Mikko Saari

Skotlantilainen kirjailija Iain M. Banks (1954–2013) tunnettiin scifikirjallisuuden puolella Kulttuuri-kirjoistaan. Ensimmäinen niistä on Muista Flebasta, Consider Flebas, joka ilmestyi vuonna 1987. Merkittävä tieteiskirjallisuuden suomentaja Loki-kirjat julkaisi Ville Keynäsin suomennoksen romaanista vuonna 1993.    Loki-kirjat lopetti toimintansa vuonna 2007, mutta sen perustaja Niko Aula on sittemmin perustanut uuden kustantamon Aula & Co:n. Nyt Aula palaa Iain M. Banksin pariin: Aula & Co julkaisi komean uuden kovakantisen painoksen Muista Flebasta-teoksesta 30 vuotta ensisuomennoksen jälkeen. Kirja on sama Ville Keynäsin suomennos, mutta se on tarkistettu.    Muista Flebasta on tyyliltään uutta avaruusoopperaa. Wikipedia luonnehtii, että genren pääpaino on avaruussodissa, joissa on melodramatiikkaa, riskejä ottavia avaruussseikkailuja, ihmissuhteita ja ritariromantiikkaa. Tarinoissa on kehittynyttä teknologiaa, galaktisia imperiumeja ja tähtienvälisiä sotia. Kuvaus istuu tähän kirjaan hienosti, melkein jokaiseen kohtaan saa vetää rastin ruutuun.    Tämän yksilöistä kertovan tarinan taustalla on nimittäin galaktisten imperiumien välinen sota. Siinä vastakkain ovat olemassaoloaan oikeuttava Kulttuuri ja uskontonsa puolesta sotivat idiriläiset. Sota on vahvasti periaatekysymys molemmille puolille. Sodan keskellä on Bora Horza Gobuchal, joka on muuttuja: harvalukuisen lajin edustaja, jonka erikoiskykynä on muuttaa ulkonäköään ja olomuotoaan. Hän on idiriläisten puolella, koska ei voi sietää sitä, miten Kulttuuri on tekoälyjen ja koneiden hallitsema.    Hän saa idiriläisiltä tehtävän: hänen täytyy käydä keräämässä talteen suljetulle kuolleiden planeetalle paennut Kulttuurin tekoäly. Planeetalle on pääsy kielletty, mutta Horza on ollut siellä ennenkin, joten hän voi päästä sinne uudestaan. Kulttuurikin haluaa luonnollisesti tekoälynsä takaisin, joten tehtävä ei ole missään nimessä yksinkertainen.    Kuten avaruusoopperan henkeen kuuluu, Horza joutuu tehtäväänsä suorittaessaan moninaisiin vaikeuksiin. Hengenvaarallisia vastoinkäymisiä riittää, mutta kunnon toimintasankarina Horza selviää kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla. Mutta onko siitä mitään hyötyä? Kirjan lopussa Banks kuvailee sodan kulkua tietosanakirjamaiseen tapaan ja lukija voi pohtia, mitä Horza toimet saavuttivat. Banks on Wikipedian mukaan haastattelussa kertonut kirjan olevan jonkinlainen reaktio scifikliseeseen yksinäisestä sankarista, joka toimillaan ohjailee kokonaisten sivilisaatioiden suuntaa. Sellainenhan on todellisuudessa lähes mahdotonta.    Muista Flebasta on yli 30-vuotiaaksi kirjaksi edelleen oikein toimiva. Sen scifi-ideat eivät ole vanhentuneet oikeastaan mihinkään. Banks kirjoitti niin kauas tulevaisuuteen ja niin villillä mielikuvituksella, että Muista Flebasta ei ole teknologisesti höpsö. Se maalailee päinvastoin kiehtovan maailman, täynnä kaikenlaista jännittävää. Vähän raskaanpuoleinen kirja kyllä on – tämä kovakantinen painos on 573-sivuinen, joten luettavaa riittää. Juonen käänteet alkavat paikoin hieman väsyttää, kun Horza joutuu tiukasta paikasta toiseen. Parhaimmillaan teos kiitää kuitenkin hienosti ja Scharin Maailman tunneleissa tapahtuva loppuhuipennus on jännittävä.    Muista Flebasta on siis yhä elinvoimainen klassikko ja on arvokasta, että siitä on vihdoin ja viimein saatu uusi suomenkielinen painos. Aula & Co on jo julkistanut syksyllä ilmestyvän uuden painoksen Pelaajasta. Saapa nähdä, jatkuuko julkaisusarja ja saadaanko kaikista Loki-kirjojen julkaisemista Bankseista uudet suomennokset: listalla olisivat myös Tähystä tuulenpuolta, Aseiden käyttö ja Algebraisti. Näiden lisäksi Gummerus on julkaissut Pintakuvion vuonna 2012. Muita Banksin scifi-romaaneja ei ole suomennettu, eli jos kirjat käyvät kaupaksi, kenties ne loputkin vielä saadaan suomeksi.    Iain Banks kirjoitti myös valtavirtakirjallisuutta nimellä Iain Banks eli ilman M.-nimikirjainta. Niistäkään ei ole suomennettu kuin muutama: WSOY julkaisi läpimurtoteoksen Ampiaistehdas jo 1986, Loki-kirjat julkaisi Kävelyä lasilla 1997, Crow Roadin käsikirjoituksen 1998 ja Syyllisyyden 2002. Gummerukselta tuli Siirtymä vuonna 2013 Pintakuvion seuraksi. 

Kirjasarjan edetessä arvioiden kirjoittaminen käy työläämmäksi. Mitä sanottavaa on vielä sarjan yhdeksännestä osasta? Kukaan tuskin hyppää tässä vaiheessa kyytiin, tai ei ainakaan olisi mitään syytä. Kirjoitanpa silti: ehkä tämä arvio innostaa jonkun tarttumaan sarjaan sen ensimmäisestä osasta alkaen, kun tietää, että hyvää riittää ainakin yhdeksän osaa.    Sitä nimittäin riittää. Louise Penny jatkaa vahvasti. Edellinen osa, Murhan alkusointu, oli eriskummallinen rikostapaus, murha munkkiluostarissa, mutta siinä kiinnostavinta oli se, mitä murhan taustalla tapahtui. Siinä Armand Gamache työskenteli vielä apurinaan Jean-Guy Beauvoir. Nyt tilanne on toinen: koko Gamachen murharyhmä on hajotettu ja tilalla on kaikenlaista sekundapoliisia. Sûréten johto vihaa Gamachea. Onneksi luotettava Isabelle Lacoste on vielä Gamachen rinnalla.    Gamache saa hieman ennen joulua tutkittavakseen murhan. Se ei varsinaisesti hänelle kuulu, mutta kun asiaan kytkeytyy Three Pinesin väkeä ja Montréalin poliisikin on jo lomatunnelmissa, Gamache ottaa tapauksesta kopin. Vanha nainen on kuollut, murhattu, ja pian paljastuu, ettei hän ole ihan kuka tahansa. Hän on yksi Ouellet'n viitosista, erittäin kuuluisasta luonnollisesti alkunsa saaneesta ja elossa selviytyneestä viitosjoukosta. Kaikki muut viitosista ovat jo kuolleet vanhuuttaan, vain Constance oli jäljellä. Miksi hänet haluttiin murhata?    Rikos on sinänsä yksinkertainen murha, mutta koska siihen liittyy paljon vanhoja asioita, selvittely vie aikaa. Kaiken taustalla jauhaa Gamachen uraa tuhoava koneisto, joka poliisin johtajan Sylvain Francoeurin johdolla yrittää musertaa Gamachea palasiksi. Mutta kuka on Francoeurin yläpuolella? Keneltä hän ottaa käskynsä?    Kirja on yli 600-sivuisena melkoinen tiiliskivi. Tällä kertaa sarjan suomennosvuorossa olevalla Timo Korpilla on riittänyt työtä, mutta hyvin hän on tehtävästään selvinnyt. Kirja on Pennyn aiempien romaanien tapaan koukuttava ja sivut kääntyvät kyllä kuin itsestään, kun Gamache selvittää murhajuttua ja käy omaa hiljaista taisteluaan olemassaolonsa ja murhaosastonsa puolesta. Tilanne näyttää kovin lohduttomalta, mutta lukija, joka tietää Louise Pennyn kirjoittaneen sarjaan tähän mennessä jo lähes 20 kirjaa, osaa arvata, että vanhalla ketulla on vielä ässiä hihoissaan. Gamache kyllä nousee.    Penny on ehkä päässyt jo vähän eroon tavastaan vaihtaa asiayhteyttä salamannopeasti kahden kappaleen välissä; se ei pistänyt silmääni kuin kerran-pari, ja silloinkin oltiin kirjan intensiivisimmillä hetkillä, missä nopeat leikkaukset tilanteesta toiseen kuuluvat asiaan, vaikka sellainen ei kirjassa niin hyvin toimikaan kuin elokuvassa. Jälleen kerran jään odottelemaan syksyä uteliain mielin. Särö pimeydessä paketoi yhden useamman kirjan mittaisen juonikaaren mallikelpoisesti, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä uutta syksyllä ilmestyvä Kohtalokas kotiinpaluu aloittaa. Edelleen annan vankan suosituksen tälle huikean hyvälle dekkarisarjalle, joka kannattaa aloittaa ensimmäisestä osasta Kuolema kiitospäivänä. 

