tämä puhuttelee, jostain syystä:

lattialaudat narisevat kuin “Lattialaudat narisivat.”
Askareskumara, kävelen ympäri taloa niin sanotussa
askareskumarassa niin että miekkalisäkkeeni on ahtaalla.

minua pelottavat vain esineiden internet & mustan aukon tapahtumahorisontti

Välillä kirja kaipaa kunnon haudutusta hyllyssä ennen kuin siihen voi tarttua. Nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyemin fantasiasarjan avausosa Veren ja luun lapset herätti kiinnostusta heti ilmestyessään vuonna 2019, ja se on varmaankin jokseenkin siitä asti lojunut kirjahyllyssäni odottamassa vuoroaan. Nyt se vuoro tuli, kun kirjastolainalle koitti taas aika käydä näyttämässä sitä kirjastolle.

Fantasiakirjoja lukeneet ovat varmasti huomanneet jonkun kerran fantasiamaailmojen karttojen muistuttavan etäisesti Euroopan karttaa. Veren ja luun lapsien kartta muodot tuovat mieleen Afrikan ja sen kaupungit on nimetty nigerialaisten kaupunkien mukaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Orïshan maailmaan, joka oli vain vähän aikaa sitten täynnä taikuutta. Velhot eli majit hallitsivat elementtejä: yhdet osasivat sytyttää tulia, toiset hallita vettä, kolmannet siirtää maata ja niin edelleen. Zélien äidillä oli voimista hurjin, kyky kutsua kuolleita.

Yhtenä yönä kaikki tämä muuttui, kun majeja pelkäävä kuningas onnistui hävittämään kaiken magian maailmasta. Ilman magiaansa majit olivat avuttomia ja kuninkaan oli helppo murskata heidät. Zélien äiti tapettiin ja Zéliestä ja muista valkoisen tukkansa merkitsemistä divîneistä tuli alinta pohjasakkaa. Divîni-lapsilla ei ollut vielä puhjennut taikavoimia ja koska magian katoamisen myötä niitä ei tulisikaan, heitä ei tarvinnut tappaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä sorrettaisi ja alistettaisi.

Zélien elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, kun viaton reissu kalakaupoille pääkaupunkiin johtaa törmäykseen karanneen prinsessan kanssa. Prinsessalla on mukanaan käärö, jolla on yllättäviä voimia. Magian tuhoaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuningas ajatteli ja on vielä mahdollista saada magia palautettua. Näyttää siltä, että jumalat ovat valinneet tähän tehtävään nimenomaan Zélien.

Veren ja luun lapset on juonikuvioltaan tutunoloinen nuorelle yleisölle kirjoitettu fantasiatarina. Nuori tyttö saa jumalilta tehtävän, lähtee suorittamaan sitä, kohtaa vaaroja, löytää voimansa ja lopulta käy miten käy. Tämä on nähty ennenkin. Teini-ikäiset sankarit vatvovat päätöksiään, muuttavat mieltään, mukana on ilmeisiä ja paikoin salamannopeita rakastumisia ja niin edelleen. Nigerialaiseen jorubakulttuuriin perustuva mytologia ja maailma on kiehtova, mutta jää ehkä vähän taka-alalle kaiken touhuamisen ja nopean paikasta toiseen kiitämisen seassa. Nigerialaiset arviot kirjasta eivät myöskään ole ihan täysin ihastuneita kirjan maailmaan; tämä on amerikkalainen nuortenkirja nigerialaisin maustein, ei nigerialainen kirja.

Kovasti kaiken toiminnan seassa on sanomaakin, kirjailija loppusanoissaan rinnastaa kirjassa esiintyvän sorron ja väkivallan Yhdysvalloissa mustiin kohdistuvaan väkivaltaan Black Lives Matter -hengessä. Näinhän se on: jos fiktiivisten henkilöiden väkivaltaiset ja epäreilut kohtalot liikuttavat, todellisten ihmisten kärsimyksen sietäisi liikuttaa myös.

Vaikka tarinassa oli paikoin aika reippaasti hupsuja piirteitä, etenkin loppua kohden, aion silti lukea sarjan jo ilmestyneen toisen osan Kunnian ja koston lapset. Lopetus oli sikäli hyvä, että asiat eivät jääneet tyystin kesken, mutta mielenkiinto heräsi, miten tästä jatketaan.

Aikuisille lukijoille varsinkin suosittelen lämpimästi N. K. JemisininMurtunut maailma -sarjaa, jossa samoin yhdistyy mielenkiintoinen maailma sorron ja rasismin teemoihin, vain tuntuvasti paremmin kirjoitettuna kuin tässä.

