Mikko Saari
Eino Santasen runouteen tutustuin Tekniikan maailmat -teoksen myötä, se kun tuli vastaan lukiessani Tanssiva karhu -palkinnon voittajia. Koin Santasen avantgardistisen runouden vähän vaikeaselkoiseksi, mutta nautin suuresti Santasen 20 euron seteleihin kirjoituskoneella kirjoittamista setelirunoista. Aika lailla samat sanat voisin nyt sanoa tästä Santasen seuraavasta kokoelmasta, joka on osa samaa Raha-trilogiaa. Kovin on avantgardea, mutta mukana on jälleen setelirunoutta, josta pidän taas suuresti. Sinänsä Santasen aihepiiri ei ole kovin vaikeatulkintaista tai kummallista: Yleisöstä on helppo nostaa ajankohtaisia teemoja sosiaalisesta mediasta, kapitalismista, teknologiasta, ihmisyydestä. Santasen tyyli vain hankaa vastaan rajusti. Yleisö-osion viisinumeroiset listat ovat ilmeisesti viittaus toisaalle, mutta osion loppua kohden rakenne alkaa hajota ärsyttävällä tavalla ja on muutenkin täynnä nonsenseen kallistuvaa toisteisuutta. Santasen runsaasti visuaalisia keinoja ja toistoa käyttävä tyyli ei nyt oikein pure. Rajauksia-osion aina vain hillittömämmiksi käyvät pohdiskelut itseohjautuvien autojen toiminnasta sentään huvittivat: Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee. Tulisiko yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan lakia noudattavien kolmen miehen, yhden naisen ja naisjohtajan päälle ja tappaa heidät, vai vaihtaa kaistaa ja ajaa lakia noudattamattomien kahden miesurheilijan, tytön, pojan ja miesjohtajan päälle niin, että nämä kuolevat. Tee siinä nyt harkittuja moraalisia ratkaisuja! Setelirunojen vuoksi suosittelen Yleisöä kyllä kaikille, niistä pidän aivan tavattomasti; muusta sisällöstä saa sitten nauttia tai olla nauttimatta makunsa mukaan. Ilman setelirunoja antaisin tälle yhden tähden vähemmän.
Aloitetaan tämän runokokoelman nimestä. Sana oli tutunkuuloinen, mutta merkitys vähän epäselvä, joten selvitin. Lautuma, livor mortis, on ruumiin iholle kuoleman jälkeen ilmaantuva violetti sävy, joka johtuu punasolujen vajoamisesta alaspäin verenkierron pysähtymisen myötä. Hivenen on makaaberi nimi tällä esikoiskokoelmalla, siis, mutta ei tässä nyt sentään ihan suoraan ruumiiden kanssa operoida. Nautin Maiju Pohjolan toisesta kokoelmasta Ettei yötä enää, joten tähän esikoiskokoelmaan tarttuminen oli itsestäänselvyys. Kaunista kieltä ja kiehtovia ajatuksia tämäkin tarjoaa. Tyyli on samankaltaista kuin tuoreemmassakin kokoelmassa, poislukien sen omalaatuinen tapa törmäyttää tekstejä toisiinsa. Ensimmäisellä sivulla jo mainitaan evakkotie, ”vanha sauna jäi tälle puolen”. On menetyksiä ja traumoja, jotka kulkevat sukupolvelta toiselle, vaikeuksia puhua asioista: ”lautuma ei haalene / me vaikka kuinka vaikenemme / lattian läpi”. Kokoelmassa on paljon kyse rajoista, eri muodoissaan. Isän kuolemasta. Varsin vähäeleiset säkeet saavat kantaakseen paljon raskaita taakkoja. Pohjola on kyllä hyvä. Kahden vakuuttavan kokoelman perusteella jään suurella mielenkiinnolla odottamaan, mitä Pohjola seuraavaksi julkaisee.
loka on pinttynyt lasiin
marras niveliin, haamusärky
veri ei riitä varpaisiin asti
enkä tänään löydä oikeaa jalkaa
nousta
Atte Koskinen (s. 1997) on runoilija, jonka esikoiskokoelma Silmittömyys ylti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukkoon. Runoilijuuden lisäksi Koskinen työskentelee Tuli & Savu -lehden toimittajana ja opiskelee filosofiaa. ”Kuinka paljon noihin väleihin mahtuukaan, ja mitä / ja millaista tilaa ne oikein rakentavat”, kirjoittaa Koskinen ja voisi kirjoittaa omasta kokoelmastaan. Hän ei ole kirjoittajana runsassanainen, vaan tyyli kallistuu fragmentaarisen ja aforistisen puolelle. Asettelusta tulee mieleen Olli-Pekka Tennilän teokset, mutta tyylillisesti tässä ei ole Tennilän kielellä leikittelyä. Koskinen tekee niukkoja, mutta kiinnostavia huomioita maailmasta. Silmittömyys luotaa ihmisten välistä etäisyyttä. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan! ”Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva / saakaan uuden elämän kasvoillasi, / / vastaansanomattomasti tunnistavilla.” Minä luen tätä kokoelmaa jotenkin rakkaudentäyteisenä, tässä on paljon herkkää ja ilahduttavaa hienovaraisuutta. Paljon lainattavaa, paljon sellaista, mitä voisi omalle rakkaalleen siteerata. ”Että jokainen toinen asento, tila, aika, / olisi sydäntäsärkevällä tavalla väärä. Miten ilahduttava tämä kokoelma onkaan. Monessa kohtaa runot onnistuvat koskettamaan, jokin tunne soi ja liikahtaa. Tekstit liikkuvat hyvin abstrakteilla tasoilla, mutta silti tämä toimii. Ehkä jonkun toisen lukijan tämä etäinen taso jättää kylmemmäksi. Helsingin Sanomien arvostelussa toimittaja jäi esimerkiksi ihmettelemään ilmaisua ”kaatuvan salon huipun määrätietoisuus”, joka minulle tuntuu jopa kouriintuntuvan konkreettiselta: jos salko kaatuu, sen huipun kaari kohti maata on todellakin määrätietoinen liike. Koskisen lukijan ajattelulle ja kokemukselle jättämä tila on minun makuuni kohdillaan. Siis: ilahduttava runokokoelma. Vuoden parhaita esikoisia, uskallan tässä kohtaa jo sanoa!
Kun katsoo ympärilleen ei näe kieltoa missään,
vain suurta myöntöä, kaiken.
Muutama vuosi sitten englanniksi ilmestynyt Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on Casey McQuistonin esikoisteos ja melkoinen superhitti. Goodreadsissa kirjalla on hirveä määrä arvioita ja se on epäilemättä suosituimpia tänä vuonna lukemistani kirjoista. Goodreadsin käyttäjät valitsivat sen sekä parhaaksi rakkausromaaniksi että vuoden parhaaksi esikoiseksi. Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on myös hyvin suosittu TikTokissa. Sieltä tyttärenikin sen bongasi ja halusi luettavakseen. Olin itse sen verran tilanteen tasalla, että olin jo Tammen kuvastosta laittanut kirjan varaukseen. Tyttäreni luki ja tykkäsi, joten pitihän minunkin katsoa, mistä näin suositussa kirjassa on kyse. Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on romanttinen satu Yhdysvaltain presidentin pojan ja Englannin prinssin suhteesta. Alkuun presidentin poika Alex ei voi sietää prinssi Henryä, mutta kun kuninkaallisessa hääjuhlassa nuoret miehet päätyvät nujakoimaan ja onnistuvat kaatamaan 75 000 dollarin hääkakun, mainehaitan torjumiseksi Alexin ja Henryn on ryhdyttävä esittämään olevansa mitä parhaimmat ystävykset. Ei vaadi kovinkaan suurta päättelykykyä arvata, että verivihollisista tulee rakastavaiset – ja se onkin sitten oma päänvaivansa. Eihän Englannin prinssi voi olla julkihomo, eikä suhteen paljastuminen tekisi hyvää Alexin äidin uudelleenvalintakampanjalle. Onko Alexin ja Henryn rakkaustarina siis tuomittu epäonnistumaan? Kirja on hurmaava sukellus äärimmäisen etuoikeutettujen ihmisten maailmaan ja kuvaa elämää kultaisessa häkissä, jossa toisaalta kaikki on mahdollista, toisaalta joutuu olemaan jatkuvan tarkkailun ja kontrollin alaisena. Tämä on yhdysvaltalaisen kirjailijan kirja, jossa päähenkilönä on yhdysvaltalainen Alex, joten pääpaino on jenkkipolitiikan kiemuroissa ja brittien kuningashuoneen kuvioita tarkastellaan enemmän sivusta. Politiikan huipputaso on toisaalta mielenkiintoista vaihtelua maanläheisemmille tarinoille. Näin suosittujen kirjojen kohdalla on aina hauska katsella, miksi niistä ei pidetä. Kirjan poliittista sanomaa pidetään väkinäisenä ja tarinaa täydellisen epäuskottavana. ”Jäätelöauto matkalla halki maailmanlopun jälkeisen joutomaan”, joku runoili. Kyllä – tämä on täydellisen, ihanan epäuskottava satufantasia. Yhdysvaltojen presidenttinä on teksasilainen demokraattinainen, joka on riittävän nuori, että hänellä voi olla parikymppisiä lapsia? Eiköhän tuossa ole jo tarpeeksi vinkkiä siitä, millaiseen mielikuvitusmaailmaan Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä sijoittuu. Minua politiikka ei tässä kirjassa tökkinyt. Republikaanilukijaa varmasti ärsyttää demokraattien ihannointi ja republikaanien maalaaminen tarinan pahiksiksi. Tämä on ruusunpunaisten lasien läpi katseltu demokraattifantasia ja sellaisena toimii kyllä. Tyttärenikin tykkäsi, eli kirja täytti odotukset. Tammi ei ole luokitellut kirjaa nuortenkirjaksi, eikä se meilläpäin kirjastossakaan nuortenkirja ole. Young adult -osastoa, kenties. New adult on Suomessa aika vieras luokitus vielä, siihen tämä istuu kenties paremmin. On tässä joka tapauksessa ihan nuortenkirjaksi melko runsaasti kuumaa seksiä. Seksikohtaukset eivät ole pornografisia yksityiskohtaisuudessaan, mutta kyllä tässä kahden himokkaan nuoren miehen kanssakäymistä kuvaillaan monin tavoin. Antaisin siis nuoremmille teineille luettavaksi harkinnan kanssa ja kannattaa lukea itse ensin, jos mietityttää. Kannattaa tämä lukea muutenkin, jos kaipaa elämäänsä vähän glitteriä, sateenkaaria ja hupsua romantiikkaa komeissa puitteissa. Kirjan on suomentanut Johanna Auranheimo, jonka kädenjälki on sujuvaa.
