Mikko Saari

Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss (s. 1963) on aikaisemmin kirjoittanut teoksen 1970-luvun arjesta. Nyt on siis luontevaa hypätä vuosikymmen eteenpäin ja tarkastella 1980-lukua koko komeudessaan. Me halusimme kaiken kuvaa värikästä ja ristiriitaista vuosikymmentä.

Me halusimme kaiken on tuhdin kokoinen, tyylikäs kirja, jossa on runsas kuvitus. Sivuja siinä on vähemmän kuin ulkomitoista odottaisi, varsinaista sisältöä on alle 300 sivua. Kun tekstikin on varsin sujuvaa ja helppolukuista, 1980-luvun läpi kahlaa halutessaan päivässä. Mitä jäi mieleen tästä aikamatkasta?

Sarantola-Weiss käy läpi suomalaisen yhteiskunnan varsin kattavasti, tosin hyvin helsinkiläisellä painotuksella. Jos tarkasteli 1980-lukua Pohjois- tai Itä-Suomen näkökulmasta, vuosikymmen näytti varmasti vähän erilaiselta. Vuosikymmen oli mainettaan monimutkaisempi, väittää Sarantola-Weiss: 1980-lukua tarkastellaan paljon 1990-luvun laman silmälasien läpi, joka saa vuosikymmenen näyttämään ahneemmalta ja itsekeskeisemmältä kuin se oli.

Vuosikymmen alkoi energiakriisin jälkimainingeissa; Suomi oli tuhansien harmaan sävyjen YYA-maa, jossa maan tapa kukoisti. Vuosikymmenen aikana Kekkonen vaihtui Koivistoon, rahamarkkinat avautuivat kasinotalouden kukoistaa, monokulttuuri alkoi korvautua esimerkiksi paikallisradioiden runsauden tuomalla vaihtelulla ja aktivistit loivat uutta kaupunkikulttuuria ja poliittista elämää. Suomi vaurastui vauhdilla ja sitä mukaa yleistyi optimismi ja individualismi.

Olen itse syntynyt vuonna 1980 eli olen elänyt lähes koko 1980-luvun halki. Minulle vuosikymmen oli tietysti lapsuuden aikaa, eli esimerkiksi monet ajan yhteiskunnallisista ilmiöistä ovat sellaisia, joita olen oppinut vasta jälkeenpäin. Me halusimme kaiken avaa vuosikymmentä hyvin etenkin nuorten aikuisten näkökulmasta ja on siksi avartavaa luettavaa. Tämä toimii varmasti sekä vähän nuoremmille valaistuksena menneeseen että entisille nuorille nostalgiamatkana.

Me halusimme kaiken on tekijänsä näköinen ja hyötyisi lisänäkökulmasta kehä kolmosen ulkopuolelta. Toimii se näinkin hyvänä johdatuksena 1980-luvun omituisuuksiin. Aiheita käsitellään paljon, joten mihinkään sukelleta erityisen syvällisesti. Kirjan kuvitus on kiinnostavaa, mutta en pahastuisi, jos kuvia olisi ollut enemmänkin. Kokonaisuutena kirjasta jää positiivinen vaikutelma.

Torniolaistaustaisen Akseli Heikkilän (s. 1984) toinen romaani Hiljainen vieras jatkaa samankaltaisilla poluilla kuin esikoisteos Veteen syntyneet. Ollaan jossain vähän epämääräisessä pohjoisessa, tunnelma on painostava ja synkkä ja pääosassa on taas nuori nainen.

Hiljaisen vieraan päähenkilö on Oona, joka muuttaa miehensä kanssa vanhoille kotiseuduilleen. Oonan ja Tuomaksen koti kaupungissa on palanut asuinkelvottomaksi, eikä vakuutusyhtiö korvaa mitään ennen kuin palon syttymissyy on selvinnyt. Niinpä parin ei auta kuin muuttaa Oonan vanhempien omistamaan vanhaan Korpikummun kartanoon, joka sijaitsee pienessä pohjoisessa Kiviniemen muuttotappiokunnassa.

Tuomas saa työpaikan läheisestä paikallislehdestä ja Oona yrittää keskittyä kirjoittamiseen. Tuomaksesta johtuvaa lapsettomuuskipuilua käsitellyt esikoisteos oli menestys, mutta siitä on jo monta vuotta, eikä Oona ole edelleenkään saanut uutta kirjaa käyntiin. Sitten Oona huomaa olevansa raskaana. Sen ei pitänyt olla mahdollista: Tuomas on tutkitusti hedelmätön.

Voiko minnekään paeta, jos omassa kehossa kummittelee, kysyy kirjan takakansi. Oonan raskaus ei etene tavanomaiseen tapaan ja on tuskallisen selvää, ettei kaikki ole normaalisti tai hyvin. Tuomas vierellä on täysin tietämätön Oonan tuntemuksista ja touhuaa vain omien työasioidensa parissa.

Tuomas innostuukin lehtitöidensä ohessa tutkimaan Kiviniemessä sattuneita onnettomuuksia. Paikkakunnalla tuntuu tapahtuvan poikkeuksellisen paljon hengenmenoon johtaneita tapaturmia ja onnettomuuksia, erityisesti lapsille ja nuorille. Mopokolari, josta muualla selvittäisiin murtuneilla luilla, on Kiviniemessä hengenvaarallinen. Mistä oikein on kyse?

Akseli Heikkilä rakentelee tarinaan kauhun kerroksia melko perinteisistä aineksista, mutta kokonaisuus on oikein toimiva. Lyhyinä virkkeinä etenevässä tekstissä on hyvää rytmiä ja imua. Kirjassa tapahtuu sopivasti kammottavia asioita, tunnelma etenee painostavasta hyytäväksi, kunnes lopulta saavutetaan huipennus. Meneekö se överiksi? Ehkä vähän, mutta mikseipä kauhukirjallisuudessa saisi mennä.

On hieman epätavallista, millaisiin teemoihin Heikkilä on molemmissa teoksissaan päätynyt. Äitiys, raskaus ja synnytys eivät ole aivan tavanomaisimpia aiheita mieskirjailijoille. Heikkilä kirjoittaa näistä aiheista kuitenkin hyvin. Molemmat tähänastiset kirjat ovat olleet oikein mainioita. Omaksi suosikiksi näistä kahdesta nousee ensimmäinen, Veteen syntyneiden hurja kostotarina oli sen verran iskevä, mutta ei Hiljainen vieras kauas jää. Pienen paikkakunnan ankea tunnelma toimii ja hiipivä kehokauhu ja kummittelu tekee vaikutuksen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Heikkilä seuraavaksi keksii.

Pelit nähdään herkästi osasyynä sille, että nuoret (ja aikuiset) eivät enää lue kirjoja. Näin osaltaan varmasti onkin, ovathan pelit keskeinen osa monien ihmisten ajankäytöstä kilpailevaa mediamaailmaa. Kirjoilla ja peleillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja kirjallisuus vaikuttaa laajasti pelimaailman taustalla.

Joissakin tapauksissa kyse on suorasta sovituksesta, jossa kertomus siirretään uuteen taiteenlajiin. Joissakin taas lainataan kirjallisia aineksia sieltä täältä tai jopa käytetään pohjana pikemminkin kirjailijan persoonaa kuin tämän teoksia! Kun puhumme kirjallisuuden vaikutuksesta peleihin, tarkoitamme kaikkea tätä.

Senja Littman

Fables

The Wolf Among Us

Aleksi Kuutio

Andrzej Sapkowskin

The Witcher

Heli Koposen

Harlan Ellisonin

I Have No Mouth, and I Must Scream

Joonatan Itkonen

Spec Ops: The Line

Joseph Conradin

Pimeyden sydän

Francis Ford Coppolan

Ilmestyskirja. Nyt.

Spec Ops

Aura Nurmen

Dyyni

Frank Herbertin

David Lynchin

Denis Villeneuven

Heidi Rautalahti

Kalevalan

Runo

Esa Mäkijärvi

H. P. Lovecraftiin

Tuukka Hämäläisen

Franz Kafka

Metamorphosis

Muodonmuutos

Oikeusjuttua

Jani Saxell

Alan Wakeen

Stephen Kingiin

Alan Waken

Max Paynestä

Alan Wake

Controliin

Alan Waken

Grimmin saduista Controliin

Grimmin saduista Controliin

Luen kustantamojen kirjaluetteloita läpi. Pohjoismaisia dekkareita julkaistaan paljon; niin paljon, että luetteloista ohitan ne tavallisesti suomatta niille sen suurempaa ajatusta. Toisinaan niitäkin kannattaa kuitenkin huomioida tarkemmin. Islantilaisen Ragnar Jónassonin (s. 1976) rikosetsivä Hulda Hermannsdóttirista kertova trilogia sai sen verran paljon kehua ja kiitosta, että katsoin sen lähemmän tutustumisen arvoiseksi. Nyt kun trilogian kolmaskin osa on luettu, voi tyytyväisenä todeta, että kyllä tosiaan kannatti.

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Pimeys (Dimma, 2015) ja Saari (Drungi, 2016) ilmestyivät 2021. Tämä kolmas osa Sumu (Mistur, 2017) ilmestyi 2022. Trilogialla on heti lähdöstä lyödä pöytään jippo, joka on siinä määrin yksinkertainen, että ei voi kuin ihmetellä miksei sitä ole käytetty enemmän. Trilogia juoksee nimittäin kronologisesti väärään suuntaan. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, toinen osa katsoo Huldan elämään kymmenen vuotta aikaisemmin ja tämä kolmas osa vielä kymmenen vuotta taaksepäin. Kun tämän kolmannen osan lopussa Hulda pohtii ”Hän oli melkein neljänkymmenen. Missä hän olisi kymmenen vuoden kuluttua? Tai vaikka kahdenkymmenen?”, lukija tietää. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Sumun tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen 1987–1988. Ragnar Jónasson kertoo jälkisanoissaan halunneensa aina kirjoittaa jouluaikaan sijoittuvan rikosromaanin. Lukijalle esitellään Islannin itäisillä syrjäseuduilla sinnittelevä pariskunta Einar ja Erla, jotka viettävät joulua maatilallaan kaukana kaikesta. Lumi on sulkenut tiet, joten ihmisten ilmoille pääsee vasta viikkojen päästä. Luvassa on pimeä, hiljainen joulu. Ovelle kuitenkin koputetaan ja lumen keskeltä sisään astuu eksynyt mies, joka tarvitsee Einarin ja Erlan apua. Tästä alkava tapahtumakulku johtaa kuolemantapauksiin. Toisena rikostapauksena Hulda tutkii kadonneen nuoren naisen tapausta. Välivuotta pitävä nuori nainen on lähtenyt kiertämään Islantia, eikä hänestä ole kuulunut mitään liian pitkään aikaan.

Huldalla on omassa elämässäänkin vaikeuksia. Pitkin trilogiaa Hulda joutuu kamppailemaan asemastaan poliisissa. Hulda kokee tarvetta tehdä kovasti töitä, näyttää olevansa yhtä hyvä kuin miehet. Kotona odottaa tytär Dimma, joka oireilee jotain. Onko kyse vain teini-iän mukanaan tuomista vaikeuksista, vai voiko tyttärellä olla jotain isompaa ongelmaa? Sitä Hulda joutuu miettimään, mutta silti työt kutsuvat. Ahkerasti töitä paiskiva mies Jónkaan ei juuri ennätä Dimman huoliin puuttua.

