Mikko Saari

Viihdyttävä kirja lukupiiristä, joka käy läpi Jane Austenin tuotannon ja siinä sivussa sekoittelee omia suhdekuvioitaan austenmaiseen tapaan. Leppoisa kirja, kirjallisuuden ympärillä pyöriviä kirjoja on kuitenkin yleensä mukava lukea.

Kovin harvoin jätän kirjan kesken, mutta tämä jäi jonnekin sivulle 16. Ei nyt oikein pudonnut, aika kömpelöä tekstiä.

Erittäin hämmentävä lukukokemus: olin joistain osista aivan varma, että olin lukenut ne joskus aikaisemminkin, mutta toisaalta kirja on ilmestynyt vasta 2012, joten tietäisin, jos olisin koko kirjan lukemakseni merkinnyt.

Mutta olipahan hyvä. Manhattan Beachin jälkeen oli syytä tarkistaa tämä tunnetuin Egan ja hienosti tässä kyllä kerrottiin polveileva tarina, jonka osat linkittyivät kiinnostavalla tavalla toisiinsa. Novellikokoelmamaisuutta tässä vähän on, eikä jokainen osa tietysti ihan yhtä hyvin toimi, mutta enimmäkseen kirja oli kyllä kiehtova.

Lukuvinkkinä: jos Aika suuri hämäys miellytti, Steve Ericksonin The Sea Came in by Midnight kannattaa myös lukea.

Oikein oiva kirja tämä vuoden Finlandia-voittaja. Jalonen kuvaa hienosti nuoren Anguksen matkaa Saint Helenan saarelta tähtitieteilijä Halleyn oppipojaksi. Ympärillä kuohuu 1600-luku ja asioita tarkastellaan kahdesta vinkkelistä, vakiintuneesta uskon näkökulmasta ja sitä haastamaan nousevasta tieteen näkökulmasta. Vielä pitää olla varovainen, kaikkia näkemyksiä vaikkapa Raamatun tapahtumista ei sovi joka seurassa sanoa ääneen.

Anguksen näkökulma on kiinnostava, koskettava ja taitavasti kirjoitettu. Poika on hurja selviytyjä, joka voittaa monenlaiset haasteet matkallaan Saint Helenalta Lontooseen.

Saint Helena oli mielenkiintoinen tapahtumapaikka – melko syrjäinen paikka. Tarkempi tutustuminen vei kiinnostaville Wikipedia-tangenteille. Erakkoluonteille suosittelen tutustumista Tristan de Cunhaan, joka on tiettävästi maailman syrjäisin asuttu kolkka.

Miksiköhän päädyin tätä lukemaan? Jossakin toisessa kirjassa tähän viitattiin, joten “miksipä ei” ja kirjaston varastoon tilausta. Ihan hauska kulttuuriesseekokoelmahan tämä, 25-30 vuoden takaiset näkökulmat voivat olla ihan freesejä.

Aiheista löytyy niin Tapani Kansaa, Kalevi Sorsaa, Apu-lehteä, Elvistä, Marilyniä kuin Stanley Kubrickia:

“Stanley Kubrickin kaksi viimeisintä elokuvaa, Barry Lyndon ja Hohto, ovat saaneet viileän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Edellistä arvosteltiin vielä varovaisen kohteliaasti liiasta kuvauksellisesta kauneudesta ja pääosanesittäjän (Ryan O'Neal) banaaliudesta, mutta Hohto sai jo muutamaa poikkeusta lukuunottamatta päälleen täyslaidallisen ja on nyttemmin vaipunut unohduksiin. Entinen muotiohjaaja Stanley Kubrick on nyt auttamattoman vanhentunut hahmo, jonka aseman näyttävät vieneen uudet nuoret nerot.”

Olipas vauhdikasta. Bollywoodin keikauttaminen päähenkilön asemaan oli mainio veto, sillä Bollywood on hahmona kiinnostava ja mukavasti erilainen valtavirtaan verrattuna. Kirja tarkastelee muutenkin yhteiskunnallisia kysymyksiä, toiseutta ja ulkopuolisuuden tunteita edelleen varsin taidokkaasti, kuten edellinenkin osa.