Voisiko romanttisessa suhteessa olla enemmän kuin kaksi osapuolta? Monisuhteisuus on noussut viime vuosina puheenaiheeksi yhä useammin ja monilla on jo käsitys vaikkapa siitä, mitä polyamoria on. Monogamisuus on yhä normi, mutta ei enää kaikille kyseenalaistamaton itsestäänselvyys. Tähän maisemaan Mirja Hämäläinen kirjoitti vuonna 2020 kirjan, joka kuvaa avointen suhteiden maailmaa. Hämäläiselle ”avoin suhde” on paitsi tietyntyyppinen suhdemalli, myös jonkinlainen yläkäsite, jonka alle mahtuvat niin avoimet suhteet, swingerit kuin polyamoria. Jotkut suosivat yläkäsitteenä nimitystä ”eettinen monisuhteisuus” (englanniksi consenting non-monogamy). Ihmissuhteet ovat sotkuisia, eikä kaikille näille nimityksille ole kiveenhakattuja selityksiä, jotka kaikki allekirjoittaisivat. Mutta ei se mitään – monogamiakin on kaikkea muuta kuin yksioikoista. Meillä on jonkinlainen jaettu käsitys siitä, mitä yksiavioisuus tarkoittaa, mutta missä rajat sitten käytännössä menevät on usein epämääräistä – ainakin jos niiden selvittämiselle ei ole ollut erityistä syytä.
”Monille suhteen avaamisessa rehellisen kommunikaation aloittaminen siinä samalla on ollut suhteessa se kaikki suurin mullistus.”
Avoimet suhteet
Eeva Turusen esikoisteoksen huomiotaherättävä nimi oli tullut tutuksi, mutta kirja oli jäänyt lukematta. Erinomaisen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen -romaanin myötä oli ilman muuta selvää, että tähän esikoiseenkin on tutustuttava, sen verran jykevän vaikutuksen Turunen kirjallaan teki. Esikoinen ei ole romaani, vaan lyhytproosaa. Se sisältää seitsemän erillistä tekstiä. Novellikokoelmaksi tätä ei ole jostain syystä luokiteltu, eivätkä nämä tekstit oikeastaan ihan novelleja olekaan. Kirjoitukset pyörivät ihmissuhdeteeman ympärillä ja tarkastelevat maailmaa omintakeisesta, aika neuroottisesta ja kulmikkaasta näkökulmasta. ”Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo”, esimerkiksi, kertoo neiti N:stä ja neiti K:sta, jotka ovat matkailemassa Islannin kaltaisessa paikassa. Näkökulma on neiti N:n, joka tarkastelee maailmaa huolellisesti ja näkee sen täynnä yksityiskohtia, joista monet ovat vähän ahdistavia ja huolestuttavia. Neiti K nautiskelee elämästä, eikä jää pohtimaan onko hotellihuoneen luonnottoman korkean vuoteen alla merkkejä luteista tai voiko kylpyhuoneen mahdollisesti saastaisia vanulappuja käyttää. Eeva Turunen on kielenkäyttäjänä melkoinen tyylittelijä. Otetaan esimerkki tilanteesta, jossa neiti N on ollut hotellin aulassa valikoimassa postikortteja lähetettäväksi matkalta. Neiti N ostaa lunnikortin, mutta arvelee, ettei voi lähettää sitä, koska matkalla ei ole vielä nähty lunneja omin silmin. Sellainen olisi falskia. Neiti N kuvailee, miten hän inhoaa kortteja, joiden kuvassa on monta erillistä kuvaa. Kuvaus karkaa liioitteluun asti, kunnes neiti N päätyy tähän:
Neiti N ajattelee: olen saanut tarpeekseni. Neiti N ajattelee: lähetän seuraavalta matkaltani yksivärisiä kortteja, kuva-aiheettomia värilappuja, joihin kirjoitan huokoiset värssyt niin kuin siveltimen hajamieliset kiskaisut, hatarat hetket. Jäljennän otteen maisemasta yhdellä vedolla, hän päättää. Minähän olen tiivistäjä, neiti N luonnehtii itseään.
”Henkareiden tippumisesta seuraa tietynlaista henkarintippumisvoimattomuutta.”
Sivistyneestä ja miellyttävästä ihmisestä
”päivän loppupuolella tapahtunutta: kuulin, että eräältä toiselta suunnittelijalta on tilattu täydentävää sisustustyötä työväenopistoon, jonka minä piirsin
Sivistyneen ja miellyttävän ihmisen
Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Neiti U
Sivistyneestä ja miellyttävästä ihmisestä
Ensimmäinen huomio Minna Väisäsen esikoisrunokokoelmasta on sen epätavallinen koko. Kirja on A4-kokoa, mikä tuntuu suoraan sanottuna kummalliselta. Etenkin runokirjoissa on tottunut huomattavasti pienempään muotoon. Ainakin sivuilla on runsaasti tilaa hengittää.
Kokoelma on jaettu viiteen osaan. Ensimmäinen, ”Menneisyys”, kertoo toisteisella, hajoamisen, hapertumisen ja tuhoutumisen kuvia tulvivalla kielellä perheen särkymisestä. Toinen osa, ”Varjokuvia”, viittaa kenties menneisyyden traumojen liukenemisesta vähän kerrassaan vain varjokuviksi. ”Hengitys sisään – ja vihdoin – ulos. / / Vain varjokuvia olette / minulle / nyt.”
”Ihmiskohtaloita” piirtää pari vähän haaleaa ihmiskuvaa, eikä totta puhuakseni kovin pitkälle aukene. ”Ilosta” on kokoelman muita runoja selvästi valoisampi ja lennähtää jopa tanssimaan. ”Kirjoittaa tanssista, / sanoittaa liikettä, / sanoittaa liikkeen virtausta / tila-ajassa.” Lopuksi ”Teksti Kuva” sisältää muutaman kuvallisemman runon.
Valitettavan kylmäksi Kasvaa ihmisen kaltaiseksi minut jättää. Runot eivät kosketa, eikä lukukokemuksesta jäänyt mieleen oikein mitään pysyvää. Runojen kuvastossa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa tai huomionarvoista, ei sellaisia oivalluksia, jotka olisivat pysäyttäneet lukiessa.
Vuonna 2021 ilmestynyt Hurme potkaisi käyntiin Lujaveriset-sarjan, jossa takakannen mukaan ”dark academia kohtaa Beetlejuicen”. Kuvaus on riittävän osuva: tapahtumat sijoittuvat yliopistomaailmaan ja levottomia kuolleita riittää. Edellisestä osasta tutut Halla ja Seela – kertaalleen kuollut kalmahinen ja setänsä hautaustoimistossa autteleva kuolleita näkevä opiskelija – ovat opiskelijoiden pikkujouluissa, joissa yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Kuolemantapaukset eivät jää siihen ja kun yksi kuolleista alkaa vainota Seelaa ja Hallaa haudan takaa, vastahakoisten etsivien on ryhdyttävä selvittelemään, mistä on oikein kyse. Pariskunnalla riittää stressiä, sillä heidän elämän ja kuoleman rajat ylittävä suhteensa on tarkalleen ottaen tiukasti kalmahisten sääntöjen vastainen, joten Halla pelkää jatkuvasti jäävänsä kiinni. Kielletyt tunteet polttavat kuitenkin kuumina. Siinä missä Hurme kerrottiin yksinomaan Seelan näkökulmasta, nyt kertojina vuorottelevat Halla ja Seela. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä se tuo tarinaan lisäulottuvuuksia, mahdollistaa Hallan hahmon syventämisen ja avaa lukijalle uusia näkökulmia kirjan maailmaan. Mukana on tietysti sateenkaarevaa parisuhdedraamaa ja vainoharhaista sähläämistä, kun Seela pelkää oman henkensä puolesta ja toisaalta säntäilee turhankin innokkaasti äkkinäisiin johtopäätöksiin. Larppaamisesta kiinnostuneet saavat iloita, kun tarinan mittaan vieraillaan parissakin larpissa, vaikka harrastusta aika pintapuolisesti esitelläänkin. Ensi vuonna ilmestyvä trilogian päätösosa Kalma on pakko lukea, sen verran houkuttelevaan paikkaan Sini Helminen tarinan tämän osan lopuksi jättää. Loppuratkaisu oli yhtä aikaa yllättävä ja odotettavissa. Jo kahden ensimmäisen osan pohjalta trilogiaa on helppo suositella hyvää kauhu- ja urbaanifantasiaviihdettä etsiville.
