Mikko Saari

Yumi Fuzukin runokokoelma Kirjoitusmerkkien meri ilmestyi suomeksi jo 2016 Mayu Saaritsan japanista suomentamana. Se on taas ajankohtainen, sillä kirjasta on hiljattain otettu uusi painos. Yumi Fuzuki on nuori kirjailija ja tämän kokoelman runot syntyivät Fuzukin ollessa 14–17-vuotias.  Kokoelma on kirjailijan nuoruudesta huolimatta palkittu merkittävillä palkinnoilla.    Vähänlaisesti japanilaiseen runouteen perehtynyt tietää haikun ja tankan ja ajattelee, että japanilainen runous on lyhyttä ja minimalistista. Japanissa on kuitenkin kirjoitettu aikaisemminkin pidempääkin muotoa ja länsimaisen runouden vaikutukset 1900-luvulla toivat vapaamuotoisen runouden Japaniinkin. Tällaista pitkää ja vapaamuotoista runoutta edustaa myös Fuzuki, joka kirjoittaa paljon lyhyehköistä säkeistä muodostuvia pidempiä runoja, jotka toisinaan purkautuvat laveaksi proosarunoksi. Tahti on voimakas, eläväinen ja jopa vimmainen.    Kirjoittajan ikä näkyy siinä, että monissa runoissa kuvataan koulumaailmaa ja toisaalta siirrosvaihetta lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Kuvasto voi olla varsin villiäkin, kieli on värikästä ja luovaa. Fuzuki ei jarruttele tai hillitse itseään turhanpäiten.   

Syvällä apposen aukinaisten silmieni takana,
silmämunien taakse suljettuina minulla on
lisää
monia ummistettuja .
Sivelen sormellani ohimoani, otan yhden ulos.
Kelmeä ohuen luomen ympäröimä on pehmeä.
Ehkä tämäkin kuoriutuisi jos tätä hautoisi kuin munaa, ajattelen
hivellen sitä hellästi. 

Kirjoitusmerkkien meri

Tuukka Pietarisen kolmannen runokokoelman nimi on lainattu solujen sisällä toimivalta varsin monimutkaiselta kemialliselta prosessilta, jossa hiiliatomit hapettuvat hiilidioksidiksi ja solut saavat energiaa. Ollaan siis elämän peruskysymysten äärellä. Itse runokokoelma on kuitenkin nimeään vähemmän tieteellinen.    Tyyli tuo ensialkuun mieleen Poesian julkaisut: sivuille on aseteltu väljästi lyhyitä runonpalasia, joissa on aforistista kirkkautta. “Maan tuoksu, jota ei voi havaita lähtemättä toiseen maahan.” Meri, meren ranta, rajaviivat – siinä lähtökohtia kokoelman runoihin. Runoissa näkyy niin luonto kuin ihminen sen osana.   

Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan. 

Sitruunahappokierto

Sitruunahappokierrossa

Sirpa KyyrösenIlmajuuret oli minulle ensimmäinen tuttavuus – osana Tanssiva karhu -projektiani – ja jätti sen verran hyvät mielikuvat, että kuvastosta bongattu Kyyrösen uusin runokokoelma Talviunia pääsi oitis lukulistalleni.    Nimi viittaa vuodenaikoihin ja nukkumiseen, mikä onkin oikein osuvaa. Kokoelman keskeisimmiksi teemoiksi nousevat unettomuus ja ilmastonmuutokseen kytkeytyvä vuodenaikojen vinksahtaminen sijoiltaan.   

Se tapahtuu nopeasti, se tapahtuu kun aamu ja päivä ja yö
eivät enää vaihdu, tämä on kesä Fimbul-talvea edeltävänä kesänä
minä makaan kanaalla
ja minun ruumiistani jää 

“Tämä lumi, tämä lumisota / tuntuu joltain lumi-inferno on taas tammikuu yhdeksäntoista sataa neljäkymmentä / metriä lunta suomenhevosen selän yli / lumipukuiset nuoret kuin sekunnit / räjähtävät kinoksissa, me ollaan niin elossa”

“Univyöry syntyy, kun unta paikoillaan pitävät voimat eivät enää jaksa pitää unimassaa kaltavalla rinteellä”.

Talviunia

Menetelmällinen eli proseduraalinen kirjallisuus on sellaista, joka on kirjoitettu noudattaen jotain ennalta asetettua periaatetta, rajoitetta tai sääntöä. Tuoreesta esimerkistä käy Georges PerecinHäviäminen, joka on ranskaksi kirjoitettu käyttämättä kielen yleisintä vokaalia e:tä, ja jonka Ville Keynäs suomensi vastikään jättäen suomennoksesta pois kaikki a-kirjaimet.    Perec kuului Oulipoon eli ”mahdollisen kirjallisuuden työpajaan”. Vuonna 1960 perustettu Oulipo tunnetaankin keskeisenä menetelmällisen kirjallisuuden määrittelijänä ja toimijana. Post-Oulipo ry:n ja Mahdollisen kirjallisuuden seuran julkaisema Menetelmällisen kirjallisuuden antologiakin nojaa vahvasti oulipolaiseen käsitykseen kokeellisesta kirjallisuudesta. Kirjan avaakin Markku Eskelisen analyysi Oulipon sokeista pisteistä ja menetelmällisen kirjallisuuden kentästä Oulipoa laajemminkin. Juri Joensuu on haastatellut Oulipo-tutkijoita, jotka pohtivat Oulipon perintöä ja tulevaisuutta.    Antologian toinen osa alkaa menetelmällisen kirjallisuuden peruskäsitteitä esittelevällä sanastolla, jonka on koonnut Marko Niemi. Joensuu ja Harry Salmenniemi puolestaan esittelevät tarkemmin eräitä menetelmällisen kirjallisuuden menetelmiä ja esimerkiksi näyttävät, miten antonyyminen käännös ruhjoo Antti Hyryn novellin uuteen uskoon parillakin eri tavalla. Kääntämisen ystäville herkkua on Ville Keynäsin artikkeli Perecin suomennoksesta – artikkelia kirjoittaessaan Keynäs oli jo aloittanut Häviämisen suomentamisen.    Kolmannessa osassa on esimerkkitekstejä. Sami Liuhdon a-kirjaimeton romaanikatkelma Tuskien tiellä on vimmaisen pakkomielteistä vyörytystä, johon kirjainrajoitus tuo oman viiston tunnelmansa. Jarkko Tontin substantiivien vaihtamiseen perustuvalla S+5-menetelmällä käsittelemä Suomen perustuslaki eli Suomukärsäkkään peruukintekijä on aivan hillitön huumoripommi, jossa lakitekstin muodollisuus törmää yllättävien sanavalintojen absurdismiin:   

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustietoa asettaa eri asemakelloon sukuvaakunan, ikämieshiihtäjän, alkuunlähdön, kielineron, usniinihapon, vakinaismäärän, mielisairauden, teryleenin, vanadiinin tai muun henkilöllisyyskorttiin liittyvän syyhyvoiteen perustiedolla. 

