Mikko Saari

Levätköön meri rauhassa muovipedillään
vai luulitteko että se elää ikuisesti?
Ehkä se herää henkiin elvytysten loputtua

niin kuin hylkeet luodolla heräävät yhä uudelleen,
ojentavat vihreät sarveiskupolit ja hiusvihneet,
yhdentyvät metsästäjän ja harppuunan kanssa

Kun luin läpi Tanssiva karhu -voittajia, kohtasin kaksikin Helena Sinervon runokokoelmaa. Pidin molemmista, joten selvää oli, että Sinervon tuotannon pariin oli tarpeen palata. Sinervolta ilmestyikin sopivasti uusi kokoelma.

Tämä Sinervon 12. runokokoelma on requiem eli sielunmessu merelle. Siinä meri näyttäytyy toisaalta muoviroskaan kuolevana, toisaalta elinvoimaisena, armottomana, eroottisenakin luonnonvoimana. Sinervo suree lajikatoa, mutta myös kujeilee ja leikittelee. “On vaellettava keskelle taipuvien aikojen puutarhaa / missä lempeät pärlät, pöiriöt ja ärlät”. Mitäköhän tuokin tarkoittaa? Ei niin mitään aavistusta, mutta kuulostaapa oivalta.

Rakenteellisena kujeena Sinervo tarjoilee Bachin fuugista inspiroitunutta “kolmiäänistä polyfonista satsia”, siis kolmisäkeisiä säkeistöjä, joiden ensimmäinen rivi on vailla muotoiluja, toinen rivi kursiivilla ja kolmas rivi lihavoitu. Runot voi lukea suoraan alusta loppuun, tai aina säkeiden samat rivit, lopputulos on toimiva molemmin tavoin. Osa näistä runoista kommentoi vielä jotain klassikkositaattia. Ovelaa ja kiinnostavaa!

Nämä ovat luovia, ihastuttavia, musikaalisia runoja, joiden vietäväksi voi heittäytyä. Vaikka teksteissä onkin huolen sävyjä, niissä on myös iloa, toivoa ja huumoria. Sielunmessu ei ole vain kuolleen muistolle. “Mutta uskaltaisinko sukeltaa näin syvälle elleivät suudelmat ja meduusojen puu-unelmat parantaisi jopa tulehtuneimmatkin haavat? Ellei likaantuneinkin sedimentti puhdistuisi, ellei uhanalainen eliökanta elpyisi?”

Teoksen kannet on suunnitellut Piia Aho, joka ansaitsee tulla mainituksi erikseen, sen verran kaunis teos Merirequiem on. Kaikkiaan täytyy antaa lämmin suositus tälle ihastuttavalle runokokoelmalle.

Hemmoteltu on se jolla on varaa kaivata.

Oletetaan, että maailma on niin kuin se on.
Kutsutaan tätä todellisuudeksi.

Alkaako näin runokokoelma vai filosofinen traktaatti? Miksei molemmat. Matti Kangaskoski (s. 1983) on paitsi runoilija ja kirjailija, myös tutkija, joka tohtorinväitös käsitteli digitaalista runoutta. Ei siis ihme, jos runoudessakin on akateemista makua. Pohjimmiltaan Johdatus pimeyteen käsitteleekin hyvin perustavanlaatuisia kysymyksiä olemisen, katsomisen ja kokemisen luonteesta.

Alkuun kysymystä pohdiskellaan vain oman pään sisällä, mutta onhan maailmassa muutakin, kuten naapurit, jotka “rikkovat tavaroitaan ja nyhtävät toisistaan kaiken irti”. Naapurit ovat näkymättömissä, mutta naapurien äänet eivät pysy seinän oikealla puolelle, vaan vuotavat sieltä runojen minän pään sisään.

Miten voin rakastaa mitään, jos en opi rakastamaan pimeää naapuriani?
Juuri tämän kanssa minun on oltava tekemisissä.

Leena Kangaskoski

pim

Johdatus pimeään

tietäminen järjestää,
voiko tietää tietämättä mitään?
voiko tätä karusellia pysäyttää?
voiko tätä karusellia ohjata?
voiko tätä karusellia aloittaa uudestaan?
voiko tästä karusellista astua ulos.s

Valtaosa Tanssiva karhu -voittajista on ollut sinänsä melko suoraviivaista runoutta. Säkeitä toisensa perään, enimmäkseen suoraan aseteltuna, korkeintaan vähän sisennyksillä tulkintaa ohjaten. Vaikeimmillaankin on saanut lukea sanajonoja, joissa sanojen keskinäiset merkityssuhteet ovat jääneet epämääräisiksi.

Mutta entä kun sanat itsessään hajoavat täysin?

vakava. Mä olen siitä RRRpahoillani pahoillani! Erittäin? ripustanut,
jonnekin. Hän vannoi meidän kautta. O, OK. Lastensa kautta?
OOK. Mä en löydä itsestäni mitään sellaista pienintäkään mentaalista
osaa, joka olisi pystynyt sellaiseen! Olisi pystynyt ,. Mä olen siitä aivan
vaaaRRRma!jos sut saisi jotenkin Kaikki, siis ihan kaikki
riippuu siitä miten mikä sun hyvinvointi Ei tätä tilannetta voi
selvittää kukaan muu kuin minä muu kuin minä

Stina Saaren

Tässä yhteiskunnallinen ongelma johtokeskus palvelin verkosto raportti
seksuaalinen ahdistelu vagina oikeusistuin tuomari sukupuolten
välinen vapaa johtopäätös penetraatio uhkaava tasa-arvo hiukkanen
raiskaus varpaankynsi suoli kiertorata valtuutettu esitutkinta ehdollinen
yhteiskunnallinen, aah.

Änimling

Äninminling

Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on suomalaisen sodanjälkeisen kirjallisuuden suurimpia nimiä, jota jotkut pitävät jopa maailman parhaana runoilijana. Runouden lisäksi Manner jätti jälkensä teatteriin ja kirjallisuuteen, Manner oli prosaisti, esseisti, kriitikko ja tavattoman ahkera suomentaja. Ihmisenä Manner oli vetäytyvä ja yksityinen, joten hänen elämänsä vaiheet ovat jääneet melko vieraiksi.

Tämä elämäkerta paikkaa tilannetta selvästi. Elämäkerran kirjoittaja Marja-Leena Tuurna tutustui Manneriin 1960-luvulla ja on kuulunut tämän lähipiiriin. Tuurna pystyy siten tarkastelemaan kohdettaan läheltä. Lisäksi käytettävissä on ollut kasapäin arkistomateriaalia ja ennen kaikkea Mannerin kirjeitä. Käsittelytapa on kuitenkin siinä määrin populääri, ettei teoksessa ole lähdeviitteitä.

Kirja seuraa Mannerin elämää kronologisesti. Ehkä ei pitäisi yllättyä, kun suuren kirjailijan taustalla on lapsuuden tragedia. Eeva-Liisa Manner syntyi Helsingissä 5.12.1921 Elsi Kukkosen (1893–1921) ja Leo Mannerin (1886–1965) lapsena. Äiti Elsi kuoli espanjantautiin, siis influessaan, seuraavana päivänä Mannerin syntymän jälkeen. Isä ei ottanut lasta hoitaakseen, joten Manner vietti puoli vuotta lastensairaallassa, kunnes pääsi äitinsä vanhempien hoiviin Viipuriin. Lapsuus oli pitkälti yksinäistä: ei sisaruksia, eikä samanikäistä leikkiseuraakaan ennen koulun alkua.

