Mikko Saari

Salla Savolainen on tehnyt hienoa työmaakoneita käsittelevää kirjasarjaa, jonka ensimmäinen osa Asfalttia! käsitteli asfalttityömaita ja asfaltin valmistamista. Sarjan kirjoissa on paljon tietoa aiheista; jopa siinä määrin, että ne ovat oikein mainiota luettavaa myös aikuisille, jotka eivät ole aiheeseen perehtyneet.    Lastenkirjoissa on kysyntää toki tällaiselle runsastekstisemmälle tietokirjalle, mutta sitten on niitä pienempiä lukijoita, joita isoja koneita käsittelevät kuvat kiinnostavat, mutta joille syvällisempi perehdytys asfaltinvalmistuksen hienouksiin on liikaa. Asfalttihommissa sovittaa Asfalttia!-kirjan taaperoille: sivuista on karsittu melkein puolet, iso paperisivuinen kirja on muuttunut pienemmäksi pahvisivuiseksi ja tekstiä on rutkasti vähemmän.    Asfalttihommissa on kelpo sovitus ja hyvä osoitus siitä, miten laadukas kirja taipuu moneen muotoon. Kummallekin versiolle kirjasta on oma yleisönsä ja Savolaisen hienoja työkonekuvituksia kelpaa kyllä esitellä myös pienemmille lukijoille. Niiden yhdistelmä yksityiskohtaisuutta ja persoonallista piirrosjälkeä toimii hienosti ja on paljon mielenkiintoisempaa kuin tylsä kuvapankkivalokuvatyyli.    Sarja myös jatkuu: Betonihommissa-kirja on tulossa, eli betonin maailmaakin pääsee pian tutkailemaan taaperoiden kanssa. 

Salla Savolaisen työmaasarjan kolmannessa osassa tutustutaan metallinkierrätyksen maailmaan. Romua! vie aikaisemmista kirjoista tutut Koistisen ja Pikin kuorma-autoineen purkutyömaalle, josta auton kyytiin lastataan teräsbetoniseinistä irrotettua harjaterästä. Lasti kuljetetaan romuasemalle, jossa se tarkistetaan säteilylähteiden varalta ja puretaan sitten käsiteltäväksi.    Romuasemalla on muutakin mielenkiintoista ihmeteltävää: Koistista kiinnostaa romutettavaksi tuotu vanha kaivoskone. Isolla hydraulisella leikkurilla paloitellaan metalliromua ja osa rautaromusta polttoleikataan pienemmiksi paloiksi käsityönä.    Toisena keikkana Koistinen käy hakemassa tiensä päähän tulleen auton, joka viedään myös romuasemalle kierrätettäväksi. Kierrätettävä metalli on arvokasta ja kirjassa päästään myös toiminnan pariin, kun romuasemalla jahdataan arvokkaasta metalliromusta kiinnostunutta varasta, joka yrittää tuoda purkutyömaalta varastamaansa kuparikuormaa kierrätykseen.    Romua! on sarjan muiden kirjojen tapaan yksityiskohtainen ja kertoo paljon aiheestaan. On ilo lukea, miten paljon metalliromua pystytään kierrättämään ja hyödyntämään uudelleen. Toisaalta kirja on myös kriittinen metallien käytön suhteen: se muistuttaa, ettei metallimalmeja ole maankuoressa loputtomiin. Alun purkutyömaallekin on piirretty mielenosoittajajoukkio, joka vastustaa vanhan purkamista.    Sarjan taso jatkuu korkeana. Savolaisen piirrostyyli toimii erinomaisesti: kuvat ovat persoonallisia ja riittävän yksityiskohtaisia. Kirjoihin on kasattu mukava määrä tietoa ja ne sopivat mainiosti sekä pienten alakoululaisten itse luettavaksi että aikuisen pienemmille lukijoille lukemiksi. Aikuinenkin sivistyy, sillä jos ei ole romualaan perehtynyt, tässä on varmasti paljon uutta myös aikuiselle. 

Hieman eriskummallisen nimen takaa löytyy ensimmäinen suomennos pitkän linjan kirjailijalta. Lydia Millet (s. 1968) julkaisi esikoisteoksensa Omnivores jo vuonna 1996. Millet on julkaissut useita romaaneja, jotka ovat saaneet palkintoehdokkuuksia. Tämä Lasten raamattu, Milletin toiseksi uusin romaani, oli vuonna 2020 National Book Award for Fictionin lyhytlistalla ja The New York Timesin vuoden kymmenen parhaan kirjan listalla.    Arto Schroderuksen suomentama kirja kertoo kahdentoista lapsen joukkiosta. He viettävät vanhempineen lomaa isossa kartanossa, jossa lasten ja aikuisten välille syntyy kuilu: lapset viihtyvät omissa oloissaan, aikuiset taas lähinnä juopottelevat, polttavat pilveä, syövät ja viettävät aikaa keskenään. Lapsilla on ajanvietteenään peli, jossa yritetään välttyä paljastumasta joidenkin tiettyjen aikuisten lapsiksi. Lomailu saa kuitenkin huolestuttavampia käänteitä, kun lapset kutsutaan rannalle tehdyltä retkeltä takaisin kartanolle.   

“Mutta hei”, Low sanoi, ”vakavasti puhuen. Kun me käytiin isolla talolla hakemassa ruokaa, siellä puhuttiin, että säässä on tapahtumassa käänne.” 

Lasten raamattu

Maailmanloppuun hän ei varmaan suhtautuisi kovin hyvin. Mutta se oli sama kuin joulupukin kanssa. Jonain päivänä totuus selviäisi hänelle. Ja jos hän ei olisi kuullut sitä minulta, se saisi minut vaikuttamaan poliitikolta. 

Lasten raamatun

Lasten raamattu

Omnivores

The Children's Bible

The Children's Bible

The Children's Bible

Tämän kirjan metallinkiiltoinen kansi, jossa sateenkaarenkirjavan tekstin takana on HokusainSuuri aalto, tuli tutuksi Instagramista jo alkuteoksen julkaisun myötä. Kun tämä suosikkikirja sitten julkaistiin suomeksi, nousi se vaivattomasti omalle lukulistalleni: aihe kiinnostaa, samoin se, miksi kirjasta on niin paljon kohistu.    Gabrielle ZevininHuomenna, huomenna ja huomenna on X-sukupolven kasvukertomus, tarina Samista ja Sadiesta, jotka tutustuvat sattumalta lapsina ja kohtaavat myöhemmin 1990-luvulla opiskelijoina. He tekevät yhdessä tietokonepelin, koska pelit ovat yhdistäneet heitä alusta asti. Pelistä tulee suurmenestys, josta alkaa lennokas ura pelialalla. Kaiken aikaa taustalla on Samin ja Sadien välinen ystävyys, jota koetellaan monin tavoin.    Tämä ystävyys on kirjan ydintä. Miksei rakkauskin; Samin ja Sadien tarina ei ole rakkaustarina, mutta kyllä se silti kertoo paljon rakkaudestakin. Eikä ystävyyttä ole yksin Samin ja Sadien välillä. Samin kämppis ja kaksikon pelifirman tuottajan paikalle kuin itsestään solahtava Marx on tärkeä henkilö; Sadien suhde yliopisto-opettajaansa, mentoriinsa ja rakastettuunsa Deviin on toinen kirjan läpi kulkeva ihmissuhde. Moniin näistä suhteista liittyy vaikeuksia – Sam ja Sadie ovat kumpikin omalla tavallaan vaikeita ihmisiä ja luova työ kaikkine taloudellisine reunaehtoineen on myös omiaan lyömään kiilaa ystävysten välille.    Pelit ovat kirjassa isossa osassa, mikä osaltaan selittää sen suosiota. Ei näitä videopelejä ja pelialaa fiksusti käsitteleviä romaaneja vieläkään ole liiaksi asti, ainakaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden parissa. Siinä suhteessa Huomenna, huomenna ja huomenna erottuu ja vetoaa. Tietokonepelejä käsittelevillä romaaneilla on taipumus liioitella; kirjailijat luovat mielellään uskomattomia pelejä, jotka ovat upeita ja reippaasti yli sen, mikä todella oli mahdollista. Zevin pysyy melko hyvin aisoissa: Samin ja Sadien luomukset ovat keskimääräistä realistisempia. Ehkä jotain sen kaltaista olisi voinut hyvin tehdäkin 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Se on iloinen asia, koska on turhauttavaa tuhahdella kirjailijoiden ylilyönneille.    Huomenna, huomenna ja huomenna on runsas kirja, mutta se tempaa kyllä mukaansa. Suomentaja Taina Helkamo on myös tehnyt hyvää työtä, suomennos on sujuva ja toimiva. En nyt ihan rakastunut kirjaan ja välillä koin sen päähenkilöt kaikkine vaikeiluineen jopa ärsyttäviksi, mutta ovathan he eläviä ja monitahoisia henkilöitä – siinä Zevin on todellakin onnistunut. Myös pelialan varhaisvaiheiden ja luovaan työhön liittyvien hankauksien kuvaus on kiinnostavaa. Tarina on siis vetävä ja puitteet hyvät. Ei siis ihme, että Huomenna, huomenna ja huomenna on saanut paljon ystäviä. 