Sinikka Vuolan

Aleksis Kiven

Maria Matinmikon

Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää

Jaakko Yli-Juonikkaan

200 578 509 309 952 Talvimatkaa

Talvimatkasta

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia

Laura Lindstedtin

101 tapaa tappaa aviomies

Harvassa ovat suomentajat, joiden tuotantoa tulee erityisemmin seurattua, vaikka monia suomentajia arvossa pidänkin. Suomentajien kenttä on usein niin laaja, ettei hyvänkään suomentajan töissä ole sellaista johdonmukaisuutta, joka saisi seuraamaan tarkemmin. Kiinasta suomentava Rauno Sainio on kuitenkin poikkeus.    Kalvot on taiwanilainen scifiromaani, joka ilmestyi jo 1996. Se on tekijänsä tunnetuin teos ja yksi ensimmäisistä kiinaksi julkaistuista queer-romaaneista, mutta ensimmäiset käännökset siitä saatiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vuoteen 2100 sijoittuvan romaanin tulevaisuuskuvassa ikä näkyy paikoin hieman huvittavasti, mutta eipä tämä liian pahasti ole vanhentunut ja suomennos nyt lähes 30 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen on yhä paikallaan.    Kalvojen maailmassa otsonikato on tehnyt maan pinnalla elämisestä likimain mahdotonta, joten ihmiset ovat pääasiassa vetäytyneet asumaan meren pohjassa (miksi on kätevämpää rakentaa asumuksia merenpohjaan kuin suojautua UV-säteilyltä maan pinnalla on hyvä kysymys, jota ei kuitenkaan ole tarpeen käsitellä). Tässä maailmassa elää myös Momo, maineikas ihonhoitospesialisti, joka on menestynyt, mutta yksinäinen. Erityisesti äidin katoaminen Momon elämästä parikymmentä vuotta aikaisemmin Momolle tehdyn vaikean leikkauksen myötä on jäänyt vaivaamaan Momoa pahemman kerran.    Nyt Momo on täyttämässä 30 ja äiti ottaa yllättäen yhteyttä. Mikä on saanut äidin ottamaan taas yhteyttä ja mitä Momon lapsuudessa oikeastaan tapahtui? Tätä mysteeriä romaani lähtee punomaan auki. Kalvot on niitä kirjoja, joissa on parempi, jos ei liikaa tiedä, mistä on kyse, joten en ala sitä tässäkään sen enempää avaamaan, kunhan tyydyn toteamaan, että osa kirjan alussa kummeksuttavista asioista saa kyllä mielenkiintoisen selityksen, kun Momon tarina aukeaa paremmin.    Alussa Kalvot tosiaan vaikuttaa vähän oudolta ja ehkä kömpelöltäkin (Microsoftin kanssa kilpailevan firman nimeäminen Macrohardiksi – englanninnoksessa Megahard – tuntuu lähinnä kehnolta vitsiltä), mutta edetessään kirja paranee ja tunnelma tiivistyy niin, että loppua kohden sivuja kääntää jo innokkaasti saadakseen selville, miten tarinassa käy ja millaiseksi totuus Momon lapsuudesta oikein paljastuu. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja miellyttävän omituinen. Kirjan queer-luonto näkyy muun muassa sukupuolen käsittelyssä. Mieshahmot myös loistavat poissaolollaan. Kirja on myös täynnä yllättäviäkin viittauksia kirjoihin ja elokuviin. Kaikkiaan Kalvot on siis ilahduttavan kummallinen teos ja on hyvä, että se on suomennettu.    Joissain yhteyksissä – esimerkiksi Tampereen kirjastojärjestelmässä – kirjailijan nimi näkyy muodossa Ji Dawei (oikeammin Jì Dàwěi). Tämä riippuu käytetystä romanisoinnista: Taiwanissa käytetyssä Wade-Giles-järjestelmässä nimi 紀大偉 on Chi Ta-wei, Kiinassa ja esimerkiksi YK:ssa käytetyssä pinyin-järjestelmässä sama nimi on Jì Dàwěi. 

—

Taiwanese sci-fi novel “The Membranes” by Chi Ta-wei, published in 1996, is renowned as the author's most famous work and one of the first queer novels published in Chinese. Despite being set in the year 2100, the futuristic depiction in the novel still holds relevance, although some aspects might seem amusingly outdated.

The story is set in a world where ozone depletion has made living on the Earth's surface nearly impossible, leading people to reside underwater. The protagonist, Momo, is a successful but lonely skincare specialist haunted by the disappearance of her mother two decades earlier. When her mother unexpectedly reaches out to her as she turns 30, Momo's childhood mysteries resurface, driving the narrative forward. The review suggests that revealing too much of the plot would spoil the experience but acknowledges the novel's intriguing and pleasantly bizarre resolution.

Initially, “The Membranes” might come across as peculiar or even clumsy, with instances like naming a company “Macrohard” (or “Megahard” in English translation) feeling like a poor joke. However, as the story progresses, it improves, building suspense and curiosity about its outcome. The book's queer themes, particularly its treatment of gender and the absence of male characters, are noted, along with its unexpected references to books and films. Overall, “The Membranes” is described as a delightfully peculiar work, and the reviewer appreciates its translation into Finnish.

Veera Antsalon runouden pariin päädyin aikoinaan satunnaisotannalla ja osin Jenny Saaren kauniin kansitaiteen houkuttelemana. On ilo havaita, että sama linja jatkuu ja tässä Antsalon uusimmassakin kokoelmassa on Saaren taituroima kiehtova ulkoasu.    Kannesta löytyy sormenjälkiä, lehtiä, perhosia, muurahaisia, kirppuja ja muita hyönteisiä. Monenlaisesta pienestä elämästä on kyse runoissakin. “Ensin näin vain hyönteisiä, sitten pienen äitien armeijan”, kokoelma alkaa. Antsalo on totutusti proosarunoon kallellaan, niin tässäkin, ja jotenkin Pölyn historia -teoksen tapaista tarinankerrontaa ja maailmankehräämistä Nimettömästäkin tarjoaa.    Siinä missä Pölyn historia on täynnä teknologiaa ja keksintöjä, Nimettömästä on luonnollisempi – vaikka toki “Pukeuduimme kuin koneet, jotka räpyttelivät osiaan kuin belle époque”. Luonto isolla kirjoitettuna esiintyy sen sivuilla toimijana, joka tekee ja ajattelee ja jota voi tarkastella. Luontosuhde on Antsalon runoudessa vahvasti esillä; niinhän se toisaalta nykyään tuntuu lähes jokaisessa runokokoelmassa olevan.    Antsalon tarinat ovat hurmaavia omituisuudessaan. Nämä ovat kuin pieniä satumaailmoja, joissa on omat vinksahtaneet lainalaisuutensa ja näkökulmansa. Mikään ei ole aivan tavallisesti. Runojen yllätyksellisyys jaksaa miellyttää kerta toisensa jälkeen.   

Miten tästä voisi kertoa eteenpäin tai kenellekään? Paras
keskittyä ötökkään, joka tekee jotain kummallista vieressäni. 

Anne MuhosenMonstera Deliciosa -sarjakuvan ensimmäinen osa Löytäjä saa pitää ilmestyi viime vuonna. Siinä lapset löytävät erikoisen näköisen kiven ja päähenkilö Alaska saa seurakseen NeyNeyn, peikonlehtiä hoivaavan peikkomaisen olennon. NeyNey tietää, mistä kivessä on kyse ja johdattaa lapset seikkailuun.    Ensimmäisessä osassa pohjustetaan tarina ja varsinainen ratkaisu on jäänyt tähän toiseen osaan. Ässä hihassa ei sitten selittele, vaan johdattaa lapset fantasiamaailmaan, jonne kivi pitää toimittaa vaikeuksien välttämiseksi. Matkan varrella törmätään tietysti monenlaisiin vaikeuksiin, joista kuitenkin selvitään ystävyydellä, neuvokkuudella ja hyvillä oivalluksilla.    Monstera Deliciosa on suoraviivaista ja vauhdikasta seikkailusarjakuvaa lapsille. Anne Muhonen on hyvä kuvittaja ja Monstera Delicisiosan värimaailma mukavan kirjavaa ja eloisaa. Sarjakuva on selvästi yksi kokonaisuus. Osia ei kannata lukea erillään toisistaan, vaan ainoastaan peräkkäin yhdessä, sen verran suoraan tarina osasta toiseen jatkuu. 

On kuuluisia romaanien aloituksia, vaan entäs ne loput? Tuleeko muuta mieleen kuin Tuntemattoman sotilaan lopettava ”Aika velikultia”? Sinikka Vuola ja Tommi Melender tutustuvat teoksessaan romaanien lopetuksiin: mistä ne rakentuvat, mitä niissä tapahtuu, mikä on lopetuksen merkitys lukijan ja kirjailijan kannalta?    Kaksiosainen teos koostuu ensinnäkin Vuolan ja Melenderin dialogina kirjoittamista esseistä, joissa käsitellään lopetuksia eri kanteilta ja toisaalta kolmestakymmenestä pienoisesseestä, jotka käsittelevät yksittäisiä teoksia ja niiden lopetuksia. Juonipaljastuksilta ei voida välttyä, olkoonkin että käsiteltävien romaanien joukossa ei ole sellaisia, jotka tyhjenisivät loppusanojen tietämiseen.   

Romaanien alkukuvat vilauttavat tuntematonta mutta kiehtovaa maailmaa, kun taas sen loppukuvat sulkevat tutuksi käyneen ja arvoituksensa paljastaneen maailman. Alkukuvat viettelevät lukijaa, loppukuvat pyrkivät tyydyttämään hänet. Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa.
– Tommi Melender 

Maailmojen loput

Tuntematon sotilas

Sivullinen

Tuulen viemää

Majakka

Olemisen sietämätön keveys

Liisan seikkailut ihmemaassa

Jos talviyönä matkamies

Rouva Bovary

Maailmojen loppujen

Rakennenautintoja

Tähän kirjaan tarttuminen vei aikansa; jouduin palauttamaan sen kirjastoonkin ja lainaamaan uudestaan. Tiedän kyllä, miksi välttelin lukemista. Halusin vältellä häpeää, syyllisyyttä ja oman tekopyhyyteni paljastumista. Elisa Aaltola kirjoittaa siitä, millä tavalla eläimistä puhumme, miten eläimiin liittyvät sanavalinnat ohjaavat asenteita ja suhtautumista eläimiä kohtaan.   

Alussa oli sana. Sana ei ollut Jumalan vaan ihmisen luoma. Se muuttui lihaksi, valutti verta, oikeutti väkivaltaa ja tyhjensi luontoa elämästä. Siksi sanaa oli tutkittava – ja siksi se oli korvattava uudella tavalla puhua, kuunnella ja vaieta. 

