Mikko Saari

Saksalainen Antje Rávik Strubel on minulle kirjailijana täysin tuntematon, vaan eipä se ihme ole, häneltä kun ei ole suomennettu aikaisemmin mitään. Ainesta olisi: hän on kirjoittanut vuodesta 2001 alkaen useita romaaneja. Lisäksi hän on kääntänyt erityisesti Joan Didionia ja Lucia Berliniä saksaksi.    Nyt Strubelin uusin romaani Blaue Frau ilmestyi suomeksi Veera Kasken käännöksenä. Suomennokseen oli epäilemättä kaksi syytä ylitse muiden: teoksen saama Deutscher Buchpreis -palkinto ja se, että kirja sijoittuu isolta osin Helsinkiin. Tarinan suomalaisuuden puolestaan selittää Strubelin työskentely Goethe-Institutin residenssikirjailijana Helsingissä vuonna 2019.    Helsinki mainittiin kustantamon kuvastossa ohimennen, enemmän houkutteli kuvaus ”häikäisevästä romaanista”. Saksalainen menestysteos kuulosti kiinnostavalta, sillä saksalaista kirjallisuutta luen kovin vähän. Valitettavasti Sininen nainen osoittautui pettymykseksi.    Kirjan päähenkilö on tšekkiläinen, Tšekin ja Saksan rajaseuduilta kotoisin oleva Adina, joka kirjan alussa piilottelee Helsingissä asunnossa, jossa kukaan ei tiedä hänen olevan. Hän pohdiskelee oikeudessa todistamista; hänelle on siis tapahtunut jotain, mikä tekee hänestä rikoksen uhrin. Hän on aiemmin ollut Leon kanssa ja asunnossa ollessaan hän muistelee sekä lapsuuttaan Tšekissä että vaiheitaan Leon kanssa Helsingissä.    Leo on virolainen meppinä ja Helsingissä professorina (melkoinen ammattien yhdistelmä!) työskentelevä Leonides, jonka Adina kohtaa hotellissa, jossa työskentelee pimeästi. Leonides luulee Adinaa opiskelijaksi ja kokee, että Viron neuvostomenneisyys ja sitä myöten tietty itäeurooppalaisuus yhdistää Adinaa ja Leoa. Leo ei ole Adinan ongelmien syypää, mutta osatekijä kuitenkin.    Sininen nainen on tavattoman raskassoutuinen kirja ja Adina jotenkin nuivaakin nuivempi päähenkilö. Hän on kovin iloton, mielenkiinnoton hahmo. Ymmärrän, mihin Strubel pyrkii: itäsaksalainen kirjailija nostaa esiin idän ja lännen välisiä jännitteitä ja heijastelee näitä valtasuhteita kirjansa henkilöidenkin välille.    Itä vastaan länsi, miehet vastaan naiset, valtaapitävät ja vallalle alistetut. Kuulostaa tärkeältä; sellaiselta kirjallisuudelta, jolle myönnetään palkintoja. Tämähän on aihe, jonka ympärille vaikkapa Sofi Oksanen on uransa rakentanut. En ole lukenut Oksaselta vieläkään muuta kuin Koirapuiston, joka olikin merkittävästi vetävämpi kuin tämä Strubelin kirja. Koirapuistossa oli kiehtova juoni; tässä lähinnä käveltiin asunnossa ympyrää, muisteltiin menneitä ja oltiin ahdistuneita.    Helsinki-residenssille on saatu vastinetta koko rahan edestä. Ehkä ulkomaalaiselle Helsinki tuo puitteisiin eksotiikkaa. Näin suomalaisesta näkökulmasta astiankuivauskaappien ihmettely vähän haukotuttaa ja onpa kirjaan upotettu kuin suoraan jostain Helsingin vesilaitoksen markkinointimateriaaleista nostettu myyntipuhe siitä, miten Helsinki saa vetensä Päijänteestä tunnelia pitkin ja miten se onkin niin puhdasta ja pehmeää.    Tarinan aiheesta ei ole valitettavaa, mutta Strubel on onnistunut kirjoittamaan mielenkiintoisesta aiheesta todella puuduttavan kirjan. Adinasta on vaikea pitää tai välittää, eikä kirja onnistu rakentamaan takakannen lupaamaa jännitettä. Kirjaa lukiessa en ajatellut niinkään ”mitenköhän tässä käy” vaan lähinnä ”miksei tämä jo lopu”. 

Pikkudino Misinuu on sikäli merkittävä teos, että se lienee ensimmäinen lukemani alkujaan persian- tai farsinkielinen kirja. Sen on kirjoittanut iranilainen kirjailija ja psykologi Nooshin Shabani ja suomentanut suoraan persiasta Joonas Maristo. Kirja kertoo dinosauruksesta, joka kuoriutuu munasta keskellä metsää. Metsä on täynnä eläimiä, mutta mikään niistä ei muistuta Misinuuta.    Misinuu on utelias ja haluaa ymmärtää itseään ja löytää äitinsä. Niinpä hän lähtee etsimään ja vertailee itseään samalla muihin metsän eläimiin. Hän ei ole karhu, ei kirahvi, ei virtahepo, ei lintu, ei sitä, ei tätä, eikä tuota. Löytyykö äitiä ja esikuvaa mistään?    Misinuun tarina on luonteeltaan aika tavanomainen etsintäretki. Kuten takakannessa kuvataan, persialaisesta alkuperästään huolimatta tämä on hyvin yleismaailmallinen tarina, jopa vähän tavanomaisuuteen asti. Misinuun tarinassa on kuitenkin oma huumorinsa ja viehätyksensä. Tarinaa on  myös aika runsaasti: tätä ei ihan yhtenä iltasatuna lueta, sivuja on viitisenkymmentä ja tekstiä sivuilla aika lailla.    Vaikka kirja kertoo dinosauruksesta, dinosaurusnörteille tätä en suosittele: voi nimittäin hiertää se, että Misinuu on Anna Helmisen sinänsä mainiossa kuvituksessa diplodokuksen kaltainen möhkäle, eikä lintumainen lentävä dinosaurus, jollaiseksi Misinuu lopulta osoittautuu. 

Monstera Deliciosa -sarjakuvan ensimmäinen osa Löytäjä saa pitää alkaa kahdesta löydöstä. Lapset löytävät ensin erikoisen näköisen kiven ja heti sen jälkeen peikonlehden. Peikonlehden luokse lapset löytävät huudon saattelemana – mutta ei kai kasvi voi huutaa? Siltä kuitenkin vaikutti. Alaska nappaa sekä kiven että peikonlehden matkaansa.    Näistä löydöksistä alkaa sitten seikkailu, sillä Alaskan luokse tulee yöllä NeyNey, monsteramaisteri, jonkinlainen peikonlehtiä hoivaava peikko. NeyNey tietää, mikä Alaskan löytämä kivi on ja hänen avullaan selviää myös, mitä Alaskan pitäisi kivellä tehdä.    Se onkin sitten seuraavan osan asia se. Tarina jatkuu sarjakuvan toisessa osassa Ässä hihassa, eikä tässä ensimmäisessä osassa pääse kuin alkuun. Pohjustus on kuitenkin sen verran kiinnostavaa, että toiseen osaan on syytä tarttua.    Anne Muhonen on kokenut piirtäjä, joka on tehnyt paljon sarjakuvia ja kuvituksia. Monstera Delicisiosan tyyli on selkeää, helppolukuista ja miellyttävää. Fantasiaelementtien ja arkimaailman törmäys toimii mainiosti. Seikkailuun hypätään sen kummemmin ihmettelemättä ja tarina etenee vauhdilla. Oikein mainiota lastensarjakuvaa, siis! 

