Mikko Saari

Kun katalogista tuli vastaan uusi kirja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, se pääsi oitis lukulistalle. Olen lukenut koko sarjan suurella ilolla, eikä tämä uusinkaan kirja ollut pettymys. Melko ohuesti tämä sarjan aikaisempiin kirjoihin liittyy: sarjahan tuli tavallaan päätökseen jo Tankkien kesä -kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvatkin ennen edellistä Muistoruoho -kirjaa.

Nyt ollaan vuodessa 1964 ja tarkastellaan kolmea kuopiolaisnuorta. Koulunsa kesken jättänyt Irene työskentelee kukkakaupan tsupparina ja kärsii kovista kotioloista. Jaakko työskentelee parturin apulaisena ja hänen murheenaan on hermosairaalaan hävinnyt äiti. Armeijasta päässyt Leo ei tunnu sopeutuvan ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksiin. Suurten ikäluokkien nuoruutta siis, sodan kokeneen sukupolven raunioilla.

Irenen työnantaja, kukkakauppias Linnea, tiuskaisee tytölle turhan pahasti ja Irene päättää häipyä omille teilleen. Vaan minnepä vähävarainen 17-vuotias joulukuun kylmässä Kuopiossa lähtisi. Irenen katoamistemppu potkaisee kuitenkin useammankin ihmisen elämää uudenlaisille raiteille.

Tapahtumiin kytkeytyy myös menneitä. Linnean mies Santeri on matkalla Leningradissa, ensimmäistä kertaa sitten 1910-luvun, jolloin joutui jättämään rakkaan Pietarinsa vallankumouksen vuoksi. Löytyykö Leningradista se, mitä sinne jäi ja minkä perään Santeri matkalle vanhan vallankumousmies Lassi Tuomen seurassa lähtee?

Runollinen kieli jättää osan tarinasta hämärän peittoon. Läheskään kaikkea ei sanota suoraan, vaan paljon pitää lukea rivien väleistä. Varsinkin Leon kohtalo jättää paljon kysymyksiä auki ja murehtimaan sitä, miten nuori mies ei saa tarvitsemaansa tukea. Saisiko tänä päivänä? 1960-luvulla sympatiaa vähän vaikealle ja kulmikkaalle miehelle ei heru.

Kähkönen on kyllä oivallinen kirjoittaja. Tässäkin pääjuoni tapahtuu parin päivän sisällä, mutta siihen kytkeytyy niin paljon muuta. On niin monenlaisia unelmia ja pettymyksiä, näkemyksiä ja kokemuksia. Tarina on itsenäinen, muista sarjan kirjoista riippumaton kurkistus nuorison tunnelmiin joulukuussa 1964, sarjan aikaisempia osia lukeneille mukana on sentään tuttuja hahmoja.

Suosikkipoliitikkoni Anna Kontula on kirjoittanut oivallisen läpileikkauksen ajastamme. Kontulan mukaan pikkuporvarillisuus elää nyt kultakauttaan, mutta on uhattuna ja siksi valmistautuu taisteluun piikit pystyssä. Keskiluokan sosiaalinen lokero on katoamassa. Kontulan näkemys pikkuporvarillisuudesta on keskiluokkainen olotila, jossa mukavuudenhalu ja häiriöttömän elämän tavoittelu on ainoa mahdollisuus.

Keskiluokkainen lukija tunnistaa tästä kirjasta varmasti itsensä. Meissä kaikissa – myös Anna Kontulassa itsessään ja jopa Karl Marxissa – on pikkuporvarilliset piirteemme. Eikä siinä mitään: “On hyvää ja luonnollista, että ihmiset pyrkivät huolehtimaan omasta ja läheistensä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista”, kirjoittaa Kontulakin. Vaan kun tämä halu yhdistyy kapitalismiin, heikentyvään luottamukseen toisia ihmisiä kohtaan ja vimmaiseen haluun nähdä omat mieltymykset muita sitovina normeina, ollaan ongelmien äärellä. “Vaikka pikkuporvari ei vaatisi muita elämään tavallaan, on pikkuporvarilliset arvot omaksuneita jo nyt enemmän kuin planeettamme pystyy kantamaan.”

Kontulan teksti on ihastuttavan notkeaa ja ajatuksia herättelevää. Pamfletti alkaa vähän hitaasti katsauksella pikkuporvarillisuuden historiaan, mutta päästessään tähän päivään, veto terävöityy. Kontula nostaa mainioita esimerkkejä, kuten sen, miten Turussa suljettiin yleisiä vessoja vuonna 2015, kun Itä-Euroopan romaneja oli tavattu vessoista pesemässä hampaitaan ja pyykkiä. Vähät lattialle virtsaamisesta, huumeidenkäyttäjistä ja satunnaisesta irtoseksistä, joita julkisissa vessoissa myös harjoitetaan, mutta tämä hampaiden pesu on kyllä liikaa! Pikkuporvarillista järjestyksenkaipuu on loukattu verisesti.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, sillä Pikkuporvarit avaa oikein käytännöllisen ja toimivan näkökulman nykymaailmaan. Mitäpä muuta esimerkiksi Elokapinan raivoisa vastustaminen on kuin pikkuporvarillista häiriöstä närkästymistä? Pikkuporvarillisuuttahan näkee nykyään kaikkialla. Kontula osoittaa, että siinä on asioita, joita olisi syytä myös vastustaa.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut aikaisemminkin vaikuttavia kirjoja. Erityisesti Kerrostalo teki vaikutuksen. Uusi romaani #Syyllinen on sekin oikein onnistunut ja iskevä teos. Pääosassa on nelikymppinen somevaikuttaja, joka istuu syksyllä 2020 pidätyssellissä epäiltynä henkirikoksesta. Siitä kerronta siirtyy alkuvuoteen.

Hyvin pian käy ilmi, että somevaikuttajan loistelias elämä Instagramissa on pelkkää pintaa. Manifestoinnin, positiivisen ajattelun, elämäntaito-oppaiden ja kauniiden kuvien täyteinen maailma peittää taakseen kaoottisen elämän. Jo ensimmäisessä luvussa koko päivä menee sähläämiseen ja My day -videon aloitukseksi suunniteltu instalive johtaa häpeään, kun somevaikuttaja nukahtaa uupuneena kameran eteen.

Elinkeino epämääräisten ja terveydelle vaarallisten ravintolisien verkostomarkkinoijana ei oikein rullaa, kiitos vanhalle kotipaikkakunnalle muuttamisen. Velat kaatuvat niskaan ja vähän myös seinätkin. Miehen kanssa on vaikea tulla toimeen, mutta koko ajan pitäisi silti näyttää ulospäin upeaa pintaa. Kun ollaan alkuvuodessa 2020, niin koronapandemiakin rysähtää päälle vaikeuttamaan tilannetta entisestään.

Kierrokset käyvät nopesti koviksi. Kuisma pitää pökerryttävän vauhdin päällä koko romaanin ajan ja lukijakin on pian sekaisin siitä, mitä todella tapahtuu. Päähenkilön mielen järkkymistä kuvataan tyylikkäästi ja taitavasti. Kuisma näyttää somemaailman ja velkaantumisen ahdistavuuden kaikessa julmuudessaan, kun asiat vain menevät huonosti ja tehdyt valinnat johtavat vääjäämättä entistä huonompaan lopputulokseen.

Tarina on kirjoitettu hyvin ja vetävästi; vaikka aihe on raskas, tämä kirja ei tosiaankaan ole, vaan sivut kääntyivät kuin itsestään, kun kaikki ahdistavat salaisuudet alkavat kuplia pintaan. Lopullinen romahdus on selvä juttu, mutta tie alusta loppuun ei ole ihan ilmeinen.

Kovasti kehuttu Kafka valmistaa päivällistä on valikoima Lydia Davisin runouden ja lyhytproosan välimaastossa keikkuvia tekstejä, jotka suomentaja Aki Salmela on valikoinut useista Davisin kokoelmista. Kirjan jälkisanoissa Harry Salmenkivi ylistää Lydia Davisia ja sanoo, etteivät “lyhyet tekstit silti jää latteiksi tai ohimeneviksi havainnoiksi”. Mutta kun ne jäävät!