Veera Miljan runokokoelma Supersalanen tyttöpäiväkirja meni ohi tutkani keväällä, mutta joulukuun alussa kohdalle osunut Kalevi Jäntin palkinto nosti runokokoelman silmiini. Palkintovoittajana Milja on hyvässä seurassa: palkinnon jakoivat Eeva Turusen upea Sivistynyt ja miellyttävä ihminen ja Iida Sofia HirvosenRadalla. Nimi ja kansikuva täräyttävät heti täyslaidallisen tyttöyttä ja sama meno jatkuu kansien välissä. Tampereella tämä on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjaksi, mikä suoraan sanoen hiukkasen ihmetyttää. Jotenkin esiteiniä meininki on, mutta ei tässä hetkessä, vaan tarkasteltuna jälkeen päin vuosien päästä. Minun on vähän vaikea nähdä, että 13-vuotias tyttäreni saisi tästä vielä ihan hirveästi irti. 2000-luvun alussa tyttövuosiaan viettänyt lukija sen sijaan viihtynee paremmin. 2000-luvun alussa tosiaan ollaan. WTC-tornit ja syyskuun 11. päivä ovat viitepisteenä. Muuten teos on tulvillaan salaisuuksia ja jotenkin painostavaa tunnelmaa – ei ihan sellaista vaaleanpunaista höttöä, mitä pinnan perusteella voisi kuvitella. Mutta milloinpa tyttöys olisi ollut vain helppoa, yksinkertaista ja söpöä? Teoksen kuvaamassa tyttöydessä mielenkiintoista on runojen kertojan tietty hankaluus ja kulmikkuus. Hän on se tyttö, joka ajautuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, jonka juttuihin lipsuu asioita, jotka eivät ihan välttämättä ole aivan täysin totta, ja joihin muut sitten pikkumaisesti takertuvat: ”ja niin mä käyn valehtelijan maineeseen, huolettomana suusta / putoilevaan puolitotuuteen / mä käyn valheeseen niinku mä oisin asunu siinä aina”. Veera Miljaa kuvaillaan kustantamon esittelyssä lavarunoilijaksi; se on helppo uskoa tekstien perusteella. Teksti virtaa sujuvasti ja sen kuulee helposti päässään lausuttuna. Kirja ilmestyikin yhtä aikaa painettuna ja Miljan lukemana äänikirjana. Olisi mukava päästä kuulemaan runoilijaa livenä. haluisin vielä huutaa miten kaikki tää oli turhaa, miten turhaa oli kaikki kaunat ja salailu! sun päiväkirjat! miten ne valheet läähättää aina aivan meiän kannoilla mutta silloin suurkaupungin tunkkanen tuuli, se tuuli nostaa hupun mun päähän ku maailman hellin käsi ja mä nauran ja käännyn ja nauran
Bertin päiväkirjaa on ilmestynyt 1980-luvulta alkaen. Sarja on sen verran vanha, että olisin itsekin voinut näitä lapsena lukea. En lukenut; nämä taisivat tulla suomeksi ehkä muutaman vuoden myöhässä minulle. Sarjassa on ollut useita vaiheita ja ennen tätä kirjaa useamman vuoden mittainen tauko. Nyt Bert on taas palannut. Päiväkirjamuotoinen romaani tuo mieleen supersuositun Neropatin päiväkirjan, mutta vaikka tässä kirjassa kuvitusta onkin, se ei silti ole Neropattien tapaan sarjakuvaromaani. Kohdeyleisö on kuitenkin sama. Bertin epätoivopäiväkirjassa tuntojaan tilittää Bert Ljung, yläkouluikäinen ruotsalaisnuori. Epätoivo syntyy ihastuksesta: Alva El Tarif on koulun ihanin tyttö, joka kehuu Bertin uusia silmälaseja. Bert yrittää hurmata Alvaa ystävänsä Åken luokattoman kehnoilla neuvoilla, mutta niistä huolimatta Alva pitää Bertistä. Luvassa voi siis olla pusuttelua! Paitsi että – on sellainen pikkujuttu kuin koronapandemia ja Bert sattuu aivastamaan. Ihan viaton aivastus vain, mutta Bertin vanhemmat iskevät pojan välittömästi kahden viikon karanteeniin. Juuri kun olisi ollut tilaisuus pusutella ihanan Alvan kanssa! Tästähän riemu repeää. Bertin epätoivopäiväkirja kuvaa hauskasti Bertin epätoivoisia yrityksiä päästä pakoon ja tapaamaan rakastaan, vaihtelevan heikolla menestyksellä totta kai. Kökköhuumori toimii hyvin ja tällainen paatunut aikuislukijakin hekotteli kirjan parissa. Luulisi tämän kohderyhmäänsäkin uppoavan mainiosti.
Heli Koskisen ensimmäinen lastenkirja Zeta : uskallatko pelata? kertoo nuoresta Zetasta, joka kilvoittelee nettipelin ykkössijasta. Pelin vaikein pahis on vielä voittamatta ja näyttää lähes voittamattomalta esteeltä. Koska Zetan maailmaan ei muuta mahdu kuin peli, hänen huolestuneet vanhempansa toimittavat Zetan peliriippuvaisten toipumiskeskukseen Petoon. Toipumiskeskus on vähän erikoinen paikka. Miksi peliriippuvuuden hoitona pelataan entistäkin hienompaa ja koukuttavampaa peliä? Koska potilaiden puhelimet ja tietokoneet on takavarikoitu, Zetan sijoitus pelissä on vaarassa laskea. Keskuksesta on siis paettava. Se vain ei olekaan ihan yksinkertainen juttu. Onneksi keskuksessa on muitakin pakohaluisia, joiden kanssa Zetan on tehtävä yhteistyötä. Uskallatko pelata? on puitteiltaan melkoista fantasiaseikkailua. Tarinalta ei kannata kovin suurta uskottavuutta odottaa; se hylkää arkiset tosiseikat tarpeettomina. Koskinen on kehitellyt ongelmapelaamisen teeman ympärille vauhdikkaan lasten seikkailutarinan, jossa on opettavaiset ulottuvuutensa. Kuten arvata saattaa, sooloilija-Zeta saa oppia yhteistyön arvon. Pelaamiseen ei kirjassa suhtauduta aivan mustavalkoisesti. Kaiken muun ylittävä pelaaminen kuvataan ongelmallisena ja kirjassa päästetään tohtorihenkilö ääneen puhumaan pelaamisen vaikutuksesta dopamiinitasoihin (siinäpä itsekseen kirjaa lukeville lapsille ihmettelemistä), mutta pelaamisen hyödyllisiäkin puolia sivutaan. Eiköhän kirja toimi keskustelunherättäjänä vanhempien ja lasten välillä, jos ongelmapelaamista haluaa nostaa puheenaiheeksi. Kustantajan ikäsuositus on 9–12, joka minusta tuntuu oikealta. Kirja on sujuvaa luettavaa ja Mari Luoman kuvitus piristää sitä. Pisteitä on annettava myös siitä, että Zetasta on tietoisesti tehty sukupuoleton hahmo, jonka lukija voi nähdä halutessaan niin tyttönä kuin poikana.
Lemmonommel-kokoelman myötä tulin tutustuneeksi Olli-Pekka Tennilän runouteen. Sekä Lemmonommel että Ontto harmaa tekivät vaikutuksen aforistisella nokkeluudellaan. Kirjaston hyllyltä bongattu Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ei siis vaatinut pitkää harkintaa tarttuakseen matkaan. Se ei myöskään tuottanut pettymystä. Tyyli on tuttua Tennilää, pientä ja oivaltavaa. ”Tekstisiruja”, kuten teoksen alaotsikko kuvailee. Nämä sirpaleet voi varmasti kokea monin eri tavoin, mutta minua Tennilä onnistuu puhuttelemaan riittävällä frekvenssillä. Vaikkapa näin: Todellinen on todellinen kuten kädellinen on kädellinen. Kokoelmassa toistuu pari teemaa. Lapsen puhe on inspiroinut Tennilää ja mehiläisiä kuvataan useammassa sirussa. Kokonaisuus tuntuu sittenkin ilahduttavan sattumanvaraiselta. Samalle aukeamalle on ripoteltu tavallisesti kuusi fragmenttia, joilla ei välttämättä ole keskenään mitään tekemistä. Vähintään seuraavalta aukeamalta löytyy jotain uutta. Pelatessaan shakkia he ajan oloon vieraantuivat pelin tavoitteista. Tähän vuonna 2013 Runeberg-palkinnon voittaneeseen kokoelmaan kannattaa tutustua jo siksi, että sen saa Poesian sivuilta ladattua PDF-muodossa ihan ilmaiseksi. Se on ystävällistä palvelua runouden ystäville. Sinänsä kirja on Poesian teosten tapaan miellyttävä esine, joten kirjastolainakin on aivan perusteltu.