Isoäiti menehtyi vuonna 1935, jättäen hiljaisen ja yksinäisen isoisän 14-vuotiaan tytön ainoaksi huoltajaksi. Pian sen jälkeen alkoi sota, joka tietysti oli viipurilaisille erityisen tuskallinen kokemus. Pommitukset ja kaupungin tuho näkyvät erityisen vahvasti esikoiskokoelmassa Musta ja punaista (1944), mutta myös laajasti myöhemmässäkin tuotannossa.

Tuurna näkee selvästi Mannerin asuinympäristöt keskeisinä tekijöinä Mannerin tuotannon ja elämän ymmärtämisessä, tuotanto vertautuu elämään. Viipurista tie vei kymmeneksi vuodeksi Helsinkiin, jossa kirjallinen ura sai alkunsa, ensimmäisten runokokoelmien muodossa. Esikoisromaani Tyttö taivaan laiturilla ilmestyi vuonna 1951. Vuonna 1950 Manner pakeni pääkaupungin vilskettä Orivedelle erakkomökkiin, jossa pystyi keskittymään paremmin vain kirjoittamiseen. Se johti kuitenkin suurempaan yksinäisyyteen ja ankarat talvetkin tuottivat vaikeuksia kesäkäyttöön tehdyssä “liiterissä” asuvalle kirjailijalle. Orivedellä syntyi kuitenkin hienoja teoksia, kun Mannerin läpimurtoteos, suomalaisen modernismin uranuurtajiin kuulunut runokokoelma Tämä matka (1956).

Menestyksekkään runokokoelman myötä parantunut taloudellinen tilanne mahdollisti Oriveden jättämisen. Manner muutti Tampereelle vuonna 1957 Kirsi Kunnakselta ja Jaakko Syrjältä ostamaansa asuntoon. Muutaman vuoden jälkeen Manner muutti Tampereella Ojakadulle, missä asuikin sitten lopun ikäänsä, kuten monet tamperelaiset hyvin tietävätkin. Tämän Ojakadun asunnon läheisyyteen on nimetty Eeva-Liisa Mannerin aukiokin.

Tampereella alkoi kuitenkin olla vähän liikaakin ystäviä erakkokirjailijan mieltymyksiin nähden. Seuraavaksi Manner haki omaa rauhaa Andalusiasta, ensin Sara Hildénin omistamasta asunnosta, myöhemmin omastaan. Näistä asunnoista oli vuosien varrella kovasti päänvaivaa, rahanmenoa ja huolta, Manner kun ei ollut taloudellisesti koskaan erityisen vakaalla pohjalla tai muutenkaan erityisen käytännöllinen ihminen. Rohkea heittäytyjä hän kuitenkin oli, kun yksinäisenä naisena tällaisinkiin hankkeisiin ryhtyi. Andalusia myös näkyy vahvasti Mannerin tuotannossa ja mahdollisti paljon hienoa kirjallisuutta.

Olen itse vasta aloitellut Mannerin tuotannon parissa. Tämä elämäkerta onnistui lisäämään mielenkiintoani ja päädyin ostamaan Mannerin kootut runotkin (Tuula Hökän toimittama Kirkas, hämärä, kirkas), joten sikäli se on oikein onnistunut! Kirjanakin se on aivan mainio. Selkeä kronologinen rakenne yhdistettynä kevyeen temaattiseen yhdistelyyn toimii hyvin. Kovin paksu teos tämä ei ole, noin 250 sivua, joten hirveän perinpohjaisesti asioita ei käsitellä. Pääpaino on vahvasti runoudessa; itse olisin lukenut mieluusti enemmänkin myös Mannerin käännöstöistä.

Kirja on tulvillaan kaikenlaisia hullunkurisia anekdootteja, joita Mannerin elämässä riittää, ja siitä välittyy kuva persoonallisesta ja värikkäästä kirjailijasta, jolla on ollut elämässään paljon vastoinkäymisiä, mutta myös useita luotettuja ja arvokkaita ystäviä. Manner on ehdottomasti elämäkertansa ansainnut ja varmasti vielä useammankin, tämä kirja ei mitenkään aihettaan tyhjennä. Yleistajuisena esityksenä kirjailijan elämästä tämä ajaa asiansa joka tapauksessa erinomaisesti.

Ranskalainen Édouard Louis on tullut tutuksi suomalaisillekin lukijoille yhteiskunnallisista teoksistaan, joissa hän käsittelee oman elämänsä kipupisteitä tavalla, jotka heijastuvat yleisemmiksikin näkökulmiksi. Niin tässäkin teoksessa. Kuka tappoi isäni kuvaa, miten Louis käy tapaamassa vakavasti sairasta isäänsä pitkän tauon jälkeen. Louis yrittää ymmärtää, miten isästä tuli sellainen kuin tuli.

Louisin lapsuudessa isä oli uhkaava, tuomitseva hahmo, joka ei hyväksynyt poikaansa. Louisin olisi pitänyt olla enemmän kuin muut pojat, vähemmän tyttömäinen ja homo. Samalla isä kuitenkin – lopulta – hyväksyi poikansa, rakasti itsekin tanssimista nuorempana, liikuttui kyyneliin oopperaa kuunnellessaan ja piti Céline Dionista. Mistä tämä kaikki ristiriitaisuus?

Louis löytää syitä toisaalta kulttuurista, toisaalta politiikasta. Ranskalaisen työväenluokan maskuliinisuuden kulttuuri on ahdas vankila, jossa miehelle on tarjolla vähänlaisesti mahdollisuuksia ja monet näistä vaihtoehdoista ovat miehille haitallisia. Ihanne siitä, että tosimies ei kouluja käy, ei oikein palvele miehiä maailmassa, jossa kouluttamattomille sopivat hommat vähentyvät jatkuvasti.

Louis antaa myös täyslaidallisen ranskalaisille poliitikoille, jotka säätävät lakeja tietämättä tai välittämättä päätöstensä seurauksista. Kuinka päätökset poistaa lääkkeitä julkisten korvausten piiristä tai heikentää vähimmäistoimeentulotukea heijastuvat huono-osaisimpiin ihmisiin. Kuinka Macron leikkaa kaikista köyhimmiltä viisi euroa kuussa, koska viisi euroahan on pikku juttu. Samalla kevennetään kaikista rikkaimpien verotusta.

Politiikka ei muuta heidän elämäänsä, ei juuri millään tavalla. Sekin on merkillistä: he osallistuvat politiikantekoon, vaikka politiikka vaikuttaa heidän elämäänsä vain vähän. Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Kuka tappoi isäni

Tanssiva karhu -hankkeeni alkaa lähestyä loppuaan. Vuorossa on Lassi Hyvärisen (s. 1981) kolmas runokokoelma, Tuuli ja kissa, joka jatkaa Hyvärisen palkintoja haalinutta tuotantoa. Hyvärinen voitti esikoisteoksellaan Riippuvat puutarhat J. H. Erkon palkinnon, toisella kokoelmallaan Keisarin tie Kalevi Jäntin palkinnon ja nyt tällä kolmannella siis Tanssivan karhun. Aikamoista!

