Mikko Saari
Hienohan tämä oli, siinä missä se ensimmäinenkin kokoelma. Hyvin samantyyppisiä kertomuksia, mutta ei kai se ihmekään ole, kun hyvin pitkälti kirjailijan oman elämän ympärillä pyöritään aiheiden suhteen – lukija voi arvailla, minkä verran nämä ovat oikeita tapahtumia ja minkä verran keksittyjä juttuja, vaan tietäisikö kirjailijakaan enää.
Hyvin kirjoitettuja juttuja, kiinnostavia näkökulmia, mielenkiintoisia henkilöitä. Erinomaista novellitaidetta.
Oikein vaikuttava kirja – selvästi askel syvemmälle kuin Manzosin aikaisempi Kaikkien aikojen pelit. Tässä ei vain listata pelejä, vaan pureudutaan syvällisemmin siihen, miksi kirjassa esitellyt pelit ovat mielenkiintoisia ja sitä kautta siihen, mitä peleillä voidaan taidemuotona tehdä.
Kiinnostava juttu ja onnistui kyllä herättämään mielenkiintoa useampaakin kirjassa mainittua peliä kohtaan. The Witness kiinnosti jonkin verran jo aikaisemmin, tämän jälkeen sitä ei ehkä voi enää välttää. Sikäli siis hyvin onnistunut kirja.
Soisin tämän kyllä löytävän tiensä kaikkien pelialasta ja pelien tekemisestä kiinnostuneiden käsiin, mutta kyllä tästä valaistumisen elämyksiä saavat nekin, jotka eivät peleistä niin paljon tiedä.
Hieno lopetus hyvälle ja omaperäiselle fantasiatrilogialle. Sen verran tiiviisti nämä tuli luettua, että aika hyvin muisti, mitä edellisissä osissa on tapahtunut. Se on ihan edistystä se. Hyvä sarja ja hyvä lopetus, oli mukava kuulla, mitä Aleialle oli todella tapahtunut ja miten Aleian mysteeri sai päätöksensä.
Fantasiatrilogioiden ystäville Kaksosaurinkoja voi suositella lämpimästi.
No ei tähän kyllä ihan tuntiakaan mennyt. Mutta hauskempi tämä oli kuin ensinäkemältä ajattelin. Jokaisesta kirjasta on ultralyhyt tiivistelmä, joku knoppitieto ja pikatuomio. Näihin mahtuu paljon hauskan nasevia tiivistyksiä, vaikka osa toki meneekin sitä kuluneinta latua – ehkä Alastalon salista voisi olla muutakin sanottavaa kuin se iänikuinen piipunvalintakohtaus.
Hauska knoppi oli esimerkiksi se, että venäjän kielen kirjoitusasun yksinkertaistus 1900-luvun alussa eli ääntymättömien kirjainten siivoaminen pois tekstistä lyhensi Tolstoin Sotaa ja rauhaa yhdellätoista sivulla. Jäi niitä sivuja sittenkin aika monta...
Että kyllä tästä kirjallisuudenharrastaja saa jotain irti, varmasti muutaman lukuidean ja vähintään mahdollisuuden väitellä siitä, mitä kirjoja sadan klassikon joukkoon on ylipäänsä valittu. Kannattaa siis lainata kirjastosta ja lukea läpi.
Mainio ajankuva, joka kertoo, millaista kolmikymppisen työelämän reunamilla pyristelevän sinkkunaisen elämä nykyään voi olla. Vaatimuksia tulee joka suunnasta, mutta entä jos vain haluaisi olla ja syödä sipsejä?
Kaupunkilaisarkea, parisuhdesäätöä, yhden illan juttuja, työhakemuksia työhakemusten perään, epäonnisia työhaastatteluja, velkaa joka puolelle, kavereita, hankala suhde vanhempiin, terapiaa – siinäpä palasia, joiden vuoksi voisi toivoa, että kesän aikana kaikki muuttuisi.
Mainio kirja, sopivan kuivakalla ei-niin-ilmeisellä tavalla hauskakin.
