Mikko Saari
Säkenöivää tavaraa. Enpä olisi ensimmäiseksi odottanut Rajaniemen tarttuvan seuraavaksi vuoteen 1938 sijoittuvaan vakoojatrilleriin, mutta hyvä että tarttui, tämähän oli kerrassaan oiva teos. Mieleen tulee ennen kaikkea China Miévillen [b:Toiset 13091715 Toiset China Miéville https://images.gr-assets.com/books/1323624436s/13091715.jpg 4767909], koska tässä oli jotain samaa nyrjähtäneisyyttä – koska tokihan tämä ei ole mitenkään aivan suoraviivainen kirja.Kirjan todellisuudessa kuolema nimittäin on kaikkea muuta kuin loppu – se on vain välivaihe, koska tuonpuoleisessa elämä jatkuu Kesämaassa, jos on sattunut saamaan lipun sinne eläessään. Ja kun elämä jatkuu, jatkuu moni muukin asia: Britannian ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelut käyvät vakoojasotaansa myös rajan takana.Kirjan päähenkilönä on agentti Rachel White, joka saa vihjeen Kesämaassa toimivasta kaksoisagentista. Rachel aloittaa jahdin, mutta miten napata kuollut kaksoisagentti, jolla on selvästi ystäviä korkeilla paikoilla?Hieno kirja!
No niin, olipas ihan merkittävästi parempi kuin [b:Ottaisin mieluummin ponin ja muita totuuksia Suomen taiteen helmistä 41207943 Ottaisin mieluummin ponin ja muita totuuksia Suomen taiteen helmistä Virpi Salmi https://images.gr-assets.com/books/1534523810s/41207943.jpg 64392440]. Paljon hauskempi! Todella oivallista huumoria taideaarteiden äärellä.(Maksaisinko tästäkään 28 euroa? No en. Mutta kirjastosta lainattavaksi timanttista tavaraa.)
Erinomainen tietokirja maantieteen vaikutuksista politiikkaan. Miten maantiede selittää maiden kehitystä ja sitä, mihin suuntaan ne mielenkiintoaan suuntaavat? Miksi Yhdysvallat nousi maailman supervallaksi, miksi Venäjä haluaisi Krimin, miksi Intia ja Pakistan ovat riidoissa, miksi Kiinan vaikutus kasvaa?
Maantieteen vangit lähtee kartoista, mutta tarjoaa siinä sivussa varsin kattavan kuvan maailmanpolitiikan tämän päivän tilaan brittiläisen asiantuntijan näkökulmasta.
Ei nyt ihan terävimmästä päästä Geoetsiviä. Opettavainen kyllä, tässä opetetaan mysteerienratkontaa ja laatikon ulkopuolista ajattelua, mutta muuten tarina ei ollut erityisen syvällinen tai jännä. Maistuu varmasti sarjan ystäville ja lapsille, aikuisen näkökulmasta alkaa jo vähän väsyttää. Mutta ehkäpä seuraava on taas pirteämpi.
Hyytävä kirja. Asetelma tehdään selväksi heti alussa, joten lukija saa ihmetellä, kuinka niin täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise voi päätyä murhaamaan hoitamansa lapset väkivaltaisesti.
Kun tarina etenee, käy ilmi, että kaikki ei ehkä sittenkään ole niin täydellistä, vaikka siltä voisi näyttää – pinnan alla poreilee jos jonkinlaista jännitettä. Kehtolaulu onnistuu kertomaan murhatarinan ohessa paljon ranskalaisesta yhteiskunnasta, maahanmuuttajista ja eriarvoisesta yhteiskunnasta.
Kiehtova, piinaava tarina.
Virkistävää havaita, että kaksituhatta vuotta sitten kelailtiin ihan samoja juttuja kuin tänä päivänäkin. Varsinkin Elämän lyhyydestä oli pääasiassa aivan ajankohtaista tekstiä ja käsittelee nykyihmistä koskettavia asioita. Ehkä teksti on tavallaan relevantimpikin kuin Senecan aikaan: nykyään se koskettaa suurempaa osaa ihmisistä, Senecan aikaan veikkaan että eliitin ulkopuolella monen ei lopulta näitä juttuja tarvinnut miettiä.
Joutilaisuudesta on myös kiinnostava teksti, Johdatuksesta sitten vähemmän.
