Mikko Saari

““Onyesonwu,” Najeeba said again. It was right. She wanted to shout the question to the sky: “Who fears death?” But alas, Najeeba had no voice and could only whisper it. One day, Onyesonwu will speak her name correctly, she thought.”

Onyesonwu on Ewu, raiskauksesta ja väkivallasta syntynyt lapsi. Hänen äitinsä on alistettu Okeke, isä taas kuuluu Okekeja armotta murhaaviin Nuruihin. Nurut ovat vaaleita, Okeket tummia, Ewut erottuvat molemmista ja ovat automaattisesti vihattuja hylkiöitä. Onyesonwu ei ole kuitenkaan mikä tahansa tyttölapsi. Kirja alkaa hautajaisista: Onyen isä on kuollut. Isän kuoleman herättämä tunnemyrsky saa aikaan yllättäviä seuraamuksia, kun Onye yrittää vahingossa herättää isänsä takaisin henkiin. Isä ei herää, hengittää vain hetken, mutta se riittää kauhistuttamaan muut kylän asukkaat.

Onye on luonnonlahjakkuus taikuudessa ja siitä syystä entistä vihattavampi ja pelättävämpi. Naiselle ei voi tietenkään opettaa taikuutta, varsinkaan epävakaalle, väkivaltaan taustansa vuoksi taipuvaiselle ja täysin arvaamattomalle Ewulle. Oppia Onye kuitenkin saa ja voimaa suorittaa kohtalon määräämä tehtävä – ja kostaa biologiselle isälleen.

Who Fears Death ei pelkää tarttua vakaviin kysymyksiin. Lukija joutuu kohtaamaan väkivaltaa, raiskauksia, naisten ympärileikkausta, orjuutta, kansanmurhan — tarina sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuden post-apokalyptiseen Pohjois-Afrikkaan, mutta voisi osin olla nykypäivää Kongosta tai Sudanista. Julmuuksilla ei mässäillä, mutta herkimpiä kuvottaa varmasti.

Kirjassa on perinteisen eeppisen fantasiaseikkailun ainekset, tosin perinteisen fantasian kirjoittaja olisi luultavasti tehnyt tästä trilogian. Nyt Okorafor jättää Onyen oppivuodet oikeastaan kokonaan väliin ja hyppää suoraan asiaan. Peruskuvio on klassinen, mutta afrikkalaiset puitteet ovat omaperäiset ja kirjan maailma kaikessa julmuudessaan erittäin kiehtova.

Vaikuttava, hyvin kirjoitettu kirja jää mieleen kummittelemaan. Who Fears Death ei ole täysin mukava lukukokemus, mutta ravisteleva, vetävä ja kiinnostava kirja yhtä kaikki. En lainkaan ihmettele, että sille on satanut lukuisia palkintoehdokkuuksia ja World Fantasy Award -voitto. (14.2.2012)

Nobelisti Kawabata kirjoitti uransa aikana paitsi hienoja romaaneja, myös runsaasti pieniä miniatyyrikertomuksia. Näitä kämmenenkokoisia tarinoita julkaistiin kaikkiaan yli 120 ja tähän valikoimaan Kai Nieminen on valikoinut ja suomentanut 58 lyhyttä novellia Kawabatan uran varrelta.

Näissä pienissä novelleissa on hyvin monenlaisia tunnelmia ja henkilöitä. Lukijalle välittyy lämmin, välittävä tunnelma, kun Kawabata kuvaa monenlaisia ihmisiä. Tarinat ovat ytimekkäitä, tiiviitä. Koska tarinat on järjestetty aikajärjestykseen, lukija voi seurata Kawabatan kehitystä kirjailijana ja toisaalta japanilaisen elämänmenon muutosta.

Luonnollisesti näin laajassa valikoimassa on paljon vaihtelua, mutta toisaalta jokainen löytää joukosta varmasti sen oman suosikkinsa. Joukon pisimpiin kuuluva Sateinen asema vaimojen vappuparaateineen taisi olla oma suosikkini, ainakin näin ensilukemisella. (21.5.2009)

Onnistuneeseen pankkiryöstöön tarvitaan monta asiaa. Yksi tärkeä yksityiskohta on kunnon kuski. Patrick Selway Lennon on sellainen, luotettu ja taidokas keikkakuski. Lennon osallistuu Philadelphian Wachovia-pankin ryöstöön. Saaliiksi saadaan 650 000 dollaria, niinkuin pitikin.

