Mikko Saari

Marjo Niemi on ollut tämän vuoden löytöjä; luin keväällä tuoreimman Kuulemisen, ja nyt on kaikki viisi romaania luettu. Tämä viimeiseksi jäänyt Ihmissyöjän ystävyys nousee Kuulemisen ohella suosikikseni Niemen tuotannosta.

Ihmissyöjän ystävyys kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä Sonja on tehnyt itsemurhan tuntemattomaksi jääneistä syistä. Ystävän kuolema antaa potkua luomistyöhön: nyt on aika kirjoittaa todellinen eurooppalainen suurromaani, tapauskertomus Lapinlahden sairaalan viiemisestä psykiatrista ja viimeisestä potilaasta. Tähän potilaskertomukseen kytkeytyy sitten laveasti koko Euroopan kammottava historia.

Sonja pelasti kirjailijan lapsuuden köyhistä ja ankeista oloista Helsingin rikkaiden ihmisten hienostoelämään, jossa kirjailija on edelleen vuosia myöhemmin ulkopuolinen ja samalla riippuvainen itseään rikkaampien almuista. Miksi Sonja teki näin? Kirjailija ei ole koskaan pohtinut kysymystä tarkemmin, ja nyt on aika.

Kirjailija raivoaa, pauhaa ja riehuu. Hän on täysin pitelemätön, kohtuuton ja vimmainen. Tämä kohtuuttomuus on juuri se juttu, joka minua Niemen kirjoissa niin viehättää. Vaikkapa tämä aivan perusteltu ja tavallinen reaktio siihen, kun kotibileissä “joku viheliäinen toukka” pistää Coldplayta soimaan:

Minä kaadun mustaan ja kovaa. Tasapainoperiaate kehittyi 1700-luvun aikana suuntaan, jossa suurvaltojen väliset eturistiriidat tasattiin kolmannen osapuolen kustannuksella. Hörppään tölkistä, hiukan lorahtaa rinnuksillekin. Kuivaan suuni kädenselkään. Olenko minä Puola? Minä olen Puola, joka ilmansuunnasta suurvalta armeija tanassa kävelemässä yli.

Ihmissyöjän ystävyys

Päätin lukea enemmän runoja. Mutta mitä? Tein nopean vierailun lähikirjaston runohyllylle ja sieltä ajauduin Saila Susiluodon kohdalle. Nimi oli tuttu hiljattain lukemastani Kehrä-romaanista, joten Dogma kauniin oransseine kansineen sai luvan tarttua matkaan. Kuinka satunnaisotannassa kävi?

Dogma rakentuu kehykselle, jossa elokuvaohjaaja hakee apurahaa toteuttaakseen elokuvan, jossa elokuvaohjaaja kuvittaa käsiinsä saaman tuntemattoman runoilijan Ellen X:n 1930-luvulla kirjoittaman runoelman. Teoksessa luetaan ääneen runoelmaa, samalla kun ruudulla etenee kuvavirta. Näin Dogma on kirjoitettu: aukeaman oikeanpuoleisella sivulla etenee Ellen X:n runoelma, vasemmalla sitten kuvasuunnitelma.

Idea on veikeä, mutta pidemmän päälle lukemisen kannalta raskas. On työlästä lukea kahta erikseen virtaavaa tekstiä, huomio hajaantuu. Kumpikin on kyllä kiinnostavaa itsessään. Kuvasuunnitelma kuvittaa runoelmaa varsin epäsuorasti, välillä lähentyen, enimmäkseen ei. Kummassakin on omat oivalluksensa.

Itse runoelma käsittelee rakkautta, se kuvaa jonkinlaista rakkaussuhdetta, kaipuuta, surua, vankeutta. Lopulta kuvasuunnitelma sulautuu runoelmaan ja käy ilmi, ettei mitään Ellen X:ää olekaan. Runoelma on osa elokuvaohjaajan kokonaistaideteosta, joka kuvaa totuutta paremmin kuin sellainen todellisuus, jossa tätä Elleniä ei ole olemassa.

Niinpä teoksessa yhdistyy rakkaudenkuvaus, paikoin viehkeän lihallinen sellainen, kommentaariin tekijyyden luonteesta. Mitä merkitystä on sillä, kuka taideteoksen tekijä on? Miten teosta luetaan eri tavalla, kun on tietynlainen näkemys sen tekijästä?

auringon savuinen hengitys, sen raadontuoksu, vihreä kimallus
sen myrskyinen liekki sammuu, ei noin vain
vaan niin kuin talosta vietäisiin joka päivä jotain
ja yhtenä päivänä se olisi tyhjä

Jukka Aalho vieraili keväällä 2021 Takakansi-podcastissa puhumassa Aum Golly -runokokoelmastaan, jonka Aalho on kirjoittanut yhdessä GPT-3-tekoälyn kanssa. Koko prosessi tapahtui 24 tunnin sisällä. Aalho antoi tekoälylle syötteet, joiden pohjalta tekoäly laati runot. Aalho valikoi tekoälyn vastauksista kirjaan otettavat, editoi niitä asettelun ja välimerkkien suhteen, mutta ei muuten, ja käänsi sitten suomeksi. Teoksen nimi ja aihe ovat niin ikään GPT-3:n keksintöä.

GPT-3 ei ole mikään yleinen tekoäly, vaan autoregressiivinen kielimalli. Autoregressiivinen kuvaa aikasarjaa, jossa edelliset havainnot selittävät myöhempiä havaintoja, eli tässä tapauksessa GPT-3 tuottaa uutta tekstiä käyttäen pohjana aikaisempaa tekstiä. Sitä voisi luonnehtia ennakoivan tekstinsyötön turboversioksi, sillä kun on satoja miljardeja sanoja erilaista aineistoa käytössään. GPT-3 pystyy tuottamaan loputtomasti tekstiä annetusta syötteestä. Nappia painamalla saa uuden tuloksen ja prosessia voi toistaa, kunnes on tyytyväinen tuotokseen.

Aum Golly on paitsi runokokoelma, myös kannanotto ja näkökulma. Se näyttää, millaista runoutta GPT-3 pystyy vuonna 2021 tuottamaan. Runouteen erikoistuneet kriitikot voivat varmasti arvioida paremmin, mutta itse sanoisin, että runoilijoiden ei ole syytä olla huolissaan – vielä. Parhaimmillaan GPT-3:n runot ovat hyviä ja oivaltavia, usein taas eivät (varsinkin limerikkien kirjoittajat eivät vielä joudu työttömiksi). Tähänkin tulokseen pääsemiseen on myös tarvittu inhimillistä apua, Aalhon osuutta kuratoijana ja toimittajana ei sovi unohtaa. GPT-3 on toki kirjoittanut kaiken, mutta toisaalta Aalho on valinnut jokaisen kirjaan päätyneen tekstin suuresta joukosta tuotoksia. Näemme siis vain pienen osan, sen, jota Aalho piti parhaana.

Parhaimmillaan Aum Gollyn runot onnistuivat koskettamaan ja naurattamaan yllättävyydellään. Mielenkiintoista on myös kielimallin taipumus synkkyyteen ja uskonnolliseen kuvastoon. Itse runous tuskin jää aikakirjoihin, mutta jonkinlaisena tilannekatsauksena Aum Golly on antoisa ja viihdyttävä. Tuntuu myös jokseenkin ilmeiseltä, että aika, jolloin kielimallin ja ihmisen tuotoksia on vaikea erottaa toisistaan, lähestyy. Mutta koittaako se todella koskaan? Siinäpä se tuhannen taalan kysymys on. Sitä odotellessa Aum Golly on tutustumisen arvoinen ja odotan mielenkiinnolla seuraavaa näytettä kielimallien osaamisesta, kunhan teknologia taas kehittyy.

Itse en ole runoilija, mutta nämä kielimallit tuottavat toki paljon muutakin kuin vain runoutta. Ohjelmakoodia, esimerkiksi, ja olen viime aikoina koekäyttänyt Github Copilot -työkalua, joka tarjoilee vastaavanlaisen niin ikään OpenAI:n kehittämän kielimallin perusteella ohjelmakoodia. Parhaimmillaan se pystyy pelkän kuvaavan kommentin ja funktion nimen perusteella kirjoittamaan kokonaisen toimivan funktion. Pitääkö koodarin huolestua? Ei vielä, mutta ehkä joskus.

haudanryöstäjän hautakirjoitus

hän osti ja myi kuolleita
nyt on hänen vuoronsa

Odotukset eivät kirjojen suhteen aina toteudu. Tiesin, että tässä Louise Glückin esseekokoelmassa on nippu esseitä ja sitten joukko runokirjojen esittelyjä. Ajattelin, että ohitellaan ne runoesittelyt ja nautitaan esseistä. Kävikin toisin.