Kelpo lopetus pentalogialle. Ensimmäisessä osassa kidutaan äitiparan viimeisiä vuosia, kun äiti tekee parhaansa hävittääkseen Patrickin perintöä, eikä oikein suostu kuolemaan. Toisessa osassa ollaan sitten äidin hautajaisissa ja käydään läpi henkistä sukuperintöä, hirviöisän ja huonon äidin jättämiä traumoja.
Melkoista lapsuuden traumojen purkamista ja toisaalta yläluokan häijyyttä tämä on. Vähän raskasta luettavaa kaikkineen, eikä ehkä lopulta ihan niin vetävä kuin Loistava menneisyys, mutta toki jos on sen lukenut ja viihtynyt, kannattaa tämäkin lukea, kyllähän tässä sen verran Patrickin elämän jatkoa vedetään kasaan.
Olipa hurja. Tämä on pitkään ollut lukulistallani, vähintään Hugo-voitosta lähtien, mutta nyt suomennoksen – joka on onneksi tehty suoraan kiinasta – myötä sain vihdoin luettua. Eipä voi kuin toivoa, että jatko-osatkin suomennetaan, sen verran kiehtovaa kovaa scifiä tämä on. En viitsi puhua kirjan juonesta enempää, koska tämä on niitä kirjoja, joista pitää enemmän, jos tietää etukäteen vähemmän, mutta olipahan kiinnostava juttu.
Vankkaa jatkoa hyvälle sarjalle. Toimii kyllä hyvin, on monenlaista mukavaa käännettä juonessa. Oikein leppoisa ja hyväntuulinen dekkari, vaikka muutama jännä paikka onkin.
Kannattaa kuitenkin suunnata sarjan alkuun, ei tästä varmasti kovin paljon saa irti, jos ei ole sarjaa seurannut alusta, niin paljon tässä perustuu hahmojen pitkän aikavälin kehitykseen. Dogger saa hienosti tilaa tässä osassa ja sisarustenkin suhteet kehittyvät kiinnostavalla tavalla.
Todella nopealukuinen kirja: sivuja on vähän ja tekstin määrä sivulla on ihan lastenkirjatasoa. Aihepiiri on sitten vähän syvällisempi, kuvaus parisuhteen synnystä, kehityksestä ja lopulta suhdetta kohtaavasta katastrofista.
Kerrontatyyli on todella nasevaa ja tiivistä. Tästä jos lähtisi alleviivaamaan hyviä kohtia, saisi alleviivata paljon, kaikki joutokäynti kun on näppärästi tiivistetty pois. Mukaan mahtuu silti toisaalta yllättäviä ja kiinnostavia harharetkiä vaikkapa NASAn Voyager-kultalevyjen pariin.
Omintakeinen kirja, ymmärrän kyllä hyvin miksi tämä on ollut suuresti suosittu.
Oikein kelpo kirja Carl Barksin tuotannosta. Ronkainen on selvästi perehtynyt aiheeseen perinpohjaisesti. Esseepohjainen rakenne toimii, mutta tuo vähän toisteisuutta, kun samoihin juttuihin viitataan monessa artikkelissa. Mutta sellaista se on, kun jutut on julkaistu alunperin erillisinä, ja pahinta toisteisuutta lienee vähän siivottu tästä yhteisjulkaisusta pois.
Kustantamolle sapiskaa: ei ole kyllä mistään kotoisin, että kirjan kannessa ja nimiösivulla on eri nimi ja esiölehdellä vielä bonuksena alanimeke, jota ei muualla ole. Kirjastonhoitaja murisee tällaisesta.
Mielenkiintoinen novellikokoelma, melko omituisia juttuja kautta linjan. Osa osui paremmin, osa vähän sinne päin, kokonaisuus oli kuitenkin lukemisen arvoinen.
Prologinovelli Partikkelit ei sytyttänyt, mutta epilogin kanssa yhdessä toimii erinomaisesti. Pekka ja nappi oli mainio, Maanmittarin haastattelu viehkeästi omituinen, Tallennus ehdottomasti kokoelman parhainta antia.
