Mikko Saari

Erittäin eleganttia, vähäeleistä, pienistä asioista kertovaa kirjallisuutta. Tyylikkäitä novelleja, jotka pureutuvat ihmisluontoon tavalla, jossa ei toisaalta ole mitään ihmeellistä, mutta joka on toisaalta hienoa juuri siksi. Laatukirjallisuutta, siis.

Eipäs ollut ihan helppo kirja. Aiheensa puolesta jo tuntui vähän vaikealta ja todellisuuden tasoilla leikiteltiin siihen tapaan, ettei tapahtumia ollut ihan helppo hahmottaa. Ymmärsinkö kaikkea? En varmastikaan, mutta tunnelmaa välittyi sen verran, että tälle on helppo antaa suositus. Jihadisteja, ruotsalaista yhteiskuntaa, syitä ja seurauksia asioiden takana, dystopiakuvausta... Hieno teos.

Oikein viihdyttävä kokoelma sarjakuvia. Paljon osuvia oivalluksia. Lopussa hyvä osio ohjeita taiteilijaksi pyrkivälle: kuinka selviytyä internetin trollien joukossa? Eiköhän tästä ihan hyvää vertaistukea saa, varsinkin jos on uusi ja kokematon. Itse sarjakuvat ovat tuttua Sarah's Scribbles -tasoa.

Olipas kiinnostava kokoelma. Janssonista kun ei oikein tiedä kuin Muumit ja jonkun yleisen ajatuksen, että kai Jansson muutakin teki. Tämä valotti vähän laajemmin. Mielenkiintoinen valikoima novelleja 1930-luvulta alkaen ja luonnollisesti taiteilijan itsensä kuvittamina, lisänä myös muiden kirjoituksiin tehtyjä kuvituksia ja hyvä taustoitus kokoelman koostajalta Sirke Happoselta.

Erityisesti tässä on 1930- ja 1940-luvun taitteen eurooppalaista tunnelmaa Pariisista ja vähän muualtakin, oikein viehättävää ajankuvaa.

Tiukkaa tavaraa. Kirjan paksuus pelotti sen verran, että se odotteli hyllyssä vuoroaan kuukausikaupalla. Lopulta Tähtivaeltaja-voitto pakotti tarttumaan kirjaan ja lukemaan. Lukeminen oli raskasta työtä ja kesti kauan, sen verran paljon tähän on ahdettu kaikenlaista. Välillä edistetään juonta, sitten taas siirrytään infodumppaamaan milloin mitäkin: Sarajevon vaiheita 1990-luvulla, Venäjän historiaa, Pietaria, ties mitä.Kaikkineen hyvin vaikuttava teos. Saxell kirjoittaa hyvin, kieli on rikasta ja ilmaisuvoimaista. Raskasta myös, yli 700 sivun mitta tuntuu todellakin siltä. Sivut eivät käänny kuin itsestään. En ollenkaan ihmettele, miksi Tähtivaeltaja-raati tähän päätyi, vaikka itse olisinkin suonut palkinnon ennemmin [b:Mehiläistie 34843682 Mehiläistie Heikki Kännö https://images.gr-assets.com/books/1491987167s/34843682.jpg 56077498]lle.

Jälleen kerran mainio kuvakirja lapsille. Nämä ne vain ovat tasaisen hyviä. Kirjoissa ei ole samanlaista pienten detaljien juhlaa kuin vaikka Tatu ja Patu -kirjoissa, mutta Noora Katto piirtää erottuvalla, selkeällä ja hauskalla tyylillä ja Anneli Kanto kirjoittaa todella hyvin.

Tässäkin käsitellään hienosti monenlaisia tunteita, mitä perheen huvipuistopäivään liittyy: kiltisti olemista, paineita siitä että kaikilla pitää olla kivaa, epäreiluutta kun isommat saavat tehdä enemmän kuin pienemmät ja niin edelleen. Jokainen eri-ikäisten lasten kanssa touhunnut tunnistaa varmasti nämä tunteet.