Lauri Lattu on kauhukirjallisuuden ja erityisesti H. P. Lovecraftin asiantuntija, joka nyt debytoi romaanikirjailijana kauhuun erikoistuneella Haamu-kustantamolla. Arvatkaapas, mitä on tarjolla? Kauhua, tietenkin! Susiraja on kertomus Maaritista, joka työskentelee taiteilijana. Omien alitajunnan laitamailta kumpuavien synkkien taulujensa lisäksi hän tekee elannokseen tilaustöitä: vaikkapa kuvia maatilojen päärakennuksista tai lemmikkipossuista. Maarit elää maaseudun rauhassa, missä uuden kodin piti pelastaa parisuhde. Ei pelastanut; mies otti eron ja lähti Helsinkiin, jättäen vain uskollisen Havu-koiran Maaritin seuraksi. Maarit saa kuitenkin mielenkiintoisen tilaustyön tehtäväkseen. Vähän erikoinen, mutta kiistatta komea ja kiehtova asiakas tilaa Maaritilta taulun. Ohjeistus on niukkaa: taulun on oltava tietyn kokoinen ja sen on esitettävä sutta. Kaiken muun suhteen Maarit saa vapaat kädet. Kun kyseessä kuitenkin on kauhukirja, asiat saavat synkempiä käänteitä, eikä tilaustyö ole ihan niin iloinen asia kuin miten Maarit sen ensin ajattelee. Maaritilla on maalatessaan taipumus mennä ”tilaan”, kuten hän sitä itse kutsuu; vajota flow-transsiin, jossa ajantaju katoaa ja todellisuus ympärillä hämärtyy. Se on maalaamisen kannalta ihan hyvä, mutta tämän susitaulun kohdalla Maarit ajautuu vaikeuksiin: tauluun piirtyvä susi ottaa Maaritin elämän otteeseensa, eikä halua päästää irti. Susitaulu vie Maaritin syviin vesiin ja kaivelee mielen pohjamudista kaikenlaisia menneisyyden aaveita, jotka Maarit olisi ehkä halunnut jo jättää taakseen. Psykologiseen kauhuun yhdistyy mytologisia aineksia, shamanismia ja hurjia, väkivaltaisia käänteitä. Aivan koko kirjan mittaa tarinan vetovoima ei ihan kanna ja tarinan jotkut mutkat jäivät paikoin vähän hämäriksi. Lopulta Susiraja on kuitenkin kelpo esikoisteos, jossa on paikoin ihastuttavan painostava tunnelma.
Yksi minua vähiten kiinnostavista kirjallisuuden lajeista on monien lukevien miesten peruskaura, elämäkerrat ja muistelmat. Luen kyllä jonkin verran etenkin kaunokirjallisempia muistelmateoksia, mutta ihan sellaisen perinteisen elämäkerran olen lukenut viimeksi vuonna 2015. En myöskään ole erityisemmin kiinnostunut stand up -komiikasta, joten miksi ihmeessä sitten luin stand up -koomikon muistelmia? Se on hyvä kysymys, mutta asiassa kyllä auttaa se, että koomikko on Hannah Gadsby. Vuonna 2017 ensiesityksensä saanut Nanette ja sen julkaisu Netflixissä vuonna 2018 nostivat Gadsbyn maailmanmaineeseen ja minunkin tietoisuuteeni. Esitys ei oikeastaan ole stand upia, vaan enemmänkin jonkinlainen komedian dekonstruktio. Ennen kaikkea, se on nerokas. Siksi Gadsbyn muistelmateos Nanette – kymmenen askelta : muistelmat, tai jotain tarttui haaviini. Kirjan alkuvaiheissa sain kyllä katua päätöstäni. Gadsby käy lapsuuttaan läpi sellaisella perusteellisuudella, joka muistutti minua siitä, miksi en hirveästi muistelmista ja elämäkerroista välitä. Kirja kävi onneksi kiinnostavammaksi edetessään, kun Gadsbyn koomikonura lähtee käyntiin. Mitään vitsitykitystä ei kannata odottaa. Gadsby on kuivakalla tavalla hauska, mutta ei pudottele vitsejä toisensa perään. 1990-luvun Tasmania ei ole erityisen hauska kasvuympäristö, etenkään ihmiselle, joka on tietämättään autistinen lesbo. Homofobia ja naisviha kukoistaa Tasmaniassa aivan joka tasolla; se tuntuu Gadsbyn kuvauksen perusteella olevan oikea alueellinen ylpeyden aihe. Arvioita lukemalla käy selväksi, että Nanette – kymmenen askelta on suuresti rakastettu teos. Siihen sekoittunee sitä, miten paljon ihmiset Gadsbystä ja tämän esityksistä pitävät. Jos rakastaa Nanette-esitystä ja Gadsbyä, tämä kirja kertoo varsin perinpohjaisesti, millainen kaari varhaislapsuudesta Tasmaniassa on Sydneyn oopperatalon lavalle, jossa esitys kuvataan Netflixiä varten. Yleisemminkin kirjassa kuvataan homofobiaa, naisvihaa, läskivihaa, elämää autismia ja väkivaltaa. Kuten Gadsby sanoo johdantonsa alaviitteessä: ”Vakavasti puhuen: annan kaikki mahdolliset sisältövaroitukset.” Tässä kirjassa on paljon triggeröivää sisältöä, joten jos koet sisältövaroitukset tarpeellisiksi, tämän kirjan kanssa on syytä edetä varovasti. Näiden asioiden kanssa kamppailleille lukijoille Nanette – kymmenen askelta voi kuitenkin olla myös antoisaa, vertaistukea tarjoavaa luettavaa. Vaikka kirjan alkupuoli olikin vähän pitkästyttävää luettavaa, loppupuoli oli siinä määrin kiinnostavampi, että katson lopulta kirjan olleen hyvinkin lukemisen arvoinen. Se herätti myös mielenkiintoa Gadsbyn aikaisempia stand up -esityksiä kohtaan; niitä olisi hauska nähdä. Parhaillaan Gadsby kiertää parhaillaan Body of Work -esityksensä kanssa ja on tehnyt Netflixin kanssa sopimuksen, joten sekin saataneen kiertueen jälkeen Netflixiin nähtäväksi. Jos et jostain syystä ole vielä Gadsbyn tuotantoa nähnyt, sekä Nanette että Douglas ovat ehdottomasti katsomisen arvoisia, Nanette eritoten.
Enpä ole hetkeen lukenut näin vähäsanaista kirjallisuutta. Tässä runokokoelmassa on kaikkiaan noin 350 sanaa; tässä arviossa teoksesta on noin 250 sanaa. Mutta kirjallisuus – ja runous eritoten – ei ole määrästä, vaan laadusta kiinni. Vähäkin riittää, jos sanat on hyvin valittu. ”Parhaat sanat parhaassa järjestyksessä”, kuten Eeva-Liisa Manner sanoi. Onko Painottomuuteen sitten valittu parhaat sanat? Se on tietysti se vaikea kysymys. Heti alkuun tulee selväksi, että tässä runokokoelmassa paljon merkityksiä saa tyhjä tila, jota on runsaasti. Kirjassa on paljon aivan tyhjiä sivuja, joilta puuttuu jopa sivunumerot. Vähäsanaista runoutta kutsuu herkästi aforistiseksi, mutta aforistinen runouskin tuntuu runsaalta tähän verrattuna. Painottomuudessa on lähinnä irtonaisia sanoja ja ajatuksenpalasia. Se tietysti istuu nimeen. Tässä kokoelmassa ei ole mitään raskasta, vain silkkaa keveyttä. Ajatukset jäävät kesken, joskus sivu päättyy pilkkuun. Mitä sen jälkeen? Mitä jäi sanomatta? Runominälle voi lukea ajelehtimista, ehkä jopa masentuneisuutta. Kun samalla aukeamalla sanotaan toisella sivulla ”Toiset menevät ja tekevät, / heillä on tärkeät määränpäät.” ja toisella ”Joskus mulle ei kuulu vaan mitään.”, ero toisten ja minän välillä piirtyy selvänä. Niin vähän kuin näillä sivuilla sanotaankin, jonkinlainen tarina Painottomuudesta kuitenkin rakentuu. Tarkkaa lukemista ja pysähtymistä maistelemaan sanoja tämä kokoelma lukijaltaan vaatii: näin harva teksti hujahtaa nopeasti luettuna ohi liian vauhdikkaasti, liiemmin jälkiä jättämättä. En tiedä parhaista sanoista, mutta on tähän onnistuttu valitsemaan vähintäänkin hyvät sanat. Sellainen puu tarvitsee linnun itselleen. Riikka Simpura (s. 1994) on runoilija ja Painottomuus hänen esikoiskokoelmansa. Runouden alalla Simpura on hankkinut kannuksia Tuli & Savu -lehden päätoimittajana. Kirjan mielenkiintoinen kansikuva on monen Poesian teoksen tapaan Olli-Pekka Tennilän käsialaa.
Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli koronapandemian aikaan vuonna 2020. Surumerkintöjä on pitkä essee siitä, miltä äkillinen menetys ja kaiken peittävä suru tuntuu. Isän kuolema tulee yllätyksenä. 9. kesäkuuta Adichie keskustelee isänsä kanssa videopuhelussa ja lopettaa puhelun lyhyeen, jotta väsyneeltä vaikuttava isä saa levätä. Seuraavana päivänä isä on poissa. ”Miten nopeasti elämäni onkaan muuttunut, ja miten armoton tämä muutos onkaan, ja silti minä sopeudun niin hitaasti.” Adichie kuvaa surun fyysisyyttä, miten se ravistelee mieltä ja ruumista perustuksia myöten. Surun lisäksi tulevat tietysti kaikki järjestelyt, joita vaikeuttaa suvun hajaantuminen maailmalle. Osa on Yhdysvalloissa, kuten Adichie itse, joku Englannissa ja loput eri paikoissa Nigeriassa. Koronapandemia on sulkenut lentoliikenteen, mikä vaikeuttaa hautajaisjärjestelyjä. Surumerkintöjä on läpeensä henkilökohtainen teos. Adichie muistelee isäänsä ja sitä, mitä kaikkea tämä hänelle merkitsi. Isä oli patriarkka, mutta myös todella lämmin ja ystävällinen ihminen; yhteys igbokulttuuriin ja Nigeriaan, mutta myös kannustaja maailmalle lähtemisessä. Tekstistä käy hyvin ilmi, miten tärkeä hahmo isä on Adichien elämässä ollut. Ei siis ihme, että äkillinen kuolema tuntuu hurjalta, vaikka isä kunnioitettavaan 88 vuoden ikään ehtikin. Tämän kirjan kohdalla täytyy ilahtuneena todeta, että kirjaa myydään varsin kohtuullisen hintaan. Édouard Louisin oivallisten ja yhtä lailla esseemittaisten kirjojen kohdalla olen vähän kauhistellut teosten hinnoittelemista romaanien hintaiseksi. Se tuntuu väärältä. Tämän kovin pienen kirjan – 91 pienikokoista sivua, äänikirjana vain puolitoista tuntia – saa kaupasta alle 15 eurolla, mikä on minusta jo tolkullisempi hinta. Cristina Sandu on tehnyt siivoa työtä suomennoksen parissa. Surumerkintöjä on mainio pieni teos surun kohtaamisesta. Itse surua kokeneille se on varmasti lohdullista vertaistukea, muuten se on kaunis pieni tunnelmapala tunteellisen aiheen äärellä.
Tämä esseekokoelma tarttui matkaan kirjastosta sattumanvaraisena löytönä. Huomion kiinnitti mielenkiintoinen nimi. Alaotsikko Esseitä kirjallisuudesta sinetöi valinnan. Tero Tähtinen (s. 1978) oli outo nimi; hän on kirjailija, esseisti ja suomentaja, jonka erikoisalaa on klassisen kiinalaisen kirjallisuuden ja buddhalaisten tekstien suomentaminen. Tässä kohtaa annan hieman noottia kustantamolle: kun kirjoittaja on tällä tavalla marginaalisesti tunnettu, olisi lukijalle ystävällistä liittää kirjan kansipapereihin edes lyhyt selvitys siitä, kuka kirjoittaja on. Esseistä sentään selviää yhtä jos toista. Tähtinen on humanisti, buddhalainen, kiinan kielen taitaja ja klassisen kiinalaisen runouden asiantuntija – ja jääkiekkohullu. Nimiessee kertoo vierailusta Kitkitdizzessä, joka on Gary Snyderin kotitalo. Snyder puolestaan on merkittävä amerikkalainen runoilija, zenbuddhalaisuuden edistäjä ja luontoaktivisti. Muissa esseissä kohdataan Jaan Kaplinski ja kiina-asiantuntija Pertti Nieminen haastattelukeikalla, joka sittemmin osoittautui Niemisen viimeiseksi. Tähtinen on kiivas Olavi Paavolaisen ihailija ja omistaa yhden esseen idolilleen ja erityisesti tämän Lähtö ja loitsu -teokselle. Jokseenkin poikkeuksellinen on myös jääkiekon ihanuutta ylistävä ”Mustan lätkän lumo”-essee. Tähtinen on oikeassa: harvassa ovat jääkiekon hienoutta ylistävät intellektuellit. Voin olla samaa mieltä siitä, että jalkapallon suosio älykköpiireissä on jokseenkin käsittämätöntä, mutta en ehkä olisi ihan heti nostamassa Teemu Selännettä samalle viivalle Jeesuksen kanssa. Makunsa kullakin, eikä tätäkään esseetä pääse tylsäksi moittimaan. Olen sen verran huolella lukenut Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin teoksia, että näiden herrojen – ja muiden kaltaistensa – näkemyksiä raskaalla kädellä suomiva ”Eksyksissä kotonaan” huvitti minua suuresti. Tähtinen ei todellakaan säästele sanojaan. Miten olisi ”Richard Dawkins on intellektuelli täsmälleen samassa mielessä kuin Tony Halme oli poliitikko” tai ”[l]avean ja useille oppialoille levittäytyvän perehtymättömyytensä vuoksi Enqvistin ajattelua luonnehtii harvinaisen syvään juurtunut pinnallisuus”? Herkullista, herkullista, eikä vain pilkkaamista pilkkaamisen ilosta, vaan myös punnittua puhetta ja ihan hyvä toinen näkökulma fyysikkojen kaikkitietävyydelle. Sitten on se kiinalainen runous. Valtaosa esseistä käsittelee joltain kantilta klassista kiinalaista runoutta. Koska olen kääntämisestä aina pohjattoman kiinnostunut, minulle parhainta antia oli se, kun Tähtinen lyhyesti avaa kiinankielen kääntämisen prosesseja. Tällaista lukisin enemmänkin: tässä on kiinankielinen runo, näin kirjoitusmerkit karkeasti kääntyvät, tällaisen tulkinnan siitä voi suomeksi tehdä. Kiina tuntuu kielenä niin käsittämättömältä, että tällaista läpivalaisua olisi mukava lukea enemmänkin. Kaikkiaan Yö Kitkitdizzessä on siis aivan mainio esseekokoelma, josta löytyy useampi mielenkiintoinen teksti ja hyvin vähän sellaista, joka olisi jättänyt aivan kylmäksi.
Sinikka Huuskon tuoretta Kokonaan-runokokoelmaa tarjottiin arvosteltavaksi. Pistin sen kirjastosta varaukseen; se tulee kun on tullakseen. Tutustutaan runoilijaan huolella, ajattelin, ja laitoin samalla varauksen Huuskon esikoiskokoelmaan, jonka sainkin sitten käsiini nopeammin. Suolaruusu on Kulttuurivihkojen julkaisu vuodelta 2019 ja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Tämä onkin vaihteeksi runokokoelma, jonka takakansi kertoo suoraan, mistä on kyse. Suolaruusu kuvaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen kokemuksia, viitekehyksenään Vladimir NabokovinLolita-romaani. Luvassa ei siis ole mitään helppoa ja kepeää runoutta. Runoissa ääneen pääsevät niin hyväksikäytetty kuin hyväksikäyttäjä, eikä puhujaa mitenkään selvästi yksilöidä. Toisinaan se on selvempää, toisinaan saa vähän miettiä, kuka kulloinkin puhuu. Luulen, linnut nukkuvat tuossa suuressa puussa, nukkuvat silmät sepposen selällään ihan vain siksi, että joku näkisi, näkisi tämän kaiken, minun pieni tärkeä katsomoni Hyväksikäyttäjää kuvataan runoissa tuulena. ”Tuuli se minua valvottaa, selitin, sehän se täällä tekee mitä huvittaa, millä tuulella se on”. Se on kuin luonnonvoima, asia, jolle ei vain voi mitään. Niin maailma vain toimii. ”Sillä tyttö hyvä, höpönassu, / se on maailman tapa, / eikä maailman tapoja mikään muuta.” Parista runosta voi onneksi löytää viittauksia onnellisempiin loppuihin, joissa ”vanhat miehet [..] hukuttautuvat hiljaa mustaan veteen”, kumpuaa sellin humua ja ”sähköä jo johdetaan tuolinrunkoa pitkin”. Ennen kuin sinne päästään, edessä on kuitenkin kipua ja verta. Suolaruusu ei ole hyvän mielen runoutta, vaan ennemmin sellaista, joka tökkii kipeää kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ehkä tökkiessä sitten oppii jotain uutta kivun luonteesta, ehkä ei. Voin luvata, ettei Suolaruusu jätä kylmäksi, sen verran polttavan kuumia kielikuvia sen sivuilta löytyy.