Esseet nimittäin jättivät minut täysin kylmäksi. Bo Petterssonin alkusanoista taitaa käydä ilmi syy: “Tässä – kuten muissakin esseissä – on ilmeistä, että Glück lähinnä puhuttelee runouden harrastajia, sillä useimmat kokoelman tekstit on julkaistu kirjailijoiden ja kirjallisuudenharrastajien suosimassa aikakauslehdessä The Threepenny Review”. Näitä ei siis ole koskaan minulle kirjoitettukaan, joten ehkä en pahastu, etteivät nämä tekstit minua puhutelleet millään tapaa.

Nimi ehkä johti harhaan. Ajattelin, että Glück olisi puhunut amerikkalaisuudesta. Puhuuhan hän, mutta hyvin rajatusta näkökulmasta, ja jotenkin kirjan kieli on niin koukeroista, ettei siitä jää minun käsiini juuri mitään. Jos on kiinnostunut amerikkalaisesta nykyrunoudesta ja vakavasti otettava runouden harrastaja, tästä kokoelmasta saanee irti merkittävästi enemmän.

Mutta ne runokirjojen esittelyt! Niissäkin Glück on minulle vähän liian korkeakirjallisella tasolla, mutta niistä hehkuu kuitenkin sellainen innostus ja intohimo, että se väkisinkin tarttuu. Nämä amerikkalaisrunoilijat lienevät tämän jälkeen jokseenkin yhtä vieraita kuin aikaisemminkin, mutta pidin silti tästä katsauksesta ja sen seurauksena olen nyt päättänyt, että annan runoudelle enemmän tilaa – jospa vaikka luen yhden runokokoelman kuussa ja katson, mihin se minut johtaa.

Tämän kirjan pääosassa ovat muistaminen ja menneisyys. Sinun, Margot yhdistää henkilökohtaisia muistoja laajempiin, kansallisiin muistamisen kysymyksiin. Kirjan päähenkilö Vilja on nuori nainen, jonka isä kuolee. Isän asunnosta löytyy nippu kirjeitä Margot-nimiseltä naiselta. Viljan äiti ei suostu sanomaan kirjeistä yhtään mitään, joten Viljan on matkustettava takaisin Berliiniin selvittämään, keneltä kirjeet ovat ja penkomaan isänsä taustaa ja omia muistikuviaan.

Vilja on varttunut Itä-Berliinissä, jossa hänen isänsä työskenteli ulkomaankirjeenvaihtajana 1980-luvun alkupuolella. Perheessä Itä-Saksa on ihannevaltio, molemmat vanhemmista uskovat sosialistiseen utopiaan. Perheonni kuitenkin hajosi, Berliinin muurin murtuessa myös Viljan vanhempien avioliitto hajosi. Miksi? Ja kuka kirjeiden Margot oikein on?

Kirja kulkee paitsi 2010-luvulla, myös 1980-luvulla, näyttäen Viljan perheen elämää ja vanhempien ratkaisuja näiden omista näkökulmista. 2010-luvulla näkökulma on yksin Viljan: isä on jo kuollut ja äiti kieltäytyy kategorisesti muistelemasta menneitä. Myös isoveli Matiaksella on jotenkin aivan toisenlainen suhde menneisiin kuin Viljalla. Vilja ei kuitenkaan suostu unohtamaan menneitä ja keskittymään tulevaisuuteen: kun tausta on hukassa, on vaikea tavoittaa tulevaisuuttakaan.

Pikku hiljaa salaisuudet aukeavat Viljalle. Samalla niihin nivoutuu laajempiakin asioita. Lännestä päin näyttää siltä, että Saksojen yhdistyminen oli tosiaan sitä: kahden valtion sulautuminen yhteen. Kaikilla itäsaksalaisilla ei ole asiasta näin ruusuinen kuva. Yhtä lailla kuin Vilja on unohtanut paljon lapsuudestaan, myös itäsaksalaisten on pitänyt unohtaa menneitä. Kirjan ydinkysymys onkin, takakantta siteeraten: kuka ihminen lopulta on, jollei muista omaa menneisyyttään?

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden 2021 parhaalle esikoisteokselle nosti Sinun, Margot -kirjan lukulistalleni. Matka oli onneksi lyhyt, kirja kun löytyi valmiiksi hyllystä katalogilöytönä ja hyvissä ajoin kirjastosta varattuna. Oikein sujuvaa luettavaahan Sinun, Margot kaikin puolin oli, sivumääräänsä joutuisampi. Hyvin kirjoitettu, siis, ja tarinan avautuminen eri aikatasoilla houkutteli jatkamaan lukemista. DDR on myös puitteina raikas, en ole mitenkään kyllästymiseen asti lukenut Itä-Saksaan sijoittuvia romaaneja.

Vankka suositus siis tälle palkitulle esikoisteokselle, minä ainakin viihdyin hyvin kirjan parissa.

Nimensä mukaisesti Voitto käsittelee pitkälti voittamista ja voittamisen kulttuuria. Voitontahtoa. Sofia Blanco Sequeiros kirjoittaa esseekokoelmassaan mielenkiintoisista lähtökohdista: hän on kilpaurheilija – miekkailija – ja tieteenfilosofi.

Ensimmäinen essee käsittelee Cheekiä. “Cheek ei edustanut maailmankuvaani tai esteettisiä mieltymyksiäni; en halunnut olla Cheek, en halunnut kuulua häntä palvovaan fanijoukkoon. Sitten kuulin, kuinka Cheek sanoitti jotain mahdotonta kunnianhimosta”. Blanco Sequeiros pureutuu pintaa syvemmälle Cheekin julkisuuskuvaan, kriitikoiden odotetusti nuivaan vastaanottoon ja kansansuosioon. Essee on selvästi kiinnostavampi kuin Cheek itse.

Sössöttäjätalkoot tarkastelee voitontahdon ilmenemistä niin tieteenfilosofiassa kuin kilpaurheilussa, varmuutta ja epävarmuutta. Asiaan liittyvät niin Kimi Räikkönen osana formulasirkusta kuin toivoa ja toivottomuutta ja ilmastonmuutosta.

Essee Ihmisen kuolema käsittelee hyvinkin ajankohtaista aihetta: naisten asemaa kilpaurheilussa, etenkin sellaisten naisten, joiden keho ei osu täydellisesti siihen lokeroon, jollainen naiselle kilpaurheilun maailmassa on suotu. Viimeksi olympialaisten aikaan roihahtanut keskustelu transnaisista ja testosteronirajoista osoitti, että tässä kohtaa maailma on kaikkea muuta kuin valmis, ja tähän keskusteluun Blanco Sequeiros osallistuu omasta kilpaurheilijan ja tieteenfilosofin näkökulmasta. Valmiita vastauksia ei tästäkään esseestä saa, mutta ainakin arvokasta lisävalaistusta sen suhteen, kuinka monimutkaisesta asiasta on kyse, ja millaisia julmuuksia ja vääryyksiä tilanteeseen tällä hetkellä liittyy.

Neljännessä esseessä Blanco Sequeiros rinnastaa “mies ja avaruus” -elokuvat yksinäisine heerosmiehineen mielenkiintoisella tavalla feministisen noituuden kanssa. Molemmat ilmiöt tutkiskelevat pohjimmiltaan samankaltaisia aiheita, vain kovin erilaisista lähtökohdista. Lopuksi tarkastellaan vielä voittamisen kielen hajoamista Kaija Rantakarin runouden ja bolivialaisen virtuaalitaidegallerian kautta.

Voitto on mielenkiintoinen esseekokoelma, jota on helppo suositella ainakin kilpaurheilun maailmasta kiinnostuneille. Ihmisen kuolema on arvokas lisä keskusteluun naisurheilusta ja Cheek-essee Rakkaus, joka jää muuten vain mielenkiintoista kulttuurikeskustelua. Nämä kaksi esseetä nousevat teoksesta mielestäni kirkkaimpina esille. Esikoisteokseksi vallankin Voitto on oikein kelpo suoritus, ja odotan mielenkiinnolla, millaista ajattelua Sofia Blanco Sequeiros meille seuraavaksi esittelee.

Viimeisen muuttolinnun tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos ja lajikato ovat edenneet nykytilannetta pidemmälle. Monet tavallisetkin eläinlajit ovat yksinkertaisesti kadonneet. Yksi katoamisvaarassa olevista lajeista on lapintiira.