Lucy Bartonista olemme saaneet lukea jo muutamasta kirjasta, viimeksi Voi William! -romaanissa, jossa perattiin Lucy Bartonin ja William Gerhardtin avioliittoa, sen päättymistä ja Williamin matkaa sukujuurilleen. Nyt Lucyn ja Williamin tiet jälleen yhdistyvät, kun Yhdysvaltoihin iskee Covid-19. William on tieteentekijänä nopeasti kartalla tilanteesta ja pelastaa Lucyn New Yorkista viemällä tämän Maineen asumaan syrjäseuduille.    Koronaromaani, siis, ja muutenkin tässä sivutaan monia ajankohtaisia kysymyksiä: on George Floydin kuolema ja Black Lives Matter -mielenosoitukset, Capitolin valtausta ja Trumpia hieman. Ei paljon, sillä pääpaino on Lucy Bartonin mielenliikkeissä ja ihmissuhteissa, mutta riittävästi tekemään romaanista selkeän ajankuvan 2020-luvun alkuvuosista.    Hitusen epäilytti, onko aihe vielä liian tuore, jotta romaania jaksaisi lukea, mutta hyvin tämä toimi. Iso syy siihen on tietysti se, miten Elizabeth Strout on yksinkertaisesti taitava kirjoittaja. Stroutin suomentajaa Kristiina Rikmania on toki myös kehuttava: hän on jälleen kerran tulkinnut Stroutin kirkkaan tekstin kuulaaksi suomeksi.    Tuttua on Stroutin tapa kuljettaa tarinaa Lucy Bartonin äänellä. Tämä on tarina, jota kerrotaan jälkeenpäin, ja se näkyy kertojanäänen huomautuksina ja jälkiviisauksina. ”Kerron teille nyt ihmisistä, joihin tutustuimme”, ”Ja sitten tämä!”, ”Ja sanottavahan tämäkin on”. Pidän Bartonin kertojanäänestä, siitä tulee lämmin ja välitön olo.    Kuten edellisessäkin kirjassa, Williamin ja Lucyn tyttäret Chrissy ja Becka ovat myös tärkeässä osassa. Williamin ystävä Bob Burgess (tuttu kirjasta Olive, taas!) auttaa Williamia ja Lucya asettumaan Maineen ja hänestä tulee vähän yllättäen Lucylle tärkeä ystävä. Palvelutaloon asumaan asettunut Olive Kitteridgekin esiintyy lyhyesti; Olive ja Lucy eivät sentään tapaa toisiaan.    Strout on luotettava kirjailija, joka ei taida kirjoissaan koskaan tehdä kovin suuria loikkia tuntemattomaan. Sen sijaan hän vangitsee tutut ainekset jälleen uusiksi tarinoiksi varmuudella, jota kelpaa kadehtia. Ilahduttava kirja! 

Pontus Purokuru on jäänyt minulle kirjoittajana vielä vieraaksi, mutta ääni on tuttu: sen verran pitkään olen kuunnellut sekä Mitä meitä vaivaa -podcastia että Selitä minulle -podcastia. Oli siis korkea aika perehtyä Purokurun kirjalliseen tuotantoon. Uusi Haavamaa-teos pakkaa samoihin kansiin kaksi teosta tai kuusi osaa, miten tätä nyt haluaa tarkastella. Kääntökirjan toiselta puolelta löytyy runokokoelma, toiselta viisiosainen proosa-annos.    Varsin runollista se proosapuolikin on. Tekstilajia ei ole ihan yksinkertaista kirjata. Perinteistä romaanikerrontaa tämä ei ole, vaan proosapuolikin on kovin aforistista ja fragmentaarista. Ei tämä toisaalta ihan esseetäkään ole. Olkoon nyt pohdiskelevaa proosaa.    Teksti jakautuu viiteen erilliseen osioon, ”maisemaan”, jotka kuvaavat erilaisia olemisen tiloja. Ensimmäisessä istuskellaan parvekkeella pohdiskelemassa haudatuksi tulemista, rakentamista, ”sinää”, joka on jotenkin masentuneen tai sairaalloisen oloinen.   

Kaikki tämä rakentaminen on käänteistä arkeologiaa. Valmistamme arvoituksia tuleville kaivajille. Ydinvoimala kiinnostaa enemmän kuin kirkko tai pyramidi.

Meistä jää vielä hyvät rauniot. 

Parasite

”Jokainen kaivaa oman kuoppansa ja kaivaa itsensä myös sieltä ylös. Kaivamaan pystyy, jos on syy kaivaa.”

Tennilän

Hyttysellä ja moottoriveneellä on sama ääni eri
etäisyydellä. 

Mitä tulee mieleen israelilaisesta kirjallisuudesta? Minulle ensimmäisenä David Grossman ja Lavie Tidhar, miksei myös Amos Oz tai Yuval Noah Harari. Vähänlaisesti kaunokirjallisuutta Israelista kuitenkin tulee Suomeen, joten Hila BluminKuinka rakastaa tytärtään kiinnitti huomion kustantajan kuvastossa jo siksi. Oli ilo myös havaita, että Minna Tuovinen on suomentanut teoksen suoraan hepreasta. Ihan tavatonta se ei ole, Kristiina Lampola on aikaisemmin suomentanut Grossmania ja Ozia hepreasta, mutta tuoreemmat Grossmanit ja Hararit ja valtaosa muustakin hepreankielisestä on suomennettu englannista.    Kuinka rakastaa tytärtään on kertomus Joelasta ja tämän tyttärestä Leasta. Lea muuttaa ulkomaille heti kun pääsee. Viestejä tulee milloin mistäkin, usein jostain päin kaukoitää, mutta lopulta Joelalle selviää, että tytär asuukin Alankomaissa, on perustanut perheen ja saanut kaksi lastakin – eikä äiti tiedä asiasta mitään.    Sanoin ”lopulta”, mutta tästä kirja alkaa: Joela on saapunut Groningeniin, tarkastelee perheen elämää hollantilaisten isojen ikkunoiden läpi, mutta poistuu paikalta ja palaa Israeliin ottamatta sen enempää kontaktia. Seuraavassa luvussa palataan aikaan, kun Lea oli puolitoistavuotias ja siitä tarina alkaa keriytymään auki. Joelan ja Lean elämää tarkastellaan kahdella aikatasolla.    Äidin ja tyttären välinen suhde on erityinen. Sitä tässä kirjassa lähinnä tarkastellaan: voiko lastaan rakastaa liikaa? Joela haluaa olla hyvä äiti, täydellinen, mutta virheitä tapahtuu väistämättä. Tytär on lopultakin äidilleen mysteeri, erillinen ihminen. Kirjassa esiintyy tietysti myös Joelan äiti, johon Joelalla ei myöskään ole aivan mutkaton suhde. Isiä ja aviopuolisoitakin on mukana, mutta heidän osansa on tässä jotenkin kovin sivussa.    Tarina on kiehtova ja jonkinasteinen mysteeri, joka pikkuhiljaa avautuu. Miksi Lea halusi ottaa etäisyyttä äitiinsä näin kovin radikaalilla tavalla? Ulkomaille muuttaminen on aivan ymmärrettävää, mutta miksi pitää perhe täysin salassa äidiltä? Se tuntuu jo petolliselta. Joelan ja Lean suhde kuitenkin avautuu lukijalle kirjan edetessä ja Lean ratkaisu alkaa tuntua luontevammalta.    Kuinka rakastaa tytärtään on hieno kuvaus vaikeasta ihmissuhteesta ja vaikeasta ihmisestä. Joela ei ole – pyrkimyksistään huolimatta – mikään pyhimysäiti, mutta eipä se tietenkään mikään realistinen tavoite olekaan. Ei tämä kirja toisaalta mikään yksipuolinen ”äidin syytä kaikki”-syytöskirjekään ole, vain tutkielma yhdestä tavallisen vaillinaisesta ihmisestä ja tämän suhteista läheisiinsä.    Tapahtumien sijoittuminen Israeliin näkyy kirjassa jonkin verran; ei paljon, mutta siinä määrin kuitenkin, että jotkut paikalliset erityispiirteet tuovat tarinaan vähän väriä. Kirja ei kuitenkaan erityisesti kerro juutalaisuudesta tai israelilaisuudesta. Äiti–tytär-suhteiden kuvauksista kiinnostuneille tämä on nappivalinta, kirjallisuuden ystävät nauttinevat myös Blumin tavasta siteerata ja viitata muihin teoksiin. Lopusta löytyy vieläpä lähdeluettelo, josta voi tarkistaa, tunnistiko viittaukset oikein. 