Harry Salmenniemen toinen runokokoelma Texas, sakset on runokokoelmaksi poikkeuksellinen. Kirjastosta lainaamani kappale on teoksen kolmatta painosta! Se ei ole aivan tavanomaista. Teos voitti Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2011.    Tyyliltään Texas, sakset on avantgardistinen; se edustaa ainakin jossain määrin internetin syövereistä kaivettua flarf-runoutta, jossa yhdistellään kaikenlaista sekalaista materiaalia välittämättä liiemmin hyvän maun tai totutun estetiikan kaltaisista pikkuseikoista. Texas, sakset on syönyt sisäänsä ainakin uutisia, internet-hakuja, Beowulfia, mielialalääkkeitä ja kirjallisuustiedettä.    Kokonaisuus on myös tavallista runokokoelmaa laajempi: kirjassa on päälle 200 sivua. Luettavaa riittää, tämä vuoristorata-ajelu ei pääty ihan heti. Matkan varrella on onneksi runsaasti vaihtelua, kokoelmassa on erilaisia osioita, eikä kaikki ole samaa tasaista massaa.    Teos on myös visuaalisesti hyvin kiinnostava. Sen ulkoasu on Markus Pyörälän käsialaa. Kirjasta voi avata minkä tahansa aukeaman ja löytää ilahduttavan sekamelskan säkeitä aseteltuna sivulle näennäistä miten sattuu. Erilaisten kirjasintyyppien ja asetteluiden merkityksiä voi lukiessaan pohtia, tulematta niistä välttämättä sen viisaammaksi.    Avantgarde jakaa luonnollisesti mielipiteitä, mutta Texas, sakset on palkittu ja esimerkiksi GoodReadsissa kaikki kirjoitetut arviot ovat myönteisiä. Ehkäpä siinä näkyy valikoituminen; harva, jolle avantgarde on täysin vierasta viitsii tätä kovin pitkälle lukea, saati sitten vaivautuu GoodReadsiin arvioimaan.    Itse nautin tästä siinä määrin, että pitääpä vallan harkita,  josko etsisi jostain kappaleen omaankin hyllyyn. Tähän sekametelisoppaan voisi nimittäin palata uudemmankin kerran, näin runsasta kokoelmaa ei mitenkään ammenna tyhjiin yhdellä lukukerralla. Tässä on nokkeluutta, oivallusta, kantaaottavuutta ja hauskuutta; Texas, sakset herättää uteliaasti pohtimaan, mistä kaikkialta sen aines on haalittu. Näiden tunteiden äärellä on mukava olla. 

Liv Strömquistiin tutustuin vuonna 2019, kun jostain syystä innostuin lukemaan Strömquistin siihen asti suomeksi ilmestyneet albumit. Niiden yhdistelmä melko yksinkertaista sarjakuvakuvitusta ja raskaita tekstimassoja toimi minulle, koska asia – feministinen kulttuurihistoria, sosiologia ja filosofia – toimii.    Uuden Peilisalissa-albumin kannessa on valokuva naisesta pukeutuneena vanhanaikaiseen asuun, joka tuo mieleen Lumikin äidin. Kirja käsittelee kauneutta ja vaikeaa suhdetta, joka meillä siihen on. Miksi Kylie Jennerin ja Kim Kardashianin kaltaisilla ihmisillä on yleisöönsä se vaikutus mikä heillä on?    Strömquist marssittaa albuminsa sivuille tuttuun tapaan sosiologeja ja filosofeja, kuten ranskalaisen René Girardin, jonka ajatus mimeettisestä halusta sopii selitykseksi: Girardin mukaan fyysisiä tarpeita lukuunottamatta ihmiset haluavat lähinnä sitä, mitä toisetkin haluavat. Ihminen ei useinkaan tiedä, mitä haluaisi, joten on helpompaa kopioida haluamisensa kohde joltain toiselta. Kun uskonnon ja perinteiden kaltaiset rajoitteet eivät enää pitele meitä yhtä paljon, ihmisten haluamisen mahdollisuudet ovat rajattomat.    Tämän mimeettisen halun seurauksena kun sekä subjekti itse että halun esikuva haluavat samaa asiaa, heidän välilleen syntyy kilpailuasetelma. Kaunista ihmistä tai hienon auton ostanutta naapuria alkaa pitää kilpailijanaan. Ihailu ja aggressio kietoutuvat yhteen.    Nykypäivän tähtien lisäksi teoksessa tarkastellaan lähemmin Itävallan keisarinna Elisabethiä eli Sissiä. Hän oli aikakautensa arvostetuin kaunotar ja Strömquist osoittaa, miten monin tavoin Sissi sai kauneudestaan kärsiä.    Sarjakuvana Peilisalissa ei edelleenkään ole mitään genren huippua, Strömquist hukuttaa edelleen lukijansa tekstimassaan ja minusta on edelleen vähän ärsyttävä maneeri ne puhuvat päät, jotka toistavat tekstilaatikossa sanottua samoin sanoin. Strömquist on hyvässä ja pahassa entisellään. Kun olen lukenut uudempaa feminismiä edustavia teoksia, Strömquist on myös alkanut näyttää vähän valkoiselta ja keskiluokkaiselta.    Kaikesta huolimatta tämä on minusta oikein mainio sukellus kauneuteen yhteiskunnallisena kysymyksenä. Strömquistin huumorintaju toimii yhä ja jos on pitänyt aikaisemmistakin Strömquistin albumeista, tämäkin varmasti miellyttää. Strömquistin luottosuomentaja Helena Kulmala on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa. 

Maria Jotuni (1880–1943) oli suomalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija, joka tunnetaan näytelmistään, novelleistaan ja 20 vuotta kuolemansa jälkeen julkaistusta romaanista Huojuva talo. Tähän kirjaan on koottu kokoelmat Kun on tunteet (Kirja, 1913) ja Tyttö ruusutarhassa ynnä muita novelleja (Otava, 1927). Kokoelman esipuheen on kirjoittanut Irmeli Niemi ja mukana on totuttuun tapaan aikalaisarvioita.    Jotunin novellien ytimessä on usein miesten ja naisten välinen valtapeli, sellaisella pienellä, aika arkisella tasolla. Se näkyy hienosti vaikkapa novellissa ”Kansantapa”, jossa naapurin Lois-Kaisa tulee kylään tekemään tikusta asiaa. Emäntä odottaa, että isäntä lähtisi tuvasta istua murjottamasta, jotta voisi keittää Kaisalle kahvit, mutta kun isäntä ei hievahdakaan, emäntä ja Kaisa lähtevät ulos porsaita katsomaan – ja hoitamaan afäärejä, sillä emäntä antaa Kaisalle voipytyn myytäväksi, jotta tämä voi ostaa kahvia ja sokeria ja emännälle huivin ja niin edelleen, eli tässä kehvelletään miehen selän takana minkä ehditään. Näin asiat hoituvat, kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään. ”Se on kansan tapa aina Aatamista asti”, emäntä toteaa.    Paljon pohdiskellaan myös naimakauppoja. Kuka menee yhteen kenen kanssa, milloin ja miksi. ”Tahto Tuomainen”-novellissa rikas isäntä päätyy naimisiin torpparin tyttären kanssa, ”Kun on tunteet”-novellissa Viia on onnettomana naimisissa väärän miehen kanssa, ”kun on nuori, kun on tunteet”, ”Aappo”-novellissa lähetyspapin vierailu johtaa yllättävään kosintaan ja ”Jussi Petterin naiminen”-novellissa nuori mies ja vanhempi nainen saavat onnekkaasti toisensa.    ”Onnellinen Heliina”-kirjenovellissa sisarukset kirjoittelevat toisilleen ja kaupunkiin lähtenyt Heliina kertoo maalle jääneelle siskolleen Hynttä-Karliinalle onnekkaasta naimakaupastaan.   

Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin ikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa myötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän onnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista onnettomuutta. No, mummo kuolikin. 

Minna Eväsoja on kertonut kokemuksistaan Japanissa jo aikaisemmissa kirjoissaan. Uusi teos Sensei : oppilaana Kiotossa palaa samoihin aiheisiin. Siinä Eväsoja käy läpi opintotaivaltaan Japanissa. Japanilaiseen tapaan hänelle nimetään opettaja, Sensei, arvostettu taiteentutkija, joka suhtautuu ulkomaalaiseen naiseen epäluuloisesti.    Eväsoja voittaa kuitenkin sitkeydellään Sensein puolelleen ja oppilaan ja opettajan välille syntyy vuosikymmenten mittainen tärkeä ihmissuhde. Sensein kanssa käytyjen keskustelujen myötä Eväsojan ymmärrys japanilaisesta perinteisestä taiteesta syvenee tasolle, jonka harva suomalainen on saavuttanut. Senseikin oppii matkan varrella jotain uutta, onhan Eväsoja hänen ensimmäinen länsimainen ja vasta toinen ulkomainen oppilaansa.    Muistelmateos koostuu lyhyistä luvuista, joissa Eväsoja valottaa Sensein hahmoa ja opintojaan milloin mistäkin näkökulmasta. Välillä teoksessa uppoudutaan syvälle johonkin tiettyyn taideteokseen tai perinteiseen japanilaiseen taidemuotoon. Eväsoja on opiskellut erityisesti teetaidetta, mutta perehtynyt omakohtaisesti myös muihin klassisiin japanilaisiin taidemuotoihin, kuten keramiikkaan, kukkien asetteluun ja nō-teatteriin.    Sensei on kiehtova kuvaus katoavasta maailmasta. Japanissakin perinteinen taiteenopiskelun kulttuuri on muuttumassa. Monet teetaiteen hienouksista ovat hyvin pienen piirin harrastuksia ja Sensein edustama elämäntapa on hiljalleen kuihtumassa. Senseikin kuihtuu: kirja käy loppua kohden kovin surumieliseksi kuvatessaan Eväsojan etääntymistä japanilaisesta kulttuurista ja Sensein vanhenemista.    Matkan varrella on paljon viehättäviä yksityiskohtia. Japanilainen kulttuuri on lastattu raskaasti merkityksin ja piilotetuin viittauksin. Monien teosten hienouksia on vaikea hahmottaa, jos ei ymmärrä laajasti niiden ympärillä olevaa kontekstia. Sitä Eväsoja pyrkii teoksessaan avaamaan; ei ehkä niitä merkityksiä, mutta ainakin lukija näkee, millainen merkitysten ketju japanilaisesta taiteesta avautuu. Kuvaus jäähyväisteeseremonian valmisteluista on hyvä konkreettinen esimerkki siitä, miten Eväsoja kasaa jokaiseen valintaansa piilotettuja viittauksia Sensein huomattavaksi – ja miten Sensei niistä riemastuu, ja ulkopuoliset ihmettelevät riemastumisen syytä.    Sensei on aiheelleen sopivasti hillityn tyylikäs kirja. Eväsoja kirjoittaa taitavasti ja Sensein hahmoa kunnioittaen. Sensei on hieno matka vieraaseen maailmaan. 

Eveliina Netti on kuvittaja, joka toteuttaa kuvituksiaan tekstiileissä, tapeteissa, julisteissa ja lastenkirjoissa. Tähän mennessä omia lastenkirjoja on ilmestynyt yksi: tämä sanaton kuvakirja Pinnalla pinnan alla.    Kirja kertoo lapsen, kissan ja kultakalan tarinan. Mutta mikä se tarina tarkalleen ottaen on? Sen saa lukija päättää. Kirjassa on vain kuvat, tekstin voi jokainen lukija keksiä itse. Tarina voi olla vaikka joka kerta vähän erilainen, sehän yksi sanattoman kuvakirjan iloista on.    Kirjan nimen mukaisesti vedenalaisesta seikkailusta kuitenkin on kyse: lapsi vapauttaa maljassaan surevan kultakalan lammikkoon ja sukeltaa itse kissansa kanssa perään katsomaan, mitä pinnan alla tapahtuu. Sieltä kultakalakin löytää itselleen ystävän.    Pinnalla pinnan alla on kaunis, taitavasti kuvitettu teos. Sen kuvien valossa en ollenkaan ihmettele, että Netti suunnittelee myös kuoseja tapetteihin ja tekstiileihin: nämä värikkäät puutarhan kasvit toimisivat hienosti myös sellaisessa käytössä.    Ihastuttava kirja, tämä kannattaa lukea lapsen kanssa ja pistää lapsi kertomaan tarinaa itse kuvien perusteella. 

Borealia on Mikko Rädyn esikoisrunokokoelma. Kauniin sinikantisen runokirjan kansien välistä löytyy paljon kaikenlaista:   

Olemme kokoontuneet tänne kaikkialta kaikkeudesta
ja järjestäytyneet olomuotoihimme

mammutinkaltaiset kärsäeläimet ja naakat
karhukaiset ja siat, perhoset, sisaret ja planeetat
kuka miksikin luontonsa mukaan, esim. eksäsi
oli aivan tavallinen hyvännäköinen nuori meedio. 

”olisi ylipäätään helpompaa jos ymmärtäisimme / kuinka tämä avaruuden loputtomuudessa kelluva petrimalja toimii

Borealia

”Minä kirjoitan sen tähän, sinun kaltaisesi oli.

Borealia

Yhä etsimme kuolleesta aineesta elämää, karttaa takaisin. 

Brit Bennett teki läpimurtonsa heti tällä esikoisromaanillaan. Suomessa julkaistiin kuitenkin ensin vuonna 2020 ilmestynyt The Vanishing Half eli Mikä meidät erottaa. Keltaisessa kirjastossa on tapana julkaista kirjailijoilta useampi teos, joten esikoisteoksen suomennos oli odotettavissa. Maria Lyytisen suomennos The Mothersista on saanut nimekseen suoraviivaisesti Äidit.    Äidit on kertomus kolmesta nuoresta ihmisestä, joiden elämä järjestyy uudella tavalla yhden kesän aikana. Romaanin pääosassa ovat Nadia, Luke ja Aubrey. 17-vuotias Nadia Turner on fiksu villikko, joka on menettänyt äitinsä traagisesti: Nadian äiti teki vastikään itsemurhan yllättäen, ilman sen kummempia selityksiä. Luke Sheppard on pastorin poika, jolla oli todella lupaava urheilu-ura, jonka katkaisi vakava loukkaantuminen. Aubrey Evans on hiljainen ja harras tyttö, jonka äiti on kyllä elossa, mutta yhteys äitiin on täysin poikki.    Viimeisenä kesänä Oceansidessä Kaliforniassa ennen kuin Nadia lähtee Michiganiin yliopistoon opiskelemaan, Nadia ja Luke lyöttäytyvät yhteen. Nadia tulee raskaaksi ja tekee abortin, koska ei voi nähdä pitävänsä lasta – sehän tuhoaisi kaikki suunnitelmat opiskelemisesta. Tämä päätös muuttaa kaikkien kolmen elämän, myös Aubreyn, sillä kun Nadia lähtee pois, Luke ja Aubrey lähentyvät. Ennen sitä Nadia ehtii ystävystyä Aubreyn kanssa työskennellessään Upper Roomin kirkossa, jonka pastori Luken isä on. Kolmikon kesken on kuitenkin liikaa salaisuuksia.    Kirjan nimi on oikein sopiva. Äitiydestähän tässä on pitkälti kyse, mutta myös äidin puuttumisesta. Nadian äidin selittämätön itsemurha, Aubreyn äidin poissaolo, Nadian keskeytetty raskaus, Aubreyn halu tulla äidiksi... Nadia pohtii jatkuvasti äitiään ja tämän päätöksiä ja omaa osaansa niissä. Myös Luken äiti Latrice, seurakunnan tehonainen, on hänkin osa kuviota ja välillä kertojanäänen ottavat seurakunnan äidit, joukko vanhoja naisia, joilla on jonkinlainen draaman kuoron osa tarinassa. Se tuntuu hieman irralliselta, mutta etenkin kirjan loppua kohden osoittautuu merkityksellisemmäksi.    Abortti on tälläkin hetkellä hyvin painava kysymys Yhdysvalloissa, kun aborttioikeuksia on kavennettu tai suorastaan poistettu monessa osavaltiossa. Äitien tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, missä näitä ongelmia ei ole, mutta aborttikysymyksen vakavuus näkyy silti tässäkin tarinassa. Salaisuuksien, häpeän ja uskonnollisuuden kietoutuminen yhteen tekee asioista kipeitä ja vaikeita. Bennett nostaa esiin myös lapsen isän surun abortin vuoksi. Abortissa on kyse naisten oikeuksista omaan kehoonsa, mutta lapsella on isäkin, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, vaikka päätös lopulta naisen onkin.    Brit Bennett on taidokas kirjailija. Se nähtiin jo Mikä meidät erottaa -kirjan kohdalla – ja se on mielestäni näistä kahdesta silti vahvempi – mutta jo tämä kirja on 26-vuotiaan esikoiskirjailijan työksi hienoa jälkeä. Bennettiä on kutsuttu uudeksi Toni Morrisoniksi, mikä tuntuu hieman hätiköidyltä, mutta ovathan nämä hyviä kirjoja ja aivan ansaitusti Keltaisessa kirjastossa.  Maria Lyytinen on tehnyt hienoa työtä kääntäessään Bennettin tekstin suomeksi. Äidit on sujuva, helppolukuinen kirja, joka kuitenkin porautuu syvälle päähenkilöidensä sielunliikkeiden ytimeen. 