—
  Tomorrow, Tomorrow, and Tomorrow initially caught my attention through its Instagram presence, showcasing a metallic cover adorned with Hokusai's Great Wave. Its subsequent release in Finnish prompted my interest due to both the intriguing subject matter and the considerable hype surrounding the book. Authored by Gabrielle Zevin, the novel unfolds as a coming-of-age narrative for the X generation, revolving around the characters Sam and Sadie. Their chance childhood encounter leads to a later reunion as students in the 1990s, where they collaborate on a computer game that propels them into a successful career in the gaming industry. At its core, the story explores the enduring friendship between Sam and Sadie, subjected to various trials and tribulations.    Friendship is a central theme throughout the narrative, though the story is not a traditional love tale. The exploration of love, nevertheless, weaves intricately into the plot. The focus on friendship extends beyond Sam and Sadie to include significant relationships such as Sam's roommate Marx and Sadie's complex connection with her university professor, mentor, and lover, Dev. These relationships face challenges, reflecting the complex nature of the characters and the additional strains introduced by their creative work within the constraints of the gaming industry.    The book stands out for its in-depth exploration of the gaming world, a rarity in Finnish literature. While novels in this genre often tend to exaggerate, Zevin's work maintains a refreshing level of realism, depicting the creations of Sam and Sadie as more plausible. Despite occasional reservations about the protagonists' challenges and occasional irritation, the characters are vivid and multi-dimensional, showcasing Zevin's skill. Taina Helkamo delivers a smooth and effective translation. Overall, Tomorrow, Tomorrow, and Tomorrow proves to be a compelling and rich narrative, drawing readers into its engaging story and providing a solid framework, explaining its widespread appeal. 

Maria Matinmikon tuorein teos Valohämy on ”kontemplatiivinen teos olemassaolon kauneudesta, outoudesta ja tuhosta”. Se sisältää Matinmikon kirjoittamien tekstien lisäksi hänen itsensä ottamia maisemavalokuvia ja kuvataiteilija Sami Jalosen piirustuksia. Teoksesta on olemassa myös Matinmikon itsensä lukema äänikirja, joka on Jari Kohon läpisäveltämä äänitaideteos. Sitä en ole kuullut, joten pitäydyn kirjassa.    Tekstiltään Valohämyn kuvataan käyttävän ”tarinan, runon, autofiktion ja esseen lohkareita”. Käytännössä tätä voi lukea runokirjana, jossa on lyhyiden katkelmien seassa vähän pidempiä proosarunoja. Osa teksteistä vaikuttaa autofiktiivisen omakohtaisilta, osassa on kieltämättä esseemäistä pohdiskelua, tosin hyvin tiiviissä mitassa eikä asiassa pysytä pitkään ennen kuin ajatus taas nyrjähtää toiseen asentoon, toiseen näkökulmaan.    Valohämy on ennen kaikkea kokonaistaideteos. Siitä on kovin vaikea sanoa mitään spesifiä. Se on elämys, josta voi poimia monia teemoja. On estetiikkaa, maailmanlopun tunnelmaa, yleistä outoutta, viittauksia moneen suuntaan – ja lähdeluettelo! – ja paljon hämmästeltävää.    Valohämyn äärellä olisi helppo nostaa kädet pystyyn ja sanoa ”en tajua”, mutta jos kirjan maailmaa kohtaan suhtautuu avoimesti, sen sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista. Itse kaipaan hieman enemmän konkretiaa ja kosketuspintaa, joten minut Valohämy jätti hieman etäälle. Se ei nouse suosikkiteosteni listalle, mutta tutkimusmatkana ja kokemuksena tämä taiteen, maiseman ja maailmanlopun elämys oli kiinnostava.   

Suuren tähde arvoitus kukoistaa tällä erikoisella eväsretkellä, jolla etsimme suhdetta sekä itse retkeen että eväisiin. Ei muuta. Chiaroscuro ei ole pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien sävyjen viistoa hehkua. 

Kevään kuvastokauden kiinnostavimpia kirjoja oli tämä Selja Ahavan ja Emma Puikkosen esseekokoelma, joka käsittelee romaanitaidetta rakenteen näkökulmasta. Esseeteos perustuu samannimiseen keskustelusarjaan, jossa oli vuosina 2021–2022 kolme keskustelutilaisuutta. Niissä puhuttiin romaanin rakenteesta eri näkökulmista. Keskustelut löytyvät yhä verkosta, jos niihin haluaa palata. Niiden sisältö on tislattu tähän kirjaan ja lisäksi näiden kansien välistä löytyy paljon muutakin romaanin rakenteesta.    Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensin on viisi esseetä: kaksi kummaltakin tekijältä ja yksi yhteinen, aiheinaan aukot ja poissaolo, aika ja tila, fragmenttiromaanit, toislajiset ja musiikin rakenteet. Esseitä seuraa kolme käytännönläheistä kirjoitusta: ensimmäisessä luonnostellaan kolme erilaista rakennetta samasta tarina-aihiosta ja sen jälkeen Ahava ja Puikkonen avaavat romaaniensa rakenneratkaisuja, esimerkkeinä Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Puikkosen Eurooppalaiset unet. Lopuksi on vielä osio romaanin ja rakenteiden perusteista ja sanasto, jossa esitellään erilaisia rakenneratkaisuja.    Rakennenautintoja on hieno kirja. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille romaaneja kirjoittaville: vaikka sen esimerkit jossain määrin nousevatkin tietynlaisen taideproosan parista, kirjan sivuilta löytyy varmasti inspiraatiota, kirjoitti sitten millaisia romaaneja tahansa. Nämä rakennekysymykset ovat kiinnostavia ja koskettavat sinänsä kaikenlaista kirjallisuutta. Kirja antaa ideoita ravistelemaan kirjoitusjumeja ja keksimään uusia rakenneratkaisuja kirjoihin.    Pelkästä työkirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Rakennenautinnoista voi iloita myös lukija, jolle kirja antaa uusia näkökulmia romaanien rakenteiden havainnointiin ja ymmärtämiseen. Rakennenautintoja on sitä paitsi nautinnollista luettavaa itsessään: se on hyvin kirjoitettu taideteos. Erityisesti kokeellisemman kirjallisuuden ystäville Rakennenautintoja antaa ajateltavaa ja lukuvinkkejä.    Anna-Mari Tenhunen on vastuussa kirjan ulkoasusta ja ansaitsee tulla erikseen mainituksi: Rakennenautintojen taitto ja kuvitus on kiehtovaa. 

Ensisolmun päähenkilö, parikymppinen Anni, on elämässään jumissa. Suhde poikaystävään Jaakkoon on pintapuolisesti hyvä, mutta jokin tyhjyys elämässä vaivaa. Kun poikaystävä kysyy, onko Anni onnellinen tämän kanssa, Anni melkein uskoo itsekin ”Totta kai oon”-vastaustaan. Taustalla on trauma: taitoluistelu-ura päättyi 14-vuotiaana vakavaan loukkaantumiseen.    Anni hakee opiskelijavaihtoon Japaniin, salaa Jaakolta. Kun vaihtopaikka järjestyy ja salaisuus paljastuu, suhde on kovan paikan edessä. Japanissa Anni löytää deittisovelluksesta seurakseen yhdysvaltalaisen englanninopettajan, joka on kinky ja sitä kautta Anni päätyy shibarin eli eroottisen köysillä sitomisen maailmaan. Japanista palattuaan hän löytää Suomessakin kinky-yhteisöstä uutta sisältöä elämäänsä. Pian Anni onkin syvällä BDSM-maailmassa.    Iida Kivirannan esikoisteos on kiehtova sukellus kinkymaailmaan. Kirjassa on rajunpuoleisiksi kallistuvia kuvauksia BDSM-leikeistä, mutta ihmiset niiden takana pääsevät myös esille. Anni joutuu sadomasokistististen sitomisleikkiensä myötä sukeltamaan syvälle itseensä, omaan ajatusmaailmaansa, lapsuuteensa ja sisäiseen pahuuteensa. Millainen ihminen saa nautintoa muiden sitomisesta?    BDSM:ssä valtasuhteet ja suostumus ovat keskeisiä kysymyksiä. Millaista vallankäyttöä alistamiseen kuuluu ja miten se onnistuu niin, että kaikilla on turvallista ja hyvä olla? Ihmisten väliset valtasuhteet eivät ole välttämättä helppoja tai yksinkertaisia, eikä niin ole nytkään. Ensisolmu käsittelee hienosti myös valtahierarkioita ja turvallisuutta.    Ensisolmu on tyylikäs esikoisteos. Kirja nousi kuvastosta esiin aiheensa puolesta: shibari on saanut viime vuosina enemmän näkyvyyttä ja tullut vastaan monessakin paikassa – se tuntuu jopa vähän boulderoinnin tapaiselta muotiharrastukselta. Siksi on kiinnostavaa lukea, miltä sitominen harrastajiensa näkökulmasta näyttää. Tämän tarpeen Ensisolmu täytti hienosti ja kun sen päälle rakentui vielä mielenkiintoinen nuoren naisen kasvukertomus, lopputulos tyydyttää kuin siististi paketoitu sidonta. 

