Mikko Saari

Tämä turkkilainen tarina on tytön kasvutarina äidin kohdusta siihen, kun tyttö aikanaan muuttaa Saksaan. Matkan varrelle mahtuu monenlaista elämää eri puolilla Turkkia: tyttö asuu perheineen niin Istanbulissa, Anatolian syrjäseuduilla kuin arolla Ankaran lähistöllä. Tapahtumat ovat suurin piirtein omaelämäkerrallisia, kirjan tytöllä on paljon yhtymäkohtia Emine Sevgi Özdamarin omaan elämään.

Oltiin missä oltiin, perheen isä on yksi säätäjä, joka ei liiemmin onnistu pyrkimyksissään. Tytön elämässä tärkeämpiä hahmoja ovatkin äiti ja isoäiti, jotka ovat arjessa enemmän läsnä. Tytön maailma on täynnä värikkäitä ihmisiä, uskontoa, taikauskoa, Turkin yhteiskunnan mullistuksia ja kehityksiä. Elämässä on köyhyyttä, kurjuutta, mutta myös monenlaista henkistä rikkautta.

Tapahtumat vyöryvät päälle, Özdamarin tyyli on vahvan impressionistista. Kovin selkeää rakennetta ei ole, kirjassa vain tulvii värikylläisiä ja aistivoimaisia tapahtumia päälle. Tämä kirja maistuu, tuoksuu ja haisee. Luin ennen tätä GinzburginKielen jota puhuimme ja molempia teoksia yhdistää samanlainen päällekäyvyys, jossa tapahtumia ei ole suotta kirjallisella rakenteella eroteltu toisistaan. Eletyn elämän kuvauksia molemmat, toki. Ginzburgin Italia oli helpommin lähestyttävä kuin Özdamarin maaginen Turkki, jossa on paljon taianomaista ja vain kummallista ainesta.

Saksaksi kirjoittava Özdamar on jatkanut elämäntarinaansa tämän esikoisteoksensa jälkeen kahdessa muussakin kirjassa, mutta niitä ei sitten ole enää suomennettu. Harmi sinänsä; vaikka Elämä on karavaaniseralji vähän vaikeaksi lukukokemukseksi osoittautuikin, olisin kyllä jatkanut tämän parissa.

Hullua italialaista perhe-elämää tulee täyslaidallinen, kun Natalia Ginzburg päästelee menemään tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan, jota pidetään Ginzburgin pääteoksena ja italialaisen kirjallisuuden klassikkona.

Vuonna 1916 perheensä kuopuksena syntynyt Ginzburg kuvaa juutalais-katolisen perheensä elämää. Isä vaikuttaa raivoisalta räyhääjältä, joka voisi olla uhkaava hahmo. Kukaan perheenjäsenistä ei tosin tunnu välittävän isän mekkaloinnista, joka kohdistuu tasapuolisesti kaikkialle. Äiti nurisee perheen asumisjärjestelyistä, pyörittää kotiapulaisia ja ompelijattaria. Lapsia on yhteensä viisi, joten vilinää riittää.

Perhe ajautuu hankaluuksiin, sillä kaikki perheenjäsenet ovat vankasti antifasisteja. Italiassa Mussolini nousee valtaan ja monet perheenjäsenistä ja perheen ystävistä joutuvat maksamaan poliittisista kannoistaan vankilatuomioilla.

Kirja kuvaa perheen elämää pitkältä ajanjaksolta, Natalian lapsuudesta 1920-luvulta jonnekin 1950-luvulle asti. Tapahtumat eivät etene erityisen suoraviivaisesti tai selkeästi, eikä kirjalla ole selvää rakennetta – ei lukuja, ei selkeitä taitoskohtia, kaikki vain vyöryy päälle tasaisena hyökynä, jossa Ginzburg nostaa esiin milloin mitäkin. Aika etenee suunnilleen suoraan eteenpäin, mutta välillä viitataan tuleviin tai menneisiin tapahtumiin.

Yhdenlaista tajunnanvirtaahan tämä, ja tällaista perhe-elämä tietysti on. Ei tavallisen ihmisen elämä noudata mitään tiettyä rakennetta tai draaman kaarta. Asioita tapahtuu, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Ginzburg sanoo esipuheessaan, että kirjan tapahtumat ja henkilöt ovat ehdottoman todellisia, mitään ei ole keksitty, mutta että teos kannattaa silti lukea romaanina, koska Ginzburg ei ole muistanut kaikkea, eikä toisaalta ole halunnut kirjoittaa kaikkea muistamaansa. Tämä ei ole hänen oma tarinansa, vaan hänen perheensä tarina.

Kaikessa poukkoilevuudessaan Kieli jota puhuimme on vähän raskas, mutta samalla erinomaisen viihdyttävä. Käänteissä on italialaista reipashenkisyyttä ja tunteikkuutta. Nimen mukaisesti kieli on isossa osassa: se, miten perheenjäsenet toisilleen puhuvat, perheen sisäiset ilmaisut, kunkin perheenjäsenen luonteenomainen sanailu, tuttavilta tarttuneet puheenparret – tässä kirjassa kieli on todella rikasta ja hyvin merkittävässä osassa.

“Maskuliinisuus on pohjimmiltaan esitys, johon kaikki pojat kasvavat.” Aamen! J. J. Bola avaa tässä kirjassaan patriarkaatin käsitettyä, purkaa miehisyyteen ja maskuliinisuuteen liittyviä myyttejä ja historiallisia narratiiveja ja hakee suuntaa uudelle, avoimemmalle miehisyydelle, joka olisi kunnioittavaa, ei sulkisi ketään ulos ja olisi avoin erilaisille miehisyyden malleille.

Tavoite on kunnioitettava ja tämä kirja mielestäni onnistunut. Naamiotta on hyvin napakka teos, vain 144 sivua, eikä siten pituudellaan ainakaan tyrmää ketään. Asioista puhutaan helppotajuisella tavalla, eikä lukeminen edellytä sukupuolentutkimuksen opintoja. Jos on jo perehtynyt asioihin ja puhuu sujuvasti patriarkaatista ja intersektionaalisesta feminismistä, Naamiotta ei oikeastaan tarjoa mitään uutta, mutta se ei tietysti olekaan tämän kirjan kohderyhmä. Tämä kirja on suunnattu miehille, jotka eivät ole tällaista puheesta perillä.

Ei voi kuin toivoa, että Naamiotta löytäisi tiensä näille lukijoille. Pahimmat miesasiamiehet eivät varmasti Bolan argumenteilla taivu, mutta joillekin kirjan naseva, asiaan menevä ja ratkaisuja tarjoava tyyli puree varmasti ja tarjoaa avaimia uudenlaiseen miehisyyteen ja maskuliinisuuksiin – sellaisiin, joihin ei liity naisten, sukupuolivähemmistöjen tai seksuaalivähemmistöjen sortamista ja alistamista, väkivalta- ja raiskauskulttuurin ihannointia ja muuta perinteiseen myrkylliseen maskuliinisuuteen ja patriarkaattiin liittyvää kamaluutta.