Itse rikosjuonissa ei ole mitään ylenpalttisen kekseliästä. Onhan näitä rikoksia nähty. Ragnar pyörittelee ratkaisut kuitenkin taidokkaasti pakettiin tiiviisti, mutta kiiruhtamatta. Trilogiassa rikokset eivät ole mustavalkoisia, vaan harmaan sävyjä ja moraalisia epävarmuuksia on kiedottu mukaan reippaasti. Niin tässäkin tapauksessa: kuolemantapaukset ratkeavat, mutta saavatko syylliset ansionsa mukaan? ”Sellaista tämä työ vain toisinaan oli: peliä, jota pelattiin päivän ja yön hämärillä rajamailla. Voitto ei maistunut milloinkaan kyllin makealta, työ ei tullut koskaan oikeaksi valmiiksi. Kehuja tai palkintoja oli turha odottaa. Arvoitus oli ratkaistu, mutta ketään ei kiinnostanut. Tai tällaista se ehkä oli hänellä, naisella miesten maailmassa, toisin kuin hänen kollegoillaan.” Ragnar Jónasson on erittäin taitava kirjoittaja.

Palataan vielä koko trilogiaan. Voisihan nämä kirjat lukea toisessakin järjestyksessä. Toisihan se tapahtumiin yllätyksellisyyttä, kun Huldan kohtalo ei ratkeaisi ensimmäisessä kirjassa. Toisaalta, minä nautin trilogiasta nimenomaan tässä järjestyksessä. Tässäkin osassa on pahaenteistä maalailua. Jotain synkkää on tekeillä, mutta Hulda ei tiedä mitä. Lukijapa tietää, ja se tekee kirjasta jotenkin vieläkin terävämmän ja vaikuttavamman. Voi kun Hulda vain tietäisit...

Trilogian ensimmäisen osan suomensi Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista. Kaksi myöhempää osaa ovat Oona Nyströmin kädenjälkeä englanninkielisten käännösten kautta. Välikielen käyttö ei tunnu haittaavan. Nyströmin suomennos toimii hyvin ja kantaa tunnelmaa tehokkaasti. Sumu on herkullisen pahaenteinen ja kammottava kirja.

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) nousi suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen vuonna 2021, kun alkujaan vuonna 2008 ilmestynyt muistelmateos Les Années ilmestyi suomeksi nimellä Vuodet. Nyt Ernaux-suomennokset jatkuvat kahdella pienoisromaanilla, jotka suomalaisten lukijoiden iloksi on niputettu yhdeksi niteeksi. Eipä tässä näinkään ole kuin 152 sivua.

Kirjat sopivat aiheidensa puolesta hyvin yhteen. Ensimmäinen, La Place eli Isästä ilmestyi vuonna 1983 Ernaux'n isän kuoltua. Se kertoo isän elämänkaaresta. Toinen puolisko Une femme eli Äidistä ilmestyi vuonna 1987 Ernaux'n äidin menehtymisen jälkeen ja kertoo puolestaan äidistä. Siinä missä isästä kertova kirja kuvaa Ranskan yhteiskunnan kehitystä, tässä kirjassa pääpaino on nimenomaan äidin ja tyttären suhteessa.

Aloitetaan isästä. Isä kuolee pian sen jälkeen kun Ernaux saa suoritettua opettajantutkinnon näyttökokeen. Se saa kirjailijan pohtimaan elämää.

Myöhemmin kesällä, odotellessani ensimmäistä opetusvirkaani, ajattelin ”minun pitää kirjoittaa siitä kaikesta”. Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetön. Kuin halkaistua rakkautta.

sopimattomasti

Äidistä

Äiti oli porukan ylpein ja riehakkain, hän tiedosti kirkkaasti mutta uhmakkaasti heidän alempiarvoisen yhteiskunnallisen asemansa eikä suostunut kenenkään arvioitavaksi yksinomaan sen perusteella. Rikkaista hän sanoi usein ”eivät ne ole yhtään meitä parempia”.

Isästä

Äidistä

Isästä

Tove Ditlevsenin

Vuodet

Édouard Louis'n

Lotta Toivanen

On aina ilo saada uusia näkökulmia kirjallisuuden suomentamiseen. Siksi minua ilahdutti kovin löytää Vastapainon julkaisulistalta Riikka Länsisalmen toimittama Tankasta mangaan : miten suomentaa Japanin kieltä & kulttuuria. Tässä artikkelikokoelmassa joukko eri tavoin Japanin kieltä ja kulttuuria lähestyviä toimijoita käsittelee japanilaista kirjallisuutta ja sen kääntämistä suomeksi eri näkökulmista. Teos on luonteeltaan puoliakateeminen; osa artikkeleista on lähteistetty huolella, osa on kevyempää pohdiskelua. Kirjan kohderyhmää ovat paitsi alan opiskelijat, myös yleisemmin kaikki aiheesta kiinnostuneet.

Kirjan ensimmäinen osio käsittelee Japanin kieltä ja kirjoitusjärjestelmää. Riikka Länsisalmi esittää tiiviin katsauksen japanin historiaan ja kielen monimutkaisen kirjoitusjärjestelmän kehitykseen. Kirjoituksesta on lyhyt matka kulttuuriin, kun Länsisalmi esittelee japanilaisia kohteliaita puhetapoja, jotka aina huomioivat (ja ylläpitävät?) puhujien väliset statuserot. Japanissa jätetään sanomatta paljon, toisaalta sanotaan paljon sellaista, mitä Suomessa ei huomioida: kielioppi estää kuvaamasta suoraan toisen tai kolmannen persoonan mielentilaa, mutta toisaalta laittaa puhujat täsmentämään omaa suhdettaan kulloinkin välitettyyn tietoon.

Kai Nieminen puolestaan esittelee lyhyesti näkemyksiään suomeen soveltuvasta japanin kielen siirtokirjoituksesta. Nieminen toteaa, että vaikka yleisesti käytetty Hepburn-siirtokirjoitus palvelee englanninkielisiä tarpeita paremmin kuin suomalaisia, siinä on silti Googlen aikakaudella mielekästä pitäytyä. Suomessa olisi kuitenkin luontevaa kirjoittaa japanin pitkät vokaalit pitkinä vokaaleina, koska me ymmärrämme ne vaivattomimmin niin.

Toinen osio tarttuu sitten käytännön kääntämishaasteisiin. Ääneen pääsevät työkseen kääntävät: Markus Juslin, Raisa Porrasmaa, Mayu Saaritsa ja Antti Valkama. Juslin esittelee tekstin tyylin suomentamiseen liittyviä haasteita. Japani on siitäkin vekkuli kieli, että samoja asioita voi kirjoittaa eri tavoin: voi käyttää eri kirjoitusjärjestelmää, tai jollekin sanalle voi olla useita kanjimerkkejä. Kaikki eri tavat ovat puhuttaessa tismalleen samoja, eikä merkityseroja löydy välttämättä sanakirjastakaan; silti sävy on erilainen. Kanjien osalta voi olla nyanssieroja. Nämä asettavat kääntäjälle kiinnostavia pulmia ratkottavaksi.

Toinen kiperä paikka kääntäjälle on tekijyys: japanissa verbit eivät taivu tekijän mukaan, eikä tekijää muutenkaan useinkaan mainita, vaan se on pääteltävä asiayhteydestä. Suomeksi tekijä on tiedettävä tarkemmin, jotta verbi taipuu oikein. Suomentajan on tuotava tekijöitä esille eri tavoin, mikä voi joskus johtaa kohtalokkaisiin käännösvirheisiin, kun tekijä tulkitaankin väärin. Suomi on muutenkin toimeliaampien verbien kieli. Japaniksi liikettä on vähemmän ja teksti on sikäli staattisempaa. Suomentajan on usein lisättävä tekstiin verbejä, jotta sujuva japaninkielinen teksti on sujuvaa myös suomeksi.

Raisa Porrasmaan aiheena ovat puheen tasot ja tyypit. Porrasmaa nostaa esimerkkejä japanin kielen tietystä epämääräisyydestä: yksikön ja monikon välinen ero voi olla huomaamaton, pronominien viittaussuhteet voivat olla tulkinnanvaraisia ja vaikkapa ajan adverbeillä voi olla häilyviä merkityksiä. Porrasmaa kuvaakin, että mitä kaunokirjallisempi japaninkielinen teos on, sitä tulkinnanvaraisempaa on teksti. Niin sanottu korkeatasoinen tyyli ei siis tarkoita välttämättä monimutkaisia, kiekuraisia lauseita, vaan niukkuutta ja syvyyssuunnassa aukeavia tekstejä. Monimerkityksellisyydestäkin kuitenkin Porrasmaan mukaan selviää, kun pitää mielessä teoksen maailman ja pohtii sen kautta, mikä olisi luonnollisin tulkinta. Tuntuvasti hitaampaa japanista kääntäminen kuitenkin, verrattuna Porrasmaan toiseen käännöskieleen, ranskaan.

Mayu Saaritsa käsittelee artikkelissaan runouden suomentamista. Japanilaisesta runoudesta suomalaiseenkin yleissivistykseen kuuluvat haikut ja tankat, eli perinteinen japanilainen mitallinen lyriikka. Haikussahan on kolme riviä, joilla on 5, 7 ja 5 tavua; tankassa on lisäksi vielä kaksi seitsemäntavuista riviä. Japanissa kirjoitetaan kuitenkin myös vapaarytmistä nykyrunoa, josta käytetään nimeä gendaishi. Riimejä Japanissa ei harrasteta, ei edes laulujen sanoituksissa (rap- ja reggaemusiikkia lukuunottamatta). Japaninkielisen runouden visuaaliset mahdollisuudet ovat monipuoliset. Yhteys luetun ja puhutun säkeen välillä voi myös olla iso, kun yksi kanji voi olla lausuttuna yhdestä viiteen äännettä. Japaninkielinen runous tarjoaa kääntäjälle mielenkiintoista pohdittavaa ja on ihan yhtä mahdotonta kääntää kuin kaikki muukin runous – siis jotenkin taianomaisesti sittenkin käännettävissä.

Antti Valkaman aiheena on mangan kääntäminen. Suomessa manga yleistyi 2000-luvun alussa Dragon Ball -sarjan ilmestymisen myötä. Kovimman buumin aikaan mangaa kustansi viisi eri yhtiötä yli 150 nimikettä vuodessa. 2010-luvulle tultaessa tahti hiipui ja tällä hetkellä ainoa suomalainen mangakustantamo on Valkaman luotsaama Sangatsu Manga, jonka alla toimii myös toinen julkaisulinja, Punainen jättiläinen. Valkama on suomentanut parisataa mangapokkaria muutaman romaanin. Japanilaisessa sarjakuvassa on omat erikoisuutensa, kuten suomennetun tekstin asettelun kannalta hitusen hankalat kapeat ja korkeat puhekuplat. Valkama avaa myös kuvanlukutaidon merkitystä ja sitä, miten suomentajan on osattava lukea kuvaa ja tulkittava, onko kuvattavalla asialla tarinan kannalta erityistä merkitystä ja miten kohdeyleisö osaa kuvaa lukea.