Puhe eläinten puolesta

“Epämiellyttävien tuteiden välttely [on] kammottava virhe”

Puhe eläinten puolesta

En siis halua kritisoida kielen käyttöä vaan sille annettua ylivaltaa. Kielestä ei tarvitse, tule tai edes voi päästää irti, mutta sen ensisijaisuutta on paikoittain arvioitava uudelleen. Tämä ei tarkoita kielen hylkäämistä vaan myös ei-kielellisen tunnistamista. 

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika oli maailmanlaajuisen laman aikaa, mutta etenkin 1920-luvun alussa myös monenlaisen innovaation ja innostuksen aikakautta. Sitä leimasivat erilaiset kuumeet ja villitykset. Niitä nähtiin myös pelikulttuurin puolella ja myös kaukaisessa Suomessa. Tätä aikakautta käsittelee Jaakko SuominenPajatsosta pöytätennikseen : Sotienvälisen Suomen pelit ja pelikulttuuri.    Suominen aloittaa esittelemällä aikakauden peliteollisuutta lyhyesti ja suhtautumista pelaamiseen. Suhde peleihin oli ristiriitainen, kuten nykyäänkin: toisaalta peleillä nähtiin hyödyllisiä ja kehittäviä piirteitä, mutta ne nähtiin myös turmiollisena ajanhukkana. Oli ilo havaita, ettei mikään ole muuttunut: jo 1930-luvulla oltiin kovin huolissaan perinteisen kyläilykulttuurin rappiosta. Mikään ei siis muutu, aina ennen oli paremmin.    1920-luvulla uutuudet olivat kova juttu ja merkki muutoksesta ja edistyksestä, kirjoittaa Suomisen siteeraama kulttuurihistorioitsija Kari Immonen. Myös pelaamisen puolella nähtiin muoti-ilmiöitä, joita 1920-luvulla kutsuttiin ”kuumeiksi” ja ”kärpäsiksi”. Aikakauden kuumimpia pelikuumeita olivat ping-pong eli pöytätennis, mahjong, korona, Fortuna ja jojo. Ping-pong oli jo vanhempi ilmiö, joka oli rantautunut Suomeen jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, mutta 1920-luvulla se sai jostain syystä uuden nousun. Suominen käsittelee sitä kirjassaan, vaikkei muuten juuri urheilusta puhukaan, sillä pöytätennistä ei tässä vaiheessa vielä nähty varsinaisesti urheilulajina.    Minua kirjassa kiinnosti eniten mahjong. Tiesin kyllä 1920-luvun valtavasta mahjong-kuumeesta Yhdysvalloissa ja siitä, miten yhdysvaltalaiset liikemiehet tekivät kiinalaisesta pelistä kansainvälisen ilmiön. Siinä valossa ei pitäisi olla yllättävää, että peli tuli Suomeenkin: Otavainen-lukemistolehdessä julkaistiin pelin säännöt ja pelaamiseen tarvittavat kortit toukokuussa 1924. Siinä vaiheessa mahjong-kuume oli Yhdysvalloissa jo hiipumassa, eikä se Suomessakaan sitten sijaa saanut. Isovanhempieni vanhempia en ole yhtä lukuunottamatta edes tavannut, mutta on hieman vaikea kuvitella heitä innostumassa mahjongin pelaamisesta. Peli taisi olla kaupunkilaisempien piirien harrastus ja kuumeen mentyä ohi korvautui muilla kiinnostuksen kohteilla, kuten bridgellä.    Koronan ja Fortunan kaltaisten puu- ja vaneripelien lisäksi Suomessa valmistettiin sotienvälisenä aikana paljon uusia lauta- ja korttipelejä. Niiden aiheista nousevat esille erityisesti sota-aiheet ja erilaiset urheiluun liittyvät pelit. Sotapelejä nähtiin sekä 1910-luvun lopulla, kun ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen sisällissotaa käsittelevät pelit ilmestyivät – nopeimmat jo ennen ensimmäisen maailmansodan päättymistä ja toukokuussa päättyneestä sisällissodastakin saatiin pelejä jo vuoden 1918 joulumarkkinoille – ja sotateemaa näkyi peleissä runsaasti myös 1930-luvun lopulla toisen maailmansodan lähestyessä.    Suominen esittelee pelien lisäksi niitä valmistaneita tahoja, joista kattavimman esittelyn saa tietysti Tilgmannin Kuvataide. Tilgmannin kivipainon pelisiipi oli aikansa merkittävin suomalainen lautapelijulkaisija, joka julkaisi myös Afrikan tähden ensimmäisen painoksen vuonna 1951. Myös pienempiä pelijulkaisijoita esitellään.    Kirjan loppuosa perehtyy rahapeliautomaattien esiinmarssiin. Suominen keskittyy erityisesti Turkuun ja niihin monenlaisiin vaiheisiin, joita rahapeliautomaatteihin liittyi. Automaatit olivat hyvä rahanlähde, josta olivat kiinnostuneita monet tahot. Automaatteihin liittyvät ongelmat puhuttivat paljon 1930-luvullakin, mikä johti lopulta Raha-automaattiyhdistyksen perustamiseen vuonna 1938.    Pajatsosta pöytätennikseen on mielenkiintoinen historiateos. Pelit ovat kiinnostava aihe ja arvostan kovasti, kun peleistä jaksetaan muistaa myös nämä analogiset. Kansainvälistä vientiä tuottanut peliteollisuus ei ole Suomessakaan yksinomaan digipelien aikakauden ilmiö. On myös hauska havaita, miten asiat toistavat itseään: erilaiset villitykset ja paheksuvat reaktiot niihin eivät ole yksin nykyajan ilmiö, eikä varmasti 1920- ja 1930-luvuillakaan mikään uusi asia. 

Kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa asuu Elsa, joka kasvattaa tomaatteja ja kerää tulitikkurasioihin muistoja hyvistä päivistä. Neljännessä kerroksessa asuu Tiitus, joka suunnittelee raketteja ja viettää aikaa lemmikkikilpikonnansa kanssa. Mutta mitä ystävykset tekevät, kun kohdalle sattuu huono päivä? Saisiko sen jollain tapaa käännettyä hyväksi, jopa huippuhyväksi päiväksi?    Liettualaisten Kotryna Zylėn ja Inga Dagilėn kuvakirja on poikittain luettava kirja, jossa aukeaman toisella sivulla on aina Elsan näkökulma ja toisella Tiituksen. Elsa on tietysti ylemmällä sivulla, asuuhan hän kerrostalossa ylemmässä kerroksessa. Dagilėn kuvituksessa on paljon pahvinruskeita sävyjä, sillä kuvitustekniikka perustuu pahviaskarteluihin ja piirustuksilla täydennettyihin oikeisiin esineisiin. Lopputulos on hurmaava ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia perehdyttäväksi.    Zylėn kirjoittama ja Urtė Liepuoniūtėn suomentama tarina on sympaattinen. Huippuhyvä päivä on mielikuvituksen juhlaa. Se kertoo, miten huonokin päivä voi luovuuden ja ystävyyden voimalla kääntyä hyväksi. Huippuhyvä päivä on ihana hyvän tuulen lastenkirja, jota on ilo suositella lapsiperheissä luettavaksi. 

Tuukka Sandström on minulle kirjoittajana tuntematon; selvittelyllä käy ilmi, että hän on pientä Idiootti-kustantamoa pyörittävä kirjailija, kääntäjä ja kustannustoimittaja, joka on erikoistunut kustantamossaan erityisesti venäläiseen kirjallisuuteen. Nelikymppinen – minun ikäiseni – Sandström käsittelee esseissään populaarikulttuuria. Mikseipä ikätoverini kirjoittamat kulttuuriesseet kiinnostaisi!    Tappio tai kuolema on kompakti kokoelma, kahdeksan esseetä. Niissä käsitellään Karate Kidiä, ressentimenttiä ja Joker-elokuvaa, Game of Thronesia, Iida RaumanHävitystä, n-sanaa, David Bowien kuolemaa ja Blackstar-albumia, tekoälyä ja Knausgårdia sekä voittamista ja tappiota judon kontekstissa. Kuten genreen kuuluu, esseet ponnistavat vahvasti Sandströmin omasta taustasta, jossa ydinkokemuksiin kuuluu koulukiusatuksi tuleminen ja judoharrastus.    Sandström luonnehtii makuaan huonoksi ja kertoo olevansa kiinnostunut epäonnistumisista. Karamazovin veljeksiä enemmän ajatuksia herättää Karate Kid. Epäilemättä Sandströmin sukupolvelle jälkimmäinen onkin relevantimpi ja paremmin tunnettu viittaus kuin venäläinen klassikkokirjallisuus. Lukeutuu se minullekin niiden parhaiten lapsuudesta mieleen jääneiden elokuvien joukkoon.   