Kirjan näkökulma on vähän brittiläinen, mutta ei liikaa, ja suomentaja Niko Koski on ansiokkaasti täydentänyt Bolan runsaita tilastoviittauksia suomalaisilla numeroilla. Toivottavasti Naamiotta päätyisi mahdollisimman monen miehen luettavaksi. On arvokasta, että miehet tällaisia kirjoja kirjoittavat, ettei tasa-arvon ja paremman mieskuvan viesti tule pelkästään naisilta. Nyt miesten pitäisi vain lukea tämä ja ottaa osaa keskusteluun – ei jätetä uuden miehisyyden rakentamista naisille.

H niin kuin haukka sattui silmiini kirjaston palautushyllystä omaperäisen kansikuvansa vuoksi. Kirja näyttää vanhemmalta kuin onkaan. Tarkempi syynäys paljasti Time-lehden nimenneen kirjan vuoden tietokirjaksi vuonna 2015 ja muitakin kehuja ja palkintoja on sadellut. Nappasin siis mukaani ja otin luettavaksi.

Kannatti. Helen Macdonald kertoo kirjassa siitä, kuinka hänen isänsä kuoli yllättäen. Tytär käsittelee surua omintakaisella tavalla: hän hankkii itselleen koulutettavaksi kanahaukan ja vetäytyy haukkametsästyksen maailmaan. Ihan tyhjästä tämä ei tule, Macdonald on harrastanut haukankasvatusta lapsesta asti, mutta erityisen vaativana kasvatettavana pidetty kanahaukka on jotain uutta.

Omien haukkakokemustensa rinnalla Macdonald lukee T. H. Whiten epäonnisia kokemuksia kanahaukan kasvattamisesta The Goshawk -kirjasta. White kulkee koko kirjan mitalta mukana, kun Macdonald vertailee omia kokemuksiaan Mabelinsa kanssa Whiten vaikeuksiin Gos-haukkansa kanssa.

Siinä sivussa tehdään sitten rutkasti surutyötä ja painitaan myös masennuksen parissa. H niin kuin haukka on monipuolinen kirja, se on toisaalta tietokirjallisuutta haukkametsästyksestä ja haukankasvatuksesta, toisaalta autofiktiivinen romaani menetyksestä ja surusta, uppoutumisesta haukkametsästyksen maailmaan pakoon isän menetystä.

Kirjassa pohdiskellaan metsästämistä, eläinten tappamista ja lintujen hoitoa. Sanallakaan ei kuitenkaan pohdita oikeutusta sille, että haukankasvattaja pitää haukkaa vankina. Mabelin onnellisuudesta ollaan kovasti huolissaan kyllä, mutta onhan onnellinen vanki yhä vanki, eikä Mabel pääse toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään kuin hyvin pienissä, tarkasti kontrolloiduissa paloissa.

Suomalaisittain kirjassa on paljon vierasta. T. H. White ei taida olla erityisen tunnettu kirjailija, vaikka Muinainen ja tuleva kuningas suomennettu onkin. Haukkametsästyskään ei ole kovin laajalti harrastettua. Tämä vieraus toisaalta viehättääkin, H niin kuin haukka on kiinnostava kurkistus vieraaseen maailmaan. Surun, menetyksen ja masentumisen kokemukset ovat toki universaaleja.

Marianna Kurtto on minulle ollut ensisijaisesti erinomainen suomentaja, jonka nimi on löytynyt useammastakin hyvästä kirjasta. Kurtto on kirjoittanut myös runoja, joita en ole lukenut, mutta esikoisromaani Tristania jätti myönteisen vaikutelman. Niinpä uusi Seitsemäs piste houkutteli heti.

Seitsemäs piste on sekin varsin runollinen teos, jossa ei liikoja yksityiskohtia avata, vaan asiat jätetään sopivan etäisyyden päähän. Kirja kertoo jonkinlaisesta luonnonmullistuksesta, jossa leppäkerttujen pilvi peittää taivaan ja pian hyönteisiä on joka paikka täynnä – siinä määrin, että leppäkertut uhkaavat jo ihmisten henkeä.

Katastrofia tarkastellaan erityisesti toisistaan vieraantuneen siskoparin kautta. Vanhempi siskoista ei oikein istu maailmaan, nuorempi löytää paikkansa helppommin. Molemmat lähtevät kotoa maalta kaupunkiin nuoremman siskon poikaystävän matkassa, mutta päätyvät erilleen. Vanhempi yksin, nuorempi poikaystävänsä ja sittemmin miehensä ja lapsensa kanssa. Leppäkerttukatastrofi tuo siskokset sitten yhteen.

Tämän taustalta nousevat esiin siskosten jo aiemmin kuolleet vanhemmat ja heidän roolinsa siskosten elämää muovanneissa tapahtumissa. Asiaan liittyy myös jossain kaukana mystisessä tehtaassa puurtava työntekijä, joka piirtää pisteitä leppäkerttujen kuoriin.

Seitsemäs piste on kirja kauniin kielen ystäville, ei suoraviivaisten juonien jahtaajille. Kurtto kirjoittaa jälleen kerran kaunista ja ilmaisuvoimaista tekstiä, jossa ihmisten väliset suhteet nousevat pääosaan. Siskosten vaikea suhde, jako menestyjiin ja muihin, ero uuden ja aikaisempien sukupolvien välillä. Eleganttia tekstiä!

Brittiläinen toimittaja Reni Eddo-Lodge kyllästyi puhumaan valkoisille rasismista, joten hän kirjoitti aiheesta blogikirjoituksen, jonka seurauksena hän on päätynyt puhumaan todella paljon valkoisille rasismista. Käytännöllistä! No, kaikesta tästä seurasi tämä oivallinen kirja, joka toivon mukaan vähentää tarvetta vääntää valkoisten kanssa rakenteellisen rasismin perusteista.

Siitä tässä nimittäin on kyse. Eddo-Lodge ei kieltäydy kategorisesti kaikesta rasismikeskustelusta kaikkien valkoisten kanssa, mutta hän ei enää jaksa jankkaamista sen suuren enemmistön kanssa, joka kieltäytyy näkemästä rakenteellista rasismia eri muodoissaan. Ymmärrän, että sellainen onkin varmasti käsittämättömän turhauttavaa. Sen verran isoista ja merkittävistä asioista rakenteellisessa rasismissa on kyse.

Eddo-Lodgen näkökulma on vankasti brittiläinen. Se on suomalaiselle lukijalle vähän vieraannuttavaa jossain määrin; toisaalta on freesiä lukea eurooppalaista näkökulmaa, eikä vain amerikkalaista. Mukana on onneksi oivat kotimaista kontekstia tuovat alkusanat Maryan Abdulkarimilta, mutta kyllähän näistä rakenteellisen rasismin esiintymistä suomalaisemmastakin näkökulmasta lukisi mieluusti lisää (epäilemättä aiheesta on joku voinut jo kirjoittaakin).

Intersektionaalinen feminismi on vahvasti mukana kuvioissa ja valkoiset feministit saavat oman osansa Eddo-Lodgen höykytyksestä. Jos feminismi on radikaali näkemys siitä, että naisillakin on ihmisoikeudet ja antirasismi yhtä lailla radikaali näkemys mustien ihmisoikeuksista, niin mustien naisten ihmisoikeuksien tunnustamiseen taidetaan tosiaan tarvita intersektionaalista feminismiä.