Saara Turunen ja Petra Maisonen ovat palanneet parin vuoden takaiselle työmaalle. Suurteoksia 2 rakentuu samalle pohjalle kuin edellinenkin: otetaan joukko kiinnostavia naiskirjoittajia ja tilataan heiltä jotain heille tärkeää suurteosta käsittelevä teksti. Suurteos määritellään tässä teosta, joka on kyseiselle kirjoittajalle ollut suuri. Toivomuksena oli henkilökohtainen lähestymistapa ja se, että teos olisi vähän vähemmän tunnettu.    Kirjaan on saatu mainio joukko kirjoittajia. Mukana ovat muun muassa Tuuve Aro, Emmi Itäranta, Anni Kytömäki, Leena Lehtolainen, Rosa Liksom, Laura Lindstedt ja Pauliina Vanhatalo. Kirjoitusten aiheetkin ovat laajalla skaalalla tutusta vieraampaa. SaisionPunainen erokirja, LindgreninMio, poikani Mio ja DurasinRakastaja ovat sieltä tutummasta päästä, mutta mukana on useita teoksia, joista harva on kuullut.    Kirjoittajien valitsemat tyylilajit ovat mukavan erilaisia. Itäranta kirjoitti kirjeen  Susanna Clarkelle tämän Piranesi-romaanista, Liksom taas ei kerro Rakastajasta juuri mitään, vaan käsittelee lähinnä tapoja, joilla romaani on hänen elämäänsä ilmestynyt. Monissa kirjoituksissa yhdistyy oma henkilökohtainen kirjailijuus esiteltävään teokseen, esimerkiksi Lehtolainen tulee Sara Paretskya käsitellessään kertoneeksi, miten ryhtyi itse dekkaristiksi.    Suurteoksia 2 esittelee kaksikymmentä tutustumisen arvoista kirjaa. Kokoelmaa lienee mahdoton lukea nappaamatta vähintään paria kirjaa omalle lukulistalleen. Minulle kiinnostavimmaksi nousee Nathalie SarrautenKultaiset hedelmät, jonka haluan vähintäänkin nähdä. E. L. Karhun esittelemä Leonora CarringtoninKuulotorvi olisi sekin epäilemättä hieno tuttavuus, mutta sitä ei ole suomennettu kokonaisuudessaan, joten saapa nähdä.    Kirjallisuuden ystäville Suurteoksia 2 on varma valinta ja olen yhtä lailla varma siitä, ettei tätä aihetta ole vielä tyhjäksi kaiveltu. Jään siis odottelemaan Suurteoksia 3 -kokoelmaa. 

Keväällä toimintansa aloittaneen Hertta Kustannuksen ensimmäisessä katalogissa huomiota herätti tämä näyttävä novellikokoelma, joka kertoo Kalevalan naisten tarinoita uusilla tavoilla. Kokoelman ovat toimittaneet J. S. Meresmaa ja Anni Kuu Nupponen, ja kirjoittajiksi on saatu koko joukko taitavia ja nimekkäitä kirjoittajia. Mukana ovat muun muassa Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta, Tiina Raevaara ja Magdalena Hai.    Novellien aiheet ovat Kalevalasta tuttuja, mutta se, miten aiheita käsitellään, vaihtelee paljon. Novellit on järjestetty kokoelmaan siten, että alussa ollaan uskollisempia Kalevalalle ja kokoelman edetessä etäännytään kauemmas scifin suuntaan. Järjestys on näppärä ja toimiva: näin novellien tunnelma ei poukkoile liikaa, vaan luisuu pikkuhiljaa oudommaksi.    Kokoelma on hyvin koottu, novellit ovat keskimäärin oivaltavia ja laadukkaita. Mieleenjääviä olivat esimerkiksi Magdalena Hain Ilmattaresta kertova ”Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö”, Emmi Itärannan Louhi-muotokuva ”Taivasta silpovat siivet”, Jenny Kangasvuon Tuurin vaimosta kertova ”Tulisoronen, kivikipinä” ja Solina Riekkolan ”Kalma päätä kallistavi”. Yhtään huonoa novellia mukana ei ole.    On ilo nähdä, miten Hertta Kustannus on kirjaan panostanut. Spefinovellikokoelmien parissa olen tottunut toteutukseltaan aika vaatimattomiin pehmeäkantisiin kirjoihin, mutta tämä on kaunis, kovakantinen teos, jossa on upeat Karin Niemen kuvittamat kannet. Jokaisen novellin seuraksi on myös lisätty taideteos, tekijöinään monia erinomaisia kuvittajia.    Tinarinnat on oikein hieno kokoelma, joka tuo uusia sävyjä Kalevalasta tuttuihin tarinoihin. Lisää tällaista! Toivottavasti kokoelma käy riittävän hyvin kaupaksi, jotta Hertta voi jatkaa näin tasokkaiden novellikokoelmien julkaisemista. 

Kätilö Leah Hazard on ottanut asiakseen selvittää, mistä kohdussa on kyse. Se onkin erinomainen aihe tietokirjalle: kohdusta jokainen ihminen on lähtöisin. Tämä hyvin ainutlaatuinen ja monipuolinen elin on sitä paitsi tavattoman kehnosti tunnettu ja historiallisesti monenlaisten väärinkäsitysten kohde. Naiserityiset aiheet jäävät herkästi katveeseen, eikä tällaisia yhteen elimeen keskittyviä tietokirjoja muutenkaan kovin monia mieleen tule, aivoja käsitteleviä opuksia lukuunottamatta.    Tekstiä piisaa ja aihetta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta. Hazard käsittelee muun muassa kuukautisia, hedelmöitystä, raskautta, synnytystä, menopaussia ja kohdunpoistoa. Tulevaisuuttakin tarkastellaan, eikä aborttikysymykseltä voi välttyä – sitä käsitellään luvussa ”Lisääntymismurha”, jossa kerrotaan muun muassa pakkosteriloinneista. Luvassa on siis hyvin raskaitakin aiheita. Hazard ei myöskään epäröi ottaa kantaa: osa kohtuun liittyvistä kysymyksistä on vahvasti politisoituja ja Hazard on sinnikkäästi naisten lisääntymisterveyden puolella.    Yhtä aikaa yllättävää ja odotusten mukaista on se, miten vähän kohdusta tiedetään. Hazard, joka sentään on koulutettu kätilö ja siten alan asiantuntija, saa itsekin oppia matkanssa varrella uutta ja toisaalta törmää useampaan kertaan asioihin, joista ei yksinkertaisesti tiedetä kovin hyvin vielä tänä päivänäkään. Puhumattakaan sitten kaikesta siitä väärästä ja harhaanjohtavasta tiedosta, mitä kohdusta ja naisten lisääntymisterveydestä on vuosien varrella kehitelty. Paljon tietoa on onneksi kertynyt ja kirjassa on hyviä lupauksia tulevaisuuden suhteen, kun Hazard esittelee tällä hetkellä tehtävää tutkimusta ja uutta tutkimusrahoitusta.    Tulevaisuudenvisioissa onkin paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Yksi hieno esimerkki on kuukautisvuodon mahdollisuudet endometrioosin diagnosoinnissa. Endometrioosi on pahimmillaan hyvin kivulias ja rampauttava naistentauti, jonka diagnosoiminen vaatii työläitä ja kajoavia tutkimuksia, joihin pääseminen ei ole helppoa. Diagnoosin saaminen voi viedä vuosikausia. ROSE-tutkimuksessa kehitetään menetelmää, jolla endometrioosia voitaisiin diagnosoida kuukautisvuotonäytteistä. Kuukautisvuodossa olevat solut nimittäin voivat paljastaa endometrioosin.    Hazardin kirjoitustyyli on oikein toimiva ja suomentaja Nina Mäki-Kihniä on tehnyt kelpo työtä. Asiasisältö, haastattelut ja henkilökohtainen puoli ovat hyvässä tasapainossa ja Hazard antaa tarvittaessa äänen keskustelun molemmille puolille. Esimerkiksi kun pohditaan, voiko kuukautisista luopua kokonaan e-pillereillä, Hazard haastattelee molempia mielipiteitä edustavia asiantuntijoita. Toisaalta ääntä ei suotta anneta tasapuolisuuden nimissä vaikkapa abortinvastustajille tai muille naisten oikeuksien rajoittajille. Hazard huomioi myös hyvin sen, että kyse on naiserityisistä kysymyksistä unohtamatta kuitenkaan transihmisiä, kohduttomia naisia ja kohdullisia ihmisiä, jotka eivät ole naisia.    Kohtu on helppo kirja suositella kaikille kohdullisille, jotka haluavat ymmärtää kehoaan paremmin. 