Kirjan kolmas osio käsittelee kielityöläisen elämää. Joonas Kirsi esittelee näkemyksiä tulkin työstä. Vaikka siinäkin käännetään kielestä toiseen, tulkkina työskenteleminen eroaa kääntäjän tehtävistä merkittävästi. Tämä on melko yleisluontoinen artikkeli, jonka sisältö liittyy pääasiassa tulkkaamiseen laajemmin ja japanin erikoisuuksia käsitellään niukemmin. Kiinnostava näkökulma suomalaisen harvakseltaan arjessaan kohtaamaan ammattiryhmään se kuitenkin on. Matti Huotari taas kertoo kokemuksistaan auktorisoituna kääntäjänä toimimisesta. Tässä tehtävässä käännetään asiakirjoja siten, että käännöksellä on juridisesti sama todistusvoima kuin alkuperäisellä asiakirjalla. Artikkeli esittelee japanilaisten asiakirjojen maailman eriskummallisuuksia ja Japanin perherekisterikäytäntöjä, sillä iso osa käännettävistä asiakirjoista liittyy nimenomaan tällaisiin rekisteriasioihin. Lopuksi Saana Kaurala vielä kuvaa omaa matkaansa kääntäjäopiskelijasta toiminimiyrittäjänä toimivaksi kääntäjäksi. Artikkeli antaa hyviä käytännön neuvoja ja on varmasti hyödyksi kääntäjäopiskelijoille kielestä riippumatta.

Neljäs osio käsittelee Japanin kulttuurihistoriaa käännöskirjallisuuden valossa. Millaista kirjallisuutta Japanissa on tehty ja miten sitä on vuosien saatossa suomeksi käännetty? Pirjo-Riitta Kuusikko käy kirjoituksessaan läpi käännettyä japanilaista kaunokirjallisuutta noin sadan vuoden ajalta – ensimmäinen japanista suomennettu romaani on tuntemattoman suomentajan kääntämä Roka TokutominKyyneleitä vuodelta 1906. Varsinainen läpimurto tapahtui 1950-luvulla Tuomas Anhavan (1927–2001) esiteltyä modernia japanilaista kirjallisuutta. Pian ilmestyikin suomeksi Yasunari Kawabataa ja Jun'ichirō Tanizakia. Suomi oli tässä vaiheessa vielä riippuvainen englannin-, saksan- ja ranskankielisistä käännöksistä, joiden kautta japaninkielisiä teoksia suomeksi käännettiin. Anhava itse teki tankarunoutta tutuksi omilla käännöksillään.

Kawabatan Nobel-palkinto vuonna 1968 viimeistään vakuutti japanilaisen kirjallisuuden laadusta. 1960-luvulla mentiin vielä välikielien kautta, mutta 1970-luvulla saatiin ensimmäisiä suoraan japanista suomennettuja teoksia, kun Martti Turunen ja Kai Nieminen tekivät käännöksiään. Turusesta tuli sittemmin japanilainen poliitikko, Niemisen kääntäjänura sen sijaan on ollut pitkä ja loistelias. 2000-luvulla japanista kääntäminen on lisääntynyt ja 2010-luvulla lähes 90% teoksista suomennettiin jo suoraan japanista. Haruki Murakami, jota on suomennettu sekä suoraan että välikielten kautta, on ollut japanilaisen kirjallisuuden kovimpia tähtiä.

Pauliina Vuorinen esittelee artikkelissaan lasten kuvakirjoja. Niitä on julkaistu säännöllisesti 1970–1990-luvuilla. Suomenkieliset tekstit perustuvat vaihtelevasti englanninkielisiin käännöksiin tai sitten ovat omia sepitteitä kuvien perusteella. Tunnetuin kuvakirjasarja on 21-osainen Otso-herra-sarja, jota suomensi Kari Vaijärvi ja julkaisi Lasten Keskus. Ritva Larva puolestaan esittelee artikkelissaan tutkimuksiaan japanilaissatujen näkymisestä Suomessa. Varhaisin Larvan löytämä Suomessa julkaistu japanilainen satu on Kadehtiwainen, joka ilmestyi Pääskynen-lastenlehdessä 1877. Tämä ja muut japanilaissadut ovat palvelleet omana pienenä annoksenaan suomalaisten eksotiikankaipuuta.

Kirjan viides ja viimeinen osa tarjoaa sekalaisen valikoiman artikkeleita kääntämisen laitamilta. Se alkaa Kai Niemisen haastattelulla, jossa japanista kääntämisen suuri mestari kertoo näkemyksiään kääntämisestä, kulttuurista ja kirjallisuudesta. Niemisen sanoin kääntäjä ”on ensisijaisesti lukija, joka lukee teoksen tarkemmin kuin kukaan muu, toisinaan tarkemmin kuin kirjailija itse”. Merja Karppinen kertoo puolestaan käännöksen lukijan näkökulmasta. Ihan satunnainen lukija Karppinen ei sentään ole; hän on itsekin japanintaitoinen ja vaikka lukeekin japaninkieliset teokset mieluummin käännöksinä, hän on kriittinen lukija, joka voi vertailla käännöstä alkuteokseen. Ennen kaikkea Karppinen on toiminut 30 vuotta linkkinä suomalaisen ja japanilaisen kulttuurin välillä. Karppisen järjestämästä nykyjapanin suomentajien seminaarista sai alkunsa tämäkin kirja. Karppinen käsittelee kiinnostavin esimerkein sitä, miten kulttuuri käännöksessä välittyy.

Klassisen japanilaisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut Miika Pölkki käsittelee artikkelissaan japanilaisen kulttuurityylin kehittymistä, sivellinkirjoitusta, japanilaisen kirjallisuuden historiaa. Pölkin teksti on lennokas ja – suoraan sanottuna – vähän vaikeaselkoinen. Lopuksi Hiroko Suenobu kirjoittaa suomalaisen kirjallisuuden kääntämisestä japaniksi ja siitä, miltä suomalainen kulttuuri näyttäytyy japanilaisen silmin. Näin kauniisti Suenobu suomen kielestä ajattelee: ”Kauneinta suomen kielessä on ystävällisyys. Kaikki sanat ajattelevat yhteisöä: yksikään sana ei jää yksin, vaan se on aina suhteessa ja yhteydessä muihin, vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Kääntämistä käsitteleviin kirjoihin saa harvoin pettyä. Tankasta mangaan on sekin erittäin kiinnostava kirja. Teoksen monet näkökulmat valottavat aihetta monipuolisesti. Minä rakastan kääntämisen yksityiskohtien läpikäymistä, joten Markus Juslinin ja Raisa Porrasmaan konkreettiset artikkelit olivat minulle kirjan huippukohtia. Pirjo-Riitta Kuusikon bibliografinen katsaus oli sekin hyödyllinen; olin itse ajatellut tutkailla vähän samaa asiaa, mutta eipä tarvitse enää. Tankasta mangaan on varmasti erittäin hyödyllinen kirja kaikille kääntämisen opiskelijoille, mutta myös muiden kääntämisestä kiinnostuneiden kannattaa sen artikkelivalikoimaan tutustua.

Eeva on kotoisin pienestä kylästä jostain kaukaa pohjoisesta. Hän on palannut kotikyläänsä neljän vuoden poissaolon jälkeen. Kylän elämä on pyörinyt runsaskalaisen joen ympärillä, mutta joki on edelleen tyhjänä kaloista. Kukaan ei enää kalasta, paitsi Eevan isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik, eivätkä hekään mitään kalaa enää saa.

Eeva on tullut tapaamaan äitiään, mutta äiti on kuollut viikko sitten. Mistään iloisesta jälleennäkemisestä ei olisi kuitenkaan ollut kyse.

”On se kumma, että äiti kuolee jokheen justhiin ennen ko mie tulen takasin. Sen mie kuule sulle sanon, että ees kuolema ei sitä pelasta. Mie ylitän vaikka tuhat tuonelan virtaa, että saan sen kiinni. Mithään muuta se ihminen ei ole saanut aikhaan ko pahhaa. Kuolema oon sille vain helppo väylä päästä pakhoon.”

Veteen syntyneitä

Veteen syntyneille

Akseli Heikkilä

Marko Suomen

Hiljainen vieras

Anja Erämajan edellinen runokokoelma Ehkä liioittelen vähän (2016) palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla, ja nyt tämä uusin kokoelma on niin ikään Tanssiva karhu -ehdokkaana. Jotain raatiin tenhoavaa Erämajan tyylissä taitaa olla. Mutta miksipä ei – pidin edellisestä kokoelmasta ja tämäkin maistuu.

Kirjan runot ovat mitaltaan vaihtelevia. Osa on vain rivin-parin mittaisia, osa pidempiä, osa taas runsaita proosarunoja. Temaattisesti ollaan kokoelman nimen mukaisesti metsässä, riveiltä ja niiden välistä on luettavissa kenties parisuhteen kariutumista. Lapsuusmuistoihinkin metsän kautta palataan. Ennen kaikkea puhutaan mustikoista. Monissa lukijakommenteissa poimitaan mustikat esiin, mutta marjanpoimijoitahan me kaikki lopulta olemme, joten miksei tällainen puhuttelisi:

Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian toinen osa Nuoruus jatkaa siitä, mihin aloitusosa Lapsuus jätti. Nuoruus tapahtuu 1930-luvulla. Nuoren Toven elämässä olennaista on päästä töihin ja muuttaa pois kotoa mahdollisimman pian, sen verran ahdas on kodin ilmapiiri henkisesti. Ei pienessä asunnossa juuri tilaakaan ole.

Ensimmäisessä työpaikassaan Tove viihtyy kuitenkin vain yhden päivän. Kotiapulaisen tehtävälistalla on lastenhoitoa ja siivoamista. Tove tavaa ohjeista: harjaa kaikki huonekalut vedellä. Omituinen ohje, mutta minkäs teet, Tove miettii, ja tajuaa vasta puolessa välissä, että ehkäpä flyygeliä ei sittenkään pitänyt hinkata huolellisesti juuriharjalla. Tove pakenee paikalta ja äiti saa käydä hakemassa palveluspaikkaan jääneet tavarat.

Lapsuudessa Tovelle soi lohtua toimittaja Brochmann, joka lupasi harkita Toven runojen julkaisemista parin vuoden päästä. Valitettavasti Tove löytää Brochmannin nimen lehden kuolinilmoituksista. Se siitä toivosta! Tove saa onneksi luotua uusiakin yhteyksiä kirjallisiin piireihin, vaikka läpimurto vaikealta tuntuukin.

Nuoruus kuvaa Toven pyristelyä työ- ja iltaelämässä. Työpaikkojen pitäminen ei ole Tovelle aivan helppoa. Tove saa uuden ystävän, jonka kanssa hän alkaa käydä tanssiravintoloissa. Nuoret miehet tahtovat saatille ja haluaisivat sänkyyn, mutta Tove on edelleen enemmän kiinnostunut runojen kirjoittamisesta kuin herraseurasta. Muuttaminen kotoa omilleen sentään onnistuu ja Tove saa kaipaamaansa etäisyyttä äitiinsä.

Taustalla vaikuttaa kuohuva 1930-luku. Saksa ei ole kaukana Tanskasta ja vaikutteet kulkevat nopeasti. Niinpä Tovekin löytää itsensä vuokraamassa huonetta naiselta, joka on innokas natsien kannattaja. Kirjoitustyötä vaikeuttaa, kun seinän takana Hitler pauhaa radiossa täyteen ääneen. ”Kuuntelen kaikki hänen puheensa, ne ovat ihania”, huokailee vuokraemäntä haltioissaan. Aivan sotavuosiin ei vielä päästä, mutta asioiden kehitys Saksassa saa tanskalaiset kulttuuripiirit huolestumaan.