Hyvä kokoelma novelleja. Nuorisoaiheita, mutta mikäs siinä. Luin ensin valoisan puolen, sitten synkemmän. Oli iloinen yllätys huomata, miten synkän puolen novellit liittyivät pareiksi valoisan puolen novellien kanssa, parhaimmillaan näyttäen samasta tarinasta kokonaan toisen puolen. Osassa ei ollut näin selvää yhteyttä, vaan muuten vain samankaltainen aihe. Yhtä kaikki novellit toimivat mainiosti.
Sytytä valot! / Sammuta valot! on helposti lähestyttävä ohut kirja joka ei sivumäärällään pelota ketään, mutta kyllä näistä novelleista jää mieleen elämään ajatuksia ja tuntemuksia.
Lähtökohdiltaan tässä olisi voitu mennä vikaan: Narrenturm on pohjimmiltaan nuori mies viettien vietävänä -tyyppinen veijarikertomus, jossa lääkärinplanttu Reinmar Bielaulainen jää kiinni väärästä sängystä väärän naisen kanssa ja joutuu pakosalle ja suuriin vaikeuksiin. Reinmarilla on kirjassa ylipäänsä monta tilaisuutta toimia fiksusti, mutta nuori mies tekee naisenhimossaan joka kerta vääriä valintoja.
Tämä nyt on vähän tylsää, mutta Andrzej Sapkowski ei petä. Narrenturmin pelastaa sen puitteet: Sapkowski upottaa lukijansa todella rehevän eloisalla tavalla 1400-luvun Määriin. Keskiaikainen Eurooppa herää eloon todella upeasti. On rosvoritareita, katolista kirkkoa, kerettiläisiä ja vaikka mitä.
Kielenkäyttöä on ihanan ronskia, eläväistä ja paikoin suorastaan herkullisen groteskia. Narrenturm onkin paikoin hersyvän hauska. Sapkowski on taitava kirjoittaja, kuten eräskin auktoriteettihahmo kirjan kansiliepeissä kehuu...
Ihan ei täysillä osunut, mutta oikein mainio kertomus yhdestä Romanian ja Suomen leikkauspisteestä, Albasta, jonka suomalainen äiti herätti aikoinaan ihmetystä romanialaisessa kylässä ja Alban romanialaisessa isässä. Elämänmenosta Ceusescun Romaniassa 1970-luvulla, elämästä kahden kulttuurin välissä. Kaunista kieltä, hienoa kuvausta, mutta jäi lopulta vähän etäiseksi.
Purjelaivojen kausi ja sitä seurannut siirtymä pois purjelaivoista on ollut kiinnostava aihe suunnilleen siitä lähtien, kun luin [b:Alastalon salissa 6037442 Alastalon salissa Volter Kilpi https://images.gr-assets.com/books/1355473992s/6037442.jpg 6212964]. Tässä tietokirjassa kerrotaan aikakauden lopusta: Uudessakaupungissa rakennettu ja varustettu Warma oli lajinsa viimeinen, se tiettävästi suoritti viimeisen kaupallisen syvänmeren purjehduksen, jonka puinen purjelaiva rahtikäytössä teki.Kirjassa kerrotaan Warman vaiheista. Teksti on osin vähän toisteista, samoja asioita käydään läpi moneen kertaan, mutta oivallinen kokonaisuus tästä kuitenkin hahmottuu. Lontoon satama-alueistakin piirtyi aivan uudenlainen kuva, en ollut aikaisemmin ymmärtänyt, millaisia määriä satama-altaita Lontoon Docklandsissa oli ennen kuin siitä tuli trendikäs ja moderni kaupunginosa.Pakko on myös kunnioittaa harrastajia, jotka rakensivat Warmasta 1:10-mittakaavaisen mallin. Tätäkin rakennusprosessia kirjassa esitellään.
Hauskoja lisätietoja 1600-luvun Pohjolasta. Lappalainen tuntee aiheensa. Paljon tässä oli samaa kuin [b:Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 23350361 Pohjolan Leijona Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632 Mirkka Lappalainen https://images.gr-assets.com/books/1412913373s/23350361.jpg 42908209] -kirjassa, mutta onneksi vähemmän toistoa kuin alkuun pelkäsin.Vekkuleita juttuja kyllä, 1600-luku oli ihan jännittävä vuosisata Ruotsissa ja Suomessa.Kiusallisen paljon kirjaan oli jäänyt pieniä kirjoitusvirheitä ja puuttuvia tai ylimääräisiä sanoja.