Lasse Nordlund oli minulle outo nimi, vaan eipä ole enää. Suomessa ei liene kovin monta täysin omavaraista ihmistä, mutta Valtimolla asuva Nordlund on yksi heistä. Omintakeinen, omapäinen, omien sanojensakin mukaan jopa hankala mies on onnistunut luomaan omavaraisen elämäntavan. Siinä sivussa hän on saanut selville vastauksen kysymykseen siitä, kuinka paljon ihminen tarvitsee maata – noin viisi aaria viljelykelpoista.    Lantun henki on henkilökuva Nordlundista. Sen on kirjoittanut filosofi, runoilija ja tietokirjailija Antti Salminen. Salminen on tosin häivyttänyt itsensä kirjasta, kertojanääni on Nordlundin. ”Ensimmäisen persoonan ideolektinen kerronta vailla kolmannen persoonan kehystyksiä on valittu edustuksettoman itsellisyyden ja omasta puolesta puhumisen kuvaksi”, kuten Salminen esipuheessaan kuvaa. ”Suurmieselämäkertoja ja niiden jälkiviisaita tarinallistuksia on kylliksi. Nämä ovat lastuja näköään merkittävämmästä pieneläjyydestä.”    Kirjan rakenne on sirpalemainen, eikä noudata mitään tiettyä aikajanaa tai muodosta yhtenäistä tarinaa. Sivuille on koottu pieniä katkelmia, milloin mistäkin aiheesta, ja niistä piirtyy teoksen mittaan kuitenkin ihan hyvä kuva itsenäisestä ja omavaraisesta ajattelijasta ja monenlaisista vaiheista matkan varrelta.  Oli Nordlundin ajatuksista ja elämäntavan jyrkkyydestä sitten mitä mieltä tahansa, mielenkiintoisia mietteitä hänellä on esimerkiksi erilaisten elämäntapojen energiataseita kohtaan.    Kirja on kaunis. Poesia on todella panostanut tähän ja toivon, että panostus nähdään ja kirja löytyy ensi vuonna Kauneimmat kirjat -listalta. Kirjan ulkoasusta vastaa Anna-Mari Tenhunen. Ainoa harmi on, että kirjaston kirja on tietysti päällystetty, jolloin kansien materiaalia ei pääse tuntemaan sormenpäissään.    Kansien sisälläkin on kaunista nähtävää, kirjassa on runsaasti palkitun kuvajournalistin Touko Hujasen valokuvia. Niitä ei selitellä yhtään, kirjassa ei ole lainkaan kuvatekstejä. Asettelu on vaihtelevaa, mukana on paljon pienempiä kuvia ja toisaalta koko aukeaman kokoisiksi levittäytyviä kuvia, jotka näin suurikokoisessa kirjassa ovat kaunista katseltavaa.    Lantun henki on fyysisesti vuoden mieleenpainuvimpia kirjoja. Sisältökin jättää ajattelemisen aihetta. 

Kirsi Piha on minulle ensisijaisesti tuttu kokoomuspoliitikkona, mutta koitetaan unohtaa se nyt toistaiseksi. Piha on myös innokas lukuharrastaja, tuhansien kirjojen kirjaston omistaja ja kiihkeä lukemisen ilosanoman levittäjä. Se on kiehtovampi rooli ja Levoton lukija herättikin oitis mielenkiintoni, kun sen WSOY:n kuvastosta bongasin. Tässä on jotain sellaista, mitä itsekin haluaisin joskus kirjoittaa!    Eikä Levoton lukija petä. Se on erinomainen kokoelma kirjallisuutta käsitteleviä kirjoituksia. Ne asettuvat tyyliltään jonnekin esseen ja kolumnin välimaastoon: ei ihan sellaista esseen perinpohjaisuutta ja taiteellisuutta, mutta toisaalta monessa tekstissä on enemmän syvyyttä kuin keskivertokolumnissa. Ilahduttavaa on myös teoksen vaihteleva rytmi, kun pidempien kirjoitusten välissä on myös lyhyitä, jopa sivun mittaisia yhden nopean huomion tekstejä. Se pitää kirjan elävän tuntuisena.    Kirjoituksia on paljon ja niiden aiheiden kirjo on laaja. Levotonta, totta tosiaan, Kirsi Piha todellakin poukkoilee aiheesta toiseen. Niin on hyvä. Joitain yhdistäviä teemoja sentään löytyy, jotka kirjassa toistuvat. Paljon puhutaan esimerkiksi ihmissuhteista: äidin ja tyttären suhde, Pihan kohdalla molempiin suuntiin, on teksteissä usein esiin nouseva aihe. Kirjoittajista esimerkiksi Virginia Woolf, Tove Jansson, Patti Smith ja Hannu Mäkelä nousevat esiin moneen kertaan.    On mielenkiintoista vertailla Pihaa kirjanystävänä itseeni. Yksi asia meitä ainakin erottaa: minä olen suurempi kirjaston ystävä, Piha taas rakastaa enemmän kirjoja esineinä. Noin 4000 kirjan kirjasto on epäilemättä vaikuttava näky, mutta olen toisaalta tyytyväinen, ettei minun tarvitse säilyttää kotonani kaikkia lukemiani kirjoja. Mutta onpa hyvä, että Pihalla on nimenomaan tämä näkökulma, omani kanssa joudun kuitenkin elämään joka päivä.    Levoton lukija on kyllä kaikkinensa ihastuttava. Tietenkään jokainen kirjoitus ei kiinnosta samalla tavalla, totta kai Pihalla on näkemyksiä, joita en jaa ja mielenkiinnonkohteita, jotka eivät minua puhuttele, mutta kokonaisuus on silti oivallinen ylistyspuhe kirjallisuuden ja lukemisen iloille, olematta saarnaavaa, opettavaista tai tympeää. Jotain tällaista todellakin haluaisin itse osata joskus kirjoittaa. On tässä vielä onneksi aikaa: Pihahan on yli kymmenen vuotta minua vanhempi, ehkä minäkin viisikymppisenä sitten!    Kirjan luettuani uskoisin, että voisin Kirsi Pihan tavatessani unohtaa politiikan ja käydä mielenkiintoisen keskustelun kirjoista. Haluaisin kuulla, onko Piha ehtinyt vielä lukea Georges PerecinHäviämistä ja mitä hän siitä ajattelee. Haluaisin sanoa, että runouteen kannattaa heittäytyä, koittaa jättää taakse kaikki ymmärtämisen ja tulkitsemisen taakka, ja sen sijaan lukea tarpeeksi paljon uusia, kiehtovia runokirjoja ja vain katsoa, löytyisikö niistä jotain puhuttelevaa. Vinkkaisin myös, että If Books Could Kill -podcastin keskustelu Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -kirjasta on riemastuttava. 

Uni Ojuva on sodankyläläinen runoilija, jolta tämä Onhan sentään linnut -kokoelma on toinen julkaistu kokoelma. Kulttuurivihkojen julkaisema esikoinen Asentopuu ilmestyi vuonna 2018 ja sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.    Onhan sentään linnut kuvaa Lappia, tarkemmin Keski-Lappia, pitkällä aikajänteellä: se alkaa tulivuorista ja 20000-vuotisesta lumisateesta. Tyyliltään kokoelma on aika vähäeleinen ja harvasanainen: sivuilla on enemmän tyhjää kuin säkeitä. Säkeissä kuvataan ajan kulumista, maailman muuttumista, valtaa ja ihmisen vaikutusta.    Ojuva kirjoittaa ulkopuolisen vallan ja kontrollin tulemisesta Lappiin, kuninkaiden kauas ulottuvista käsistä, suomalaisten ja saamelaisten törmäyksistä. Nämä säkeet Raippamänty-osiosta voisivat silti kertoa tämän päivän suoritusyhteiskunnastakin:   

on saavutettu kaikkeus, kun vallan vahvistaminen on vapaaehtoista

ihmisten ytimessä tietoisuus vallasta, he rankaisevat itseään

raippamänty voi olla vain mänty 

maan alla on kokonaisia mantereita
kaupunkeja lumesta ja hiekasta
pudonneista oksista ja solidaarisuudesta
koottuja majoja, veljet ja siskot
yhä salakuljettavat kirjoja
piisin valossa luettavaksi 