Taide kertoo aina todellisesta maailmasta, myös se viihteeksi kutsuttu, rahanahneena pidetty muoto. Silloinkin kun taidetta sanotaan eskapistiseksi, se pakenemisellaan paljastaa jotain siitä, mitä yritämme paeta. Siksi taideteoksen epäonnistuminen on usein kiinnostavampaa kuin onnistuminen. 

Karate Kid

Cobra Kai

Karate Kid

“Minun ei tarvinnut juuri tapella, turvautua vastaväkivaltaan. Kiusaajilleni riitti pelkkä tieto siitä, että tarpeen vaatiessa kykenin.”

Hävitys

“Hävitys ei anna anteeksi ja pitää loppuun saakka kiinni uhriudesta, ja kenties juuri siksi se lopulta takertuu ja tukehtuu vihan symmetriaan.”

Hävityksen

Tappio tai kuolema

Kuningatar Mab on ShakespearenRomeossa ja Juliassa esiintyvä ”keijujen kätilö”, nukkujille kepposia tekevä miniatyyrikokoinen olento, joka on sittemmin esiintynyt monessa asussa ja muodossa muissa teoksissa, usein keijujen kuningattarena. Sellaisessa roolissa Mab esiintyy Emilia Karjulan esikoisromaanissakin, jossa päähenkilö Julia – tietenkin Julia – kohtaa kiehtovan miehen, Paulin, ja alkaa rakentaa tämän kanssa suhdetta. Sitten mukaan kuvioihin tulee keijujen kuningatar Mab, joka lumoaa Julian ja saa aikaan monimutkaisen kolmiodraaman.    Takakansi lupaa ”surrealistista chick litiä” ja ”hurmaavan intertekstuaalisen herkkupalan”. Tällaiset myyntipuheet ovat omiaan herättämään mielenkiintoa. Ihan tavallisinta ja kepeintä viihdekirjallisuutta Kuningatar Mab ei tosiaan ole, sen verran sankasti se Shakespearen suuntaan viittailee. Julia on kirjallisuudentutkija, jonka väitöskirjan aiheena ovat Shakespearen keijut, erityisesti Juhannusyön unessa. Tämähän on aihe, josta itse tiedän kovin vähän, ja koin tietämättömyyteni hieman esteeksi täysipainoiselle Kuningatar Mabista nauttimiselle.    Julian suhde Pauliin saa alkunsa Pyyhenaisen syntymäpäivillä, jonne Julia menee ystävänsä kanssa kuokkimaan. Ulkomaalainen, vähän vanhempi Paul vaikuttaa kiehtovalta, mutta hän seurustelee Pyyhenaisen kanssa. Myöhemmän kohtaamisen jälkeen Paul kuitenkin päätyy sänkyyn ja suhteeseen Julian kanssa; suhteeseen, jota värittää tieto Paulin muista naisista. Mutta ehkä Paul jättää Pyyhenaisen Julian vuoksi?    Julian näkökulmasta kerrottujen lukujen ohella kuullaan Mabin ääntä. Juliakin ennakoi tapahtumia ja kertoo tarinaa jälkeenpäin, jälkiviisaudella. Väliin huomauttelee ylimielinen, itsetietoinen Mab: “Tämä on minun kertomukseni ja minun nimeni on tärkein nimi, jonka milloinkaan kuulet”. Mab kommentoi Julian kertomaa, muistelee menneitä keijujen maailman tapahtumia ja valottaa omia motivaatioitaan, joiden yhteys Julian kertomukseen valkenee lukijalle pikkuhiljaa.    Mikään ei ollut kuin ennen, mutta älkää nyt käsittäkö väärin. En minä heitä kaipaa. En kaipaa heistä kumpaakaan, enkä haluaisi elää heitä uudelleen. Joka tapauksessa he molemmat, Paul ja Mab, ovat hävinneet kuin olisin keksinyt heidät, kuvitellut elämän heidän kanssaan ja vasta sitten havahtunut huomaamaan, ettei heitä koskaan ollut olemassa.    Kuningatar Mab on omituinen tarina. Se selvästi ylittää ja ohittaa todellisuuden rajoja monessa kohtaa. Keijujen maailma vuotaa kiehtovalla tavalla ihmisten maailman puolelle ja sotkeutuu Julian elämään. Millaista on tulla keijujen maailman koskettamaksi? Enemmän arkitodellisuuden puolella kirjassa tarkastellaan rakastumista ja haluamista ja suhteisiin liittyvää vallankäyttöä. Keijuteema hieman etäännytti ja koin, että intertekstuaalisuudesta jäi vähän turhan iso siivu tajuamatta, kun Shakespearen keijut ovat kovin pintapuolisesti tuttuja. Sitä maailmaa paremmin ymmärtävälle Kuningatar Mab auennee paremmin. Tiiviinä ja nopealukuisena maltoin kuitenkin lukea tämän kummallisen kolmiodraaman loppuun, eli liian omituinen ja raskas se ei ollut. 

Matkaopas-sarjassa julkaistaan isoja ja värikkäitä lasten tietokirjoja. Niistä suurimman osan on kirjoittanut Tom Jackson. Kuvittajat ovat vaihdelleet matkan varrella. Suomeksi sarjaa on julkaissut Mäkelä. Uusimmassa osassa Sam Caldwellin kuvituksen siivittämänä tutustutaan uhanalaisiin eläimiin.    Kirja alkaa johdannolla: mikä on eläinlaji, miksi jotkut lajit ovat uhanalaisia, mitä uhanalaisuus tarkoittaa. Tällaisiin peruskysymyksiin kirja tarjoaa yksinkertaiset ja ytimekkäät vastaukset. Sen jälkeen kirja lähtee maailmanympärimatkalle. Jokainen aukeama esittelee yhden alueen maailmasta, kertoo sillä alueella elävistä uhanalaisista eläimistä ja alueen erityisolosuhteista. Jokaiselta alueelta nostetaan isoimmin esiin yksi laji.    Ensimmäisenä esitellään Keski-Aasian arot, jossa tärkein laji on saiga. Sivuhuomioina kerrotaan harvinaisista villeistä kaksikyttyräisistä kameleista ja yllättävästi äärimmäisen uhanalaisista hamstereista. Alueesta kerrotaan muuten, että vaikka Keski-Aasian arot ovat valtava alue, siellä ei silti ole riittävästi tilaa eläimille, koska aluetta on otettu käyttöön viljelysmaaksi ja karjan laiduntamiseen, ja villieläimiä tappavat maanviljelijät ja salametsästäjät.    Kaikkiaan eri alueita esitellään 25, joten kirja käy läpi hyvin laajan valikoiman uhanalaisia eläimiä. Lopuksi esitellään joitakin sukupuuttoon jo kuolleita eläimiä ja kerrotaan luonnonsuojelun hyväksi tehtävistä toimenpiteistä. Kirja on hyvin opettavainen ja täynnä mielenkiintoista tietoa erilaisista eläimistä. Luonnosta ja eläimistä kiinnostuneille lapsille tässä riittää runsaasti luettavaa. Sanna Kangasluoman suomennos on sujuvaa tekstiä. Caldwellin eläimet ovat värikkäitä ja tunnistettavia. Useimmilla aukeamilla on myös valokuva. Olisin toivonut siinä yhdenmukaisuutta: nämäkin kuvat olisivat aivan hyvin voineet olla piirroksia. 

—


The “Atlas” series offers large, vibrant children's non-fiction books primarily authored by Tom Jackson, with illustrations varying across editions. In the latest instalment, illustrated by Sam Caldwell, readers delve into the world of endangered animals. The book begins by addressing fundamental questions about species and endangerment, providing straightforward answers.

Taking readers on a global journey, each spread explores a different region and its endangered inhabitants, highlighting one major species per area. For instance, the Central Asian steppes feature the saiga antelope as a focal point, alongside mentions of other rare creatures like wild Bactrian camels and critically endangered hamsters. Despite the vastness of these regions, human activities such as agriculture and poaching threaten wildlife populations.

Overall, the book covers 25 diverse regions, offering a comprehensive overview of endangered species worldwide. It concludes by discussing extinct animals and conservation efforts. With engaging illustrations by Caldwell and a fluent translation by Sanna Kangasluoma, the book provides an educational and captivating read for children curious about nature and wildlife.

