Mikko Saari

Oikein mainio tietokirja, jossa esitellään suomalaista rakkaus- ja avioelämää pääasiassa viimeisen muutaman sadan vuoden ajalta. Monenlaistahan tuohonkin aikaan on mahtunut ja ehkä sellaisena isoimpana kiteytyksenä tästä sanoisin, että jos haikailee jotain Oikeaa Vanhanajan Avioliittoa, niin kannattaa olla aika tarkka sen suhteen, mitä itse asiassa tarkoittaa, eikä se, mitä luultavasti tarkoittaa, ole kovinkaan vanha juttu (vaan luultavasti on joku 1930–50-lukujen uutuus).

Tokihan tästä nousee vahvasti myös näkökulmaa siihen, miten naisia on tälläkin elämän osa-alueella alistettu aina monin eri tavoin. Toisaalta kirja on kyllä jonkunmoinen arvonnosto entisaikojen järjestetyille avioliitoille ja antaa ymmärtää, että tällaisten järjesteltyjen avioliittojen rakkauselämä saattoi olla aivan mainiota.

Kiinnostava aihe, hyvin tehty kirja.

(Kirjaston kappale oli koottu väärin päin ja piti lukea japanilaisittain lopusta alkuun.)

Hieno kuvaus 1700-luvun löytöretkeilystä; ei voi kuin hämmästellä ihmisen vimmaa tutkia elinympäristöään, hinnasta viis. Olosuhteet ovat olleet todella ankarat, mutta niin vain on tutkittu ja kartoitettu äärimmäisiä seutuja. Steller on mielenkiintoinen hahmo, jossa on aivan tarpeeksi rosoa ja ristiriitaa, jotta miehestä saa kiinnostavan elämäkerran.

Kirjalla on myös painavaa sanottavaa ilmastonmuutoksesta ja eläinten sukupuutoista. Koivisto nostaa esiin tärkeän harhan: ihmisillä ei ole käsitystä, miten runsaasti eläimiä on aikaisemmin ollut, joten nykyiset todella pienet määrät eivät tunnu niin pieniltä miltä niiden pitäisi tuntua. Kukaan ei vain voi muistaa, miten suuria määriä eläimiä on ennen ollut.

Esimerkiksi Suomen metsokannoista on kadonnut 1960-luvulta 1990-luvulle arvioiden mukaan jopa yli 75 prosenttia ja määrä on sen jälkeenkin vain vähentynyt. Silti puhutaan hyvistä ja huonoista metsäkanavuosista ja kantojen vaihtelusta ja metsästysaikoja vain pidennetään – vaikka lintukannat ovat romahtaneet. Romahdus vain etenee ihmismuistin mittarilla niin hitaasti, että sitä on helppo pitää normaalitilana.

Siksi onkin hyvä, että joku muistelee menneitä ja perehtyy vaikkapa näihin 1700-luvun kuvauksiin lohijoista, joihin ei voinut harppuunaa iskeä osumatta kalaan, vuonoihin täynnä valaita, Pohjois-Suomea, jossa ihmiset saivat päivittäisen elantonsa metsäkanalinnuista talvisaikaan.

Hieno ja tärkeä kirja.

Hauskasti äkkiväärä kirja. Franzin harjoittelijavuosi tavaratalossa etenee kuukausi kerrallaan ja saavuttaa joka kuukausi hullumpia käänteitä. Tarinassa on satiiria työelämästä, Franzin itsetunnon kehityksen tutkiskelua ja absurdin fantastisia käänteitä. Henkilögalleria on ehkä hiukkasen stereotyyppistä, mutta hyvin tavaratalossa kuitenkin viihtyi.

Kauniisti kirjoitettu kuvaus 1600-luvun lopun Amerikasta ja erilaisista orjuuden ja vapauden menetyksen muodoista. Orjakauppa oli oikeastaan vasta aluillaan tässä vaiheessa, mutta kirjassa esiintyy paitsi afrikkalaisia orjia, myös valkoisia velkaorjia, eikä Euroopasta Amerikkaan vaimoksi laivatun valkoisen naisen asemakaan suurensuuresti orjan asemasta eroa.

Suuren kirjallisuuden ei tarvitse tarkoittaa paksuja tiiliskiviä. Armolahjalla on mittaa alle 200 sivua, silti se onnistuu sanomaan todella paljon ihmisyydestä, vapaudesta ja orjuudesta ja pohjustamaan amerikkalaisen orjuuteen perustuvan talouden ja yhteiskunnan luontoa.