Vähän arveluttaa, minkä verran tämä kirja löytää niiden lukijoiden käsiin, jotka näistä ajatuksista eniten hyötyisivät ja missä määrin Miksi en enää puhu valkoisille rasismista päätyy niiden luettaviksi, jotka jo valmiiksi ovat kartalla rakenteellisesta rasismista. Se ei tietysti ole tämän kirjan vika. Suosittelen, kyllä tämä sen verran olennaista asiaa taas on.

Petra Rautiainen tarttuu esikoiskirjassaan kiinnostavaan aiheeseen. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin ja sodanjälkeisiin vuosiin Suomessa sijoittuva tarina kuvaa suomalaisten yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa Lapissa olleilla vankileireillä, joilla pidetään ei-toivottua ainesta.

Sotavuosiin sijoittuvassa osassa tarinaa kertojana on Väinö Remes, joka tulee Inariin vankileirille, jota ei ole merkitty suomalaisten karttoihin. Ei sentään vangiksi, vaan sotilasviranomaiseksi ja tulkiksi. Leirillä on toinenkin suomalainen, Olavi Heiskanen, joka nousee niin ikään keskeiseksi hahmoksi.

Tarinan toinen juonne alkaa vuodesta 1947, kun Enontekiöön saapuu Inkeri Lindqvist. Inkeri on maailmallakin matkaillut toimittaja ja valokuvaaja, joka saapuu Enontekiöön kuvaamaan, kirjoittamaan juttuja Lapin jälleenrakennuksesta ja etsimään miestään, joka katosi sotavuosina. Inkeri haluaa saada selville, mitä miehelle tapahtui.

Tuhkaan piirretty maa kertoo paitsi vankileireistä ja jälleenrakennuksesta, myös saamelaisista. Kuinka Suomessakin valtiovalta näki saamelaiset natsien tapaan alempana ihmisryhmänä, jota piti kontrolloida, alistaa ja hallita. Saamelaisten lapset haluttiin kouluihin, eroon perheistään, kielestään ja kulttuuristaan. Suomalaisiksi, jotta vältytään vaikeilta kysymyksiltä siitä, millä oikeudella saamelaisten ikiaikaisille maille tunkeudutaan ottamaan ne parempaan käyttöön.

Tuhkaan piirretyn maan taustalla on tärkeää, mutta vähän tunnettua suomalaista historiaa. Aihe on poliittisestikin arka, natsien vankileireistä Lapissa ei ole juuri puhuttu, vaikka leirejä on Suomessa ollut – tuoreen väitöskirjan mukaan noin 180. Rotuhygieniakin oli Suomessa kuuma aihe. Kirjassa ohimennen esiintyvä rotupuhtauden vaalija Niilo Pesonen oli todellinen henkilö, Suomen rodunparannuskomitean puheenjohtaja. Rautiainen on historiantutkija ja tehnyt väitöskirjatutkimusta saamelaisten kuvaamisesta aikakauslehdissä sodan jälkeen, joten Tuhkaan piirretyn maan historiallinen puoli perustuu vankasti tutkimustietoon.

Tuhkaan piirretty maa on ansiokas kirja, sekä aiheensa puolesta että ihan kirjallisuutena.

Romanttinen vampyyriaihe tökkii jo ajatuksen tasolla sen verran, että Terhi Tarkiaisen esikoisteos olisi varmaan jäänyt lukematta. Luin kuitenkin aiheeltaan vetävämmän Kittyn ensin ja sen jälkeen oli ilmeistä, että tämä esikoinenkin on syytä lukea.

Kannatti tosiaan, sillä Pure mua on aivan ratkiriemukas. Kirja kertoo Annasta, 30 vuotta täyttäneestä ikiopiskelijasta, joka yhä väkertää historian gradua laitoksen muinaismuistoproffalle. Elämä on vähän jumissa kaikin tavoin. Annan aivan mahdottomat rikkaat vanhemmat antavat tälle 30-vuotislahjaksi ikioman vampyyrin.

Vampyyriala onkin uusi, vähän salavihkainen bisnesidea, jossa rikkaat ihmiset voivat hankkia vampyyrin. Elävän kuolleen kanssa voi tehdä ihan mitä itse haluaa. Vampyyrin verenhimo pidetään kurissa naudanverellä ja apuna on myös hätänappi, jota painamalla vampyyri saa kokea hirveää tuskaa. Anna järkyttyy lahjasta ja haluaa ehdottomasti palauttaa vampyyrin takaisin Kenneliin – mutta sepä ei olekaan ihan helppoa.

Seuraa melkoisia käänteitä. Tarkiainen kirjoittaa tässäkin hauskasti, teksti on täynnä pientä ja nokkelaa huumoria. Taustalla oleva juonikuvio on sopivasti uskomaton, idealtaan aika herkullinen ja loppuratkaisu on kerrassaan tyydyttävä – monin tavoin. Tarkiaiselle täytyy ehdottomasti antaa pisteet nerokkaasta ideasta, mitä vampyyribisneksen taustalla lopulta piilee. Enpä olisi odottanut sellaista ratkaisua!

Pure mua on oivallista viihdekirjallisuutta. Tarkiaisen seuraava kirja pääsee lukulistalleni varmasti, nyt on kahdesta kirjasta jo sen verran vahvaa näyttöä osaamisesta hyvän viihteen kirjoittajana.

Ruotsalainen eläinlääkäri Lina Gustafsson lähti sijaiseksi teurastamoon, vaikka on itse kasvissyöjä. Teurastamoon hakeutumisen taustalla oli kiinnostus eläintensuojeluun ja halu auttaa eläimiä kuolemaan arvokkaasti. Gustafsson on nyt kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, joka näyttää, millaista työskentely ruotsalaisessa sikojen teurastamiseen keskittyneessä suuressa teurastamossa on.

Raakaa hommaahan se on, mikä ei varmasti tule kenellekään lihansyönnin konkretiaan tarkemmin perehtyneelle yllätyksenä. Eläimiä kohdellaan välinpitämättömästi, jopa väkivaltaisesti. Gustafsson saa jatkuvasti olla huomauttelemassa työntekijöille, jotka ajavat sikoja lyömällä niitä ajomeloilla. Ei saisi lyödä, mutta silti lyödään, osin siksi että työntekijät haluavat, osin siksi että teurastamon kulkureitit ovat hankalia, sikoja on paljon ja työssä on kiire.

Kiire ja teurastamisen teollinen mittakaava ovatkin selvästi isoja tekijöitä tässä. Gustafssonin tehtävänä teurastamon eläinlääkärinä on valvoa, että eläimet ovat riittävän hyväkuntoisia ja että tuloksena syntyvä liha on elintarvikkeeksi soveltuvaa. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että ongelmiin puuttuminen on vaikeaa ja kovin perinpohjaisesta perehtymistä eläinten tilaan voi vain haaveilla. Jos kuljetusautosta kömpii ontuva sika, joka näyttäisi olevan sellaisessa kunnossa, ettei sitä olisi saanut lastata kyytiin alunperinkään, kuski sanoo että sika oli ihan kunnossa, kun se nousi kyytiin, eikä asialle voi oikeastaan sen enempää tehdä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin. Kirjaa värittää näkemys siitä, että Ruotsissa teurastaminen on sentään huolella säänneltyä ja menetelmät maailman eettisimpiä. Jos siis Ruotsissakin on tällaista, millaista on sitten muualla? Eettisyydestäkin voi tietysti olla monta mieltä. Kuinka eettistä eläinten tappaminen teollisessa mittakaavassa voi loppujen lopuksi olla? Tässä teurastamossa siat tainnutetaan hiilidioksidihissillä, joka kuulostaa suoraan sanottuna hirvittävältä – ja se on humaaneinta, mitä on.