Itse tarina on melkoista ajojahtia; tunnelma on kohdallaan, etenemisen tuntu on enimmäkseen mukavan painostava. Katoliseen tyttökouluun sijoittuvat osatkin ovat kiinnostavia, koska taustalla on Irlannin edelleen varsin kuumottavat yhteiskunnalliset kysymykset ja niiden periytyminen vanhemmilta lapsille.

Aikamoiseen cliffhangeriinhan tämä päättyi, joten toivottavasti seuraava osa tulee pian.

Leppoisia, tarkkanäköisiä ja kiinnostavia huomioita Bretagnesta, jossa ranskalainen elämänmeno saa oman paikallisen vivahteensa. Outi Nyytäjä on hyvä kirjoittaja, jolla on silmää draamalle ja elämän maukkaimmille yksityiskohdille.

Heinäpaali roihuaa on kepeää luettavaa, jutut ovat muodoltaan lähinnä kepeitä lehtikolumneja. Niistä kuitenkin avautuu pidempää draaman kaarta, kun samat aiheet ja henkilöt kohdataan uudestaan.

Miellyttävä kirja, tästä tuli hyvä mieli.

Ihan justiinsa sitä, mitä lupaakin: kirja on peruskurssi siihen, miten matkustajalentokoneella laskeudutaan. Tyyli on leppoisa ja hauska, tämä on enemmän viihdekirja kuin tosikkomainen opas.

Sen verran pienikin tämä kirja on, etten ihan näillä opeilla lähtisi vapaaehtoiseksi laskeutumaan koneella. Sellainen fiilis kuitenkin jäi, että simulaattorissa tehtävää voisi ollakin mielenkiintoista kokeilla. Lentokoneen lentämisestä saa tästä sellaisen kuvan, ettei se nyt niin vaikeaa ole – ja samalla sellaisen, että kyllä siinä aika paljon sittenkin on taitoa mukana.

Hauska pikkuvälipala, ei sen ihmeempää.

Olipas vaihteeksi asioita, joista en ole koskaan aikaisemmin lukenut. Toisaalla malaria, sen resistentit muodot, tutkimus- ja hoitotyö Thaimaassa taudin taltuttamiseksi; toisaalla lapsi, joka menetetään, kun äiti ei olekaan juridisesti äiti, vaan huoltajuus annetaan ennemmin isovanhemmille, jotka sitten sallivat lapsen äidin, sen ihmisen, joka lapsen maailmaan tahtoi, vaikka ei voinutkaan sitten itse synnyttää, olla lapsen kanssa hetkittäin, kuin jonkun kummitädin.

Kaksi ihmistä minuutissa – tahti, jolla malaria ihmisiä maailmalla tappaa, vaan ei länsimaalaisia, joille on tarjolla hyvä estolääkitys – on kauniisti kirjoitettu, sävyltään vähän salaperäinen ja viipyilevä. Se on mainio kuvaus tutkijan innosta tarttua tärkeäksi kokemaansa asiaan, hieno kuva rakkaudesta lapseen.

Brooklynin satama toisen maailmansodan aikaan. Anna työskentelee telakalla mittaamassa sotalaivojen osia, mutta haluaisi sukeltajaksi – työhön, johon naisia ei oteta, vaikka miehistä olisi pulaa.

Annan isä on kadonnut, sekaannuttuaan gangsteri Dexter Stylesin bisneksiin. Anna kohtaa yökerhossa Stylesin, kiinnostuu tästä ja tutustuu lähemmin mieheen, jonka on tavannut joskus lapsena isänsä kanssa.

Manhattan Beach tarjosi kiinnostavaa ajankuvausta 1940-luvun New Yorkista ja oivallisen, vahvan naispäähenkilön. Kolme tarinaa toivat kirjaan useampia ääniä, mutta olisin ehkä halunnut kuulla Annan ääntä enemmänkin.

Olihan hieno. Loppua kohden juttu nivoutui kasaan oikein mukavasti ja lukija palkittiin sopivalla annoksella selkeyttä ja mysteeriä. Kauniisti kirjoitettu kaikin puolin, kuten edeltäjänsäkin. Alkuun saa ihmetellä, miten asiat liittyvät yhteen, mutta kaikkeen löytyy vastauksia kirjan edetessä, ja uusia kiinnostavia näkökulmia.

Veka oli mitä mainioin päähenkilö, mukava kun päähenkilöinä näkee vähän vaikeita ja kompleksisia ihmisiä, eikä vain helppoja ja vaivattomia sankareita.