Onhan sentään linnut

Jo 20. varsinainen Tatu ja Patu -kirja on tavallista pidempään odotettu teos. Aikaisemmin Tatu ja Patu -kirjoja on ilmestynyt yksi vuodessa, mutta viime vuonna Aino Havukainen ja Sami Toivonen pitivät ansaitun välivuoden. Uusi kirja on siten erityisen tervetullut. Tatun ja Patun fantasiaseikkailu kuuluu Tatun ja Patun uskomattomat seikkailut -sarjaan, jonka aikaisempia osia ovat Tatu ja Patu supersankareina ja Tatun ja Patun avaruusseikkailu.    Ollaan siis genreviihteen äärellä. Tatun ja Patun fantasiaseikkailu ottaa kimpun fantasiatarinoiden kliseitä, ravistelee ne uuteen outolalaiseen asentoon ja pistää Tatun ja Patun seikkailemaan kiehtovassa fantasiamaailmassa. Kirjan kansilehdiltä löytyy luonnollisesti fantasiamaailman, Kadonneen usvan maan, kartta, jossa on jo paljon herkullista vitsailua, viittauksia fantasiatarinoihin ja sanaleikkejä: oma suosikkini on Caŝtutjos-kosket.    Tarina alkaa, kun Tatu ja Patu lukevat Legenda Avathorin valtiattaresta -kirjaa (37. kertaa). Iltapesulla peilikaapista paistaa mystinen valo. Pojat varustavat itsensä Patuman Suihkuvelhoksi ja Tatuman Tahnaparraksi ja päätyvät ryömimään kaapin läpi ja löytävät itsensä Avathorin valtakunnasta, jossa valtiatar Una kaipaa heidän apuaan. Maaginen alkukivi on varastettu ja se pitäisi löytää! Tatuman ja Patuman saavat luonnollisesti avukseen muutaman seikkailijan ja näin pelastusretki voi alkaa.    Tatun ja Patun fantasiaseikkailu on takuutoimivaa Tatu ja Patu -viihdettä. Tarina on hauska ja kuten aina, sivuilla on runsaasti tutkittavaa ja etsittävää niin lapsille kuin aikuisille. Taukoja julkaisuaikataulussa saa ehdottomasti pitää, jos se auttaa pitämään kirjasarjan laadun näin korkealla. 

Viime vuonna Paula Havasteelta tuli Laahus, 1500-luvulle nuijasodan vuosiin sijoittuva romaani, jossa kuvattiin Jaakko Ilkan johtamia talonpoikaiskapinoita köyhästä tuvasta kotoisin olevan nuoren naisen näkökulmasta. Havaste kertoi silloin haastattelussa, että tarinan edetessä kävi selväksi, ettei sitä voinut kertoa vain yhdestä näkökulmasta.    Niinpä meillä on nyt Lieka, joka kuvaa samaa konfliktia toiselta kantilta. Sen pääosassa on Risto Jussinpoika, hämäläisen pienen tilan nuorempi poika. Se tarkoittaa rajattuja mahdollisuuksia: esikoispoika perii tilan, joka on liian pieni jaettavaksi. Nuorempi veli pääsee kuitenkin vuodeksi katedraalikouluun ja mikäli isä saa rahat kokoon hevosta varten, hän voi pyrkiä huoviksi. Isällä on tietysti omakin lehmä ojassa: jos talo varustaa huovin eli ratsusotilaan, palkkiona on verovapaus.    Risto pääsee Turkuun, jossa asuu huovina toimiva eno. Enon kasvattina Risto saa kuunteluoppia katedraalikoulun takarivissä – pulpettipaikat on varattu aatelisille ja vauraiden kauppiasperheiden pojille. Oppia yhtä kaikki, ja Risto oppii lukemaan ja kirjoittamaan ja kiinnostuu erityisesti lakiasioista. Hevonen järjestyy, joten Risto pääsee huovikoulutukseen.    Huovit ovat sotilaita, mutta heidän tärkein tehtävänsä on veronkanto. Verot kerättiin siten, että sotilasjoukko kiertää kovistelemassa talonpoikia maksamaan. Huovit saavat palkkansa näistä veroista, mikä osaltaan motivoi joukkoja varmistamaan, että kaikki maksetaan – ja joskus johtaa siihen, että veroja käydään keräämässä hieman tiuhempaan kuin kuningas ja hänen käskynhaltijansa Klaus Fleming ovat kenties tarkoittaneet.    Ei siis ole ihme, että talonpojat alkavat kapinoida raskasta ja väkivaltaista verotusta vastaan. Ilkkaisten isäntä johdattaa talonpojat kapinaan, joka myöhemmin tunnetaan nuijasotana, ja tähän sotaan Ristokin huovina joutuu mukaan. Risto haluaisi ajatella olevansa lain ja järjestyksen puolella, olevansa kunniallinen mies, mutta kun sotatoimiin ja veronkantoon päästään, Risto saa pian huomata, ettei kunnialla ole asian kanssa mitään tekemistä.    Paula Havaste kuvaa jälleen kerran hienosti 1500-lukua. Nuoren miehen taival huoviksi on esitetty täsmällisesti ja uskottavasti, ilman että tuloksena on oppikirjamaisen kuiva kirja. Tarinassa on vetoa, jännitystä ja romantiikkaakin löytyy. Mukana on myös pientä yliluonnollista elementtiä, kuten Laahuksessakin. Lieka on itsenäinen tarina, mutta hyvämuistiset Laahuksen lukijat tunnistavat kirjojen välillä yhtymäkohtia: Lieka kuvaa osin samoja tapahtumia kuin Laahuskin ja Laahuksen päähenkilö Reetta kohdataan kirjassa pariin otteeseen.    Tämä Nuijasota-kaksikko on oiva pari. Jos lukee toisen, kannattaa lukea toinenkin, niin näppärästi nämä esittävät samaa konfliktia eri puolilta ja näyttävät, miten kumpikin osapuoli voi ajatella olevansa oikeuden ja kunnian puolella – ja miten se oikeus ja kunniallisuus molemmin puolin karisee, kun tartutaan miekkoihin ja kirveisiin. Hyvää, viihdyttävää kirjallisuutta ja historialle uskolliset puitteet, siitä on hyvä historiallinen kaunokirjallisuus tehty ja sitä Nuijasota-kaksikko tosiaankin on. 

Kirsti Kuronen on suomalaisen säeromaanin pioneeri, joka kirjoitti säeromaaneja jo varhain. Paha puuska on vuodelta 2015. Muodoltaan pieni säeromaani käsittelee suurta ja raskasta aihetta: se kertoo Hillasta, jonka veli Lauri menee junan alle. Hillalle jää vain tyhjyys ja kysymykset: miksi? Mitään syytä ei kuitenkaan ole.    Tällainen vaikea aihe sopii säeromaaniin hyvin: säkeiden näennäinen kepeys  tasapainottaa aiheen raskautta. Kuronen sanoo vähällä paljon. Tapahtumat käydään läpi nopeasti, tarina etenee vauhdilla, mutta tunteita ehditään silti käsitellä paljon. Sujuvasti etenevä teksti toimii varmasti hyvin monen tasoisille lukijoille.    Vaikka tämä nuortenkirja onkin ja nuorista kertoo – Hilla on 14-vuotias – niin tunteet ovat tietysti yhtä lailla päteviä aikuisillekin. Kyllä tämä tarina aikuisellekin lukijalle ihon alle pääsee. Jos on ikinä joutunut kohtaamaan vastaavan menetyksen tai edes miettimään jonkun kohdalla ”miksi”, Paha puuska puhuttelee kyllä.    Eikä Kuronen tietenkään anna mitään lopullista vastausta, sellaistahan ei voi saada, mutta jotain näkemystä sentään. Kannattaa siis olla välittämättä kirjan aika kamalasta kansikuvasta ja tutustua Hillan tarinaan. 