Nuoruus huipentuu onneen ensimmäisen runokokoelman julkaisemisesta. Esikoiskokoelma Pigesind ilmestyy vuonna 1939 aivan toisen maailmansodan alla. Esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa, ainoa Ditlevsen-suomennos ennen Kööpenhamina-trilogiaa, ilmestyi sitten pari vuotta myöhemmin ja on jo trilogian seuraavan osan asioita.

Nuoruus on hieno teos. Ditlevsen kuvaa taitavasti nuoren tytön kasvua ja kehitystä. Nuoruus on monien uusien kokemusten aikaa ja kirja onkin selvästi ulospäin- ja eteenpäinsuuntautuneempi kuin käpertyneempi Lapsuus. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ditlevsen trilogian lopettaa. Jo näillä näytöillä on selvää, että trilogia on oivallista kirjallisuutta.

Pohjoismaisesta autofiktiosta tullee ensimmäisenä mieleen norjalainen Karl Ove Knausgård, mutta on sitä muutakin. Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917–1976) oli suosittu kirjailija, jonka tuotanto kattaa lähes 40 teosta. Suomennoksia on ollut tähän asti niukalti, pari novellia ja esikoisromaani Lapselle on tehty pahaa (1941, suom. 1950).

Nyt vihdoin ja viimein on saatu suomeksi Ditlevsenin tuotannon merkittävin yksittäinen osa, vuosina 1967–1971 ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia. Sen kolmessa teoksessa Ditlevsen kertoo omasta elämästään. Katriina Huttusen suomennokset ovat olleet pidettyjä, joten minunkin uteliaisuuteni heräsi.

Nämä ovat pieniä kirjoja. Tämä ensimmäinen osa, Lapsuus, käsittelee Ditlevsenin lapsuuden alle 150 sivussa, siis aika lailla pienoisromaanin mitassa. Taitava ytimekkyys onkin aina iloinen asia, ja taitavasti Ditlevsen lapsuudestaan kertookin. Pienuus näkyy teoksessa intensiivisyytenä, latteita suvantokohtia ei ole mukana.

Varsin karuahan lapsuus 1920-luvun Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa on. Kotona on ahdasta, niin fyysisesti kuin henkisesti. Isä on kommunismiin kallellaan ja usein työtön, äiti henkisesti vähän epävakaa. Naapurusto on täynnä värikästä väkeä, roskakatoksella kokoontuvat isot tytöt, kaduilla pyörii puliukkoja.

Tove itse on herkkä lapsi, jota kiinnostaa lähinnä runojen kirjoittaminen. Se ei saa kuitenkaan vastakaikua. Isä, vaikka lukumiehiä onkin, suuttuu ajatuksesta, että tytöstä muka tulisi runoilija. Mummo pitää Toven runoa säädyttömänä, veli Edvin nauraa Toven runoille. Koulussa Tove keskittyy lähinnä esittämään tyhmempää kuin on. Opettaja näkee Tovessa ainesta ja haluaisi tämän menevän lukioon, mutta vanhempien köyhyys ja kielteinen suhtautuminen torppaa sen ajatuksen auttamatta. Tytöstähän tulee kuitenkin vain palvelusväkeä.

Toiset tytöt haaveilevat neitsyyden menettämisestä heti konfirmaation jälkeen (mutta ei lapsista ennen kuin täyttävät 18, onnea matkaan vain niissä pyrkimyksissä!), Tovea äidin kehotukset pysyä erossa ukkomiehistä lähinnä huvittavat – eihän hän ole pätkääkään kiinnostunut edes poikamiehistä.

Lapsuus on taitavan kirjoittajan tekstiä, jossa vähällä sanotaan paljon. Ditlevsen ei tarvitse satoja sivua, vähän lohduton ja harmaa työläislapsuus tulee kuvatuksi hyvin ytimekkäästi, mutta samalla yksityiskohtaisesti. Katriina Huttusen suomennos toimii hyvin. Ensimmäisen osan perusteella trilogian maine vaikuttaa täysin ansaitulta.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja Abdulrazak Gurnah syntyi vuonna 1948 Sansibarin sulttaanikunnassa. Millainen paikka on Sansibar? Tässä pienessä itäafrikkalaisessa saarivaltiossa asui alkujaan mustia afrikkalaisia, kunnes 1600-luvun päätteeksi saaret siirtyivät Portugalin hallinnasta Omanin sulttaanin alaisuuteen ja saarille muutti asumaan runsaasti arabeja. Omanin ja Sansibarin tiet erosivat 1860-luvulla.

Saksan keisarikunta valtasi Saksan Itä-Afrikan siirtomaakseen, mihin Iso-Britannia reagoi valloittamalla saaret haltuunsa. Saarista käytiin Sansibarin sota, joka oli maailman lyhyin sota: se alkoi 27.8.1896 klo 9.02 ja päättyi 38 minuuttia myöhemmin 9.40 Brittien voittoon. Britit lakkauttivat saarilla rehottaneen orjakaupan ja arabeja alettiin suosia. Työvoimaksi saarille saapui paljon intialaisia.

Sansibar itsenäistyi joulukuussa 1963 perustuslailliseksi sulttaanikunnaksi. Kuukautta myöhemmin tapahtui vallankumous. Ripeä tapaus sekin, vaikka sotaa hitaampi olikin: vallankumoukseen meni kolme tuntia. Vallankumouksen jälkeen Tanganjikan presidentti lähetti saarelle joukkoja šeikki Abeid Karumen avuksi ja toukokuussa 1964 Sansibar ja Tanganjika yhdistyivät Tansaniaksi.

Tämä kaikki historia on Loppuelämien kannalta hieman sivuseikka, mutta tällaisiin oloihin Gurnah (ja, sattumoisin, myös kaksi vuotta vanhempi maanmiehensä Freddie Mercury!) kuitenkin syntyi. 1960-luvulla arabitaustainen Gurnah muutti Englantiin Sansibarin vallankumouksen pakolaisena. Gurnah väitteli tohtoriksi kirjallisuudesta ja on perehtynyt postkoloniaaliseen ja englanninkieliseen kirjallisuuteen.

Gurnahin äidinkieli on swahili, mutta hän on kirjoittanut englanniksi. Esikoisromaani Memory of Departure ilmestyi 1987; Afterlives eli Loppuelämät on hänen kymmenes kirjansa. Aikaisemmat kirjat ovat saaneet Booker-ehdokkuuksia, mutta vähänlaisesti kansainvälistä huomiota. Afterlives julkaistiin Yhdysvalloissa vasta elokuussa 2022, kun Gurnahin lokakuussa 2021 saama Nobel oli lisännyt kysyntää Gurnahin teoksille.

Sitten Loppuelämiin, joka on ensimmäinen suomennos Gurnahilta. Kriitikko Bruce Kingin mukaan Gurnahin teoksille on luonteenomaista itäafrikkalaiset päähenkilöt, jotka esiintyvät laajemmassa kansainvälisessä kontekstissa ja ovat usein juuriltaan kiskottuja, vieraantuneita ja ei-toivottuja. Tämä ei ole huono kuvaus Loppuelämistäkään.

Kirja alkaa vuonna 1900, kun 26-vuotias Khalifa, gujaratilaisen isän ja paikallisen maalaisnaisen lapsi, kohtaa tukkukauppias Amur Biasharan ja päätyy tälle töihin konttoristiksi. Tehtävä on hivenen haastava, sillä Biashara on mustasukkainen liiketoimistaan ja pitää kirjanpitonsa enimmäkseen omassa päässään. Khalifa saa kuitenkin hoidettua yleismiehen tehtävänsä: anoo lupia saksalaishallinnolta, täyttää veroraportteja ja keräsi juoruja ja tietoja kauppiaalle. Khalifa naitetaan Biasharan orvoksi jääneelle sukulaistytölle, samalla kun Deutsche-Ostafrikassa kapinoidaan ja saksalaiset juurruttavat ylivaltaansa voimalla.

Kaupunkiin saapuu Ilyas, nuori mies, joka tutustuu Khalifaan. Ilyas joutui saksalaisen askarisotilaan kaappaamaksi, mutta onnistui vapautumaan ja pääsi saksalaisten kouluun oppiin. Hän on köyhän perheen poika, joka karkasi nuorena kotoa. Khalifa usuttaa hänet käymään kotiseudullaan. Käy ilmi, että Ilyaalla on sisko, jonka Ilyas ottaa huostaansa. Sisko joutuu kuitenkin jäämään ystävien suojiin, sillä Ilyas liittyy askariarmeijaan taistellaakseen Saksan puolella.

Kun Ilyas katoaa armeijaan ja sotaan, kirjakin siirtyy tarkkailemaan elämää armeijassa, mutta eri näkökulmasta. Pääosaan nousee nuori mies Hamza, joka on liittynyt vapaaehtoisena saksalaisten Schutztruppeen. Hamza pääsee joukko-osastonsa johtavan upseerin apulaiseksi ja oppii siinä sivussa saksaa ja saksalaisten siirtomaaisäntien tapoja. Armeijasta vapauduttuaan Hamza päätyy samaan pikkukaupunkiin, jossa Khalifa asuu ja tutustuu tähän, mikä kietoo näitä kirjan eri tarinoita toisiinsa.

Loppuelämät kuvaa sitten Hamzan ja Khalifan loppuelämiä ensin Deutsche-Ostafrikassa, sitten ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa perustetussa Tanganjikan territoriossa. 1930-luvulla tulee levottomuuksia, kun italialaiset hyökkäävät Abessiniaan (aihe, jota Maaza Mengiste käsitteli oivallisesti Varjokuninkaassaan!) ja lopulta päästään Tansanian itsenäistymiseenkin asti – olkoonkin, että Khalifa ei ole sitä vaihetta enää todistamassa. Myös kadonneen Ilyaan jäljille päästään lopulta.

Miesten tarina tämä tietenkin on. Khalifan vaimo Asha ja Ilyaan sisko Afiya eivät ole yhdentekeviä hahmoja tarinassa, mutta sivuhahmoja yhtä kaikki, samoin kuin muut vaimot, äidit ja sisaret. Heidän paikkansa on kotipiirissä, miesten toiminnan motivaattoreina ja taustahahmoina. Naistenkin näkökulmaa olisi mukava saada vahvemmin esille, mutta se on sitten jonkun toisen kirjan tehtävä.

Kieleltään nobelisti Gurnahin ja suomentaja Einari Aaltosen teos on odottamattoman sujuva ja vaivaton. Loppuelämät on helppolukuinen kirja, tarina etenee sujuvasti ja tasaisesti. Kirja on laadukasta työtä. Henkilöt piirtyvät sen sivuilta persoonallisina ja värikkäinä, ja tansanialaisen pikkukaupungin elämänmeno välittyy hyvin. Loppuelämät näyttääkin kuin vaivihkaa, millaista tavallisten ihmisten arkielämä oli, ja kirjassa näkyy myös häivähdyksiä teknologian saapumisesta maataloudesta ja kaupasta eläneeseen yhteisöön.

Loppuelämät on oikein mainio kirja. Abdulrazak Gurnah kuvaa teoksessa juurettomia ihmisiä. Khalifan vanhemmat ovat köyhiä, ja Khalifa jättää heidät taakseen, Ilyas karkaa köyhästä kodistaan, Hamzalla ei ole vanhempia. Yhteisössä, jossa nopeasti kysytään, kenen lapsi olet, tällainen juurettomuus ei ole hyvä asia. Se ajaa näitäkin sinänsä aivan tavallisia miehiä osaltaan hankaliin valintoihin. Toisaalta Gurnah näyttää, miten kykenevä ihminen löytää maailman melskeissä oman paikkansa. Ihmisen on kuitenkin elettävä elämäänsä. Eurooppalaisten suurvaltojen siirtomaasodat Afrikassa, jotka eurooppalaisittain näyttäytyvät niin tärkeänä osana historiaa, ovat tässä afrikkalaisessa tarinassa lähinnä epämääräistä taustahälyä ja haaleita uhkakuvia.