Keikka onnistuu, rahat piilotetaan auton takakonttiin keskelle Philadelphiaan ja sen jälkeen on aika suunnata ulkomaille odottelemaan tilanteen rauhoittumista — mutta siinä kohtaa kaikki menee luonnollisesti pieleen. Suomentaja Juri Nummelinin haastattelussa Swierczynski kertoo, ettei ole kiinnostunut keikkakirjoista, joissa suunnitellaan täydellistä ryöstöä, kiinnostavampaa on pieleen menneen keikan jälkiselvittely.

Alkaa vauhdikas pyöritys, jossa saalisrahoja jahtaavat Lennonin lisäksi sekä italialainen että venäläinen mafia ja joukko yksityisyrittäjiä. Luvassa on runsaasti petoksia ja yllättävä käänne lähes joka luvun loppuun. Reipasta tahtia etenevä tarina on kovaotteinen ja väkivaltainen rikostarina, joka yhdistelee hard-boiled-perinteitä ja nykyaikaisempia vaikutteita.

Keikkakuski avaa yhdessä Viimeisen suudelman kanssa Arktisen Banaanin uuden sarjan moderneja kovaksikeitettyjä dekkareita, jotka julkaistaan genren perinteitä kunnioittaen suoraan edullisina pokkareina. Tämä kirja on helposti kympin arvoinen annos nopeatempoista väkivaltaviihdettä. Ossi Hiekkalan tyylikäs kansikuvamaalaus on syytä mainita erikseen, sen verran tyylikäs se on. (15.5.2009)

No nyt sitten se ensimmäinen lordi Peter Wimsey -dekkari luettu; sekin piti lainata Lempäälästä asti. Uusin painoskin on sentään ilmestynyt 1997, eikä sitä silti löydy Tampereelta kirjastosta. Ihmeellistä. Oletan, että se on ollut kokoelmassa, mutta aika lienee syönyt pokkarit.

Aikaisemmin lukemani Kas tässä teille ruumis oli kyllä parempi aloituskohta, vaikka ei ensimmäinen ollutkaan. Vaan ihan näppärä dekkari tämäkin. Alkuasetelma on kiinnostava. Kylpyhuoneeseen on ilmestynyt tuntematon ruumis, ammeessa lojuu alaston mies jolla on yllään vain hienot kultaiset nenälasit. Samalla toisaalla liikemies on kadonnut. Houkutus olisi yhdistää nämä kaksi tapausta, vaan eipä se ihan niin yksinkertaista ole.

Kuka ja mistä? on paikoin aika kliseinen – lopussa saadaan genren perinteiden mukaisesti tietysti täydellinen ja kattava tunnustus – eikä välttämättä suuresti yllättävä. Aikakauden
hengessä kevyttä rasismia on ilmassa, juutalaisuudesta tehdään aika lailla numeroa. Kelpo juttu kuitenkin ja aivan lukemisen arvoinen näin melkein sata vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Synkkää, raskasta, unettavaa ja uuvuttavaa – mutta lopulta myös palkitsevaa. Krasznahorkain lohduton vyörytys piirtää epämiellyttävän kuvan epämääräisen ajattomasta Unkarista, jossa tilan väki on vajonnut ankeaan toivottomuuteen. Sitten saapuu kuolleista noussut pelastajahahmo, joka vie ihmiset kohti parempaa – mutta onko sekin pelkkää harhaa ja houretta. Ankara teos ja hieno kulttuuriteko saada tämä suomeksi, siitä Minnamari Pitkäselle ja Teokselle suuri kiitos.

Olipas helppotajuinen ja nopealukuinen. Tässä oli hyvää ja selkeää perustietoa muistin toiminnasta ja konkreettisia ehdotuksia sekä siihen, miten omalle muistilleen voisi olla armollinen, että siihen, miten elämää muistisairaan kanssa voi vähän helpottaa. Oikein hyödyllinen ja käytännöllinen kirja siis.

(Pähkinänkuoressa: oma muisti pysyy parhaassa mahdollisessa tilassa kun syö ravitsemussuositusten mukaista ruokaa pihistelemättä hyvälaatuisesta rasvasta, harrastaa sopivasti liikuntaa ja nukkuu paljon.)

Erittäin käytännöllinen lähdeteos näin lautapeliarvosteluja kokoavaa sivustoa rakentavalle – tässä esitelty luokittelutapa on hyödyllinen ja kiinnostava, joskaan ei mitenkään lopullisesti valmis.