[b:Prefekti 10029222 Prefekti Alastair Reynolds https://images.gr-assets.com/books/1293376242s/10029222.jpg 3102565] tuli luettua lähes kymmenen vuotta sitten, joten aikaisemmista tapahtumista ei ollut oikein minkäänlaista mielikuvaa. Prefekti Dreyfusin nimi sentään kuulosti tutulta... Eipä se kuitenkaan haitannut. Aikaisempien muistikuvien puutteesta huolimatta Elysionin tuli oli kiinnostavaa luettavaa.Tapahtumat sijoittuvat Timanttivyölle, demokraattiseen anarkiaan, jossa kaikki päätökset tehdään kyselemällä kaikkien kansalaisten neuraali-implanteilta mielipiteitä asioihin. Äänestysytimet laskevat äänet ja päätökset tehdään sen mukaan. Kaikkea valvovat prefektit. Järjestelmässä vaikuttaa kuitenkin intomielinen demagogi, joka ajaa habitaatteja irti prefektien valvonnasta. Samalla maailmoista kuolee ihmisiä sattumanvaraisesti, mutta yhä kiihtyvällä tahdilla, mikä on omiaan edistämään käsitystä prefekteistä kyvyttöminä auttaa.Elysionin tuli on villi sekoitus teknologiaa, politiikkaa ja hyviä kysymyksiä siitä, miten pitäisi suhtautua demokratiaa sen omin keinoin horjuttaviin tahoihin ja siitä, miten vallanpitäjien tulisi vastata populisteihin, jotka vapaina lietsovat epäsopua ja torjuttuina keräävät marttyyripisteet. Kiinnostavaa pohdiskelua ja vauhdikkaita juonenkäänteitä – siis varsin mainio kirja.
Äiti on nelivuotiaan poikansa kanssa eläintarhassa. Sulkemisaika lähestyy, mutta matkalla puiston portille selviää, että eläintarhassa on liikkeellä massamurhaaja, joka tappaa ihmisiä ja eläimiä. Leppoisa eläintarhakäynti muuttuu riipiväksi eloonjäämiskamppailuksi.
Aika ahdistava aihe ja aika ahdistavasti kirjoitettu juttu. Ei mitään kevyttä kesälukemistoa. Ei kyllä myöskään mikään ihan timanttinen kirja: sellainen ihan ok -tasoinen juttu. Vähän ehkä jäi hämäräksi, mitä tällä nyt sitten varsinaisesti yritettiin sanoa, eikä tämä puhtaana trillerinä ollut niin vetävä, että olisin nauttinut täysillä sellaisenaan.
Ei nyt ihan täysin vastannut odotuksia. Paikoin vähän pitkäveteinen, vaan niin kai tietosanakirjankin lukeminen on. Tietosanakirjan ohessa puhutaan suvusta ja modernista konttorielämästä ja kirjoittajan seikkailuista YLEn hallintobyrokratiassa. Tässä kohtaa hiljainen kiitos sille, ettei yrittäjänä tarvitse murehtia moisista. Sekaan mahtuu onneksi hyvinkin reipas määrä hämmästyttävää knoppitietoa ja tyrskähdyttäviä viisauksia 1920-luvulta.
Olipas mainio. Kolmen kirjan kokonaisuudesta ensimmäinen osuus, kesäpäivä Lacostessa Ranskassa, on todella vahva aloitus kaikessa järkyttävyydessään.
Toinen osa jätti vähän kylmäksi, Patrickin nuoruuden huumesekoilut ovat toki oivasti kirjoitettuja, mutta toisten ihmisten päihteidenkäyttö nyt ei vain ole se vetävin aihe – vaikka päädyinkin tästä mielenkiintoisille tangenteille Wikipediaan esimerkiksi suomalaisten heroiininkäyttöön liittyen.
Kolmas palasi taas ruotuun, tykkäsin kovasti seurapiirielämän tyhjyyden kuvauksesta. Kaikkiaan hieno kirja, kaunista tekstiä rumista aiheista.
Vähän plääh. Kolumnit toimivat sanomalehdessä julkaisuhetkessä kirjoitettuna, mutta näin kirjaksi koottuna vaikutelma oli enimmäkseen tympeä. Aika kepeää provosointia, pinnallisia jopa vähän stereotyyppisiä raapaisuja, ei ollenkaan sellaista esseekokoelmalta odotettua nokkelaa älykkyyttä.