Aika raaka kirjahan tämä on ja herkimpiä varmasti hirvittää. Toisaalta – kyllähän lihaa syövän ihmisen olisi ihan terveellistä olla ainakin jollain tasolla perillä siitä, mitä lihansyönti noin eläinten näkökulmasta tarkoittaa. Tässä on oiva keino vilkaista teurastamon elämään eläinlääkärin näkökulmasta. Vaikka Gustafsson itse kasvissyöjä onkin ja eläinsuojelunäkökulmasta asiaa lähestyy, kirja on sävyltään toisaalta aika neutraali, lähinnä turhautunut.

Korealaiselta Han Kangilta on suomennettu tähän mennessä omituinen Vegetaristi ja erinomaisen kiehtova historiallinen Ihmisen teot. Uutuus Valkoinen kirja kallistuu taas sinne omituisempaan suuntaan. Pienoisromaani on hädin tuskin satasivuinen teos, joka kertoo paitsi valkoisesta väristä, myös menetyksestä, surusta ja kuolemasta.

Omaelämäkerrallinen pienoisromaani Valkoinen kirja kertoo Han Kangin sisaresta, joka kuoli ennen Han Kangin syntymää, vain kahden tunnin ikäisenä. Kirja on runollinen ja maalauksellinen sarja kuvia, jotka keskittyvät erilaisiin valkoisiin asioihin. Kirjailija käyskentelee Varsovassa, itselleen vieraassa kaupungissa, ja havainnoi asioita – ja ennen kaikkea matkustaa itseensä.

Kirja on viipyilevä, pohdiskeleva. Mitä jos isosisar kuljeskelisikin Varsovan kaduilla? Entä jos isosisar olisi selvinnyt, eikä kirjailija olisi itse koskaan syntynyt? Kirja ihastelee elämän haurautta ja herkkyyttä, toisaalta käsittelee surua ja menetystä. Teksti on hyvin visuaalista, erilaisten valkoisten mielikuvien täyttämää. Kiinnostava kirja ja kauniisti kirjoitettua tekstiä, mutta minut kaikki tämä runollisuus jätti lopulta hieman etäälle.

10 minuuttia 38 sekuntia kertoo kuolemasta. Istanbulilainen prostituoitu Tequila Leila makaa kuolleena roskalaatikossa, mutta hänen tietoisuutensa tikittää vielä 10 minuuttia 38 sekuntia kuoleman jälkeen ja nämä viimeiset minuutit ovat tulvillaan vahvoja muistoja menneestä.

Näitä muistoja kirja käy läpi takaumina, jotka kertovat Leilan lapsuudesta Itä-Turkissa, pakenemisesta Istanbuliin, päätymisestä prostituoiduksi ja monenlaisista vaiheista Turkin kuohuvassa lähihistoriassa aina siihen asti, kunnes Leilan elämä päättyy.

Ennen kaikkea kirja kertoo Leilan ystävistä: Sabotaasi Sinanista, Nostalgia Nalanista, Jameelahista, Zaynab122:sta ja Hollywood Humeyrasta. Tämä eriskummallinen viisikko on kaikkea muuta kuin mitä turkkilainen yhteiskunta haluaisi edustajiensa olevan, mutta niin vain tästä marginaaleihin ajettujen kummajaisten joukosta muodostuu Leilalle se tärkein itse valittu perhe. Verisuvun ja itse valitun vesisuvun ero on yksi kirjan teemoista ja tässä vesi on usein verta sakeampaa.

Myös Istanbul on selvästi yksi päähenkilöistä. Kirja on rakkaudentunnustus Istanbulille, moniääniselle ja värikkäälle kaupungille, joka vetää puoleensa Turkissa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kotiseuduillaan tule hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Eivät he Istanbulissa välttämättä sen paremmin pärjää, mutta ainakin Istanbulin väenpaljoudesta on paremmat mahdollisuudet löytää samanhenkisiä ystäviä.

En ole aikaisemmin lukenut mitään Elif Shafakilta. Tämän perusteella voisin lukea lisääkin. Shafak kirjoittaa mainiosti ja suomentaja Maria Erämaja on tehnyt kelpo työtä. Shafak kirjoittaa sekä turkiksi että englanniksi. Tämä on alunperin englanniksi kirjoitettu, vaikka tekstiä erilaiset turkinkieliset sanat värittävätkin.

Minna Eväsojalla on runsaasti kokemusta elämästä Japanissa. Hän on opiskellut teetaidetta Urasenken maineikkaassa teekoulussa ja opiskellut Koben yliopistossa wabin käsitettä japanilaisessa estetiikassa. Elämä monille perinteisille tavoille uskollisessa Kiotossa on tarjonnut oivallisen tarkasteluikkunan japanilaisen kulttuurin omituisuuksille hyvässä ja pahassa.

Näitä havaintojaan Eväsoja jakelee tässä kirjassa pienten katkelmien muodossa. Lyhyet kertomukset Eväsojan Japanin-vuosien varrelta piirtävät tarkkasilmäistä ja hauskaa kuvaa japanilaisista monitahoisina ihmisinä, joiden kulttuurissa on monenlaisia piirteitä, jotka näyttäytyvät suomalaisesta näkökulmasta melkoisena rikkautena. Osa piirteistä on hienoja ja myönteisiä, osa vähemmän mieluisia – japanilaiset ovat toisaalta hillittyjä ja hallittuja, toisaalta erittäin tungettelevia ja suorasukaisia.

Jos potee kaukokaipuuta Japaniin, tämä kirja ei sitä missään nimessä helpota. Kirja loppuukin Eväsojan listaukseen kaikesta siitä, mitä Japanista eniten kaipaa. Vaikka en ole koskaan Japanissa käynyt, vähemmästäkin herää mielenkiinto. Toisaalta on hauskaa kauhistella Japanissa elämisen hankaluuksia – nyt kun on itse esimerkiksi palellut 18-asteisessa työhuoneessaan, ajatus talvella 7-asteiseksi viilentyvästä kodista karmii. Eväsoja sattui kerran luulemaan jääkaapin menneen rikki, mutta jääkaapin avaamisen yhteydessä tullut lämmin henkäys johtui vain siitä, että keittiössä oli kylmempää kuin toimivassa jääkaapissa.

Melkein geisha on täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Se uppoaa ihanan syvälle japanilaiseen kulttuuriin, kiitos Eväsojan syvällisen aiheen tuntemuksen. Ihastuttava kirja!