Seppo Loponen on tehnyt erinomaista työtä suomentajana.

Adèle on seksiriippuvainen nainen, joka haluaa seksiä, vähät siitä että on naimisissa. Niinpä Adèle pettää miestään minkä ehtii, ties kenen kanssa. Lopulta Adèle luonnollisesti jää kiinni ja mies saa tietää, mitä vuosien ajan on tapahtunut. Siinäpä sitten selvitellään.

Kehtolaulu, edellinen Slimani-suomennos (mutta uudempi kirja kuin tämä, itse asiassa) oli aika vetävä kirja, tämä sitten vähän vähemmän. Ehkä tähän seksiaddiktiojuttuun on vähän vaikeampi samaistua, aihe tuntuu jotenkin vähän väkinäiseltä... mutta olipa tämä sittenkin ihan vetävä kirja, varsinkin loppu Adèlen kiinnijäämisen jälkeen oli kiinnostava.

Olipa hieno. On hämmentävää ja vähän kiusallistakin, että tämän 1970-luvulla julkaistun kirjan otsikko on vanhentunut vasta 1998, jolloin miehen raiskaamisesta tuli ylipäänsä mahdollista rikoslain silmissä.

Ei siis mikään ihme, että tämä epätasapainoinen asiantila on saanut Tikkasen vimmastumaan, koska jotenkin hyvässä mielessä vimmaiselta tämä kirja vaikuttaa. Tovan kohtaaminen poliisien kanssa on absurdi ja kummallinen hetki.

Oikein ansiokasta Tammelta julkaista kirja uutena laitoksena; vaikka lakia onkin näiltä osin muutettu, raiskauskulttuuri ei ole mennyt mihinkään ja vaikka kirjassa monessa kohtaa onkin viehkeää ajankuvaa 1970-luvulta, se on myös ydinsisällöltään hyvin ajankohtainen ja tulee pysymään ajankohtaisena niin kauan kuin on miehiä, joiden mielestä naisilla ei tarvitse olla seksin suhteen itsemääräämisoikeutta. Suostumuksesta käyty keskustelu osoittaa, että monilla on aivan perusasioiden ymmärtämisessä vielä paljon kehitettävää.

(Uuden laitoksen olisi voinut tarkistaa vielä vähän skarpimmin, jokunen lyöntivirhe pisti ikävästi silmään lukiessa.)

Taitavasti kirjoitettu kuvaus toisaalta elämästä konfliktien ja isojen naapurivaltojen sekoittamassa Koreassa, toisaalta korealaisnaisen näkökulmasta le belle époquen Pariisissa. Korea on jäänyt ympäristönä vähän vieraaksi, etenkin Korean historiasta käsitykseni on perin hatara – olikin ihan mielenkiintoista kurkistaa 1800-luvun lopun Koreaan, olkoonkin että tämän romaanin tarjoama näkymä oli kapea.

Tarinassa oli myös hyvät, ajattomat puolensa, paljon kysymyksiä siitä, millaista on hyvä elämä.

Makea kirja! Hyvää tietoa karkeista, innostavaa luettavaa koululaisille. Ei nyt mikään kovin mittava tietopaketti, mutta kyllä tähän karkinhimoinen koululainen ihastui ja uppoutui karkkifaktojen maailmaan. Kuvitus on hauskaa.

Melkoisen tiukkaa tekstiä, ei tosiaan mitään hyvänmielenlukemistoa. Esseet sukupuolittuneesta väkivallasta ja vallankäytöstä ovat epämiellyttävää, mutta tarpeellista luettavaa – kyllä tämän soisi kuluvan etenkin miesten käsissä, sen verran hyvin Solnit avaa tiedostavaksi itsensä mieltävänkin lukijan silmiä sellaisten asioiden suhteen, jotka useimmille naisille lienevät itsestäänselviä.

Hetken jo ajattelin, että höllään linjaani lukea vain naisten kirjoittamia kirjoja, mutta tämän kirjan jälkeen – no, jos vielä joskus ylipäänsä luen miesten kirjoittamia kirjoja, niin se on jo jotain se.

Jotenkin tässä kansikuva vetosi.