Epäilemättä Kreetta Onkelista on moneksi, mutta kolumniformaatti vain kestää heikosti säilytystä. Näiden yli kymmenen vuotta vanhojen kolumnien parasta ennen -päiväys on jo mennyt.
Kyllä on vahvasti laadukasta. Jo 20. Tatu ja Patu -kirja (Veerat mukaan laskettuna), aikamoista! Ihan alusta asti ei näitä huomattu seurata, kun esikoinen syntyi vasta 2006, mutta täysi sarja näitä on sittemmin hyllyyn haalittu. Tämä teos muistelee vanhoja ja kertoo paljon kaikenlaista uutta ja ennennäkemätönä Tatun ja Patun elämästä ja vähän arvailua Outolastakin.
Jälleen on kirja täynnä herkullista pikkupiperrystä ja muuta vitsiä. Ei voi kuin arvostaa sitä ahkeraa ja perinpohjaista työtä, joka tämänkin kirjan eteen on tehty.
Olipahan elämys. Odotukset eivät olleet suurensuuret, toki kuullut kehut ja Hurmeen suomennos antoivat odottaa jotain vähintäänkin hyvää, mutta kyllä tämä ne odotukset ja kirjan alun tunnelman ylittivät. Salminen osaa antaa ajan kulkea niin, että alle 500 sivuun mahtuu kokonainen elämä lapsuutta lukuunottamatta. Sekin on saavutus, että olisin ulkomuistista arvellut kirjassa olevan sivuja kolmisensataa, erittäin sujuvaa luettavaa siis.Mitä pidemmälle pääsi, sitä enemmän Katrinasta piti ja välitti. Loppu olikin sitten toisaalta hyvin surullinen, toisaalta odotettu ja paikallaan. Kauniisti kirjoitettu.Yhteiskunnallinenkin puoli oli hieno: Katrinan kehityksen ohella sai lukea, kuinka elämä saaristossa muuttui ajan kuluessa ja väen vaurastuessa. Torppareille ei alussa ollut mitään, lopussa sitten jo enemmän ja parempaa ja torppareiden lapsilla muitakin mahdollisuuksia kuin jatkaa vanhempiensa perässä käytännössä maaorjan asemassa.Hieno kirja, kannattaa lukea siinä missä joku [b:Täällä Pohjantähden alla 1–3 1229089 Täällä Pohjantähden alla 1–3 Väinö Linna https://images.gr-assets.com/books/1245092828s/1229089.jpg 1217639] tai Lohja-trilogia, mikäli mielii kotimaamme historiaan ja tavallisten ihmisten elämään perehtyä.
Kolme ja puoli, mutta pyöristyy nyt alaspäin. Pullman on sujuva kertoja ja Kultaisen kompassin maailma on kiehtova, mutta... no, ensinnäkin tämä on selvästi trilogian ensimmäinen osa ja lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Toisekseen tarina virtaa hyvin suoraviivaisesti, kuin klassiset seikkailut: vähän matkustamista, haaste pysäyttää matkan, se selvitetään, vähän matkustamista, uusi haaste, uusi ratkaisu ja niin edelleen.
Kolmanneksi tämä on niin kovin perinteistä. Malcolm on uuvuttavan perinteinen sankaripoika: sankarillinen, rohkea, hetkittäin sopivasti lapsi, älykäs, vähän oppimaton mutta loputtoman utelias. Kaverina matkaava Alice äksyilee, hakee huomiota ja hoivaa, koska tottahan toki tyttöjen osa on hoivata ja poikien tehdä sankarijuttuja.
Pullman suhtautuu uskontoon totutun halveksuvasti, pahikset löytyvät uskovaisten puolelta. Siinä ei mitään uutta Kultaisen kompassin lukeneille. Tämä puoli tuntui nyt vähän alleviivaavalta.
No, natinasta huolimatta Vedenpaisumus virtasi eteenpäin sujuvasti, kirja oli paljon tuhtia sivumääräänsä kevyempi. Eiköhän seuraavakin osa tule luettua.
Melkoinen esikoisteos! Kate Atkinson on ollut kuluneen vuoden antoisimpia kirjailijoita, eikä tämä esikoisteoskaan petä. Museon kulisseissa nousee päinvastoin aivan suosikkieni joukkoon Atkinsonin kirjoista. Tämä sukutarina on täynnä jännittäviä käänteitä, traagisia hetkiä, hulvatonta komiikkaa ja aivan mahdottomia ihmisiä. Erinomaista työtä kaikin tavoin.