Näin alkoivat nämä runot: piirsin väriliiduilla kuvan, jossa hymyilevä valas sukelsi ilmaan ja söi appelsiinia.

Pelle Romantique'n eli Toni LahtisenKonerunoja-teoksesta olen ollut tietoinen jo pidempään. Vaadittiin Tanssiva karhu -ehdokkuus, että sain aikaiseksi tarttua teokseen, joka laajenee runokirjaa mittavammaksi kokonaisuudeksi. En nyt puutu tässä samannimiseen kirjalliseen äänilevyyn, vaan käsittelen yksinomaan tätä runokirjaa. Sekin on jo monitaiteellinen teos, sillä kirjassa on Lotta Nevanperän runsas kuvitus luomassa tunnelmaa.

Tunnelma onkin näiden runojen vahvuus. Pelle Romantique heittäytyy 1920-luvulle, jolloin kirjallisuudessakin vallitsi kova usko tekniikkaan ja romanttinen suhtautuminen koneisiin. Kokoelma pursuaakin siis koneromantiikkaa, jazzia, dadaa ja muuta aikakaudelle sopivaa. Kielessäkin on aikakauden klangia, kuten vanhahtavia kirjoitusmuotoja.

Luontoaiheet tuntuvat usein runoissa vallitsevilta; nämä ovat rehdisti urbaaneja ja koneista lumoutuneita runoja. Lintujen laulun ja metsäluonnon sijasta nautiskellaan koneiden hälystä ja bentsiinin tuoksusta. Teoksen runot muodostavat mukavan ehyen kokonaisuuden.

Tämän ilottelun parissa ei kannata olla liian vakavasti. Heittäytyisin ennemmin. Nämä konerunot ovat hauskoja ja leikkisiä. Välillä tuntuu, että kyse on vain siitä, miten paljon tekstiin onnistutaan pakkaamaan villille 1920-luvulle viittaavaa kuvastoa. Välillä runot tuntuvat sitten sanovan enemmän. Lopussa sävy muuttuu suorastaan synkäksi. ”Emme aavistaneet sitäkään, että maailmassa syttyisi sota, joka tekisi ajastamme näin iloisen.”

Sanottakoon kuvituksestakin sananen. Lotta Nevanperä on kuvataiteilija ja taidegraafikko. Kuvituksen tyyli onkin graafista ja heijastelee mukavasti 1920-luvun estetiikkaa ja surrealismia. Kuvitus herättää levottomuutta hyvällä tavalla ja tuo teokseen mukavasti lisää ihmeteltävää. Pääosassa on sittenkin teksti.

Farewell everybody, vesijohtotorvet pauhaavat ja likavedet nousevat!
Mutta darling, oi darling, ei mitkään korusähkeet tai sensatsiouutiset
muuta sitä, miten elävänä sinut näen appelsiinin lihassa, kuorissa.

On teoksia, jotka aukeavat helposti ja tuottavat vaivattomasti omiakin näkemyksiä. Sitten on näitä vähän hankalammin avautuvia, joiden kanssa saa tehdä enemmän töitä.

Aloitetaan selkeistä tosiasioista. Kaikki päivän tunnit on Marjo Katriina Saarisen (s. 1969) kolmas romaani. Taustaltaan Saarinen on kirjoittamisen ja kirjallisuuden opettaja. Kaikki päivän tunnit on muodoltaan yhdenpäivänromaani, joka kuvaa tapahtumia yhden päivän aikana noin neljän päähenkilön näkökulmasta.

Eikö sinne jo yksi epävarma ”noin” livahtanut, vaikka puhumani piti nimenomaan selkeistä tosiasioista. Tarinalla on kyllä neljä päähenkilöä: Anna, Ben, Cecilia ja Daniel. Aakkossarja jatkuu vielä Eerikalla, Felixillä ja Gabrielilla, mutta he ovat selvästi sivuhenkilöitä. Se epävarma tekijä on kirjan kertoja, joka päähenkilöiden liikkeitä tarkkailee. Hän on viikon verran Suomessa viipynyt tarkkailija, jonka tutkimuksessa on nyt meneillään viimeinen päivä.

Tämä kertoja on lähemmin tarkasteltuna hieman hämmentävä sekoitus todellista henkilöä ja romaanin kaikkitietävää kertojaa. Hän liikkuu tarinassa kuin henkilöhahmo, mutta toisaalta tähystelee päähenkilöiden ulkoista ja sisäistä elämää tavalla, johon todellinen ihminen ei kykene. Onko hän siis vain kirjallinen rakenne vai sittenkin yksi romaanin henkilöistä?

Runsas hän ainakin on. Tyyli toi paikoin mieleen Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan101 tapaa tappaa aviomies -teoksen luvun, jossa aviomies tapetaan hyvin monisanaisesti. Kertoja sitä paitsi sukeltaa paikka paikoin Wikipedian ja sanakirjojen pariin. Jokaisessa luvussa on alaviitteitä, jotka johtavat luvun lopussa oleviin sanakirjasitaatteihin ja niiden kommentointiin. Näistä päästään toisinaan syvemmälle kaninkoloihin ja omiin huomioihin ja ilmiöiden kommentaariin. Kaikkitietävä kertoja tietää siis kaiken, koska ottaa Wikipediasta selvää asioista, joita ei muuten ymmärrä.

Mitä tarinassa sitten tapahtuu? Sekä A, B, C että D ovat kaikki liikkeellä ja matkustavat Helsinkiin eri syistä. Osaa kiinnostavat kissat; itse asiassa matkan motivaationa on, noin suunnilleen, kissanristiäisiin osallistuminen. Romaanissa on kissojen lisäksi merkittävänä juonteena myös kasvonsiirrot. Tämä monimutkainen plastiikkakirurginen operaatio on kieltämättä kiehtova, joten mikseipä sellaistakin sitten pohdiskele.

Kirjassa on ylipäänsä runsaasti pohdiskelua ja ajattelua. Jossain kohtaa kommentoidaankin, miten nyt niin suositun Rachel Cuskin kirjoissa aina sanotaan ja sanotaan ja suunnitellaan sellaisen kirjan kirjoittamista, jossa vain ajatellaan ja kaikki dialogi on sisäistä. Kaikki päivän tunnit ei ole se kirja, kyllä tässä joku jossain kohtaa jotain ääneenkin sanoo, mutta paljon kyllä kuvataan ajattelemista ja ihmisen sisäistä kehitystä.

Hauskaa intertekstuaalista keskustelua oli, kun vaimoni tuskaili tätä lukiessani Stephen Kingin tunkkaista tapaa kuvata etenkin naishenkilöiden ulkonäköä miehisen katseen kautta ja samalla Saarisen kertoja luennoi, miten nimenomaan tietoisesti jättää kertomatta, miltä ihmisten kasvot näyttävät – kuvittele itse ja kuvittele miten haluat, niin on hyvä. Tämä on viisaus, josta moni kirjailija voisi ottaa oppia.

Mitä tästä sitten kokonaisuutena ajattelisi? Kaikki päivän tunnit oli kiistatta mielenkiintoinen lukukokemus. Samalla se oli vähän raskasta luettavaa. Kertojan monisanaisuus tuskastutti paikoin; vähemmällä jaarittelullakin ja vatvomisella olisi asiassa edetty. Kokonaisuus jätti kuitenkin positiivisen vaikutelman. Kaikki päivän tunnit on mielenkiintoista kokeellista kirjallisuutta ja tarjoaa kiinnostavia näkökulmia tarinankerronnalle tarinaan sisään kirjoitetun kertojansa myötä.

Kukaan ei voi puhua niin korkealta, ei kenenkään läpi mene sellaista valoa.

Jos runoutta asemoi jatkumolle helposta vaikeaan, Milka Luhtaniemen esikoiskokoelma Kirnu asettuu luontevasti kallelleen vähän vaikeampaan päin. Näkemys saa vahvistusta vaikkapa Goodreadsin arvioista: haltioituneiden näkemysten joukkoon mahtuu muutama ”en tajua tätä yhtään”-lausunto.

Luhtaniemen kohdalla vaikeus nousee ennen kaikkea kielen vähäeleisyydestä. Kirnussa on vähän sanoja, jotka on aseteltu sivuille hyvin ilmavasti ja suhteiltaan väljästi. Fragmentaaristen lauseiden väliin jää runsaasti tilaa lukijan täytettäväksi. Täydempää, valmiimpaa tekstiä hakeva lukija pettyy varmasti, tällaiseen pieniliikkeiseen runokieleen tottunut taas täyttää aukot luontevasti ja ilahtuu. Minäkin poimin sieltä täältä erityisen oivaltavia ajatuksia.

Leposykkeessä ihminen palaa silti.

”Muut on vasta jälkikäteen piirretty ympärille tähän mistä heräämme.”

Silja Järventaustan

Iltapäivä isolla kirjaimella

Kirnukin

Äitiys on runsas aihe, joka ei hetkessä tyhjene. Siitä todistaa myös tämä Ida Pimenoffin toimittama kolmentoista esseen kokoelma, jonka kirjoittajat käsittelevät äitiyttä ja vanhemmuutta monista eri näkökulmista. Kirjoittajat ovat enimmäkseen naisia, mutta mukana on myös kaksi miestä.

Ihan jokaista näkökulmaa mukaan ei ole saatu, niin toteaa Pimenoff itsekin esipuheessaan. Selkeimpinä puutteina Pimenoff nostaa esiin adoptioäitien, itsellisten naisten ja maahanmuuttajataustaisten äitien äänten puuttumisen. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada yhdestä kirjasta, joten iloitaan siitä, mitä meillä nyt on käsissämme. Kasvukausia on nimittäin oivallinen teos.

Hanna Weselius aloittaa teoksen kirjoittamalla alkoholi-isästään ja tämän harjoittamasta perheväkivallasta. Tässä esseessä kohdataan ensimmäistä kertaa Rachel Cusk, jonka teos A Life's Work. On Becoming a Mother on selvästi merkityksellinen teos monelle kirjoittavalle äidille. Weselius kirjoittaa isän varjosta ja elämäntarinoista, joita valitsemme kertoa. ”Olen tehnyt kaikkeni pyrkiäkseni itse määrittelemään itseni äitinä, omaa äitiyttäni, isän tuotaman häpeän ja voimattomuuden yli, ohi ja jälkeen.”

Miina SupisenKadonneen skuutin arvoitus on kepeämpi essee, joka kertoo 11-vuotiaan pojan kadonneesta skuutista ja siitä sukeutuneesta eeppisestä etsintäoperaatiosta. ”Muistin kaikki menetykset ja pettymykset lasten elämästä. Ajattelin niitä, surin ja murehdin.” Äitisankarin matka tuonpuoleiseen etsimään kadonnutta aarretta kuvaa hyvin sitä, miten lapsiaan haluaa suojella menetyksiltä ja pettymyksiltä, ja miten vaikeaa se toisinaan on.