Franny Stone on saapunut Grönlantiin ja hänellä on vain yksi tavoite mielessään. Hän on onnistunut varustamaan muutaman lapintiiran lähettimillä ja aikoo nyt hankkiutua jollekin laivalle ja puhua sen kapteenin seuraamaan tiiroja niiden mahdollisesti viimeisellä muuttomatkalla Etelämantereelle. Operaatio on aivan hullu, mutta kun Franny lupaa kalastusaluksen kapteenille lintujen johdattavan miehistön takuuvarman kalansaaliin luokse, Franny saa kapteenin suostumaan.

Kirjan edetessä lukijalle tulee selväksi, että Franny ei kerro itsestään kaikkea. Franny ei ole liikkeellä vain lapintiirojen vuoksi, vaan joku muu pitää hänet liikkeellä. Mitä hän pakenee? Mikä häntä ajaa niin epätoivoisesti tiirojen perään? Taustalla on salaisuuksia, joilta Franny suojelee itseään unohtamalla ne itsekin. Lukijalle tapahtumat aukeavat takautumista, jotka aukenevat mielenkiintoisella tavalla.

Viimeinen muuttolintu on ollut kansainvälinen bestseller. Ei missään nimessä suotta: se on kiistatta vetävä, jännittävä ja aihekin on ilmastokriisin maailmassa puhutteleva. Aloin itse lukea kirjaa, vaikka kirjaston eräpäivään oli enää pari päivää. Vaikka alussa vähän epäilyttikin, mitä lukemisesta tulee, päädyin lukemaan kirjan vaivattomasti ennen eräpäivää. Vetävä lukuromaani, siis, lukeminen ei vauhtiin päästyään takunnut millään tapaa, vaan päinvastoin: Frannyn salaisuuksien paljastuminen veti mukaansa.

Lajikatoteema tuntui alkuun kovin lohduttomalta ja onhan tämän kirjan maailma ihan käsittämättömän synkkä kaikkine menetettyine lajeineen. Siinä vaiheessa kun kirjassa kerrotaan viimeisen variksen kuolleen, lajikato viimeistään iskeytyy tajuntaan. Kyse ei ole vain uhanalaisten, harvinaisten eläinten katoamisesta. Tätä se lajikato meidänkin tulevaisuudessamme voi olla.

Viimeinen muuttolintu ei kuitenkaan ole pelkkää pimeää ahdistusta, tarinassa on toiveikkuutta ja valoakin. Valo voi olla kylmää ja kirkasta, mutta valoa sekin on.

Charlotte McConaghy vaikuttaa muuten esikoiskirjailijalta, myös tämän omien verkkosivujen perusteella. Ei vaan parane lyödä Viimeiselle muuttolinnulle esikoiskirjaleimaa, McConaghy on kirjoittanut vinon pinon scifi- ja fantasiakirjoja. Mutta ehkä eeppinen romanttinen fantasia vähän kalpenee kansainvälisten bestselleraikuistenromaanien rinnalla...

“Kun olin noin viidenkymmenen ja elämän olisi kuulunut hidastua, muuttua vakaammaksi ja arvattavammaksi, elämästäni tuli nopeampaa, epävakaata ja arvaamatonta.” (s. 15)

Brittiläinen Deborah Levy on arvostettu kirjailija, jota ei ole juuri suomennettu. Fabriikki on suomentanut pienen romaanin Uiden kotiin ja Sets nyt kaksi osaa elämäkertatrilogiaa. Avausosaa Mitä en halua tietää en ole lukenut; tämä Elämisen hinta oli katalogilöytö, jonka vasta sen käsiini saatuani oivalsin sarjan kakkososaksi. Eipä haitannut lukukokemusta, ei tämä ilmeisesti mitenkään erityisen kiinteästi jatkoa edelliselle ole.

Tämä pieni kirja – Levy ei ylipäänsä kirjoita pitkästi, pisimmilläänkin hänen teoksensa ovat parisataasivuisia – kuvaa Levyn elämästä vaihetta, jossa hänen äitinsä kuolee, tyttäret muuttavat pois kotoa ja avioliitto päättyy. Levylle tämä on “a working autobiography”, “elävä elämäkerta”, mikä tarkoittaa jälkiviisastelun sijaan keskellä myrskyävää elämää kirjoitettua.

Tekstissä ei kyllä hirveästi myrskyä. Levy on hyvin niukka ja vähäeleinen kirjoittaja, ilmaisu on hyvin hallittua ja tarkkaa. Mieleen tulee hakematta Rachel Cusk. Levy kertoo havaintoja, katkelmia sieltä täältä, ajatuksia. Hän kuvaa elämäänsä ja työskentelyään, työhuonetta ystävällisen näyttelijän ja kirjakauppiaan puutarhavajassa, ihastumista liikkumista helpottavaan sähköpyörään, äitinsä viimeisiä päiviä, keskusteluja ystäviensä kanssa.

Elämisen hinta avaa noin viisikymppisen kirjailijanaisen elämää ihastuttavalla tarkkuudella, nostaa esiin teräviä ja mielenkiintoisia havaintoja naisena olemisesta; äitinä, vaimona ja luovana ihmisenä olemisen psyykkisestä ja emotionaalisesta hinnasta, siitä työmäärästä, millä rakennetaan kotia, joka palvelee kaikkien muiden tarpeita, paitsi naisen itsensä. Toisaalta myös siitä hinnasta, minkä vaatii elää naimattomana yhteiskunnassa, jossa avioliitto on elämisen standardi.

Puhuu Levy toki myös miehistä. Miehestä, joka ei koskaan katso vaimoaan; miehestä, joka ei koskaan muista kenenkään naisen nimeä; miehestä, joka junassa vie liikaa tilaa; miehestä, joka puhuu koko ajan vain itsestään. Ihan tarpeellisia huomioita nämäkin.

Kaikkiaan Elämisen hinta on siis vallan oiva, pientä kokoaan suurempi teos. Trilogian avausosa on jo varauksessa ja luulen, että Uiden kotiin on myös syytä lukea.

1900-luvulla suomalaisia lähti sankoin joukoin maailmalle, monista eri syistä. Osa paremman elämän perään, osa pakoon jotain. Yhdysvaltoihin lähti runsaasti väkeä, mutta myös Etelä-Amerikka houkutteli. Sinne matkustettiin usein ideologisista syistä, erilaisiin onnelasiirtokuntiin. Todellisuus oli sitten usein vähemmän onnellista, eivätkä nämä yhteisöt kovin huikeasti menestyneet.

Maa kuin veri kertoo Argentiinaan muuttaneista siirtolaisista. Kaarlon perhe muuttaa Lahdesta vuonna 1906. Isä Aaretti on rautatietyöläinen, joka innostuu milloin mistäkin. Muutto Argentiinaan vaikuttaa oivalliselta keinolta paeta venäläisten sortovaltaa Suomessa. Niinpä perhe suuntaa kohti Colonia Finlandesaa.

Lupaukset ovat kovat: Argentiinassa odottaa oma maatilkku täynnä hedelmällistä maata, hedelmät putoilevat puusta suoraan suuhun, on vapautta ja vaurautta. Kahdessakymmenessä vuodessa miljönääriksi, lupaa siirtokunnan perustaja Thesleff. Kaarlon isä ei sentään miljoonien perään haikaile, mutta jospa viidessä vuodessa tienaisi sen verran, että voisi palata Suomeen ja rakentaa oman talon.

Eihän se tietysti niin mene. Siirtokunta ei ole ollenkaan luvatussa kunnossa ja luvassa on runsaasti kovaa työntekoa ja ankeita oloja. Kovalla työllä saa kuitenkin revittyä maasta riittävän toimeentulon ja niin Kaarlostakin kasvaa sitkeä työmies.

Katriina Ranne kertoo lopulta neljän sukupolven tarinan eli seuraa suomalaisten elämää Argentiinassa yli sadan vuoden ajan, aina siirtokunnan viimeiseen suomenkieliseen asukkaaseen. Ympärillä Argentiinan yhteiskunta elää ja kuohuu – on inflaatiot, lamat, Perónit, sotilasjuntta, katoamiset, mutta kaikki tämä koskettaa eristäytyneitä suomalaisia lopulta vähänlaisesti. Sama koskee tietysti kotimaan tapahtumia. Ensimmäinen maailmansota huomataan jotenkuten, Suomen itsenäistyminen menee vähän ohi, toisen maailmansodan tapahtumia seurataan jännityksellä ja pitkällä viipeellä.

Millaista on olla sademetsässä asuva suomalainen, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa ja jonka vanhemmat tai isovanhemmatkaan eivät ole koskaan käyneet Suomessa? Millainen yhteys on maahan ja kieleen, millaiseksi rakentuu identiteetti? Ensimmäinen sukupolvi pystyy vielä itse kaipaamaan kotimaahan, seuraavilla on vain edellisten aina vain haaleammiksi käyvät muistot.