Runoilijana paremmin tunnettu Harry Salmenniemi debytoi romaanikirjailijana vuonna 2022 autofiktiivisellä Varjotajunta-romaanilla. Yhdenpäivänromaani kuvasi tarkasti havainnoiden kirjailija Salmenniemen käyntiä Helsingissä haastateltavana ja kotimatkaa kohti Jyväskylää. Sydänhämärä jatkaa samaa yksityiskohtaisesti tarkastelevaa tyyliä, mutta nyt aihe on vakavampi. Varjotajunta oli paikoin hilpeä, jos myöskin avoin ja haavoittuvainen.    Sydänhämärä kertoo lyhyestä, mutta ravistelevasta ajanjaksosta kirjailija Salmenniemen elämässä. On joulunalusaika, Salmenniemen puoliso Maria on viimeisillään raskaana ja hänen 2,5-vuotiaalle taaperolleen Joelille puhkeaa ykköstyypin diabetes. Diabeteksen puhkeamisesta seuraa viikon mittainen sairaalajakso, jonka aikana lapsi palautetaan kuntoon pikaisella teho-osastovierailulla ja sen jälkeen opetellaan sairauden hoitoa. Kaikesta tästä seuraa huolta ja kaaosta, valvomista ja loputonta uupumusta.   

Elämä on kuin hellepäivä jossakin etelässä, kun kaikkialla on plataaneja, palmuja ja kaktuksia ja niin kirkasta vettä, että se tekee voimattomaksi. 

Sydänhämärää

Varjotajunnassa

Sydänhämärä

Tämä kiinnostavaksi osoittautunut teos meinasi mennä vallan ohi, mutta sain onneksi suosituksen luotettavalta taholta. Kirjan kirjoittajat ovat kaksi ystävystä, joiden ystävyyden kulmakiveksi on noussut jokavuotinen hillanpoimintamatka Itä-Lapin soille. Suolla on mahdollista avautua asioista, jotka ”hävettävät, hankaavat tai riemastuttavat”. Tuloksena on monipuolinen esseekokoelma, jonka tekstit ponnistavat lappilaisesta suoluonnosta moniin suuntiin.    Esseet lähtevät perusteista. Miten suo ja Lappi näyttäytyvät suomalaisessa mytologiassa ja Kalevalassa? Millainen kasvi ystävysten himoitsema hilla oikeastaan on? Näiden peruskysymysten äärellä ei kuitenkaan viivähdetä pitkään. Näkökulma laajenee. Suot ovat Suomen luonnon perustaa, mutta harvaa luontotyyppiä on Suomessa niin paljon vihattu ja väheksytty kuin suota – ja hävitetty, sillä soitahan on Suomessa ojitettu aivan ennätystahtia. Kymmenet tuhannet kilometrit ojia ovat valuttaneet suot kuiviksi.    Karhun kohtaaminen vie Kati Saoneginin sukujuuriensa äärelle. Sukunimi on jäänyt suomentamatta ja viittaa Venäjälle: suku on Petsamosta kotoisin. Ukin äiti taas paljastuu yllättäen kolttasaamelaiseksi ja ukki siten puoliksi koltaksi. Tästä saadaan hyvä syy käsitellä toisaalta saamelaisuutta, toisaalta Suomen osana jonkun aikaa ollutta ja sitten menetettyä Petsamoa.    Suolla päästään isojen asioiden äärelle. Saoneginin ”Kun taiat eivät tepsi” on voimakas teksti, lapsettomuuden kipua käsittelevä kirjoitus siitä, miten pyhän kokemus, halu uskoa taikoihin ja enteisiin törmäävät realiteetteihin ja rationaaliseen maailmankuvaan. Niina Kivilä taas kirjoittaa ”Ovi lukkoon”-esseessään omasta hillahulluudestaan ja äitinsä mielisairaudesta. Siitä, miltä tuntui, kun eno soitti ja kertoi äidin siskon menehtyneen. Pitäisi äidin nimissä saada hautajaisiin kukkavihko. Tästä tädistä Kivilä ei ole koskaan ennen kuullut, sillä täti suljettiin laitokseen loppuelämäkseen jo lapsena, ja vaiettiin tyystin. Kuolemakin sopii hienosti suolla käsiteltäväksi.    Hillasuolla kaikki on toisin on hieno esseekokoelma, joka nousee kosteista hetteiköistä upeaan kukoistukseen. Tällä hillasuolla ei tarvitse katsella raakileita, sato on Itä-Lapin kesän auringonpaisteen huolella kypsyttämää. 

Kristiina Wallin on jo parikymmentä vuotta sitten esikoisensa julkaissut runoilija, joka on julkaissut runokokoelmia tasaisesti muutaman vuoden välein, pari kirjeteosta ja yhden romaaninkin. Minulle tämä seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva on nyt ensimmäinen tuttavuus Wallinin tuotantoon.    Kokoelman takakansi lupaa ”haipuvia teräväpiirtokuvia sumusta, lehtivihreästä, kielestä ja ajasta”, teoksen avaava ja ensimmäistä varsinaista osiota edeltävä runo taas ”saniaismusiikkia” ja “käpyjen ja kaarnan arkkitehtuuria”. Vahvasti luontoaiheiden parissa siis ollaan, kuten ensimmäisen osion ”Lingvistinen ehdotus” -runotkin linjaavat: “Tavoitella kieltä, joka asettuu samaan sukuun lintujen kielen kanssa.”    Näitä ensimmäisen osan runoja voi hyvin lukea posthumanistisesti; mitä kaikkea on mahdollista, kun tarkastellaan ihmistä laajemmin kieltä ja arkkitehtuuria. Paljon! Asioita voi yrittää ymmärtää määrittämättä niitä liian tiukasti.   

Kirjoituksen tai puheen kääntöpuolella on toisin havaitsemisen mahdollisuus, aavistus erillisyyden purkautumisesta esim. sateen lehvästöliike: kasvillisuuden nahkea ja sitkeä kuituisuus. 

“Ei minua kiinnosta tarina, vaan halkeama / joka syntyy, kun todellisuus pakotetaan kieleksi”

kimalaisen jälki ilmassa tai iholla, uurtuva. 

Ranskalainen Hervé Le Tellier on mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Oulipo viittaa vahvasti kokeelliseen kirjallisuuteen ja sinne on kallellaan myös Poikkeama. Loivasti tosin, mitään erityisen kokeellista kirjallisuutta tämä teos ei ole, mutta iskee silmää moneen suuntaan. Tampereen kirjastoissa Poikkeama on luokiteltu tieteiskirjallisuudeksi, mutta genrekirjallisuutta pelkäävien ei kannata pelätä: tämä on hyvin loivasti scifiä, siinä määrin vähän, että teos onnistui voittamaan huomattavan ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.    Tarinan perusidea on yksinkertainen: Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu matkalla kovaan turbulenssiin ja myrskyyn. Kone selviää myrskyn läpi, mutta kun se lopulta laskeutuu viallisena Yhdysvaltojen maaperälle, ollaan kesäkuussa ja kone laskeutuu itse asiasssa toista kertaa. Se nimittäin laskeutui jo maaliskuussa tavalliseen tapaan ja lennon matkustajat ovat jatkaneet elämäänsä. Nyt heidät on monistettu. Mitä on tapahtunut ja miksi? Miten ongelma ratkaistaan? Jälkimmäisen lennon matkustajat pidetään tietysti lukkojen takana ja tiedustelupalvelu alkaa pikavauhtia haalia kokoon matkustajien toisia kappaleita.    Kirjan alku on todella houkutteleva. Lähtöajatus on mieltäkutkuttava ja tapa, jolla Le Tellier tarinaa kuljettaa kertoen luku kerrallaan eri henkilöiden näkökulmista on toimiva. Lukujen välillä tyyli vaihtuu, ja tässä näkyy vähän se kokeellisuus, kun eri luvut edustavat vähän erilaisia kirjallisuudenlajeja, kuitenkin varsin  maltillisesti. Juonen yksityiskohtien avautuminen vähän kerrassaan toimii hienosti.    Valitettavasti kaikki ei ihan yhtä hyvin kanna loppuun asti. Pidin lopetuksesta, mutta välissä on vähän sellaista tylsää asioiden paketoimista. Kokonaisuus on kuitenkin myönteinen, vaikka teokseen mahtuu myös kelpo annos setämiesmäisyyttä. Naisen seksuaalisuuden kuvaus on suoraan jostain miehisestä seksifantasiasta. Siitä huolimatta teos jättää positiivisen vaikutelman ja on hyvä, että tällaista vähän omituisempaa kirjallisuutta julkaistaan. Suomennos on Lotta Toivasen totuttua laatutyötä, ranskalaisten kirjojen kohdalla tietää voivansa luottaa Toivasen kädenjälkeen. 

—

The French author Hervé Le Tellier, president of the Oulipo, an experimental literature society, presents a novel titled “L'Anomalie”. While not overtly experimental, it nods to various directions in literature. Despite being classified as science fiction by Tampere libraries, it leans lightly into the genre, winning the prestigious French Goncourt literary prize.

The basic premise revolves around a March flight from Paris to New York experiencing turbulence and a storm, only to land faulty on U.S. soil in June, discovering they've duplicated. The narrative unfolds through different perspectives, with chapters adopting various literary styles moderately. While the beginning captivates with its intriguing premise and gradual revelation of details, the middle section feels somewhat tedious in tying loose ends. Nonetheless, the overall impression is positive, despite some stereotypical portrayals of sexuality. The translation by Lotta Toivanen maintains its usual quality, ensuring reliability with French literature translations.