Kokoelman ensimmäinen miesääni kuuluu mainiolle Juhani Karilalle. Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa tunnetta siitä, miten ei ole löytänyt sijaansa vanhemmuudessa, miten oma rooli on hukassa. Kirjoitus käsittelee vanhemmuuden mukana syntyvää työnjakoa ja ylimääräisen työn määrää – Karilan lapsella on vielä työtaakkaa runsaasti lisääviä terveysongelmia – ja sitä, miten tämä työnjako on edelleen monessa kohtaa sukupuolittunutta, eikä välttämättä osapuolten kykyjen ja ominaisuuksien mukaista. Karilan tunnetyöstä oppimat asiat ovat sanoittamisen arvoisia ja jo siksi suosittelisin tätä esseetä isiksi tuleville. Odotusaulakin jää taakse, kun tunneyhteys lapseen löytyy.

Sinikka VuolanUni lapsesta käsittelee perhekokoon liittyviä suruja ja sekundaarista lapsettomuutta. Millaista on käsitellä pettymyksiin ja suruun liittyviä tunteita? Vuola puhuu itsesäälinä ilmenevästä kateudesta ja häpeästä; miten kateus on sokeutta ja kyvyttömyyttä nähdä muuta kuin sen, mitä on vailla ja miten häpeä on itsensä näkemistä ja arvioimista muiden silmin.

Ilmastotuho on uhka tulevaisuudelle, jota lapset edustavat. Emma Puikkonen pohtii Nämä uudet ajat -kirjoituksessaan lapsien ja ilmastonmuutoksen yhteensovittamista. Mitä on äitiys ekokriisissä? ”Lempein olo minulla on itseäni ja maailmaa kohtaan, kun olen jollain tavoin saanut tällaisen hulahduksen siitä, että olen osa verkostoa, myös lasteni kanssa.” Olemalla osa yhteisöä ja toisiinsa linkittyviä eläimiä ja paikkoja pystyy kestämään paremmin tulevaisuuden epävakautta, Puikkonen vakuuttaa.

Vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelee Silvia Hosseinin kirjoitus Jos olisin kuningaskobra, joka käyttää väritykseen runsasta valikoimaa rinnastuksia eläinmaailmaan. ”Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole kaikissa ihmisyhteisöissä mahdollista, mutta ihminen on tiettävästi ainoa laji, jolle se on ylipäänsä mahdollista.” Hosseini kertoo omasta lapsettomuudestaan, miten se muovautui nuoruuden identiteetistä jatkuvaksi elämäntilanteeksi, johon on päädytty osin tietoisesti, osin tahattomasti, osin alitajuisesti.

Kokoelman toinen mies on Juha Itkonen, jonka Äitini poika on suoraan sanottuna tympeän konservatiivinen oman äidin ylistys ja oman puolison äitiyden tuomitseminen, enkä halua käyttää siihen enempää merkkejä.

Viime aikojen suosikkikirjailijoihini lukeutuva Marjo Niemi kertoo Erityisen hyvä elämä -esseessään erityislapsen elämästä. Sen kaiken raskaudesta ja onnellisuudesta, huolista järjestelmän pyörteissä, raivosta kovenevia yhteiskunnallisia asenteita kohtaan. ”Vastustan suorituskeskeisyyttä, jossa ei ole tilaa elämälle tai heikkouksille. Sellaista ilmapiiriä ja yhteiskunnallisia olosuhteita, johon monet ihmiset eivät koe mahdolliseksi synnyttää lasta, jonka erityisyydet ovat tiedossa.” Niemi peräänkuuluttaa yhteiskunnalta toimivampia rakenteita erityislapsen vanhemmille; vaatimus ei tunnu tämän kirjoituksen luettuani kohtuuttomalta.

Venla Rossi tuo kokoelmaan bonusvanhemman näkökulman. Nämä uudet puolisot joutuvat herkästi väliinputoajan osaan, jossa heiltä odotetaan osallistumista lapsen hoitoon, mitä vaivannäköön ja taloudelliseen tukeen tulee, mutta oikeuksia vanhemmuuden hyviin puoliin ei välttämättä olekaan. Bonusvanhemmat eivät ole aina tervetulleita sinne, minne vanhemmat toivotetaan tervetulleiksi.

Ida Pimenoffin oma essee Äitejä ei saa jättää yksin kuvaa äidin tyrmistystä äitiyden äärellä. Miten kokonaisvaltaisen tarvitseva on pieni lapsi, miten ajasta tulee yhtäkkiä todella rajallinen resurssi, miten äiti on lopulta biologian vanki. ”Nykyajan länsimaisen naisen perspektiivistä on lähes mahdotonta käsittää, miten kova seksin hinta on voinut olla, riippumatta siitä halusiko nainen sitä tai ei.” Pimenoff pohtii äitiyden, perhe-elämän ja taiteellisen uran yhdistämisen vaikeutta kiinnostavilla tavoilla.

Sari JärninTuntematon äiti kertoo siitä, miten Järn on yrittänyt parhaansa, mutta on silti ollut huono äiti. Kunhan suvun perintö esseen mittaan aukeaa, asia ei enää ihmetytäkään. Se, mitä on opittu ja ennen kaikkea jäänyt oppimatta, kulkee sukupolvelta toiselle julmalla tavalla. Järnille asiantilan parantumisen ydin on lopulta armossa ja anteeksiannossa ja sitä myöten rakkaudessa.

”Kuka on suosikkihahmosi Muumilaaksossa?”, kysyy tuntematon lukija Johanna VenholtaUlos lumen saartamasta talosta -esseen alussa ja vastaus – Muumimamma – laukaisee pohdiskelua, johon kytkeytyy Tove Janssonin elämä ja erityisesti tämän novelli Lumi, jossa tytär jää lumen saartamaksi äitinsä kanssa. Millainen äiti Muumimamma lopulta on? Nöyrä palvelija vai salakavala vallankäyttäjä? Venhokin pohtii Cuskia ja Pimenoffin tavoin Alice Munron elämää, Sheila Munron äidistään kirjoittama elämäkerta on ruokkinut molempien pohdintoja äitiydestä ja taiteilijuudesta.

Lopuksi vielä Heini JunkkaalanKirje lastemme isälle kuvaa naisparin lapsenhankintaa luovutetuilla sukusoluilla. Kun luovuttaja ei ole tuntematon, vaan jollain tapaa lähipiiristä, millainen suhde luovuttajan, lapsen ja lapsen vanhempien välille syntyy? Tätä teemaa Junkkaala esittelee antoisalla tavalla.

Kasvukausia on siis oikein mainio esseekokoelma, joka käsittelee aihettaan monipuolisesti ja monista eri näkökulmista. Useampiakin näkökulmia olisi voinut olla. Pimenoffin mainitsemien lisäksi olisi ollut mielenkiintoista lukea vanhemmuuspohdintoja mieheltä, jolla olisi jotenkin vähän erilainen näkökulma vanhemmuuteen kuin Itkosella ja Karilalla. En ihan löytänyt näistä kuvauksista itseäni, vaikka Karilalla hyviä havaintoja olikin.

Pohti äitiyttä mistä näkökulmasta tahansa, tästä kokoelmasta saa varmasti ravintoa ajatuksilleen. Kannattaa siis lukea.

Elotulet kokoaa ystäväjoukon kesämökille Turun saaristoon nauttimaan elotulista ja meritarinoista. Kokoontumisella on kuitenkin syvempi tarkoitus ja sävy: sen koolle kutsunut Elea on saanut tietää sairastavansa syöpää. Onko tämä viimeinen kerta, kun ystävykset kokoontuvat näin? Ilta on pitkä ja tuo pintaan monenlaisia ystävysten pinnan alla kuplineita jännitteitä. Elea ei ole ainoa, jolla on surua ja tuskaa: Salma on menettänyt puolisonsa, Auralla on omat kipunsa, Elean mies Otto pelkää puolisonsa rinnalla ja Auran mies Matias yrittää käsitellä Elean sairastumista ja omia tunteitaan Eleaa kohtaan lääkärin viileydellä.

Elea on kirjallisuudentutkija, joka on tarkastellut narratiiveja ja kertomuksia – asia, joka yhdistää Eleaa ja teoksen kirjoittajaa Hanna Meretojaa – ja niinpä kirjassakin pohdiskellaan paljon sitä, miten mahdollisesti kohtalokas sairaus koitetaan taivuttaa tarinoiksi. Elea vastustaa kovasti sotaisia taistelunarratiiveja, eikä aina oikein itsekään tiedä, millä tavalla haluaisi sairauteensa suhtautua.

Eleaa häiritsee sodan asettaminen yleväksi malliksi kaikille koettelemuksille, joita elämä voi heittää eteen – ainakin jos sota käydään Euroopassa ja siitä taistelevat itsemme näköiset ihmiset. Sota ylevöitetään Merkittäväksi Tapahtumaksi kansakuntien ja sukujen historiassa, kun taas sairaudet pienennetään viheliäiksi vitsauksiksi, jotka Suuren Taiteen on paras sivuuttaa vähin äänin. Sairastumiset nähdään yksityisinä, ruumiillisina asioina, joista naisten sopii kirjoittaa tunnustukselliseen sävyyn. Silti jaetut merkitykset ovat kutoutuneet niihin, ja ne voivat avata yhtä kiehtovia näköaloja ihmisenä olemiseen kuin sodatkin. Miksei sitä nähdä? Ehkä sairastumisen umpimähkäisyydessä on jotain liian nöyryyttävää, tavassa jolla se murentaa sankaritarinan muottia. (s. 178)

Elotulet

Elotulet

Mitä sain tietää meduusoista

Runoilija Riikka Ulannon ensimmäinen romaani on ulkoisilta piirteiltään lähellä runoteosta. Vain satasivuinen romaani on pieni teos, jonka kieli on runollista ja luovaa. Sisältö kuitenkin ravistelee. Kirja kertoo nuoresta naisesta, Kaisusta, jolla menee lujaa. Mutta hänhän on kuuluisa ja siksi hänet on tuotu hotelliin piiloon faneilta. Hotellissa on mukavaa, siellä on seurana Erik Satie ja John Bonham ja ketä muita.

Niin. Lukijalle on hyvin pian ilmeistä – ja Kaisullekin myös, jollain tasolla – ettei Kaisu jaa ihan samaa todellisuutta meidän muiden kanssa. Neitsytlento onkin neitsytlento hulluuteen, kuvaus psykoosista ja ihmismielen hauraasta ja sekavasta puolesta. Millaista on elää, kun oma käsitys todellisuudesta ei vastaa yhteistä, jaettua käsitystä, ja kun tulee tuomituksi sen vuoksi.

Todellisuuden hajoamisen kuvaaminen voisi olla raskasta luettavaa, mutta Ulannon tekstissä on vauhtia ja kepeyttä. Kirja on myös sopivan tiivis tällaiselle surrealistisuuden ja oman todellisuuden asteelle. Tämän mittaisena Neitsytlento on napakka annos Kaisun omaa kieltä ja maailmaa, siihen ehtii uppoutua uppoamatta kokonaan. Lukija pääsee sekä hulluuden aalloille että selväpäisempiin hetkiin, joissa temppuillaan, että vapauduttaisiin sairaalasta ja temppuillaan, ettei jouduta takaisin.

Vertauskuvien käytöstä rapsahtaa lisäaikaa, kuvallisuus muutenkin on arveluttavaa, vapaa assosiaatio on maniaa, arkikonkretian ylittävä niin ikään, suorasanaisuus aggressiivisuutta, fragmentaarisuus ja neologismit skitsofrenian oireita. Tämä on kiellettyjen kielioppi.

