Mikko Saari
Oivallista pohjaa ilmastonmuutoskeskustelulle. Ilmasto on muuttunut ennenkin ja tulee muuttumaan jatkossakin ja isoja ilmastotapahtumia tulee ihmisestä riippumatta – mutta ihmisen toiminnassa on sittenkin omat ongelmansa.
Rosenlundin mukaan noin yleisesti ottaen maailman pitäisi mennä niin, että eläinlajien pitäisi kuluttaa ilmakehästä hiilidioksidia ja siten kylmentää planeettaa ja on tulivuorten tehtävä syytää sitä sitten takaisin ja huolehtia lämmityksestä. Nyt ihmiset ovat astuneet teollisen vallankumouksen myötä tulivuorten tontille.
Sääanekdootteja, ilmastonmuutoksen historiaa, toiveikkuutta sen suhteen, että ihmiskunta selviää kyllä isoistakin muutoksista, realismia siitä että muutokset tulevat johtamaan massiiviseen määrään kuolemaa ja kärsimystä – ihan hyvä yleispaketti aiheesta siis.
Ansaitusti Tieto-Finlandia (muihin ehdokkaisiin sen kummemmin perehtymättä). Metsien hyvä hoito on ilmastonmuutoksen myötä aina vain tärkeämpi asia ja Suomessa metsänhoidon tila vaikuttaa kirjan perusteella kovin synkältä. Pahaa tekee katsoa aurattua avohakattua metsää.
Metsä meidän jälkeemme on vahva kannanotto jatkuvaan kasvatukseen perustuvan metsänhoidon ja monimuotoisemman metsätalouden puolesta.
Ahdistaa, mutta ainakin olen entistä tyytyväisempi lahjoituksista, joita olen Suomen luonnonsuojeluliitolle ja Luonnonperintösäätiölle tehnyt.
Pitkästä aikaa uusi maa maahaasteeseen! Venezuela on nyt 72. maa listalla. Caracasissa on vielä yö kertoo Venezuelan levottomuuksista vallankumouksen kourissa ja tavallisten ihmisten elämän muuttumisesta sietämättömän vaikeaksi.
Takaumilla luodaan kontrastia kuvaamalla menneitä, parempia aikoja. Päähenkilö pyrkii vain selviytymään kaikin keinoin ja pääsemään pakoon. Hieno, mutta karmiva kuvaus hajonneesta yhteiskunnasta.
(Caracas on näemmä vaikea sana kirjoittaa – lipsuu aina Carcassiksi.)
Oivallisesti jatkuu Pennasen Tampere-sarjan alkuperäisen trilogian päätöksen jälkeen. Perhe on muuttanut Huugon työn perässä syrjäseuduille Santalahteen tehtaan luokse. Santalahtea riivaa paha henki ja kaikenlaista vaivaa ja hankaluutta toki onkin. Huugon uusi työnantaja Artur Kaakkuri osoittautuu pahimman luokan ketkuksi ja Huugon ja Hilman välit ovat aika jäiset.
Maailmansotakin on tuloillaan ja Tamperetta ravistelee paitsi Kaakkurin petollisuus, myös suurempi pankkiskandaali, tosielämästä tuttu Idmanin kavallus, tässä vain eri nimellä. Taas on siis mukavasti sadan vuoden takaista ajankuvaakin lukijan iloksi perhedraaman ympärillä.
Lyhyt ja täsmälleen asian ytimessä. Ei liian pitkä, raskas tai akateeminen kenellekään, mutta sisältää 15 erinomaista ohjetta siihen, miten kasvattaa lapsesta feministi. Kirjassa puhutaan tyttärestä, koska tämä on alunperin kirjoitettu ystävälle, joka sai tyttären, mutta kyllä nämä ovat täysin universaaleja asioita, jotka koskevat myös poikia.
Olen tärkeä, feministin pitäisi ajatella. Olen tärkeä ja tasavertainen. Ilman jossittelua. Ilman varauksia. Olen tärkeä ja tasavertainen. Piste.