Jouni Inkala on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo vuonna 1992. Tämä Geenihymni on Inkalalta jo 15. kokoelma. Kirja on esineenä kaunis: paksu, kovakantinen ja tummanpunertava teos houkuttelee tarttumaan. Runokokoelmaksi teos on poikkeuksellisen kookas, sivuja on parisataa ja runoja paljon.    Tässä kohtaa pitää kyllä todeta, ettei runsaus välttämättä ole positiivinen asia. Nappasin Geenihymnin Siltalan kuvastosta runokirjan nappaamisen helppoudella, kiinnittämättä huomiota sivumäärään – joka oli kuvastossa vieläpä ilmoitettu alakanttiin. Runokokoelmien viehätyksestä osa perustuu tiettyyn kepeyteen ja helppouteen, joka tekee tutustumisesta turvallista. Tartu siinä sitten sivumäärältään romaanin mittaiseen runokokoelmaan. Teksti saa luistaa hyvin, jotta kokonaisuus ei tunnu aivan liian raskaalta.    Inkalan kohdalla valitettavasti tyyli hankasi vastaan, joten lukeminen tuntui raskaalta. Jo teoksen aloittava ”Sylkinäyte”-kantaatti lähtee hankalilta raiteilta. Jylhää kantaattitekstiä syljestä? “Sylki, huudamme sinulta apua! / Sylki, ole meihin heikkona!” Parodiatutkani värähtelee, mutta ei saa ihan kiinni, onko Inkala tosissaan vai ei.    Kokoelman aihepiirit pyörivät genomin ympärillä; alkuaineet ovat usein toistuva viittaus. “Liikkeellä on kovia kipuja / niiden tiheys / vastaa osmiumia.” Parhaimmillaan Inkala on runossa ”Isomeria”, siinä tyyli ja sisältö yhdistyvät tavalla, joka puhuttelee ja kiinnostaa. Kokonaisuutena Geenihymni on kuitenkin raskasta, työlästä luettavaa. 

Elina Hirvosen romaanit ovat minulle vieraita; en ole lukenut Hirvoselta muuta kuin Ujuni Ahmedin kanssa kirjoitetun Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Se olikin oivallinen kirja, merkittävää kirjallista aktivismia. Rakkauksien lokikirja kiinnosti kuitenkin, kun kuvastossa viitattiin Rachel Cuskin ja Jenny Offillin tuotantoon. Kun kirjan vielä luvataan aloittavan trilogian, väistämättä tulee mieleen Cuskin Ääriviivat-trilogia.    Rakkauksien lokikirja on autofiktiivistä harhailua ja poukkoilua aiheesta toiseen. Sen kantavana teema on nimensä mukaisesti rakkaus ja menetelmänä vaeltelu ja keskusteleminen erilaisten maailmalla kohdattujen ihmisten kanssa. Hirvonen on maailmankansalainen ja aktivisti ja elämä vie hänet esimerkiksi keskustelemaan irakilaisten pankkiirien kanssa ja pelastamaan ystäväänsä Kabulista Talebanien valtaannousun jälkeen. Kirja heijastelee myös aikamme kriisejä: koronapandemian ja etäelämän vaiheet mahtuvat siihen, jo mainittu Talebanin nousu ja Ukrainan sodan alku.    Hirvonen on elänyt kirjoittamisen arvoista elämää; se tästä vahvimmin välittyy. Harvalla on tällaista elämänkokemusten kirjoa, josta ammentaa. Tämä maailmanparantaja-aktivistin tulokulma on jotenkin raikkaampi kuin suosittu menestyskirjailija -kulma; sinänsä ymmärrän, jos Hirvosen tapa kirjoittaa joitakin hieman vastakarvaan silittelee. Yhtä lailla ymmärrän, jos joku tästä lumoutuu aivan tyystin.    Minä olen jossain siinä välissä, mutta kallistun enemmän sinne lumoutumisen suuntaan. Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu vähän vieraalta ja etäiseltä, mutta toisaalta Hirvonen kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti, ja nostaa esiin arvokkaita näkökulmia. Aion siis jatkaa trilogian lukemista, jahka myöhemmät osat ilmestyvät. 

Eva Frantzin Anna Glad -sarja on päässyt neljänteen osaansa. Anna Glad jatkaa poliisintyötä niukkien resurssien keskellä. Edellisessä osassa Anna oli raskaana, nyt kotona on pieni lapsi, jota puoliso hoitaa Annan ollessa töissä. Pikkulapsiaika kuormittaa ja väsyttää, mutta Annan on jaksettava tehdä töitä, sillä rikoksia on selvitettävänä.    Koulusihteeri Yrsa Manner on kadonnut. Etätöitä kotoaan tehnyt koulusihteeri vaikuttaa rokotevastaisena hopeaveden ja muun huuhaan höyrähdyttämältä, mutta muuten harmittomalta tapaukselta. Mihin hän on kadonnut ja miksi kukaan haluaisi hänelle pahaa? Toisena juonteena kulkee neljävuotiaan Veeran sijaisäidin Mimmin kipuilu elämäntilanteessaan. Sijaislapsi tuntui hyvältä ratkaisulta lapsettomuuteen, mutta nyt Veeran biologinen äiti vaikuttaakin saaneensa elämänsä järjestykseen ja haluaa huoltajuuden takaisin. Tätä Mimmi ei voi hyväksyä.    Perinteiseen dekkarityyliin mukana kulkee myös takaumia, joissa kuvataan rikkinäisen perheen pojan elämää ankarassa koulukodissa. Miten lapsen kova kohtelu liittyy kirjan nykyhetken tapahtumiin? Sitä lukija saa pähkäillä. Neljäntenä juonteena paikallisen purettavaksi määrätyn koulun sisällä saattaa piilotella verrattoman arvokas taideaarre. Tämä juonikuvio tuo kirjaan mukanaan Annan eläköityneen kollegan Rolfin ja muuta pikkukaupungin paikallisväriä.    Aika paljon Frantz on siis kirjaan aineksia pakannut. Kokonaisuus kuitenkin toimii. Alkuun minun oli hieman vaikea päästä vauhtiin kirjan kanssa; asetelma tuntui jotenkin hyvin tavanomaiselta dekkaritarinalta kaikkine työ- ja yksityiselämän kiemuroineen. Olisi kuitenkin kannattanut luottaa Frantziin: kirjan loppupuolen luin kiivasta tahtia saadakseni selville, mistä kaikessa oli lopulta kyse. Pakko on siis myöntää, että Lasta et minulta vie on taitavasti rakennettu laatudekkari.    Lastensuojelu, ennen ja nyt, on kirjan keskeinen aihe. Lastensuojelussa työskentelevän Maudin, joka Veeran ja Mimmin asioitakin hoitaa, työkuorma on niin hurja, että lukijaakin hirvittää. Esihenkilökään ei aivan tunnu olevan kartalla tilanteen vakavuudesta. Rahastahan kaikki on lopulta kiinni. Sama pätee kyllä poliisinkin puolella: työtä riittää, tekijöitä heikommin. Ajan työelämän kova kuva välittyy vahvasti. Lasta et minulta vie tekee kyllä selväksi, että lastensuojeluun kannattaisi satsata enemmän.    Lastensuojeluun liittyvästä aiheestaan huolimatta Lasta et minulta vie asettuu edelleen rikosromaanien leppoisampaan päätyyn. Lapsiin kohdistuvilla raakuuksilla ei mässäillä, vaikka varsinkin takaumaosuudessa kuvataankin koulukodin ankaraa arkea. 