Maa kuin veri on oivallinen kirja. Katriina Ranne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä ja onnistuu herättämään Argentiinan viidakon henkiin eloisasti. Tarina etenee sujuvasti ja sukupolvet vaihtuvat hyvin, pitäen kirjan kiinnostavana. Maa kuin veri on kiehtova kurkistus maailmaan, jota en ollut ennen nähnyt.

Vuonna 1968 pienessä Mallardin kylässä Louisianassa kuhistaan: toinen kadonneista Vignesin kaksosista on palannut takaisin! Desiree Vignes on ollut kadoksissa 14 vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Mutta miksi hänellä on mukanaan yönmusta pikkutyttö? Eihän se millään voi olla hänen lapsensa, sillä Desiree ja hänen sisarensa Stella ovat esimerkillisiä mallardilaisia.

Koko Mallard on nimittäin täynnä valkoisia mustia, siis värillisiä ihmisiä, joiden ihonväri on kuitenkin sen verran vaalea, että he voisivat mennä valkoisesta. Näin on aina ollut. Vaaleus on Mallardissa pakkomielle, koska kylä on perustettu alunperin ihmisille, jotka eivät ole kelvanneet valkoisten joukkoon, mutta jotka eivät ole halunneet olla mustiakaan. Tämäkään kylä ei kuitenkaan tarjoa mustille tytöille – olkoon kuinka vaaleita tahansa – juuri sen kummempia tulevaisuudenkuvia kuin työskentelemisen valkoisten piikoina.

Kaksoset karkaavat matkoihinsa yhdessä, mutta lopulta heidän tiensä eroavat. Desiree elää elämänsä mustana, mutta Stella tarttuu tilaisuuteen mennä valkoisesta ja elää elämänsä nauttien kaikista etuoikeuksista, joita valkoisuuteen kuuluu. Millaiseen lopputulokseen nämä eri valinnat siskokset johtavat? Mitä valinnoista seuraa jälkipolville? Desiree nai mustaakin mustemman miehen, jonka seurauksena tytär Jude on yöntumma ja pistää silmään kipeästi Mallardissa ja kaikkialla muuallakin. Stella taas nai valkoisen miehen ja saa valkoisen tyttären, Kennedyn.

Mikä meidät erottaa luotaa ihonväriä, valintoja, identiteettiä. Millaista on olla valkoinen, millaista on olla musta? Millaista on elää, kun koko oma identiteetti tuntuu itsellekin valheelta, josta voi koska tahansa jäädä kiinni? Miten nämä valinnat heijastuvat lapsiin? Mikä meidät erottaa etenee miellyttävän ripeästi ja kertoo tarinaa eri näkökulmista. Desireen, Stellan, Juden ja Kennedyn erilaiset elämät antavat kirjalle erilaisia sävyjä. Juden ystävien kautta kirjan identiteettikysymyksiin tulee myös queer-sävyjä.

Aiheen puolesta ei ole minkäänlainen yllätys, että Brit Bennettiä verrataan Toni Morrisoniin; kyllähän Mikä meidät erottaa tuntuu hyvinkin joltain, mitä Morrison olisi voinut kirjoittaa. Kirja on kerännyt mainetta ja kunniaa, mikä ei myöskään yllätä. Näin ajankohtainen ja mielenkiintoinen aihe, näin hyvin kirjoitettuna, eipä tämä voi kuin toimia. Hirveän suuri yllätys ei ole myöskään sarjadiili HBO:n kanssa, tästä kirjasta saa epäilemättä taitavissa käsissä todella hyvän minisarjan.

Mikä meidät erottaa on sujuva lukuromaani, joka soljuu vaivattomasti ja nostaa siinä sivussa esiin mielenkiintoisia, ajattelemisen arvoisia kysymyksiä.

En ole suurikaan sarjakuvaharrastaja, mutta Pauli Kallion minäkin tiedän. Kallio on pitkän linjan sarjakuvakäsikirjoittaja, joka on nyt 60 vuotta täytettyään kasannut yksiin kansiin komean retrospektiivin pitkältä uraltaan. Mukana on yli 20 piirtäjän töitä.

Kallion tuotannosta minulle tutuinta on Kramppeja ja nyrjähdyksiä, jota olen lukenut lehdistä ja albumeista eri tekijöiden tekemänä. Ornette Birks Makkonen on toinen pitkäaikainen suosikki. Varsinkin Kramppeja oli tästä mukava tarkastella, teos kun esittelee kaikki sarjan neljä eri piirtäjää.

Parasta antia kirjassa olivat Kallion ja piirtäjien marginaalimerkinnät. Niissä tekijät kommentoivat (ja keskustelevat) teoksiaan. Näitä merkintöjä olisi saanut olla reippaasti enemmänkin, koska on aina kiinnostavaa lukea siitä, miten teokset syntyvät. Olisin mielelläni kuullut lisää sarjakuvien tekemisen yksityiskohdista.

Moneen kertaan nousee esiin sarjakuvan tekemisen vaikeus ammattina ja säännöllisen elannon lähteenä. Julkaisualustat käyvät vähiin, kun lehtiä lakkautetaan ja niitäkin, joita yhä tehdään, tehdään aikaisempaa pienemmillä budjeteilla, jolloin sarjakuvat katovat ensimmäisten joukossa. Se on harmillista se. Internet on toki oiva julkaisualusta myös sarjakuvalle ja varsinkin suuressa maailmassa se mahdollistaa oikean yleisön löytäville tekijöille mukavat, säännölliset tulot esimerkiksi Patreonin kautta, mutta onhan se varmasti aivan toisenlainen kenttä kuin se lehtimaailma, jonka Kallio tuntee ja taitaa.

Suhtaudun usein vähän nihkeästi fantasiatrilogioihin. Haluanko sitoutua lukemaan koko trilogian? Tästä Viides vuodenaika -romaanista alkavan Murtunut maailma -trilogian kohdalla epäilyksiä ei kuitenkaan ollut, sillä N. K. Jemisinin nimi on sen verran vetovoimainen.

Murtunut maailma on nimittäin ensimmäinen trilogia, jonka jokainen osa on palkittu scifi- ja fantasiapiireissä arvostetulla Hugo-palkinnolla. Viides vuodenaika onkin todella lupaava alku. Jemisin on sekä mainio tarinankertoja, että erinomainen maailmanrakentaja.

Aloitetaan maailmasta. Tapahtumat sijoittuvat mantereelle, joka on hyvin tuliperäinen ja todella epäluotettava. Vain hullu asuisi saarella, koska saaren yli voi koska tahansa pyyhkäistä tsunami, eikä pakopaikkaa ole. Elämää ohjaavat kirjaimellisesti kiveen hakatut säännöt, joita noudattamalla voidaan luottaa siihen, että kun seuraavan kerran tulee Vuodenaika – siis vähintään puoli vuotta, joskus vuosikausia, kestävä vulkaaninen talvi – ihmiskunnalla on ainakin jotain mahdollisuuksia selvitä. Maan nimi on Tyynimaa; sen asukkailla on viiltävä ironian taju.

Kirjan alussa on nainen, Essun, joka eräänä päivänä kotiin tullessaan löytää pienen poikansa kuolleena. Pojan on tappanut tämän isä, joka on lähtenyt matkoihinsa ja vienyt mukanaan pariskunnan tyttären. Essunin on lähdettävä isän ja tyttären perään, vaikka samaan aikaan maailma on suistumassa kaaokseen ja tuhoon. Jossain pohjoisemmassa mannerlaatta on revennyt ja syöksee ilmakehään niin paljon tuhkaa, että siitä seuraava talvi tulee kestämään vuosisatoja.

Tirimo, jossa Essun asuu, on kuitenkin säästynyt tuholta. Sen olisi pitänyt tuhoutua, sen verran lähellä se on pahimpia tuhoalueita. Jokin säästi Tirimon tuholta ja se jokin on Essun. Hän on orogeeni, eli hänellä on kyky aistia mannerlaattojen liikkeitä ja luonnonvoimia ja taito ohjata, suunnata ja tyynnyttää niitä. Vaistonvaraisesti, ilman tietoista toimintaa, hänen orogeeninvoimansa suojasivat Tirimoa tuholta. Se ei ole yksin hyvä asia, sillä orogeenit – roggat – ovat vihattua yhteiskunnan pohjasakkaa, jotka kelpaavat yhteiskunnalle vain äärimmäisen tiukasti kontrolloituina työkaluina. Essunin mies tappoi lapsensa, kun paljastui, että tämä oli perinyt taitonsa äidiltään.