Viisikymppinen Hellevi pyristelee työpaikalla, pikkupomona keskisuuressa ohjelmistofirmassa. Hellevi jakelee töissä potkuja ja käy katsomassa vanhaa äitiään, joka on sairas ja mielenvikainen. Kiitoksena 20 työvuodesta Hellevi ohjataan muutosseminaariin uudistamaan itseään.

Syyllisyyttä, yksinäisyyttä, työelämän sekopäisyyttä, muutoksia ulkoisista ja sisäisistä lähtökohdista ajettuna – siinä Minäpäivien ainekset, joista tulee aivan kelpo kirja.

Jos haluaa lukea yhden kirjan sijoittamisesta ja fiksusta rahankäytöstä, niin tätä parempaa en ole vielä nähnyt. Kaikki rahasta on pelkästään sijoittamiseen keskittyviä kirjoja monipuolisempi, mutta käsittelee sijoittamisestakin oikeastaan kaiken, mitä tavallisen ihmisen tarvitsee tietää.

Thurénin tyyli on erittäin hyvä, teksti on helppotajuista ja asioita käsitellään konkreettisesti esimerkkien ja omien kokemusten, sekä kirjoittajan omien että vähän laajemman ihmisjoukon kautta. Rahan merkitystä käsitellään monipuolisesti ja Thurén onnistuu vieläpä välttelemään richsplainausta ja tiedostamaan omat etuoikeutensa. Kirjan kohderyhmää ovat selvästi ihmiset, joilla on sen verran tuloja, että jotain pystyy säästämään, mutta ei tässä toisaalta vankkaa keskituloista hyvinvointia oleteta.

Hyvä kirja, kannattaa ehdottomasti lukea jos yhtään tuntuu siltä, että omat raha-asiat eivät ole niin hyvin hallussa kuin pitäisi olla. Jos raha-asiasi ovat kunnossa, mutta et säästä tai sijoita yhtään, lue tämä myös silloin.

Vähän erottui edellisistä osista tämä tuorein, mutta tekipä se toki aika ison hypyn ajassakin eteenpäin. Nyt ollaan vuoden 1968 loppukesässä, Kuopiossa jossa vanhaa puretaan uuden tieltä, monessakin mielessä.

Tarinaa kerrotaan monesta näkökulmasta, on sarjan vanhoja päähenkilöitä, mutta pääasiassa nuorempaa polvea – aikuiseksi kasvanut arkkitehti Juho Tiihonen ja 1960-luvun nuori Stella Mertanen – ja varsinaisena väriläikkänä pieni Hilla Tuomi, jonka pikkulapsen näkökulma tuo tervetullutta vaihtelua kirjan tietynasteiseen synkkyyteen.

Omalta kannaltani sarjan huippukohdaksi jää kyllä Hietakehto, se oli kaikkiaan todella upea teos. Mutta ei hullumpi tämäkään, ja kokonaisuutena sarja nousee kyllä todella hyväksi.

Varasin tämän, kun kiinnosti tutustua Havasteen kirjoihin, Vihat-sarjaa varsinkin on näkynyt kirjastossa aina silloin tällöin, harvoin vain ensimmäistä osaa. Niin tämänkin kanssa kävi, että kakkososaksihan tämä paljastui. Pronssitähti piti siis lukea ensin. Nyt sitten pääsin tähän kakkososaan.

Aika hyväntuulista kirjallisuutta, tämä, vaikka leppoisan pinnan alla piileekin kaikenlaista. Maalaispuuhastelua riittää, kun Vilja pyörittää käytännössä yksin pientä maataloutta ja majataloa. Hyvin tuo kuitenkin käy, vaikka hyväsydäminen mies käytännön puuhissa melkoinen vätys onkin. Onneksi on avulias ja aikaansaava Anna-täti Tallinnasta!

Leppoisan pinnan alla on kuitenkin kaikenlaista kuhinaa. Viljankin sydämessä piilee haiku Viron vapautumista kohtaan, eikä neuvostojärjestelmä eli “uusi regiimi” oikein edukseen esiinny. Kaikenlaista pokkurointia ja tehottomuutta. Viljalla on lisäksi salaisuutensa, joiden vuoksi pihaan ajaviin autoihin on vaikea suhtautua rennosti.

Mukava kirja, ensi vuonna ilmestyvä kolmas osa täytyy ehdottomasti lukea.