Ihan kelpo. Ei nyt nokkelin Risto Räppääjä -juoni, ja kuvittajan vaihtuminen Christel Rönnsiksi on järkytys – Rönns on toki pätevä kuvittaja, mutta Risto Räppääjä -kuvittaja hän ei ole, ainakaan vielä. Ei nouse sarjan parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen silti.

Aika luovuttaa. Joskus joulunpyhinä jaksoin tätä käydä läpi, seurata viitteitä ja piirtää karttaa reitistä kirjan halki. Katsoisin lukeneeni noin puolet – jos kaavioni pitävät paikkansa, olen lukenut kaiken, mitä seurasi ensimmäisen haarautumisen toisesta puolikkaasta.Tekstille sinänsä neljä tähteä; pidän siitä mitä Yli-Juonikas tässä tekee. Valittu formaatti vain estää täysin kirjasta nauttimisen. Pomppiminen luvusta toiseen on raskasta ja muutaman ensimmäinen valinnan jälkeen vain rasittavaa ja lukijalle vihamielistä, ei enää hauskaa, kiinnostavaa tai kekseliästä.Suosittelen siis lämpimästi [b:Jatkosota-extra 36376274 Jatkosota-extra Jaakko Yli-Juonikas https://images.gr-assets.com/books/1509608562s/36376274.jpg 58063810]a, jossa saa nauttia Yli-Juonikkaan kieroista oivalluksista ihan tavallisessa, helposti luettavassa muodossa. On siihenkin saatu kaikenlaista ovelaa sotkettua mukaan, vaikka teksti eteneekin selkeässä järjestyksessä.

Napakka perusteos aiheesta. Jos et tiedä aiheesta mitään ja luet tämän, olet ihan hyvin kartalla siitä missä mennään. Pieneen kirjaan mahtui monipuolisesti näkökulmia: pakohuoneiden pelaajan ja pakohuoneyrittäjän näkökulmat, vähän pohdiskelua pakohuoneiden suunnittelusta ja kuluttajakokemuksesta, ajatuksia pakohuoneiden käyttämisestä työelämässä ja vapaa-ajalla. Valmiit pakohuoneen käsikirjoitukset muutamaan eri tarkoitukseen olivat oikein hyvä idea.

Ehkäpä ääneen luettuna? Mutta sittenkin tuntuu vain – turhauttavalta. Vaikeaselkoiselta vaikeaselkoisuuden ilosta. En saanut tästä irti lukemisen iloa tai hauskan kielenkäytön riemua.

Synkkä kirja, jossa joka toinen luku vei nykyhetkeä eteenpäin ja joka toinen luku sukelsi syvemmälle päähenkilö Jaken ankeaan menneisyyteen. Tässä oli enemmän lampaita kuin kenties missään toisessa lukemassani kirjassa.

Loppu oli vähän epämääräinen, olisi se napakampikin voinut olla, mutta ei hullumpi ollenkaan, tykkäsin kyllä matkasta. Aika inhottavia juttuja Jaken menneisyydestä löytyi, mutta ne syvimmät salaisuudet eivät olleet ihan sitä mitä odotin.

Leppoisa lastenkirja, jossa jäykkä ja muodollinen ja yksinäinen herra Lumpeenkukka kohtaa epäsovinnaisen ja omaa tietään kulkevan ja yksinäisen neiti Kuusenkerkän ja no, tietäähän sen mitä sitten tapahtuu.

Pieni mutka matka saadaan siitä, kun herra sattuu tekemään vahingossa rakennusvalvontaan valituksen kaikkia määräyksiä rikkovasta iltataivaanvioletista talokammotuksesta, joka on tietysti neidin kotitalo.

Lopulliseen arvioon voidaan palata, kun yhdeksänvuotias kohderyhmän edustaja saa kirjan luettua.