Minut tämä kokoelma jätti siis kylmäksi. Lyhyiden tekstien joukkoon mahtuu toki useampia oivaltavia ja nokkelia tekstejä, mutta myös aivan liikaa täysin yhdentekevää ja jopa turhauttavaa sanojen pyörittelyä ja tekstillä kikkailua.

Paikoin Davis onnistuu hienosti. “Valamiesvelvollisuus” on haastattelu, jossa kerrotaan kokemuksesta valamiehenä oikeudessa, mutta haastattelun kysymykset on jätetty pois tekstistä. “Minun on hyvä olla, mutta voisi olla vielä vähän paremmin” kuvaa hauskasti elämän pieniä harmeja. Nämä hyvät oivallukset olivat minulle kuitenkin selvästi vähemmistössä tässä kokoelmassa, enimmäkseen tekstit lähinnä jättivät ihmettelemään mitä kiinnostavaa tässä nyt oikein on.

Ehkä Davisin vähäeleisyys maistuu paremmin kirjailijoille ja muille tekstin parissa työskenteleville. Minulle Kafka valmistaa päivällistä päätyi valitettavasti vuoden tähän mennessä tympeimpien ja väkinäisimpien lukukokemusten joukkoon.

Naiset puhuvat on hyvin nimetty kirja: siinä naiset tosiaan puhuvat läpi koko kirjan. Kirjurina toimii mies, koska puhuvat naiset ovat kaikki luku- ja kirjoitustaidottomia. Naiset ovat mennoniittoja, jotka asuvat uskonnollisessa siirtokunnassaan miesten vallan alaisina ja eristyksissä muulta maailmalta.

Nyt naiset ovat kuitenkin koolla ja puhuvat, koska naisista on tullut väkivallan uhreja. Joukko yhteisön miehiä on iskenyt öisin naisten kimppuun, huumannut nämä ja raiskannut. Väkivallan uhreina on ollut paitsi aikuisia naisia – joista osa on tullut raskaaksi näistä hyökkäyksistä – myös jopa hyvin pieniä lapsia. Ensin teoista epäiltiin paholaista tai naisten luultiin keksineen koko jutun, mutta sitten yksi miehistä saatiin kiinni teosta ja hän nimesi joukon muita.

Nämä miehet on viety läheiseen kaupunkiin odottamaan oikeutta ja nyt siirtokunnan muut miehet ovat maksamassa takuita miehistä – siis poissa. Naiset näkevät tilaisuutensa tulleen ja kokoontuvat keskustelemaan, mitä tehdä. Vaihtoehtoja on kolme: antaa olla, lähteä pois tai jäädä ja taistella. Naiset pohtivat ratkaisujaan parin päivän aikana, uppoutuen niin käytännöllisiin kuin hyvinkin teoreettisiin teologisiin kysymyksiin.

Keskusteluja kirjaamassa on luku- ja kirjoitustaitoinen mies, August Epp. August on mennoniittojen yhteiskunnassa hylkiö mieheksi. Hänet on kertaalleen ajettu pois yhteiskunnasta, mutta hän on palannut. Täytenä miehenä häntä ei kuitenkaan pidetä. Jotkut lukijat ovat pitäneet Toewsin kertojaratkaisua jopa kirjan pilaavana, nostaahan se miehisen äänen ja miehisen katseen kirjaan, jossa muuten on kyse naisista ja naisten toimista miesten muodostaman uhkaa vastaan. Ymmärrän tämän kritiikin, mutta Augustin osuus tarinassa on lopulta perusteltu ja auttaa näyttämään sitä, miten patriarkaatti ei ole aina miehillekään ihanteellinen ympäristö.

Naiset kertovat -kirjan Goodreads-arvioiden perusteella saama ristiriitainen vastaanotto on muutenkin kiehtovaa. Minusta tarina oli ytimekäs ja kammottava, etenkin kun heti alussa tehdään selväksi, että se on fiktiivinen kertomus, mutta taustalla on todellisia väkivallantekoja Bolivian eristyneissä mennoniittayhteisöissä. Samalla se on lohdullinen: nämä naiset ovat alistetusta asemastaan huolimatta aktiivisia toimijoita, jotka pyrkivät parantamaan omaa asemaansa.

Aikaa on vähän, sillä miehet ovat palaamassa parin päivän päästä, ja sitä ennen naisten on tehtävä vaikea päätös. Keskustelu on tiukkaa, riitaisaa, sovittelevaa, vakavaa ja hauskaakin. Naisten luonteista piirtyy selvä ja eloisa kuva. Myös Augustin elämän salaisuudet paljastuvat ja selittävät monia asioita. Tämä on vaikeasta aiheestaan huolimatta oivallinen kirja patriarkaatin ytimessä olevasta vallasta ja väkivallasta ja toisaalta uhrin asemasta, anteeksiannosta ja uskonnollisen doktriinin olemuksesta. Kiehtova kirja!

Harvemmin tulee erikseen noteerattua kirjojen kansia, mutta nostetaan nyt heti Tuomo Parikan upea kansi esille: se huutaa kyberpunkia kaikessa violetinpinkissä loisteessaan. Kansi on todella kutsuva.

Välillä tuntuu, että kiinalainen kirjallisuus on yhtä kulttuurivallankumouksen kertaamista. Onneksi näin ei ole, vaan muutakin suomeksi saadaan. Jättömaa on kyberpunk-henkistä scifiä, jonka juuret ovat vahvasti tässä päivässä ja nykymaailman ilmiöissä. Tapahtumat sijoittuvat Piisaarelle Etelä-Kiinaan. Paikka on saanut nimensä siitä, että saarelle rahdataan maailmalta elektroniikkajätettä käsiteltäväksi.

Piisaaren yhteiskunta on kahtia jakautunut. On saarta hallitsevat valtaklaanit ja sitten jäteväki, joka tekee varsinaisen jätteenkäsittelytyön. Tilanne on lähtökohtaisesti virittynyt ja lähestymässä on myrskyä niin kuvainnollisesti kuin ihan kirjaimellisestikin taifuunin muodossa. Vallasta ja rahasta ovat kiinnostuneita valtaklaanien lisäksi kansainvälinen Wealth Recycle -yhtiö ja ympäristöaktivistit.

Jättömaan pääosaan nousee Mimi, katteettomien lupausten perässä Piisaarelle muuttanut arvoton jätteenkäsittelijä. Piisaarelle saapuva poikkeuksellisen vaarallinen jätekuorma muuttaa Mimiä pysyvästi ja tekee hänestä keskeisen tekijän, josta ovat kiinnostuneita kaikki.

Nimi Piisaari on kiinaksi 硅屿 ja kuulostaa samalta kuin Guiyu (贵屿) Etelä-Kiinassa. Guiyu on Chen Qiufanin kotiseutuja ja oli vuoteen 2013 asti maailman suurin elektroniikkajätteen kaatopaikka, jossa jopa 80% lapsista oli vaarallisia lyijypitoisuuksia veressään. Kun Jättömaa ponnistaa tästä synkästä todellisuudesta, tunnelma on valmis – siihen päälle on sitten kasattu sopiva lasti William Gibsonin klassikkoteokset mieleen tuovaa kyborgiteknologiaa ja tulevaisuusvisiointia. Lopputuloksena on varsin mehukas scifijännäri.

Taas tapaaminen vanhan ystävän kanssa. Louise Pennyn dekkarisarjan suomennokset ovat jo kuudennessa osassa (englanniksi sarja on tällä hetkellä 17-osainen). Laatu jatkuu korkealla, Kuolleet haudoissaan on kiehtova dekkari.

Se on myös hyvin vankasti sarjansa jatkoa, eli vähintäänkin edellinen osa Kuolettava kertomus on syytä olla luettuna ennen tätä, sillä tässä kirjassa jatketaan edellisen osan tapauksen tutkimista. Aikaisempien osien lukeminen ei ole niin välttämätöntä, mutta yleisesti ottaen suosittelen kyllä aloittamaan sarjan kanssa ensimmäisestä osasta ja lukemaan järjestyksessä.