Aika erikoinen kirja. Tapahtumien pohjana on murha, mutta ei tämä mikään dekkari ole, koska murhaa ei varsinaisesti selvitetä; teoksessa ei näy poliisin poliisia. Sen sijaan tarkastellaan rikkinäistä perhettä, jossa mummo sortuu 20 vuoden kuivan kauden jälkeen ryyppäämään, äiti raataa itsensä tärviölle kahden ravintolan pyörittäjänä, isä on epäonnistunut kirjailija ja uskoton pettäjä ja vanhempi tytär purkaa traumojaan käyttäytymällä koulussa huonosti.

Kaikkiaan aika jännä juttu, rikkinäisten perhekuvausten ystäville. Ei nyt ihan timanttisin teos, mutta sen verran mielenkiintoinen ja kiinnostavalla tavalla häiriintynyt ja vinksallaan, että nappasin Linn Ullmanilta toisenkin kirjan luettavaksi.

Kuvitelkaas – en ollut lukenut Kaari Utriolta mitään! Tajusin, että tämä epäkohta on korjattava ja kirjaston hyllyiltä poimin tämän, kun takakannessa oli Morren maailmasta kehut yhdeksi parhaista Utrioista. Luotin Morreen ja valitsin tämän.

Ei tarvinnut pettyä, tämähän oli kelpo pläjäys huolellista ajankuvaa, romantiikkaa ja aikakauteen kenties sopimattomankin reipasta naisasiaa. Taidan olla kuitenkin hieman kokenut romantiikan lukija, kun varsinainen romanttinen juonikuvio ei liiemmin yllättänyt käänteillään – mutta eipä tuo mitään, loppu oli kyllä oikein maukas.

Mitäs muuta Utriolta kannattaisi lukea? Kertokaahan, laajemmin lukeneet.

Taidokkaasti tehty, mutta vähän etäiseksi jättänyt novellikokoelma ihmisistä ja ihmissuhteista. Vähän liian lyhyttä ja sirpaleista katkelmaa minun makuuni.

No tässähän sitä sitten oli palkintoa sarjan lukemisesta tähän asti. Jos pari edellistä ovat olleet yhdenpäivänromaaneja, tässä taidetaan viivähtää sotavuosien huvilatunnelmissa peräti parin päivän ajan – mutta kummasti tämä lyhyen, vähän irtonaisen hetken kuvaaminen vain toimii.

Tässä ei enää takakannessa puhuta itsenäisestä osasta mitään ja hyvä niin, ei tästä varmasti saisi mitään tolkkua, jos ei olisi koko sarjaa lukenut. Henkilöiden taustat on tunnettava, mutta sitten tämä avautuukin hienosti. Hietakehto kuvaa erityisesti lapsinäkökulmaa, oppikoululaiseksi varttuneessa Juhossa varsinkin näkyvät sodan vaikutukset rumalla tavalla.

Hieno sarja, hieman jännittää nyt miten Tankkien kesän hyppäys 1960-luvulle toimii.

Mukavan tiivis Neuvosto-Viron maalaiselämän kuvaus. Hieman pää pilvissä elävä maalaisrunoilija saa merkittävän valtionpalkinnon ja lähtee Tallinnaan sitä noutamaan. Käytännönläheisempi vaimo antaa miehelleen tehtäväksi tuoda matkalta mukana porsaan paikallista sikakantaa virkistämään, mutta kuinkahan käy?

Eletään aikaa, jolloin jokaisesta virheestä on vaarana joutua Siperiaan. Eikä riitä, että pitää varoa tekemästä uusia virheitä, pitää myös jatkuvasti pelätä vanhojen virheiden paljastumista – ja näitä salaisuuksiahan riittää, Vilja-vaimolla varsinkin.

Elämäkertaromaani Alma Söderhjelmistä, joka olikin minulle täysin vieras henkilö – kunhan nappasin kirjan kirjaston vippityrkyistä, kun en ole mitään Mazzarellalta vielä lukenut ja naisasia on tänä vuonna lukemissani kirjoissa ollut kovasti tapetilla.

Naisasiaahan tässä tuli kirjan täydeltä, Alma Söderhjelm oli ensimmäisiä suomalaisia naisylioppilaita, Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti ja Suomen ensimmäinen naisprofessori. Siinä sivussa kerrotaan, millaista oli Alman elämä osana suurta perhettä, sitten itsenäisenä naisena aikana jolloin se ei ollut tavanomaista tai oikeastaan kovin sopivaakaan.