Harvemmin käy niin, että runokirjan joutuu palauttamaan kirjaston, koska siihen on varauksia. Vielä harvemmin käy niin, että varauksia on niin paljon, että kirjaa ei saa lähestulkoon heti takaisin. Kun tähän tulee poikkeus, käsissä on jotain poikkeuksellista. Henriikka TavinRemu on sellainen poikkeus.    Miksipä ei. Tavi on ahkera ja toimelias runoilija ja Remun aiheena on ihmisen ja koiran välinen suhde; se on aihe, johon moni lukija suhtautuu intohimoisesti. Suomen Kuvalehdessä Tavi kertoo 13-vuotiaan Remun tulleen hänen elämäänsä viisi vuotta sitten. Remu on alkujaan puolison ja tämän entisen kumppanin koira ja Tavin elämän ensimmäinen koira. Opettelemista on ollut, puolin ja toisin.    Kirja kuvaa ihmisen kokemusta koiran kanssa, mutta pyrkii myös tavoittamaan koiran kokemusta. Teokseen on haettu koiran ääntä, ei ihmismäisesti, vaan koiramaisella tavalla. Tavi on luonut esimerkiksi koiramaisia fontteja, joilla kuvataan koiran elämään liittyviä käsitteitä. Nämä ovat kiehtovia kokeiluja, olkoonkin että kaikki näistä yrityksistä – niin ne on rehellisesti nimetty – eivät oikein aukene kyseistä koirayksilöä tuntematta. Osasta sen sijaan on mainiosti tunnistettavissa koiramaista käyttäytymistä.    Runoissa sivutaan myös lapsettomuutta. Koira ei ole lapsi, etenkin kun Remu on ikänsä puolesta jo vanhus, mutta jokin suhde näilläkin asioilla on.   

Pidän siitä, että meillä on koira
mutta en pidä siitä,
että koska meillä ei ole lapsia
puhumme sinusta kuin lapsesta
enkä siitä, että aivan kuin olisit lapsi
huomaamme sinussa kaiken
mitä emme huomaa toisissamme.
Olet silmäterämme ja ilomme. 

Remu

toislajisina

Remu

Remu

Silvia Hosseinin esseekokoelmat ovat olleet oivallista luettavaa, joten kun kuvastosta vastaan tuli aiheeltaan näinkin hekumallinen tietokirja, siihen oli toki tartuttava. Hosseini esittelee kirjassaan länsimaista kirjallisuushistoriaa erotiikan, pornografian ja muun kiihottavan kirjallisuuden näkökulmasta. Erotiikka ymmärretään tässä laajasti: “Se on kaikkea rakastuneen kaihoisista ajatuksista kiihkeisiin suudelmiin ja ankaraan jörnimiseen.”    Hosseini aloittaa antiikista; tuleehan sana ”erotiikka” kreikkalaisesta Eroksesta, joka toimi rakkauden jumalattaren apulaisena. Antiikin ajasta löytyy monia hekumallisia tekstejä ja Ovidiuksen klassikko Rakastamisen taito, PetrarcanSatyriconista nyt puhumattakaan. Harmillisesti meidän ja antiikin ajan törkeyksien välillä ovat keskiaikaiset kirkolliset sensorit.    Keskiaika ei tosiaan vaikuta kovin seksikkäältä, koska aikakautta hallitsi kirkko, joka ei maallista rakkautta arvostanut. Aikakaudella sentään syntyi ritariromanssin genre ja trubaarirunous, jossa romanttinen rakkaus kukoistaa. Aikakauden islamilaisessa kirjallisuudessa oli runsaasti erotiikkaa. Seksioppaat olivat myös yleisiä; niistä on säilynyt Tuoksuva puutarha, joka syntyi 1400-luvun alkupuoliskolla ja joka on paikoin hyvinkin seikkaperäinen ja aistillinen. Keskiajan ja renessanssin taitoskohtaan sijoittuu eroottisen kirjallisuuden arvostetuimpiin klassikkoihin kuuluva BoccaccionDecamerone. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen on ollut huomattava. Aikakauden rasvaisinta puolta edustaa suorasukainen Venuksen koulu eli käytännön ohjeita naisten iloksi -opaskirja.    1700-luku oli monin tavoin sekopäistä aikaa – se on tullut selväksi esimerkiksi Terhi Tarkiaisen ratkiriemukkaista romaaneista – ja vuosisadan loppupuolella julkaistiinkin paljon pornografista kirjallisuutta. John ClelandinIlotytön muistelmat tai Fanny Hill on pornografinen kehitysromaani, joka vannoo olevansa aito omaelämäkerta. Hosseinikin nostaa tämän tyyliltään hulvattoman teoksen eroottisen kirjallisuuden merkkiteosten joukkoon. Psykologisen romaanin edelläkävijä, Choderlos de LaclosinVaarallisia suhteita on sekin merkittävä teos: sen versioinneista tunnetuin lienee Julmia aikeita -elokuva vuodelta 1999. 1700-luvulta löytyy myös markiisi de Sade ja tämän moraalittomat teokset sekä Casanovan villin elämän muistelmat. Mikä vuosisata!    Näin Hosseini käy läpi länsimaista kirjallisuutta aina nykypäivään asti. Lukija saa sivistyä ja viisastua, kenties myös hivenen kiihottua. Hosseini siteeraa runsaasti eri aikakausien tekstejä ja ystävällisesti tätä kirjaa varten on myös tuotettu suomennoskatkelmia teoksista, joita ei ole suomeksi julkaistu. Hosseinin oma kielenkäyttökin on sievistelemätöntä: tyyli on linjassa käsitellyn aiheen kanssa. Tätä tietokirjaa ei voi missään nimessä syyttää kuivakkuudesta, vaikka tyyli onkin Hosseinin esseisiin verrattuna selvästi tietokirjallisempi ja neutraalimpi. Lähdeluettelo on pitkä, mutta lähdeviitteitä teoksessa ei ole.    Kirjallisuuden kiihottava historia on antoisa kirja. Sen sivuilta saattaa löytää omalle lukulistalleen mielenkiintoista luettavaa, mutta se myös tutustuttaa kirjoihin, joiden kohdalla tämä esittely riittää vallan mainiosti. Kirjallisuuden kiihottava historia on ilahduttava teos, johon kaikkien kirjallisen erotiikan ystävien kannattaa tutustua. 

Siihen nähden, miten paljon Suomessakin vuodessa toimistoissa vietettyjä henkilötunteja kertyy, aiheesta on verrattain vähän runoutta. Mieleen tulee tuoreista Petra Vallilan oivallinen Ehkä, joka hyödyntää kuivakkaa yrityskieltä ja siten vie lukijan toimistojen maailmaan. Se on kuitenkin varsin abstrakti verrattuna Satu Mattila-LaineenToimitilaan, joka on runoelma ”yhden konttorin yhden työntekijän yhdestä päivästä”.   

Kaikki alkoi niin,
että tehtiin kolmikerroksinen,
monihaarainen rakennus
(paikallavalettua betonia) 1974. 

“Kauimmassa pöydässä siivoojat / vaitonaisina, yhteenkuuluvuus tihentyy”

Toimitilan

Bulgakoviin

Toimitila

Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija; Vasemman käden runot on hänen yhdeksäs runokokoelmansa. Sen lisäksi on syntynyt useita romaaneja ja novelleja sekä pitkä lista erilaisia lastenkirjoja. Itse olen onnistunut ohittamaan Katajavuoren tuotannon lähes täysin, mutta ihastuttava Mennään jo kotiin -kuvakirja ja sen jatko-osa Mennään jo naapuriin ovat sentään tuttuja.    Mutta nyt sitten tuorein runokokoelma, joka on saanut nimensä runoilijalle sattuneesta tapaturmasta. “Ylitän vilkkaan valtakadun / maa on jäätä ja soraa, / kiiruhdan kuulemaan lyömäsoittajaa / Kiiltävä saappani liukuu / pitkin märkää mustaa iljannetta” alkaa runo nimeltä ”Värttinäluu”. Niinpä sitten runoillaan vasemmalla kädellä!    Vasemman käden runot on sellainen runokokoelma, jossa ei ole varsinaisesti mitään yhtä teemaa tai punaista lankaa – tai minä en ainakaan sellaista löytänyt. Sen sijaan kokoelma tarjoaa sekalaisen aihekattauksen ja runoja siitä, mitä nyt mieleen juolahtaa. Otsikkotasolla suosikkini on ”Aarne-setä istahti Sääksmäen ojaan odottamaan seuraavaa linja-autoa”, koska miksipä ei, niin kai sitä tehdään, jos linja-auto menee nenän edestä. “Se nyt on oikeastaan sama, missä ihminen on”.    Oivallista ajattelua näissä runoissa on, paljon hyviä hetkiä. Iloisuutta ja leikkisyyttä, vakavienkin asioiden lomassa, kuten ”Mitä tarvitsen”-runossa, jossa ulkoilmajoogaa häiritsee puita kaatava metsuriporukka. “Haistan pilkottujen mäntyjen tuoksun. / Lapsena juoksentelin isän kanssa metsässä, kun isä kaatoi puita. / Nyt isä on vanha ja lukee Ikipuita.”    Vasemman käden runot on pätevän, kokeneen runoilijan kädenjälkeä. Luotettavaa, hyvää työtä; tätä on ilo lukea ja havainnoida, mitä eteen ilmestyy.   