Ylikomisario Armanda Gamache on vetäytynyt Quebeciin ottamaan etäisyyttä työasioihin. Taustalla on traagisesti epäonnistunut rikostutkinta, joka on jättänyt Gamacheen henkisiä ja fyysisiä vammoja. Alkuun tapahtumasta vain vihjaillaan, koko totuus Gamachen epäonnistumisesta selviää vasta kirjan edetessä. Quebecissä Gamache ei kuitenkaan saa rauhaa rikoksilta, vaan sielläkin tapahtuu henkirikos, jonka tutkintaan Gamache päätyy sekaantumaan avustavassa roolissa.

Paikallisen pikkukirjaston kellarista löytyy Augustin Renaudin ruumis. Renaud oli historioitsija, jolla oli pakkomielteinen halu löytää Quebecin perustajan Samuel de Champlainin ruumis – Champlainin hautapaikka on ihan todellinen mysteeri. Kiusalliseksi tapauksen tekee se, että kellari kuuluu Literary and Historical Societylle, hiljaiselle ja konservatiiviselle englanninkielisten yhteisön keskukselle keskellä ranskankielistä ja separatismin hallitsemaa Quebeciä. Aiemmissakin Gamache-kirjoissa on viitattu ranskalaisten ja anglojen hankaliin suhteisiin ja tässä ollaan jo todella tulenaralla alueella.

Three Pinesiinkin palataan. Gamache passittaa kollegansa Beauvoirin epävirallisille asioille kylään. Edellisen kirjan murhajuttu on jäänyt vaivaamaan Gamachea. Selkeää näyttöä muista syyllisistä ei ole, mutta Gamache ei voi olla ihan varma, etteikö olisi tehnyt virhettä. Pieni kysymys vaivaa: miksi ruumista siirrettiin? Siinä ei ole järkeä, joten Beauvoir saa penkoa tapausta vielä lisää.

En pidä Louise Pennyn tyylistä vaihtaa asiayhteyttä tuosta noin vain kahden kappaleen välillä, lukemista helpottaisi edes ylimääräinen riviväli kappaleiden välissä kun vaihdetaan tilanteesta toiseen. Tämä tuntuu vähän tietoiselta lukijoiden sekoittamiselta ja miksi kukaan sellaista haluaisi tehdä? No, pikkujuttu se, muuten Kuolleet haudoissaan on kyllä oivallinen mysteeri. Paljon on tietysti Armand Gamachen ansiota: Louise Penny on onnistunut luomaan upean, vakuuttavan ja inhimillisen tutkijahahmon sarjansa kärjeksi. Kirjan kolmea eri linjaa kuljettava rakennekin toimii oivallisesti ja suomentaja Outi Järvinen on tehnyt kelpo työtä.

Tätä lisää, toivottavasti kirjat käyvät kaupaksi sen verran hyvin, että sarjan suomentaminen jatkuu.

Miksiköhän Muistipoliisi, joka on alunperin ilmestynyt Japanissa jo vuonna 1994, on nyt päätetty suomentaa? Asiaan ehkä liittyy kirjan englanninnos vuodelta 2019, se kun pääsi muun muassa International Booker Prizen ja World Fantasy Awardin lyhytlistoille. Mikäpä siinä ja kaipa se toisaalta vähän niin on, että menestynyt englanninnos vauhdittaa usein muunkielisen kirjallisuuden menestystä – luin aivan vastikään Annie Ernaux'n kirjan Vuodet, joka sekin tuli suomeksi vuosien viiveellä menestyneen englanninnoksen myötä.

Muistipoliisi on joka tapauksessa edelleen ajankohtainen. Se kuvaa epämääräisen japanilaista saarta, jonka asukkaat elävät pienimuotoista elämäänsä keskellä asioiden unohtamista ja katoamista. Ihmiset vain heräävät aamulla siihen, että joku tuikitavallinen asia on unohtunut. Yhtäkkiä tämä asia – vaikkapa postimerkit, valokuvat tai linnut – ei enää merkitse kenellekään mitään. Kaikki vain hankkiutuvat eroon kadonneista tavaroista, eikä niitä sen jälkeen enää muistella.

Jotkut kuitenkin muistelevat. Joukossa on niitäkin, jotka eivät unohda. Heidän mielessään kadonneet esineet pysyvät kirkkaina. Sitä varten on salainen muistipoliisi, jonka toiminta on tosin kovin näkyvää ja näyttävää: vihreäasuiset poliisit kiertelevät metsästämässä muistajia ja hävittämässä kadonnutta, kiellettyä tavaraa.

Kirjan päähenkilö on nuori kirjailija, jonka kustannustoimittaja paljastuu yhdeksi muistajista. Kirjan jännite rakentuu siitä, kun kirjailija päättää piilottaa kustannustoimittajan kotiinsa suojaan muistipoliisilta. Kun muistot rapistuvat ympärillä ja elämä käy yhä vaikeammaksi, kirjailija ja kustannustoimittaja samalla lähentyvät toisiaan ja etääntyvät toisistaan, kun toinen muistaa ja toinen ei.

Muistipoliisi on tunnelmaltaan rauhallinen, mutta hyytävä romaani. Tapahtumat etenevät vääjäämättömästi kohti kadotusta. Romaanissa piirtyy kuva totalitaarisesta dystopiasta, jossa kansalaisten ajatuksia kontrolloidaan ja elinpiiri kutistuu jatkuvasti rajallisemmaksi. Toisaalta sen voinee lukea myös kuvauksena etenevästä muistisairaudesta; eräänlainen mielen dystopiahan sekin on.

Saksalaiseen kulttuuriin kytkeytyy olennaisena osana toisen maailmansodan ja natsien hirmutekojen muisto. Se painaa myös Menneisyydenhallintalaitoksen päähenkilöä Hans Frambachia. Frambach työskentelee Menneisyydenhallintalaitoksessa, jonka tehtävänä on tallentaa holokaustin historiaa. Hän käsittelee päivästä toiseen samanlaisina toistuvia kuvauksia keskitysleireiltä ja on suoraan sanottua musertua.

Frambach on muutenkin eriskummallinen tapaus. Hitusen neuroepätyypilliseltä vaikuttava mies ylläpitää ystävyyssuhdetta Grazielaan, joka on rakastunut aivan toiseen, valitettavan varattuun mieheen, Joachimiin. Frambach ystävystyi Grazielan kanssa, koska tämän kanssa oli voinut puhua Auschwitzista ja kärsimyksestä. Mutta entäs nyt, kun suhde Joachimiin tekeekin Grazielan onnelliseksi, eikä tämä oikeastaan ole enää niin kiinnostunut kärsimyksestä?

Menneisyydenhallintalaitos on omituinen kirja, joka sekä herätti kiinnostusta että kummastutti. Lopulta se jätti hitusen kylmäksi. Kirja kommentoi kyllä osuvasti Auschwitz-kirjojen trendiä ja yleisesti keskitysleirien kauhujen muuttumista kaupallisen koneiston raaka-aineeksi. “Se ei ole enää tänä päivänä työ, jota on tehtävä, vaan siitä on tullut shoah-bisnestä. Ja sen minä koen aivan vieraaksi. Koska se työ ei ole minulle mitään bisnestä. Ei totisesti. Aivan päinvastoin.”

Ehkä natsimenneisyys ei olekaan lopulta kaiken saksalaisen kärsimyksen taustalla. Ehkä menneisyyden kärsimyksistä on mahdollista päästää irti. Siihen ajatuskulkuun tämä pieni, vähän vinosti humoristinen kirja antaa aineksia.

Annie Ernauxin (s. 1940) muistelmateos Vuodet ilmestyi jo vuonna 2008 ja saavutti oitis suuren suosion. Suomeksi sitä ei silloin saatu, nyt käännöstä siivitti varmasti vuonna 2018 ilmestynyt englanninkielinen käännös, joka pääsi vuonna 2019 Man Booker International Prizen lyhytlistalle.