Jos harrastaa lautapelien suunnittelemista, tästä saa paljon ajattelemisen aihetta – etenkin jos oma kokemus erilaisista pelimekaniikoista on vajavaista.

Jopas olikin monimutkainen! Tekstiä riitti, kirja oli dekkariksi todella pitkä, ja olihan tässä sitten käänteitä aika lailla.

Lordi Peter Wimsey oli uusi tuttavuus; olen lukenut Kersti Juvan Löytöretkeä suomeen ja sieltä (tämänkin) bongasin. Mietin hetken, pitäisikö sarjaan perehtyä järjestyksessä, mutta kun totesin, että esimerkiksi kakkososasta on nähtävästi ilmestynyt suomeksi yksi ainoa painos joskus 1940-luvulla, päätin antaa olla ja lukea niitä, mitä vaivattomammin käsiini saan siinä järjestyksessä kun sattuu. Ehkä se ei ole niin tarkkaa.

Perinteinen dekkari monella tapaa, alibien lujuutta mitellään, asiat etenevät rauhallisesti, eikä englantilaisessa kylpyläkaupungissa ole kiirettä tai väkivallan uhkaa – paitsi uhriparalla, tietysti. Viihdyttävä klassinen dekkari, Kersti Juvalta luonnollisesti oiva suomennos, joten Sayersin kirjojen parissa jatkan kyllä vastedeskin.

Pidin aikoinaan kovasti Järvisen ja Kolben Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjasta, joten tottahan toki tämäkin piti lukea. Sopivia ja sopimattomia on myös erinomainen.

Kirja tarkastelee suomalaista parisuhdetta ja rakkauselämää luokkanäkökulmasta. Miten luokkaerot ja muut vastaavat erot puolisoiden välillä näkyvät parisuhteissa? Kulttuurieroja tarkastellaan myös laajemmin, niin Suomen sisällä heimokulttuurien kautta kuin eroja suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä.

Kiinnostava kirja. Käsittely on henkilökohtaista, tilastojen sijasta puhutaan yksittäisten ihmisten kokemuksista. Niistä piirtyy selkeä ja mielenkiintoinen kuva luokan merkityksestä – ja merkitystähän sillä on.

Satunnaislöytö kirjastosta osoittautui aivan mainioksi. For the Love of God, Marie kertoo Mariesta, joka joutuu jo nuorena vaikeuksiin katolisessa koulussa ottamalla lähimmäisenrakkauden liian kirjaimellisesti. Marie rakastaa ja rakastelee välittämättä muiden mielipiteistä ja uskoo vahvasti, että Jumalalle on ihan sama, kunhan on onnellinen. Ympäristö on luonnollisesti eri mieltä.

Tarina etenee 1960-luvulta 1990-luvulle ja käsittelee rakkautta, seksuaalisuutta, uskontoa ja misogyniaa aika kepein ottein. Piirrosjälki on kaunista ja värimaailma myös, tarinassa on seksikkyyttä ja seksimyönteisyyttä ja lopputulos on oikein mukava ja dynaaminen sarjakuva.

Olipas taas Ruth Warelta varsin napakka trilleri. Asetelma ei ihan täysin kestä lähempää tarkastelua, siinä on lähtökohtaisesti kaikkea aika pöhköä, mutta ei mitään, joka olisi estänyt heittäytymistä tämän varsin karmivan trillerin maailmaan, jossa kyllä riitti kaikenlaista epämiellyttävää yllätystä.

Hyvin tehty ja lopun käänteet osuivat mukavasti kohdalleen.

Kiehtova kirja, jota lukiessa tulee välittömästi halu jakaa mielenkiintoisia yksityiskohtia kanssaeläjille. Tämä on myös vahvasti “tieto lisää tuskaa”-osastoa, eli voi olla, että ihan kaikkien ei kannata perehtyä elintarvikepetosten maailmaan. Saattaa nimittäin ahdistaa, vaikka Suomessa asiat monella tapaa hyvin ovatkin.

Osin tuttua juttua, mutta kyllä tästä paljon uutta kiinnostavaa oppi. Mari Koistinen on perehtynyt asiaan huolella ja on onnistunut tiivistämään helppotajuisen ja nopealukuisen tietopaketin kaikkia koskettavasta aiheesta. Kun lopusta löytyy vielä käytännön ohjeita kuluttajille, niin helppohan tätä on suositella – mutta tosiaan, ei ehkä herkimmin ahdistuville.