Juhani Aho (1861–1921) on pitkän uran tehnyt kirjailija, yksi ensimmäisiä suomeksi uransa tehneitä ammattilaisia. Aho tunnetaan erityisesti lastuistaan, mutta romaanejakin on jäänyt elämään. Suurimpana niistä ovat varmaankin edelleen kouluissa luettava Rautatie ja tämä Juha, josta on tehty muun muassa parikin oopperaa ja ainakin neljä elokuvaa.    Juha on jonnekin epämääräiseen historialliseen ajankohtaan – 1600- tai 1700-luvulle, puitteista päätellen – sijoittuva kolmiodraama, jonka pääosissa ovat Juha, Marja ja Shemeikka. Juha on Ruotsin ja Venäjän rajaseuduilla asuva kaskiviljelijä, kova työmies, vaikka onkin vähän vanhempi. Marja on Juhan vaimo, nuori Venäjän puolelta tullut orpotyttö, joka on Juhan perheessä elänyt ja jonka Juha sitten otti vaimokseen. Vienankarjalainen kauppamies Shemeikka poikkeaa talossa ja piintyneenä naistenmiehenä lumoaa Marjan.    Kun Juhan äiti tulee kylään, eikä jälleen kerran peittele Marjaa kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä ja suoranaista vihaa, Marja päättää lähteä Shemeikan matkaan tämän lupailtua kuun taivaalta. Juha jää kärsimään yksin kotiin, epätietoisuuden piinaamana: pakotettiinko Marja väkisin Shemeikan mukaan vai lähtikö tämä omasta halustaan? Tuleeko Marja koskaan takaisin, pitäisikö häntä lähteä etsimään?    Epämääräisestä historiallisuudestaan huolimatta Juhaa on pidetty hyvin nykyaikaisena. Tapahtuma-ajalla ei ole väliä, ihmiskuvaus nähtiin hyvin modernina ja yleispätevänä. Juhassa hyödynnetään moderneja keinoja, kuten vapaata epäsuoraa esitystä ja henkilöiden sisäistä puhetta. Tarinaa ei johdata kaikkitietävä kertoja, vaan näkökulma on vuoroin Juhan, Marjan ja vähän Shemeikankin. Lukija pääsee näiden henkilöiden tunnemylläkän keskelle.    Modernein silmin tarina tietysti näyttäytyy aika tavanomaisena kolmiodraamana. Tulee myös mieleen, että tässäkin monogamianormeista poikkeamalla olisi vältetty koko draama. Jos Marja kaipaa elämäänsä vaihtelua – niinkuin varmasti noissa oloissa kaipaakin – olisi leikkinyt leikkinsä Shemeikan kanssa ja jatkanut sitten elämäänsä Juhan kanssa... Mutta ehkäpä se ei sitten ollut vaihtoehto. Ei tässä näinkään hyvin käy, kuten arvata saattaa.    Yli sadan vuoden takainen romaani on edelleen aivan lukukelpoinen. Sanastossa ja puheenparressa on oma vanhanaikaisuutensa, joka ei kuitenkaan liiemmin haittaa lukemista. Jutun juoni on kiinnostava ja historiallinen ajankuva kaskiviljelyn ja heimosotien ajalta antaa oman värinsä. Ehkei kuitenkaan kannata lukea liiaksi dokumenttina: kirjan ilmestyttyä vienankarjalaiset pahoittivat mielensä siitä, millaisena haareminpyörittäjänä ja hamesankarina Shemeikka kuvattiin.    Ei siis hullumpi romaani. Vähän vanhanaikaisesti raskassoutuinen ehkä, mutta jos haluaa kotimaisiin klassikoihin perehtyä, kyllä Juha kannattaa lukea. 

Satu Taskiseen tutustuin alun perin vuonna 2017 ilmestyneen Lapset-romaanin myötä. Sen tajunnanvirtainen yhden päivän kuvaus sai tutustumaan Taskisen muihin teoksiin, joita luin taaksepäin: ensin hautajaisiin kokoontuneen perheen kuvauksen Katedraalin ja sitten esikoisteoksen Täydellinen paisti. Kaikista näistä jonkinlaisen trilogian muodostavista romaaneista olen pitänyt.    Niinpä Taskisen uusi romaani Luomistyö herätti oitis mielenkiintoni. Kirjastosta käsiini tuli kaunis keltakantinen teos. Miika Immosen suunnittelema kansi on viehättävä. Vaikka Luomistyö ei edellisten kirjojen muodostamaan trilogiaan kuulukaan, se ei aiheiltaan ole niistä kovin kaukana.    Pääosassa on Veera, suomalaisnainen, joka asuu miehensä Peterin kanssa jossain ulkomailla. Paikkaa ei taideta mainita, mutta jos arvaan Wien, tuskin olen pahasti hakoteillä. Peter ja Veera ovat viettäneet iltaa ystäväpariskunnan kanssa argentiinalaisen tangon merkeissä, parit ovat tanssikurssilla ja järjestävät keskenään lisäharjoituksia. Kesken illanvieton tapahtui jotain, jonka seurauksena Veera lähti kellariin, jonne hän jäi lukkojen taakse.   

Yläkerrassa elämä jatkuu. Kai siellä joku kohta huomaa, että joku puuttuu? Eihän ihminen voi vain kadota. 

Luomistyöstä

Luomistyössä

Luomistyö

Polyamoria on rikollisen alikäytetty juttu kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Aihetta käsitteleviä aikuisten romaaneja löytyy ainakin Pirkanmaan kirjastoista vain muutama (varhaisin tosin kiinnostavasti vuodelta 1917!). Niinpä Jenny KangasvuonHiukset takussa on todella tervetullut. Hieno kirja se onkin ja osoittaa hyvin, millaista rikkautta ihmissuhderomaaneihin saadaan, kun suhteet avataan ja mukaan tulee enemmän ihmisiä.    Kirjan pääosassa on oululainen teatteriharrastaja Julia, joka päätyy kaverinsa Ilkan avioerobileissä sänkyyn Riston kanssa, tämän kihlatun Millan kehotuksesta. ”Menkää ja kokkeilkaa. Kyllästyttää kuunnella tota teoreettista länkytystä.” Julia ja Risto sopivat seksuaalisesti yhteen oikein mainiosti; kuten sopivat myös Risto ja Sara, eikä Julian olemassaoleva seksisuhde Villeenkään tästä järkyty.   

Elämä Riston kanssa sujuu aluksi niin hyvin kuin ikinä vain tällaisessa polysuhdekonstellaatiossa voi. Risto asuu Millan kanssa, ja hän tapailee minua ja Saraa, tyttöystäviään. Saran kanssa käyn usein lounaalla tai kahvilla. Millan kanssa muodostamme arkisen tiimin. 