Kyllä meni sujuvasti lähijunamatka Järvenpäästä Tampereelle, hyvin sai koko kirjan luettua alusta loppuun matkan aikana. Piti vähän pinnistellä, etten nauranut täydessä junassa ääneen, sen verran hilpeää kohellusta Atlaksen elämä taas vaihteeksi on.
Kahdeksasluokkalaisia johtokunnassa edustava Atlas saa nauttia tyttöjen suosiosta, sekä toivotusti että ei-toivotusti. Sydämentykytyksiä riittää ja kunnon teinidraamaa. Atlas kritisoi kouluruokaa ja joutuu suunnittelemaan koulun ruokalistan viikoksi, kykykilpailussa nähdään yllättäviä esityksiä ja Atlaksen lähipiirikin tulee tutummaksi. Mukavasti siis syvenee edellisessä kirjassa aloitettu maailma.
Mainiota viihdettä, suosittelen lämpimästi yläkouluikäisille.
Tunnelmallinen romaani, jossa Budapest muuttaa muotoaan kertojan ympärillä yllättävin tavoin. Lukijalla riittää ihmeteltävää, mutta lopputulos on oikein kaunis, jos kohta paikoin vähän vaikeaselkoinen tarina. Hyvin elävä kuva Budapestista, mutta ei nyt varsinaisesti mikään matkailumainos – tai kyllä minä johonkin noista Budapesteista matkustaisin, mutta en kyllä kaikkiin.
Päähenkilö oli ehkä vähän kuivakka, sekin osaltaan painoi tätä kolmeen tähteen. Mutta omaperäinen, erikoinen kirja, joka voi vedota ja herättää ajatuksia.
Perustason esitys e-urheilun perusteista. Aika ohut läpyskä, joka lähtee kuitenkin sen verran perusteista, että jos ei aiheesta mitään tiedä, tällä pääsee ihan hyvin kärryille mistä on kyse. Aiheeseen yhtään enemmän perehtyneelle kirja ei juuri mitään tarjoa.
Kieliasuun olisi voinut panostaa vähän enemmän, nyt jäi välillä vähän huolimaton fiilis tekstistä, ja kuvitus ihmettelen: ovatko Space Invadersit, Pongit, Pacmanit ja vastaavat jotenkin relevantteja tämän päivän e-urheiluun? Ikivanha retrotyyli tuntuu oudolta, kun kirjan aihe on kuitenkin tiukasti tätä päivää.
Teksti tuntuu välillä vähän liiankin rautalangasta vääntävältä, mutta toisaalta, olen sen verran ohi kohderyhmän, että ehkäpä se on vain hyvä merkki. Kyllä tämä on sellainen kirja, jonka voisi hyvinkin antaa e-urheilusta kiinnostuneen koululaisen tai aihetta ihmettelevän isovanhemman luettavaksi.
Olipas melkolailla väkevää draamaa Nigeriassa. Muistelen tästä kuunnelleeni Sivumennen-podcastista, mutta muistikuvat eivät ihan vastanneet sitä, miten kirja meni, joten mitäköhän muistelin... Mutta hieno kirja yhden perheen suurista vaikeuksista. Aika ahdistavakin, itse asiassa, enkä esimerkiksi vauvojen vanhemmille välttämättä suosittelisi (tw: lapsia kuolee).
Maahaasteeseen tällä kuittaa Nigerian, kas kun sitä ei vielä ollutkaan.