Ei ollut tapahtumia, pikemminkin hyvin tärkeitä aihioita,
kuin alkuräjähdys ilman maailmankaikkeutta. 

Kun kirjan nimi on Ei mitään hätää, voi olla lähes varma, että jollakulla on hätä. Tiina Katriina Tikkasen toinen romaani kertoo Oskarista ja Tainasta, nelikymppisestä pariskunnasta. Heillä on kaksospojat, miehellä menestyvä yritys, kaikki ulkoiset puitteet kohdallaan. Taina haluaisi kuitenkin lapsen. Oskarille ajatus on kauhistuttava.   

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? 

Ei mitään hätää

”Päätös olla eroamatta on kova päätös”

Kaija Rantakari on paitsi kirjansitojamestari, myös neljä kokoelmaa julkaissut runoilija. Ensimmäiset kolme kokoelmaa julkaisi Poesia, nyt neljännen Kertosäe-kokoelman myötä Rantakari on siirtynyt WSOY:lle. Aikaisemmat kokoelmat ovat keränneet palkintoehdokkuuksia ja toinen kokoelma Koko meren laajuus keräsi palkintojakin. Ei siis ihme, jos kustantamoa on kiinnostanut.    Kertosäe on melko tiivistä runoutta, joka kertoo tarinan. Alussa lähdetään juhlimaan ja juhlissa kohdataan joku, jonka kanssa päädytään viettämään yö. Tämä ihmiskontakti on kokoelman ytimessä. Rantakari on aikaisemminkin kirjoittanut intiimiydestä, intohimosta ja kosketuksesta. Kokemusta on ja se näkyy runoilijan varmaotteisuutena. Kertosäkeessä sanoja voi olla vähän, mutta sen painavampia ne sitten ovat.   

kosketuksessa kädet toteuttavat
perimmäistä tehtäväänsä 

Kertosäe

Kertosäe

Elina Warsta

Anja Portin nousi kirjailijana tunnetuksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Radio Popov (S&S 2020) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole vielä Radio Popovia lukenut, mutta Sumupuiden kirja tarttui syksyn katalogeista luettavaksi tämän voiton siivittämänä.    Sumupuiden kirja on lastenromaani, joka kertoo nuoresta Magda Mustalinnusta, joka elää äitinsä kanssa Poppelilaaksossa. Eräänä päivänä hänen elämäänsä kohtaa hurja katastrofi: hakkuiden aiheuttama maanvyörymä jyrää Magdan kotitalon, jossa äiti oli odottamassa Magdaa koulusta. Magda jää yksin, mutta onneksi hänellä on seuranaan uskollinen koiraystävä Kastanja. Koska Magda ei halua joutua erotetuksi Kastanjasta, hän lähtee etsimään äidin siskoa, jota Magda ei ole koskaan tavannut.    Poppelilaakso on Usvavuoren juurella. Vuori on saanut nimensä sankasta sumusta, joka piilottaa sen huipun taakseen. Magdaa on visusti varoitettu eksymästä sumuun, mutta niinhän siinä käy: vaellellessaan tätiään etsimässä Magda joutuu sumun nielaisemaksi. Sumun takaa avautuu aivan uusi maailma, jossa sumupuut kasvavat ja omaperäinen ihmisyhteisö viettää suljettua elämäänsä.    Sumupuiden kirja on saturomaani; se ei yritäkään olla uskottava tai todenmukainen. Kiehtova seikkailu se kuitenkin on, ja on sillä opettavainenkin juonteensa. Lukijalle jää varmasti vahva käsitys puiden monimuotoisesta merkityksestä ja ekosysteemien monimuotoisuuden rakentamisesta – ja siitä, miten vaarallista näitä tasapainoja on puita hävittämällä tuhota. Kirjassa on myös kaikuja yhteiskunnallisesta polarisaatiosta ja sen rakentamisesta ja toisaalta vastustamisesta.    Lastenromaaniksi tuhdin kokoinen Sumupuiden kirja on kunnon lukupaketti innokkaille lapsilukijoille. Heikommille lukijoille siitä riittää pitkäksi aikaa ääneen luettavaa. Alku vaatii vähän kärsivällisyyttä, mutta sen jälkeen tarina vetää kyllä mukaansa. Paula Melan kuvitusta on vähänlaisesti, mutta se piristää aina. 

Mitä tiedät kolumbialaisesta nadaismista? Tämä runouden laji on saanut nimensä sanaleikistä, jossa yhdistyvät nada (”ei mitään”) ja dadaismi. Kolumbiassa 1950-luvun lopusta 1960-luvun puoliväliin kukoistanut tyylilaji on Kolumbian vastine aikakauden avantgardistisille runoliikkeille, kuten beat-sukupolvelle.    Ainokaisa Huusko on asunut Kolumbiassa vuosia ja tuntee maan runouskenttää. Niinpä hän on epäilemättä juuri oikea ihminen tarttumaan nadaismiin ja esittelemään sitä suomalaisille lukijoille. Jotamario Arbeláez laati katsauksen nadaismin keskeisimpiin nimiin ja tästä antologiasta Huusko on koonnut tiiviimmän yhdentoista runoilijan katsauksen. Mukana ovat liikkeen perustajan Gonzalo Arangon lisäksi Dina Merlini, Arbeláez, Rocío Neuto, Amílkar U, Alberto Escobar, Raquel Jodorowsky, Eduardo Escobar, Patricia Ariza, Elmo Valencia ja Rosa Girasol.    Antologiassa on 49 runoa, kaikista ensin Huuskon käännös ja sitten espanjankielinen alkuteksti. Kun kaikki runot edustavat samaa koulukuntaa, ne ovat tyyliltään jossain määrin yhdenmukaisia, mutta aivan yhdellä äänellä tämä runoilijakatras ei sentään kirjoita. Mukaan mahtuu niin suorasanaisempaa kuin huuruisempaa runoutta, lyhyttä säettä ja proosarunoa, rakkautta ja väkivaltaa. Alberto Escobarin ”Ahdistuksen synonyymejä” ilahdutti pitkällä dadaistisella vuodatuksellaan:   

Me kaksi olimme synkin
sanavarasto,
käynyttä vettä missä tahansa kukkamaljakossa,
kovera paheiden istukka
jotka eräänä päivänä saapuivat
valkoiseen lakanaan käärittyinä.
Nesteiden ja aineiden höyrystymät
jotka, tahdittoman kellon
raskaaseen rytmiin, lähtivät tislaten matkaan
lihan kulmista käsin. 

Kerrostalo sateessa

(English summary at the end.)

Tämä tuore lasten tietokirja oli täysin sattumanvarainen kirjastolöytö. Hieno kansikuva ja mielenkiintoinen aihe houkuttelivat tarttumaan, koska kynnys lukea näyttävä lasten tietokirja on kovin matala ja palkinto parhaassa tapauksessa hyvä. Rivers osoittautui tosiaan tutustumisen arvoiseksi.    Simon Chapmanin kirjoittama teos käsittelee jokia, niiden alkulähteiltä aina meriin asti. Kirja alkaa ihan peruskysymyksistä: mitä on vesi? Matkan varrella esitellään muun muassa vesiputoukset, maanalaiset joet, jokien uurtamat kanjonit, padot, jokien merkitys ihmisten kulttuurille ja taloudelle, estuaarit, deltat ja mangrovet ja paljon muuta.    Kirjan on kuvittanut moneen kertaan palkittu kuvittaja Qu Lan, jonka kädenjälki onkin erinomaista. Piirrosjälki on yhtä aikaa tyyliteltyä ja taiteellista, mutta myös riittävän yksityiskohtaista ja täsmällistä. Kirjassa on kuudesta suuresta joesta erilliset aukeavat kolmen sivun levyiset panoraamat, niissä kuvitus ja tyylikäs taitto pääsevät erityisesti edukseen.    Ainoa huono puoli ulkonäössä on sortuminen yhteen kuvakirjojen helmasynneistä: tässäkin kirjassa on mustaa tekstiä kovin ohuella kirjasimella tummaa taustaa vasten. Osaa tekstistä on mahdotonta lukea huonossa valossa ja heikkonäköisemmillä on vaikeuksia hyvässäkin valossa. Tekstin ja taustan kontrastiin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.    Englanninkielisyys – kirjaa ei ole toistaiseksi suomennettu – rajoittaa kirjan kohderyhmää Suomessa. Jos kielitaito ei ole esteenä, kustantamon ikäsuositus on 9+ ja tietosisältöjensä ja tyylinsä puolesta kirja sopiikin isommista alakoululaisista eteenpäin. Tekstiä on varsin paljon. Rivers ei ole sinänsä mitenkään erityisesti lapsille suunnattu, tästä varsin kattavasta tietopaketista voi nauttia ja hyötyä myös aikuislukija, jolla koulun maantiedontunneista on jo aikaa.    Kokonaisuutena tämä kuvatietokirja on upean näköinen ja sisällöltään monipuolinen. On ilahduttavaa lukea näin hienosti tehtyjä tietokirjoja; kyllä kuvatietokirja vain on erinomainen formaatti. 