Hiukset takussa

Hiukset takussa

Hiukset takussa

Runoilija Silja Kejonen on minulle uusi tuttavuus. Tämä Äiti ja sylikoira on jo kolmas Kejosen kokoelmista: esikoinen Vihkilumen talo ilmestyi 2017 ja Lähetä minulle ympyrä vuonna 2020.    Äiti ja sylikoira -kokoelman runojen kuvasto on kiehtovaa. Sen ytimessä on äitihahmo, joka on äiti niin pienelle koiralle kuin tyttärellekin. Nämä roolit sekoittuvat ja lomittuvat. Kustantamon kuvaustekstin mukaan kokoelma ”sanoittaa erkaantumisen ja luoksetulemisen vaikeutta, tarkkailee tyttären puberteettia ja vahtii kännykkää”. Näitä teemoja onkin helppo runoista poimia.   

Lassie palaa vartin yli viisi kotiin.
Lassie palaa kuudelta kotiin.
Lassie palaa puoli seitsemältä kotiin.
Lassie lupaa soittaa.
Lassie lupaa hyvissä ajoin soittaa
ihan kohta hyvissä ajoin Lassie noin tunnin kuluttua tai kahden Lassie
lähettää ainakin viestin.

Lassie kertoo kotona miten päivä meni.

Lassie haisee nikotiinille ja myöhästymiselle. 

Miltä näyttää tuhoutunut maailma? Mahdollisesti hyvinkin vehreältä ja kukoistavalta, omalla pienellä tavallaan, ehdottaa Mia Myllymäki jykevässä scifiromaanissaan Huomistarhuri. Tarinassa ilmastokriisi on edennyt katastrofaaliselle tasolle ja maailma sellaisena kuin me sen tunnemme on loppunut. Päähenkilö Stille Triple vaelsi elinkelvottomaksi jäätyneestä Suomesta halki tuhoutuneen Euroopan ja löysi tiensä Egalecoon, egalitarisin periaattein hallittuun ekokaupunkiin, jossa ihmiskunnan jäänteet sinnittelevät.    Tässä kaupungissa asiat ovat hyvin, niin hyvin kuin ne maailmanlopun jäljiltä voivat olla. Ihmiset asuvat vanhojen kerrostalojen raunioihin rakennetuissa bosco verticaleissa, metsämäisissä taloissa, joissa on elämää ja kasvillisuutta. Työt on jaettu reilusti ja kaikesta päätetään foorumeissa ja keskustellen. Egalitarismi jakaa sen vähän, mitä jäljellä on, mahdollisimman reilusti. Mutta entä kun utopiassa eläminen on tylsää?    Stille Triple ei nimittäin viihdy. Hän ei sopeudu yhteisöön, jossa eläminen vaatii yhteisöllisyyttä ja osallistumista. Omat traumat pakomatkalta ja asioista, joita Stille teki ennen maailmanloppua ovat liian raskaita kantaa. Vihonviimeinen niitti on arvonta, jossa Stille valitaan Egalecon edustajistoon. Mikä painajainen! Onneksi sopivalla hetkellä Egaleco saa yllättäviä vieraita: läntiseltä mantereelta saapuu lähetystö pyytämään apua. Entisessä Amerikassa tilanne on paljon pahempi ja alueen johtaja haluaa Egalecosta apua egalitarismin periaatteiden tuomiseksi läntiselle mantereelle. Stille Triple tarttuu tilaisuuteen. Tässä on uusi mahdollisuus.   

Minulla voi olla ainutkertainen tilaisuus muuttaa elämäni suunta. Ehkä Uusvalloista löytyy muitakin syitä elää ja elää isommin. 

Huomistarhurista

Huomistarhuri

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi. 

  Urakoituani pitkään Aleksis KivenKullervon kriittisen edition parissa, halusin valita kurssikirjojen pinosta jotain helpompaa ja nopealukuisempaa. Menin sitten aivan toiseen ääripäähän: Aino KallaksenSudenmorsian on pinon kirkkaasti pienin kirja, alle sata pienikokoista sivua, siis melko niukasti ylipäänsä romaani.    Kirja kertoo tarinan 1600-luvun Hiidenmaalta. Tarinan pääosassa on metsänvartija Priidikin vaimo Aalo, joka kuulee metsästä susien kutsun ja päätyy juoksemaan maita ja mantuja ihmissutena. Nuori nainen saa kaiken haluamansa vapauden susilta, mutta kun seuduilla pelätään susia ja kammotaan Saatanan tekoja, on tietysti ilmiselvää, että Aalon luonto tulee ennen pitkää paljastumaan, eikä sen jälkeen ole enää osaa ihmisten maailmaan.    Kallas kirjoittaa hyvin vanhanaikaisella, arkaaisella tyylillä. Se vaatii vähän totuttelua, ennen kuin lukeminen alkaa kunnolla luistaa. Loppuun asti tökkii sanan ”elikkä” käyttäminen sanan ”tai” sijasta. Toisaalta vanha tyyli rakentaa osaltaan tunnelmaa ja vie lukijan tehokkaasti toisenlaiseen maailmaan. Vieraannuttava vaikutus vaikeuttaa lukemista, mutta ei turhaan.   

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajuttosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsänelävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin ja jäniksenkin. 

Eino Leinoon

Sudenmorsian

Kullervon tarina on tuttu Kalevalasta: tästä Tolkieniinkin vaikutuksen tehneestä tarinasta mielessä lienee ainakin leipään leivottu kivi, insestinen suhde siskoon ja itsemurha omaan miekkaan heittäytyen. Aleksis Kivi otti tämän tarinan aiheekseen ensimmäiseen näytelmäänsä. Kivi kirjoitti näytelmän vuonna 1859 runomuotoisena, ja se voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suomenkielisille näytelmille tarkoitetun kirjoituskilpailun. Kivi kirjoitti tekstin palautteen pohjalta uusiksi, ja se julkaistiin vuonna 1864. Kantaesityksensä näytelmä sai lopulta vuonna 1882.    Viisinäytöksinen näytelmä alkaa tilanteesta, jossa Kullervo on setänsä Untamon orjana. Untamo on tappanut veljesriidan seurauksena Kullervon isän. Kullervo on onneton orja, joka tuottaa vain harmia omistajalleen, joten Untamo myy hänet Ilmariselle. Kullervo surmaa Ilmarisen emännän ja tästä traagisten käänteiden sarja vain pahenee, kunnes lopulta Kullervo tappaa itsensä.    Näytelmä on varsin vaativa, mutta sitä on esitetty aina silloin tällöin ja vielä 2000-luvullakin sitä on nähty lavoilla. Myös Kiven näytelmästä vaikutteita saanut Aulis Sallisen ooppera on nähty muun muassa Savonlinnassa 2010-luvulla. Kullervo on siis yhä elinvoimainen ja sen päärooli tarjoaa taitavalle näyttelijälle tilaisuuden loistaa.    Tämä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittama kriittinen editio Kullervosta on perinpohjaista työtä. Teoksesta löytyy tietysti itse näytelmä, toimitettuna mahdollisimman huolellisesti ja varustettuna selittävin ja täsmentävin alaviittein. Se auttaa kummasti lukijaa, jolle 170 vuotta vanhan teoksen kieli on jo paikoin vaikeaselkoista.    Teoksessa on näytelmän seurana myös laajat artikkelit, jotka kertovat Kullervon taustasta ja vastaanotosta, näytelmän julkaisuhistoriasta, yksityiskohtainen analyysi näytelmän rakenteesta, henkilöistä ja tyylikeinoista, Kalevalan ja Kiven Kullervojen suhteesta kansanrunouteen ja näytelmän historiasta Suomen teattereissa. Esitys on hyvin tyhjentävä: tämän lukeneelle ei kovin paljon kysyttävää Kullervosta jää, väittäisin.    Mielenkiintoista on Satu Apon artikkeli Kullervon tarinan taustasta. Kullervon tarina on pitkälti Elias Lönnrotin luomus. Sen päätapahtumat ovat kansan runoista, mutta kokonaisuus on Lönnrotin palasista rakentama. Leipään leivotun kiven emännälleen kostava paimen on runoainesta, samoin Untamon ja Kalervon veljessota. Insestinen suhde sisareen perustuu puolestaan ruotsalaiseen balladiin, jonka päähenkilönä on tavallisesti Tuurikkainen, Tuiretuinen tai Lemminkäinen. Näistä Lönnrot sitten kokosi Kullervonsa ja tätä Kullervoa käytti sitten Kivi, omilla painotuksillaan ja pyrkimyksillään.    Aleksis Kiven Kullervoa on kutsuttu ”ensimmäiseksi suomenkieliseksi murhenäytelmäksi”. Aikalaiset eivät sitä tragediaksi hyväksyneet, koska se ei istu täysin valloilla olleeseen hegeliläiseen tragediakäsitykseen, jossa tärkeää on kahden vastakkaisen aatteellisen voiman yhteentörmäys. Kullervon kohtalo on kuitenkin selvästi traaginen: hän tekee valinnan, jonka seuraukset ovat hänelle hämärän peitossa, mutta johtavat lopulta hänen tuhoonsa.    Onko itse näytelmä sitten mistään kotoisin? Onhan se vähän pitkänpuoleinen ja moneen suuntaan polveileva. Kullervon ja Ainikki-siskon välinen suhde tapahtuu vähän hämmentävästi näytelmän ulkopuolella. Varsinaisesti näytelmän vuoksi tätä ei ehkä tarvitse lukea, jos aihe ei erityisesti kiinnosta, mutta kriittisen edition taustamateriaalit ovat mielenkiintoisia ja avaavat hyvin 1800-luvun loppupuolen suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden maailmaa ja Kalevalan vaikutusta ja vaikutteita. 