Irakilainen Hassan Blasim tarjoaa tuoreimmassa kirjassaan kaksi pienoisnovellia.

Eliaksen seikkailut Isis-maassa kertoo nimensä mukaisesti Eliaksesta, jonka Isis on kaapannut joukkoihinsa. Nuorukainen työskentelee kokin apulaisena Isisin päämajassa Mosulissa. Päämaja sijaitsee vanhassa dominikaanien kirkossa – koska Yhdysvallat ei halua tehdä iskuja kirkkoihin – ja siellä kokki Abu Qatada kertoo Eliakselle kirkon tarinaa. Elias tietää kokin salaisuuden ja on muutenkin perillä vähän kaikesta, sillä se on keino selviytyä.

Pienoisromaani kuvaa Isistä kaoottisena, sekavana ympäristönä, jossa on valtataisteluja, väkivaltaisuuksia ja julmuutta joka lähtöön. Melkoinen sotaseikkailu tämä tarina onkin, ja lopulta se päätyy Eliaksen pakoon ovelan juonen avulla ja turvapaikanhakuun Tanskassa. Ollakseen vain satasivuinen pienoisromaani sinänsä varsin rajatusta aihepiiristä, Eliaksen seikkailuihin on saatu mahtumaan kaikenlaista.

Sololand puolestaan kertoo pidempään Pohjolassa – siis Suomessa – asuvasta irakilaismiehestä, joka muuttaa pienemmälle paikkakunnalle kaukana pohjoisessa. Hän haluaa käyttää hyväkseen kielitaitoaan ja ymmärrystään maahanmuuttajista auttaakseen turvapaikanhakijoita. Kuten arvata saattaa, sillanrakentajan asema ei ole helppoa ja vastassa on ennakkoluuloja ja vihaa. Lopulta kaikki menee massiivisella tavalla pieleen, mihin pienoisromaanin alkukin jo viittaa.

Sololand kuvaa hyvin maahanmuuton ja pakolaisuuden ongelmia. Paikallisväestön asenteet nousevat vahvasti Janten laista, he ovat – me olemme – täynnä ylimielisyyttä ja paremmuudentunnetta. Toisaalta Blasim ei maalaa turvapaikanhakijoistakaan ruusuista kuvaa: heilläkin on heikkoutensa, virheelliset käsityksensä ja epärealistit odotuksensa.

Hassan Blasim on värikäs ja vauhdikas kirjailija. Teksteissä on monenlaisia tyylejä ja tunnelmia. Mustaa huumoriakin viljellään. Suomentaja Sampsa Peltonen on tehnyt hyvää työtä, mutta kuten hän Allah99 -kirjan esipuheessaan sanookin, hän on erityisen hyvässä asemassa, sillä hän tuntee Hassan Blasimin ja tietää, miten Blasim arabian kieltä käyttää. Arabian kääntämisessä kun on aina oma haasteensa, kirjoitettu standardiarabia ei sinänsä ole kenenkään äidinkieli, vaan Blasim käyttää irakinarabiaa, jolla on omat sävynsä. Teos onkin ilmestynyt ensimmäiseksi juuri suomennoksena.

Koska maahanmuutto on asia, joka ei ole menossa mihinkään, siihen kannattaa perehtyä. Hassan Blasimin tekstit tarjoavat mielenkiintoisen kuvakulman toisaalta turvapaikanhakijoiden lähtösyihin Isis-maista, toisaalta pakolaisen ja maahanmuuttajan kokemuksiin fyysisesti ja henkisesti kylmässä Pohjolassa.

Suomenruotsalainen runoilija Edith Södergran (1892–1923) kuoli nuorena, mutta jätti pysyvän jäljen suomalaiseen runouteen. Hänen esikoiskokoelmansa Dikter oli ensimmäinen Suomessa julkaistu kokonaan vapaamittainen runokokoelma ja sen kuvakieli poikkesi totutusta. Södergran oli modernismin, futurismin ja symbolismin ääni.

Tähän kokoelmaan on koottu valikoima Södergranin runoja koko tuotannosta, alkaen esikoiskokoelmasta ja päättyen aivan viimeisiin runoihin ennen Södergranin kuolemaa. Runot ovat Uuno Kailaan suomentamia. Tämä valikoima näyttäisi olevan sama, jonka on alunperin julkaissut Tulenkantajain osakeyhtiö vuonna 1929 ja näköispainoksena Kirja kerrallaan vuonna 2004 ja Ntamo vuonna 2013.