Marko Hautala ei petä, vaan tekee yhden uransa parhaimmista kirjoista. Hieno tarina Meerin synkästä kotiinpaluusta Pohjanmaalle Orismalan pikkupaikkakunnalle, jossa kodin lähellä on Leväluhta, soinen lähde, josta on löydetty ihmisten luita ja muita jäännöksiä. Jotain oudon kutsuvaa Leväluhdassa on...Kauhua rakennellaan pikku hiljaa, muistellen sivussa menneitä eli 1990-luvun elämää, kun Meerin pikkuveli Lari oli parikymppinen ja asui vielä kotona Leväluhdan vaikutuspiirissä.Hauskaa oli samat black metal -legendat Mayhemin Deadin viimeisistä vaiheista, joiden kertausta luin hiljattain Joonas Konstigin [b:Perkeleestä 27238636 Perkele Joonas Konstig https://images.gr-assets.com/books/1445314410s/27238636.jpg 46861887]. Alkaa olla selvästi näiden 1990-luvun juttujen aika tulla takaisin. Mikäs siinä.Kansikuvan laatijalla lienee ollut miettimistä siinä, minkä verran kanteen kehtaa trypofobia-triggeröivää kuvamateriaalia laittaa.
Sarjakuva ei muotona hirveästi iske, eikä tässäkään; Kati Rapian tyyli on eloisa, vauhdikas ja omanlaisensa, mutta itse pidän enemmän tarkemmasta ja skarpimmasta viivasta. Sopivaa vimmaisuutta siinä kyllä on, Forsiuksen Lapin-seikkailu on nimittäin melko vauhdikas reissu. Enemmän tässä iskee Juha Hurmeen tekstit ja ne se varsinainen syy kirjaan tarttumiseen olivatkin. Hurme kirjoittaa totutun räväkästi.
Pyrstötähden tarina on kiinnostava, toteutus on ihan ok, mutta vähän tällainen nopeasti lukaistava juttu tämä on, en oikein osaa pysähtyä sarjakuvan äärelle.
Vakuuttava trilleri. Stephen King vertailee kehuissaan omiin kirjoihinsa, mikä ei ihan perätön vertauskohta olekaan, mutta mieleen tulee myös John Ajvide Lindqvist.
Eddie saa kirjeen, jossa on liitu-ukon kuva. Juttu vaikuttaa kummalliselta pilalta, joka liittyy Eddien lapsuuteen: Eddiellä oli kavereineen tapana piirrellä toisilleen liiduilla salamerkkejä. Kirje herättää levottomuutta jonkin verran, mutta kovempaa iskee se, kun yksi vanhasta kaveriporukasta kuolee.
Porukan menneisyyteen kuuluu hurja vuosi 1986, jolloin tapahtui ensin hirvittävä onnettomuus, sitten muutama kuolemantapaus – ja kaikkeen tuntuivat kietoutuvan eri puolille kaupunkia piirretyt liitu-ukot, jotka alkoivat kaveriporukan viattomasta leikistä...
Liitu-ukko on tyylikästä työtä, jossa jännitystä rakennellaan sekä menneessä että nykypäivässä kiehtovalla tavalla. Tarina on kiinnostava ja sen henkilöhahmot miellyttävän harmaansävyisiä: kaikilla on omat epäilyttävät salaisuutensa. Kirja on erittäin vetävä aina viimeisille sivuilleen asti.
Jokainen Yuval Noah Hararin kirjoista on ollut vähemmän kiinnostava kuin edellinen. [b:Sapiens: A Brief History of Humankind 23692271 Sapiens A Brief History of Humankind Yuval Noah Harari https://images.gr-assets.com/books/1420585954s/23692271.jpg 18962767] oli hieno, [b:Homo Deus: A Brief History of Tomorrow 31138556 Homo Deus A Brief History of Tomorrow Yuval Noah Harari https://images.gr-assets.com/books/1468760805s/31138556.jpg 45087110] enimmäkseen ihan ok ja tämä 21 oppituntia... no, paikoin vähän tylsä, paikoin ihan osuva.Kirjassa kerrotaan monisanaisesti, mistä maailmassa on kyse. Oppitunti on sikäli osuva nimitys, että Harari luennoi antaumuksella, mutta huono sikäli, ettei tästä mitään kovin konkreettista opi. Voi olla, että jotain näkemystä ja ajatusta tästä tarttuu, etenkin jos ei ole kovin hyvin perillä asiantilasta maailmassa.Konkreettisin ohje lienee meditoida; Harari kuulemma itse meditoi kaksi tuntia päivässä ja siihen päälle kuukauden tai kahden meditaatioretriitin joka vuosi. Mikäs siinä, jos on sellaiseen aikaa...