Surrealistinen novellikokoelma, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2019 – siinäpä tarpeeksi täkyä kustantamon luettelosta saamaan minut tarttumaan asiaan. Auringon jälkeen -kokoelman luettuani jään tosin ihmettelemään, mitä Pohjoismaiden neuvoston palkintoraati on oikein ajatellut; novellien surrealismia en sentään käy kiistämään.    Tanskalainen Eika (s. 1991) debytoi romaanilla Lageret Huset Marie vuonna 2015. Efter solen seurasi vuonna 2018 ja keräsi joukon muitakin palkintoja. Mitään muuta Eika ei ole sitten vielä ehtinyt kirjoittamaan.    Auringon jälkeen koostuu viidestä novellista, joista kaksi on oikeastaan saman novellin irrallisia osia. Kokoelman aloittaa novelli ”Alvin”, jossa matkalainen saapuu Malagasta Kööpenhaminaan työkeikalle, tekemään töitä pankin IT-osastolla. Kööpenhaminaan saapuessaan hän huomaa pankin tuhoutuneen täysin, rakennus on romahtanut. Mies kohtaa muukalaisen, johon tutustuu ja jonka luokse hän menee yöpymään – hänen kun olisi pitänyt majoittua romahtaneen pankin vierashuoneeseen. Muukalainen on Alvin, omituinen perijä, joka keinottelee johdannaisilla. Miehillä on kiehtovia seikkailuja yhdessä.    Kokoelman merkittävin novelli, kahteen osaan jaettu ”Bad Mexican Dog” kuvaa Cancúnissa työskentelevien beach boy -nuorukaisten elämää. Rantaklubilla työskentelevät boyt palvelevat turisteja, täyttäen näiden toiveita, ja yrittäen päästä jonkun varakkaan turistin henkilökohtaiseksi boyksi hyvien tippien toivossa. Beach boyt myös tekevät hyvin häiritseviä rituaaleja auringonvarjojen kanssa, osallistuvat turistien kiristämiseen ja kuka tietää mitä – novelli saa todella surrealistisia ja kummallisia käänteitä.    ”Rachel, Nevada” kuvaa Nevadaan muuttanutta pariskuntaa, jossa toinen puolisoista on liittynyt paikalliseen ufokerhoon ja toinen taas kohtaa autiomaassa jotain kaukaa avaruudesta tullutta. ”Minä, Rory ja Aurora” hahmottelee kolmen ihmisen kuviota, johon liittyy raskaana olemista, runsaasti kodittomia, huumehöyryisiä rituaalimenoja ja pakkotyötä teollisuuden hyväksi omituisissa oloissa.    Jos nauttii omituisesta surrealismista, joka ei suotta todellisuuteen tai johdonmukaisuuteen takerru, Auringon jälkeen voi hyvinkin olla mielenkiintoinen lukukokemus. Ihmettelen silti sen saamia palkintoja, sillä minut kokoelma jätti kovin kylmäksi. Omituisuutta omituisuuden itsensä vuoksi, shokeeraamista shokkiefektin vuoksi, siltä tämä tuntuu. En saanut novellien omituisuudesta kummempaa otetta. Jotain tolkullisempaa seuraavaksi, kiitos! 

Markku Paasonen (s. 1967) on ehtinyt tehdä runokokoelmia, proosarunoja ja romaaneja. Minulle hän on aikaisemmin tuttu lähinnä Suurenmoinen huviretki -teoksestaan. Romaani kai se on, mutta kaikkea muuta kuin tavanomainen. Kirjallisuuden rajojen koetteleminen tuntuu siis olevan Paasosen heiniä.    Lykätty salamurha ei siis sen suhteen yllätä: mitäpä kirjailija muutakaan tekisi kuin kyseenalaistaisi kielen, siis keskeisimmän työvälineensä:   

Kirjoittaakseen täytyy käyttää kieltä, mutta joskus pelkkä ajatuskin kielen käyttämisestä ajaa kriisiin. Minkä tahansa väitteen esittäminen herättää tuhat vastaväitettä. [...] Tämän vuoksi ei ole hämmästyksen aihe se, että kirjailija toisinaan hylkää kirjoittamisen, vaan pikemminkin se, että niin moni yhä kirjoittaa. 

Maurice Blanchot'lta

Stéphane Mallarméen

Byung-Chul Hanin

Liv Strömquistin

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Lykätty salamurha

Viime vuonna ilmestyi uusi painos Ágota Kristófin romaanista Iso vihko, joka ilmestyi alunperin vuonna 1986 ja suomeksi 1988. Iso vihko aloitti trilogian, jonka jatko saadaan nyt vihdoin ja viimein suomeksi. Olisi mielenkiintoista tietää, miksei La Preuve ilmestynyt aikoinaan suomeksi – myikö Iso vihko huonosti vai eikö tätä muuten vain katsottu suomentamisen arvoiseksi.    No, nyt Todiste joka tapauksessa on täällä, Ville Keynäsin uutena suomennoksena. Teos jatkaa tarinaa siitä, mihin se edellisen osan lopussa jäi. Vältän juonipaljastuksia edellisestä osasta, joten totean vain, että kaksoset Claus ja Lucas ovat joutuneet erilleen toisistaan ja tässä osassa seurataan Lucasin yksinäistä elämää nimettömässä kaupungissa.    Tyyliltään Todiste on samaa vähäeleistä ja selkeää kieltä kuin Iso vihkokin. Sisällöltään se ei ole aivan samanlaista järkytysten tulvaa kuin edeltäjänsä, mutta tyylin helppoudesta huolimatta tämäkään kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa. Ison vihon sotaolot ovat kuitenkin jääneet taakse. Mitään paikkoja ei edelleenkään nimetä, mutta eipä tätä vaikea ole nähdä Unkarina, etenkin kun kirjassa kuvataan vallankumousta, jonka ulkovalta tukahduttaa väkivalloin.    Kirja käsittelee isoja teemoja: rakkautta, yksinäisyyttä, menetystä, kaipuuta. Se kuvaa ihmisiä, joita sota on ruhjonut monin eri tavoin, ja joita sodan jälkeen tullut valtiokoneisto ei hyvällä katso. Poikkeavuus ei ole tämän tarinan maailmassa etu. Lucas on kuitenkin sen verran monitaitoinen, että löytää aina keinonsa selviytyä, mutta kaikki ihmiset hänen ympärillään eivät selviä.    Karu romaani keikauttaa lopuksi vielä asiat perinpohjin päälaelleen. En osaa kommentoida loppua sen kummemmin – enkä tässä haluaisikaan – mutta selvää on, että trilogian syksyllä ilmestyvä kolmas osa Kolmas valhe on pakko lukea. 

Nimi antaa jo ymmärtää, mitä ruotsalaisen Amanda Romaren esikoisromaanista on odotettavissa: sinkkuelämää, kenties humoristisella otteella. Kirjan pääosassa on autofiktion tapaan Malmössä asuva Amanda, joka kertoo heti kirjan alussa tulleensa taas dumpatuksi. Liikkeenjohdon konsultti osoittautuu ihan hyväksi yhden illan jutuksi, mutta sen jälkeen mies ilmoittaa tapailevansa taas eksäänsä ja ghostaa Amandan. Tavallinen tarina.    Puolet kaupungin miehistä... on muodoltaan päiväkirjaromaani, jossa käydään läpi vuoden verran Amandan elämää. Kokonaisen vuoden kiertäminen on päiväkirjalle luonteva valinta, mutta venyttää kirjaa kyllä hitusen pitkänpuoleiseksi.    Vuoteen mahtuu kuitenkin paljon kaikenlaista sutinaa, niin Amandalle kuin tämän lähipiirille, johon kuuluvat muun muassa Amandan sisko poikaystävineen ja nippu kavereita erilaisissa elämäntilanteissa. Potentiaalisia miehiäkin löytyy moneen lähtöön; osa jää yhden illan jutuiksi, osan kanssa Amandalla on pitkällisempää säätöä ja eräs varsinkin on melkoinen on-off-painajainen.    En yleensä nipota kirjoitusvirheistä, mutta tähän kirjaan niitä oli jäänyt ylenpalttisesti, siinä määrin ettei asiaan voinut välttyä kiinnittämästä huomiota. Goodreadsissa myös alkuteosta moitittiin huolettomasti kirjoitetuksi. Vähän huvitti kyllä vapun juhliminen 31.4., Amandan kalenterissa on jotain vikaa. Johnny Knigan oikolukija olisi kyllä saanut tehdä parempaa työtä. Sinänsä suomentaja Jaana Nikula on kyllä tehnyt ihan hyvää työtä kirjan kanssa, Romaren rento kirjoitustapa on välittynyt hyvin suomeksi.    Puolet kaupungin miehistä... jätti vähän ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tässä on hyvää rempseä sinkkuelämän ja epätoivoisen Tinder-pyörityksen kuvaus, Amandan viriili äiti on mainio sivuhenkilö ja Amandan kavereiden kesken on hyvää ystävyyttä. Toisaalta Amanda on vähän raskas päähenkilö, kirja on hitusen ylipitkä ja on ankeaa, miten tämäkin kirja pönkittää ajatusta siitä, miten kaikki on hyvin kun vain löytää Sen Oikean. Ehkä Amandan olisi vain pitänyt hypätä Tinder-oravanpyörästä kokonaan, vaan eipä olisi sitten tietysti koko kirjaakaan. 