Sarjan avaus [b:Viimeinen valtakunta 33006696 Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen, #1) Brandon Sanderson https://images.gr-assets.com/books/1481128326s/33006696.jpg 66322] teki vaikutuksen maailmallaan ja tarinallaan. Maailma on tässä jatko-osassa edelleen kiinnostava, mutta nyt oli kyllä selvästi pykälän puuduttavampi kirja. 744 sivun aikana matka tuntui moneen kertaan raskaalta, vaikka loppuun asti pääsinkin.Tekstiä on nimittäin paljon ja hyvin iso osa siitä sisältää a) kokouksia ja neuvonpitoja, joissa veivataan politiikkaa b) päähenkilöiden välistä “yhyy, rakastanko tota, rakastaako se mua, kohta se mut jättää kuitenkin, yhyy”-teinidraamaa ja c) loputtoman pitkiä taistelukohtauksia. Tässä olisi ollut kyllä reippaasti tiivistämisen varaa.Ei ole myöskään mitään naiskirjallisuutta tämä, vaan melkoinen all male panel. Päähenkilö on nainen, toki, ja pari sivuosanaistakin mukaan mahtuu, mutta siihenpä se sitten jääkin ja miehiä on äänessä vaikka millä mitalla.Tarina oli kuitenkin riittävän kiinnostava, että jaksoin loppuun asti, siihen oli leivottu jopa muutama ihan ovela käännekin. Kolmososa kuulemma sisältää huomattavan annoksen vastauksia kesken jääviin asioihin – kakkososa kun jättää paljon juttuja auki – joten ehkäpä sekin on sitten luettava, vaikka tiiliskiveltä sekin vaikuttaa.

Olipas hauska. Yläkouluikäisten poikien maailmaa huumorilla, joka ei ole ihan täysin tyhmää. Mukana on vaivihkaa hyvää, opettavaistakin sisältöä, ja hauskaa kuvitusta.

Tätä olisi varmaan helppo tarjota vähän heikommillekin lukijoille, tekstiä on vähän ja hauskaa kuvitusta runsaasti. Luulisi niille huonommin lukeville pojillekin kelpaavat, sen verran on tissejä ja persehuumoria.

Kannattaa lukea, jatko-osa olikin jo kirjastosta varauslistalla, mutta nyt viimeistään selkesi, että pitää sekin lukea. Sisällön puolesta vähän sellainen fiilis, että kotoisa 5-luokkalainen lukutoukka saanee tätä vielä vuoden-pari odotella, muutenhan tämä olisi lukuhirmulle yhdessä illassa luettava juttu.

Hieno kirja. Ei varsinaisesti mikään juonivetoinen juttu, vaan enemmän kronikka. Nuori pappi saapuu perheineen ulkosaaristoon Luotojen pastoriksi, ja mitä sitten seuraavan muutaman vuoden aikana tapahtuu.

Kaunis kertomus, ulkosaaristo tarjoaa hienot puitteet ja loppu on sopivasti kipeä ja raastava. Elämä 1940-luvun ulkosaaristossa ei ole helppoa, mutta pastori perheineen on kuitenkin kuin kotonaan kauniin luonnon ja paikallisten ihmisten keskuudessa.

Samaa jatkumoa kuin moni muu Ulla-Lena Lundbergin kirja, Kummelin suvun vaiheita tämäkin kartoittaa. Aikaisempien kirjojen tuntemus ei ole tarpeen, sen verran itsenäisiä nämä sukukronikan eri vaiheet ovat.

Ender kertoo Andrew ”Ender” Wigginistä. Ender elää maailmassa, jossa avaruudesta tulleet ötökät uhkaavat maan asukkaita. Maan kansat ovat unohtaneet keskinäiset riitansa – hetkeksi – ja yhdistäneet voimansa Kansainväliseksi laivastoksi, jonka tehtävänä on torjua ötököiden uhkaa. Ensimmäinen hyökkäys päättyi niukasti ihmiskunnan voitoksi, mutta seuraavaa odotetaan kauhulla.