Vanessa on lukiolainen, joka aloittaa opintonsa Browickin hienostuneessa sisäoppilaitoksessa. Vanessalla ei oikein ole ystäviä, välit parhaaseen ystävään Jennyynkin ovat menneet poikki, mutta lopulta Vanessa kohtaa jonkun, joka ymmärtää häntä, huomioi, antaa tunnustusta ja rakastaa. Harmi vain, että tämä henkilö on Vanessan 42-vuotias englanninopettaja Jacob Strane, joka on häikäilemätön hyväksikäyttäjä.

Vanessa on erinomainen johdatus groomingiin, niin taitavasti Strane Vanessaa manipuloi ja kypsyttelee hyväksikäytettäväksi. Vanessa on rakastunut ja ajattelee itse olevansa vapaaehtoisesti mukana suhteessa ja kun tilanne käy ilmi, puolustaa hyväksikäyttäjäänsä viimeiseen asti.

Kirjan toinen aikataso on vuodessa 2017, jolloin #metoo-liike räjähtää ja Stranen käytös nousee taas tapetille uusien paljastusten myötä. Strane on hyväksikäyttänyt muitakin Browickin opiskelijoita. Vanessa joutuu kohtaamaan ristiriitaiset tuntemuksensa siitä, mitä hänelle on itse asiassa tapahtunut. Onko Vanessa uhri vai ei? Miten suhtautua toisiin naisiin, jotka esittävät syytöksiä Stranea kohtaan?

Vanessa on todella taitavasti kirjoitettu epämiellyttävä kirja tukalasta aiheesta. Esikoisteokseksi varsinkin se on huikean hienoa työtä. Suosittelen, aiheen epämukavuudesta huolimatta: kirjasta saa sen verran vakuuttavan kuvan siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja taivuttelee uhrin uskomaan mustan valkoiseksi. Kirja on myös vaikuttava kuvaus siitä, miten traumatisoiva kokemus voi värittää ihmisen loppuelämää, etenkin kun se tapahtuu identiteetin muodostumisen kannalta kriittisessä elämänvaiheessa.

No niin! Kiinalaista naiskirjailijaa ei saatu luettavaksi vieläkään, mutta sentään vähän modernimpaa Kiinaa, eikä vain kulttuurivallankumouksen muisteluja! Näkymättömyysviitan päähenkilö Cui asuu Pekingissä ja tekee työkseen huippuluokan vahvistimia tosihifisteille. Työ on mielenkiintoista, mutta tuottaa vain niukan elannon. Vaimo jätti ja mies kaipaa edelleen vaimonsa perään. Kotina on siskon omistama asunto, jossa seinä on halki niin että talvella pohjoistuuli puhaltaa kylmästi sisään.

Tilanne käy hankalaksi, kun sisko uhkailee häädöllä: uusi kämppä pitäisi löytää, koska sisko haluaa asuntonsa omaan käyttöönsä. Onneksi aikaisemminkin rikkaita asiakkaita hankkinut ystävä osaa vinkata salaperäisestä asiakkaasta, joka haluaa aivan maailmanluokan äänentoiston. Tämä on kuitenkin tapaus, jossa pitää osata olla kyselemättä liikoja. Eikä siinä mitään – päähenkilöltämme löytyy kyllä ainekset huippuluokan hifikalustoon. Ehkä kaikki kääntyy parhain päin!

No, eihän se niin mene, tietenkään, ja lopputulos on varsin oiva pieni kirja. Näkymättömyysviittaa ei ole turhalla jaarittelulla pilattu, luin kirjan aika lailla yhdellä istumalla. Päähenkilöt kamppailut vetivät mukaansa. Hifimaailma tarjosi mainiot puitteet, klassista musiikkia sopii aina juhlistaa ja tietysti tuskailla ihmisiä, jotka pistävät suunnattomia summia hienoihin hifilaitteisiin ja kuuntelevat niillä sitten huonosti tuotettua tusinapoppia. Kirjan päähenkilö ei kestä rikkaita asiakkaitaan, mutta ei kyllä tule itsensäkään kanssa toimeen juuri sen paremmin.

Näkymättömyysviitta on hauska, se pistelee mukavasti piikkejä itseään täynnä oleviin intellektuelleihin ja rikkaisiin, jotka eivät tiedä mitä rahoillaan tekisivät. Hifilaitteiden yksityiskohtien kuvaamisessa on ihastuttavaa herkkyyttä ja Cui on päähenkilönä mukavan sympaattinen. Oikein miellyttävä kirja siis. Rauno Sainion käännös on taas oivallinen ja Tuomo Parikan elegantti kansitaide ansaitsee erillisen kiitoksen.

Egyptiläisen Alaa al-Aswanin romaani kuvaa egyptiläisyhteisöä Chicagossa yliopiston histologian laitoksella. Porukkaan mahtuu monenlaisia, monin eri tavoin elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä.

Ahmad Danana on vallanhimoinen mies, joka nauttii asemastaan egyptiläisopiskelijoiden liiton puheenjohtajana. Harmi vain vaimo Marwa on kyllästynyt mieheensä, eikä väitöskirjan ohjaaja myöskään arvosta Dananan uhoa. Assistentti Šaima potee koti-ikävää ja löytää elämäänsä rakkauden huippuopiskelija Tariqista. Pariskunnan suhde on vaikea juttu, perinteiden vaatimusten ja modernin parisuhde-elämän keskellä.

Menestyksekäs tohtori Muhammad Salah taas on alkanut ajatella – 30 vuoden jälkeen – lähteneensä Egyptistä vääristä syistä. Amerikkalainen vaimo joutuu katselemaan sivusta miehensä kriisiä. Rafat Sabet taas on täydellisen amerikkalaistunut (ja hirveä rasisti), mutta joutuu hankaluuksiin tyttärensä kanssa.

Nagi Abdassamad ei päässyt poliittisista syistä Kairossa yliopistoon, mutta saa paikan Yhdysvalloista - vaikka oikeastaan haluaisi olla vain runoilija. Hänen olemisensa Yhdysvalloissakin jakaa mielipiteitä ja kiinnostaa myös Washingtonissa työskentelevää tiedusteluvastaava Safwat Šakiria.

Melkoinen seurue, siis. Henkilöitä oli aika lailla, takaliepeen kuvauksessa on onneksi hyvä tiivistelmä, josta saattoi luntata, jos joku lipsui mielestä. Kenelläkään ei tässä kirjassa mene erityisen mukavasti, eikä onnellisia loppuja kannata odottaa. Al-Aswani on kehitellyt kiinnostavan, ristiriitaisen yhteisön, jossa suhde uuteen pysyvään tai väliaikaiseen kotimaahan ja välit koti-Egyptiin vaihtelevat reippaasti laidasta laitaan. Sekä Egyptin että Yhdysvaltojen ongelmat korostuvat.

Kuvauksena maahanmuuttajista ja Egyptin ja Yhdysvaltojen välisten erojen luonteesta Chicagolaisittain on oiva. Juonessakin on jännitettä, joka kiristyy pikku hiljaa. Siitä plussaa, jos vain kestää luvusta toiseen heittelevät näkökulmat.

Miinuspuolella kirjassa oli melko reippaalla kädellä tunkkaisia seksikohtauksia, jotka olivat luonteeltaan aika toksisen maskuliinisia lyhyesti sanottuna, ja paikoin henkilöiden seksielämä meni jo seksuaaliväkivallan puolelle. Ei siinä mitään, saahan kirjoissa epämiellyttäviä henkilöitä olla, mutta se, miten naisten nautintoa seksuaalisen väkivallan kohteina kuvattiin, oli vastenmielistä.