Reetta Pekkasen tuoreimman Katkaistut tulppaanit -kokoelman (Poesia 2023) myötä piti syöksyä tutkailemaan Pekkasen aikaisempia kokoelmia. Toisena vuoron sai Kärhi, Poesian vuonna 2019 julkaisema runokokoelma, joka muistuttaa ainakin päällisin puolin tuorempaa kokoelmaa: runot ovat melko vähäeleisiä, kytkeytyneitä luonnontieteelliseen maailmankuvaan ja kuvastoon ja täynnä kiinnostavaa pohdiskelua.   

Jos se räjähtää mutta sillä ei ole kiire
on se luultavasti vakavaa. 

Kärhi

Kaikki painava, kuten komeetat ja syyllisyys
otetaan tosissaan paljon helpommin kuin ilo 

“tuhat miljoonaa tonnia eläimiä”

“satojatuhansia kilometrejä pelkkiä mustia koskettimia”

Suomenkielinen toinen osa Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi sisältää osat, jotka ranskaksi julkaistiin yhdessä Combrayn kanssa. Jostain syystä tämä meni niin ja lisäksi näiden osien suomennosten julkaisun välillä kului lähes kymmenen vuotta. Harmi heille, jotka innostuivat Proustista vuonna 1968 ja joutuivat odottamaan jatkoa vuoteen 1977...    Tämä osa on pääasiassa Swannin rakkautta, se kattaa tästä noin 300-sivuisesta niteestä 250 sivua. Herra Swann on tietysti tuttu jo Combraysta, missä jo alussa mainitaan Swannin epäsäätyinen avioliitto ja vaimo, jota kertojan perhe ei suostu kutsumaan vierailulle. Tästä vaimosta, Odette de Crécystä, saadaankin sitten kuulla Swannin rakkaudessa enemmän – joskaan ei sitä, kuinka Swann ja Odette lopulta päätyvät naimisiin.    Verdurinien salongissa kokoontuu värikäs sisäpiiri: on tohtori Cottard, muuan taidokas nuori pianisti ja tämän täti, eräs taidemaalari ja sitten “suorastaan puolimaailmaan kuuluva” Odette. Odette tuo salonkiin tapaamansa herra Swannin (”joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille”). Kun vanha ystävä esittelee Swannin teatterissa Odettelle, Swann ei pidä Odettea kauniina, päinvastoin kokee hänet melkein fyysisesti vastenmielisenä. Odette tulee kuitenkin vierailemaan Swannin luona ja siitä saa alkunsa pikkuhiljaa läheiseksi ja fyysiseksi käyvä tuttavuus. Lopulta Swann rakastuu ja se jos mikä on pyöritystä.   

Ja niin kävi, että ensimmäisen illan tapahtumat toistuivat jonkin aikaa samassa järjestyksessä; Swann kosketteli sormin ja huulin Odetten rintaa, ja vasta siitä alkoivat hänen jokailtaiset hyväilynsä, mutta sen jälkeenkin kun katleijoitten asetteleminen (tai rituaalimaisesti näytelty asetteleminen) oli jäänyt käytännöstä, kielikuva ”asetella katleijoita” oli jäänyt muuttuakseen mutkattomaksi sanonnaksi, johon he turvautuivat halutessaan viitata rakasteluun, toisen lihalliseen omistamiseen – hetkeen, jolloin kukaan ei omista mitään – ja säilyi heidän keskinäisessä kielenkäytössään tuon vanhan tavan muistomerkkinä. Sitäpaitsi tuo erikoinen tapa sanoa ”rakastella” ei ehkä merkinnytkään täysin samaa kuin sen muut vastineet. 

Sano minulle käsi neitsyen kuvalla etkö ole, vai oletko ollut naisten kanssa. 
– Mistä minä sen tietäisin, huusi Odette raivoissaan, ehkä joskus, kauan sitten, kun en itsekään huomannut mitä tein, sanotaan nyt pari, kolme kertaa. 

Paikannimet: nimi

“Minusta oli sietämätöntä käydä Champs-Elysées'llä”

Paikannimien

Kadonnutta aikaa etsimässä

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoitti Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksessa lasten tietokirjoista ja mainitsi ohimennen Kukkulan kortteli -sarjan ja erityisesti sen avausosan Kaupungin kaksi vuosisataa esimerkkinä oivallisesta lasten tietokirjasta. Laitoin vuonna 1987 julkaistun kirjan oitis varaukseen kirjastosta. Ensimmäinen huomio kirjan saapuessa: tämä on iso. Kirjalla on kokoa 29 × 42 cm, eli aukeamat ovat hyvin kookkaita ja koko aukeaman kokoisissa kuvissa riittää yksityiskohtia ihmeteltäväksi. Tekstisivuilla taas tuntuu kuin lukisi sanomalehteä, kun tekstiä saa tavata pitkin valtavia sivuja.    Kirja kertoo Helsingin ja siinä sivussa Suomen historiasta kahdensadan vuoden ajalta tarkastelemalla yhtä korttelia. Vuonna 1790 ei tietysti puhuta kortteleista, on vain sepän talo ja paja jossain kaupungin laitamilla. 1820-luvulla kaupungin asutus on hivuttautunut lähemmäs ja 1880-luvulla sepän paja on jo muuttunut nelikerroksissa kivitalossa toimivaksi peltisepänliikkeeksi, jonka ympärille on muodostunut selvä kortteli. Siitä edetään sitten kohti kirjan nykyaikaa eli vuotta 1980.    Kukkulan kortteli yhdistelee faktaa ja fiktiota. Kortteli on itsessään fiktiivinen: Helsingistä ei löydy tätä nimenomaista korttelia. Tekstipuolella on sekä historiallista tietotekstiä, jossa kuvataan Helsingin vaiheita että fiktiivisiä kertomuksia alkuperäisen 1700-luvun sepän suvun vaiheista vuosisatojen varrella. Kuvaukset, jotka keskittyvät erilaisiin lapsinäkökulmiin, tuovat historiaa onnistuneesti lähemmäksi kirjaa lukevia tai kuuntelevia nykyajan lapsia.    Kukkulan kortteli on hieno kirja. Kirjan kuvitus on moneen kertaan palkitun ja pitkän uran tehneen Leena Lumpeen ja tämän arkkitehtipuoliso Erkki Mäkiön käsialaa. Tovin mietin, mistä Lumpeen kuvitus oli niin tutun näköistä, mutta Milja-kirjoistahan se. Teksteistä vastaavat Maija ja Yrjö Larmola. Sarja on saanut jatkoa: Maija Larmola ja Leena Lumme ovat tehneet sarjaan useita kirjoja, viimeksi vuonna 2010, ja kaksikko palkittiin sarjasta Suomen tietokirjailijat ry:n ensimmäisellä Tietopöllö-palkinnolla vuonna 1999. Teksteissä kirjan ikä näkyy hieman ja toki siinä, miten korttelin kuvaus päättyy vuoteen 1980, mutta kyllä tästä voi edelleen ihastella vuosisatojen kulkua ja kaupungin kehitystä. Olisi hauskaa saada tähän vielä päivitys 2000-luvulle. 