Annie Proulx on kyllä aarre. Nämä Wyoming-novellit ovat todella mainiota luettavaa. Kakkoskokoelma keskittyy Elk Townin pikkukylään, jossa on huomionarvoista lähinnä se, että siellä on kolme kelpo baaria. Kylässä asuu myös useita värikkäitä ihmisiä, joilla on eriasteisia vaikeuksia elämässä suoriutumisen ja impulssien hallinnan kanssa. Kiinnostavia juttuja siis riittää.
Tämä on sellainen novellikokoelma, joka muodostaa vähän yhtenäisemmän kokonaisuuden, kun samat henkilöt ja puitteet esiintyvät useammassa novellissa. Hyvä niin. Seuraavaksi sitten Wyoming-trilogian kolmososa.
Vahvaa työtä Kate Atkinsonilta jälleen kerran. Lukisin mieluummin Atkinsonilta muuta kuin Brodieta, totta puhuakseni, mutta en minä näistäkään valita: kyllähän nämä dekkareista parhaimmistoa ovat, eivätkä ihan perusdekkareiksi pelkistettävissä. Tässäkin tapahtuu yksi murha, mutta se on oikeastaan se vähiten kiinnostava asia.
Atkinson kirjoittaa hyvin, Jackson Brodie on kelpo pääosa ja sivurooleihinkin on saatu oikein herkullinen kattaus hyvin monenlaista väkeä. Juoni on sopivasti mutkikas ja lopussa paha saa asianmukaisesti palkkansa. Ei näistä voi kuin nauttia.
Kipakkaa tekstiä ja kuvaa nykypäivän elämästä ja kapitalismista. Mieleen tulee väkisinkin Liv Strömquist, tämä toki on selvästi vähemmän saarnaa ja enemmän tarinaa, mutta kyllä tässä väkevästi asiaakin on mukana.
Ikääntymisen hyviin puoliin kuuluu se, että oman sukupolven aikakausiromaaneja ilmestyy enemmän. Westendin Elina on minua muutaman vuoden vanhempi, valmistuu lukiosta ja siirtyy korkeakouluun samoihin aikoihin kun minä lukio-opintoni aloitin.
Westend kuvaa 1980-luvun kasinotalouden nousuvuosia ja niitä seurannutta lamaa. 1990-luvun IT-kuplan villit vuodet kohdataan myös, samoin kun lopulta 2000-luvun finanssikriisi. Kaikkea tätä tarkastellaan päähenkilö Elinan näkökulmasta, ensin lapsena perheessä, jossa isän rakennusfirmalla menee liian lujaa, sitten itsenäistyneenä opiskelijana perheen romahduksen myötä.
Suvi Vaarla kuvaa hienosti, miten lama ei kohdellut kaikkia tasapuolisesti. Toisia lyötiin kovaa, toiset selvisivät vähemmällä, jotkut jopa voittajina. Mutta hyväosaisillekaan ei välttämättä ollut henkisesti helppoa.
Westend etenee reipasta vauhtia ja kertoo kiinnostavan, tiiviin tarinan. Vuorotellen menneessä ja myöhemmissä ajoissa etenevä kerronta pitää kirjan mielenkiintoisena.
Kiinnostava historiikki suomalaisesta sukututkimuksesta ja siitä, miten näkemykset ja suhtautuminen aiheeseen on muuttunut vuosien varrella.
Aikaisemmin sukututkimus keskittyi yhdistämään aatelia ja muuta yhteiskunnan eliittiä historiallisiin suurhenkilöihin – mikä kuningas se on, jonka sukupuu ei ulotu vähintään Kaarle Suureen asti – ja tätähän sitten tehtiin historiallisista faktoista sen kummemmin välittämättä.
Lopulta päästään nykyaikaan, jolloin kuka tahansa voi kartoittaa sukuaan DNA-tutkimuksen keinoin. Mielenkiintoinen, aika kepeälukuinen katsaus. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen kyllä.
Upea määrä detaljia. Maailma käden ulottuvilla kertoo parikymppisestä Paulasta, joka menee koristemaalarikouluun, jossa opetellaan maalaamaan esimerkiksi erilaisia marmori- ja puupintoja ja luomaan trompe l'œil -tehosteita. Koulutus on lyhyt, mutta intensiivinen.