Jotkut kirjat ovat vähän pitkällisempiä prosesseja. Aloitin Ikävien kirjailijoiden lukemisen maaliskuussa eli yhdeksän kuukautta sitten. Nyt sain kirjan vihdoin päätökseen. Toki välissä oli pitkiä pätkiä, kun kirja sai odottaa vuoroaan hyllyssä. Ehkä se jotain puhuu aiheen vetävyydestä, vaikka tämä lopulta aivan mielenkiintoinen kirja onkin. Tuula Hökkä on yhdessä Eeva-Liisa Mannerin kanssa koonnut tämän laajasta kirjallisuusesseistiikasta kattauksen kirja-arvosteluja, kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita ja kirjojen esipuheita vuosilta 1957–1987. Mannerin tekstejä julkaistiin laajassa valikoimassa lehtiä. Heti ensimmäiseksi täytyy kaiholla todeta, että voi kun Aamulehdessä julkaistaisiin nykyäänkin tällaisia kirjallisuusesseitä! Kyllä 1960-luvulla ainakin tämä asia oli paremmin kuin nykyään. Tekstit on ryhmitelty aiheittain. On runoutta ja sitten kirjallisuutta kielialueittain: englanninkielistä, ranskalaista, saksalaista, japanilaista ja lopussa kaksi osastoa, joiden logiikka ei minulle välittömästi aukene. Käsitellyissä kirjoissa on paljon aikakauden suuria nimiä ja klassikoita, mutta myös sellaista kirjallisuutta, joka on jo vähän vaipunut unholaan. Elsa Morante esimerkiksi lienee tänä päivänä aika vähän tunnettu, suomenkielinen Wikipediakaan ei juuri muuta kerro kuin sen, että Morante oli naimisissa Alberto Moravian kanssa. Valtaosa teksteistä käsittelee kuitenkin edelleen ihan kiinnostavia kirjailijoita. Valaiseva on vaikkapa Mannerin arvio Kari Aronpuron esikoiskokoelmasta vuodelta 1964. Manner arvioi tekstejä kriittisesti ja tiukasti. Huomiota kiinnitetään myös käännösten laatuun, olihan Manner itse aikansa ahkerimpia ja taidokkaimpia suomentajia. Kun jälki on kehnoa, Manner arvelee suomentajalla olleen kiireen. Kehujakin jaellaan. Anna-Maija Raittilan suomennos Miklos Meszölyn teoksesta kirvoittaa Mannerilta ylimmät kehut: ”Juuri näin pitäisi kaikki tärkeät kaunokirjalliset teokset kääntää: kirjoittaa ne uudestaan omalla äidinkielellään.” Voiko sen tätä paremmin sanoa? Myös Pertti Niemisen suomennoksia kiinasta Manner ylistää: ”Käännös on korkealuokkainen niin kuin odottaa sopiikin; siinä on tosiaan parhaat sanat parhaassa järjestyksessä.” Tämä kehu pitää ottaa omaankin varastoon käytettäväksi sopivan tilaisuuden tullen! Ei Ikävien kirjailijoiden parista tutustumista Mannerin tuotantoon varmastikaan kannata aloittaa, mutta jos haluaa nautiskella tasokkaasta kirjallisesta ajattelusta ja tutustua viime vuosituhannen kirjallisuuteen, voi tehdä hullumminkin kuin hankkia tämän kirjan kirjaston varastosta käsiinsä.
Tutustuin Mila Teräkseen tänä vuonna Amiraali-kirjan myötä. Se kertoi niin hurmaavan tarinan nuoren miehen kasvusta ja identiteetin etsinnästä, että Teräksen uusi Yökirjeitä-kirja pääsi varauslistalleni. Nyt on sekin luettu, eikä tämäkään kirja ollut pettymys. Päinvastoin: Yökirjeitä oli ihana. Yökirjeitä kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Fridasta, joka huomaa kesän jälkeen vieraantuneensa ystävistään. Muilla on uudet kuviot, uudet ystäväpiirit, eikä entinen paras ystävä Armi ole huomaavinaankaan Fridaa. Kahdeksannen luokan keväällä alkanut vieraantuminen on nyt johtanut siihen, että Frida on yksin. ”Onko teillä sellaista salaisuutta, josta ette ole kertoneet kenellekään?” Armi kysyy kavereiltaan koulun pihalla. Fridalla todellakin on. Hän ei voi kertoa tunnoistaan kenellekään, ainoastaan yöllä valvoessaan terveydenhoitajan suosittelema huolipäiväkirja saa kuulla Fridan murheet. Fridan vanhemmat ovat eronneet ja isosisko on muuttanut pois kotoa, joten Frida on kahdestaan äitinsä kanssa. Yhteys äitiinkin on koetuksella, koska äitiä vaivaavat työkiireet ja omat murheet, eikä hänkään tunnu huomaavaan, miten huonosti Fridan asiat ovat. Osin Fridan murheet ovat niitä tavallisia, joita tytöksi kasvamiseen liittyy. Ulkonäköpaineet, poikien törkypuheet, aikuisilta miehiltä tuleva seksualisointi, suhteet ystäviin, välit vanhempiin ja niin edelleen. Fridan unettomuuden ja elämän loputtoman raskauden takana on kuitenkin syvempi trauma. Frida haluaisi sulkea totuuden pois mielestään, mutta se ei ole niin helppoa. Vaikka mieli yrittää unohtaa, ruumis muistaa, mitä sille on tehty. Pikkuhiljaa tapahtumat alkavat hiipiä yökirjeisiin. Kaikkea tätä Teräs kuvaa hienovaraisesti ja kauniisti. Teksti on hengittävää ja taitavasti kirjoitettua, siinä on runollista otetta ja arkisten koulutapahtumien kuvauksen lomassa pieniä kauneuden helmiä. Minua ilahdutti suuresti se, miten tämä traumakirja on itse asiassa onnellinen. Vaikka Fridalla on takanaan iso trauma, itse kirjan aikana ei tapahdu juurikaan lisää kärsimystä. Jotain poikien huutelua, kyllä, mutta vähän pelkäsin ikävämpiäkin käänteitä. Fridan elämä suuntaa kuitenkin parempaan päin. Frida onnistuu löytämään koulusta uusia ystäviä. Kaikki pojatkaan eivät ole kammottavia, vaikka siltä ihan perustellusti joskus tuntuu. Tähtitieteestä kiinnostunut Atso, esimerkiksi, paljastuu ryhmätyöprojektin yhteydessä aivan mukavaksi tyypiksi. Uusi ystävä Neo on erityinen helmi, jonka ystävyys elvyttää Fridaa monin eri tavoin. Neon ansiosta Frida löytää elämäänsä iloa ja uskaltaa lopulta avautua traumastaankin. Amiraalissa Teräs kuvasi seksuaalisuutta ja seksiä kauniisti ja iloisesti. Niin tässäkin. Vaikka kirjassa kuvataan myös seksuaalista väkivaltaa, se ei silti demonisoi seksiä ja seksuaalisuutta, vaan kuvaa sen myös voimavarana ja iloisena asiana. On hieman masentavaa, että edelleen vuonna 2022 on tarpeen kirjoittaa tyttöjen ja poikien seksuaalisuuteen liittyvistä kaksoisnormeista, mutta niin se kai vain on, ja Teräs tekee osansa ansiokkaasti. Kirjassa on myös mainiota liian ahtaiden sukupuoliroolien kyseenalaistamista, seksiin avoimesti ja iloisesti suhtautuva mummo ja muutenkin ihanan noloja aikuisia. Alle 200-sivuinen kirja etenee ripeää, mutta luontevaa tahtia. Kirja ei ole liian vaikea vähän heikommille lukijoille ja helposti ahmittavaa nopeammille. Uskoisin Yökirjeiden puhuttelevan monia yläkouluikäisiä. Erityisesti tyttönä olemisen vaikeuden käsittely kiinnostanee tyttöjä, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että poikienkin olisi hyvä näistä aiheista lukea.