Sesonkilukemista! Veriappelsiinit ovat juuri nyt erinomaisia ja hyvässä sesongissa, joten kannattaa nauttia – Tarocco on hedelmistä maukkaimpia. Romaaninakin Veriappelsiini toimi, melkoinen trilleri. Alkuun vähän tökki, koska kaikki keskeiset henkilöt ovat aika epämiellyttäviä, mutta päähenkilö Alison saa onneksi itseään kasaan kirjan aikana sen verran, että hänestä saattaa jopa hieman pitää.

Melkoisen synkkää tavaraa yhtä kaikki ja romaanin nimikin oli viittaus, jonka suhteen olisin ehkä ollut jopa onnellisempi, jos en olisi tiennyt mihin se viittaa...

Tiivistä ja tärkeää luettavaa oikeastaan kaikille. Jos olet introvertti, nyökyttelet niskasi hajalle kun olet samaa mieltä Keltikangas-Järvisen kanssa. Ekstrovertit ja ei-ujot taas saavat tärkeän oppitunnin siitä, millaisena maailma toisenlaisille ihmisille näyttäytyy. Sisältää teoriaa, mutta myös paljon todella käytännöllistä tietoa.

Erityisesti nautin, kun Keltikangas-Järvinen tyrmää rekrytointimenetelmiä:

“Viime aikoina yleistynyt rekrytointimenettely, jossa hakija esittelee itsensä lyhyellä videolla, on rekrytoinnin kannalta todella harhaanjohtava. Se ei mittaa mitään muuta kuin hakijan temperamenttia ja siitäkin hyvin pientä palasta. Sillä ei ole mitään ennustearvoa hakijan työssä suoriutumiselle – tai on silloin, jos haetaan työntekijää esittelemään vakuuttavasti jotain tuotetta viiden minuutin videolla, mutta ei millekään muulle työssä suoriutumiselle.”

Erinomainen kirja tärkeästä aiheesta.

Negatiivisia arvioita täältä Goodreadsista lukiessa tuli vähän sellainen olo, että mä olen lukenut vähän eri kirjaa kuin muut, tai ainakin täysin eri odotuksilla. En ole oikeastaan altistunut ollenkaan millekään ennakkohehkutukselle, enkä tiedä, miten kirjaa on myyty ja millaisia ennakko-odotuksia sille on rakennettu.

Ymmärsin vain, että Sita Salminen on kovin suosittu ja kun edustava ja suosittu nuori nainen kirjoittaa seksistä, niin myyhän se. Odotin siis jotain Gummeruksen Erotica-sarjan kymmenen vuoden takaisten novellikokoelmien tasoista tavaraa – ei ihmeitä, mutta netin ilmaistarjontaa tasokkaampaa tavaraa. Ja sitähän tämä.

Lupa tarjoaa kattauksen toimivia seksinovelleja. Aihepiirit ovat aika tavanomaisia. Enimmäkseen mennään perinteisin heterokuvioin, mutta mukana on myös miesten keskistä, naisten välistä ja vähän kolmen kimppaakin. Monimuotoisuusruutuja rastitaan pyörätuoliseksillä ja kevyellä dominoinnilla. Aika vaniljaa siis.

Mitenkään erityisen modernia tai genreä uudistavaa tavaraa ei tarjolla ole. Siinä suhteessa tämä olisi voinut olla parempikin, mutta toisaalta, seksinovellit ovat hyvin konservatiivinen genre, jolta en oikein osaa odottaa uudistumista tai realismia. Totta kai kaikki sujuu näissä novelleissa niin helposti ja vaivattomasti ja orgasmeja saadaan tuosta noin vain ja moneen kertaan. Niinhän sen seksifantasioissa kuuluu ollakin.

Pisteet Sita Salmiselle tämän julkaisemisesta omalla nimellään. Voihan olla, että ilman suositun tubettajan mainelisää tätä ei olisi ylipäänsä julkaistu, mutta kyllä tällaiselle kirjallisuudelle paikkansa on ja perinteisesti seksinovelleja on tavattu kirjoittaa anonymiteetin suojista.

Tavallisen leppoisaa Maarit Verrosta. Runsas kattaus novelleja, joissa katsellaan maailmaa Verrosen tapaan vinosta näkökulmasta. Tunnelma on tarkkaileva, välillä vähän omituinen, mutta enimmäkseen hyväntuulinen ja miellyttävä.