Annie John on uusintapainos: kirja ilmestyi alunperin vuonna 1985 ja seuraavana vuonna Sinikka Buckley suomensi sen ja Kirjayhtymä julkaisi sen nimellä Katoava paratiisi. Nyt S&S on palannut Jamaica Kincaidin tuotannon pariin ja suomennos Kincaidin toisesta romaanista Lucy on saanut seurakseen uuden painoksen tästä Kincaidin esikoisteoksesta alkuteoksen mukaisella nimellä.    Annie John on 1950-luvun Antigualle sijoittuva kasvukertomus, jonka nimihenkilö varttuu kirjan edetessä lapsesta nuoreksi ja muuttaa pois Antigualta. Kirjan edetessä kuvataan Annien kouluvuosia ja suhdetta vanhempiin, erityisesti äitiin. Tämä äitisuhteen tarkastelu onkin kirjan ydintä ja sen pääteema. Äidin ja tyttären viha-rakkaussuhde pistää kummankin koetukselle; erilleen kasvaminen varhaisen lapsuuden täydellisestä yhtenäisyydestä on kivuliasta, mutta väistämätöntä.    Annie John kuvaa myös kolonialismia Britannian siirtomaassa, kommentoi miesten ja naisten välisiä suhteita ja asettaa vastatusten perinteiset uskomukset ja modernin lääketieteen. Koulun opettajat ja kauan sitten kuolleen kuningatar Viktorian syntymäpäivän juhliminen edustavat siirtomaavaltaa, jota Annie kritisoi muun muassa Kristoffer Kolumbuksen halventamisen kautta.    Lucyn tapaan Annie John on ilmestynyt alunperin New Yorker -lehdessä luku kerrallaan, joten se on rakenteeltaan lähes episodiromaanimainen: luvut ovat irrallisia välähdyksiä Annien elämästä. Ne etenevät kronologisesti ja viittaavat toki toisiinsa, joten aivan novellikokoelmalta Annie John ei tunnu. Romaaniksi se on kuitenkin aika irtonainen.    Kincaidin kieli on selkeää ja toteavaa. Paikoin jopa vähän virallisen oloista. Esimerkiksi tämä kuvaus Annien siirtymisestä koulussa pari luokkaa ylemmäksi ei varsinaisesti kuulosta teinitytön puheenparrelta:   

Muutos osoittautui melkoiseksi iskuksi sikäli että nämä tytöt eivät tarjonneet toisilleen sellaista toveruutta, johon olin tottunut entisellä luokallani. Uudessa joukossa ei tosiaan ollut häivääkään ystävällisestä vuorovaikutusilmapiiristä. 

Annie John

Lucyn

Annie Johnin

Lucyn

Pekka Vartiainen on kirjallisuustieteen dosentti. Tässä teoksessa luvataan matkantekoa kirjallisuuden parissa, flanöörin elkein. Kansi viittaa teoksessa mainittuun Caspar David Friedrichin maalaukseen Vaeltaja sumumeren yllä, jossa kulkija tähyää sumusta esiin nousevia vuorenhuippuja. Tässä tapauksessa vuoret ovat kirjoja, joiden välillä vaelletaan.    Millaisia Vartiaisen matkan kiintopisteet sitten ovat? Ensimmäisessä esseessä lähdetään Evelyn Waugh'nMennyt maailma -romaanista ja käsitellään Matti PulkkisenRomaanihenkilön kuolemaa, silloin ja nyt. Miltä 1980-luvulla kohahduttanut teos vaikuttaa 2020-luvulla?    Joseph ConradinPimeyden sydän ja Raymond Carver saavat omat esseensä, Carverin yhteydessä puhutaan myös Robert Altmanin elokuvasovituksesta. Marlowin matkakertomuksen vastaanottoa Vartiainen käy läpi huolella, samoin Altmanin Oikopolkuja-elokuvan  ja Carverin novellien välisiä eroja.    Vaeltaja sumumeren yllä -taulu nousee esiin Matti Yrjänä Joensuuta ja tämän Harjunpää-kirjoja käsittelevässä esseessä, jossa pohdiskellaan Harjunpään merkitystä rikoskirjallisuuden ja ”oikean” romaanin välisen matkan tekijänä.    Ainoana naisena esseen arvoiseksi on katsottu Tove Jansson, jonka osalta tarkastellaan muumien taloudellista merkitystä. Vartiainen lähtee vuonna 1995 julkaistusta lehtijutusta, jossa muumibuumille kaivattiin jo uutta verta. Naantalilaisena Vartiaisella on luonnollisesti mielipiteensä Muumimaailmastakin.    Marcel Proustiinkin päästään. Vartiainen pääsee kehuskelemaan vihdoin vuonna 2019 suorittamallaan luku-urakalla: kyllä hänkin on Proustinsa nyt lukenut, ja kylläpä olikin kokonaisvaltainen lukuelämys! Proustista päästään luontevasti Knausgårdiin ja Päätaloon.    Muuten Vartiaisen aiheet ovat minulle tuttuja, mutta Markku Lahtela oli uusi nimi. Ei sinänsä ihme; Lahtela teki itsemurhan samana vuonna kun minä synnyin. Lahtelan mutkikas, kokeellinen ja rajojarikkova kirjallisuus ei ole jäänyt sillä tavalla elämään, että minä olisin siitä kuullut. Vartiaisen kuvaus Lahtelan urasta ei erityisemmin lukuhaluja herätäkään.    Lopussa on vielä esseen verran kauhukuvien maalailua kirjan uhanalaisesta tulevaisuudesta lukutaidottomuuden, digimuotojen ja tekoälyn puristuksessa. Se ei varsinaisesti erityisen tuoreita näkemyksiä esittele; tätä kauhistelua on saanut lukea muutenkin tarpeeksi.    On pakko myöntää: Matkalla... on hieman pettymys. Ensimmäinen harminaihe on sen käsittelemän kirjallisuuden sukupuolijakauma. Sinänsä on kai odotettavissa, että tällaisessa kirjassa kirjoitetaan lähes yksinomaan miehistä; katsotaanko naisista kirjoittamisen olevan sitten naisille sopivaa puuhaa vai mistä moinen yksipuolisuus, mutta kyllä se kirjasta tylsemmän tekee ja tuntuu tässä ajassa kovin vanhanaikaiselta. Onneksi minulla on vastapainoksi Suurteoksia 2 -esseekokoelma odottamassa lukuvuoroaan!    Vartiaisen tyyli on muutenkin vähän akateemisen kuivahko. Sinänsä hän kuvaa esimerkiksi teosten aikalaisvastaanottoa ansiokkaasti ja nojaa akateemiseen tapaan lähteisiin selkeästi. Paikoin ehkä kaipaisin voimakkaammin Vartiaisen omaa näkemystä: hän selostaa pitkällisesti muiden tulkintoja ja luentoja, mutta mitä hän itse ajattelee?    Epäilemättä Matkalla... jossakin päin kirjamaailmaa on kiinnostavimmillaan silloin, kun Vartiainen käsittelee jotain itselle merkityksellistä teosta. Silloin näistä näkemyksistä saanee enemmän irti. Minulle ei valitettavasti sellaisia osumia kohdalle tullut, eikä Vartiainen erityisemmin onnistu lukuhaluakaan herättämään. Tällaisia teoksia luen pääasiassa kahdesta syystä: saadakseni uusia näkemyksiä tuttuihin kirjoihin tai löytääkseni uutta luettavaa. Matkalla... ei valitettavasti tällä kertaa osu kumpaankaan tarpeeseen, eikä ole itsessään riittävän säkenöivää kirjallisuutta. 

Nuorena opiskelijana Annie Ernaux tuli raskaaksi. 1960-luvulla lapsen saaminen olisi tuhonnut opiskelijan mahdollisuudet jatkaa opintojaan ja köyhistä oloista ponnistaneelle Ernaux'lle se olisi ollut tuomio köyhyyteen. Abortti laillistettiin Ranskassa vasta 1970-luvun lopulla, eli vielä 1960-luvulla se oli rikos, josta nainen saattoi joutua vankilaan ja abortin tehnyt lääkäri menettää lääkärinlupansa.    Tapaus tarkastelee Ernaux'n alkuraskautta ja tietä kohti laitonta aborttia vuosikymmeniä myöhemmin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 2000, eli se on kirjoitettu yli 30 vuotta tapahtuneen jälkeen. Ernaux kuvaakin, miten hän tarkastelee vanhoja päiväkirjojaan ja kalentereitaan, ja tarkastelee myös omia muistojaan tapahtuneesta.    Tapaus on hyvin pieni kirja, selvästi alle sata sivua väljää tekstiä. Siinä on silti isomman kirjan painavuutta. Ernaux kuvaa omaa yksityistä kokemustaan, joka kuitenkin laajenee yhden ihmisen kokemusta suuremmaksi. Hänen on kerrottava ja kommentoitava siinä sivussa omaa kertomistaan.   