Koulutuksensa jälkeen Paulasta tulee kiertelevä käsityöläinen, joka viettää vaeltavaa elämää työkeikkojen perässä, kunnes lopulta löytyy vähän vakaampia hommia elokuvalavasteiden parissa Roomassa ja Moskovassa – ja viimein todella kiinnostava tehtävä Lascaux'n luolien taiteen jäljentäjänä.
Siinä sivussa sitten kuvataan vaeltavan käsityöläisen elämää, nuoren naisen kasvukertomusta, ihmissuhteita, esitellään valtava määrä erilaisia marmorilajeja ja työkaluja ja työmenetelmiä. Maailma käden ulottuvilla on hyvin mielenkiintoinen hyppäys sellaiseen käsityöläisten maailmaan, jota monikaan ei varmasti tunne.
Kertakaikkisen herkullista länsimaisen finanssiyhteiskunnan kritiikkiä. Miksi ihastelemme itämaisia ajattelijoita näiden mindfulness-taidoista, kun todellisen hetkessä elämisen suurimpia mestareita ovat länsimaiset menestyjämiehet, jotka pystyvät elämään täydellisesti hetkessä, välittämättä lainkaan siitä, miten maailma tuhoutuu ympärillä?
Olisipa hienoa, jos kirjassa esitelty YK:n, Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjelma liiallisen vaurauden poistamiseksi toteutettaisiin oikeasti – tämä on niitä elämän suuria turhauttavia juttuja, joissa ongelma on tuskallisen selvä ja pienen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa niin kovin olemattomia. No, ainakin näitä ajatuksia voi levittää vaikkapa kehumalla tätä Liv Strömquistin todella mainiota sarjakuva-albumia näin julkisesti.
Jälleen kerran siis Strömquistilta albumi, jossa sarjakuva on hukkua tekstimassojen alle, mutta jossa on sen verran tärkeää asiaa helposti sulavassa muodossa, että soisin kaikkien tämän lukevan.
Olipas jännittävä kirja. Alisan äiti on kuollut ja jättänyt jälkeensä pitkän ja sekavan kirjoituksen taustastaan, ja Alisa lähtee sitten tutkimaan äitinsä menneisyyttä tämän nuoruudenmaisemiin. Sieltä löytyy sitten, no, kaikenlaista. Todellisuus ja satumaailmat sekoittuvat. Lopputulos on omaperäinen, kiinnostava ja kummallinen.
Hienoja novelleja, karuja ihmisiä karuissa ympäristöissä. Rodeotähtiä, karjatilallisia ja – niin, niitä homoseksuaaliset taipumuksensa tukahduttavia lammaspaimenia.
Annie Proulx on oivallinen kirjailija, hyvä että nappasin kirjastosta varaukseen kerralla kaikki kolme Wyoming-kokoelmaa.
Pieni, vahva kertomus. Kerralla luettavan mittainen tarina menetyksestä ja luopumisesta. Päähenkilön 17-vuotias veli lähtee kavereidensa kanssa risteilylle, mutta ei koskaan palaa takaisin. Omaisille jää vain loputon suru ja epätietoisuus siitä, mitä tapahtui. Poliisitutkinta toki tehdään, mutta eipä se juuri tuloksia tuo. Lopulta on vain osattava päästää irti.
Kauniisti kirjoitettu tarina.
Taas kerran erinomaisen terävää, oivaltavaa, hauskaa ja vähän cringeä kamaa miehistä, naisista, parisuhteista ja niin edelleen. Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät -gaala oli oivallinen aloitus albumille, Yoko Onosta kertova Oh Yoko taas hyvä, voimaannuttava lopetus:
Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne, John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: “Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen – pidä hänestä huolta”. Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that.
Kiehtova tarina Newfoundlandista. Vähän raskaslukuinen, lukeminen eteni aika hitaasti, mutta olihan tämä niin täynnä herkullisia hahmoja ja yllättäviä tapahtumia, että ei voinut kuin ihmetellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Quoyle oli kaikessa saamattomassa nuhjuisuudessaan sympaattinen päähenkilö (on muuten vain kirjan lukeneena hivenen vaikea kuvitella Kevin Spacey tähän rooliin).
Proulx on erinomainen ympäristön, elämäntavan ja erikoisten henkilöiden kuvaaja. Pitänee perehtyä Wyoming-tarinoihinkin.