–––

This fresh children's non-fiction book was a random discovery at the library, and its captivating cover and interesting subject matter made it an irresistible choice. The book, written by Simon Chapman, delves into the world of rivers, from their sources to the seas. It starts with basic questions like “What is water?”. It explores waterfalls, underground rivers, canyons carved by rivers, dams, the cultural and economic significance of rivers, estuaries, deltas, mangroves, and much more. The book is beautifully illustrated by the award-winning artist Qu Lan, whose artwork blends style and artistry while maintaining enough detail and precision. The book features panoramic spreads of six major rivers, showcasing the illustrations and stylish layout.

One minor drawback in terms of aesthetics is the use of thin, black text against a dark background, which makes it difficult to read in poor lighting conditions and poses challenges for those with weaker eyesight. The fact that the book is in English, without a Finnish translation, limits its target audience in Finland. However, if language proficiency is not a barrier, the publisher's recommended age for the book is 9+, and it is suitable for older elementary school students and beyond. This comprehensive information package in Rivers can be enjoyed and appreciated by adult readers who may have long left behind their school geography lessons.

This illustrated non-fiction book is visually stunning and offers diverse content. It is a pleasure to come across such well-crafted non-fiction books, making it clear that illustrated non-fiction is an excellent format.

Vehka Kurjenmiekka on kehitellyt esikoisteostaan pitkään: se sai alkunsa jo vuonna 2011. Matkan varrella käsikirjoitus on käynyt läpi monenlaisia vaiheita, mutta nyt se on lukijoiden käsissä kauniina kirjana, joka alkaa fantasiakirjallisuuden genrelle uskollisena maailmankartalla. Kellopelisydämen tapahtumapaikka, Merenkehrän maailma, sijoittuu Aava-nimisen meren ympärille. Tässä kirjassa maailmaa ei kovin laajasti kartoiteta, sillä tapahtumat sijoittuvat pääosin Karunkan saaristoon pohjoisella merellä. Kartta ja henkilöiden puheet luovat kuitenkin käsityksen laajemmasta maailmasta.    Kirjan nimen kellopelisydämet tikittävät salamurhaajien rinnoissa. Karunkassa majailee pieni ja tiivis joukkio kellopelimurhaajia, joiden sydämet ovat tikittäviä kellopelejä. Nämä kellokoneistot vaativat kantajaansa tappamaan jonkun ihmisen vähintään kerran vuodessa, muuten sydän pysähtyy. Sääntö on julma. Miten sellaisen kanssa elää? Kukin tavallaan, käy ilmi, kun lukija pääsee tutustumaan kellopelimurhaajiin tarkemmin.    Karunkassa on myös Akatemia, jossa opiskellaan ainakin häiveenkudontaa, rohtoja ja parantamista. Kirjan päähenkilökaartiin mahtuu muutama noviisikin. Noviiseja ja kellopelimurhaajia yhdistää mikäpä muu kuin murha: kellopelimurhaajat osuvat vähän liian lähelle uteliaita noviiseja. Miksikään murhamysteeriksi Kellopelisydän ei kuitenkaan käänny, etenkin kun murhassa ei ole lukijalle mitään mysteeriä. Karunkassa on sitä paitsi vähän kummallinen taipumus olla penkomatta murhia liian täsmällisesti. Noviisit saavat lisäksi muutakin mietittävää, kun heille koittaa aika kisällinmatkalleen.    En ala purkamaan kirjan juonta tässä auki sen enempää; kunnioitan kirjailijan kirjan aluksi esittämää toivetta, eikä se muutenkaan ole lopulta kovin olennaista. Kellopelisydämessä on kyllä mielenkiintoinen juoni, mutta kirjan vetovoima on lopulta muualla. Kurjenmiekka on rakentanut kiehtovan maailman ja joukon mielenkiintoisia henkilöitä, ja suoraan sanottuna en suuremmin välitä, mitä nämä henkilöt tekevät. Jo heidän olemisensa kirjan maailmassa on miellyttävää.    Kurjenmiekan fantasiamaailma on sukua Ursula K. Le Guinin Maamerelle, jonka Kurjenmiekka kiitoksissaankin mainitsee. Esikuva on helppo nähdä, sillä Merenkehrässä on samanlaista juurevuutta – ja merentäyteinen tämäkin maailma on. Juurevuus syntyy yksinkertaisista asioista, tässä tapauksessa paljolti siitä, miten paljon kirjan henkilöt tekevät aivan tavallisia asioita. He parsivat vaatteita, laittavat ruokaa, leipovat, juovat kahvia ja teetä, soittavat banjoa ja ovat vain olemassa. Lisäksi maailma tuntuu paljon hahmoja isommalta ja vanhemmalta.    Takakansi kertoo Kellopelisydämen olevan kirja ”mahdottomista valinnoista, muistamisesta ja toivosta, joka sitoo ihmiset toisiinsa”. Se on kaunis tiivistys kirjan teemoista. Muistaminen on iso kysymys, joka liittyy keskeisesti kellopelimurhaajiin. Kirja on myös täynnä salaisuuksia ja harhoja, ja Merenkehrän maailma taitaa myös olla jotenkin vähän vinksallaan tavalla, joka herättää lukijassa kysymyksiä. Moniin kysymyksiin ei vielä vastausta saada; maailmaan ihastuva lukija joutuu odottamaan jatko-osia, joita on tulossa.    Odotin Kellopelisydäntä jo pitkään, sillä olen seurannut Kurjenmiekan tekemisiä Instagramissa siitä asti, kun ensimmäistä kertaa tutustuin Kurjenmiekan ja Rasmus Tillanderin mainioon Nobel tai ei mitään -podcastiin. Kellopelisydän nousee vuoden kovimpien kotimaisten esikoisteosten joukkoon – se onkin tänä vuonna kova joukko, jossa ovat mukana ainakin Iida TurpeisenElolliset ja Jenna VironTuhkimoleikkaus. 