Södergranin runous on siinä määrin modernia, että vaikka Kailaan suomennoksessa tiettyä vanhahtavuutta onkin, runot tuntuvat kuitenkin valtaosin ajattomilta. Södergran on kohtalokas, dramaattinen, jopa pateettinen. On helppo lukea runojen synkkyyteen ja tyhjyyteen runoilijan tuberkuloosia ja köyhyyttä. Toisaalta viimeiseksi jääneessä, postuumisti julkaistussa Maa jota ei ole -kokoelmassa on jotain rauhallisuutta, loppuunpääsemistä.

Mustasta ei tule koskaan valkoista –
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa –
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.
— “Eräs elämä”

Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
— “Elämä”

Runoilija Elizabeth Acevedo teki vaikutuksen esikoisteoksellaan. Säeromaani Runoilija X oli voimakas nuoren tytön kasvukertomus. Tyttöjen parissa Acevedo jatkaa edelleen. Maata jalkojen alle on tällä kertaa kahden nuoren tytön tarina.

Toinen tytöistä, Camino, asuu Dominikaanisessa tasavallassa tätinsä kanssa. Caminon äiti on kuollut jo aikaa sitten ja isä viettää suurimman osan vuodesta hankkimassa elantoaan New Yorkissa. Isän rahoilla Camino pystyy käymään kunnon koulua ja ainakin haaveilemaan lääkärinopinnoista Yhdysvalloissa. Enimmän osan vuodesta Camino joutuu kuitenkin vain odottamaan isän lyhyttä vierailua.

Yahaira puolestaan asuu New Yorkissa äitinsä ja isänsä kanssa. Yahairan isä pyörittää biljardisalia ja matkustaa aina kesäksi kotiseudulleen Dominikaaniseen tasavaltaan hoitamaan bisneksiään siellä. Yahaira on loistava shakinpelaaja ja rakastaa naapurissa asuvaa Dretä. Yahaira ei kuitenkaan ole puhunut isälleen sitten viime kesän, jolloin sai tietää, että isällä on bisnesten sijasta toinen vaimo Dominikaanisessa tasavallassa.

Tyttöjen elämää kohtaa kuitenkin maatajärisyttävä katastrofi. Caminon isä on tulossa taas käymään, mutta lentokentällä isän lennon numeron kohdalla taulu näyttää tyhjää. On tapahtunut kammottava lento-onnettomuus, jossa lentokone on pudonnut ja kaikki sen matkustajat ovat kuolleet.

Samalla lennolla oli myös Yahairan isä. Lento-onnettomuus sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka paljastaa kaikille, että tyttöjen isä on yksi ja sama mies, joka eli kaksoiselämää New Yorkin ja Dominikaanisen tasavallan välillä. Yahaira ja Camino saavat tietää toisistaan, joten tytöt yhtä aikaa menettävät isänsä ja saavat sisaren.

Kirjan taustalla on todellinen lento-onnettomuus. Marraskuussa 2001, vain kaksi kuukautta 9/11-iskujen jälkeen, American Airlinesin lento AA587 putosi pian lähdön jälkeen. Onnettomuus on Yhdysvaltojen ilmailuhistorian toiseksi pahin, ja siinä kuolivat kaikki koneen 260 matkustajaa. Kone oli matkalla Dominikaaniseen tasavaltaan ja matkustajista valtaosa oli dominikaanilaisia, joten onnettomuus oli kova isku New Yorkin dominikaanilaisyhteisölle. Onnettomuus on vaivannut Acevedoa lapsesta asti ja inspiroi tämän romaanin – vastaavanlaisia kaksoiselämän paljastumisia kantautui Acevedon korviin tuonkin onnettomuuden yhteydessä.

Maata jalkojen alle kertoo salaisuuksista, siitä miten ne vääjäämättä paljastuvat, eriarvoisuudesta, menetyksistä, surusta. Toisaalta isän kuolema ravistelee tyttöjen elämää myönteisestikin: he saavat tietää toisensa ja kipeiden salaisuuksien paljastuminen helpottaa lopulta elämää. Acevedo osoittaa myös hienosti valoa yhteiskunnallisiin ongelmiin, nuorten naisten osaan yhteisössä, perheen merkitykseen ja yksilöiden valintojen seurauksiin. Säeromaanina se on helppolukuinen, sujuvasti etenevä ja taitavasti aseteltu. Acevedo taitaa runomuodon ja suomentaja Leena Ojalatva on tehnyt sen kääntämisessä hyvää työtä.

On hienoa, että latinalaisamerikkalaista kulttuuria tuodaan näin helposti lähestyttävässä muodossa myös suomalaisille lukijoille, latinokulttuuri ei kuitenkaan ole erityisen tuttua Suomessa, vaikka amerikkalaista kulttuuria muuten joka tuutista puskeekin.