Neitsytlento

Kaikki on niin suunnattoman kaunista, ettei sitä voi kivutta kestää, ei ihme, että sekosin. Sillä nyt kerron salaisuuden: elämä on jumalattoman kaunista. Sitä ei voi kestää sekoamatta. Miten kaunis oli kuun spottivalo, miten kaunis Schneewittchenin iho. Kaikkea tätä en voinut kestää, se tiivistyi minuun.

Nigerialainen Femi Kayode on opiskellut kliinistä psykologiaa, mutta on tehnyt työuransa mainosalalla. Mainostyön lisäksi hän on kirjoittanut paljon käsikirjoituksia näyttämölle ja ruudulle. Pimeän jäljillä on Kayoden esikoisromaani, hänen lopputyönsä yliopiston luovan kirjoittamisen rikoskirjallisuuden maisteritutkintoon. Teos voitti Little, Brown -kustantamon ja University of East Anglian rikoskirjallisuuspalkinnon. Mielenkiintoinen tausta!

Tarina sijoittuu Nigeriaan. Kolme yliopisto-opiskelijaa joutuu raivokkaan väkijoukon murhaamiksi. Murhan tekijöissä ei ole mitään epäselvää, tapahtumat kuvataan sosiaaliseen mediaan ja videot opiskelijakolmikon väkivaltaisesta kuolemasta leviävät verkossa (tarina perustuu todellisiin tapahtumiin, Aluun nelikon lynkkaukseen). Mutta miksi miehet ylipäänsä tapettiin? Virallinen selitys on pienen paikkakunnan asukkaiden kyllästyminen ryösteleviin opiskelijoihin, mutta tapahtumien taustalla taitaa kuitenkin olla jotain muuta.

Tapausta tutkimaan lähtee psykologi Philip Taiwo. Hän ei ole poliisi tai etsivä, mutta yhden uhrin isä pyytää häntä kuitenkin selvittämään, mistä on kyse. Taiwo on erikoistunut väkijoukkojen käyttäytymiseen, joten vaikka hän vastusteleekin tehtävään ryhtymistä, hän alkaa kuitenkin selvitellä, mikä sai väkijoukon ryhtymään rajuihin väkivallantekoihin. Käy kuitenkin ilmi, että Taiwo apureineen ei ole tervetullut Okrikan kaupunkiin selvittelemään tapahtumia. Paikalliset suhtautuvat tutkimuksiin hyvin kielteisesti.

Pimeän jäljillä on tiivistunnelmainen jännäri. Taiwon tutkimustöitä on mielenkiintoista seurata. Kuviot ovat sinänsä tuttuja: paikallispoliisi jarruttaa tutkimuksia, paikalliset asukkaiden suhtautuminen on painostavaa, taustalla vaikuttaa joku harmaa eminenssi, joka vetelee naruista, välillä on kursiivilla painettuja lukuja, joissa tarinan pahiksen näkökulmaa avataan... Ei siis mitään kovin radikaalisti uutta, mutta toimivaa kuitenkin. Kristiina Vaaran suomennos etenee sujuvasti.

Osa mielenkiinnosta tulee tietysti suomalaisittain eksoottisista puitteista. Opiskelijaelämä Nigeriassa on kovin erilaista Suomen oloihin verrattuna. Esimerkiksi kirjassa esiintyvät yliopisto-opiskelijoiden salaiset kultit ovat ihan oikeasti olemassa oleva ilmiö, kirjassa mainittu nobelisti Wole Soyinkan perustama Pyrates-veljeskunta aloitti ilmiön, joka kehittyi lopulta muotoon, joka on johtanut kyberrikollisuuteen, aseistettuihin ryöstöihin, kidnappauksiin ja kuolemantapauksiin.

On mielenkiintoista saada luettavaksi uusia tarinoita Nigeriasta. Maa ei ole aivan yhdentekevä: se on yksi maailman väekkäimmistä, ennusteiden mukaan 2050-luvulla kolmanneksi väekkäin. Siksikin on kiinnostavaa saada näkökulmia nykypäivän Nigeriaan – vaikka sitten tällaisen jännittävän rikoskirjallisuuden kautta. Jännärijuonen takana näkyvät nigerialaisen yhteiskunnan jännitteet, kuten konfliktit kristittyjen ja muslimien välillä ja epäluuloisuus, joka vallitsee eri heimojen ja eri kielivähemmistöjen välillä. Nigeriakin on valtiona länsimaiden, tässä tapauksessa lähinnä brittien, luomus, jossa on saman valtion sisään yhdistetty erilaisia alueita, jotka eivät luonnostaan muodosta mitään yhtenäistä valtiota.

Pimeän jäljillä on helppo valinta rikoskirjallisuuden ystäville, jotka haluavat laajentaa maantieteellisiä ympyröitään uusiin suuntiin perinteisten skandidekkareiden ulkopuolelle. On mukavaa, että genrekirjallisuudessakin saadaan nauttia uudenlaisista äänistä.

Leena Kellosalo on monipuolinen taiteen alan toimija: näyttelijä, runoilija, kriitikko, äänikirjojen lukija ja mitä lie muuta. Tämä Tulikärpäsiä Tammelan yllä on kolmas runokokoelma, kaikki kolme Ntamolta. Kokoelmat ovat keränneet kehuja, niin tämä tuoreinkin, ja niinpä minäkin siihen tartuin.

Nimen Tammela viittaa Tampereelle ja tamperelaismaisemissa liikutaan. Runojen aika on enimmäkseen jossain sodanjälkeisissä vuosissa: talvisotaa muistellaan ja runominän naapuri Anni kaipailee yhä Elistään rintamalta kotiin. Kuvasto on muutenkin viehättävän vanhanaikaista. Ja nimenomaan kuvasto: nämä runot ovat kuviltaan hyvin voimakkaita ja selkeitä.

Äiti pöyhii rautahangolla hiillosta
nostattaa uuninsisäisen asteroidisateen
muistaa kranaattien räiskeen ja maankuoren tärinän
Elisenvaaran asemalla

“Koko maailma tuoksuu kärventyviltä silakoilta valurautapannulla / kun terveydenhoitovirkailija antaa tappouhkauksen Annin kaupunkikanalle”

Juha Tammenpään

Kadonneiden lasten arkisto on Yhdysvalloissa asuvan meksikolaisen kirjailijan Valeria Luisellin viides teos ja ensimmäinen, jonka hän on kirjoittanut englanniksi. Kirja sijoittuu yhdysvaltoihin. Se kuvaa siirtolaistaustaisen uusperheen matkaa New Yorkista kohti maan eteläosia. Siinä sivussa kuvataan lapsipakolaisiin liittyvää kriisiä Yhdysvalloissa.

Nelihenkinen perhe on työmatkalla. Vanhemmat tutustuivat toisiinsa New Yorkissa projektissa, jossa tallennettiin kaupungin ääniä. He saivat tehtäväkseen nauhoittaa jokaista New Yorkissa puhuttua kieltä. Projektin aikana he rakastuivat ja yhdistivät perheensä – äiti ja tytär, isä ja poika – yhdeksi perheeksi. Nyt aikaisempi projekti on loppu ja molemmilla on omat hankkeensa.

Perheen isä haluaa kartoittaa apassien, Amerikan mantereen viimeisten vapaiden kansojen vaiheita Arizonan Apassimaassa, tehdä “kaikujen inventaariota”. Äiti puolestaan tekee äänidokumenttia Yhdysvaltojen etelärajalla puhjenneesta lapsikriisistä. Äiti on tutustunut paperittomaan siirtolaisnaiseen, jonka maahan salakuljetetut tyttäret ovat jumissa pidätyskeskuksessa Texasissa. Logisteekka selviää: perhe pakkautuu autoon ja lähtee matkalle kohti Arizonaa ja äiti tekee matkalla tutkimusta eteläisillä raja-alueilla.

Kadonneiden lasten arkisto kuvaa perheen matkantekoa, sitä miten perheen sisälle repeää suurempi ja suurempi kuilu matkan edetessä. Onko koko perhettä enää olemassa, kun päästään perille? Lapset tarkkailevat tätä kaikkea takapenkiltä. Kirjan vahva teema on arkistointi ja dokumentointi – en muista lukeneeni toista kirjaa, jossa olisi välitetty näin suuresti huolellisesta arkistoinnista. Kirjassa äänitetään paljon asioita, valokuvataan, kirjataan asioita muistiin arkistolaatikoihin.

Taustalla vaikuttava lapsikriisi on karmiva, epäinhimillinen prosessi, joka jauhaa lapsia hengiltä. Kirjana kirjan sisällä kulkee Elegioita kadonneille lapsille, kuvaus pakolaislasten matkasta, perustuen löyhästi historialliseen lasten ristiretkeen. Romaani on muutoinkin rakenteeltaan omaperäinen: sekoitus fragmentteja, arkistodokumentteja, kertojana perheen äiti ja välillä poika. Kirja viittailee paljon kaikkialle ja kirjan lopussa lähdeaineiston käyttöä avataan. Teos on melkoinen rakennelma, paljastuu, mutta jos ei näitä viittauksia lukiessaan ymmärrä, se ei liiemmin haittaa. Kirja on nautinnollinen, vaikka ei ymmärtäisi, mistä kaikista aineksista se on rakennettu.

Itse tartuin tähän kirjaan Satu Ekmanin suosituksesta. Ekman kehui Kirjavinkkien haastattelussa espanjankielisen Amerikan nuorehkoja naiskirjailijoita, jotka ovat ansiokkaasti edistäneet kirjallisuutta ja tuoneet maanosan epäkohtia ja väkivaltaisuutta esiin. Tämä ainoa Luisellilta suomennettu teos on tosiaan englanninkielinen ja kertoo enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta kyllähän nämä pakolaiskriisit kytkeytyvät vahvasti Väli-Amerikkaankin. Lisäksi kirjassa näkyy se, ettei perhe ole valkoinen: varsinkin etelämpään mentäessä matkalle tulee huolenaiheita, jokainen poliisien kohtaaminen on potentiaalinen vaara, vaikka perheen asiat kaikinpuolin ojennuksessa ovatkin.

Toivottavasti Luisellin espanjankielisiinkin romaaneihin tartuttaisiin, sen verran kiinnostava, taitavasti kirjoitettu ja kauniskielinen road trip -kuvaus tämä teos on.

Claudia Durastanti (s. 1984) on italialainen kirjailija ja kääntäjä. Hän on kirjoittanut neljä romaania, joista tämä neljäs, La straniera on noussut kansainväliseksi hitiksi: se on käännetty jo yli 20 kielelle. Romaani kertoo Durastantin omasta perheestä: hän on kuurojen vanhempien kuuleva tytär, jonka vanhemmat ovat kieltäytyneet käyttämästä viittomakieltä, joten hänellä on omiin vanhempiinsakin yhdenlainen kielimuuri.

Tätä romaania ei välttämättä kannata ottaa täysin uskottavana kuvauksena tosielämästä (“Minä ja isäni kilpailimme siitä, kumpi kertoi mahtavimman valeen, ja molempia ajoi sama häpeämätön halu onnistua vilpissämme”, Durastanti itse sanoo). Perhemytologia alkaakin jo ristiriidalla. Miten Claudian vanhemmat tapasivat? Äidin mukaan isä oli aikeissa hypätä kuolemaansa sillalta Trasteveressä, isä taas kertoo pelastaneensa äidin varkaiden kynsistä Trasteveren asemalla. Siitä alkaa varsin monimuotoinen ja värikäs perhekuvaus.