Keigo Higashino tunnetaan arvoitusdekkareistaan, joita Punainen silakka on julkaissut suomeksi jo kaksi (Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto). Kolmas Higashino-suomennos ei ole samaa Galileo-dekkarien sarjaa, eikä itse asiassa dekkari ensinkään. Tämä kirja on kuitenkin helppo nähdä arvoitusdekkarien mestarin kirjoittamaksi, sen verran hienostunut rakennelma kirjaan on punottu. Namiyan puodin ihmeet kertoo pintatasollaan kolmesta pikkurikollisesta. He ovat juuri tehneet ryöstökeikan, mutta pakoautoksi varastettu vanha Toyota Crown on tehnyt tenän eikä suostu käynnistymään. Yksi rosvoista tietää lähistöltä autiotalon, jossa he voivat odottaa yön yli ja aamulla sitten turvallisesti sulautua työmatkaruuhkan sekaan. Vanha Namiyan puoti osoittautuu kuitenkin kovin arvoitukselliseksi yösijaksi. Rosvot nimittäin saavat postia. Hylätyn kaupan postiluukusta putoaa kirje, jossa nimimerkki ”Jänis kuussa” kertoo huolistaan ja kysyy neuvoa. Rosvoille selviää, että kaupalla on sellainen maine. Lapset keksivät, että Namiya-nimestä vääntyy nayami eli ”huoli” ja alkoivat kysellä kauppiaalta kaikenlaisia pilakysymyksiä. Kauppias vastaili kysymyksiin vakavasti ja ennen pitkää kysymykset alkoivat saada vakavampia sävyjä ja neuvojen antamisesta ihmisten huoliin tuli iso osa kaupan palveluksia. Mutta nyt kauppiasta ei näy missään, kauppa on täysin hylätty, mutta joku on silti lähettänyt kysymyksen. Rosvot päättävät vastata kysyjälle, koska miksipä ei? Kysyjän pulma liittyy huippu-urheilijan uran ja puolison vakavan sairastumisen sovittamiseen yhteen ja rosvokolmikolla herää asiasta monia ajatuksia ja näkemyksiä. ”Normaalistihan kukaan ei kysy meikäläisiltä neuvoja. Me ei yritetäkään auttaa ketään. Me ei saada vastaavaa tilaisuutta ehkä koko ikänämme, tämä saattaa olla ensimmäinen ja viimeinen kerta. Kai edes kerran voi kokeilla?” Niinpä rosvot vastaavat kirjeeseen ja jättävät vastauksensa etiketin mukaisesti kaupan takana olevaan maitolaatikkoon. Todella kummallista tapauksesta tekee se, mitä seuraavaksi tapahtuu: kirjeenvaihto jatkuu välittömästi, seuraava kirje ”Jänikseltä kuussa” putoaa luukusta lähes välittömästi. Kirjeiden välillä on kuitenkin kulunut aikaa ja pian rosvot oivaltavat, että kirjeet eivät muutenkaan tule heidän ajastaan: nykyteknologia on kirjeiden kirjoittajalle vierasta ja hän muutenkin vaikuttaa tähtäävän vuoden 1980 olympialaisiin. Todellinen ihme, siis! Tästä tarina vasta alkaa. Kaupan ihmeellisyyttä kuvataan monelta kantilta, Higashino kertoo useamman kiehtovan elämäntarinan, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella Namiyan sekatavarakauppaan. Ääneen pääsee myös kauppias itse. Tarinat kietoutuvat tyylikkäästi yhteen. Tässä tosiaan näkyy Higashinon tausta dekkaristina: melko monimutkainen eri aikatasoilla liikkuva rakenne on toteutettu saumattomasti. Kaikki saa lopulta selityksensä, ilman että kaupan mysteeriä mitenkään aivan läpikotaisin selitetään. Jotain ihmeen tuntua sentään säästetään! Luin itse Namiyan puodin ihmeet näin joulukuun alussa, mikä on oikein mainio hetki tälle kirjalle. Tiettyä joulun ihmettä tarinassa on, mukavaa sentimentaalisuutta ja kevyttä siirappisuutta. Tämä on sellainen ihastuttava tarina, jossa kaikki palaset lopulta loksahtelevat paikoilleen, ihmiset viisastuvat ja tekevät hyviä valintoja. Namiyan puodin ihmeitä on helppo suositella kaikille, jotka haluavat lukea jotain nokkelaa ja hyväntuulista, joka jättää iloiselle mielelle. Raisa Porrasmaa on suomentanut teoksen suoraan japanista. Totuttuun tapaan suomennos on sujuvaa tekstiä ja japaninkielen erityispiirteitä on säästetty tekstissä ja selitetty alaviitteissä melko niukasti, mutta sopivasti.
Kiira on nuori nainen, jolla on elämässään vähän hankalaa. Periaatteessa kaikki on hienosti: on opiskelut, oma vuokrakämppä, koira, kavereita ja poikaystävä. Jostain syystä kirja alkaa kuitenkin tilanteesta, jossa Kiira herää sängystä yhdenyönsäädön vierestä, krapulassa ja vain hatarin muistoin edellisillasta. Mihinkäs se poikaystäväkin oikein on kadonnut kuvioista? No, poikaystävä petti joten Kiira jätti, ja kaikenlaista muutakin säätöä ja sekavuutta on ilmassa. Lopulta Kiira löytää itsensä kummallisten tapahtumien keskeltä. Hänen kimppuunsa hyökkää joku – tai jokin – ja Kiira pelastuu aivan hädin tuskin. Hyökkäyksen jälkeen kaikki on toisin ja Kiira löytää itsensä metsästäjiksi itseään kutsuvien olentojen keskuudesta. Metsästäjille sana ”vampyyri” on törkeä loukkaus, mutta ei se nyt varsinaisesti ihme ole, että Kiirallekin tämä nimitys mieleen tulee. Jotain kovin vampyyrimäistä näissä verellä elävissä, voimiltaan ylivertaisissa olennoissa on, vaikka he eivät kaikkia vampyyrikliseitä noudatakaan. Selvää joka tapauksessa on, ettei Kiira ole porukkaan täysin tervetullut, mutta vaihtoehtojakaan ei liiemmin ole. Alku on vähän hitaanpuoleinen, mutta kunhan tarina pääsee vauhtiin, Veren väki osoittautuu oikein mainioksi viihteeksi. Se yhdistelee kauhu- ja vampyyrikuvioihin vähän chick litiä ja romantiikkaa. Kiira on kaikkea muuta kuin kliseinen ihannenainen ja tällainen huonosti käyttäytyvä naispäähahmo on edelleen ihan freesi juttu. Kiiran tympeä luonne ei ole kaikkia lukijoita lumonnut, mutta minulle tällainen omapäinen, itsenäinen ja kiukkuisa päähenkilö toimi. Tällaisena ex-keskisuomalaisena on pakko arvostaa myös tapahtumien sijoittamista Jyväskylään. Kaupunkia kuvataan mukavan yksityiskohtaisesti ja tunnistettavasti. Lastenkirjoja (Herkko-sarjaa) kirjoittanut Joanna Heinonen otti tämän kirjan myötä askeleen aikuisempia lukijoita kohden. Veren väen kohderyhmää ovat nuoret aikuiset, sen verran yksityiskohtaisia kuvauksia väkivallasta, seksistä ja päihteidenkäytöstä kirja tarjoilee; ihan nuorimmille teineille en lähtisi Veren väkeä vielä suosittelemaan. Aikuistumisen alkuvaiheisiin ja opiskelijaelämään sijoittuva tarina sopii sinänsä niin aikuisille kuin young adultin lukijoille. Veren väellä on puolensa. Se on paikoin oikein hauska ja toimintakohtauksissa on potkua. Tarina loppuu vähän seinään, pedaten ilmeisesti jatko-osaa. Saapa nähdä, ilmestyykö sellaista ja jo ilmestyy, luenko. Kepeänä, nopeasti luettavana viihteenä Veren väki toimi kyllä ihan kelvollisesti, joten sinänsä miksipä ei. Tässä fang banger -genressä kotimainen ykkönen on kyllä edelleen Terhi Tarkiaisen hurjan hauska Pure mua, jonka rinnalla Veren väki kyllä kalpenee.