Tuuli ja kissa on satumainen maailma, joka kertoo elämästä kissan kanssa. Kissan ja tuulen, ja on täällä muutakin väkeä: mehiläistarhuri, kattilassa oleva tyytyväinen pää, sipulinvarsihameinen nainen, salakuljettajia; sekalaista seurakuntaa, siis. Mutta sekalaisia ovat kyllä nämä tapahtumatkin!

Istun iltaa kissan kanssa.
Kolme ikkunaa, kolme maisemaa, se tunnelmoi.

Mutta oletko kuullut sitä, kysyn,
kun yhdessä ikkunassa on asemasota,
toisessa elonkorjuu
ja kolmannessa viisisataa lasta?

Kissa lyö päänsä ja saa jonkin erikoiskyvyn.
En kerro siitä, koska kissa ei ole enää kissa
vaan kuin kissoista koostuva haitari.

Maan alla on kylliksi hiekkaa räjäyttämään tajuntani.
Yritin sanoa: kissa ei ole kissa,
mutta ei minusta ollut tuohon korkeaan toimeen.

Tuuli ja kissa

Runouden saralla monella tavoin ahkeroiva Sirpa Kyyrönen (s. 1978) on kirjoittanut tähän mennessä neljä runokokoelmaa, joista tämä kolmas palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla. Ilmajuuret on muodoltaan melko tavanomainen nykyrunokokoelma, ei mitään liian mutkikasta tai haastavaa, mutta sisältö herättää kyllä ajatuksia.

Lämpeneminen repii kraattereita, me revimme

Rakastaa ohimennen kuten päivänkakkara rakastaa

metsiä kuin terälehtiä.

Ilmajuuria

Paljastaa lapselle jään ja muiden hautojen laulu,
sulamisen ja sulautumisen rytmi,
irti kasvaminen anteeksi kasvaminen
ja kutistuminen ja merenpaisumuskertomus joka toistuu
nopeammin, nopeammin kevät huutaa
ettei yksikään meistä hukkuisi yksin
että hukkuisimme yhdessä
metsään

Aamua jolloin meitä ei ole
seuraa aamu

Aamua
aamu

Kaunokirjallisuuden suomentajat ovat minulle ihailun ja mielenkiinnon kohde. Opin Suomentajien salaisuudet -podcastsarjasta, että konkarisuomentaja Juhani Lindholmin kirjoituksia on koottu yksiin kansiin. Tämä Kalassa kielen merellä -kokoelma pitikin saada pikimmiten luettavaksi. Teos on juhlakirja, jolla juhlistetaan Lindholmin 70-vuotissyntymäpäiviä ja pitkää uraa Eino Leinon Seuran puheenjohtajana.

Teokseen on koottu vuodesta 1982 suomentajana toimineen Lindholmin kirjoituksia. Mukana on kolmekymmentä kolumnia Parnassosta vuosilta 2016–2020, suomennosten saatteeksi kirjoitettuja tekstejä Humisevasta harjusta, Turhasta lemmen touhusta, Vänrikki Stålin tarinoista ja Huckleberry Finnin seikkailuista, useamman artikkelin verran tarinaa Robinson Crusoesta, jokunen sekalainen kirjoitus vuosien varrelta ja lopuksi vielä runokäännöksiä.

Kolumnit ovat, no, kolumneja, käyttötekstejä, mutta mukavahan niitäkin on lukea, kun aihepiirit pyörivät pitkälti kääntämisen ympärillä. Mielenkiintoisin näistä kolumneista esiin noussut ajatus on tämä:

Lukija ei esimerkiksi juuri ajattele sanoja, joita kirjailija ei ole käyttänyt. Kääntäjä joutuu miettimään sanoja tai ilmaisuja, jotka kirja olisi voinut valita, mutta on hylännyt – ja silloin hän on mukana kirjailijan ajattelussa, joskus niin intiimisti, että tämän korvia kuumottaa. (Kieli ja mieli, s. 43)

So Clover!

Robinson Crusoeta

Suom. huom.

Sue Hubbardin

Rachel Rosen

Nalini Paulin

Daniel Defoen

Anne Hännisen

Jyrki Pellisen

Saila Susiluodon

Oi tuhlaajalapsi. Oi bluegrasspianon tietäjä!
Ämpärit keräävät hauleja tähtien roviosta.
Mehiläiset luolassa pistivät sinua molempiin käsiin, varas.
Tarjoamme kuu-usvan kehää, tornadoja purkissa.
Istu pöytään.

Kalassa kielten merellä

Kersti Juvan

Löytöretki suomeen

Meksikossa ei kannata olla kaunis tyttö. Liian nätit tytöt siepataan, eikä siepatuista tytöistä enää kuulla. Niinpä tytöt puetaan pojiksi ja autojen ajaessa kylään he piiloutuvat maahan kaivettuihin kuoppiin.

Varastettujen rukousten vuori kertoo karun tarinan elämästä Meksikon luoteisosissa pienessä vuoristokylässä. Alue on naisten maata: miehet ovat pääasiassa kadonneet, joko töiden perässä Yhdysvaltoihin tai huumekartellien rikolliseen maailmaan. Jäljellä ovat vain naiset ja lapset, köyhyys ja karut olosuhteet.

Kirjan pääosassa on nuori Ladydi ystävineen. Elämä on karua, mutta toisaalta, nuoret tytöt ovat nuoria tyttöjä, joten he keksivät kyllä kaikenlaista. Kirja ei olekaan pelkkää ankeutta ja synkistelyä, vaan siinä on iloa ja huumoriakin. Ladydi on mainio päähenkilö ja hänen juopotteluun taipuvainen kleptomaaniäitinsäkin todella värikäs tyyppi.

Jennifer Clement on yhdysvaltalainen kirjailija, joka tuntee Meksikon hyvin, sillä hän on asunut maassa vuosikausia. Tämän romaanin taustalla on paljon tutkimustyötä naisten elämästä Meksikon huumekulttuurin keskellä. Clement onkin halunnut kiinnittää lukijoiden huomion Meksikon kadonneisiin naisiin: Meksikossa valtava määrä naisia joutuu vuosittain ihmiskaupan uhriksi, prostituutioon, pakkotyöhön, velkavankeuteen. Kuten Clement sanoo: huumeannoksen voi myydä vain kerran, naisen voi myydä uudestaan ja uudestaan, se tekee naisista hyvää bisnestä.

Vaikka Varastettujen rukousten vuori on vahvasti yhteiskunnallinen romaani, se ei ole saarnaava tai liian osoitteleva. Juoni ei sinänsä ole kovin vahva ja aikajana on vähän liiankin pirstaleinen, mutta kirjan pääpaino onkin ihan muissa asioissa, siinä todellisuudessa, jota se kuvaa. Elämän näköalattomuus välittyy hyvin, samoin se, miten kaikkien mahdottomilta tuntuvien vaikeuksienkin keskellä ei voi kuin elää elämäänsä ja yrittää selviytyä.