Suomalaisen kummallisen kirjallisuuden pioneereihin kuuluva Pasi Ilmari Jääskeläinen julkaisi edellisen kirjansa Väärän kissan päivä vuonna 2017. Nyt Jääskeläinen saattelee lukijat uudestaan tuttuun Marrasvirran kaupunkiin ja kokeneet lukijat tietävät jo odottaa kummallisia tapahtumia.    Kirjan pääosassa on M, pieni ekaluokkalainen, joka leikkii isoveljensä Alvarin kanssa marsilaista kuurupiiloa. Siinä Alvar katoaa piiloon ja jättää jälkeensä marsilaisia kirjeitä, kryptisiä vihjeitä, joiden perusteella M:n on Alvar löydettävä. Jääskeläinen suo lukijalleen varoituksen jo ensimmäisessä luvussa:    Olisi houkuttelevaa antaa kertomukselle näppärä juoni, klassinen henkilögalleria sekä lopetus, jossa roistot erottuvat sankareista, mysteerit selitetään auki ja kaikki saavat ansionsa mukaan. Kokoamani tosiasiat eivät vain taivu tähän muottiin.    Useiden kuurupiilojen jälkeen, pari vuotta myöhemmin, viimeinen kuurupiilo jää kesken. Lyseon abiturientti, valovoimainen ja kaikkien ihailema Alvar Silasenpää, katoaa viikko penkkareiden jälkeen. Poikaa odotellaan kotiin, mutta hän ei vain katoa. M on ainoa, joka tietää, miksi Alvar ei palannut: marsilainen kuurupiilo oli käynnistynyt, mutta se jäi lumisateen vuoksi kesken. “Piiloutuja ei palaa kotiin ennen kuin etsijä on hänet löytänyt”, kuuluu leikin ehdoton sääntö.    Tarina loikkaa joitakin vuosia eteenpäin, vuoteen 1984. M on selviytynyt ala-asteesta, vaikka hän onkin aivan kummallinen, erottuu joukosta ja joutuu tietysti hyljeksityksi ja kiusatuksi. M vetäytyy omiin maailmoihinsa: hänen päähänsä on unessa istutettu Antropologinen selviytymisopas marsilaisille vakoojille, joten hän suorittaa tehtäväänsä marsilaisena antropologina, joka tarkkailee sivusta maan asukkeja. Lopulta M:stä kuoriutuu joukkoon sopeutuva lyseolainen, jolla on taidot uiskennella sulavasti lukiolaisten seurapiireissä.    Marrasvirran kaduilla vastakkain on kaksi nuorisojengiä. Punkkareita nimitetään kaupungissa yönaakoiksi. Yönaakkoja jahtaavat poliisit ja liikekeskusten vartijat, mutta myös jägerit. Nämä Marrasvirran skinheadit ovat mystisen Jägerin johtama fasistimilitanttien poppoo, joiden päätarkoitus on puhdistaa kaupunki yönaakoista. Yönaakat ovat pienoinen mysteeri: osa joukosta yöpyy jossain tuntemattomissa olosuhteissa. Yönaakkojen yösijan löytäminen kiinnostaa monia.    M ajautuu lukiolaisena takaisin marsilaisen kuurupiilon pariin, kun hän alkaa yllättäen saada taas viestejä isoveljeltään. “M, missä minä olen?” kuuluu kutsu kuurupiilon maailmaan. Punaisen langan seuraaminen vie M:n syvälle yönaakkojen maailmaan. Seurapiireissä viihtyvän lukiolaistytön harmoninen rooli saa jäädä, kun M:n on omaksuttava niittitakkisen punkkarin ulkonäkö ja ajatusmaailma päästäkseen soluttautumaan yönaakkojen maailmaan. Alvar on löydettävä ja vuonna 1976 kesken jäänyt marsilainen kuurupiilo saateltava loppuun.    Kuurupiilon anatomia on pitkä kirja, lähes 600-sivuinen järkäle, jossa sukelletaan syvälle 1980-luvun punk-alakulttuuriin. Tarinassa riittää mutkikkaita käänteitä, eikä se ole ihan helppoa luettavaa. Kuten Jääskeläinen heti alussa varoittaa, lopussa ei myöskään odota selkeä, kaikki mysteerit auki selittävä lopetus, vaan jotain mutkikkaampaa, joka jättää irrallisia langanpäitä lukijan pääteltäväksi haluamallaan tavalla.    Kirjan henkilögalleria on ilahduttavan monipuolinen. M:stä itsessään on hyvin vaikea sanoa, mikä hän on; se, onko M tyttö vai poika, on asia, joka vaivaa monia kirjan henkilöitäkin. Lukija voi tehdä siitä omat päätelmänsä. Moni muukin henkilö ei ole sitä, miltä päällisin puolin voi näyttää. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kirjo on kirjan sivuilla monipuolinen; yönaakat eivät yksinkertaisesti välitä näissäkään asioissa yhteiskunnan normeista tai binääristen järjestelmien rajoituksista. Myös yleiset yhteiskunnalliset arvot saavat kyytiä. Henkilögalleria on sikälikin monipuolinen, ettei selkeää jakoa hyviksiin ja pahiksiin ole helppo tehdä. Tämä monimuotoisuus ja sävykkyys on Kuurupiilon anatomian parhaita puolia.    Kirjassa ja sen kuvaamassa kummallisessa unien, harhojen ja marsilaisten täyteisessä 1980-luvun punkmaailmassa on paljon kiehtovaa ja se pohdiskelee painavia teemoja uskollisuudesta, erilaisuuden sietämisestä, rajoittavista normeista ja syyllisyydestä. Alku oli vetävä ja houkutteli mukaansa, mutta kokonaisuutena Kuurupiilon anatomia oli kuitenkin liian raskas. Kirjan keskivaiheilla lukeminen kävi paikoittain työstä, kun juttu ei tuntunut oikein etenevän ja tarinan uudet kiemurat saivat kiemurtelemaan: lähestyisipä loppu nopeammin. Lopussa juonenkäänteiden vaikeaselkoisuus tuntui enemmän tuskastuttavalta kuin jännittävältä. Jos lukijana nautiskelee toden ja harhan eron pohdiskelemisesta, kirja maistuu varmasti paremmin; minulle tämä ”kaikki on unta ja harhaa vain” -asetelma on lähinnä turhauttava. Suosittelen siis epämääräisyyksien ystäville, mutta isoin varauksin. 

Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarja sai nopeasti jatkoa; Noora Näkijän esitellyt aloitusosa Haihtuneet ilmestyi vasta alkuvuodesta. Se oli kepeä dekkarijuttu, jossa ei rikospuolella suuria yllätyksiä tarjoiltu, mutta joka oli silti kelpo viihdettä mainion kameleonttimaisella päähenkilöllä.    Sama meno jatkuu toisessakin osassa, joskin pykälän raaempana, kuten Kanto itsekin kansiliepeessä myöntää. Noora Näkijä saa kutsun lähteä kausihommiin lomakeskukseen Lappiin ja mennäkö vai eikö -jahkailu saa ratkaisun, kun Nooran ystävän putkiremppa ajaa Nooran Lappiin ja ystävän alivuokralaiseksi Nooran kämppään remontin ajaksi.    Lapissa töitä piisaa ja korttien lukeminen turisteille tuo mukavasti tuloja, mutta lomakeskuksessa tapahtuu myös outoja asioita. Joku vaikuttaa vainoavan hiihtokeskuksen siivoojaa, mutta miksi? Siivoojaparka ei ole varakas tai vaikutusvaltainen, vaan ihan tavallinen uskovainen yksinhuoltaja, jolla on tekemistä teinityttärensä kanssa.    Meno käy raaemmaksi ja uhka vaarallisemmaksi. Noora tietysti sekaantuu tapaukseen, vaikka siivooja ei uskovaisena näkijästä niin välitäkään. Noora itse esittää omaa rooliaan, vaan kuinkas muut hiihtokeskuksen työntekijät? Ovatko kaikki sitä, mitä väittävät olevansa?    Saalistetut on edeltäjänsä tapaan nopealukuinen ja viihdyttävä mysteeri, joka näyttää, miten rikoksen jäljet voivat vaikuttaa kauaskantoisesti. Sen juonenkäänteissä ei ole mitään erityisen ikimuistoista, mutta taitavan kirjoittajan laadukasta työtä kirja on ja Noora on edelleen päähenkilönä mielenkiintoinen. 