Ikäsyrjintään taipuvainen saattaisi katsella Suden jälkeä paheksuen. Mitä voi antaa nuoremmalle lukijalle lähes 90-vuotiaan kirjailijan kirja, jonka pääosassa toikkaroi 70-vuotias hyvinvoiva ruotsalaismies? Vastaus on tietysti: paljonkin, etenkin kun se lähes 90-vuotias kirjailija on Ruotsin kansallisaarre, vuonna 1959 kirjallisen uransa aloittanut Kerstin Ekman. Tämän kompaktin romaanin pääosassa on juuri 70 vuotta täyttävä Ulf, Uffe, joka on tehnyt pitkän uran metsästyksenjohtajana ja työn puolesta metsähallituksella hakkuita suunnitellen. Juuri ennen syntymäpäiväänsä Ulf näkee suden ja tämä kohtaaminen niksauttaa Uffen sisältä jonkun pienen vivun peruuttamattomasti toiseen asentoon. Ehkä muutos on ollut kehkeytymässä jo muutenkin, mutta susi on se viimeinen korsi. Eläinten tappaminen alkaa tuntua pahalta. Uffen metsästysporukka saa sudenkaatoluvan ja onnistuukin kaatamaan naarassuden. Se ei ole Uffen näkemä uros, mutta metsästysporukka tietää kyllä senkin olemassaolosta. ”Se helvetin tuholainen on pakko listiä!”, uhoaa joku metsästäjistä. Uffea kuvottaa ja samalla hän tietää aikansa metsästyksenjohtajana olevan lopussa. Jostain syystä Uffe ei pysty kertomaan suden kohtaamisesta tai ajattelunsa muutoksesta vaimolleen Ingalle. Tarkkana ihmisenä Inga kyllä huomaa, että jokin on muuttunut: Tarkoitin jotain askarrusta ajatuksillesi. Mikset ottaisi työn alle niitä jahtipäiväkirjojasi. Minkä pahalaisen takia pitäisi lukea kaikista, jotka on tappanut? Inga oli pitkään vaiti. Sitten hän sanoi: Sanoitko kaikista, jotka? No tietysti, minä vastasin. Joka ainoa hemmetin jänes on merkattu ylös. Sinä sanoit että kaikista, jotka. En oikein tajunnut, mihin hän pyrki, joten pysyin vaiti. Ennen olisit sanonut kaikesta, minkä. Suden jälki on hieno kirja. Se kuvaa taidokkaasti monia mielenkiintoisia asioita. Ensinnäkin on Uffen ajattelun muutos ja se kehitys, miten edistysuskoisesta metsätalouden työkalusta kuoriutuu kriittisempi suhde ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Toiseksi kirja on hieno kuvaus Uffen ja Ingan pitkäikäisestä avioliitosta ja kahden vanhenevan ihmisen vuorovaikutuksesta. Kolmanneksi kirja luotaa muistia ja muistamista, kun Uffe pohdiskelee vanhoja jahtimuistojaan ja miettii, missä määrin muistot ovat luotettavia ja missä kohtaa nykyinen ajattelu värittää vanhoja muistoja uusin sävyin. Eikä Kerstin Ekman olisi Kerstin Ekman, ellei tarinassa olisi vähän rikoselementtiä. Tarinassa tapahtuu hurjia käänteitä ja kirja huipentuu rikokseen, jonka selvittelyyn Uffekin sekaantuu. Ei rikosjuonta niin paljoa ole, että Suden jälkeä lähtisin dekkariksi luokittelemaan, mutta onpahan vähän jotain mysteeriä ihmeteltäväksi ja rakentamaan kirjalle tyylikäs ja jännittävä lopetus. Kirja on luonnollisesti kaikella kokeneen mestarin ammattitaidolla kirjoitettu. Suomennos on vuodesta 1998 asti Ekmanin teokset suomentaneen Pirkko Talvio-Jaatisen käsialaa ja tyylikästä työtä sekin. Ei siis ole mitään syytä ikäsyrjinnälle. Vuonna 1933 syntynyt Ekman on tiukasti kiinni ajankohtaisissa asioissa. 70-vuotiaan ruotsalaismiehen ajatusmaailma ja elämänpiiri voi hyvinkin olla tutustumisen arvoista.
Thomas Stearns Eliot (1888–1965) oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä runoilijoita, englanninkielisen modernismin keskushahmoja ja kirjallisuuden nobelisti. Tämän teoksen arvioimisen kohdalla ei siis tarvitse juuri merkittävyyskysymyksiä miettiä. Eliotia on toki suomennettu aikaisemminkin, mutta tämä Juha Silvon tekemä kooste sisältää nyt ensimmäistä kertaa kaiken Eliotin elinaikanaan julkaiseman tuotannon suomenkielisenä. Ehkä voisinkin lopettaa tähän ja todeta, että hyvin tehty! No, jatketaan vielä. Silvo kertoo esipuheessaan, miten tilanne muuttui vuonna 2015. Aikaisemmin Eliotin perikunta oli ollut tarkka julkaisuoikeuksien kanssa, mutta tuolloin ilmestyi Christopher Ricksin ja Jim McCuen toimittama Eliotin runouden kommentoitu kriittinen laitos, jossa ilmestyi kaikki Eliotin julkaistu ja myös julkaisemattomaksi tarkoitettu runous. Tämä kriittinen laitos on toiminut Silvonkin käännöstyön pohjana. Silvo kysyy esipuheessaan myös hyvän kysymyksen siitä, miksi valokeilaa ylipäänsä on syytä kääntää Eliotin suuntaan; olihan runoilija kiistatta suvaitsematon, antisemistinen ja naisvihamielinen. Lisää kolhuja maineeseen tuli, kun Eliotin kirjeenvaihto Emily Halen kanssa tuli julki tammikuussa 2020. Silvo avaa näitä käänteitä kokoelman lopusta löytyvässä esseessä. Taustatiedot ovat paikallaan, samoin lopun viiteosasto, jossa Silvo avaa Eliotin runojen sisältämiä viittauksia. Nämä voi lukea tai ohittaa oman makunsa mukaisesti, mutta on hyvä, että ne ovat mukana. Entä ne runot sitten? Eliot oli minulle etukäteen tietenkin tuttu nimeltä ja tunsin toki jollain tasolla ne keskeisimmät, eli Aution maan ja Ontot miehet. Tiesin myös Eliotin Cats-musikaalin taustalla olevien kissarunojen kirjoittajaksi. ”Huhtikuu on kuukausista julmin” alkaa Autiomaa edelleen, tähän ikoniseen Lauri Viljasen käsialaa olevaan aloituslauseeseen Silvokaan ei ole uudessa suomennoksessa kajonnut. Tämän säkeen moni suomalainenkin tuntee, vaikka harva ehkä tietää sen olevan juuri Eliotilta. En nyt sen kummemmin lähde vertailemaan Silvon käännöstä aikaisempaan, mutta otetaan nyt vertailuksi Aution maan alku. Ensin Viljasen suomennoksena 1940-luvulta: Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella. Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin. Sitten Silvoa lähes 80 vuotta myöhemmin: Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää syreenit kuolleesta maasta, saa sekaisin muistin ja halun, kiihottaa kankeat juuret kevätsatein. Talvi piti meidät lämpiminä, sulki maan unohduksen lumikuoreen, ruokki pientä elämää kuivissa mukuloissa. Ei minusta tämän kokoelman myötä Eliotin fania tullut. Autio maa maistuu edelleen kaikessa kummallisuudessaan ja kulmikkuudessaan, Ontoista miehistä pidän yhä ja varhaisen Prufrock ja muita huomioita -kokoelman runoissa oli hyviä kohtia. Eliot itse piti päätyönään Neljä kvartettoa -kokoelmaa, jonka runoissa on kyllä hetkensä, kuten tämä Dry salvages -runon alku: En tiedä paljoakaan jumalista; silti minusta joki on voimakas ruskea jumala – juro, kesytön ja uppiniskainen, jossain määrin kärsivällinen, jos pitää sitä ensin vain rajana; hyödyllinen, mutta epäluotettava kaupan väylänä; viimein vain ongelma sillanrakentajille. Mutta paljon näihin runoihin mahtuu kovin sankkoja viittausten verkostoja, tunkkaiselta tuntuvaa uskonnollista kuvastoa, kissarunojen nonsenseä ja muuta sellaista, joka ei ihmeemmin tuntemuksia herätä, jos ei sitten ärtymystä. Minun mieltymykseni eivät kuitenkaan muuta sitä, että tämä suomennoskokoelma on erinomaisen käytännöllinen kirja olla olemassa; miten hienoa, että merkittävän runoilijan koko julkaistu tuotanto löytyy yksistä kansista modernina suomennoksena kunnollisten taustoitusten kera. Se on kulttuuriteko, piti sitten Eliotin runoista ja persoonasta tai ei. näin päättyy maailma paukun sijasta ininään.
Olduvain rotko tai Oldupairotko on Tansaniassa sijaitseva rotko, joka on yksi merkittävimpiä esihistoriallisen ajan kaivauskohteita. Sieltä on löydetty runsaasti fossiileja ja Olduvain rotkon löydökset tarjoavat maailman pisimmän katkeamattoman tiedon ihmisen evoluutiosta kahden miljoonan vuoden ajalta. Ei siis ihme, että paikka on kiehtonut Jussi Hyväristä sen verran, että tuorein runokokoelma on saanut nimensä rotkolta. Tähänkin kokoelmaan on mahtunut melkoinen aikajänne ainesta, sieltä ihmiskunnan alkuhämäristä aina tähän päivään asti, sulassa sovussa ja sekamelskassa. Minua Olduvain rotko ilahdutti. Tylsät runokokoelmat lipuvat ohitse suurempia jälkiä jättämättä, vaikka teksteistä jollain tasolla jotain pitäisi. Olduvain rotkon nielemä aines pisteli, tökki ja silitteli mennessään tavalla, joka jäi kiehtomaan. Näissä runoissa on mukavaa syvyyttä, kun ammennetaan alkumyyteistä, esihistoriasta, raamatullisesta kuvastosta ja samalla ollaan kiinni tässä päivässä ja kommentoidaan maailman nykytilaa tavalla, joka ei ole aivan ilmeistä. Nappaan sinut takajaloista ja syön, oi ratiseva kitiinipapu, veres proteiinin lähde, sirraava sirkka! Keskipäivä on täynnä siritystä, kun katoat paahdettuna kitaani, puiden varjossa levätessä on omatunto puhdas. Mutta silti meitä on liian monta, kun valtamerten ääriltä ja maan käymme paratiisiin, asetumme taloksi: olen itse sirraava sirkka kaiken kaluava ja minun nimeni on Legioona Hyväriseltä on aikaisemmin ilmestynyt runokokoelma Kurkistan kaivoon (Tammi 2006) ja lisäksi hän on tehnyt väitöskirjan musiikista Osip Mandelštamin runojen maailmankuvassa. Väitöskirja lienee vähän liikaa, mutta kaivoon aion ehdottomasti kurkistaa, sen verran hyvän vaikutuksen tämä kokoelma teki.