Rakkautta! Nyt ollaan rakkausrunojen äärellä, sillä Ehkä liioittelen vähän on ottanut aiheekseen todellisen klassikon. Mitä tulee mieleen rakkausrunoista? Ehkä jotain vähän imelää? Sellaisesta taitaa takakansikin varoitella: “Joskus huulten välistä karkaa jotain vaivaannuttavaa.”

Ei syytä huoleen! Anja Erämaja on taitava kirjoittaja ja kuvaa rakastumisen ja hullaantumisen tunnetta vaikuttavasti ja vakuuttavasti. Rakkauden kanssa mennään aivan head over heels, niin että sivujakin joutuu välillä lukemaan ylösalaisin.

Tyyliltään Erämaja on pääasiassa proosarunoilija, joka kirjoittaa pitkiä kappaleita, mutta sekaan mahtuu myös ilmavampaa säettä ja typografialla leikittelyä. Sellainen pitää lukijan sopivasti varpaillaan ja hereillä. Erämaja on mukavasti kokeileva: tämä ei tunnu keinotekoisesti vaikealta tai teennäiseltä, vaan leikittelevältä, hauskalta ja uusia mahdollisuuksia tutkailevalta.

Sitäkö se onkin, että tuijottaa varpaita eikä tiedä mihin on menossa. Että valitsee yhden askeleen tuhannen sijasta. Malttaa. Että uskomuksista vapaa jalka nousee, maailmankaikkeuden vau.

It's Raining Menin

Tulkaa kotiin

Kaik sydänvaivaiset, säikähtäneetkin, tulkaa kotiin. Kohta jo Koskelan korsut tummuu, joet jäähtyy, hoidettu tieosuus päättyy, ei talvikunnossapitoa. Kaikki, kaik renkaidenvaihtajat, ratinkääntäjät, vitsinvääntäjät keikkabusseissa, lauteilla yksinsaunojat, juoksijat matolla, maastossa, äidit ja isät, kello käy viittä, tarhat menee kiinni, pimeys peittää maan. Kaikki te kauppoihin karanneet laarien penkojat. Kassat suljetaan. Portaat sammuu.
Eikä ne liu'u enää koskaan.

Ehkä liioittelen vähän

Tekniikan maailmat vie mielen (ja hakutulokset) perinteisen miestenlehden pariin. Unohdetaan ne autot nyt, mutta tekniikan parissa toki ollaan. Minun käsiini tämä sattui Tanssiva karhu -projektini myötä, teos voitti palkinnon vuonna 2015.

Teoksen ensimmäinen kokonaisuus, yhdeksänosainen runoelma “Tekniikan maailmat”, luotaa toiston, asettelun ja hokemisen kautta ihmisen ja teknologian suhdetta. Puhelimet, ystävyys sosiaalisessa mediassa, kuolema ja elämä. “Minä rakastan sinua”, “aion käyttää sinuun tekniikkaa”, runot toistelevat.

Ihan helppoa runoutta tämä ei ole. Eino Santanen (s. 1975) on jonkinasteinen avantgardisti ja kirjoittaa konkreettista runoutta, siis sellaista, jossa typografinen asettelu on keskeisessä osassa. Ihan kuvarunoudesta ei kuitenkaan ole puhe, mutta runojen rytmi ja luonne on silti riippuvaista niiden asettelusta sivulle, eikä pelkkä teksti riitä ihan avaamaan kaikkea.

Ensimmäinen kokonaisuus jättää minut kuitenkin vähän kylmäksi, Santasen kulmikkaasta tekniikasta on vaikea saada otetta. Toinen osa, “Suomen itsenäisyyden 98-vuotisjuhlavuoden nyky- ja etukäteinen tulevaisuusjuhlarahasarja”, sen sijaan on aivan erinomaisen kiinnostava. Sekin on konkreettista: Santanen on naputellut runot kirjoituskoneella 20 euron seteleihin, jotka runokokoelman kanttakin koristavat.

Nämä seteleille kirjoitetut runot ovat erittäin kiehtovia ja mielenkiintoisia, sekä sisältönsä että siihen kiinteästi kytköksissä olevan median kanssa. Keskustelu sanojen ja niiden alustana olevan rahan kanssa tuo syvyyttä teksteille. Santanen avaa aihetta vielä taustoittavan tekstin kautta.

Kolmas kokonaisuus “Edustaja” etenee ikävuosittain yhdestä kahdeksaantoista ja vähän yli. Teksteissä esiintyy monenlaista edustamista ja edustajaa; “kuusivuotiaana jouduin kouluun kuusivuotiaana / itse itseäni edustamaan”, “vapauden edustaja oli pala Saksassa myyntiin asetettua betonia”. Vuosien edetessä perinteisempi runomuoto hajoaa enemmän ja enemmän, kunnes kirjaimia edustavat pelkät tyhjät ruudut.

Lopuksi saadaan vielä viehättävä rakkausruno “Vaikka olisin minä”. Pienimuotoista kielen hajoittamista sekin saa edustaa. Kaikkiaan Tekniikan maailmat on minun makuuni liian avantgardistinen, kokeileva ja omituinen. Olen sillä tavalla vähän tylsä. Setelirunous kuitenkin miellytti siinä määrin, että jo niiden takia suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen.

Korento herätti mielenkiintoa tutustua Anne-Maija Aallon tuotantoon laajemmin. Palkittu Mistä valo pääsee sisään on vielä kirjan joululahjaksi saaneen nuoren luettavana, joten sitä odotellessa nappasin kirjastosta pienoisromaanin Lumen hiljaisuus.

Keho ei ollut turvapaikka. Se oli arvaamaton ja epämukava ja se kantoi sisällään selittämättömiä asioita.

Lumen hiljaisuus

Turkulaisen runoilijan Juha Kulmalan (s. 1962) neljäs kokoelma Pompeijin iloiset päivät tuntuu äijämäiseltä runoudelta. Siinä on rujoa karheutta, beat-runouteen viittaavaa sykettä, ehkä jotenkin yleisdarrainen vaikutelma: maailma näyttäytyy kokoelman nimen iloisten päivien sijasta sarkastisena, synkkänä ja epäreiluna vyörynä.

Vyörytystä Kulmalan teksti ainakin on. Pitkät runot valuvat pitkin sivuja vaihtelevin sisennyksin, rivi toisensa perään. Sisällysluettelon mukaan teos jakautuu erillisiksi runoiksi, mutta lukiessa rajat ovat häälyviä, aiheet liukuvat runosta toiseen, eikä otsikoita ole.