“Pitkä ja arvaamaton.”

Komppaan muita arvioijia: tässä osassa Karelia Noir -sarjaa tarinan ja tietokirjan sekoittaminen ei ihan osunut kohdalleen, paikoin lipsuttiin liikaa tietokirjan puolelle. Alun ja lopun yhteen nivova juonikuvio oli hyvä, mutta välissä oli paljon esitelmöintiä historiasta. Esimerkiksi metsäkaartilaisten tekemien poliisimurhien listaaminen tuntui täysin tarpeettomalta osiolta, jonka paikka olisi ennemmin siellä aihetta käsittelevässä tietokirjassa – ja sinnekin sen voisi kirjoittaa vähän vetävämmin.

Mutta sen verran hyvää kuitenkin, että kolme tähteä on ihan perusteltu arvio. Trilogia kokonaisuudessaan on ihan ok, kakkososa Veri ei vaikene oli varsinkin hyvä ja Johtolanka-palkintonsa arvoinen; jos ykkös- ja kolmososat olisivat olleet yhtä hyviä, niin johan olisikin ollut sarja.

Historialliset yksityiskohdat ovat kyllä kiinnostavia romaaneissa, mutta Porvalin resepti vaatii vielä hienosäätöä. Yhtenäisempi, vähemmän episodimainen juoni, ja vähän vähemmän tietokirjamainen ote historiallisiin faktoihin, niin lopputulos on vetävämpi.

Olihan tämä kertakaikkisen eeppinen. Huikea yhdistelmä erilaisia kertomuksia ja ihmiskohtaloita, ja kaiken kruununa omituinen rakennelma, joka on kuitenkin helppolukuinen ja seurattavissa. Tiesin heti esipuheesta, että erittäin vankka suositus lukea kirja taisi osua kohdalleen.

Teoksen perusjuonikuvio Bartleboothin taideprojektista on jo itsessään romaanin arvoinen, puhumattakaan sitten kaikista pienemmistä kertomuksista, joihin Perec matkallaan harhautuu. Mielipuolinen kirja, erittäin hyvässä mielessä.

Tavanomaisen vankkaa suoritusta Hakalalta: tykkään tyylistä ja sisältökin oli asiaa, vaikka ei nyt ihan määrättömästi tuoreita näkökulmia tarjonnutkaan. Lämmin suositus silti, jos tuntuu että kiire vie ja elämän täyttää ikävystymisen ja tylsyyden pakoilu. Hakala kertoo, miksi joskus kannattaa ihan suosiolla pitkästyä.

Hylätyistä on jo yli kaksi vuotta, mutta aika hyvin tähän pääsi kärryille taas. Meno on murharyhmässä edelleen yhtä raskasta. Tällä kertaa setvittävänä on vähän erikoisten raiskausjuttujen sarja. Murharyhmä kutsutaan tutkintaan mukaan, mutta hivenen sivuosaan. Hankausta riittää.

Murharyhmän sisäisissäkin kuvioissa on totuttuun tapaan omat ongelmansa. Billyn henkinen terveys alkaa rapista vielä entistäkin pahemmin ja Sebastian Bergman onnistuu suututtamaan taas jokseenkin kaikki muut – kaikki siis sikäli ennallaan.

Mainio kirja kyllä, rikosjuttu oli punottu aika napakasti, ryhmän henkilökemia on edelleen kiinnostavaa. Vähän pusketaan ällötysfaktorit edellä paikka paikoin, mutta ei liikaa.

Olihan draamaa. Luokalle tulee kaksi uutta nuorta, komea ja omahyväinen kaupunginjohtajan poika Toni ja hiljainen ja vetäytyvä Outi. Toni on aivan sietämätön tyyppi, Outista kenelläkään ei ole mitään käsitystä – mutta kun näiden kahden välille tulee kipinää, kaikki ovat ihmeissään.

Manua ja Helmiä hämmentää salaperäinen postikorttimysteeri, kun postissa tulee tyhjiä postikortteja. Onko kyse Helmin isän synttäriyllätyksestä vai jostain ihan muusta? Dramaattisia hetkiä koetaan Aulangon näkötornilla, kun kiivastuksissa lausutut sanat johtavat vaaralliseen tilanteeseen.