Orogeenien maailmaa katsellaan tarkemmin kirjan toisen päähenkilön silmin. Damaya on orogeeniksi paljastunut tyttö. Häntä ei tapeta välittömästi; vanhemmat vain eristävät hänet muista ihmisistä ja kutsuvat paikalle Vartijat. Vartija vie Damayan mukanaan valtakunnan pääkaupunkiin Yumenesiin. Siellä sijaitsee Fulcrum, orogeenien yhteisö, jossa nuorista orogeeneistä koulitaan työkaluja valtakunnan tarpeisiin. Prosessi on julma ja tunteeton ja se Damayakin saa tuntea nahoissaan.

Kolmantena juonteena kirjassa on Syeniten tarina. Syenite on koulutettu orogeeni, nimetty syeniittimineraalin mukaan, ja Fulcrum lähettää hänet siivoamaan Allian kaupungin satamaan kertynyttä koralliriuttaa. Hän saa mukaansa mentorin, kymmensormuksisen huippuorogeenin Alabasterin. Syenite on vastahakoinen mentoroitava, eikä Alabaster ole sen innokkaampi lähtemään mukaan.

Kaiken seikkailun ohessa Viides vuodenaika kommentoi ajankohtaisia aiheita. Orogeenejä kohdellaan julmasti, ymmärtämättömästi, pelokkaasti: tapetaan, alistetaan ja orjuutetaan. Maailma on kyllä mukavasti monisävyinen: ihonväri tai seksuaalinen suuntaus ei selvästikään ole kynnyskysymys, Tyynimaa on täynnä monenvärisiä ja monennäköisiä ihmisiä, ilman sen kummempia sortojärjestelmiä. Kirjan päähenkilöt ovat myös kaikki naisia ja mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettuja henkilöitä ovatkin, kaikkine ristiriitoinen ja tuntemuksineen. Itse maailma taas on siinä määrin vaarallinen ja tuhoisa paikka, että meidän ilmastokriisimme tuntuu suoraan sanottuna aika leppoisalta jutulta.

Juoni on mielenkiintoinen ja kuten sanottua, maailma, jossa se tapahtuu, on myös erittäin mielenkiintoinen. Alkuun on siedettävä tietty määrä omituisten nimien pudottelua, mutta pikkuhiljaa asioiden merkitykset alkavat aueta. Tämä on kuitenkin trilogian avausosa, jossa joudutaan tekemään pohjatyötä useamman kirjan tarpeisiin. Tarina on kuitenkin hyvin rakennettu, Jemisin tiputtelee tiedonjyviä matkan varrella tavalla, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Sen verran lienee syytä varoittaa, että Essunin osuus kirjasta on kirjoitettu sinä-preesensissä, mikä on ilmeisesti joillekin lukijoille aivan ylitsepääsemätöntä myrkkyä. Kirja on myös miellyttävän ehjä kokonaisuus itsessään, eikä lopu aivan kesken kaiken – mutta seuraava osa, Obeliskiportti, nousee lukulistani kärkeen heti, kun saan sen käsiini.

Välillä kirjastossa tulee vastaan kiinnostavia kirjoja. Lingvistisen metsän kansi ja nimi houkuttelivat tarttumaan ja takakansiteksti sai lainaamaan. Kaipasin pitkän proosaeepoksen jälkeen vähän kevyempää ja lyhyempää tekstiä, joten kolumnimainen rakenne nosti tämän kirjan lukulistalle.

Sikäli tuli kuitenkin huti, että eihän tämä nyt ihan kevyttä tekstiä ollutkaan. Valdur Mikita on virolainen – täsmällisemmin etelävirolainen – kirjailija ja semiootikko ja tämä kirja taas melkoinen syväsukellus semiotiikkaan ja merkityksiin. Meni siis monin paikoin reippaasti yli hilseen ja hitusen lennokkaissa sfääreissä minun makuuni.

Paikka paikoin Lingvistinen metsä osuu kuitenkin hyvin kiinnostaviin pisteisiin. Virolaisen uraanimalmin luonne, sukellusvene K-129:n kohtalo, Mikitan ajatukset ilmastonmuutoksesta, synestesian ja perifeerisyyden merkitys... Virolaisen kulttuurimaiseman syväluotaus, merkityksenlouhinta ja vaikkapa näkemykset Viron maaperän matkoista ympäri maailman olivat myös kiinnostavia. Yleensähän tällaista tekstiä lukee yksinomaan suomalaisesta näkökulmasta, mutta mukavaa oli tutustua myös naapurimaahan tällä tavoin.

Lingvistisessä metsässä on paljon luovaa ja mielenkiintoista ajattelua. Metsässä viihtyville ihmisille Mikitan ajatukset varmasti kolahtavat.

Passio on vaikuttava lukuelämys. Se on läpileikkaus eurooppalaista historiaa 1500-luvun Firenzestä 1950-luvun Suomeen. Tarinaa kantaa koru, jonka ensimmäisenä ripustaa kaulaansa firenzeläinen ruhtinatar Vasari. Askeesin aika on takana, turhuuden roviota sytyttänyt Savonarola on itse saanut palaa ja ruhtinatar saattaa taas pukea ylleen mieheltään saamansa upean kultakorun.

Koruun liittyy salaisuus, jonka vain ruhtinatar tietää, selitys sille, miksi yltiöpäisen liioiteltu koru on ylipäänsä saatu. Ruhtinatar haluaisi lahjoittaa korun pois, mutta ei voi, koska pelkää korua, eikä halua raskauttaa kenenkään elämää sillä. Niinpä koru haudataan ruhtinattaren mukana.

No, lyhyeksi jäisi romaani, jos neljänkymmenen sivun jälkeen ruhtinatar kuolisi ja koru katoaisi siinä. Ei, korusta ei tällä päästä. Se jatkaa matkaansa ruhtinattaren haudasta ja löytää tiensä Venetsiaan, jossa se muuttaa muotoaan. Korun matka vie pohjoiseen: Wieniin, Krakovaan, Venäjälle ja Suomeen. Aikaa kuluu ja matkan varrella koru saa monia kantajia ja monia muotoja.

Passio kertoo elämästä, intohimosta, kärsimyksestä; etsinnästä ja pelastuksesta. Saision näkökulma on itäeurooppalainen: lukija kohtaa niin Wienin juutalaisia kuin venäläistä ortodoksisuutta, koru kun viettää hyvän tovin ortodoksisen ikonin kauniina kultariisana.

Passio on kiehtova, hienosti etenevä teos, jota värittää vino huumori. Vaikka korun kantajien kohtalot ovat enimmäkseen lohduttomia ja surullisia, teoksen yleissävy ei ole liian synkkä. Synkimmissäkin oloissa on usein jonkinlainen toivonpilkahdus. Korukin löytää aina tiensä eteenpäin, tavalla tai toisella. Erinomainen kirja, tämä oli syksyn ilahduttavimpia kirjallisia hetkiä.

Yhdysvaltalaisen Bryan Washingtonin esikoisromaani kertoo perhesuhteista, saaduista ja itse luoduista. Sen pääosassa on Houstonissa asuvat Benson ja Mike, ja alkuasetelma on vähintäänkin epätavallinen. Benson on tummaihoinen ja Mike japanilainen. Miken vanhemmat asuivat aikoinaan Houstonissa, mutta ensin Japaniin lähti isä ja sitten äiti, eikä Mike ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin. Nyt yllättäen Miken äiti Mitsuko tulee Japanista Houstoniin asumaan Miken ja Benin luona ja Mike puolestaan lähtee Japaniin viikoiksi, ehkä jopa kuukausiksi, koska hänen isänsä on kuolemassa syöpään.

Kaiken tämän taustalla Benin ja Miken keskinäinen suhde on täynnä kysymysmerkkejä. Ben jää odottamaan Mikeä, mutta tulevaisuus on täysin auki. Jatkavatko miehet yhdessä, vai loppuuko suhde tähän? Matka Japaniin tuo suhteelle odottamattoman aikalisän.

Ensin tarinaa kerrotaan Benin näkökulmasta. Miken äiti Mitsuko on omaperäinen tapaus, mutta pikku hiljaa Benin ja Mitsukon välille muodostuu kämppissuhde, joka tuntuu toimivan molemmille. Ben joutuu myös työstämään suhdettaan omaan perheeseensä. Hänen vanhempansa ovat eronneet ja välit molempiin ovat hankalat.