Tavoittaa hienosti erilaisia tunteita ja tunnelmia, kuten novellikokoelman sopii. On elämäniloa puhkuvaa nuorisoa, on haikeaa rappiota ja kaiken taustalla oma pariisilainen tunnelmansa. Toimii ja suomentaja Lotta Toivanen on hyvin onnistunut tavoittamaan käännökseen erilaisia puhetapoja ja ilmaisun muotoja.

Taitavasti rakenneltu kirja sisaruksista, mielenterveydestä ja kohtaloista. Monia aikatasoja, paljolti dialogin varassa vähän tajunnanvirtaisesti etenevää kerrontaa. Paikoin vähän vaikeaa seurattavaa, että kuka puhuu ja mistä, ja se mitä lopulta tapahtui jää sekin vähän auki, mutta tunnelma on oivallinen ja sopivasti painostava.

Pitkään sai tämä Kuopio-sarjan spinoff odotella lukuvuoroaan hyllyssä, mutta tulipa nyt luettua. Ei vetovoimassaan Kuopio-kirjojen veroinen, mutta toimi tämäkin. Ehkä vähän arastelin aika ankealta tuntuvaa aihetta, mutta ei se nyt niin kamala ollut... Ja minusta Kähkönen kuvaa tässä kyllä oikein hyvin Neuvostoliiton alkuvaiheita, idealismin haihtumista vainoharhoiksi ja puhdistuksiksi.

Siinä missä Pikku naisten ykkösosa oli ikäisekseen raikas, tästä paistoi kyllä 1800-luku ihan toisella tavalla. Nyt naisen paikka onkin miellyttämässä, tottelemassa ja palvelemassa miestään, mitään kyseenalaistamaton uskonto hakkaa filosofian hömpötykset 6-0, jännittävä kirjallisuus saastuttaa ihmisten mielet toivottomasti ja niin edelleen – ei siis ihan sitä, mitä ykkösosan perusteella olisin odottanut.

Jotensakin hurmaava kokoelma katkelmia. Pääosassa on uuteen kaupunkiin muuttanut Aisla, jonka elämästä nähdään väläyksiä. Tarinassa poiketaan myös menneisiin sukupolviin ja Aislan tuttaviin, kunnes palataan taas Aislan elämään ja kuvataan muun muassa kokemus tosi-tv-selviytymisseikkailuun osallistumisesta ja melontaharrastuksen alkua. Leppoisa kirja.

Tärkeä kirja tässä ajassa, painavaa puhetta syyllisyydestä ja häpeästä ympäristö- ja eläinkysymysten äärellä. Avaimeksi tarjotaan rakkautta. Kaiken ilmastokatastrofiahdistuksen keskellä tämä oli lohdullinen ja hyödyllinen puheenvuoro. Suoranaisia ratkaisuja itse ahdistuksen alkulähteille ei tarjota, mutta keinoja omaan henkiseen selviytymiseen siitäkin edestä ja suuntaviivoja, joiden myötä ihmiskuntakin voisi pystyä parempaan.

Jos et lue, suosittelen lämpimästi ainakin kuuntelemaan Elisa Aaltolan ja Juuso Pekkisen keskustelun: https://areena.yle.fi/1-50299027

Vähän epätasaisen tasoinen novellikokoelma. Parhaimmillaan hykerryttävä (sori lapset, mutta Kasvatus viehätti jotenkin), huonoimmillaan vain merkityksettömän omituinen. Keskimäärin kuitenkin aivan osuvaa tavaraa. Alkupään pidemmät jutut toimivat noin yleensä ottaen paremmin kuin loppupuolen lyhyemmät katkelmat. Olisiko ollut parempi, jos lyhyitä ja pidempiä olisi sekoitellut vähän tasaisemmin, tiedäpä tuota, mutta surrealismin ja groteskin ystäville kuitenkin kelpo kokoelma luettavaksi.

Jyväskylästä plussaa ja scifijuoni kamerasta, jolla voi kuvata menneisyyttä, toimi loistavasti. Ehkä juttu kävi loppua kohden vähän sekavaksi, alkupuoli tuntui aika reippaasti vahvemmalta. Miinusta päihderenttupäähenkilöstä, jotenkin se vähän väsyttää.

Tekniikka jätti vähän ristiriitaiset fiilikset. Kyllähän tästä vähän tuli sellainen vahvasti Prismalla käsitellyn Instagram-fiidin vaikutelma, ja kokonaisuus oli jotenkin todella, todella harmaa. Pisteet uuden tekniikan kokeilemisesta, mutta ehkäpä tämä sitten kuitenkin olisi minun silmääni miellyttänyt enemmän perinteisesti piirrettynä.