Ei ihme, että tämä oli Ranskassa hitti, ja kyllä tämä Ranskan ulkopuolellakin lukijaa kiinnostaa, vaikka jotain varmasti jääkin matkan varrella pois (Lotta Toivasen suomennoksesta ei ole pahaa sanaa sanottavana, tarkoitan vain sitä, että kaikkea ranskalaista mihin kirjassa viitataan ei suomalaislukija varmasti ymmärrä). Kirjassa Ernaux käy läpi elämäänsä, vuodesta 1940 vuoteen 2006 ja kuvaa kasvamista työväenluokkaisissa oloissa Normandiassa, työskentelemistä opettajana, muuttamista Pariisiin, kahden lapsen saamista, avioeroa.

Jos joskus onkin käsitys, että naisten muistelmat ovat pieniä ja kotoisia, Ernaux osoittaa sen olevan tyhjänpäiväistä puhetta. Ernaux ei kerro vain omaa näkökulmaansa, kirjasta puuttuu minäkertoja kokonaan ja näkökulmana on enimmäkseen “me” ja toisinaan ulkoa tarkasteleva “hän”. Leikekirjamainen romaani kertoo yhtä aikaa yhden ihmisen tarinan ja liittää siihen historiallisia tapahtumia, populaarikulttuuria, ranskalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin hienovaraista muutosta.

Kirjan rakenne ei ole tasapainoinen. Ensimmäiset vuosikymmenet tuntuvat saavan selvästi enemmän painoa. Mutta niinhän se elämässäkin on: lapsuudessa aika kulkee hitaasti, vanhemmiten vuodet kiitävät ohi nopeammin kuin huomaakaan. Vuodet on Ranskan suurten ikäluokkien tarina ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista ja mullistuksista. Sellaisena se on kiehtova ja ranskalaisen naisen näkökulmasta kirjoitettuna tervetullutta vaihtelua.

Ennen kaikkea Ernaux on mestarillinen kirjoittaja, joka onnistuu nivomaan yhteen yleistä ja yksityistä äärimmäisen toimivalla ja mukaansatempaavalla tavalla. Vuodet on hieno teos.

“Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

1990-luvun lama iski kipeästi nuoriin. Toimittaja Sanna Kajander-Ruuth lähti kartoittamaan haastattelujen kautta sitä, miten lama vaikutti lapsuuttaan ja nuoruuttaan laman keskellä eläneisiin. Laman lapset rakentuu haastatteluiden päälle ja lisäksi kuvaa laman taustalla ollutta politiikkaa ja siitä seuranneita leikkauksia.

Aihe on kiinnostava, eikä siitä ole Suomessa kirjoitettu vielä ollenkaan tarpeeksi. Varsinkin tämä nuorisonäkökulma on erityisen kiinnostava, itsekin kun olen samaa ikäluokkaa. Omalta kohdaltani täytyy kyllä sanoa, että vaikka laman koulumaailmaan tuomat leikkaukset ja kaikki 1990-luvun alkupuolen ankeus onkin mieleen jäänyt, perheemme selvisi lamasta taloudellisesti hyvin. Lukeudun siis tässä hyväosaisiin.

Kirjaan on valikoitunut haastateltavaksi ihmisiä, joilla on sittemmin mennyt ihan hyvin. Se on ymmärrettävää. Kymmenkunta ehdokasta kieltäytyi, lähinnä siksi että lama on vielä liian raskasta aikaa muisteltavaksi. Sekin on ymmärrettävää.

Aihe ei mitenkään tyhjene tähän oivalliseen teokseen. Laman lapset on mukavan napakka, sujuvasti kirjoitettu journalistinen tietokirja. Se kuvaa hyvin sitä, miten lamaa edelsi hullu ylikuumeneminen pankkimaailmassa, miten vaarallisiksi osoittautuneiden valuuttalainojen takaukset repivät perheitä hajalle niin ettei vielä vuosikymmeniä myöhemminkään olla puheväleissä. Ennen kaikkea se kuvaa hyvin sitä ihmetystä, jolla lapsi tätä kaikkea tarkastelee.

Yksi haastateltavista on Suvi Vaarla, jonka Westend-romaani toimi kimmokkeena tämän kirjan kirjoittamiselle. Kajander-Ruuth haastatteli Vaarlaa kirjasta Me Naisiin ja lamaa käsitellyt juttu poiki paljon yhteydenottoja ja palautetta. Jos aihepiiri kiinnostaa myös fiktiossa, Westend on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Olen tainnut lukea aika lailla kaikki Kaj Korkea-ahon aikuisten kirjat. Uusin Punainen huone pääsi nopeasti lukulistalle kirjastosta saavuttuaan. Jälleen ollaan jos ei suoraan kauhun niin ainakin tiukan jännityksen ja painostavan tunnelman äärellä ja lopputulos on kerrassaan herkullinen.

Kirjan päähenkilö tulee hankkineeksi itselleen Helsingistä hienon asunnon yllättävällä tavalla. Vitsinä alkanut lehti-ilmoitus, jossa nuori kirjailija lupaa kirjoittaa kirjan vastineeksi edullisesta asunnosta poikii yhteydenoton ja sopimuksen erään Aimo Kankaan kanssa. Kirjan nimetön päähenkilö lupaa kirjoittaa kirjan ja siitä hyvästä saa asua halvalla upeassa asunnossa Ullanlinnassa ja ostaa kirjan valmistuttua asunnon edulliseen hintaan.

Diili tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä. Liian hyvältä ollakseen totta, suoraan sanottuna. Epäilykset kuitenkin pikku hiljaa hälvenevät. Kangas on päähenkilön tavoin homo ja haluaa omia kokemuksiaan kirjaksi. Kangas vaikuttaa kaikinpuolin mainiolta tyypiltä, mutta pikku hiljaa tämän toimista, kuten suhteesta nuoreen avustajaan Emmanueliin – ja miksi täysin terveeltä vaikuttava Kangas ylipäänsä tarvitsee avustajaa? – ja toisaalta tämän menneisyydestä alkaa paljastua kaikenlaista levottomuutta herättävää.

Päähenkilöllä itsellään on omat menneisyyden haamunsa, päällimmäisenä todella katastrofaaliksi osoittaunut suhde erääseen Juhaniin. Kirja- ja asuntodiili pistää lisäksi omat ystävyyssuhteet koetukselle. Lopulta päädytään luotaamaan hyvin syviä vesiä, mitä tulee vallankäyttöön, alistamiseen ja alistetuksi tulemiseen. Kokonaisuutena Punainen huone on hyvin kiehtova psykologinen romaani, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Millaista on seksuaalisuuteen, fetisseihin ja salaisuuksiin kietoutuva alistaminen ja alistuminen? Kuka lopulta käyttää valtaa? Mielenkiintoinen kirja!

Instagramista tuttu Tympeät tytöt on tässä kirjassa tuttujen asioiden äärellä, mutta tämä jos mikä on asia, joka on kaukana valmiista, joten viestin takominen kerta toisensa jälkeen uudessa muodossa on aina paikallaan. Silloin toki muodon merkitys korostuu, mutta siitä ei ole tässä huolta: Tympeät tytöt on armottomasta sisällöstään huolimatta erittäin kauniisti tehty, viehättävä ja ihastuttava.

En tiedä oletteko vielä kuulleet, mutta tyttöjen ja naisten asemassa on vielä aika lailla parantamisen varaa. Ihan vain olemalla tyttö ja kasvamalla naiseksi saa niskaansa paljon kuraa. Patriarkaatti lastaa päälle mahdottomia, ristiriitaisia vaatimuksia: toisaalta naisen arvo on seksikkyydessä ja ruumiillisuudessa, toisaalta ulkonäköönsä panostava nainen on pinnallinen ja seksiin positiivisesti suhtautuva nainen on lutkamainen huora. Tätä kaikkea avaa Tympeät tytöt.

Kirjan yhdeksän kertomusta kuvaavat naiseksi kasvamista, kilttejä tyttöjä, väkivallan pelkoa, sisäistettyä naisvihaa, girl powerin varjopuolia, miesneroja, patriarkaattia, kotitöitä ja kehojen kontrollointia. Feminismistä nousee väistämättä patriarkaatin kyseenalaistamista ja yhtä vääjäämättä päädytään kritisoimaan naisvihamielistä kulttuuria ylläpitävää kapitalismia. Keskeisiä, tärkeitä aiheita kaikki. Naisille on matkan varrella luvassa paljon paikkoja myötämieliselle nyökyttelylle ja samaistumisen tunteille.