Vioistaan huolimatta Chicagolaisittain on mielenkiintoinen kuvaus siirtolaiselämästä yliopistomaailmassa.

Tämä opaskirja on suunnattu kaikille, jotka haaveilevat pidemmän ajan viettämisestä Japanissa, vaikkapa vaihtovuoden tai työkeikan muodossa. Minulla ei sellaisia suunnitelmia ole, mutta Japanin kulttuuri kiinnostaa yleisesti, joten nappasin tämän viehättävän kirjan herätelainana kirjastosta mukaani.

Oikein mainio opas tämä onkin. Osa sisällöstä on tällaisen nojatuolimatkailijan näkökulmasta vähän tarpeettoman konkreettista ja osa on varmasti näin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen jo auttamatta vanhentunutta, mutta epäilemättä tästä osasta kirjaa on ollut suuri ilo Japanin-matkaa suunnitteleville.

Yleinen kulttuurisisältö oli sen sijaan oikein mielenkiintoista, tässä kun mennään pykälää turistikerrosta syvemmälle Japanissa asumisen ja elämisen yksityiskohtiin. Kirja käsittelee aihettaan monipuolisesti ja eri näkökulmista, joten tämän luettuaan on taas hitusen syvällisemmin perillä japanilaisesta elämänmenosta arkielämän kannalta. On jotenkin yllättävän kiehtovaa lukea vaikkapa japanilaisesta jätehuollosta!

Matkaa suunnittelevalle tämä on varmasti edelleen monilta osin käypää tavaraa, ihan joka juttua ei tietysti kannata ottaa annettuna enää näin kymmenen vuotta myöhemmin. Japanista tai vieraista kulttuureista ylipäänsä kiinnostuneille Vuosi Japanissa on mukava nojatuolimatka, kiitos runsaan kuvituksen ja ilahduttavan yksityiskohtaisuuden.

Elämänkaari muistuttaa valtaosaa lukemistani kiinalaisista kirjoista: siinä kuvataan elämää ennen vallankumousta ja sitten kommunistien valtaannousun ja kulttuurivallankumouksen seurauksia. Eikä siinä mitään, Elämänkaari on oikein oivallinen kirja, mutta toisaalta olisi mukava saada Kiinasta vähän monipuolisempiakin kuvauksia. Missäköhän ovat esimerkiksi kaikki naiskirjailijat?

Elämänkaaressa kirjan uloin kertoja on maaseudulle kansanlauluja keräämään lähtevä nuori mies, joka kohtaa peltoa vanhalla, uupuneella härällä kyntävän vanhan, uupuneen miehen. Vanha mies, Fugui, kertoo nuorelle miehelle traagisen elämäntarinansa, jonka ohessa käydään sitten läpi Kiinan lähihistoriaa.

Tarina alkaa ennen vallankumousta. Fugui on rikkaan maanomistajan poika, varakas perijä ja röyhkeä kuin mikä. Nuorukainen hukkaa perheen omaisuuden ja ajaa perheen vararikkoon. Nuorukaisen on nöyrryttävä tavalliseksi vuokraviljelijäksi. Sitten tulee Kiinan sisällisota, Suuri harppaus, nälänhätä ja kulttuurivallankumous, jotka ravistelevat elämää entisestään.

Kaikenlaisia murheita ja huolia piisaa, niin perhe-elämässä kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. Tarinassa on paljon aineksia, mutta se kerrotaan lopulta melkoisella pikakelauksella: kuohuvan, 1900-luvun käänteitä runsaasti kattavan tarinan kertomiseen käytetään vain 250 sivua. Jonkinlainen buddhalainen moraliteetti tässä on nähtävissä, siitä miten kärsimys lakkaa kun vain luopuu itsekkäistä haluistaan.

Oivallinen kirja siis, sopivan kompakti ja kiinnostava. Mutta jospa Kiinasta saisi suomennoksia vähän laajemmallakin otteella? Vaikkapa niitä naiskirjailijoita mieskatraan jatkoksi?

Mai Thi Nguyen-Kim on Saksassa suuresti suosittu tubettaja, joka on tehnyt uraa kemian yleistajuistamisen puolella. Osaamista piisaa tohtorintutkinnon verran ja nähtävästi myös sen verran värikäs ja puoleensavetävä persoona, että Youtubessa tilaajia on kertynyt jo reippaasti yli miljoona.

Kirjan jujuna on käydä läpi yksi päivä kemiatubettajan elämässä ja nostaa matkan varrelta esiin kaikenlaista, missä kemia on mukana: nukkumiseen vaikuttavat hormonit, hammastahna, aamukahvi, metrossa hikoilevat ihmiset, ruoka, liikunta, rakkauselämä... kaikenlaista! Ote on reipas ja viihdyttävä, tinkimättä tieteellisyydestä.

Suomennoksessa oli hitusen ärsyttäviä huolimattomuuksia ja tällainen kirja hyötyisi kyllä vetävämmästä ulkoasusta värikuvien kera, mutta eipä näytä alkuperäisessäkään sen kummempaa kuvitusta olevan; mukana olevat piirroskuvat ovat kyllä sympaattisia.

Voin siis suositella. Tätä voisi hyvin luetuttaa yläkoululaisilla tai lukiolaisilla, joilla on vaikeaa motivoitua kemianopintoihin, koska Ngueyn-Kim onnistuu kyllä nivomaan kemiaa hienosti osaksi tavanomaista arkielämää. Kemia toden totta liittyy kaikkeen ja se tästä kirjasta välittyy kyllä hyvin. Kirjasta välittyy myös erinomaisen kirpeä asenne akateemista postdoc-maailmaa kohtaan, mutta se lienee ansaittua, hyvin vähän olen ylipäänsä kuullut mitään hyvää yliopistomaailman siitä vaiheesta.

Lisää faktoihin perustuvaa intohimoa!

Enpä ollut aikaisemmin lukenut mitään alunperin pohjoissaameksi kirjoitettua. Kerttu Vuolab löytyi Juri Nummelinin lyhyestä Suomen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Lappi-kirjallisuuspalkinnolla palkittu Valon airut kuvaa saamelaista kulttuuriperintöä monipuolisesti.

Kokonaisuutena tämä oli vähän vaihteleva. Aluksi liikutaan mytologian ja tarujen alueella, sitten kuvataan vähän arkisempaa perhe-elämää Tenon varrella ja lomitetaan siihen lapsille kerrottuja opettavaisia pikku kertomuksia. Lopuksi kirja ottaa vielä käänteen jonkinlaiseksi kauhutarinaksi, jossa lapsikolmikko matkaa pelottavaan seikkailuun vuoren sisään, jossa kohdataan hurjia hetkiä.

Romaanina arvioituna Valon airut ei sytyttänyt. Kansanperinteen kuvaus oli kiinnostavaa, samoin arkisemman perhe-elämän kuvaus. Sikäli siis antoisa kirja. Jotain lumoavaa Valon airuen Lapin luonnon kuvauksissa on, samoin saamelaisvaikutteisessa sanastossa kaikessa outoudessaan. Kertomusmuoto vain vaatinee vähän enemmän sulattelua.