Sen jälkeen siirrytään Miken näkökulmaan. Suhde isään on työläs, mutta kärsivällisyydellä ja sitkeydellä Mike onnistuu lähentymään isänsä kanssa. Kun isä sitten lopulta kuolee, edessä on avoin tulevaisuus, joka tarjoaa mahdollisuuksia niin Japanissa isän työn jatkajana kuin Houstonissa takaisin Benin kanssa.

Houston on iso, urbaani ympäristö, eikä Miken ja Benin sukupolvelle homous ole enää isokaan juttu. Vanhemmalle sukupolvelle se on asia, joka jollain tavalla aina pistää silmään. Rotukysymyksiä ei tietenkään Yhdysvalloissa voi ohittaa, mutta eivät ne toisaalta ole kirjassa mitenkään huomattavassa osassa. Enemmän huomiota saavat perhesuhteet, sitoutumiset ja siteet. Missä – ja kenen kanssa – on koti? Miksi sitoutuminen on vaikeaa, ja keneen sitoudutaan?

Kirjassa on paljon dialogia, jonka erikoisuutena on sen yksipuolisuus. Monesti vuoropuhelu onkin yksinpuhelua, johon ei juuri vastausta saa. Kirjassa on myös paljon hienovaraista huumoria. Mikään ääneennaurattaja se ei ole, mutta ei myöskään tosikkomainen tai liian vakava. Haikeaa surumielisyyttäkin kuitenkin riittää, etenkin Miken isän kuoleman lähestyessä.

On hienoa, kuinka suomalainen kirjallisuus moniäänistyy. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Pietarsaaren ruotsinkieliset vietnamilaiset, kertojana toisen polven maahanmuuttaja Quynh Tran, jonka vanhemmat muuttivat Suomeen vuonna 1989, samana vuonna kun Tran syntyi.

Kirjan keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti Má tekee töitä ja haaveilee vaurastumisesta, isoveli Hieu on kiinnostunut tytöistä ja nimettömäksi jäävä pikkuveli tarkkailee sivusta. Puitteina toimii pieni pohjanmaalainen pikkukaupunki, sen ihmiset ja vietnamilaispiirit.

Varjo ja viileys etenee katkelmittain, yksittäisinä kohtauksina, jotka ovat kurkistuksia perheen elämään. Kirja on kasvukertomus, elämä kehittyy, mutta yksittäiset näytökset ovat kuin valokuvia matkan varrelta. Albumia on joku vähän ravistellut, kuvat eivät ole ihan tarkassa järjestyksessä, mutta kun ne kaikki käy läpi, muodostuu jonkunmoinen kaari.

Kirjan alussa kertojapikkuveli on päässyt kakkosluokalta ja isoveli on menossa yläasteelle. Ikäero ei ole suurensuuri, mutta riittävä tuomaan veljesten välille tiettyä etäisyyttä. Isoveli on kuitenkin esikuva ja etäisyydestä huolimatta kirjassa keskeinen hahmo. Koko perhekolmikko on olennainen, ja kun tähän kolmioon tulee joku ulkopuolinen henkilö, kiinnostavia konflikteja syntyy.

Yhtenä punaisena lankana kirjassa kulkee marjanpoimintamatka, jonne kertojapikkuveli ei päässyt mukaan. Metsään palataan kuitenkin uudestaan ja uudestaan. Kertoja kuvaa metsäretken tapahtumia poissaolevan ihmisen tarkkuudella.

Tekstissä on kirjan nimen mukaista viileyttä. Osan lukijoista teos epäilemättä jättää tyystin kylmäksi. Juonivetoiset lukijat varsinkin kaivannevat enemmän konkretiaa, Tran on kirjoittanut aika lailla juonettoman romaanin. Se on kuitenkin mielenkiintoinen kurkistus erilaiseen maailmaan, toisenlaiseen tapaan elää Suomessa ja olla suomalainen.

Väittäisin, että jos Ukkoshuilusta jättäisi kannesta kirjailijan nimen pois, kirjan tunnistaisi silti Johanna Sinisalon kädenjäljeksi. Sen verran tyylilleen uskollinen kirjailija Sinisalo on. Mikäpä siinä, olen lukenut Sinisalon tuotannosta suurimman osan ja laatu on ollut vuosien varrella tasaista ja kirjat mielenkiintoisia.

Ukkoshuilu alkaa muinaisesta Assyriasta, jossa kauppias Yonah joutuu petoksen uhriksi ja pelastuu tiukasta paikasta myrskyn avulla. Tämän pohjustuksen jälkeen siirrytään 2010-luvulle, jossa meteorologi Leena Lind nauttii työstään sään parissa, mutta löytää itsensä vähän toisenlaisesta myrskystä. Pienen meteorologifirman johtaja päättää keskittyä golfaamiseen ja myy firman kansainväliselle sijoitusyhtiölle, jonka kovat otteet firman johdossa vievät Leenan työttömäksi ja lopulta haaskaamaan lahjakkuuttaan hyväksikäytettynä työharjoittelijana.

Harjoittelupaikka osoittautuu kuitenkin todella tympeän alun jälkeen yllättävän mielenkiintoiseksi, kun kovin epämääräinen pikkuputka alkaakin puuhastella todella kiinnostavien asioiden parissa. Leena löytää itsensä kansainvälisten kiemuroiden keskeltä, kiitos hänen kuusivuotiaan tyttärensä tekemän yllättävän ja taianomaisen löydön – Leena on varma, että pystyisi nousemaan parempaan asemaan, jos hän ei vain ennustaisi, vaan myös hallitsisi säätä.

Ukkoshuilu kertoo säästä, sään hallitsemisesta, vallankäytöstä ja vallanhimosta. Siitä, miten tuhoisaa voi olla halu hallita asioita, oli kyse säästä tai muista ihmisistä. Ukkoshuilu on myös tiivistunnelmainen jännäri, jossa vauhti pysyy hyvin yllä koko matkan ajan. Leena Lind on myös mielenkiintoinen päähenkilö: fiksu, ammattimainen, tarkkasilmäinen, mutta myös heikko, haavoittuvainen ja altis maagiselle ajattelulle – ja tätä tiedon ja tieteellisyyden suhdetta uskomuksiin ja epämääräiseen kansanperinteeseen Ukkoshuilu myös luotaa.

Viime vuonna Lisa Taddeolta julkaistiin suomeksi Kolme naista, kaunokirjallisella tyylillä, mutta kuitenkin dokumentaarisesti kirjoitettu lähikuva kolmen yhdysvaltalaisnaisen seksuaalisuudesta. Nyt käsissä on Eläin, Taddeon esikoisromaani, ja naisen seksuaalisuus on edelleen vahva teema.

Kirjan pääosassa on Joan. Hänen elämänsä saa uuden käänteen heti kirjan ensimmäisessä lauseessa: “Ajoin pois New York Citystä, missä eräs mies oli ampunut itsensä edessäni”. Mies on Vic, naimisissa oleva mies ja Joanin työnantaja, jonka kanssa Joanilla oli seksisuhde. Tapauksen sattuessa Joan oli toisen miehen kanssa ravintolaillallisella.

Joan hyppää autoonsa ja ajaa Kaliforniaan. Sinne häntä vetää Alice, tuntematon nainen, josta hän tietää hyvin vähän, lähinnä nimen. Joan löytää itselleen majapaikan syrjäiseltä paikalta Topangan kanjonista, jossa naapureita on vähän, mutta he ovat sitäkin värikkäämpiä, ja alkaa lähestyä Alicea pikkuhiljaa.

Kirjaa kuvataan takakannessa “#MeToo-sukupolven Amerikan Psykoksi”. Ei Joan nyt ihan Patrick Bateman ole, mutta vahvatahtoinen nainen kylläkin, eikä mitenkään liiaksi kiltti tai yleisten moraalikäsitysten rajoittama. Hyvin nopeasti kuvataan Joan hyvin tunteettomasti varkaisilla kaupassa. Joan on tottunut tietynlaiseen elämäntapaan ja ylläpitää sitä tarvittaessa monin keinoin.

Trilleriksikin teosta kuvaillaan. Miksipä ei: salaisuuksiahan tässä riittää, alkaen jo Alicen ja Joanin yhteydestä ja siitä, kenelle Joan tarinaa kertoo. Joanin taustasta vihjaillaan, jonkinlainen vanhempiin liittyvä trauma on, ja se avautuu pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Eläin on raikas kirja. Tällaisia miespääosia on kyllä kirjallisuudessa nähty, mutta naisia harvemmin. Joan on arvaamaton, raivokas, kurkkuaan myöten täynnä miehiä ja näiden tapaa käyttää naisia hyväkseen. Se, miten Joanin muutto Kaliforniaan ja kohtaaminen Alicen kanssa ajaa Joanin menneisyyden traumat yli laidan, on kiehtovaa.