Erityisesti kuitenkin suosittelen Tympeitä tyttöjä nuorille miehille: lukekaa ja pysähtykää miettimään niitä malleja ja rakenteita, joita nämä sarjakuvat osoittavat. Kun mieleen nousee patriarkaalisesta machokulttuurista kumpuavia vastalauseita, vaiennatte ne ja toteatte itsellenne, että “nämä ovat ihan oikeiden naisten ihan oikeita kokemuksia, joita minä kuuntelen ja jotka minä otan vastaan kyseenalaistamatta ja vähättelemättä niitä”. Tällä tavoin maailma muuttuu pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi niin miehille kuin naisille, koska asia nyt vain on niin, että patriarkaatin vahvistaminen ei ole edes suurimman osan miehistä etu; patriarkaatti edistää vain kapean miehisen eliitin etua.

Ilmeinen vertailukohta Tympeille tytöille on Liv Strömquist, joka yhdistää sarjakuvissaan samalla tavalla purevaa ivaa, viiltävää huumoria ja feminististä paatosta. Riina Tanskasen kynänjälki on värikkäämpää ja monipuolisempaa; Strömquist harrastaa kovin paljon puhuvia päitä ja tekstivalleja. Tympeät tytöt on myös vähemmän akateeminen ja teoreettinen, vaikka lähdeviitteitä tästäkin löytyy. Tahtoo siis sanoa, että Tympeät tytöt on merkittävästi lähestyttävämpi ja näyttävämpi. Tästä siis käsiksi ärhäkän feminismin perusteisiin ja Strömquistit sitten syventävänä oppimääränä!

Eveliina Talvitie on kirjoittanut feministisellä otteella tietokirjoja ja romaanin Kovakuorinen. Romaanin olen lukenut, mutta täytyy myöntää, ettei siitä hirveästi tarttunut, en muista kirjasta juurikaan mitään. Nyt luin Talvitien uusimman romaanin Kävin vaan uimassa, sisko ja ehkäpä tämän myötä totean, etteivät Talvitien romaanit ole minun juttuni – tämäkin jää siinä määrin “ihan kiva”-tasolle.

Kirja kuvaa kolmiodraamaa, jonka osallisia ovat ranskalainen rock-muusikko Benjamin Cee, tämän Ranskassa odottava vaimo Anna ja virolainen näyttelijä Marie. Kirjan alussa Marie on tehnyt katoamistempun ja paennut Liettuaan nuolemaan haavojaan ja toipumaan. Kirja avaa sitten Marien ja Benjaminin suhdetta ja sitä, mitä tapahtui, ja miten Anna asioihin suhtautuu ja antaako anteeksi vai ei.

Taustalla on tositarina, ranskalaisen Noir Désir -yhtyeen laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä Maria Trintignantin sairaalakuntoon ja hengiltä. Tapaus ja Cantat'n paluu esiintymislavoille vankilatuomion ja sen jälkeen tapahtuneen ex-vaimon itsemurhan jälkeen on herättänyt paljon puhetta ja protestia.

Feministinen teema siis tässäkin, lähisuhdeväkivalta on toki tärkeä aihe, jota on syytä nostaakin esille. Se on hyvä, mutta itse tarina jätti vähän kylmäksi. Olihan tässä oma mysteerikulmansa, joka pikkuhiljaa kirjan edetessä avautui, mutta Benjamin oli sietämätön rokkikukko, Annan osuus ei oikeastaan tuntunut erityisen kiinnostavalta vaikka anteeksiantoteemassa potentiaalia onkin ja Marienkin osuus tuntui vähän turhan eteeriseltä.

Baltiaa kuvattiin kuitenkin kauniisti, kirja on muutenkin taitavasti kirjoitettu ja aihe on eittämättä tärkeä, joten eiköhän tämäkin lukijansa löydä.

Kersti Juvan parin vuoden takainen Löytöretki suomeen oli todellinen elämys, upea sukellus kääntämisen maailmaan. Tolkienin tulkkina : Tarina Sormusten Herran suomentamisesta jatkaa saman aiheen parissa, nyt vain keskittyen Juvan uran merkittävimpään käännöstyöhön.

Tämä onkin jälleen oiva osoitus siitä, miten sattumanvaraisia ihmisten elämänpolut lopulta ovat. Ei Kersti Juvasta pitänyt mitään kääntäjää tulla! Hän opiskeli suomen kieltä aikomuksenaan tulla äidinkielenopettajaksi, mutta sattuma tutustutti hänet opiskeluaikaisissa queer-bileissä kirjailija Eila Pennaseen (joka liikkui niissä piireissä poikansa seurassa). Pennanen murehti tulevan kääntäjäkurssinsa osallistujamäärää ja houkutteli Kersti Juvan kurssille (Juvan mukana kurssille tuli myös tämän opiskelukaveri Kristiina Rikman, toinen aivan erinomainen suomentaja!).

Siitä se sitten alkoi ja kun Eila Pennanen lupautui tekemään Tarua Sormusten Herrasta, vaikka oikeastaan halusi kirjoittaa jatkoa Himmun rakkauksille, Kersti Juva pääsi aloittelevana kääntäjänä ja vailla sen kummempia englanninopintoja suomentamaan merkkiteosta. Käänteet ovat kiehtovia!

Juva sai sattumalta käsiinsä 50 sivua käännöksen käsikirjoitusta, jossa on korjausmerkintöjä häneltä itseltään ja Eila Pennaselta. Vertailemalla julkaistuun tekstiin nähdään vielä kustannustoimittaja Alice Martinin kädenjälkeä. Tämän käsikirjoituksen lähempi tarkastelu valottaa mestarin ja kisällin suhdetta ja näyttää millaisia korjauksia Pennanen Juvan tekstiin teki. Sen verran hyvää jälkeä Juva teki, että kirjan kolmannen osan hän käänsi jo itsenäisesti ilman Pennasen syynäystä.

Juva esittelee myös teoksen eri rekistereitä, miten puhuu hobittirahvas, herrashobitit ja hienostuneet haltiat, miten erilaiset kerronnan ja kuvailun tyylit näkyvät tekstissä ja miten ne on oikein saatu suomen kielelle sovitettua. Sen jälkeen sukelletaan vielä lopuksi nimistöön, josta onkin puhuttu paljon ja josta Juvaa on paljon kiiteltykin. Juva esittelee ratkaisujaan ja toteaa myös monessa kohtaa menneensä hieman metsään erilaista syistä, milloin väärinymmärrysten, milloin huolimattomuuden vuoksi.

Kirja on oikein mielenkiintoinen. Voin suositella sitä kaikille kääntämisestä kiinnostuneille; aivan yhtä verraton se ei ole kuin Löytöretki suomeen, mutta kyllä tämäkin kirja avaa kääntämisen prosessia ansiokkaasti. Lopun syväsukellus nimien maailmaan on takuuvarmasti puuduttavaa luettavaa muille kuin Tolkien-faneille. Tolkien-faneille kirja on tietysti pakollista luettavaa, sillä varauksella että Juva kritisoi kirjassa käännöksiään – Juva toivoo, etteivät lukijat loukkaannu heille mahdollisesti rakkaaseen tekstiin kohdistuvasta kritiikistä. Vaan eiköhän tekijällä ole kaikki oikeus tarkastella omaa kädenjälkeään kriittisesti näin lähes 50 vuotta myöhemmin.

Olen aikaisemmin lukenut Ljudmila Ulitskajalta yhden novellikokoelman, Naisten valheet, ja samankaltaista tavaraa tämäkin on: pääasiassa naisten elämän ympärillä pyöriviä novelleja elämästä Venäjällä ja Neuvostoliitossa, venäjänjuutalaisella värityksellä.