Runoilijana aloittaneen Andrea Abreun (s. 1995) esikoisromaanin espanjankielinen nimi Panza de burro tarkoittaa aasin vatsaa. Aasinvatsa on Kanarialle tyypillinen pilvimuodostelma, joka Teneriffalla muodostuu erityisesti saaren pohjoispuolelle. Suomennoksen nimi Pilvipeite on siis aivan kelpo käännös. Teos on noussut kansainväliseksi menestykseksi, käännöksiä on alkanut kertyä ja elokuvaoikeudetkin on myyty. Hittikirja siis, mutta millainen!    Kirja kertoo kahden kymmenvuotiaan tytön kesästä. Tytöt asuvat Teneriffan työväenluokkaisella alueella. Nimettömän päähenkilön isä on töissä raksalla ja äiti siivoaa hotelleja. Hänen paras ystävänsä on Isora, jonka äiti on kuollut ja joka asuu kulmakauppaa pitävän mummonsa ja tätinsä kanssa. Se pilvipeitto ilmaantuu sivuille jo heti kirjan alussa:    Oli kesäkuu, ja vaikka koulu oli loppunut vasta edellispäivänä, olin jo ihan naatti ja tunsin matalien pilvien surullisen harmauden ylläni. Ei tuntunut yhtään kesältä. [..] Me oltiin Isoran kanssa jumissa meidän alueella, talojen, mäntyjen ja ylärinteen puristuksisssa. Oli vasta kesäkuu ja olin jo tosi alamaissa. Ja myös peloissani, peloissani myös.    Isora on voimakas hahmo, tyttö, jolla on pokkaa sanoa kenelle tahansa mitä tahansa. Isora kutsuu parasta ystäväänsä paskaksi, shit, ja johdattaa tätä monesti kaikenlaista kyseenalaisten ajanvietteiden pariin. Päähenkilön suhde Isoraan on ristiriitainen: siinä vuorottelee ihailu, rakkaus ja toisaalta jopa inho. Isoran puuhat joskus pelottavat, joskus kuvottavat, mutta usein houkuttelevat. Päähenkilö alistuu kaikkeen. Tyttöjen välinen suhde ei ole kaunis.    ”Kaunis” ei useinkaan ole muutenkaan paras sana kuvaamaan Pilvipeittoa. Otetaanpa malliksi vaikka kirjan aloitus: “Kuin kissa. Isora oksensi kuin kissa. Ykiykiyki ja oksennus ryöppysi alas vessapöntöstä, jotta saaren valtava maapohja imisi sen nopeasti sisuksiinsa. Hän teki näin kaksi, kolme, neljä kertaa viikossa.” Kirjassa puhutaan paljon oksentamisesta, ulosteista, hinkuttamisesta ja pimperoista. Mieleen tulee Marieke Lucas RijneveldinIllan epämukavuus, toinen groteskiudellaan mieleen jäänyt teos. Pilvipeitto ravistelee tyylillään.    Kirja kuvaa kesän etenemistä. Kovin vahvaa yhtenäistä juonta kirjassa ei ole, on vain tahmeaa ajan kulumista. Luvut ovat irtonaisia tapahtumia kesän ajalta. Hieman jäin ihmettelemään yhtä muista erottuvaa lukua, jotka on kirjoitettu täysin vailla välimerkkejä ja selkeitä lauserakenteita. Muutenkin kirjan tyylissä on tavoiteltu puhekielisyyttä ja lapsellista ilmaisua; se toimii ja luo kirjalle oman tunnelmansa. Sari Selander on tehnyt suomennoksen kanssa hyvää työtä. En osaa sanoa, minkä verran ja millä tavoin alkuteoksen kanarialaisuuksia on suomennokseen jäänyt, mutta yhtä kaikki tyyli on hyvä, päähenkilön ajatuksenjuoksu virtaa virkkeisiin sujuvasti.    Teneriffalla maisemaa hallitsee tulivuori Teide. Tulivuori on purkautunut viimeksi 1909 ja on yhä aktiivinen. Se kuuluu 16 tarkimmin seurattavan tulivuoren listalle ja aiheuttaa maanjäristyksiä. Niihin kirjassakin viitataan. Traveler-lehden haastattelussa Abreu kuvaa tulivuoren merkitystä (suomennos omani): ”Se on jotain olennaista elämässäni ja kirjassa, eräänlainen ilmoitus elämän tuhoutumisesta. Kun asut lähellä jotain sellaista, et jatkuvasti ajattele kuolevasi, mutta mielessä käy, että saatat räjähtää. Se on kuoleman jatkuvaa läsnäoloa, kaunista ja samalla kauheaa, jolla on kirjassa paljon painoarvoa. Että jotain pahaa on tapahtumassa.”    Tulivuoren tuhovoiman varjossa elävien tyttöjen elämässä on samaa pahuuden uhkaa. Pilvipeitto ei groteskiudessaan ole joka lukijalle, mutta vaikuttava, mieleenpainuva ja tunteita herättävä kirja se ehdottomasti on. 

—

Andrea Abreu's debut novel, “Panza de Burro,” known in English as “Dogs of Summer,” has garnered international acclaim, with translations underway and movie rights already sold. Set in a working-class neighbourhood of Tenerife, the story revolves around two ten-year-old girls, one whose father works in construction and the other whose mother cleans hotels. From the outset, the narrative is infused with a sense of melancholy as the protagonist grapples with the oppressive presence of low-hanging clouds that seem to weigh down the summer atmosphere.

At the heart of the novel is the complex relationship between the protagonist and her audacious friend, Isora. Isora's fearless demeanour often leads them both into questionable activities, causing the protagonist to oscillate between admiration, love, and occasional disgust. Despite moments of fear and discomfort, there's an undeniable allure to Isora's actions, drawing the protagonist into a tumultuous friendship that defies traditional norms.

Abreu's narrative style is characterized by its raw, colloquial language and fragmented structure, resembling the works of authors like Marieke Lucas Rijneveld. Through this stylistic approach, “Dogs of Summer” captures the essence of the girls' experiences as they navigate the complexities of adolescence against the backdrop of Tenerife's dominant volcano, Teide. This looming presence adds a layer of impending danger and destruction, mirroring the fragility and uncertainty of the girls' lives. Ultimately, Abreu's novel is a powerful exploration of friendship, fragility, and the looming spectre of doom, leaving a lasting impression on readers with its evocative portrayal of life on the brink.

Mitä on tietokirjallisuus? Missä kohtaa menee raja tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä? Päällisin puolin tämä on kovin yksinkertainen kysymys: romaani tai runokirja on kaunokirjallisuutta ja vaikkapa matkaoppaat, oppikirjat ja keittokirjat ovat tietokirjallisuutta. Helppo juttu! Mutta entäs esseet? Elämäkerrat? Omaelämäkerrat? Narratiiviset tietokirjat? Biofiktio? Autofiktio? Rajanveto käykin hieman monimutkaisemmaksi. Termistö on muutenkin mielenkiintoista. Suomeksi puhutaan tietokirjallisuudesta, englanniksi taas käytetään paljon negaatiota ”non-fiction”.    Tätä mielenkiintoista maaperää lähtee kartoittamaan Ida Henritiuksen, Olli Löytyn ja Anne Mäntysen toimittama Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Kirja on julkaistu yhteistyössä Suomen tietokirjailijat ry:n kanssa yhdistyksen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, ja sen pyrkimyksenä on tarjota perusoppikirja tietokirjallisuuden tutkimuksen käyttöön ja esitellä tietokirjallisuuden monimuotoisuutta ja kartoittaa tutkimuskenttää. Kirjoittajissa on monia tuttuja nimiä kirjallisuudentutkimuksen kentältä.    Aihevalikoima on laaja. Artikkeleissa käsitellään elämäkertoja, omaelämäkertoja, muistelmia, autofiktiota, historiaa, yhteiskuntatieteellistä tietokirjallisuutta, oppikirjoja, lasten tietokirjoja, sarjakuvia, tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden rajoja, narratiivista tietokirjaa, matkakirjoja, esseitä ja tutkijoiden, taiteilijoiden ja toimittajien asemaa historian tulkkeina. Siis jokaiselle jotakin, eikä yksittäisiin aiheisiin sukelleta kovin syvälle. Tämä on lavea katsaus.    Kokonaisuutena Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on toimiva ja onnistunut. Se antaa hyviä suuntaviittoja ja esittää hyviä kysymyksiä. Mielenkiintoista pohdiskelua on esimerkiksi tietokirjallisuuden medianäkyvyydestä. Tähän minulla on tietokirjailijana omakin näkökulmani: tiedän hyvin, miten vaikeaa tietokirjailijana on saada minkäänlaista huomiota, ellei ole valmiiksi tunnettu tai kirjoita jostain todella suositusta aiheesta. Hyvää pohdiskelua oli myös tutkijoiden ja kirjailijoiden välisestä tiedon hyödyntämisestä: jos tutkija tutkii historiaa, mutta aiheesta tutkimusten nojalla menestyvän historiallisen romaanin kirjoittanut kirjailija korjaa sadon, onko se reilua? Missä määrin vaaditaan lähdeviitteitä? Myös Maria Petterssonia ja Suomen historian jänniä naisia sivutaan pariinkin otteeseen.    Akateemisena teoksena Tietokirjallisuuden lajit ja rajat tulee epäilemättä hyvään käyttöön tietokirjallisuuden tutkimuksen perusoppikirjana. Myös erilaiset kirja-alan toimijat saanevat tästä hyödyllisiä näkökulmia. Kirjaa voi silti suositella myös tavislukijoille, joita kiinnostaa tietokirjallisuus yleensä ja vaikkapa biofiktion, autofiktion ja narratiivisen tietokirjallisuuden tapaiset ilmiöt erityisesti. 