Iida Turpeisen pitkään kypsytelty esikoisteos Elolliset vaati seitsemän vuoden työn valmistuakseen. Lopputulos on sen arvoinen ja yllätyn, mikäli tämä ei ole kilpailemassa vuoden esikoiskirjan palkinnosta. Sen verran hienostuneesta kirjasta on nimittäin kyse. Elollisten kantavana elementtinä on stellerinmerilehmä, jättikokoinen eläin, jonka luonnontutkija Georg Wilhelm Steller löysi 1740-luvulla Beringinmereltä. Alle 30 vuotta myöhemmin stellerinmerilehmä oli tapettu sukupuuttoon. Suuresta koostaan huolimatta eläin oli luonteeltaan lauhkea ja kun sen lihakin oli kuulemma erinomaisen maukasta, sillä ei ollut mahdollisuuksia ihmistä vastaan. Nyt merilehmästä muistuttaa vain muutama säilynyt luuranko, joista yksi löytyy Helsingistä Luonnontieteellisestä museosta, missä Turpeinenkin sen näki.    Elolliset kuvaa usemman episodin kautta merilehmän tarinaa Beringinmereltä Helsinkiin. Ensimmäinen episodi kuuluu tietysti Stellerille: se on raastava kuvaus selviytymisestä vaikeissa olosuhteissa, kun Alaskaa kartoittanut Vitus Beringin retkikunta päätyy virheiden johdosta vuodeksi haaksirikkoon autiolle saarelle. Bering kuoli sinne, mutta Steller selvisi. Tämä vaihe tarinasta on tuttu muutaman vuoden takaa Aura Koiviston erinomaisesta Mies ja merilehmä -kirjasta, mutta onneksi Turpeinen ei jää tähän. Tarina on myös hyvin kerrottu ja jännitys säilyi hyvin yllä, vaikka retkikunnan käänteet olivatkin tuttuja.    Kirjan seuraava osa sijoittuu 1860-luvun Alaskaan. Alue kuului silloin Venäjälle ja siirtokunnan asioita hoitamaan lähetetään uusi kuvernööri, suomalainen Johan Hampus Furuhjelm. Alaska on ollut Venäjälle mittavien vaurauksien lähde. Kultaa ei ole vielä löydetty, sen aika koittaa vasta muutama vuosi sen jälkeen kun Venäjä myy Alaskan Yhdysvalloille, vaurauksien lähteenä ovat vielä turkikset, joita Alaskasta on virrannut vuolaasti. Ei vain virtaa enää, joten Furuhjelmin tehtävänä on saada siirtomaa taas tuottoisaksi. Myös keisarillisen yliopiston eläintieteen professori Alexander von Nordmannilla on Furuhjelmille toive: hän haluaisi saada yliopiston kokoelmiin stellerinmerilehmän luurangon.    Siirtokuntaan ei voi lähettää naimatonta miestä, joten Furuhjelm naitetaan Annalle, joka lähtee miehensä matkaan. Turpeinen kertoo tämän episodin nimenomaan Annan näkökulmasta, mikä on oivallinen valinta. Annan kiusaksi Alaskaan lähetetään myöhemmin Furuhjelmin sisko Constance, joka kytkeytyy tarinan luonnontieteelliseen puoleen: vajaaälyisenä pidetty nainen löytää paikkansa kuvernöörin luonnontieteellisten kokoelmien hoitajana. Alaskan oloille Furuhjelm ei voi mitään, koska vaurauden puute johtuu saukkojen ja muiden turkiseläinten loppumisesta liikametsästyksen vuoksi, mutta se stellerinmerilehmän luuranko löytyy kuin löytyykin.    Kolmannessa episodissa pääosan saa taas nainen. Hän on Hilda Olson, erinomainen luonnontieteellinen piirtäjä. Valitettavasti hän on nainen 1860-luvulla, mikä tarkoittaa, ettei hänellä ole oikeastaan asiaa työskentelemään luonnontieteiden tai piirtämisen kentällä. Onni kuitenkin potkaisee. Jo mainittu von Nordmann tarvitsee uutta piirtäjää näkönsä huonontumisen vuoksi. Nainen assistenttina on ajatuksena yllättävä, mutta niin vain von Nordmann päätyy palkkaamaan neiti Olsonin avustajakseen. Yhdessä he retkeilevät pitkin Ukrainaa kartoittaen hämähäkkilajeja. Kirjan varsinaiseen tarinaankin tämä episodi kytkeytyy: kun von Nordmann pitää stellerinmerilehmästä esitelmän, kuka piirtää kuvituksen? Neiti Olson, tietysti.    Lopulta päädytään vielä 1950-luvulle. Pienessä episodissa pääosassa on John Grönvall, joka on mestarillinen linnunmunien konservoija. Munien keräily oli aikoinaan suosittu harrastus luonnonystävien keskuudessa. Sittemmin harrastus on kielletty, sillä niin luonnonystäviä kuin kerääjät kenties olivatkin, laajamittainen munien keräily on ajanut monia lintulajeja ahtaalle. Grönvall innostuu ystävineen suojelemaan lintuja Loviisan edustalla olevalla Aspskärin saarella, toimien siten suomalaisen luonnonsuojelun pioneerina. Grönvallin käsialaa on myös Luonnontieteellisen museon stellerinmerilehmän luurangon kokoaminen nykyiseen muotoonsa.    Elolliset on pohjimmiltaan historiallinen kirja: kaikki sen päähenkilöt ovat todellisia, olemassa olleita henkilöitä. Constance Furuhjelmkin löytyi Anna Furuhjelmin kirjeistä. Turpeinen on tehnyt mittavan tutkimustyön. Kirjallisia ystäviä -podcastin haastattelussa Turpeinen kuvasi prosessiaan Stellerin kanssa: hän luki ensin kaikki Stellerin omat kirjoitukset, jotka käsiinsä sai ja kirjoitti Stellerin tarinan niiden pohjalta. Sitten hän siirtyi retkikunnan muihin aineistoihin ja muiden näkemyksiin Stelleristä ja täydensi kuvaa siltä pohjalta. Lopputulos on historiallista fiktiota parhaimmillaan: vankasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa, mutta eloisaa luettavaa kuin parhaat romaanit.    Elolliset on upea kirja. Luontokato on äärimmäisen ajankohtainen aihe. Jälkisanoissaan Turpeinen listaa kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleiksi merkityt lajit – lista on epämiellyttävää luettavaa. Kirja kuvaa hyvin sitä, miten uusi ajatus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta on. Stellerin aikalaisille maailmanjärjestys oli Jumalan asettama ja ajatus siitä, että ihminen voisi metsästää jonkun lajin kadotukseen tuntuu täysin käsittämättömältä, saati sitten että se voisi tapahtua vain muutamassa kymmenessä vuodessa. Amerikanmuuttokyyhky on yksi surullisimpia esimerkkejä siitä, miten valtavan runsaslukuinenkin laji saatiin tapettua viimeiseen yksilöön asti teollisella tehokkuudella. Elolliset tekee tämän ihmisten tehokkaan tuhovoiman selväksi saarnaamatta silti sormi ojossa, näyttämällä asiat kuten hyvät kirjat parhaimmillaan tekevät.    Elolliset tekee Turpeisesta välittömästi kiinnostavan kirjailijan, jonka tulevia kirjoja jään odottelemaan innokkaana. Elolliset nousee vuoden 2023 kirkkaimpien kirjallisten helmien joukkoon, enkä yllättyisi Finlandia-ehdokkuudestakaan. 

Terhi Rannelan edellinen novellikokoelma, vuonna 2022 ilmestynyt Yöuinti ja muita novelleja oli helppolukuinen, pienistä novellikatkelmista koostuva kokonaisuus. Yksittäiset novellit olivat hyvin lyhyitä, 111 sivuun mahtui viisitoista novellia, mutta eri novellit kytkeytyivät toisiinsa samojen henkilöiden kautta.    Samalla tavalla jatketaan tässä uudessa Vaarallinen keli -kokoelmassa. Tässäkin on paljon lyhyitä katkelmia; novelli tuntuu nimityksenä tällä kertaa vähän väärältä, kokonaisuus muistuttaa enemmän episodiromaania. Yhdistävänä teemana on tällä kertaa väkivalta: kokoelman sävy on synkkä, mutta realistinen ja todentuntuinen. Aihepiirit ovat nuorten maailmasta, on katuväkivaltaa, parisuhdeväkivaltaa ja häirikköviestejä.    Pelkkää synkkyyttä ja kurjuutta kokoelma ei sentään ole, vaan toiveikkaampiakin sävyjä on tarjolla. Toisaalta Rannela ei arkaile lyödä lujaa ja sattuvasti ja näyttää, mihin vaikkapa parisuhteen sisäinen vallankäyttö voi lopulta johtaa. Asiasta on syytä puhua: kuten Rannela jälkisanoissaan muistuttaa, Suomi on naisille toiseksi vaarallisin EU-maa Tanskan jälkeen.    Vaarallinen keli on erinomainen teos. Suosittelen sitä niin nuorille kuin aikuisille. Nuorille se on muodoltaan ja rakenteeltaan helppoa ja sujuvaa luettavaa. Aiheidenkin pitäisi kiinnostaa yläkouluikäisiä. Heikompikin lukija pärjää lyhyiden kertomusten kanssa. Aikuisille hyvin kirjoitettu kokonaisuus on nopeasti luettu katsaus nuorten maailmaan. Hieno teos, jälleen kerran, ja toivottavasti Rannela jatkaa tämän muodon parissa. Aiheita nuorten elämässä varmasti riittää. 

Ulla Donner on suomenruotsalainen sarjakuvataiteilija, joka on tehnyt aiemmin kaksi sarjakuvateosta. Edellinen, vuonna 2019 ilmestynyt purevan satiirinen Sontaa, voitti Sarjakuva-Finlandian. Nyt uusin teos Luonnollinen näytelmä heittää meidät kauas edellisen teoksen mainostoimistomaailmasta. Tämän sarjakuvan päähenkilöitä ovat taivaalta maahan pudonnut koivunlehti ja sen kohtaama surullinen sekasieni Candy, joka on juuri tullut jätetyksi kantarellin vuoksi.    Lehti haluaisi toteuttaa tarkoitustaan eli leijailla syysjuhliin muiden koivunlehtien luokse. Candylla on realistisempi käsitys siitä, mitä syksy lehdille tarkoittaa, ja muutenkin vähän kirpeä asenne: “Sanotaan että tämä kaikki on oikeesti totta. Mutta eikö näinä ekologisesti prekaareina aikoina ole hieman ongelmallista järjestää tuollaisia ökyjuhlia?” Candy kuitenkin suostuu hyödyntämään sieniverkostojaan ja saa käsityksen sopivan tuulisesta paikasta, josta lehti voisi leijailla taas taivaalle. Alkaa seikkailu, joka vie sienen ja koivunlehden monenlaisiin paikkoihin kohtaamaan metsän kummallisimpia tyyppejä, kuten surkean – mutta seksikkään – mustatorvisienen:   

Voi minua parkaa! Pitääkö mun tulla statement-aurinkolaseihin sonnustautuneen sekasienen spleinaamaksi. Kärsimystä toisensa perään! 

Danteen

Jumalaisen näytelmän

Luonnollinen näytelmä

Sinna Virtanen

Eino Leinon

Elina Vaaran