Ulitskaja on oivallinen novellisti, jonka tarinoissa ihmisten pienet elämät piirtyvät kirkkaina. Useimmat novelleista kytkeytyvät toisiinsa jonkun henkilön kautta, kun toisaalta tuttu henkilö esiintyy toisessakin novellissa. Kokoelmasta muodostuu eläväinen kokonaisuus.

Kokoelman aloitusnovelli “Onnelliset” kuvaa vanhan pariskunnan sunnuntaipäiviä ja sitä kautta tämän onnellisen parin elämänkaarta muutamalla sivulla. Niminovelli “Köyhiä sukulaisia” esittelee Anna Markovnan ja tämän köyhän sukulaisen, pikkuserkku Asja Šafran, joka poikkeaa kylässä kerran kuussa kyselemässä kuulumisia ja hakemassa avustusta – mutta mitä Asja avustuksella tekee? Novellissa “Bronka” Anna Markovna kertoo taloon muuttaneesta Simkasta ja tämän pikkuisesta Bronka-tyttärestä, jonka elämä osoittautuu melkoiseksi mysteeriksi.

“Laukku-Genele” puolestaan kertoo omintakeisesta Genele-tädistä, joka niin ikään kytkeytyy Anna Markovnan laajaan sukuun. Genele on melkoinen tapaus, joka jallittaa sukulaisiaan vielä kuolemansa jälkeenkin. Novellissa “Buharan tytär” naapurustoon palaa tohtorin Dima, jolla on mukanaan Buharaksi nimettävä aasialaiskaunotar vaimonaan. Mila-tyttären syntymä mullistaa pariskunnan elämän, vaan Buharapa järjestelee asiat lopulta parhain päin. Ja niin edelleen – tällaista arkista elämää mullistuksineen Ulitskaja kuvaa, tuoden mieleen Alice Munron kanadalaiset tarinat.

Tähän kokoelmaan on alkuperäisen novellikokoelman lisäksi liitetty pienoisromaani Sonetška. Se sopiikin kokoelman jatkoksi mainiosti. Pienoisromaanin pääosassa on Sonja, joka elää elämäänsä kirjoihin uppoutuen. Hänet ottaa vaimokseen taiteilijaluontoinen Robert Viktorovitš, jonka päättäväisyys toimii, mutta onko Sonjalle avioliitto ja perhe-elämä kuitenkin vain pieni poikkeama kirjojen keskellä eletystä elämästä?

Mainio kokoelma kaikkiaan, Ulitskaja on kyllä oivallinen ihmisluonnon kuvaaja ja tarinoiden venäjänjuutalainen tunnelma kelpo vaihtelua länsimaisille kertomuksille.

Tamperelainen Lasse Honkanen on tehnyt aiemmin pari lastenkirjaa ja tekee nyt avauksen dekkarien puolelle. Minut tämä Tilaisuus tekee murhaajan -teos nappasi lukijakseen sijoittamalla tapahtumat Tampereelle Vapriikin museokeskukseen, Honkasen entiselle työpaikalle.

Vapriikkiin on järjestetty suurenmoinen viikinkinäyttely. Komean näyttelyn on rahoittanut teollisuusneuvos Voitto Vatjalainen, joka valitettavasti löytyy näyttelyn avajaisten jälkeen museosta hengettömänä. Kuka halusi saada Vatjalaisen pois päiviltä ja miten se avajaishulinassa onnistui?

Kirjan pääosassa on Arttu Lampare, jonka Vatjalainen palkkasi kirjoittamaan muistelmiaan. Lampareella on taustaa rikosjuttujen selvittämisestä (jos joskus näet Lamparetta, kysypä miten se Kuusisaaren juttu oikein ratkesi), joten hän päätyy tahtomattaankin tutkailemaan juttua, vaikka ei poliisi olekaan. Onneksi poliisissa on ystävällinen etsivä Hiirelä, joka osaa arvostaa Lampareen selvitystyötä.

Oikein kelpo dekkari tämä on. Honkanen kuvaa tapahtumapaikkoja yksityiskohtaisesti ja Tampereen kesän tunnelma välittyy vahvasti. Lampare on mainio päähenkilö, juonikuviot on punottu sujuvasti, mukana on sopivasti huumoria, romantiikkaa ja vaarallisia tilanteita. Verenvuodatus on maltillista, eli vahvasti leppoisan dekkarin puolelle kallistuu.

Arviossani lienee Tampere-lisää yhden tähden verran; toisaalta ilman tätä kotiseutukytköstä Tilaisuus tekee murhaajan olisi kyllä jäänyt tyystin lukematta, niin suurta mielenkiintoa uusia kotimaisia dekkareita kohtaan minulla ei muuten ole.

Elisabeth on orpolapsi, joka on kasvanut yhdessä Austermeerin suurista kirjastoista, keskellä hyllyille kahlittujen loitsukirjojen kuisketta. Nyt hän on vain oppilas, mutta tulevaisuudessa hän haluaisi olla oikea kirjojen vartija, joka suojelee maailmaa velhoilta, taikuudelta ja demoneilta.

Elisabethin tulevaisuudensuunnitelmilta pyyhkäistään kuitenkin matto jalkojen alta. Joku hyökkää kirjastoon ja vapauttaa kokoelman vaarallisimman kirjan. Kirjasta tulee maleficti, kirjademoni, jonka Elisabeth onnistuu taltuttamaan. Elisabethiä kuitenkin epäillään syylliseksi tihutöihin, joten velho Nathaniel Thorn tulee noutamaan Elisabethin vietäväksi pääkaupunkiin kuultavaksi rikoksestaan.

Tästä alkaa melkoinen pyöritys, jossa Elisabeth joutuu keskelle ikivanhaa salajuonta. Hän joutuu kohtaamaan ennakkoluulonsa velhoihin ja magiaan liittyen ja myöntämään, ettei oikeastaan tiedä aiheesta paljoakaan ja että se, mitä hän on kirjastossa kasvaessaan oppinut, saattaa olla kirjastonhoitajien käsitysten värittämää.

Kirjojen tytär nousi fantasiamassasta Tähtifantasia-palkinnon myötä. Koko vuoden 2021 lyhytlistaa en ole lukenut, mutta perinteisenä fantasiakirjana tämä oli oikein kelpo valinta voittajaksi. Kirjojen tyttäressä on paljon hyvää: kiehtova maailma, oivalliset päähenkilöt, mainiota huumoria, sopiva ripaus romantiikkaa ja mukavasti täyttä vauhtia eteenpäin kaahaava jännittävä juoni.

Erityisen kiehtovaa oli se, miten loitsukirjoja kirjassa kuvattiin. Näillä kirjoilla on tietoisuus, luonnetta ja omat erityispiirteensä. Osa kirjoista on hurjia ja pelottavia, osa ystävällisiä, ja kaikki arvostavat pätevän kirjastonhoitajan ystävällisyyttä. Tästä kirjasta saa varmasti hyviä ideoita roolipelikampanjoihin!

Kirjojen tytär on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta mitään yläikärajaa sillä ei ole, parhaiden nuortenkirjojen tapaan tämä on täysin aikuisyhteensopivaa luettavaa. Oli myös ilo havaita, että tämä ei ole minkään sarjan ensimmäinen osa. Kirjailija kuulemma mieluusti kirjoittaisi lisääkin tarinoita Austermeerin maailmaan, mutta mitään ei ole toistaiseksi suunnitteilla.

Tilly ja kirjamatkaajat kertoo Tillystä, joka on 11-vuotias ja asuu isovanhempiensa kirjakaupan yläkerrassa. Hänen äitinsä on kadonnut jo jonkun aikaa sitten, eikä Tillyn isästä ole mitään tietoa. Elämä kirjakaupassa on kuitenkin hyvää ja kirjantäyteistä.

Eräänä päivänä Tilly kohtaa kirjakaupassa tytön, joka muistuttaa aivan Vihervaaran Annaa. Itse asiassa tarkemman tutustumisen myötä käy ilmi, että hän on Vihervaaran Anna, ilmielävänä – mutta jostain syystä kukaan muu kuin Tilly ei häntä voi nähdä. Pian kauppaan pölähtää myös Liisa suoraan Ihmemaasta.