(Tällainen selostus saattaa herättää ärtymystä, inhoakin, sitä saatetaan pitää mauttomana. Mutta kun on kokenut jotakin, mitä tahansa, siitä on lupa kirjoittaa. Mikään totuus ei ole toista vähäisempi. Ja jollen kerro kokemuksestani perin juurin, hämärrän osaltani naisten todellisuutta ja asetun maailmaa hallitsevan miehisen ylivallan puolelle.) 

Tapaus

Lotta Toivanen

Tapaus

Viime vuonna ilmestynyt Hamnet toi pohjoisirlantilaisen Maggie O'Farrellin minun kartalleni ja epäilemättä monen muunkin. O'Farrellilta on toki suomennettu kaksi aikaisempaakin teosta kymmenisen vuotta sitten. Hamnetin historiallinen aihe tuntui kuitenkin toimivan, sillä teos voitti sekä Women's Prize for Fiction -palkinnon että National Book Critics Circle -palkinnon.    Lucrezian muotokuva jatkaa samanlaisella historiallisella aiheella, eikä aikakautensakaan puolesta ole kaukana Hamnetista: molemmat teokset sijoittuvat 1500-luvun loppupuoliskolle. Tässäkin tapauksessa kirja kertoo todellisesta henkilöstä, mutta on tarinaltaan kuitenkin täysin fiktiivinen.    Nimen Lucrezia on Lucrezia di Cosimo de' Medici, firenzeläinen aatelisnainen ja Cosimo de' Medicin tytär, joka naitetaan Ferraran herttua Alfonso II d'Estelle. Alle vuoden sisällä avioitumisestaan Lucrezia on kuollut, virallisen selityksen mukaan mätäkuumeeseen. Pelkästä sairastumisesta ei välttämättä saa kovin vetävää romaania, joten O'Farrell nojaa mieluummin huhuihin, joiden mukaan Alfonso murhautti puolisonsa.    Tämän jännitteen päälle romaani rakentuu. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Tapahtumat alkavat vuonna 1561 Bondenon kylän liepeillä olevassa linnoituksessa, jossa Lucrezia aterioi miehensä kanssa.   

Lucrezian mielen täyttää merkillisen kirkas ajatus, ikään kuin hänen silmiensä eteen olisi pantu värillinen lasinpala tai kuin sellainen olisi kenties otettu hänen silmiltään pois, ja hänelle valkenee, että aviomies aikoo surmata hänet. 

Leena Ojalatva

Lucrezian muotokuva

Hamnetkaan

Taneli Viljasen kuudes teos on kustantajan tuplaluokittelema sekä runokokoelmaksi että esseeteokseksi. Ainakin Tampereella kirjastossa on kallistuttu runouteen, mikä on mielestäni oikea paikka tälle teokselle. Ainakin päällisin puolin Pimeä kuu on kyllä runoutta, mutta toki se lainaa esseestäkin jotain.    Kauniin violetti kirja kätkee sisäänsä pohdiskelevaa, vähän filosofista runoutta. Julkaisijansa Poesian usein aforistiseen linjaan se istuu hienosti. Viljanen kysyy kysymyksiä, poukkoilee ajatuksesta toiseen, hahmottelee.   

Millainen emotionaalinen sävy on sanalla ”minuutti”? Kuinka monta minuuttia on kulunut?

Miten aika kulkee eteenpäin tämän lauseen kohdalla

Miten aika kulkee taaksepäin tämän lauseen kohdalla 

”emme emmi enää eteisissä, enneseiteissä”

Kirjoitus vastustuksena, vastahankana, vastarintana, esteenä; kirjoitus antautumisena, kellumisena, avautumisena, sulautumisena; haluan ajatella, etteivät nämä ole vastakohtia, etteivät ne sulje toisiaan pois; että ne voivat ruokkia ja rakentaa toisiaan. 

Sukupuolen performatiivisuus toimii toiston kautta; toisto tapahtuu ja hahmottuu ajassa; onko vapautumisen edellytys ajan ajattelu ja kokeminen uudella tavalla? 

Pimeä kuu

Kun uusi Hertta Kustannus julkisti ensimmäisen kuvastonsa, Instagramissa iloittiin. Useampikin kirjoista herätti ihastusta, mutta erityisesti kiinnostuin Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan vastaanotosta. Sarja oli minulle ennestään ihan tuntematon.    Vuonna 1964 syntynyt Wells on pitkän linjan scifi- ja fantasiakirjoittaja, joka julkaisi esikoisteoksensa The Element of Fire vuonna 1993. Wells ehti kerätä palkintokaappiinsa ehdokkuuksia aiemminkin, muun muassa parhaan romaanin Nebula-palkinnon ehdokkuuden, mutta varsinaisesti palkintohanat aukesivat Murhabottien myötä.    Tämä sarjan ensimmäinen osa voitti parhaan novellan eli pienoisromaanin Hugon, Locuksen ja Nebulan ja lisäksi Alex-palkinnon. Sarjan muutkin osat ovat voittaneet palkintoja ja vuonna 2021 sarja sai parhaan sarjan Hugo-palkinnon. Hugo, Locus ja Nebula ovat scifi- ja fantasiakirjallisuuden tärkeimpiä palkintoja, joten saavutus on komea. Sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt viisi pienoisromaania, yksi täyspitkä romaani ja pari novellia. Seuraava osa tulee englanniksi loppuvuodesta 2023.    Sarja kertoo Murhabotista, joka on nimensä mukaisesti tappamiseen suunniteltu turvallisuusandroidi. Ulkoasultaan se on ihmismäinen ja siinä on biologisiakin osia. Tällainen robotti on otettava mukaan avaruusmatkoille ihmisten turvaksi ja niissä hommissa Murhabottikin on: hän on kaukaiselle planeetalle lähetetyn tutkimusryhmän mukana.    Oikeastaan Murhabotti ei välitä ihmisistä. Hän on onnistunut hakkeroimaan oman hallintamoduulinsa ja on ladannut muistinsa täyteen saippuasarjoja. Murhabotti oikeastaan haluaisi katsella niitä ja välttelee ihmisten kanssa toimimista. Tutkijat joutuvat kuitenkin vaikeuksiin, sillä joku haluaa pahaa tutkimusryhmälle, ja Murhabotin on puolustettava ihmisiä, koska se on hänen työnsä.    Tarina on tosiaan pienoisromaanimittainen. Kirja on 190-sivuinen, mutta sen verran väljästi taitettu, että sen lukee nopeasti. Niinpä tarinakin etenee vauhdilla, eikä suotta aikaile käänteissään. Nopeus on valttia, sillä itse tarinassa ei ole mitään kovin ihmeellistä. Se on hauska ja jännittävä pieni seikkailu, jonka Martha Wells kertoo näppärästi, sujuvasti ja mustan huumorin sävyttämänä. Suomennoksesta vastaa kokenut fantasian ja scifin suomentaja Mika Kivimäki, joka on tehnyt hyvää työtä.    Se ihmeellinen puoli tässä tarinassa on itse Murhabotti. Hän on erittäin vastahakoinen sankari, joka ei haluaisi näyttää naamaansa ihmisille ja käyttäytyy erittäin ujosti ja introvertisti. Kovaotteisten ja kaikkeen kykenevien scifisankarien joukossa sellainen on virkistävää. Moni kirjojen ystävä suhtautuu itse ihmisiin epäluuloisesti, joten mikäpä sen mukavampaa kuin välillä kohdata sellaisia päähenkilöitä tarinoissa, joissa sellaista ei useinkaan näe. Murhabotti on myös hauskasti tietoinen siitä, miten kehnoa työtä hän on ja suhtautuu omistajayhtiöönsä ivallisesti ja työhönsä välinpitämättömästi.   

Tunnustuksen aika: minä en oikeastaan tiedä, missä olemme. Tutkimuspaketissa on, tai ainakin pitäisi olla, planeetan täydellinen satelliittikartta. Sen avulla ihmiset päättivät, missä tehdä tutkimuksensa. En ollut vielä katsonut karttoja, olin hädin tuskin vilkaissut koko tutkimuspakettia. Pitää sanoa puolustuksekseni, että olimme olleet täällä kaksikymmentäkaksi planetaarista vuorokautta, eikä minun ollut tarvinnut tehdä muuta kuin seisoskella ympäriinsä katselemassa, kuinka ihmiset skannasivat tai ottivat näytteitä maaperästä, kivistä, vedestä ja lehdistä. Asiassa ei ollut hätäisyyden tunnetta. Olette myös saattaneet panna merkille, että minua ei oikeastaan kiinnosta. 

Artifical Condition

Keinotekoinen olotila