Edellisessä osassa alkaneet seksipohdinnat Manun ja Helmin välillä saavat jatkoa, yläkouluikäistä suhdepöhinöintiä tapahtuu puolin ja toisin ja erilaisia perhe-elämän kriisejäkin käydään läpi. Olipas vaihteeksi kovin vauhdikasta ja jännää.

Huisin hauska. Tapahtumapaikkana kreisi banaanivaltio 1970-luvulla. Maassa on moottorit kielletty ja yhteiskunta naisten käsissä. Mistään utopiasta ei ole kyse, koska pinnan alla kuohuu: sekä Chevy-siskot autoineen ja moottoripyörineen että aitovillaristit ritsoineen ja polkupyöräfanatismeineen ovat vallankumouksen partaalla. Samaan aikaan jenkit painostavat viidakosta löytyneen öljyn vuoksi.

Tarinassa on myös oivallista huumoria ja hienoa, monipuolista kielenkäyttöä. Harvoin saa lukea näin hekumallista kiroiluakaan. Melko reipashenkistä menoa siis kaikinpuolin, veri virtaa kaduilla kun villaristit ja motoristit ottavat yhteen laillisen hallituksen kanssa. Huumorin ja toiminnan alle mahtuu annos vallankäytön oikeutuksen pohdiskelua, on tässä ihan hyvää pointtiakin.

Yllätyshyvä kirja, aloin lukemaan kuriositeettina, mutta ihastuinkin.

Aika pienin odotuksin tähän lähdin, mutta Israel kiinnostaa aihepiirinä jonkin verran sattuneista syistä, Booker-voittajuus on plussaa ja pieni sivumäärä varmisti, ettei tämä missään tapauksessa iso urakka ole, joten miksipä ei.

Ja kas, tästähän kuoriutui mielenkiintoinen kirja. Päähenkilö on eläköitynyt tuomari, joka saa kutsun standup-keikalle. Keikalle esiintyy vanha lapsuudenystävä, jota päähenkilö ei ole tavannut 40 vuoteen. Keikka alkaa aika tavanomaiseen tapaan, mutta saavuttaa lopulta hyvin maaniset kierrokset. Sitä mukaa, kun yleisöä poistuu paikalta, jutut käyvät sakeammiksi ja uppoavat syvemmälle koomikko Dovin lapsuuden traumoihin.

Mietinkin, miten standup-keikka toimii kirjamuodossa. Tavallinen keikka ei ehkä toimisikaan, mutta tässä saadaan melko riipivä kuvaus lapsuuden traumojen vaikutuksesta ihmiseloon. Ehkä siinä sivussa jotain kommentaaria Israelin yhteiskunnastakin? Sitä pitäisi ehkä tuntea paremmin, jotta siitä puolesta saisi enemmän irti.

Neljän tähden suoritus olisi kaivannut vähemmän kuivaa otetta ja paljon enemmän kuvitusta. Nyt jäi vähän nimien listailuksi, sellaiseksi aika pintapuoliseksi referenssiteokseksi, josta saa suunnilleen kuvan siitä, mitä on tapahtunut missäkin vaiheessa.

Vähän oli siis kuiva juttu, ei oikein innostanut perehtymään sarjakuvaan. Mietin, että jotain juttuja pitäisi googlailla, että näkisi, miltä mainitut sarjat näyttävät, mutta ihan totta puhuakseni en taida jaksaa.

Jos ei paljon sarjakuvista tiedä, niin kyllä tästä peruskäsityksen saa siitä, mitä on tapahtunut.

Aina virkistävää, kun joku pistää yleisiä väärinkäsityksiä halki, poikki ja pinoon. Kyllähän tässä esimerkiksi se havainnollistuu, miten maailman asioilla ei ole oikein taipumusta asettua kiltisti hyvikset vastaan pahikset -muottiin – jos nyt vaikka Kiinan ja Tiibetin suhdetta ajatellaan. On helppoa nähdä tiibetiläiset hyviksinä ja kiinalaiset pahiksina, mutta totuushan on jotain ihan muuta.

Manninen vaikuttaa oikein pätevältä kirjoittamaan tällaista kirjaa: on omaa kokemusta Kiinasta ja paljon asiantuntijoita, sekä Kiinasta että ulkopuolelta. Kiinan ulkopuolinen näkemys on tärkeää: joissain asioissa kiinalaisilla itsellään ei välttämättä ole parasta mahdollista käsitystä, sen verran Kiinassa asioita kontrolloidaan – mutta tästäkään puolesta Kiinaa länsimaissa ei aivan kaikkea ymmärretä oikein.