Tillyllä onkin oivallinen ja harvinainen kyky herättää rakkaimpien kirjojensa henkilöhahmot eloon ja jopa matkustaa vierailulle kirjojen maailmaan. Tässä Tilly näkee tilaisuutensa tulleen ja alkaa Annan, Liisan ja ystävänsä Oskarin kanssa selvittää, mitä hänen äidilleen tapahtui. Siinä sivussa lukija tutustuu kirjamatkaajien kiehtovaan maailmaan.

Tilly ja kirjamatkaajat tuo mieleen Cornelia Funken parinkymmenen vuoden takaisen Mustesydän-kirjan, jossa myös luettiin kirjojen henkilöitä todellisiksi. Aihe on toimiva, kukapa kirjojen ystävä ei haluaisi luetuttaa lapsillaan tarinaa, jossa lukeminen on tärkeää ja arvokasta. Tätä onkin ilo luetuttaa lapsella, sen verran vetävästä ja hyvin kirjoitetusta seikkailusta on kyse. Kirja ei hukkaa aikaa turhuuksiin, vaan keskittyy jännittäviin seikkailuihin. Mukana on sopivasti kavala pahishahmo ja kevyttä ja nopeasti ohimenevää vaarantuntua.

Eniten kirjasta saa varmasti irti, jos tuntee Vihervaaran Annan, Liisan ja Pikku prinsessan, mutta jos ei tunne, tulevatpahan ainakin tutuiksi. Kirjan asettelussa on tehty näppärä psykologinen jekku: kirja näyttää varsin tanakalta ja sivujakin on lähes 400, mutta sivut ovat aika pieniä ja teksti sen verran isokokoista, että todellisuudessa tekstiä on vähemmän kuin miltä näyttää. Kirjojen maailman vetovoimaa näin tehokkaasti markkinoivan teoksen sopii kuitenkin näyttää vähän enemmän “oikealta kirjalta”.

Kirjamatkaajien maailmaankin pääsee sukeltamaan syvemmälle, sillä Tilly ja kirjamatkaajat aloittaa Pages & kumppanit -sarjan, joka on englanniksi jo neliosainen. Toivottavasti suomennos menestyy sen verran hyvin, että jatkot saadaan suomeksikin.

Hurrikaanien aika sijoittuu Meksikon syrjäseuduille pieneen La Matosan kylään. Kirjan alussa poikajoukko löytää kanavasta ruumiin. Ruumis on Noidan, pelätyn ja kunnioitetun naisen, joka äitinsä tavoin auttoi kyläläisiä, etenkin naisia, näiden ongelmissa.

Kirja kertoo tapahtumista eri näkökulmista. Ensimmäisenä ääneen pääsee Yesenia, nuori nainen joka asuu Noidan lähistöllä isoäitinsä ja serkkujensa kanssa. Yesenia kertoo elämästään ja lopulta tapahtumat kytkeytyvät Noidan murhaan: hän näkee serkkunsa Luismin ja tämän isäpuolen Munran murhapäivänä Noidan talolla.

Sen jälkeen puheenvuoron saa Munra, joka ei tiedä murhasta mitään, mutta kertoo Luismin vaiheista ja omasta perhe-elämästään ja lopulta myös murhapäivän tapahtumista. Sitten vuoroon tulee Luismin kumppani Norma ja lopulta kaveri Brando. Luvut ovat pitkiä tekstimassoja, vailla kappalejakoa, tiukkaa intensiivistä vyörytystä.

Mutta niin on kyllä kirjan aihekin tiukkaa tavaraa. Motivaatio romaanin kirjoittamiselle tuli todellisesta rikostapauksesta, jossa mies murhasi naisen ja heitti ruumiin kanavaan, koska mies väitti naisen noituneen hänet. Melchorin oli tarkoitus tehdä rikoksesta dokumenttiromaani Truman CapotenKylmäverisesti-teoksen tapaan, mutta koska se olisi Meksikossa ollut liian vaarallista, Melchor päätyi käsittelemään aihetta fiktiossa.

Melchorin sanoin kirja kertoo siitä, millaista on olla nuori ja vailla tulevaisuutta. Se kuvaa väkivaltaa, naisvihaa ja homofobiaa, miten köyhyydestä ja machismo-kulttuurista syntyy karu maailma, jossa heikot polkevat armotta vielä heikompia.

Kiinnostavaa on myös machokulttuurin suhde homoseksuaalisuuteen. Latinokulttuurissa homoseksuaalisuuden kuva on hyvin feminiininen, eikä Tom of Finland -tyylisiä maskuliinisia homohahmoja näy julkisuudessa. Seksuaalisuus on vahvasti sukupuolisoitua: penetraatio on aina maskuliinista. Niinpä tässäkin kirjassa miehet, jotka eivät missään nimessä identifioituisi homoiksi, voivat aivan hyvin rahaa vastaan harrastaa miesten välistä seksiä – kunhan ovat tiukasti miehisessä roolissa eli yhdynnässä penetroivana ja suuseksissä saavana osapuolena.

Hurrikaanien aika on hurja, väkivaltainen kirja, jossa ei ole oikein mitään lohdullista tai myönteistä luvassa kenellekään. Se on kuitenkin myös hyvä kirja ja hieno kirja, joka nousee väkivaltaisen ja jopa inhottavan sisältönsä yläpuolelle. Ei kaikille, missään nimessä, mutta jos väkivaltaiset köyhyyden ja epätoivon kuvaukset eivät kauhistuta, Hurrikaanien aika on kyllä ehdottoman vaikuttava teos.

Arvostelukappale kustantajalta.

Amari on 13-vuotias nuori, jonka elämää suuri mysteeri on isoveljen katoaminen. Poliisit arvelevat Quintonin sekaantuneen rikoksiin, mutta Amari ei usko siihen. Kouluvuoden viimeisenä päivänä Amari saa vihdoin tietää totuuden: Quinton on kadonnut ollessaan salaperäisen Yliluonnollisten asiain viraston agenttina vaarallisten tehtävien parissa. Quinton on järjestänyt asiat niin, että Amarikin saa kutsun Viraston pääsykokeisiin.

Amari on ollut vaikeuksissa tavallisessa koulussaan, koska hän on päässyt köyhänä mustana tyttönä stipendin avulla huomattavasti perheensä elintasoa hienompaan kouluun. Sama meno jatkuu Virastossa: monet nuoret tuntuvat olevan pääsykokeissa perhetaustansa vuoksi ja Amaria lähinnä halveksutaan. Asiaa ei helpota se, että Amari paljastuu synnynnäiseksi huipputason lahjakkuudeksi – ja hänen yliluonnolliset kykynsä laittomiksi.

Amari on kuitenkin tavattoman periksiantamaton nuori nainen, etenkin nyt kun hänellä on elämänsä tilaisuus saada selville, mitä hänen veljelleen on tapahtunut. Eikä hänen tarvitse olla ihan yksin: hän onnistuu saamaan Virastosta itselleen sekä hyvän ystävän että yllättävän ystävän.

Amari ja yön veljet on siis pohjimmiltaan tarina sorretusta lapsesta, joka pääsee taikakouluun ja paljastuu todella tärkeäksi ja merkittäväksi henkilöksi. Kuulostaako tutulta? Ihan varmasti kuulostaa, mutta ei tämä silti mikään Harry Potter -kopio ole. Alstonin Virasto on ensinnäkin reippaasti kieli poskessa kehitelty laitos, sekopäinen sekoitus Tylypahkaa ja Men in Black -leffoja. Alston vie myös syrjinnän teemat pidemmälle. Harry Potterkin joutui nousemaan ankeista oloista perintövelhoja vastaan, mutta Alston nakkaa mukaan vielä kunnon annoksen rasismia. Tämä on lähempänä sitä, jos Harry Pottereiden pääosassa olisi ollut Hermione.