Pikkuisen olisi saanut olla huolellisempaa työtä kirjanteko, häiritsevässä määrin oli lyöntivirheitä päässyt mukaan.
Oikein mainio tietokirja kivistä. Näyttää päältäpäin lapsellisemmalta kuin on, alaotsikko Koko perheen kivikirja on sikäli paikallaan, että eiköhän tämä ole parhaimmillaan juuri lasten ja aikuisten yhdessä luettuna, pelkästään lasten luettavaksi Kiviä taskussa voi olla vähän vaativa.
Bongasin sattumalta kirjaston lastenosaston tyrkkyhyllystä ja kun huomasin jääneeni lukemaan, piti lainata ja lukea kokonaan. Tässä oli paljonkin kiinnostavaa tietoa kivistä, maantieteestä ja maailman muuttumisesta geologisessa mittakaavassa, etenkin sellaiselle, joka ei aiheesta kovin paljon etukäteen tiedä. Kirja käsittelee varsin laajasti ja havainnollisesti erilaisia kiviin liittyviä asioita.
Erinomaisen opettavainen sarjakuva. Strömquistin reipas tyyli sopii aiheeseen hienosti, ei näin tyhmistä jutuista voi kirjoittaa kuin hämmästelyn, ärtymyksen ja raivon sekoituksella. Kaikista hulluintahan tässä kaikessa on se, että ihan joka asia ei ole edes tänä päivänä paremmin.
Onhan tämä näitä kirjoja, jotka vähän kaikkien pitäisi lukea. Asia on tärkeää, vapauttavaa ja riemastuttavalla huumorilla kuorrutettua. Naurattaa ja ärsyttää yhtä aikaa. Onneksi nämäkin asiat kehittyvät parempaan suuntaan, vaan eivät kyllä ilman työtä ja vaivannäköä, ja kaikenlaiset taantumuksen voimat pyrkivät kehitystä jarruttamaan. Tämän sarjakuvan luetuttaminen mahdollisimman monella olisi jo hyvä askel eteenpäin!
Mukavaa nähdä tällainen suurmieselämäkerta kerrankin sen suurmiehen puolisosta. Riitta Konttinen nostaa Aino Sibeliuksen (1871–1969) pääosaan ja kertoo lähes satavuotisen elämäntarinan lapsuudesta Järnefeltien perheessä kansainvälisen suurmiehen puolisoksi ja pyhiinvaellusten kohteeksi.
Ainon osa ei ole ollut helppo: toimia taiteilijaneromyyttiä täysillä toteuttavan hunsvotin puolisona, kantaa vastuu isosta lapsilaumasta, kestää lasten kuolemat, miehen pitkät poissaolot ja holtittoman käytöksen, kestää loputtomia raha- ja terveyshuolia.
Aino Sibelius on paitsi hyvin perinpohjainen elämäkerta, myös hieno kuvaus yhdenlaisesta elämäntavasta, jota ei enää ole.
Oikein hyvä lopetus trilogialle, johon olen suhtautunut hiukkasen välinpitämättömästi – tämäkin lojui hyllyssä varmaan pari kuukautta ennen kuin sain luettua. Mutta sittenpä luinkin yhdessä illassa ja tarina veti kyllä mukaansa tehokkaasti.
Ilmastonmuutoksen jälkeistä maailmaa, mutta ei mitenkään liian ahdistavasti. Konevastarinta joutuu pohtimaan, ovatko ne ihmisten toimintaa hallitsevat tekoälykoneet sittenkään ihan mahdottoman kamala juttu – onko vaihtoehto kenties pahempi.
Tehokas juttu.
Terävää ja hauskaa feminismiä. Monta todella oivaltavaa hetkeä ja hyviä tilaisuuksia valaistumiseen. Joissain kohtaa Strömquist menee vähän liian pitkälle minun makuuni, mutta mitäpä siitä. Tästä sai myös oikein oivallisia keskustelunaloituksia 13-vuotiaan pojan kanssa, hyvä herätellä vähän sen tavallisen miehisen parisuhdekäsityksen toksisuuteen – tunnistin kyllä itsekin kärsineeni tästä käsityksestä, kyllä se minunkin elämääni on myrkyttänyt.