Paikka paikoin Eläin kuitenkin menee yli. Joan on hahmona yksiulotteinen: häntä ei oikeastaan kauheasti liikuta muut seikat kuin traumat ja seksi, ja seksi on oiva tilaisuus traumatisoitua lisää. Taddeota on selvästikin ajanut shokeeraaminen itsessään. Tämä keskustelee ihan kiinnostavasti ennen tätä lukemani Raven LeilaninKiillon kanssa ja vastikään katsomani Promising Young Woman -elokuva käsittelee myös samanlaista aihetta, mielestäni tätä romaania paremmin.

Jos raiskaukset tai muu seksuaalinen väkivalta ja keskenmenot triggeröivät, Eläin kannattaa jättää lukematta, sen verran rujoa traumapornoa Eläin paikka paikoin on.

Taas on käsissä kaunis pieni kirja Kim Thúyltä. Heti ensi alkuun pitää kehua Sanna-Reeta Meilahtea kirjasarjan upeista kansista: kaikki kolme kirjaa ovat olleet kauniita katsella.

Em kertoo Tâmista, kumipuuplantaasin ulkomaisen isännän ja vietnamilaisen naisen lapsesta, joka syntyy vähän ennen Vietnamin sodan syttymistä. Tâm joutuu kokemaan sodan kauhut ja näkee, millaista hävitystä sota ympärilleen luo. Tâm kuitenkin selviytyy.

Thúy kytkee Tâmin tarinaan Yhdysvaltojen Operaatio Babyliftin, jolla pelastettiin – julkisuustemppuna tai sitten hyvää hyvyyttään – orpolapsia, erityisesti amerikkalaissotilaiden jälkeensä jättämiä, Vietnamista Yhdysvaltoihin. Kirjasta selviää myös, miksi erityisesti Kalifornian kynsisalongit ovat vietnamilaisten hallitsemia.

Em on Thúyn tapaan vähäeleinen, esseemäinen romaani, jossa kaunokirjallisuus yhdistyy historiallisiin tosiseikkoihin. Sen luvut voivat olla hyvinkin lyhyitä, mutta niin vain kaikesta muodostuu kiehtova kokonaisuus, jossa Vietnamin sodasta keinolla millä hyvänsä selviytyneiden lasten kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Sodan julmuudet ovat kammottava tausta tapahtumille, joista piirtyy lopuksi myös runollinen sodanvastainen kannanotto.

Kiillon kansikuva on hivenen hämmentävä lähikuva naisen nenästä ja suusta. Nimikään ei johda kovin pitkälle. Kauempaa katsottuna kansi muuttuu kuitenkin hieman helpommaksi hahmottaa ja kirja taas aukeaa lukemalla. Kirja on newyorkilaisen Edien tarina; Edie on 23-vuotias musta nainen, joka työskentelee kustannusalalla ja on suhteessa itseään 23 vuotta vanhemman naimisissa olevan valkoisen miehen kanssa.

Edie saa potkut töistä ja häädön kämpästään. Hän löytää itsensä asumasta Ericin kotona, kummallisena kolmantena pyöränä Ericin ja tämän vaimon Rebeccan avioliitossa. Asetelma on erikoinen, siinä on hyväksikäyttöä, ystävyyttä, vihamielisyyttä ja yllättävää hellyyttä ja lämpöä.

Tarina on värikäs. Kiilto tuntuu liioittelevalta, groteskilta, mutta samalla siinä on todelliselta tuntuvaa julmuutta. Yhdysvaltojen yhteiskunta on vain niin väkivaltaisen epätasa-arvoinen, etenkin mustia naisia kohtaan, että kaikenlaiset kamaluudet on hyvin helppo uskoa ja ottaa todesta. Kun yhteiskunnassa ei ole minkäänlaisia sisäänrakennettuja turvaverkkoja, yksilön on torjuttava osattomuutta kaikin käytettävissä olevin keinoin. Vaikka sitten näin, miten Edie toimii.

Yhteiskuntaluokka on siis Kiillossa vahvasti keskiössä, sen verran jyrkkä kontrasti Edien kaikin keinoin -elämän ja Ericin ja Rebeccan hyvinvoivan valkoisen New Jersey -keskiluokkaisuuden välillä on.

Hieman pisti silmään aikajanan vinous. Edie on 23-vuotias ja kirjan tietojen mukaan syntynyt vuonna 1997, mutta paikoin Edien elämänkulkua kuvaillaan tavalla, joka toimisi paremmin, jos Edie olisi syntynyt vuonna 1990, kuten Raven Leilani itse on. Eipä tämä lievä epäjohdonmukaisuus lukukokemusta varsinaisesti haittaa, kunhan on vain huvittava pikkujuttu, johon kustannustoimittajan olisi luullut tarttuvan.

Ei siis lainkaan hullumpi kirja, etenkin esikoisteokseksi. Raven Leilani onnistuu kuvaamaan tässä luokkakuvauksen lisäksi jotain kiehtovaa ja outoa.

Sergei Lukjanenkon sarjan edellisestä kirjasta on jo viisi vuotta. Siinä sivussa sarja on näemmä saanut nimenkin: se on nykyään Varjojen valtakunta. Vielä viisi vuotta sitten nimitin sitä vain Yöpartio-sarjaksi. Tässä osassa “Partio” on muutenkin vaihtunut “Vartioksi”, mikä on hitusen kummallista. Näköjään uusiin ääni- ja e-kirjalaitoksiin vanhoista kirjoista on tehty sama muutos, eli Yöpartion uusi laitos on Yövartio.

Yhtä kaikki kyseessä on nimensä mukaisesti kuudes osa sarjaa ja tarina jatkuu sen verran kiinteästi aikaisemmista osista, että sitä ei missään nimessä kannata lukea, jos ei ole lukenut kaikkia aikaisempia osia oikeassa järjestyksessä. Moskovan Yövartio on organisaatio, jossa valon puolella olevat Muihin kuuluvat – velhot, noidat, vampyyrit, ihmissudet – suojelevat ihmisiä pimeyden puolen Muihin kuuluvilta. Vartiot ylläpitävät hienovaraista tasapainoa.

Nyt tasapainoa järkyttää tuntematon vampyyri, joka riehuu Moskovan kaduilla ja hyökkää viattomien ohikulkijoiden kimppuun. Vartiossa keksitään, että uhrien nimistä muodostuu viesti, joka on osoitettu Anton Gorodetskille, Moskovan Yövartion suurvelholle ja kirjasarjan päähenkilölle. Kun asiaa tutkitaan, paljastuu että kyseessä on muinaisen jumalan paluu maan päälle. Ennustusten perusteella näyttää siltä, että koko maailman tuhoutuminen on edessä, jos jumalaa ei pysäytetä. Tehtävään tarvitaan Kuudes vartio – harmi vain, että kukaan ei enää muista, ketä tähän mystiseen vartioon kuuluu. Anton Gorodetskillä ja Moskovan vartioilla riittää siis puuhaa, kun erinäisiä voimakkaita ja erimielisiä Muihin kuuluvia tahoja pitää haalia yhteen pelastamaan maailma, jota kaikki eivät välttämättä halua edes pelastaa.

Kuudes vartio on tuttua tavaraa: on erilaisia yliluonnollisia olentoja, jännittävää toimintaa, huumoriakin. On taas mukava tavata tutut päähenkilöt ja itse juoni on ihan hyvä. Valitettavasti kirjassa on myös suorastaan seksististä naiskuvaa ja Lukjanenkon vihamielisyys Ukrainaa kohtaan paistaa sivuilta läpi jonkin verran. Lukjanenko on vankka Krimin miehityksen kannattaja, eikä olisi halunnut kirjojaan julkaistavan ukrainaksi. Kun itse Putin sanoi, että on tarpeellista levittää laadukasta venäläistä kirjallisuutta Ukrainaan, eikä suinkaan vetäytyä pois, Lukjanenko lakkasi vastustelemasta. Että sellainen suositus, ei tämä nyt varsinaisesti lisää haluani lukea Lukjanenkoa jatkossa.

Tämän piti jo olla viimeinen osa sarjaa, Lukjanenkon oli tarkoitus jättää kirjojen maailma muiden kirjailijoiden käyttöön. Nähtävästi Lukjanenko on sittenkin aloittanut vuonna 2021 vielä uuden osan sarjaan. Ikuinen vartio jatkaa tarinaa, koska Kuudes vartio jättää tilanteen sittenkin liian kiinnostavalla tavalla kesken. Minä taidan kuitenkin jättää tähän, sarjasta olisi luultavasti jäänyt minulle parempi maku ilman tätä kirjaa.