Viime vuonna Leena Paasio teki vaikutuksen Harmaja luode seitsemän -nuortenkirjallaan. Kirja käsitteli äitinsä äkillisesti menettäneen nuoren miehen Eetun surua, joka taittui kirjan lopussa trilleriksi, kun äidin katoamiseen alkoi näyttää liittyvän rikollisia käänteitä. Trillerijuoni jäi pahemman kerran kesken, joten jatko-osa Bengtskär itä kahdeksan tuli tarpeeseen.    Näkökulmahenkilöä on vaihdettu kirjojen välillä. Ensimmäisessä osassa Eetun pahimpana kilpakumppanina oli röyhkeä ja raivostuttava pappa betalar -pentu Rasmus. Nyt Rasmus pääsee ääneen ja ärsyttävän kuoren alta paljastuukin paljon sävyjä. Totta kai Rasmus tulee rikkaasta perheestä, jolla on varaa maksaa purjehdusharrastukseen kaikki herkut, mutta on hänelläkin omat ongelmansa.    Yksi niistä on suhde Eetuun. Eetu ei ole pelkkä kilpakumppani. Rasmus tapaa Eetun ensimmäistä kertaa puolen vuoden tauon jälkeen, kun Eetu palaa kouluun ja purjehduksen oltuaan poissa uupumuksensa vuoksi, eikä kohtaaminen ole helppo:   

Luulin valmistautuneeni hyvin Eetun kohtaamiseen. Olin ollut vielä kotona vakuuttunut siitä, että pystyisin hillitsemään tunteeni ja laittamaan treenaamisen ja purjehduksen laimenneen ihastuksen edelle. Tiesin huijanneeni itseäni samalla hetkellä, kun huomasin Eetun. 

Bengtskär itä kahdeksan

Kun Lastenkirjainstituutin Kirjakori-kokoelman kuvakirjojen joukossa vilahtaa kultakirjaimin kiiltävä Anu Kaajan nimi, mielenkiintoni herää tietysti välittömästi. Anu Kaaja on tuttu aikuisten kirjoistaan, mutta tämä on lastenkirja. Toisena tekiänä on nukketeatteritaiteilja Lee Lahikainen.    Kirjassa seikkailuun joutuvat lelunrakentaja Florian ja pyörämekaniikko Griselda. Työt saavat kaksikon kovin kiireiseksi, eikä asiaa auta postiluukusta sisään lipsahtava pikkupeikko, joka sekoittaa aivan kaiken. Alakerran naapuri Variskin sattuu paikalle, kun saa ikkunasta putoavasta nukenkädestä päähänsä, ja onneksi Varis tietää, mistä on kyse ja auttaa kesyttämään kaiken sotkevan peikon.    Tarina on melkoista hurjastelua! Tekstipuoli etenee lorumaisin riimein ja notkeasti Anu Kaaja onkin tekstin asetellut. Näiden runojen kanssa on luvassa paljon iloisia hetkiä. Voin hyvin kuvitella, miten näillä olisin omatkin lapseni saanut nauramaan. Vaikkapa tämä nukkemaakarin painajainen:   

Florianin artefaktit
fiinit pienet väkkärät
nettikauppaan päätyvät
Kiira telmii, mellastaa
jalat, kädet, nukenpäät
niiden triplaantuvat näät
Nyt Florian HUI!-kauhistuu
raajakasaan hautautuu! 

Tim Burtoniin

Raha on aika jokapäiväinen asia, josta lastenkin olisi hyvä olla perillä jollain tapaa. Siksi on aivan paikallaan, että lapsille tehdään aihetta käsitteleviä tietokirjoja. Mamma Betalar -podcastin vetäjät Natalia Salmela ja Jasmin Hamid esittelevät tässä Anna Salmisalon kuvittamassa lasten tietokirjassa raha-asioita monipuolisesti.    Tapahtumat alkavat aamiaispöydästä, jossa lapset kyselevät, miksi mammam pitää käydä töissä. Jotta saadaan rahaa! No, mihin sitä rahaa sitten tarvitaan? Ja mitä raha oikein on? Kirja lähtee historiasta ja vaihtokaupasta, esittelee metallirahan, setelit, oravannahat ja digitaalisen rahan.    Verokarhu on esitetty kirjassa ärjyn näköisenä, mutta pohjimmiltaan ystävällisenä tahona, joka maksaa perheen isälle rahaa vauvan hoitamisesta kotona. Toisaalta verokarhu myös ottaa mamman palkasta osan yhteisten asioiden hoitamiseen. Kirjassa kerrotaan myös pankeista, pörsseistä ja sijoittamisesta.    Sijoittamisesta puhuttaessa tämä vähän särähti: ”Eniten säästöjä on yli 60-vuotialle. Heillä on tuplasti enemmän säästöjä kuin 30-vuotiailla. Eli voidaan sanoa, että isovanhemmat ovat taitavia säästämään!” – tai sitten isovanhemmilla on ollut 30 vuotta enemmän aikaa säästää rahaa ja onni elää nousukaudella ja yhteiskunnassa, jossa tunnettiin vielä pitkät työsuhteet, eläkeputket ja sosiaalinen nousu... Voidaan myös perustellusti kysellä, miten taitavasti isovanhemmat ovat luonnonvaroja lastenlapsilleen säästäneet.    No joo, se sukupolvikatkeruudesta. Kirja on aika keskiluokkainen. ”Polttoainetta voi säästää kävelemällä kauppaan autolla ajamisen sijaan.” Niin voi, jos on auto, jolla jättää ajamatta. Työttömyydestä puhutaan ohimennen, mutta ennen kaikkea kirja on suunnattu perheille, joissa vähintään toinen vanhemmista käy töissä ja rahaa on sijoitettavaksi ja säästettäväksi asti.    Aihe on epäilemättä keskustelua herättävä. Kirjan sivuilla on siellä täällä kysymyksiä, joista keskustelua voi aloitella. Kyllä tämän kirjan myötä lasten kanssa raha-asioista juttuun pääsee. Anna Salmisalon kuvitus on tyylikästä ja pitää varmasti osaltaan pienempienkin lasten mielenkiintoa yllä. Aiheen puolesta kirja soveltuu parhaiten koululaisille, joilla on jo vähän paremmat lähtökohdat ymmärtää, mitä raha on. 

Kuvataiteilija Marika Maijala (s. 1974) on saanut runsaasti tunnustusta teoksistaan, muun muassa Rudolf Koivu -palkinnon kaksi kertaa. Edellinen voitto tuli vuonna 2019 teoksella Ruusun matka, joka oli samalla Maijalan debyytti lastenkirjailijana.    Tuorein Taikurinkukka on jo kolmas Maijalan lastenkirja. Kirja kertoo kahdesta ystävyksestä, Pajusta ja Havusta, jotka löytävät kasvihuoneen nurkasta pienen kasvinalun. He hoitavat kasvia parhaan taitonsa mukaan, mutta silti kasvi pysyy pienenä eikä kasva. Millä sen saisi kasvamaan?   

Tarvitseeko kaikkien kasvienkaan kasvaa... Tai voiko joku kasvaa pieneksi, samalla tavalla kuin kasvaa isoksi? 