Saamelaista kirjallisuutta sietäisi kyllä suomentaa enemmänkin. Hyvästä kulttuurityöstä siis iso hatunnosto tämän kirjan suomentajalle Riitta Taipaleelle ja julkaisijalle Atraimelle.

Kersti Juvan tuotannon kartoittaminen johti tämän klassikon pariin. Pulitzerilla palkittu kirja on esiintynyt sekä rakastetuimpien että kirjastoissa haastetuimpien kirjojen listoilla. Siitä on myös Steven Spielbergin ohjaama elokuva, joka sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mutta ei yhtään voittoa. Suomeksi tämä ei tainnut olla suurmenestys: vaikka suomennoksesta tulikin viisi painosta, esimerkiksi Tampereen kirjastoista löytyy yksi ainoa varastokappale.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, joka sijoittuu Georgiaan maailmansotien väliseen aikaan. Kirjeitä kirjoittaa Celie, nuori musta nainen, joka osoittaa kirjeensä Jumalalle. Celie kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä Jumalalle 14-vuotiaana jouduttuaan isänsä raiskaamaksi.

Alku on raju, mutta onneksi kirja ei ole sellaista kärsimyksessä vellomista, mitä asetelmasta ja alusta voisi kuvitella. Toki köyhien mustien naisten asema Georgiassa on onneton. Valkoiset eivät tässä ole edes se pahin vihollinen, vaan ne omat miehet, jotka alistavat, pahoinpitelevät ja käyttävät hyväkseen. Kirja saa laajempia näkökulmia, kun mukaan tulee Celien siskon Nettien kirjeitä Celielle. Nettie päätyy sattumalta Afrikkaan lähetyssaarnaajien kanssa ja raportoi elämästä siellä – aika kirpeää tekstiä sekin kyllä on.

Häivähdys purppuraa on kiehtova kirja. Se kuvaa Celien kasvua tietämättömästä ja kaikkeen alistuvasta tytöstä itsenäisemmäksi, itseään arvostavaksi ja viisaaksi naiseksi, ennen kaikkea toisten naisten tuella. Kirja kertookin paljon naisten välisestä ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Eivät ne miehetkään aivan toivottomia ole, kasvua silläkin suunnalla nähdään. Elämä voi olla kovaa, mutta siinä on kauniit ja hyvät puolensa ja paljon lämpöä.

Kersti Juva on tehnyt oivaa työtä suomennoksen parissa. Celien kirjeiden kieliasu on alkuun todella kömpelöä ja lapsellista, mutta hioutuu ajan kuluessa paremmaksi ja oikeakielisemmäksi. Tämän rekisterinmuutoksen Juva on onnistunut tavoittamaan kirjassa mainiosti. Kyllä tämä neljänkymmenen vuoden takainen klassikko on edelleen lukemisen arvoinen.

Nyt oli kevyttä ja helppoa luettavaa – luin tämän pienen romaanin yhdellä istumalla. Varotoimia kertoo vakuutusmyyjä Taimista, joka varautuu jatkuvasti kaikenlaisiin vaaroihin. Bussimatkalla Taimille tapahtuu kuitenkin katastrofi, kun ensin viereen istuu maahanmuuttajan näköinen kaveri, vaikka muuallakin bussissa olisi tilaa, ja sitten Taimi jää bussin kyydistä käytyään taukopaikalla vessassa.

Siitä alkaa karmiva seikkailu, jossa Taimi joutuu vaarallisten ja nolostuttavien tapahtumien äärelle. Onhan hänen selviydyttävä yön yli kaukana sivistyksestä, seuranaan vain se samainen maahanmuuttaja, joka myös jäi bussista. Mies on toisaalta pelottava ja uhkaava, toisaalta Taimin pelastettava, koska eihän sitä tiedä, miten hulluja rasisteja paikallisväestö oikein on.

Melko höpsö tyyppi Taimi on, kaikkine neurooseineen ja ennakkoluuloineen. Varovainen elämäntapa on palvellut Taimia tähän asti, mutta olisiko vähän avoimempi ja rennompi suhtautuminen elämään kuitenkin paikallaan? Sitä Taimi pääsee pohtimaan.

Varotoimia on oikein mainio pikku lukupala. Taimi on tavallaan söpö, tavallaan vähän rasittava, mutta tämän mittaisena kirja kyllä toimii ja Taimin sisäinen maailma on mielenkiintoisesti kuvattu.

Tiedetoimittaja Marcus Rosenlund jatkaa kevyen ja helposti lähestyttävän tietokirjallisuuden parissa. Edellinen Sää joka muutti maailmaa oli oikein oiva kirja, eikä tämä Kohti korkeuksia : Ajatusmatkalla avaruudessa ole sekään hullumpi. Nimensä mukaisesti teos suuntaa kohti avaruutta. Sinne ei olekaan pitkä matka: täältä Tampereelta on avaruuteen yllättävää kyllä lyhyempi matka kuin Helsinkiin tai Jyväskylään.

Rosenlund esittelee nipun kiinnostavia avaruus- ja fysiikkaaiheita. Kirjassa kerrotaan maailmankaikkeuden synnystä ja tuhosta, magneeteista, kaiken teoriasta, Apollo-matkoista ja muusta avaruusmatkailusta, Venuksesta ja Marsista, asteroidien uhista ja mahdollisuuksista ja avaruustutkimukset suurilla kaukoputkilla ja radioteleskoopeilla. Asiaa on kiitettävän monipuolisesti, etenkin kun ottaa huomioon, että kyse on varsin napakan mittaisesta noin 250-sivuisesta kirjasta, ei mistään monisatasivuisesta tiiliskivestä.

Kautta linjan Rosenlundin tiedetoimittajan tyyli pitää. Teksti on vetävää ja jokseenkin niin helppotajuista kuin tällaisista aiheista on mahdollista. Mukana on sopivasti henkilökohtaista tatsia, ilman että mennään liiaksi navankaiveluun. Kirjassa on varmasti kohtia, joissa joutuu vähän pysähtymään ja pohtimaan, mitä sanotaan – ja mittakaavahan näissä avaruusjutuissa räjähtää vähän väliä käsiin, isojen lukujen kanssa on herkästi hukassa. Mutta oiva kirja, vaikka tässä ei asiapuolella nyt valtavasti uutta ollutkaan, ala kuitenkin kehittyy ja tässä on tuoreita juttuja vuodelta 2020, joita aikaisemmissa kirjoissa ei ole, joten sikälikin Kohti korkeuksia on aivan paikallaan.

Tälle viihdyttävälle romaanille puitteet tarjoaa 1740-luvun Lontoo kaikessa likaisuudessaan. Kitty Blackstone on apteekkarin tytär, joka kaikista mieluiten työskentelisi isänsä apteekissa lääkkeiden parissa. Tämähän ei kuitenkaan naiselle sovi, vaan Kittyä yritetään koulia seurapiirikelpoiseksi ja lopulta hänet naitetaan ikälopulle (ainakin nelikymppiselle!) kihtiselle kauppiaalle. Siinäpä Kittyllä onkin pohtimista, miten saavuttaa vapautensa.