Joskus kirjailijoilta kestää vähän pidempään julkaista toinen kirja esikoisteoksen jatkoksi. Susanna Clarke debytoi upealla ja moneen kertaan palkitulla Jonathan Strange & herra Norrell -romaanillaan vuonna 2004 (suomeksi 2005) ja nyt 16 vuotta myöhemmin ilmestyy seuraava teos, Piranesi.

Ensivaikutelma kirjasta oli: onpas tämä pieni. Sisältä paljastuu kuitenkin kiehtova maailma. Kirjan päähenkilö Piranesi asuu Talossa, joka koostuu loputtomasta määrästä suuria saleja. Salit ovat täynnä erilaisia patsaita. Alempana velloo vesi, jonka vuorovesi välillä nostaa ylempiin saleihin ja ylempänä pilvet liikkuvat saleissa.

Piranesi on Talossa yksin, seuranaan vain linnut ja muutama vainaja, joiden luista hän huolehtii. Kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, Talossa vierailee Toinen, joka on Piranesin ainoa ystävä. Toinen on tiedemies, joka tekee talossa tutkimuksiaan, etsien Suurta ja Salaista Tietoa, mutta ei koskaan viivy paikalla kovin pitkään. Toinen ei selvästikään pidä Talosta, eikä ymmärrä sitä samalla tavalla kuin Piranesi.

Tasaisena etenevä elämä järkkyy, kun käy ilmi, että Talossa liikkuu joku ulkopuolinen. Lattiaan ilmestyy liidulla piirrettyjä viestejä. Toinen varoittaa Piranesia viesteistä ja sanoo niiden olevan vaaraksi, mutta pian kyse ei ole vain viesteistä. Piranesi löytää myös katkelmia kirjoituksista ja oivaltaa muutenkin, ettei välttämättä tiedä ja muista kaikkea, mitä Talossa tapahtuu. Salaisuudet alkavat paljastua ja Piranesin elämä järkkyy.

Piranesi oli kiehtova tarina. Sen vahvuus on ehdottomasti mielenkiintoisessa maailmassa. Susanna Clarke on onnistunut kehittelemään kiehtovan todellisuuden, Talon käytävillä vaeltelu Piranesin seurassa on kiehtovaa. Kirjasta henkivä vanhanaikaisuus – kirjoitustapa Suurine Alkukirjaimineen – on lumoavaa. Piranesi on taitavasti kerrottu tarina, joka avautuu kiinnostavalla tavalla juuri sopivassa tahdissa. Näihin Saleihin olisi jäänyt pidemmäksikin aikaa, toisaalta kirja ei viivy missään yhtään liian pitkään. Kyllä tätä kannatti odottaa.

Tarinat sijoittuvat aina johonkin aikaan, mutta hyvässä tarinassa on aina jotain universaalia ja ajatonta, joka tekee siitä mielenkiintoisen oman aikansa ja paikkansa ulkopuolella. Minna CanthinKauppa-Lopo osoittautuu tällaiseksi tarinaksi, kun Pentti Otsamon sarjakuva vie sen Tähtien sodan hengessä kaukaiseen, kaukaiseen ympäristöön, epämääräiselle pikkuplaneetalle, jonka purppuraiset sävyt tuovat mieleen takavuosien tieteissarjakuvat.

Planeetalle eksyy Xiaolian Loponen, tmi Kauppa-Lopo, kaupankävijä, jolla on kaikkea muuta kuin moitteeton rikosrekisteri. Niinpä Lopo löytää itsensä suoraan putkasta. Ulos päästyään Lopo päätyy hyväsydämisenä auttamaan leskirouvaa oivallisilla kaupankäyntitaidoillaan, mutta kuten alkuperäisen novellin lukeneet tietävät, kaikki ei lopulta käänny parhain päin, ainakaan Lopolle.

Minna Canthin sanomana on, ettei ihmisen yhteiskunnallinen asema vaikuta hänen hyvyyteensä. Hyvässä asemassa oleva ihminen voi olla katala ja syntyperältään ja olemukseltaan epämääräinen Lopo on hyväsydäminen ja muiden parasta ajatteleva ihminen, puutteistaan huolimatta.

Omalla kohdallani sarjakuvat pääsevät harvoin “ihan kiva”-kynnyksen yli. Niin ei käy tälläkään kertaa. Otsamon piirrostyylistä ei ole valittamista, tarina etenee selkeästi ja hyvin tehtynä, mutta lopputulos tuntuu silti kovin kevyeltä. Kannattaa silti tutustua, mikäli ajatus Canthin viemisestä avaruuteen kuulostaa hauskalta.

Näppituntumalta sanoisin, että käytännössä kaikki lukemani Venäjälle sijoittuva kirjallisuus tapahtuu joko Pietarissa tai Moskovassa. Nyt ollaan kuitenkin jossain aivan muualla, kun Julia Phillips vie esikoisteoksellaan lukijat kauas Venäjän Kaukoitään Kamtšatkan niemimaalle.

Alue on vähän tunnettu ja hyvin syrjäinen. Asukkaita ei ole kovin paljon, vaikka Neuvostoliiton hajoamisen myötä Kamtšatka avautui. Toisen maailmansodan jälkeen niemimaa oli ollut kaikilta suljettu sotilasalue vuoteen 1989 asti.

Katoava maa on episodiromaani, joka tarkastelee erityisesti alueen naisten asemaa. Se alkaa tapauksella, jossa kaksi tyttöä siepataan. Sen jälkeen jokainen luku vie ajassa kuukauden eteenpäin ja katsoo tapahtumia eri henkilön näkökulmasta. Kaikki henkilöt ovat naisia ja monet kytkeytyvät toisiinsa jollain tapaa.

Episodimainen rakenne toimii tässä hyvin. Phillipsillä on pyrkimyksenä havainnollistaa naisten kohtaamaa väkivaltaa eri tavoin ja siinä kirja onnistuu. Eri kertojat tuovat erilaisia näkökulmia. Myös etnisyys ja yhteiskuntaluokka nousevat esiin. Kamtšatkassa asuu muun muassa eveenejä ja korjakkeja, jotka ovat tietysti valkoisten venäläisten näkökulmasta alempiarvoista roskasakkia.

Episodit yhdistyvät kuitenkin toisiinsa, vuosi etenee ja kadonneiden lasten mysteerikin saa lopulta uusia käänteitä ja johtolankoja. Lopputuloksena on oikein toimiva kirja, joka yhdistelee mainiosti kiinnostavaa juonta, kiehtovaa maailmaa ja asiallista sanomaa. Oikein vakuuttava esikoisteos!

Ville Ranta on menestynyt hienosti Ranskassa, saanut menestystä ja ritarinarvonkin. Kaikki lienee sujunut siis helposti ja vaivattomasti? No ei ehkä ihan niinkään. Kuinka valloitin Ranskan kertoo totuuden kulissien takaa – miten se Ranskan-valloitus itse asiassa menikään.

Kirjan alussa taiteilija Ville häipyy vielä kerran Ranskaan, koska nyt on se viimeinen tilaisuus lyödä itsensä läpi Ranskan vaativilla sarjakuvamarkkinoilla. Tukijana Villellä Ranskassa on Lancelot, lähes myyttinen sarjakuva-alan superverkostoituja, jonka avulla Ville aivan varmasti saavuttaa menestystä ja saa työnsä julkaistua Ranskassa. Tarina sukeltaakin takaumaan, jossa kerrotaan Villen aikaisemmista seikkailuista Ranskassa.

Lukija huomaa nopeasti, että Lancelot tarjoilee pääasiassa paskapuhetta ja hyvin vähän mitään sisältöä, mutta Ville pääsee kuitenkin työskentelemään, piirtämään arvostetun sarjakuvataiteilijan sekundakäsikirjoitusta. Ranskassa aukeaa juuri sen verran mahdollisuuksia, että menestyksenjanoinen, kunnianhimoinen ja suoraan sanottuna hyväuskoinen taiteilija on koukutettu.

Omaelämäkerralliset ainekset yhdistyvät hurjaan farssiin ja satiiriin taiteilijan suuruudenhulluudesta. Ranskalainen sarjakuvamaailma näyttäytyy raadollisena ja kovin kilpailtuna, nuori taiteilijanero Ville taas helposti johdateltavana hölmönä. Ville Ranta ei säästele itsekritiikkiä. Lopputulos on hauska ja terävä sarjakuva-albumi. Onneksi tosimaailman Villellä Ranskan-valloitus on lopulta tainnut sujua vähän paremmin.