Takakansi kehuu Amari ja yön veljet -kirjan olevan Amazonin paras kirja 9–12-vuotiaille vuonna 2021. En ihmettele: sen verran mainion vastaanoton se meilläkin kohderyhmään kuuluvassa 12-vuotiaassa sai. Meillä jäätiin siis kuumeisesti odottelemaan jatkoa sarjalle. Minäkin viihdyin. Vaikka huumori onkin vähän lapsellista ja kirja nojaa vahvasti varttuneelle lukijalle läpeensä tuttuihin trooppeihin, tarinassa on sen verran vetoa, että lukukokemus jäi aikuisellekin plussan puolelle ja jään mielenkiinnolla odottamaan, miten sarja jatkuu.

Marisha Rasi-Koskinen on kyllä omanlainen kirjailijansa, tämänkin kirjan tunnistaa kyllä tekijänsä kädenjäljeksi. Paljon on samaa kuin Katariinassa tai REC:ssä. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo kolme tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa tavoilla, jotka eivät alkuun ole lainkaan ilmeisiä.

On Julia, joka lähtee isän ja äidin kanssa omintakeiselle huviretkelle. Aikuisen lukijan näkökulmasta on selvää, että ihan mistään kepeästä huviretkestä ei ole kyse, vaan pikemminkin tuhoon tuomitusta pakomatkasta, joka ei voi johtaa mihinkään hyvään.

Toisaalla numeroita rakastava Jan laitetaan kesäleirille, ihmiskokeeseen, jonka isän näkökulmasta pitäisi tehdä hänestä selviytyjä ja opettaa erätaitoja ja äidin näkökulmasta saada sulkeutunut poika tutustumaan muihin lapsiin. Yksinkertaisena alkava eräretki muuttuu nopeasti kammottavaksi selviytymistaisteluksi.

Lisäksi on parikymppinen Martina, joka joutuu koko loppuelämän muuttavan valinnan äärelle. Martina päätyy vaihtamaan maata ja kieltä paetakseen menneisyyttä, mutta unohtaminen ei ole helppoa.

Vahvaa tunnelmaa tarjoava Eksymisen ja unohtamisen kirja on mainio teos, joka ei aukea helposti ja jopa johtaa lukijaansa harhaan. Se vaatii vähän sulattelua ja kärsivällisyyttä, mutta palkitsee lopulta.

Paige Vickers on koulussa 11. luokalla, Suomessa siis peruskoulunsa päättävä 9-luokkalainen, ja keskittynyt lähinnä välttelemään huomiota. Paige onkin onnistunut siinä hyvin, kunnes koulun lehteä valvova opettaja Gordon pudottaa lehden päätoimittajana työskentelevälle Paigelle melkoisen pommin: Gordon haluaisi Paigen osallistuvan koulun vuosikirjan tekemiseen koulun suosituimpien tyrannien kauhukolmikon kanssa. Paige ei voi kuin suostua painajaismaiselta kuulostavaan tehtävään.

Vuosikirja kertoo koulukiusaamisesta, sen julmuudesta ja vaikutuksista koululaisiin. Paige on kiusaamisen hiljainen todistaja: hän ei uskalla puuttua, mutta ainakin näkee ja kirjaa näkemänsä ylös omiin muistivihkoihinsa. Paige on kiusattu myös kotonaan, hänen kotiolonsa ovat kammottavat kiitos tyrannimaisen isän ja isän pelossa säikyn äidin. Kotona Paige on lähinnä ilmaa, kalpea aavistus ihanteellisesta Adam-isoveljestä, joka valitettavasti on muuttanut pois kotoa opiskelemaan.

Jotain positiviistakin Paigen elämässä on. Hän löytää koulun kirjaston kirjoista punakynällä tehtyjä merkintöjä, jotka koskettavat ja tuntuvat ajatuksina omilta ja hyviltä. Kun Paige tajuaa, että merkintöjen tekijän on oltava vielä samassa koulussa, vain vuotta ylempänä, Paigen on otettava selvää, kuka merkintöjä tekee.

Holly Bourne on tyylilleen uskollinen: kirjasta nousevat vahvasti esiin feministiset ja mielenterveyteen liittyvät teemat. Kiusaamisen syitä ja seurauksia puidaan monipuolisesti. Sympatia on uhrien puolella, mutta Bourne osoittaa myös kiusaamisen taustalla olevia traumoja ja henkisiä vammoja. Kaikki tämä tarjoillaan huumorin ja sydäntälämmittävän romantiikan saattelemana. Lopputuloksena on aivan ihana kirja, vaikka se raskaita koulukiusaamisen ja perheväkivallan aiheita käsitteleekin.

Tie kiinalaisen kirjallisuuden parissa jatkuu. Edellinen Gao Xingjianilta lukemani kirja, Vapaan miehen raamattu ei täysin maistunut, mutta päätin silti tarttua Vaarin onkivapaan, koska suomennettua kiinalaista kirjallisuutta ei liiaksi asti ole ja kiinalaisuuden ymmärtäminen kiinnostaa. Niinpä siis rohkeasti kohti Kiinaa!

Vaarin onkivapa on novellikokoelma, jossa Gao Xingjian pyrkii uudistamaan novellitaidetta. “Aikakausi, jolloin novellin tärkein tehtävä oli kertoa tarina, on kauan sitten päättynyt. Myös ajatus siitä, että novellin tulisi kuvata jotakin henkilöhahmoa ja pyrkiä kattavaan, uskottavaan luonnekuvaukseen, tuntuu kovin vanhanaikaiselta”, Gao muotoilee teoksen loppusanoissa. Novellien ytimessä ei on kieli itse. No, tästä näkemyksestä vaikkapa Alice Munro saattaisi olla eri mieltä, ja kenties iso osa lukijoistakin kallistuisi toiselle kannalle.

Kokoelman novellit ovat enimmäkseen 1980-luvun alkupuolella kirjoitettuja lyhyitä katkelmia, jotka kuvaavat elämää Kiinassa. Kulttuurivallankumouksen erottamat ihmiset kohtaavat toisiaan parissakin novellissa. Niminovellissa vaarille ostettu onkivapa johtaa syvälle lapsuuden muistikuviin. Novelleissa on vähänlaisesti juonivetoista tarinaa, mutta sitäkin enemmän tunnelmankuvausta. Mukana on tietysti paljon kiinalaista ajankuvaa, kulttuurivallankumouksen vaikeudet paistavat läpi monista tarinoista.

Vaarin onkivapa ei ole erityisen helppoa luettavaa. Suomalaiset sentään saavat täyden 17 novellin kattauksen, tästä on englanniksi kai pitkälti tarjolla versio, jossa on vain kuuden novellin valikoima. Jos arvostat nimenomaan tarinankerrontaa, Vaarin onkivapa kannattaa suosiolla ohittaa, mutta jos kiinalaisen tunnelman fiilistely kiinnostaa, siihen kokoelma tarjoaa monenlaisia näkökulmia.

“Jos Sirkka olisi eläin, Sirkka olisi mäyrä: pitkin kapeita omia polkujaan päättäväisesti kulkeva paakku mustaa ja vaaleampaa jakkupukua”. Sirkka alkaa herkullisella kuvauksella päähenkilöstään. Sirkka on sivuosan esittäjä, oman elämänsä statisti, massaan katoava harmaa ihminen.

Kirja luotaa päähenkilönsä sielunelämää. Sirkan hillityn ja asioiden oikeaa järjestystä rakastavan pinnan alta löytyy järkytyksiä ja järistyksiä. On traagisesti ja traumaattisesti päättynyt suhde Sauliin. On jonkinlainen ainakin alitajuinen kaipuu kuitenkin ravistella sitä tasaisen harmaata arkea. Niinpä kirjailija heittää Sirkan tielle pientä mutkaa ja yllättävää kohtaamista, joissa Sirkka joutuu kohtaamaan omat hankaluutensa sosiaalisten tilasteiden käsittelyssä.

Sirkka on sopivan napakka kirja, jonka parissa viihtyy mukavasti sen hetken minkä se kestää. Tarinaa ei suotta venytetä liiaksi ja se saa oikein onnistuneen ja miellyttävän lopun. Sirkka on kaikesta harmaudestaan huolimatta oikein kiinnostava ihminen, jonka matkassa on mukava kulkea ja toivoa tälle kaikkea hyvää. Anni Saastamoinen on onnistunut luomaan lämpimän hyvän mielen kirjan.