Kiinalainen juttu on helppo ja nopealukuinen kirja, joka purkaa yleisiä Kiina-myyttejä, joista monet tunnistin omasta ajattelustanikin. Osa olisi helposti purettavissa, kun vähän ajattelisi kriittisemmin, osa taas vaatii vähän tietoa asioista – Mari Manninen on tehnyt oikein siistin paketin, jolla pääsee alkuun syvemmän Kiina-ymmärryksen tiellä.

Kiinalaisten melko joustavaan historiakäsitykseen olen itsekin törmännyt. Mahjongin taustoja tutkiessaan törmää nopeasti väitteisiin, että peli olisi 2500 vuotta vanha. Juu, niin varmasti. Vähät siitä, että vanhimmat tunnetut historialliset merkinnät ovat jostain 1850-luvulta...

Ristiriitainen kirja. Helmenkalastaja oli kiva, tämä jatko-osa sitten ei... Helmenkalastajassakin oli toki tummat sävynsä, mutta tämä oli silti yllättävän raaka ja väkivaltainen. Luulin sarjaa vähän enemmän lastenkirjaksi, tässä oli sen verran hurjia juttuja, että en oikeastaan tiedä, mikä tämän kohderyhmä nyt on. Kolmasluokkalaiselta tyttäreltäni, joka kovasti piti Helmenkalastajasta, tämä jäi aluksi kesken, ja nyt en kyllä tiedä, haluanko usuttaa lukemaan loppuun.

Trilogian keskiosa, eli alkaa tapahtumien keskeltä, eikä pääse oikein mihinkään ratkaisuun; älä lue, jollet ole lukenut Helmenkalastajaa.

Viisi tähteä tulee ihan siksi, että en ollut aikaisemmin lukenut Kajon kirjoitusta “Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset” ja nyt luin. Jos et ole vielä lukenut, Ajatusten miljoonalaatikosta löytyy. Voi tulla kyynel, kun tuon lukee, mutta sellainen hyvä ja lämmin.

On tämä muutenkin oivallinen kirja, vaikka ihan ensialkuun ajattelin, että jaa, tällaista taas tämä.

Pidän edelleen Maresista ja Turtschaninoffin luomasta maailmasta. Tässä on edelleen tunnelman osalta paljon samaa kuin Le Guinin töissä, maailma on jotenkin sensuuntainen. Maresi on sankari, mutta hyvin mielenkiintoisella tavalla: Maresin sankaruus on sitä, että suojellaan, turvataan ja opetetaan.

Kirjeromaanimuoto toimii tässä hienosti; eikä tämä edes ole varsinaisesti kirjeenvaihtoa, kun Maresi vain kirjoittelee kirjeitä ja vastauksia tulee vain muutaman kerran koko kirjan aikana, koska etäisyydet olivat pitkiä ja kirjeet kulkivat tiensä hitaasti.

Hieno kirja tiedon, tahdon ja rakkauden voimasta.

Omituisia, häiriintyneitä novelleja, ja romaanisarjan aloitus, joka jättää kyllä ihmettelemään, mitä tuleman pitää. Novellipuolella todella viehättävän omituisia juttuja ja sitten niitä, jotka jättävät raapimaan päätä, että mitä tässä nyt oikeastaan tapahtui.

Olipas reipas versio Martinin pirujen tositarinasta. Ylöjärvelle ja 1880-luvulle tämäkin tarina sijoittuu, nyt vain Sunilan torppaan. Muuten puitteet vastaavat tosielämää: on torpparipari ja heillä keuhkotautinen, vajaamielinen piika, ja paljon melua ja haloota pirujen riehunnasta.

Mielenkiintoinen juttu – ei nyt varsinaisesti mikään kauhutarina, ei tässä lukijaa piinata kauhulla, mutta kiinnostava tapauskertomus selittämättömistä tapahtumista – joista osalle Alasalmi ehkä kuitenkin väläyttää selitystä. Yhtenä juonteena on tamperelainen lehtimies, itsekin Sunilasta kotoisin, joka tuo osaltaan oivallista ajankuvaa tamperelaisena urbaanina nuorenamiehenä.

Mainio kirja ja räväkkä, mieleenjäävä lopetus.