“Antoivat minulle rahaa”-runossa kuvataan apurahan saanutta runoilijaa Etelä-Euroopassa luovuudentuskissaan, havainnoiden yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jossa “afrikkalaiset kellokauppiaat seuraavat sisään ravintolaan / kauppoihin, uniin, minne tahansa saadakseen / mafian määrittelemän päiväkiintiönsä täyteen”, samalla kun runoilija vaeltelee turistina. Yleistä tyytymättömyyttä: “me teemme liikaa tuhoa ja turhaa”.

tämä on YK:n raportti, tässä ei ole järkeä, kaksi prosenttia
ihmiskunnasta omistaa yhteensä yli puolet
planeetasta, puolet ihmiskunnasta omistaa yhteensä
alle prosentin siitä, tässä tilanteessa
omistaminen ei enää tarkoita mitään ja se
tarkoittaa kaikkea

Toisinaan bestseller-kirjat saadaan suomeksi välittömästi ilmestymisensä jälkeen, toisinaan joudutaan odottelemaan hieman pidempi tovi. Kirjoittajanimellä Nellie Bly tunnetun Elizabeth Jane Cochranin (1864–1922) menestysteos Maailman ympäri 72 päivässä ilmestyi kirjamuodossa vuonna 1890 ja suomeksi 2021 pienen Punos-kustantamon Tuija Tuomaalan suomennoksena. Punos on erikoistunut unohdettujen klassikoiden ja vanhojen kirjahelmien julkaisemiseen, ja sille agendalle tämä kirja sopii erinomaisesti.

Taustalla on tietenkin menestysromaani: Jules VernenMaailman ympäri 80 päivässä julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1872. Siinä vedonlyönti maailmanympärimatkan onnistumisesta saa alkunsa artikkelista, jossa kerrotaan uuden rautatieyhteyden avaamisesta Intiassa. Maailmanympärimatkailu tähän maailmanaikaan onkin monessa mielessä Brittiläisen imperiumin ympäri matkailua. Imperiumia ylläpitävä koneisto mahdollistaa nopean matkanteon.

Nellie Bly keksii siis juttuidean maailman kiertämisestä nopeammin kuin Phileas Fogg. Päätoimittaja Joseph Pulitzerin omistamassa New York World -lehdessä tyrmää idean, kun Bly esittää sitä ensimmäistä kertaa vuonna 1888: yksinäinen nainenko muka lähtisi tällaiselle matkalle! Vuotta myöhemmin Bly kuitenkin lähtee matkaan. Asiassa auttoi Blyn tuossa vaiheessa karttunut maine Worldin tähtitoimittajana. Ennen tätä maailmanympärimatkaa tutkivan journalismin pioneereihin kuulunut Bly oli jo ehtinyt kirjoittaa laajasti tehtaiden naistyöläisten oikeuksista, raportoida Porfirio Díazin hallitseman Meksikon oloista puolen vuoden ajan ja kirjautua newyorkilaiseen mielisairaalaan kymmeneksi päiväksi voidakseen raportoida omakohtaisesti mielisairaanhoidon kurjista oloista.

Niinpä kun Bly sanoo, että joko hän lähtee matkalle Worldin nimiin tai jonkun kilpailijan leivissä, Bly saa luvan lähteä matkaan. Kuten kirjan nimikin paljastaa, Blyn onnistuu tehdä matka selvästi Phileas Foggia nopeammin, vain 72 päivässä. Matkan varrelle mahtui sekä hyvää tuuria että epäonnea. Lisäksi Bly sai vasta Hong Kongissa tietää, että samana päivänä matkaan oli lähtenyt toinen naistoimittaja, joka tekee matkaa toiseen suuntaan kilpaillen Blytä vastaan.

Bly matkusti höyrylaivoilla ja junalla. Matka vie ensin Englantiin, sieltä Kanaalin yli Ranskaan, jossa Bly vierailee tapaamassa Jules Verneä. Ranskasta postijuna vie hänet Italiaan, sieltä laivalla Suezin kanavan kautta – vuonna 1869 avattu kanava oli sekin uutuus, joka nopeutti matkaa – Sri Lankalle. Siellä Bly joutuu odottelemaan hyvän tovin laivaa, joka vie hänet Singaporeen. Singaporesta matka jatkuu Hong Kongiin, jossa on toinen pidempi pysähdys. Myös seuraavalla etapilla Jokohamassa on odottelua. Lopulta laiva vie hänet Tyynen meren yli San Franciscoon, josta juna kiidättää Blyn Chicagon kautta takaisin New Yorkiin.

Kirjassa kuvataan matkantekoa kepeästi ja hauskasti, Bly tekee tarkkoja ja humoristisia huomioita näkemistään paikoista ja kanssamatkustajistaan. Olosuhteet junissa ja laivoissa herättävät välillä terävää kritiikkiä, välillä haltioitunutta ihastelua. Bly matkustaa kevyesti; voisitteko itse kuvitella lähtevänne maailmanympärimatkalle vain yhden käsilaukun kanssa? Matkoillaan Bly kohtaa muun muassa gentlemannin, joka haluaisi puolisokseen vähiin tavaroihin tyytyvän naisen – miehellä itsellään kun on 19 matka-arkullista tavaroita mukanaan. Matkailijoita on ylipäänsä liikkeellä varsin paljon, osa työasioissa ja osa huvin vuoksi. Bly kohtaa muitakin maailmanympärimatkailijoita, kuten miehen, joka on tehnyt jo useammankin maailmanympärimatkan.

Kirja on aikansa ilmiö. Se näkyy toiseuden kuvaamisessa. Erityisen kovasti Bly kohtelee Kiinaa. Hong Kongissa ollessaan Bly vierailee Kantonissa, eikä tästä etapista ole juurikaan kaunista kerrottavaa. Bly muun muassa kuvailee yksityiskohtaisesti kiinalaisia kuolemanrangaistus- ja kidutusmenetelmiä. Päästessään Japaniin Bly päätyy vertailemaan inhottavan likaisia kiinalaisia ja täydellisen puhtaita ja ihastuttavia japanilaisia. Nykyaikaan kumpikaan käsittelytapa ei oikein istu, saman orientalismin ja eksotiikan kääntöpuolia molemmat.

Bly päätyy muun muassa ostamaan matkan varrelta itselleen pienen apinan: “Olin vastustanut houkutusta ostaa Port Saidista poika ja tukahduttanut halun ostaa Colombosta singaleesityttö, mutta kun näin apinan, tahdonvoimani katosi ja aloin välittömästi tehdä siitä kauppaa.” Ajankuvaa, totta tosiaan. Epäilemättä aikakauden yleisö on saanut ihmetellä Blyn kuvaillessa kaukomaita, toki myös kauniisti ja ihaillen, mutta myös niiden asukkaita esineellistäen. Selvästikään yleinen ihmisarvo ei vielä toteutunut.

Ikäisekseen Maailman ympäri 72 päivässä on sujuva teos, se oli nopealukuinen ja miellyttävä. Se on hieno kertomus yksinäisestä naisesta, joka ei anna sukupuolensa rajoittaa menemistä ja tekemistä. Kirja on myös mielenkiintoinen kuvaus Brittiläisen imperiumin kukoistuksen ajasta, vaikka ei kovin laajasti maailmaa ehdikään tarkastella, kun Blyn on vain kiidettävä eteenpäin junalla ja laivalla. Suomennos on ansiokas lisä käännettyyn kirjallisuuteen; jokunen kuva ja kartta olisi kuitenkin parantanut teosta.