Ender on osa Kansainvälisen laivaston jalostusohjelmaa, jonka tavoitteena on luoda loistavia upseereita laivastolle. Kun Enderiltä poistetaan jatkuvasti kaikkia toimia tarkkaileva laivaston valvontamonitori, mikä tarkoittaa yleensä että toivo upseerikouluun pääsystä on menetetty, Enderiä inhoavat koulutoverit käyvät tämän kimppuun. Ender pahoinpitelee hyökkääjänsä henkihieveriin estääkseen tulevat hyökkäykset. Pahoinpitely ja Enderin perusteet sille herättävät laivaston mielenkiinnon ja Ender kärrätään kiertoradalle taistelukouluun.

Taistelukoulussa Ender joutuu kovaan kouluun. Koulun johtaja eristää Enderin nopeasti muista lapsista osoittamalla tämän älyllisen ylivertaisuuden. Ender osoittautuukin taktiseksi neroksi taisteluissa, jotka ovat koulun tärkeintä antia. Enderin tielle kasataan esteitä toisensa perään, hänet yritetään murskata ja lannistaa monin tavoin, mutta Ender selvittää tieltään kaikki esteet.

Kirja on brutaali kuvaus sotilaskoulutuksesta ja lapsisotilaista – Ender on vasta kuusivuotias, kun hänet otetaan taistelukouluun, eivätkä muutkaan koulun oppilaat ole kuin muutaman vuoden vanhempia. Lukija ei voi kuin olla Enderin puolella, niin epäreilua kohtelua Ender joutuu kestämään. On kylmää kyytiä, kun pienestä pojasta leivotaan Maan tulevaisuuden pelastava sotakone.

Ender on yksi science fictionin klassikoita ja veikkaan, että syitä on lähinnä kaksi: toisaalta Ender ja se miten häntä kohdellaan, toisaalta kirjan erittäin mieleenpainuva loppu. Ender on voittanut sekä Hugon että Nebulan ja tätä kirjoittaessani se on The New Internet Top 100 -scifi- ja fantasialistan kolmantena heti Sormusten herran ja Valtaistuinpelin jälkeen. Toisaalta se on ollut ilmestymisestään lähtien myös Yhdysvaltojen merijalkaväen kirjasuositusten listoilla niin sotilaille kuin upseereille.

Ender-sarjassa on ilmestynyt useampiakin kirjoja, joten jos Enderin tarina kiinnostaa, sen parissa voi vielä jatkaa. Suomeksi ovat ilmestyneet Kuolleiden puolustaja ja Kansanmurha, sen jälkeen on siirryttävä lukemaan englanniksi. Ja jatkoista viis, tämä kirja kannattaa joka tapauksessa lukea, vaikka ei science fiction -genren harrastaja olisikaan. (2.4.2012)

Töttöröö mitä settiä. Seikkailukertomus, yhteiskunnallinen allegoria ja vakavasti kikkailun puolelle menevää kiemurtelua. Ei hullumpi, mutta ei kyllä myöskään erinomainen, vaan vähän turhankin kummallinen ihan kummallisuuden ilosta.

Tavallaan tämä on tyhjänpäiväistä, kikkailevaa ja teennäistä, mutta onhan täällä seassa sentään jokunen osuva oivallus, ja olen varma että 20 vuotta sitten tämä olisi kolissut tosi paljon kovempaa. Nyt huvittaa vähän sellaisellakin tavalla, joka ei ole artistille eduksi. Kokonaisfiilis jää kuitenkin positiivisen puolelle.

Hieno, omintakeinen fantasiaromaani. Sekoitin tämän varmaan jotenkin Osuuskumman lohikäärmenovellikokoelmaan, mutta kannenkin perusteella odotin aluksi lohikäärmejuttuja. Tämähän olikin sitten vallan jotain muuta.

Autiomaan heimojen ja päähenkilön identiteetinetsinnän kuvaus oli hienoa. Maailman kehittely toi mieleen Ursula Le Guinin, jotenkin samanlaista antropologin otetta romaanissa oli. Pidin monista yksityiskohdista.