Aloitanpa poikkeuksellisesti kannesta, mutta sehän se on, mitä useimmat lukijat tästä kirjasta ensin kohtaavat. Karin Niemi on nousemassa kotimaisten kansitaiteilijoiden kärkeen ja tämän kirjan kansi voi hyvin olla hienointa, mitä Niemi on tähän mennessä tehnyt. Upeaa työtä!    Onneksi ei tarvitse jäädä kehumaan vain kansia. J. S. Meresmaa on luonut kansien väliin todella kiehtovan fantasiamaailman. Palikat ovat tuttuja Meresmaan muista kirjoista, mutta tässä ne ovat kyllä jotenkin aivan kohdallaan.    Lukija heitetään saman tien kummalliseen maailmaan. Heti ensimmäisenä kohdataan ratsastaja, joka kulkee metsässä kallisarvoisen, väritykseltään harvinaisen punamustan jaralin selässä. Siis minkä? Seuraavassa lauseessa vahvistetaan, että jarali on lintu. Kummallisuudet jatkuvat. Tarinan kertoja, Malka, on kenties vähän epätavallisen peloissaan yön lähestymisestä, joten hän ei lähde seuraamaan poikkeuksellista ratsastajaa, vaan suuntaa kävynkäisten luokse keräämään käpymaitoa.    Paluumatkallaan Malka kohtaa kuitenkin poikkeuksellisia käänteitä, joihin on pakko reagoida: polun viereen on hylätty vauva. Lapsi on hylätty käytännössä varmaan kuoleman. On myös käytännössä varmaa, että mystinen jaralilla ratsastanut mies jätti lapsen metsään. Mahtaako hän olla harkantti? Malkan on pelastettava lapsi, vaikka tilanne onkin hankala, sillä Malkan oma ratsu karkasi säikähdettyään.    Syrjäisessä metsässä tietäjänopissa olevan Malkan lisäksi kirjalla on toinenkin päähenkilö. Hän edustaa erilaista maailmaa. Arona on elosepänopissa Rauniaran valtakunnan pääkaupungissa. Arona on vaitelias ja kuuliainen, kuten kiltasepän kuuluu, mutta nuhteeton hän ei ole. Hän on tehnyt rikkomuksen, eikä se oli välttynyt ylempien huomiolta. Tutkinnan ajaksi Arona saa karkotuksen eloseppien pajasta arkistoon. Rangaistus sekin.    Malkan ja Aronan maailmat ovat erillisia, mutta kiehtovia kummatkin. Kummankin maailma mullistuu tyystin. Metsästä löytynyt vauva tuo Malkan tasaisena toistuvaan elämään muutoksia, Arona taas joutuu rikkomuksensa seurauksena keskelle valtakunnan huipulle asti johtavia kuvioita. Molemmille on luvassa myös uusia ihmissuhteita. Malka kohtaa metsänvartijan luona vaiteliaan, mutta ihastuttavan Tenon, johon lankeaa päätäpahkaa ensikohtaamisella. Arona taas saa arkistossa yllättävän ystävän. Tiedossa on siis niin söpöä romantiikkaa, raastavaa rakkauden tuskaa kuin hiljalleen lämpenevää ystävyyttä.    Maailmanrakennus on tässä romaanissa vahvaa. Meresmaa heittää lukijan sen verran syvään päätyyn, että fantasiamaailmoja vieroksuva lukija on varmasti ymmällään ja turhautunut erikoisten, selittämättömien nimien parissa. Jos lukija on kuitenkin sitä sorttia, joka nauttii, kun ensialkuun vieraalta vaikuttava fantasiamaailma paljastaa sääntöjään ja omaperäisyyksiään vähän kerrassaan, Tytär hämärän, piika pimeän on palkitsevaa ja miellyttävää luettavaa. Kirjan maailma on todella mielenkiintoinen ja omaperäinen.    Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuuteen. Tämä on niitä kirjoja, joissa luokituksella ei oikeastaan ole liiemmin väliä; sopiihan tämä teini-ikäisille lukijoille, ei siinä mitään, mutta aivan yhtä hyvin myös aikuisille. Kirjan päähenkilöt ovat suunnilleen nuoria aikuisia. Luokituksissa lienee siis lähinnä kyse siitä, että tällaiset kirjat on Suomessa totuttu näkemään nuortenkirjoina. Onneksi aikuiset fantasiakirjallisuuden ystävät ymmärtävät etsiä luettavaa myös nuortenkirjojen puolelta.    Isoin miinus kirjalle on se, että tarina jää kiperästi kesken. Tämä on selvästi ensimmäinen osa isompaa kokonaisuutta. Jatko-osa on luvassa, toivon mukaan jo ensi vuonna. Jos kesken jäävät tarinat häiritsevät pahasti, Tytär hämärän, piika pimeän kannattaa jättää odottamaan siihen asti, että seuraava osa on ilmestynyt. 

Viime vuonna meriteemaa lähestyi konkari Helena SinervoMerirequiem-kokoelmallaan. Nyt Nina Rintala on tarttunut neljännessä kokoelmassaan Merenalaiset hulmuavat osat samaan aiheeseen. Meri monissa muodoissaan, aaltoineen, hulmuavine osineen, ihmisten saastuttamana, alkukotina ja roskapyörteenä.    Kuinka pienikokoiseen kirjaan mahtuu valtameri? Osina, pieninä näkökulmina, mutta hyvin valiten oikein edustavasti. Tyyliltään Merenalaiset hulmuavat osat on monimuotoinen kuin meri itse. Säkeet vyöryvät sivuille monipuolisesti, sivujen tarjoamaa tilaa hyödynnetään eri tavoin, myös kuvallisesti. Runojen tekstiä koristellaan typografisin keinoin. Ihan jokaisesta tehokeinosta en välttämättä ole samaa mieltä, mutta ainakin kokonaisuus on elävä.    Tyylikeinoista minua miellytti suuresti toiston käyttö. Toistoa näen lukemassani nykyrunoudessa liian vähän. On niin yksinkertaisen toimiva tehokeino sanoa sama asia uudestaan, ehkä vähän eri tavoin, että sitä sietäisi käyttää enemmän. Kuten vaikka tässä:   

hhhulluus asuu päissä, vaahtopäissä,
eniten ihmispäissä.
Kronometri tikittää.

Meri hengittää niin hi taas ti, sshhhhhhhhhhhhhhhhhhh

hhhulluus asuu päissä, vaahtopäissä.
Kronometri tikittää
eniten ihmispäissä. 

Uit, suussasi pauhaa veden hengitys, suonissasi
merenkierto, uit tumman veden sylissä, tuuli kääntyy
hyvin hitaasti kuin vanha ikkuna, sade putoilee raskaana ja
muuttuu heti pinnassa mereksi, reunoilla kaislat taipuvat
suojaksi. 