Esikoiskokoelmallaan Tiiliskivi- ja Katri Vala -palkinnot voittanut Reetta Pekkanen on julkaissut nyt kolmannen kokoelmansa. Edeltäjiensä tapaan se on Poesian julkaisema ja istuu tyyliltään Poesian vähäeleiseen runouskäsitykseen. Ihan niukinta fragmenttia ja aforistisuutta se ei kuitenkaan edusta.    Nimessä jo kukkii ja viherrys jatkuu kokoelman sivuilla. Runoissa esiintyy runsaasti huonekasveja ja erilaista kasveihin ja niiden hoitamiseen liittyvää kuvastoa. Kasvien takana on masentuneisuutta, alakuloa. “Tauotonta tihkusadetta, lakoniaa / kasvoillaan hädin tuskin huomaa / sormien ja ajatusten nihkeää tahdittomuutta”, tai “ei tee mieli mitään. Mieli ei tee / sen ainoaa tehtävää: jotakin vain.”    Katkaistujen tulppaanien maailma on vähän raskas ja uupunut. Kulttuuritoimituksen Anna Hollingsworth kuitenkin huomauttaa, ettei tätä välttämättä tarvitse lukea masennuskuvauksena: ”hämäryys, mielen sisälle sukeltaminen ja sinne jumittuminen eivät vaadi tätä tulkintaa”. Hollingsworthin kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Pekkasen epävarmuus on kiehtovaa. Kuvasto on kiinnostavaa ja sanoilla ja käsitteillä leikittely tuo runoihin myös kepeämpiä sävyjä.    Tämä on niitä kokoelmia, joiden kohdalla mieleni tekisi vain siteerata arvio täyteen herkullisimpia säkeitä. Pekkanen on todella osannut asetella sanansa kiinnostavalla tavalla. Katkaistut tulppaanit on siinä määrin puhutteleva kokoelma, että Pekkasen aikaisemmat kokoelmat on otettava lukulistalle oitis.   

Olin ikään kuin kadonnut. Minua etsittiin
tutuista paikoista, mutta en tullut ollenkaan vastaan. 

Mitä ovat sienet? Vielä sata vuotta sitten sieniä pidettiin alkeellisina kasveina, kertoo Wikipedia. Nykyään ne ovat oma kuntansa aitotumaisten domeenissa. Sienet ovat muutakin kuin ne metsiin syksyisin pulpahtelevat itiöemät tai kaupan herkkusienet. Sienet ovat joko rihmastollisia sieniä tai yksisoluisia, ei-rihmastollisia hiivoja. Sieniä on kaikkialla ja niillä on keskeinen merkitys hajottajina: sienet hajottavat orgaanisia yhdisteitä entsyymeillä saadakseen ravintonsa. Jotkut sienistä elävät symbioosissa yhteyttävien bakteerien tai levien kanssa; ne ovat jäkäliä.    Tähän monimuotoiseen maailmaan uppoutuu Cambridgen yliopistosta väitellyt Merlin Sheldrake (s. 1987), jonka väitöskirja käsitteli sienten maanalaisia verkostoja Panaman sademetsissä. Sheldrake tarjoaa Ulla Lempisen suomentamana lukijalle monipuolisen kiertomatkan sienten maailmaan. Näkymätön valtakunta on hyvä yleistajuinen tietokirja: se on erinomaisen luettava ja selkeä, mutta syvemmin aiheesta kiinnostuneille lukijoille siinä on mittavat alaviitteet ja runsaat lähdeluettelot.    Sienet ovat todella monimuotoisia. Samaan kuntaan mahtuu niin pienen pieniä hiivoja kuin joitain maailman suurimmista elollisista olennoista: Oregonissa asustaa mäntymesisienikokonaisuus ”Humongous Fungus”, joka kattaa lähes kymmenen neliökilometrin alueen ja painaa arviolta 31 000 tonnia. Sienirihmastoa on maaperässä paljon, mahdollisesti jopa puolet maaperän kaikesta elollisesta massasta. On arvioitu, että planeettamme maaperän kymmenen ylimmän senttimetrin sienirihmastojen yhteispituus olisi puolet koko galaksin leveydestä.    Sienirihmastot ovat erittäin tärkeitä. Valtaosalla maalla elävistä kasveista on sienijuuri eli mykorritsa, joka muodostuu kasvin omien juurien ja sienirihmaston yhdistymisestä. Sieni saa kasvilta hiiltä ja kasvi puolestaa vettä ja kivennäisaineita, joita sienirihmastot keräävät kasvin juuria paremmin. Monet kasvit ovat suorastaan riippuvaisia näistä sienijuurista, joita ilman ne eivät tulisi toimeen. Sienijuurista voi myös muodostua yhdenlainen puiden internet: se, miten viestiliikenne puiden välillä kulkee sienirihmastoja myöten mahdollisesti sähköisten impulssien muodossa, kiinnostaa monia tutkijoita. Sekin on kiinnostavaa, miten monien puiden kanssa yhteydessä olevat sienirihmastot välittävät ravinteita tarpeen mukaan, suosien puita toisten puiden kustannuksella.    Sienillä on myös syvällisempiä vaikutuksia. Olet ehkä kuullut zombiesienistä? Tällainen on esimerkiksi muurahaisloisikka (Ophiocordyceps unilateralis), joka saa tartuttamansa muurahaiset hakeutumaan sienelle sopiviin olosuhteisiin ja kiinnittymään lehden alapintaan, kunnes sienen itiöt purskahtavat esiin muurahaisen päästä. Tällaisia muurahaisen puremajälkiä on löytynyt 48 miljoonan vuoden takaisista fossiloituneista lehdistä, joten sienet ovat manipuloineet muurahaisia jo hyvin pitkään. (Tasapuolisuuden nimissä O. unilateralis saattaa itsekin kärsiä loissienestä, joka estää sen toimintaa.) Myös ihmisten mielet ovat sienten vaikutuksille alttiita. Psilosybiiniä sisältävät taikasienet ovat tuttuja ja LSD on lähtöisin viljassa loisivasta torajyväsienestä. Viime vuosina psykedeelien tutkimus on taas saanut uutta vauhtia ja psykedeeleissä nähdään mahdollisuuksia muun muassa masennuksen hoitokeinona. Sienet saattavat siis muovata ihmismieltä vielä monin tavoin.    Näkymätön valtakunta on takakannen lupauksen mukaisesti kirja, joka avaa uusia näkökulmia luontoon ja ympäristöön. Se myös haastaa perinteisiä käsityksiä siitä, missä oikein menee yksilön raja luonnossa. Onko ylipäänsä järkeä puhua yksilöistä, kun kyse on monimutkaisista symbioottisista suhteista? Ihmisyksilökin on olevinaan yksi yhtenäinen kokonaisuus, mutta jokainen meistä kantaa mukanaan bakteereja, sieniä ja muita eliöitä, joita ilman emme tulisi toimeen. Olemmeko siis yksin? No, ihan jo molemminpuolisesti kannattavan symbioosin käsitys on ollut Sheldraken mukaan biologeille vaikea hyväksyä, joten ei siis ole ihme, että mutkikkaammat asetelmat ja käsitykset yksilöiden rajoista vaativat vielä työstämistä. Sienien maailma tulee kuitenkin tarjoamaan meille vielä paljon pohdiskeltavaa. Tästä kirjasta saa istutettua päähänsä sienevien ajatusten itiöitä. 

—

What are mushrooms? A century ago, mushrooms were considered primitive plants, according to Wikipedia. Today, they have their own kingdom within the domain of eukaryotes. Mushrooms go beyond the seasonal fruiting bodies found in forests or the common mushrooms in the market. They can be either mycelial fungi or single-celled, non-mycelial yeasts. They are omnipresent and play a crucial role as decomposers, breaking down organic compounds with enzymes to obtain nutrients. Some fungi live in symbiosis with photosynthetic bacteria or algae, forming lichens.

Merlin Sheldrake, a Cambridge University graduate who wrote his thesis on underground fungal networks in the rainforests of Panama, delves into this diverse world. Translated by Ulla Lempinen, “Näkymätön valtakunta” (“Entangled Life”) provides readers with a comprehensive journey into the world of fungi. It is an accessible and well-written popular science book with extensive footnotes and abundant references for readers interested in a deeper exploration of the topic.

Mushrooms exhibit remarkable diversity, ranging from tiny yeasts to colossal organisms like the “Humongous Fungus” in Oregon, covering almost ten square kilometers and weighing around 31,000 tons. Fungal mycelium is abundant in soil, possibly constituting half of the total living mass in the soil. The combined length of fungal mycelia in the top ten centimeters of Earth's soil is estimated to be half the width of the entire galaxy.

Fungal mycelia play a crucial role, forming mycorrhizal associations with the roots of most land plants. These mycorrhizae, a union of plant roots and fungal mycelium, enable the exchange of carbon from the plant to the fungus and, in return, the fungus provides the plant with water and minerals. Many plants depend on these fungal partnerships for survival, and mycorrhizal networks may function as a kind of “wood wide web,” facilitating communication and nutrient exchange among trees.

Mushrooms also have profound effects, from parasitic relationships with ants to influencing human minds. Examples include the ant zombie fungus (Ophiocordyceps unilateralis), which manipulates ants to serve its reproductive interests, and psychedelic mushrooms containing psilocybin, with potential applications in treating depression. Sheldrake's book challenges traditional notions of individuality in nature, questioning whether it makes sense to talk about individuals when complex symbiotic relationships abound. The world of fungi offers much food for thought, and “Entangled Life” plants the spores of fungal ideas in the reader's mind.