Tässä novellikokoelmassa oli paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Yli-Juonikkaan myöhemmistä teoksista. Novellit limittyvät ja lomittuvat toisiinsa, kun kaikissa seikkailee päähenkilönä Jaakko Yli-Juonikas, jolla on samannimistä lähipiiriä – mutta selvästikään kyse ei ole koko ajan samoista henkilöistä.

Välillä ei auta kuin ihmetellä, välillä Yli-Juonikas on todella hauska, välillä muuten vain oivaltava. Virkistävä, hauska kokoelma.

Mainio 1600-luvun Iraniin shaahi Abbasin aikaan sijoittuva romaani naisen asemasta, matoista ja yritteliäisyydestä. Nuori tyttö joutuu äitinsä kanssa isänsä kuoleman jälkeen etäisten sukulaisten armoille. Tyttö on onneksi lahjakas matonsolmija, mutta tekee lukuisia huonoja valintoja ja ajautuu siksi vaikeuksiin.

Vaikeuksien kautta noustaan lopulta voittoon, mutta kyllä tässä tehdään hyvin selväksi, mikä on isättömän ja varattoman naisen asema islamilaisessa patriarkaalisessa kulttuurissa, jossa tyttöjen arvo riippuu paljon tarjolla olevista myötäjäisistä.

Historiallisuudesta en tiedä; tarina on loppuratkaisultaan toiveikas, kenties epärealistisuuteen asti, mutta ihan kiinnostava kuva safavidien Persiasta kuitenkin maalataan.

Maailmallista sivistystä, eli harvinaislaatuinen suomennettu azerbaidžanilainen kirja. Eipä näitä kovin paljon taida olla; olisiko tämä edelleen ainoa?

Paikoin tämä on vähän vaikeasti aukeava kirja, kulttuurilliset viittaukset menevät ohi vasemmalta ja oikealta. Mutta siinähän sitä sivistyy. Armenialaisten ja azerien välinen vihanpito on sen verran universaalia, että sen ymmärtää kyllä, ja näin puolueettomana asian suhteen on helppo ymmärtää kirjailijan humaania kantaa armenialaisia kohtaan.

Mielenkiintoinen kirja siis ja lukemisen arvoinen.

Mainio pienoisromaani, yhdellä istumalla luettava kirjallinen välipala. Paljon herkullisia laineja.

“Noina siunattuina aikoina Ganglionin & pojan vihonviimeinenkin apupoika söi tournedosia viikon jokaisena päivänä ja jopa aterioiden välillä.”

Hautaustoimistossa on hiljaiset ajat ja sitten kun saadaan keikka, niin sehän menee sitten ihan penkin alle se – mutta todella hilpeällä ja odottamattomalla tavalla.

Paikoin tuntui kieleltään vähän kömpelöltä, mutta tämän arvo on muualla. Kovaa aikaa on silminnäkijätodistus punakaartilaisten elämästä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kuvaus vuoden 1918 tapahtumista yhdestä punaisesta näkökulmasta, taisteluista ja vankileirielämästä.

Järvinen on oivallinen tapahtumien kuvaaja, kriittinen omiaankin kohtaan ja kyyninen punaista sodanjohtoa kohtaan. Sisällissodasta kiinnostuneille tämä on arvokas ja mielenkiintoinen teos, tekijän omakohtaisen näkökulman vuoksi. Hienoa, että vuonna 2017 voidaan julkaista jotain tällaista vuosikymmenten takaa.

The first Auster I've read, and it didn't disappoint. This one's a huge book, 1141 pages in the Finnish edition, and it kept me captivated until the end. Ok, some parts of the university life I ended up a bit glossing over, but the beginning and the end were particularly good.

My knowledge of the 1950s and 1960s in the US has been a bit weak; Forrest Gump comes to mind, but not much else, thus it was quite interesting to read about the social movements in the 1960s.

All in all a fascinating approach.