Kittyä piinaa paitsi ikävystyttävä avioliitto, myös aivan toisenlaiset tunteet. Ennen häitään Kitty raiskataan. Hänen onnistuu raapaista kynsillään kunnon naarmut hyökkääjänsä poskelle ja kuinka ollakaan, häävieraiden joukossa on herra Heath, jolla on sopivat arvet poskessaan. Halu kostaa Heathille ja suunnitelmat siitä, miten Heathin parhaiten saisi pois päiviltä, täyttää Kittyn päivät ja myös yöt – yöt Kitty viettää uneksien varsin yksityiskohtaisia ja väkivaltaisia kidutusfantasioita.

Tästä alkaa melkoinen kieputus. Kitty on täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, väärinkäsityksiä, salajuonia, virheitä ja erehdyksiä. On romantiikkaa, kidutuksella hekumointia, seikkailua ja jännitystä. Kaikkea kuorruttaa musta huumori ja moderni silmäniskentä, epookkia ei oteta turhan vakavasti. Kitty on varsin nykyaikainen päähenkilö kaikessa aikaansaavuudessaan ja haluttomuudessaan asettua siihen asemaan, jota häneltä odotetaan.

Tartuin Kittyyn toivossa saada hauskaa ja kepeää aikakausiviihdettä ja sitä kirja tosiaan tarjoili. Tämän perusteella Terhi Tarkiaisen esikoisteos Pure mua lienee syytä myös lukea.

Olen viihtynyt Juha T. Hakalan kirjojen parissa. Hakalalla on lukioaikaisen oponi mieleen tuova lempeän isällinen äänensävy, taito kirjoittaa sujuvasti ja paljon hyviä ajatuksia siitä, miten kiireen ja paineiden keskellä ihminen parhaiten selviytyy. Ajatusten taustalla on konkreettista käytännön kokemusta, muun muassa kymmenen vuoden pesti Maisterihautomon pyörittäjänä auttamassa gradujensa kanssa jumiin jääneitä opiskelijoita projektissaan eteenpäin.

Vähemmällä enemmän jatkaa Hakalan tuttua saarnaa siitä, miten vähemmän riittää, aina ei todellakaan tarvitse tehdä täydellistä suoritusta ja miten liika kunnianhimo johtaa vain loppuunpalamiseen ja ahneus väärinkäytöksiin. Hakala palaa aikaisemmin esittelemäänsä turmarajan käsitteeseen: kunkin tehtävän kohdalla sopii pohtia, missä menee huonoimman kelpaavan suorituksen taso ja kohdistaa tavoitteensa jonnekin sinne. Kun ote on riittävän rento, työn laatukin voi lopulta yllättää.

Hakala peräänkuuluttaa myös aikaa ajatteluun ja seinientuijotteluun. Historiasta kaivellaan Einsteinin kaltaisia kuluneita esimerkkejä siitä, miten joutenolo ja paineeton ajattelu johtaa onnistumisiin. Hiukkasen tylsää, mutta kuitenkin tärkeää nykyisessä työilmapiirissä, jossa tehokkuuden esittäminen on hyve. Jos kaivataan luovuutta, se vaatii toteutuakseen tilaa ja väljyyttä. Olen itse sikäli onnekkaassa asemassa, että voin tehdä päivän aikana juuri sen verran töitä kuin itse hyväksi katson ja tehokkaasti pystyn tekemään, ja voin vakuuttaa, että se ei koskaan tarkoita kahdeksan tunnin työpäiviä.

Annan tälle kirjalle 3–5 tähteä. Jos olet kiireen keskellä hösöttävä ruuhkaihminen, Vähemmällä enemmän on hyvinkin viiden tähden arvoinen isällinen herättelijä, joka saattaa nitkauttaa aivojasi terveellisempään asentoon. Muuten vain Hakalaa ennen lukemattomille kirja on neljän tähden väärti. Jos sen sijaan olet lukenut Hakalaa jo aikaisemmin ja turmarajan käsite on jo tuttu, kirja on sisällöltään siinä määrin tuttua kauraa, että kolme tähteä on sopiva arvio.

Olen lukenut jonkun verran kiinalaista kirjallisuutta ja lukemassani pääpaino on ollut kulttuurivallankumouksen aikaisten sukupolvien kokemuksissa. Sellaista olen lukenut nyt jo useamman kirjan verran. On Kiinassa nuorempiakin sukupolvia! Han Han, joka on ilmeisesti todellinen kiinalainen kulttuurisupertähti, on syntynyt vuonna 1982 ja siten omaa sukupolveani. Kolme porttia herättikin kiinnostukseni: se kuvaa nuoruusvuosia 1990-luvun lopulla, lukiolaiselämää samoihin aikoihin kun itse olen lukiossa ollut.

Onpa ollut jokseenkin erilaista! Kirjan nimen kolme porttia viittaavat nuoren Lin Yuxiangin elämän puristuksissa vanhempien, koulun ja yhteiskunnan asettamien paineiden alla. Perheensä ainoana lapsena hänen on täytettävä kaikki nämä odotukset ja oltava kaikkien satsausten arvoinen. Kirja kuvaa elämää yläasteella ennen päättökokeita, jotka määrittävät, mihin lukioon pääsee, ja elämää arvostetussa lukiossa, jonne Lin Yuxiang sitten sattumalta pääsee.

Kouluelämän ohessa kerrotaan nuoren miehen heräävästä kiinnostuksesta ihmissuhteita kohtaan ja vaikeudesta parisuhteiden ja ystävyyssuhteiden kanssa, kun ympärillä on yhteiskunnan ankara puristus ja paine. Parisuhdekuviotkin ovat kovin erilaisia kuin meillä Suomessa, vaikka samoja teini-iän epävarmuuksia Kiinassakin koetaan.

Kolmea porttia kehutaan suurmenestykseksi ja sukupolvensa suosikkikirjaksi. Suomalaiselle se jää auttamatta vähän vieraaksi. Kiinnostava se kuitenkin oli, vain vähän pitkänpuoleinen. Noin 500-sivuinen kirja tuntui mittaansa pidemmältä. Ehkä jotain tiivistämisen varaa tässä olisi ollut, aika perinpohjaisesti Lin Yuxiangin koettelemuksia käytiin läpi. Mielenkiintoa piti kuitenkin yllä Han Hanin huikea kielenkäyttö. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut yhtä sekopäisiä ja odottamattomia vertauskuvia. Kirjan parissa saakin tyrskähdellä naurusta Han Hanin oivallusten parissa.

Suomentaja Rauno Sainio avaa teoksen kääntämiseen liittyviä haasteita esipuheessaan – kiinaakin osaamattoman on helppo ymmärtää, miten tällainen kirja on ollut vaikea suomentaa ja varmasti paljon viittauksia menee aivan hukkaan. Hienoa työtä Sainio on silti tehnyt yrittäessään parhaansa mukaan tuoda alkutekstin sävyjä suomalaislukijalle ymmärrettävään muotoon. Nuorten vaivalla tuottaman koukeroisen klassisen kiinan esittäminen kehnosti kirjoitettuna Agricolan aikaisena suomena on oivallinen keksintö. Täydet pisteet siis suomentajalle: on hienoa, että tällaista kirjallisuutta suomennetaan suoraan alkukielestä, vaikeuksista huolimatta.