Matkan ennätys ei pysynyt Blyn hallussa pitkään. Muutamaa kuukautta myöhemmin George Francis Train suoritti matkan ensin 67 päivässä ja kolmannella matkallaan 60 päivässä. Vuonna 1913 maailma oli pienentynyt jo sen verran, että John Henry Mearsin onnistui tehdä matka 36 päivässä. 1920-luvulla kuvioihin tulivat ilmalaivat ja lentokoneet, jonka jälkeen suorituksen luonne muuttui toisenlaiseksi.

Vuonna 2013 Tanssiva karhu -palkinto voitettiin ensimmäistä kertaa esikoisteoksella. Palkinnon voitti silloin Maria Matinmikko (s. 1983). Valkoinen aloittaa väritrilogian, jonka myöhemmät osat ovat Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013) ja Värit (Siltala, 2017).

Valkoinen on pääasiassa proosarunoa, toteavaa ja tarkasti havainnoivaa tekstiä. Kuvasto on omituista, vähän kuin joku kirjaisi unia muistiin. “Unien pensasmaisuus, unien totuus – muinainen villi kristalli”, sanotaan. Osassa runokokoelman osioista on runomaisempia, lyhyitä tekstejä, sitten palataan taas pidempien kuvausten pariin.

Päivän ruusukkeet, yön linna. Siro kameli matkallaan niiden ympäri. Kamelin tuntematon tehtävä. Järvet ja kraaterit.

Vesiputous ylläni laahaa käytävää. Vastaan tulee lentokenttävirkailijoita. Onko jo myöhäistä?! Kukaan ei vastaa.

“Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin.”

“Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi.”

“Kirjoitan, koska en ole hevonen.”

Valkoinen

Leo ja Isra ovat 16-vuotiaita nuoria. He päätyvät yhteen, koska Isra haluaa kuolla. Leo haluaa elää ja ajella taivaansinisellä autolla auringonlaskuun. Valitettavasti asiassa käy niin, että Leo on se, joka päätyy kuolemaan.

Kahden erilaisen nuoren näkökulmasta kerrottu tarina on vauhdikas vaelluskertomus, jossa nuoret, joilla ei ole enää mitään menetettävää, varastavat auton ja lähtevät matkaan. Isra haluaa vapauttaa Ähtärin pandat ja sitten kuolla ja Leo hengaa mukana, koska miksei? Leo on menettänyt vanhempansa ja elää sijoitusperheessä, jossa ei viihdy. Isra on marokkolaistaustainen ja hänelle on tapahtunut paha juttu, jonka seurauksena hän ei enää tiedä, mitä tehdä.

Kaunis päivä kuolla on rujonkaunis tarina, jossa nuorten kokema osattomuuden tunne johtaa äärimmäisiin tekoihin. Veera Salmi kirjoittaa sujuvaa tekstiä, joka tempaa mukaansa. Jo ensimmäinen lause – “Kuolin kolme päivää pandojen näkemisen jälkeen.” – onnistuu herättämään mielenkiintoa.

Matka vie minne sattuu; johdonmukaisuuden puutteesta on paha syyttää romaania, joka kuvaa nuoria, joilla ei ole kuin hatara käsitys siitä, minne he ovat menossa. Tärkeintä on päästä pois sieltä, missä oltiin, eli ympäristöstä, jossa Leon ympäriltä kaikki hajoaa ja kaikki tuomitsevat Israa asioista, joita tämä ei ole itse tehnyt.

Draamaa ja käänteitä riittää, joten uskoisin tämän nuortenkirjan toimivan kohderyhmälleen. Ei tämä ehkä ihan helpoin luettava ole; mistään säeromaanista ei ole kyse, mutta tiettyä runollista irtonaisuutta Salmen kirjoitustyylissä on. Teksti on myös reippaan puhekielistä ja varsinkin Isran osioiden runsas englanninkielen käyttö tuntuu jakavan lukijoiden mielipiteitä. Minulle tämä toimi ja aion tarjota tätä paikalliselle nuorisolle luettavaksi, saa nähdä mitä tykkäävät. Aineksia ainakin on.

Veera Antsalo (s. 1975) on kerännyt mainetta runoilijana. Nyt hän debytoi romaanikirjailijana, mutta vahvasti runollinen tämäkin teos on. Ei kannata odottaa mitään erityisen suoraviivaista ja selkeästi paikasta A paikkaan B etenevää: Fernanda on poukkoileva, toisteinen, kummallinen ja lennokas kirja.

Luin viime vuoden puolella Antsalon Pölyn historia -runokokoelman kiitos mielenkiintoisen nimen ja Jenny Saaren kauniiden kansien. Saari onkin Antsalon luottotaiteilija: myös Fernandan kannet ovat Saaren käsialaa. Kanteen on ikuistettu kirjassa moneen kertaan mainittu motiivi:

Fernandan nilkassa on reikä, josta valuu hiekkaa, eikä hän tiedä mitä siitä seuraa. Ehkä siitä ei seuraa mitään, se voisi olla niin. Ehkä niin on, jotta olisi jotain hypnoottista katseltavaa. Tai ehkä niin on, jotta kentaurien olemassaolo olisi perusteltua, jotta olisi joku kentaurien päähänpisto: ammuttu nuoli, tietenkin näkymätön, ja nilkka.

Uskomatonta mutta totta

Vanity Faireja

Alicia Silverstonen

Fernandassa

Toivon kanteen on kuvattu perhosista muodostuvia kuvioita. Perhoset ovatkin toinen teoksen pääteemoista. Toivo alkaa ja loppuu kehtolauluilla, jotka koostuvat perhosten nimistä. Suomalainen perhosnimistö onkin kaunista ja kiehtovaa, kun siihen näin uppoutuu.

Toiveikkaasta nimestä huolimatta toinen pääteema on menetys. Kokoelman toinen osa, “Toivo”, kertoo läheisen menetyksestä ja siihen liittyvästä surusta. Voimakkaita tunne-elämyksiä kuvataan sanoilla ja sanojen asettelulla, sivuille jäävällä tilalla, säkeiden hajanaisella sekamelskalla.

Tämä on eräänlainen pyhäinhäväistys.
Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.
Tarkoituksenani on sutata tuo viiva ihan sotkuiseksi.
Minä yritän saada sinuun vähän eloa.
Minä kirjoitan sinulle jotta sinäkin tulisit käymään
minun luonani. Minä muistan niin vähän asioita.

Henriikka Tavi

Saima Harmajan

Hukkakaura ja miten helppo meistä kitkeä!
oli kiintymys kuin “mineraali”, “tulva”, “jano”
jonka janoon jano hukkuu

Jos lapsi sanoo: “Mekin olimme kerran lapsia”,
vastaa metsä:
“Kuinka lapsia, kuinka vanhempia
toisillemme olemmekaan.”

Toivo

Olen viime aikoina lukenut useampia säeromaaneja. Koska lajityyppi kiinnostaa, piti tietenkin tutustua Kirsti Kurosen teoksiin, Kuronen kun on lajin pioneerejä Suomessa. Kurosen Paha puuska taisi olla ensimmäinen suomenkielinen säeromaani. Nappasin itse ensimmäiseksi luettavaksi tämän Pöntön.