Nyt harmittaa vain se, että kaikki Atkinsonit on nyt luettu. Tämän vuoden syksyllä pitäisi tulla uusi kirja Transcription. Sitten vain miettimään, malttaako odottaa suomennosta, vai pitäisikö lukea jo englanniksi...
Olipas oivallinen! Ajankuvaa, kiellettyä rakkautta, painotekniikkaa ja ties mitä. Kirjapainotekniikan yksityiskohdat olivat hieno detalji. Muutenkin mainio kuvaus vuoden 1905 suurlakon tapahtumista ja ihmiskohtaloista niiden ympärillä. Hienosti kietoutui juoni kasaan. Vahva esikoisteos, Tolonen pääsee ehdottomasti seurantalistalle.
Kolmea tähteä näkyy olevan valtaosa arvioista, ja siihen se minullakin kääntyy. Aihe on kiinnostava, tunsin yläasteella kavereita, joista olisi voinut tulla Perkeleen Kris Liedeksiä. Oli myös iloinen yllätys, miten tässä kirjassa oli sitten muutakin kuin vain sitä heviörvellystä, miltä se aluksi vaikutti.
Hyvin maskuliininen kirja: naiset ovat aika helposti ladottavissa huora/madonna-dikotomiaan, siellä on yksi madonna ja loput sitten muuta. Naishenkilöiden kuvaus on aika lailla vartalonmuotoihin keskittyvää. Toki maskuliininen katse on sikäli ymmärrettävä, että henkilökaarti tuntuu henkisesti aika yläasteikäiseltä.
Paljon on myös luennointia, tällä kirjalla on runsaasti asiaa. Asiasta voi olla monta mieltä. Lopulta fiilis on, että Perkele ärsyttää, mutta ihan hyvällä tavalla, sellaisella joka saa kuitenkin lukemaan kirjan loppuun. Välillä kirja tuntui vähän hajanaiselta, mutta kyllä se lopulta etenee järkevään lopetukseen ennen kuin paisuu liian pitkäksi.
Ristiriitaiset fiilikset, mutta jos 1990-luvulta ponnistava hevimeininki ja kasvukertomus ja elämän merkityksen haku kevyesti arvokonservatiivista näkökulmasta tuntuu mielenkiintoiselta jutulta, Perkele ei ole hullumpi paketti.
Mielenkiintoinen kertomus Suomesta 1600-luvulla. Pääosassa on kuningas Kustaa II Aadolf, mutta varsinaisesti enemmän puhutaan siitä, miten kuninkaan toiminta vaikutti Suomeen.
Vaikka Kustaa II Aadolf olikin melkoinen uhkarohkea uskonsoturi, kirja ohittaa muun muassa 30-vuotisen sodan käytännössä täysin. Ratkaisu on uskalias, mutta toimiva: vaikka Kustaa II Aadolf uudisti Ruotsia edistäkseen sodankäynnin mahdollisuuksia, uudistusten tärkein merkitys oli lopulta muualla.
Aihe on kiinnostava ja kirja on hyvin kirjoitettu, joten en ihmettele, että se voitti Tieto-Finlandian. Lappalaisella on selvästi vankka tuntemus 1600-luvun elämästä Ruotsissa ja Suomessa, toisin kuin varmasti useimmilla teoksen lukijoilla, joten nyt on tarjolla oiva tilaisuus lisätä omaa tietouttaan tästä mielenkiintoisesta ajanjaksosta.
Jos on Guy Gavriel Kayn kaltaisia kirjailijoita, joista aina tietää mitä saa ja hyvä niin, niin on sitten myös Yli-Juonikkaan kaltaisia kirjailijoita, joista ei ikinä tiedä.
Nyt saadaan erikoisella tyylillä kirjoitettu lyhytkasvuisen huutolaislapsen tarina vuosisadan alkupuolelta, joka jossain vaiheessa muuttuu kertomukseksi Tattarisuon okkultisteista.
Yllättävä käänne, mutta hauskasti keksin mistä on kyse, kun tuntematon mies esittäytyi päähenkilölle Ville Saareksi – siinä kohtaa klikkasi.
Mainio kirja, kannatti kyllä lukea.