Tuntemani vieraat on jaettu osioihin: Perhe, Matkat, Terveys, Työ & Raha, Rakkaus. Ajatus on ilmeisesti ollut, että kirjaa ei ole mitenkään välttämätöntä lukea lineaarisesti tässä järjestyksessä, vaan osioita voisi poimia mielensä mukaan. No, tämä suomennos ainakaan ei sellaista lukutapaa edistä, koska osioista tulee tietoiseksi vasta, kun niihin lukiessa törmää. Ehkä sisällysluettelo heti alussa olisi ollut hyvä ja ohjannut huomaamaan, että tällaisia erilaisia osioita on ja ehkä niihin voikin tarttua haluamassaan järjestyksessä. Ilmeisesti englanninkielisessä laitoksessa on tekijän jälkisanat, joissa Durastanti on kertonut unelmansa olleen, että osiot esiintyisivät kirjan eri kappaleissa sattumanvaraisesa järjestyksessä.

Näiden isojen otsikoiden alla Durastanti kertoo itsestään, vanhemmistaan, heidän taustastaan. Suku on italialais-amerikkalainen, osa suvusta asuu Yhdysvalloissa, osa Italiassa paluumuuttajina. Durastanti itsekin on syntynyt Brooklynissä, missä sukua asui, mutta on varttunut Italiassa, kylässä jossa “oli enemmän lampaita kuin ihmisiä”, ja sittemmin päätynyt muun muassa Lontooseen. Hän on monikielinen maailmankansalainen, niinkuin nyt tämä romaanikin alkaa olla.

Mikään pitkä kirja Tuntemani vieraat ei ole, pituudeltaan vain 256 sivua, mutta on tähän kovin paljon saatu mahtumaan kaikennäköistä. Kirjan alkuosa on vanhempien elämäntarinan läpikäymistä ja sukulaisten eriskummallisuuksien listaamista, maastamuutosta, elämästä Etelä-Italiassa, isän kidnappaamaksi tulemisesta, muuttamisesta Lontooseen... ja siitä teos alkaakin lipua vaivihkaa käsittelemään muita aiheita, kuten Brexitiä, kuurouden luonnetta, viittomakieltä, opioidikriisiä, yhteiskuntaluokkia, rahankäyttöä ja rakkautta.

Kokonaisuus ei aiheiden runsaasta kirjosta huolimatta tunnu sekamelskalta. Durastanti etenee aiheesta toiseen sujuvasti liukuen ja kaikki tässä kirjassa lopulta nivoutuu omiin vanhempiin. Se on se ankkuri, johon kaikki lopulta kiinnittyy. Vanhempien kuurous, haluttomuus kommunikoida viittomakielellä, kummankin omaperäinen ja omintakeinen taiteellisuus, avioeroja ja sen mukanaan tuoma etäisyys, tässä tyttären ja vanhempien suhteessa – ja suhteessa Durastantin veljeen – on paljon sellaista, mikä tekee ihmisestä lopulta kirjailijan.

Kansiliepeen mukaan Kirkus Reviews suosittelee Durastantia Jenny Offillin ja Rachel Cuskin ystäville. Vaihtaisin tuohon suositukseen Cuskin tilalle ehkä ennemmin Deborah Levyn, jonka elämäkertatrilogiassa on jotain samaa kuin Durastantin ajatuksenjuoksussa. Kirjan sekoitus esseemäistä ajattelua, autofiktiota ja ihan silkkaa fiktiota ja kertojan jatkuva liukastelu näiden eri tyylilajien välillä toimii, lopputulosta on ilo lukea.

Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed on kulkenut pitkän ja hankalan tien aikuisuuteen. Tämän kirjan Ahmed on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa tavoitteenaan maailma, jossa kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä riippumatta. Nyt tämä ylevä tavoite ei toteudu.

Kirja aloittaa rajoista. “Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat.” Miten vapauttavaa on nähdä Spice Girlsin Mel B ja mahdollisuus astua elämän tiukkojen rajojen yli, nähdä omalta itseltä näyttävä nainen tekemässä asioita, joiden on ajatellut kuuluvan vain valkoisille.

Kaksoiselämästä kertova elämä kertoo ristiriitaisesta suhteesta huivin käyttöön. Ahmedille muodostui jossain kohtaa kaksoiselämä, jonka toisessa osassa huivi pysyi tiukasti päässä ja toisessa se lähti heti pois. “Kotona oli jatkuvasti paha olla. Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa.” Tämä ristiriita johti lopulta karkailuun. Kun kotona ei ole turvallista tai hyvä olla, kotoa lähdetään. Tässä Ahmed esittää tiukkoja vaatimuksia viranomaisille, mutta perustelluilta nämä minusta kuulostavat:

Viranomaisten on suhtauduttava vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen, heihin kohdistuvaan rajoittamiseen, kontrolliin, väkivaltaan ja sen suhkaan yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla. Ei voi olla niin, että syyt, jotka aiheuttavat vähemmistöyhteisöissä kasvaville tytöille pahoinvointia ja ajavat heitä hatkoihin kotoa, ovat tabuja suomalaisille viranomaisille.

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Nura Farahin

Lumimaa

Runokokoelma Tuntemattoman planeetan unia kantaa huolta ihmisen ja planeetan tilasta, kertoo takakansi, ja tällaiseen kuvastoon uppoudutaan heti kokoelman ensimmäisessä runossa, maalailemaan maailmanlopun ennustuksia. Itse runot ovat runsassanaista proosarunoutta, pitkiä kappaleita tasalevyistä tekstiä. Valittu tyyli näyttää sivuilla vähän tylsältä ja jopa luotaantyöntävältä, mutta kun tekstiä lukee, siitä avautuu kiehtovia ajatuksia. Tähän pitää siis sukeltaa.

Viet postia halki kaupungin katuverkoston. Tässä ajassa meitä uhkaa merenpinnan nousu, helleaalto, jäätävä pakkasviima. Lopulta talvea ei enää ole. Sinussa soi sukupolvien äänten kuoro, ne kehtolaulut maailmamme tuulisilla vuorilla, maan reunalla. Veden mielialavaihtelut jokaisen ihmisen kehossa, herään trooppiseen myrskyyn. Olet uneksinut elämänkaaren, kun hiuksesi kasvavat pitkiksi, kietoutuvat unihahmoihin. Ilmaston lämpenemisen kohtalonvuodet, pelko kieltää toisilta silmien eteen valaistun kuvan. Tulevaisuus on nyt, ennen kuin kadotamme sen. Mehiläiset elävät laatikkomaisissa mehiläiskennotaloissa, viimeiset hetket luoda vakaa yhteiskunta, herättää pölyttäjät ja päättäjät.

Johanna Ikosen

Tuntemattoman planeetan unia

Heidi Väätäsen esikoisteos Chloé S:n sanakirja herätti mielenkiintoa jo Gummeruksen kuvastosta. Lisäpontta tuli toiselta tämän vuoden esikoiskirjailijalta, Elina Airiolta, joka Kirjavinkkeihin tekemässäni haastattelussa kehui teosta estoitta. Nyt kun olen lukenut sekä Chloé S:n sanakirjan että Airion oman kieleltään pitelemättömän ja tarinaltaan hurjan Metsässä juoksee nainen -esikoisen, tämä suositus ei yllätä lainkaan.

Chloé Soloveyn tarina on nimittäin värikäs ja kerrottu hyvin kiinnostavalla tavalla. Kirjaa kehystävä aloitusluku asemoi Chloén lontoolaiseen hotelliin, missä hän on joutunut kohtaamaan oman elämänsä ja lähisukunsa vaiheita uudesta näkökulmasta ja uudessa valossa. Chloé haluaa kertoa itse oman tarinansa, omalla tavallaan.

Lähtekäämme siis liikkelle Life and Deathin Lifesta. Huippuhetki tempaa lowpointsia paremmin mukaansa. Aloitan highpointsista, silläkin uhalla että highpointsia seuraa todennäköisesti lowpointsi. Mitkä ovat minun highpointsit ja lowpointsit? Teri, onko sinulla asiasta ajatusta? Ja vielä: eikö ole parempi aloittaa keskinkertaisesta highpointsista, jotta jää vielä isompia highpointseja, joita odottaa? Alun highpointsi ei peity seuraavien lowpointsien alle, niin että joku voi ajatella, että kylläpä hänellä oli highpointsiton elämä.

Lin poskia kuumottaa. Hiukset nousevat ohimoilla sähköisinä kuin hän yrittäisi poimia radioaalloista vastauksia. Onko hän löytänyt uuden kielen? Tuleeko hänestä kielitieteen supertähti?

Chloé S:n sanakirja

“Kerron kaiken haluamallani tavalla, sillä monesta elämäni tapahtumasta ei ole kysytty minulta itseltäni mitään”

Ooppera on, pakko myöntää, jäänyt minulle taiteenlajina hivenen vieraaksi. Olen kyllä suhtautunut siihen uteliaisuudella, muun muassa oivallisen Antti Holman oopperajuhlat -radiosarjan muodossa. Itse olen tainnut nähdä vain yhden oopperan, Veronassa esitetyn PuccininTurandot'n. Muuten oopperaa toki tunkee kulttuurista monelta suunnalta, viimeksi esimerkiksi Heikki Kännön oivallisessa Ihmishämärä-teoksessa, joka perustui hyvin vahvasti Wagnerin teoksiin.

Joten, miksipä ei oopperaa? Etenkin kun matkaoppaaksi saadaan humoristisen musiikkikirjoittelun mestari Minna Lindgren, jonka musiikkipakinat ovat olleet aina mieluista luettavaa. Kun kirjassa on vielä Ville Rannan kuvitus, niin jo vain on vaikea sanoa ei tälle epätäydelliselle oopperahistoriikille!

Lindgren täräyttää heti alkuun tiukan väitteen: oikeita oopperasäveltäjiä on vain viisi. He ovat Claudio Monteverdi, Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi, Richard Wagner ja Giacomo Puccini. Näiden säveltäjien kautta hahmotellaan oopperataiteen historiaa alkaen Monteverdin Orfeuksesta (1607) ja päättyen Puccinin Turandot'hon (1924). Sivussa toki mainitaan muitakin säveltäjiä ja maineikkaimpia teoksia – ei kai voi puhua oopperasta ilman Bizet'nCarmenia ja RossininSevillan parturikin mainitaan ja on tässä luku venäläiselle oopperataiteellekin, mutta silti – tämä perusviisikko on se, joka perinpohjaisimmin käydään läpi.

Lindgren esittelee näiden säveltäjien myötä oopperataiteen kehityskaaria. Kovasti tämä taidemuoto onkin kehittynyt! Keskeisimmät teokset esitellään perinpohjaisten juonikuvausten kautta: nämä selonteot lukemalla osaakin sitten kuunnellessaan hahmottaa mitä tapahtuu, noukkia oopperoiden oleelliset elementit ja tarvittaessa päteä oopperaseuralleen väliajalla. Lindgrenin kepeän vitsikäs kirjoitustyyli toimii ja Rannan kuvitus keventää mukavasti. Minun oopperani on vakavasti otettava ja viihdyttävä yhtä aikaa. Mahtaako suomeksi juuri tämän parempaa johdatusta oopperan pariin ollakaan, tuskinpa. Ainakin minulle jäi lukemisesta vähintäänkin orastava mielenkiinto nähdä joskus oopperaa.