Säeromaanien muoto ja mitta vaihtelee runomaisemmasta romaanimaisempaan. Pönttö on vahvasti runoon kallellaan, muoto on selvästi runomaisempi ja 85 sivun mittaisena pienenä kirjana teos on runokokoelman kokoinen ja näköinen. Silti se kertoo selkeän tarinan.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten
pelkään aikuiseksi tulemista.

Pönttö

Marko Hautala on tällä hetkellä Suomen huomattavin kauhukirjailija. Tähän asti Hautala on julkaissut pääasiassa romaaneja ja vain muutaman novellin. Novellikokoelma on kuitenkin perinteinen kauhukirjallisuuden formaatti – mieleen tulee oitis Markku Sadelehdon 1990-luvulla toimittamat kauhuantologiat. Hautalan Kuolleiden valssi kumartaakin näille perinteisille antologioille kansillaan: tyylikkäästi kuluneen näköisiksi tehdyt kannet ovat kuin 1990-luvulta kotoisin. Pisteet kansitaiteilija Mika Tuomiselle!

Itse kokoelma tarjoaa herkullisen kattauksen kauhunovelleja genren eri laidoilta. Kokoelmassa on monenlaisia omituisia tarinoita, joita kaikkia yhdistää jollain lailla epämiellyttävä, häiritsevä ja kammottava tunnelma. Hautala onnistuu novellimitassakin luomaan selkäpiitä karmivia tarinoita, aivan kuten romaaneissaankin.

Avausnovelli “Pitkä kuuma kesä” sijoittuu 1980-luvulle ja kuvaa nuorten kesäistä automatkaa, joka pysähtyy bensan loppumiseen keskellä ei mitään. Bensan saaminen osoittautuu vaaralliseksi. “Saurin hiljaisuus” ottaa lähtökohdakseen Pekka SaurinYölinja-ohjelman yleisökysymykset ja pojan, joka kuuntelee lähetystä yksin kotonaan, vailla vanhempiaan. “Maanalainen Niili” vie joukon suomalaisia turisteja harvinaisemman nähtävyyden äärelle. Kun joku kysyy “Haluatteko koskettaa muumiota?”, vastausta kannattaa näemmä harkita kerran jos toisenkin. “Koskaan ei täyty se kaipuu” kertoo siivoojasta, joka saa lahjaksi harvinaislaatuisen vanhan kotimaisen elokuvan.

Tiedättehän korvamadot? “Käärmetaajuus” kertoo, millaisia kauhuja niihin voi liittyä. “Teurastajan paradigma” kertoo yliopistomaailmasta ja kirjallisuudentutkimuksen professoria vainoavista kauhufantasioista. “Morsionsalmi”-novellissa nuori kesätyölinen joutuu raivaamaan kaislikkoa kesämökillä paikassa, joka on saanut nimensä 1700-luvulla sattuneesta traagisesta tapaturmasta. Rankka urakka saa karun lopun. “Hänen vihansa päivä” kertoo maailmanlopusta Twitter-viestiketjun muodossa. “Loki” on kuvaus pariskunnasta, joka menettää lapsen ja hankkii sitten koiran. Rescuekoirasta muodostuu melkoinen painajainen. Valkoiset varpaat -kokoelmasta tuttu “Varpaat” vie sekin turistit harvinaislaatuisen nähtävyyden äärelle. Tämä suosikki ja Shirley Jackson Awards -ehdokas toimii edelleen.

Kokoelma on kaikkiaan tasalaatuista tavaraa ja aihepiirit ja tyylilajit ovat mukavan monipuolisia. Mukana on Hautalalle epätavallisesti myös jälkisanat, joissa Hautala avaa tarinoita novellien takana. Se on kiinnostavaa se; romaanit eivät selittelyjä kaipaa, mutta tällaisessa novellikokoelmassa jonkunlainen jälkipuhe on paikallaan. Jos Marko Hautalan tuotanto ei ole vielä tuttua, tämän kokoelman parista on ihan hyvä aloittaa sukellus laadukkaan kotimaisen kauhukirjallisuuden maailmaan.

Toinen Tanssivan karhun tuplavoittajista tähän mennessä on Helena Sinervo (s. 1961), joka voitti palkinnon ensimmäistä kertaa teoksellaan Ihmisen kaltainen vuonna 2001. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tuomaristo nosti taas Sinervon teoksen parhaimmaksi. En ihmettele: Väärän lajin laulut on hieno runokokoelma.

Runojen aihepiirit pyörivät paljon lintujen ja luonnon ympärillä; lähtökohta on vahvasti biologinen. Nimi viittaa Darwinin linnut kirjasta löytyneestä huomiosta Galapagos-saarten sirkuista: kun linnun poikanen on oppinut sattuneista syistä väärän sirkkulajin laulun omansa sijasta, se houkuttelee vääränlajisia lintuja reviiritappeluihin ja pariutumaan. Toisinaan vääränlajinen lintu kelpaa ja tuloksena on uusia hybridilajeja. “Laji” on toki monimerkityksinen sana ja nimellä siten myös muunlaisia merkityksiä.

Miksi olen yksin täällä ja laulan
väärän lajin laulua, minkä lajin,
en edes tiedä, rakkauslaulu se silti kai on,
hiiripelletti sydämeni jyrsijälle.

Ein seltener Vogel

Väärän lajin laulut

Tajunta, minun omani ja sinun johon en yllä,
miten se muuttuu koko ajan
kuin tulvivat ja laskevat vedet.
Eikä ainoastaan virta vesimassoineen
vaan myös uoma muuttuu ja siirtyy,
vaikka uomuus on sama ja maamerkit tunnistettavia.

Tyttöystävä tarkastelee ihmissuhteita terävästi. Se on kirjoitettu nimettömältä kertojalta lukijaa puhutellen. Lukija joutuu asettumaan kertojan kumppanin nahkoihin, halusi tai ei. Kertoja, tyttöystävä, on suomalainen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, ja kumppani on ulkomaalainen, vaikkapa britti.

Suhteessa on melko lailla hankausta kulttuuri- ja luonne-eroista johtuen. Kumppani tuntuu olevan tasaisen tyytymätön tyttöystävän pidättyväiseen luonteeseen, etäisyyden pitämiseen, huonoon yhteydenpitoon omaa perhettä kohtaan ja niin edelleen, kaikkeen siihen, mikä kohteliaalle ja hyvinkasvatetulle britille on helppoa, luontevaa ja vaivatonta.

Tiesin että äitisi oli joskus kuvaillut minua sinulle sanalla enigmatic. Olet kai hänestä jotenkin salaperäinen, kiinnostava, sinä olit sanonut, eihän se mikään huono asia ole. Mutta arvelin että äitisi tarkoitti vain että en osannut puhua. Hän yritti kohteliaasti ilmaista, ettei saanut minusta mitään irti, ei onnistunut tutustumaan minuun tai kokemaan kanssani läheisyyttä.