Merenalaiset hulmuavat osat

Kun luettavia kirjoja valitsee kuvastosta, on lopulta melko niukkojen tietojen varassa. Joskus kirjan kuvaukseen lukee itse jotain sellaista, mitä siinä ei ole. Näin kävi minulle tämän kirjan kanssa. Odotin puhetta sanoista – siis etymologiaa tai jotain sellaista. Sainkin vähän vinon bisneskirjan ja paljon puhetta kulttuurialalta.    Vaan eipä mitään – heitetään ennakko-olettamat sikseen ja perehdytään siihen kirjaan, mikä käsissä on. Tekijäkaksikkoon kuuluu ensinnäkin Tarja Tornaeus, Reuna-kustantamon perustaja, kulttuuritalo Wanhan Rautakaupan pyörittäjä ja muutenkin monipuolinen kirja- ja kulttuurialan toimija. Toinen tekijä Piia Kleimola tulee teatterialalta, on luovan alan yrittäjä ja on työskennellyt paljon kulttuurin ja hyvinvoinnin leikkauspisteissä.    Kirjassa vuorottelevat näiden naisten tekstit ja tavallaan kumpikin on kirjoittanut oman kirjansa, jotka on lyöty yhteen ja jotka toki keskustelevat keskenään ja liittyvät osin samoihin kysymyksiin. Saumat vähän näkyvät, mutta eivät irvistele.    Minulle Tornaeuksen puoli kirjasta oli se kiinnostavampi, sillä se kietoutuu syvemmin kirja-alaan. Tornaeus kertoo, miten perusti kustantamo Reunan ja millä tavalla kustannusalalle ulkopuolisena tulleena uudisti asioita. Tornaeus tarkastelee myös paljon kulttuuriliiketoiminnan mahdollisuuksia pienen paikkakunnan elämän rikastuttajana, kirja-alan tällä hetkellä suomia mahdollisuuksia elinkeinona ja sitä, miten kirjamessujen konsepti kaipaa räjäytystä.    Kleimolan osuuksissa käsitellään kulttuurin ja taiteen käsitteiden määrittelyjä, kuntien vastuuta kulttuuritoiminnan järjestämissä ja selviytymistä niukkenevien taloudellisten resurssien kuntapolitiikassa. Kleimola setvii myös kulttuurin voimia mielenterveystyössä ja muussa hyvinvoinnin ylläpitämisessä, puhuu rahasta ja alueellisesta kulttuuritoiminnasta. Nämä osiot – myönnän – luin vähän harppoen. Alalla toimivalle lukijalle ne tarjoavat kuitenkin varmasti paljon ajattelemisen aihetta.     Sanojen liike on inspiroiva kirja. Kirja-alan kentällä tiedetään kenties jo Reunan toiminta kustantamon ja kirjakaupan alalla ja tunnetaan kenties Kymi Libri -kirjamessut, mutta monille nämä suhteellisen pienet toimijat ovat tuntemattomia. Tutustuminen on innostavaa: minulle ainakin heräsi halu lähteä Kymi Libri -messuille ja tutustumaan Myllykoskelle rakennettuun Kirjahalliin. Pienille paikkakunnille virikkeitä rakentavien kannattaa aivan erityisesti tutustua tähän kirjaan, sillä Tornaeus antaa paljon vinkkejä, jotka ovat siirrettävissä ja sovellettavissa – tätä Libri-messujen ideaa on kai jo jonkin verran ihan hyvällä menestyksellä monistettukin.    Kuka tahansa kirjallisuuden ystävä saa tästä kirjasta irti jotain innostavaa, mutta aivan erityisesti suosittelen Sanojen liikettä lukijoille, jotka edustavat erilaisia pienempiä kirja-alan toimijoita. Kuntien kulttuuri-, hyvinvointi- tai matkailusektoreilla työskenteleville kirja on myös tulvillaan hyviä ideoita ja näkemyksiä kulttuurin merkityksestä. Tälle kohderyhmälle – etenkin pienemmissä kunnissa, joissa ei ole valmiiksi suuren kaupungin vetovoimaa ja resursseja – Sanojen liike voi olla suorastaan hyvä investointi.    Keskeisenä viestinä kirjasta minulle jää tämä: yhteistyö on voimaa. Se menestyy, joka on yhteistyökykyinen, avoin ja joustava. Mitä pienempi toimija on, sitä tärkeämpiä nämä seikat ovat. Ole toimelias, auta muita ja keksi yhteistyömahdollisuuksia mahdollisimman monipuolisesti ja monista suunnista. Siitä syntyy paljon hyvää. 

Terhi Tarkiainen on kirjoittanut jo kolme 1700-luvulle sijoittuvaa tieteenfilosofisia aineksia hyödyntävää kuumaa romanttista viihdekirjaa. Kittyssä apteekkari sekoitteli lääkkeitä, Emilyssä ihmeteltiin sähköisiä ilmiöitä ja nyt Maggiessa ollaan parantavien vesien äärellä.    Kirjan pääosassa ovat kaksoset Maggie ja Richard Wayward. He ovat orpoja ja molemmat naimattomia. Riittoisa elanto tulee laivanvarustusbisneksistä. Richard on sairaalloinen ja kärsii vaikeista kohtauksista, joten Maggie on omistanut elämänsä veljestään huolehtimiselle. Kaikkea on kokeiltu, mutta nyt Lontoon seurapiireissä mainetta niittää tohtori Fox kylpyineen. Richard pelkää vettä, mutta suostuu kylpyterapiaan.    Keskusteluistaan Foxin muiden potilaiden kanssa Maggie on ymmärtävinään, ettei monikaan heistä ole varsinaisesti sairas, vaan naispotilaita kiehtoo tohtorin hoidoissa jokin aivan muu. Lupaus tuhmuuksista saa Maggienkin kiinnostumaan, mutta myös ymmälleen, kun tohtori ei osoittaudukaan aivan yhtä auliiksi palvelemaan näissä tarpeissa kuin huhut ovat antaneet ymmärtää.    Richardin hoidot kuitenkin etenevät, yllättävin seurauksin. Maggie ei muista menneistä, etenkään vanhempiensa kuolemaan liittyvistä asioista, juurikaan mitään – eihän hän ollut edes paikalla – mutta nyt Richardin hoitojen myötä vanhat muistot alkavat kuplia pintaan. Salaisuudet alkavat paljastua, identiteetit sekoittua ja itse kunkin todelliset halut tulevat päivänvaloon.    Kirjan kertojina ääneen pääsevät sekä Maggie että Richard. Maggie on äänessä pääosan kirjasta; itse asiassa Richard pääsee kertojana ensimmäistä kertaa ääneen vasta 11. luvussa, eli vasta jossain sadannen sivun jälkeen. Se on aika myöhään ja tulee vähän yllätyksenä. Toisaalta se on tarpeen: Richardin näkökulma syventää tarinaa.    Matkan varrella on luvassa sarjan aikaisempien kirjojen tapaan jännittäviä käänteitä, kuumaa seksiä ja 1700-luvun omituisuuksia, kuitenkaan turhan tiukasti aikakauden ajatusmaailmaan jumittamatta. Kuten Tarkiainen tekemässäni haastattelussa sanoi, historialliset puitteet pyrkivät olemaan tarkkoja, mutta henkilöhahmoissa ja juonissa anakronismi ei haittaa.    Sarjan kirjat ovat täysin itsenäisiä, eli ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Ei siis ole paljonkaan syitä olla hyppäämättä Tarkiaisen mukana kiihkeälle 1700-luvulle! Tämä on oivaa ja sopivasti kuumaa viihdettä, jälleen kerran. 

Fernanda Melchorin edellinen suomennos, Hurrikaanien aika, oli hirmuista vyörytystä vailla kappalejakoja ja turhia välimerkkejä. Nyt Melchor on selvästi hieman asettunut: ensimmäisessä luvussakin – reilussa 30 sivussa – on jo kuusi kappalejakoa! Raju kirja tämäkin kyllä on, mutta mihinkäpä kartellien Meksikossa meno olisi rauhoittunut.    Kansainvälisen Bookerin pitkälle listalle päässyt Paratiisi sijoittuu paratiisiksi nimetylle aidatulle asuinalueelle, jossa nuori mies Polo raataa puutarhurina ja yleismiehenä riistopalkalla, joka sitä paitsi menee suoraan Polon äidin taskuun. Asiat eivät yksinkertaisesti ole kovin hyvin. Niinpä vaikka Polo halveksuukin Paratiisissa asuvaa Franco Andradea – ja miten se tuleekaan selväksi – hän silti hengailee tämän seurassa, kun Franco haaveilee naapurin rouva Marián Maroñosta. Franco haluaisi vietellä rouva Maroñon ja päästy sänkyyn tämän kanssa; realistisesti ajatellen, suunnitelmalla on melko pienet mahdollisuudet toteutua.    Polo on täynnä vihaa. Se tekee hänen näkökulmastaan kerrotusta tekstistä raskasta luettavaa. Polon puheenparsi raastaa; ”sheimaaminen” on liian loivasti sanottu. Tällaista kielenkäyttöä inhoavien ei kannata tähän kirjaan tarttua. Otetaan malliksi yksi virke heti kirjan alusta:   

Näin minä nussin sitä, Franco sössötti, seisahduttuaan kompuroiden laiturin reunalle, panen sitä noin ja sitten käsken sen kontilleen ja nussin sitä näin, läski pyyhki sylkeä kämmensyrjällään ja virne levisi pojan korvien väliin niin että hänen suuret valkoiset ja suorat hampaansa, kuin suoraan hammastahnamainoksesta, näkyivät puristuneen vimmaisesti yhteen läskin vapisuttaessa hyytelömäistä ruumistaan ja esittäessään raisua pantomiimiaan, niin että Polon oli pakko irrottaa katseensa, hän naurahti tahtomattaan ja hyödynsi pullukan huomion herpaantumisen, verotti pullosta huikan, sytytti toisen tupakan ja puhalteli savua kiivaasti ylöspäin ajaakseen mangrovesuolta ilmestyneet röyhkeät hyttyset kauemmas. 

Hurrikaanien aika

Paratiisi

Emmi Ketosen