Erikoinen kirja. Kansikuva on jo halju, mutta tunnustelepa kansipaperia sormenpäilläsi: se huokuu laatua.
Kirjassa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään, se on vain luonnosmaisten keskustelujen sarja. Kirjailija Faye matkustaa Ateenaan opettamaan kirjallisuuskurssilla ja kohtaa matkan varrella ihmisiä, jotka kertovat hänelle elämästään. Faye on hyvä kuuntelija ja osaa kysyä napakoita kysymyksiä ja kyseenalaistaa keskustelukumppaneitaan terävästi.
Kurssi tiivistyy kahteen keskusteluun, sen ohessa keskustellaan monien muiden ihmisten kanssa – siinäpä se. Mutta onpa vain hienoa keskustelun kuvausta, hienoja huomioita, miten kaikin tavoin elegantti kirja.
Jopas oli maailmanlopun vyörytystä! Kosmista tuhoa tulee ja aina kun luulet, että kaikki voisi asettua, tulee uusi käänne pahempaan. Ja uusi! Ja uusi! Ja vielä yksi! Ja vielä!
Melko räväkkä teos, siis. Tiivistä tekstiä, ei turhaa selittelyä, vaan suoraa asiaa. Kaikesta tuhosta ja katastrofista huolimatta tämä on kuitenkin toiveikas, lopulta optimistinen kirja – vaikka kyllä sinne ihan loppuunkin pari ässää on säästetty.
Verronen on kyllä omanlainen kirjailijansa, ja tämä kyllä mieleenjäävä teos.
Reippaan radikaalia ajattelua. Hyvä kirja, tällaista isosti ajattelemista pitää tehdä. Ovathan nämä jutut vielä sen verran radikaaleja, ettei näistä ihan heti todellisuutta tule, mutta toisaalta nämä ovat myös ideoita, joiden aika voi hyvinkin olla tulossa – sen verran paljon monessa näistä on järkeä.
On hyvä lukea tällaista positiivista ajattelua, jossa nähdään maailman ongelmiin ratkaisuja. Näitä ratkaisuja saa pitää naiiveina, eikä tässä nyt ihan konkreettisia ratkaisuja tule – koska politiikka on aina mutkikasta. Mutta tutkimusaineistoon on hyvä nojata ja esimerkiksi köyhien auttamisesta on enemmän ja enemmän aineistoa, jonka mukaan rahan antaminen on paras tapa auttaa.
Mutkikas romaani naisten maailmasta 1960-luvun Neuvostoliitossa. Ehkä rakenteeltaan vähän hämärä ja hyppi asioiden yli vähän liian nopeasti, mutta yleisvaikutelma jäi kuitenkin hyvin positiiviseksi. Mielenkiintoinen kuva aikakautensa maailmaan, naisten ja kotiolojen näkökulmasta. Asioita järjestelevä mummokolmikko oli hieno, tällaisia päähenkilöitä näkee kirjoissa harvoin.
Oikein kelpo trilleri, Ruth Ware on aika luotettava tekijä jo eikä mikään yhden hitin ihme. Ehkä tästäkin juonesta löytyisi aukkopaikkoja, jos lähtisi oikein tökkimään, mutta kokonaisuus toimii, eikä tässä mikään ärsytä niinkuin huonoissa trillereissä.
Tarinassa kouluaikaiset kaverit kohtaavat ikävissä merkeissä. Vanhat valheet ja salaisuudet uhkaavat paljastua ja nyt pitäisi päättää, miten toimia – mutta puhuvatko kaikki nelikosta totta? Valhepelissä kaverusten ei pitänyt koskaan valehdella toisilleen, mutta nyt vaikuttaa siltä, että joku on valehdellut.
Jännittävä kirja, kyllä tämän parissa viihtyi aivan mainiosti.
Not much of a book, I think, but my son did love this. So, if you're seven years old and crazy about the world of Tolkien, this is a fine choice.