Enni Vanhatapio

Tyttöystävä

Tyttöystävä

Saara Turusen

Järjettömiä asioita

Eikö sinusta ikinä tunnu siltä että tämä on kaikki jotenkin vähän ällöttävää, kysyin. Että täytät Tomin elämässä jotain naisenmuotoista kohtaa, hän on laittanut siihen itselleen lapun että tähän joku nainen, ja sitten sinä esität sitä? Ja kun hän puhuu sinulle, niin hän oikeastaan puhuu sille mielikuvitusnaiselle ja katsoo sitä ja panee sitä, eikä sinun varsinaisilla piirteilläsi ole niin väliä?

Aloitetaan Harry Harlow'sta (1905–1981), amerikkalaisesta psykologian professorista. Jos nimi onkin vieras, olet saattanut kuulla Harlow'n resusapinoilla tekemistä kokeista. Niissä apinanpoikasille luotiin keinoemoja rautalangasta ja villasta. Harlow tutki kiintymyssuhteen merkitystä ja kasvatti apinanpoikasia myös eristyksissä.

Harlow'n apinakokeet tuottivat huomattavia tuloksia sekä kasvatuspsykologian että käytännön kasvatuksen kannalta. Harlow'n kokeiden sanotaan myös vaikuttaneen Yhdysvaltojen eläintensuojeluliikkeen syntyyn ja koe-eläinten humaanimpaan kohteluun liittyviin vaatimuksiin.

Ei siis ihme, että Harlow on näyttäytynyt Sanna Karlströmille (s. 1975) mielenkiintoisena kohteena. “Ei niin kuin runoilija joka sanoo rakkauden olevan mittaamatonta.” Karlström on aikaisemmissakin runokokoelmissaan kirjoittanut erilaisista rooleista käsin. Tällainen merkittävä kiintymyksen ja pohjimmiltaan rakkauden tutkija on kiitollinen näkökulma kirjoittaa runoja rakkaudesta ja ihmissuhteista.

Sanotaan että minä olen irstas mies
piirtoheittimeni takana.

Tutkimusteni mukaan
nainen on pehmeää kangasta
ja jollei ole, otan toisen samanlaisen.

Claraa

Peggyä

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muisista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu se iskelmä.

Tanssiva karhu -voittajissa on selvästi tapahtunut jonkunlainen sukupolvenvaihdos. Aki Salmela (s. 1976) on jo kolmas peräkkäinen 1970-luvulla syntynyt voittaja. Salmelan ura alkoi vuonna 2004 Kalevi Jäntin palkinnolla palkitulla esikoiskokoelmalla Sanomattomia lehtiä.

Salmela on paitsi suhtkoht tuottelias runoilija, myös ahkera runouden suomentaja. Tässäkin kokoelmassa on mukana muutama suomennettu runo proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. Ne enteilevät viisi vuotta myöhemmin ilmestynyttä Yön Kaspar -suomennosta Bertrandin ainoaksi jääneestä runokokoelmasta.

Proosaruno on Salmelankin pääasiallinen laji, suurin osa kokoelman runoista levittäytyy yksittäisten säkeiden sijasta pidemmiksi kappaleiksi. Yksittäiset virkkeet voivat sitten olla koko kappaleen (ja runon) mittaisia, kuten tässä “Ylikypsä hedelmä”-runossa:

Tietysti tämä on vain ylikypsä hedelmä, josta puu tahtoisi vielä kaikin voimin pitää kiinni, vaikka syksyn tuulet riisuvat jo oksia yksitellen, paritellen kuolleittein lehtien kanssa, muistojen kanssa, jotka hiljaa pakenevat oksien päistä syvälle maan alle, juurten silmättömiin verkkoihin, joihin mikään olevainen tuskin voisi takertua kiinni, kuiva puu kukkulalla jota kylmät tuulet kiertävät, puu metsää ja lintua vailla, syksyn perällä talven kalpeita kasvoja vasten, kun talvi viimein tahtoo omistaa sen, omistaa tämän, puun ainoan omaisuuden.

raaputa vasemmalta, jokainen arpa voittaa
uuden osattomuuden kuvan, päästä naurun nopea lintu
hampaittesi aidan takaa, tai jos aita
lopullisesti sulkee veräjänsä, älä jätä

nopeasti haarautuvaa kieltäsi väliin
tiedät millä hampailla se, elämä, puraisee sinusta
mieleisensä palasen, sinun vastakuoriutunut
mielikuvituksesi kohoamassa omille siivilleen

Tyhjyyden ympärillä

Mitä tehdä, kun elämä alkaa tympiä pahemman kerran? Laina päättää jättää kaiken ja lähteä. Hän hyppää autoonsa, luotettavaan lähes 600 000 kilometriä ajettuun Nissan Sunnyyn ja suuntaa ensimmäisenä Turkuun ja sieltä Tukholmaan.

Tukholmasta tie vie tapaamaan tuttavia Tanskassa ja Saksassa, mutta entäs sitten? Se jää nähtäväksi, koska Laina aikoo jättää taakseen ihan kaiken, luopua elämässään kaikesta. Mutta eihän se niin helppoa ole. Kun tarpeeksi ajaa eteenpäin, huomaa, ettei menneisyydestä pääse sittenkään eroon ja kun yhdestä asiasta luopuu, tilalle tulee kyllä uusia.

Kaiken jälkeen oli erinomainen lukukokemus. Emilia Kukkala on onnistunut esikoisromaanillaan tavoittamaan yhtä aikaa hilpeän ja haikean tunnelman. Kansan Uutisten haastattelussa Kukkala sanoo, ettei häntä lukijana “juonet kiinnosta hirveästi”. Ei Kaiken jälkeen tosiaan juoneltaan hirveän vahva olekaan, se on vaellusromaani, jonka pääpaino on menemisen tunnussa ja ennen kaikkea päähenkilön matkassa itseensä.

Laina on mainio tyyppi päähenkilöksi ja tervetullutta vaihtelua kotimaisen kirjallisuuden läpeensä keskiluokkaisessa maisemassa. Laina on Prisman kassa, pitkän linjan punkkari ja kokenut kiertuekuski. Kuten Kukkala haastattelussa toteaa, perinteisesti tällaisten tarinoiden päähenkilöt ovat olleet miehiä. Laina on nainen, mutta käyttäytyy monin paikoin stereotyyppisen miesmäisesti. Kukkalan mukaan naisia usein rangaistaan tällaisista ominaisuuksista, niin tosielämässä kuin kirjallisuudessa; nyt ei. Se on tervetullutta se. Lainalle ei käy huonosti, ainakaan muista kuin ihan hänestä itsestään johtuvista syistä.

Takakansi kuvailee kirjaa riemukkaaksi ja raivokkaaksi. Allekirjoitan molemmat, tätä kirjaa oli hauska lukea. Se on tulvillaan hauskaa ja nasevaa dialogia ja Lainan sisäinen äänikin on riemastuttava. Samalla kirja sanoo jotain olennaista ja mielenkiintoista elämästä, asioiden jättämisestä ja vanhoista autoista. Todella vahva esikoisromaani, toki kirjoittajalla on pitkää bloggaaja-, tietokirjailija- ja toimittajataustaa takana. Suosittelen lämpimästi, tämän luulisi löytävän ystäviä monenlaisista lukijoista.