Alman elämä oli värikäs, monipuolinen ja Merete Mazzarella kertoo sen kohteelleen sopivalla tavalla. Mainio kirja ja katsaus 1900-luvun alun yliopistomaailmaan naisnäkökulmasta.

Unohtuipa tämäkin kirjasarja pitkäksi aikaa. Nyt kun olen Kuopio-sarjaa lukenut läpi, palasi mieleen että Tampere-trilogiakin oli vielä kesken. Tai mikä trilogia – tästähän kyllä puhuttiin trilogian päätösosana, mutta niin vain sarjaan tuli vielä toiset kolme osaa.

Ollaan 1910-luvun Tampereella, missä lakot kuohuttavat kansaa. Tehtailla herrat insinöörit ja työväki taistelevat toden teolla vallasta. Pätösten perheessä taas kuohuu ihan omasta takaa, kun Himmun miehen Huugon sisko Aino aiheuttaa melkoisen skandaalin saamalla aviottoman lapsen. Vielä kun Aino ottaa ja kirjoittaa kirjan, jossa kertoo oman näkökulmansa, niin johan saavat tamperelaiset pohdittavaa.

Töissä sekavaa huuhaata ja YT-neuvottelujen uhka, kotona epämääräisen ahdistava tunnelma ja pettävä mies. Sitten mies katoaa ja ollaankin poliisin kuulusteltavana epäiltynä katoamisesta ja murhasta ja ties mistä, eikä tapahtuneesta ole ihan selkeitä mielikuvia. Melkoinen kompleksi kaikkea siis!

Sai tässä lukijana väännellä itseään ja tarinaa eri näkökulmiin sitä mukaa kun juttu eteni, mutta lopetus oli onneksi kohdallaan ja mainio.

Tämän novellikokoelmamaisen romaanin päähenkilö Ženja on hyvä kuuntelija, jolle useampikin nainen uskoutuu tarinoineen – mutta tarinat ovat pääasiassa silkkaa valhetta, alusta loppuun. Tyytymättömyys omaan elämäänsä saa naiset keksimään parempia, tai ainakin kiinnostavampia, elämiä, kenties?

Siinä sivussa Ulitskaja kuvaa vuosituhannen vaihteen Neuvostoliittoa ja Venäjää ja arkisia hankaluuksia ja mutkikkuuksia intelligentsian elämässä. Mielenkiintoinen, värikäs kirja, joka on taiten kirjoitettu. Lainasin kirjastosta muutaman muunkin Ulitskajan kirjan, näillä näytöillä niiden pariin jatkan kyllä.

Mielenkiinto heräsi, kun Kahdeksas neito voitti Johtolanka-palkinnon. Piti tietysti aloittaa alusta ja lukea [b:Sininen huvila 36197713 Sininen huvila (Anna Glad, #1) Eva Frantz https://i.gr-assets.com/images/S/compressed.photo.goodreads.com/books/1504803415l/36197713.SX50.jpg 57622589] ensin, mutta sitten pitkällisen kirjaston varausjonossa odottelun jälkeen päästiin tähänkin. Ei hullumpi tämäkään. Puitteet ovat kiinnostavat, rikosjuttu sopivan karmiva ilman kauheuksilla mässäilyä ja poliisin yksityiselämä kaikkiaan riittävän mielenkiintoista.Sarjan parissa saadaan toivottavasti viihtyä jatkossakin.

Rakenteeltaan vähän mutkikas, mutta pidin tarinasta. Räiskyvä juttu, paljon kaikenlaisia aineksia ja värikästä menoa, kun tyttöjen ystävyyttä kuvataan 1970-luvulta tähän päivään, jossa vastaan tulee epämiellyttävä miesnero. Alas patriarkaatti!

Erinomainen klassikkodekkari ja tämäkin oivallisena uutena suomennoksena. Melkoinen arvoitushan tästä on rakenneltu ja puitteet hyvin käytännöllisesti niin, että kaikki ulkopuolinen on saatu abstrahoitua pois. Hauska ajankuva 1930-luvun maailmasta (etenkin kohta, jossa saksalainen rouva kommentoi lapsenmurhaa, että meillä “Saksassa ei olla niin pahoja”), hyvässä ja pahassa, ja kertakaikkisen juonikkaasti rakenneltu. Poirot on oma nerokas itsensä ja selvittää murhaajan aivoitukset läpikotaisin.