Mikko Saari

Kari Aronpuro on runoilijana tähänastisen – kovin vähäisen – kokemukseni perusteella sivistynyt, leikkisä, mutta vähän vaikea. Aronpuron kahdeskymmenes kokoelma Mikä tahansa vahvistaa tätä vaikutelmaa. Aronpuro viittailee sinne tänne, leikittelee erilaisilla kielellisillä rekistereillä ja tasoilla ja on sekä vaikeaselkoinen että hauska.

Runot ovat valtaosin lyhyehköjä, mutta mukana on jokunen huomattavan pitkä. Kokoelman pisin teos “Grönlanti” on nimensä mukaisesti matkakertomus Grönlantiin, tosin jokusen mutkan kautta. Muuallakin on matkailtu hakemassa vaikutteita ja vaikutelmia. Nimiruno “Mitä tahansa” on nimensä mukaista sekalaista sakkia. Yhdenlaista kollaasia tämä koko runous, ja on ihan ilo, että Aronpuro avaa kokoelman lopussa viitteitä hieman.

Naomi tutkii Parsan museon vitriiniä,
nuolenpääkirjoituksella kuorrutettua musaa.

Hän kääntää päänsä, alhaista lukea
toisten tilitietoja.

Gathandusta

Werner Aspenströmiltä

Henri Rousseau

Claude Monet

Vincent van Gogh

Marc Chagall

Alberto Giacometti

Ooppera on, pakko myöntää, jäänyt minulle taiteenlajina hivenen vieraaksi. Olen kyllä suhtautunut siihen uteliaisuudella, muun muassa oivallisen Antti Holman oopperajuhlat -radiosarjan muodossa. Itse olen tainnut nähdä vain yhden oopperan, Veronassa esitetyn PuccininTurandot'n. Muuten oopperaa toki tunkee kulttuurista monelta suunnalta, viimeksi esimerkiksi Heikki Kännön oivallisessa Ihmishämärä-teoksessa, joka perustui hyvin vahvasti Wagnerin teoksiin.

Joten, miksipä ei oopperaa? Etenkin kun matkaoppaaksi saadaan humoristisen musiikkikirjoittelun mestari Minna Lindgren, jonka musiikkipakinat ovat olleet aina mieluista luettavaa. Kun kirjassa on vielä Ville Rannan kuvitus, niin jo vain on vaikea sanoa ei tälle epätäydelliselle oopperahistoriikille!

Lindgren täräyttää heti alkuun tiukan väitteen: oikeita oopperasäveltäjiä on vain viisi. He ovat Claudio Monteverdi, Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi, Richard Wagner ja Giacomo Puccini. Näiden säveltäjien kautta hahmotellaan oopperataiteen historiaa alkaen Monteverdin Orfeuksesta (1607) ja päättyen Puccinin Turandot'hon (1924). Sivussa toki mainitaan muitakin säveltäjiä ja maineikkaimpia teoksia – ei kai voi puhua oopperasta ilman Bizet'nCarmenia ja RossininSevillan parturikin mainitaan ja on tässä luku venäläiselle oopperataiteellekin, mutta silti – tämä perusviisikko on se, joka perinpohjaisimmin käydään läpi.

Lindgren esittelee näiden säveltäjien myötä oopperataiteen kehityskaaria. Kovasti tämä taidemuoto onkin kehittynyt! Keskeisimmät teokset esitellään perinpohjaisten juonikuvausten kautta: nämä selonteot lukemalla osaakin sitten kuunnellessaan hahmottaa mitä tapahtuu, noukkia oopperoiden oleelliset elementit ja tarvittaessa päteä oopperaseuralleen väliajalla. Lindgrenin kepeän vitsikäs kirjoitustyyli toimii ja Rannan kuvitus keventää mukavasti. Minun oopperani on vakavasti otettava ja viihdyttävä yhtä aikaa. Mahtaako suomeksi juuri tämän parempaa johdatusta oopperan pariin ollakaan, tuskinpa. Ainakin minulle jäi lukemisesta vähintäänkin orastava mielenkiinto nähdä joskus oopperaa.

Islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir tuli tutuksi Ragnar Jónassonin kirjasta Pimeys. Siinä kuvattiin Huldan viimeisiä vaiheita ennen eläköitymistä poliisivoimista. Nyt Ragnar jatkaa Huldan elämäntarinaa ottamalla loikan reilut kymmenen vuotta taaksepäin. Hulda on tässä kirjassa viisikymppinen ja asettunut elämään itsekseen ilman miestään ja tytärtään. Työelämässä Hulda vaikuttaisi olevan jumissa: vaikka hän on pätevä, naisena ei vain poliisivoimissa edetä, vaan vähemmän kokeneet miehet menevät urapolulla ohi vasemmalta ja oikealta.

Saari käsittelee kahta rikostapausta kahdella aikatasolla. Kirjan nykyhetki on 1990-luvun lopussa, jolloin neljän ystävyksen joukko kokoontuu syrjäiselle saarelle. Yksi heistä kuolee. Voi olla, että kyseessä on onnettomuus, mutta paikalle hätiin kutsuttu Hulda pitää muuta seuruetta jotenkin epäilyttävänä: jotain outoa tässä porukassa on, ja Hulda on myös varma, ettei hänelle kerrota kaikkea.

Pian käykin ilmi, että seurueella on yhteyksiä aikaisempaan rikostapaukseen kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloin nuori nainen löytyi kuolleena syrjäiseltä mökiltä. Huldan ohi etuillut Lýdur ratkaisi tapauksen silloin näyttävästi ja nopeasti. Liittyvätkö nämä tapaukset jollain lailla toisiinsa? Ainakaan samasta syyllisestä ei voi – sattuneista syistä – olla kyse – vai voiko olla, että alkuperäisessä tutkinnassa on hutiloitu ja väärä henkilö tuomittu ensimmäisestä murhasta?

Koska Ragnar Jónasson on näppärä kirjoittaja, hän mahduttaa noin 300-sivuiseen kirjaan vielä yhden juonteen. Huldan isän nimihän ei ole Herman, kuten patronyymi antaisi ymmärtää. Hermann voi viitata myös sotilaaseen: Islanti miehitettiin toisen maailmansodan aikana ja sen seurauksena syntyi joukko lapsia ulkomaalaisten sotilaiden ja islantilaisten naisten välisistä suhteista. Hulda on yksi näistä lapsista ja yrittää etsiä isäänsä.

Saari on oikein mainio kirja. Huldan tarina avautuu mielenkiintoisella tavalla. Sarjassahan on kiinnostavaa se, miten se kulkee lopusta alkuun. En tiedä, onko tässä nyt varsinaisesti mitään syytä, miksei tätä voisi lukea perinteisempäänkin suuntaan – se ehkä selviää, kunhan saan luettua vielä sarjan kolmannen osan – mutta kyllä tämä näin päin vain vaikuttaisi oikein hyvin toimivan. Ei haittaa, että Huldan myöhemmät käänteet ovat tiedossa etukäteen. Kyllä tästä silti uutta oppii Huldan elämästä ja vaiheista. Taitavasti kirjoitettua tekstiä ja Oona Nyströmin suomennos toimii, vaikka onkin tehty englanninkielisen käännöksen kautta.

Internetin somealustat ovat täynnä kaikenlaista aivan siivotonta sisältöä ja niitä halutaan myös käyttää ekstremismin levittämiseen, pahan olon purkamiseen ja yleiseen pahuuteen. Tätä törkyvirtaa vastaan kamppailevat sisältömoderaattorit, joiden työ kuulostaa jo lähtökohtaisesti aivan hirveältä: istu toimistossa ja katsele joka päivä tuntitolkulla somealustojen kammottavinta sisältöä siinä määrin tarkkaan, että pystyt luokittelemaan sen sallituksi tai kielletyksi. Vähemmästäkin järki lähtee ja sisältömoderaattorien onkin raportoitu kärsivän muun muassa PTSD-oireista.

Ei sisi ihme, että tämä maailma on kiehtova ympäristö romaanille. Hanna Bervoets ottaa päähenkilökseen Kayleigh'n, joka työskenteli sisältömoderointia somejäteille alihankintana tekevälle firmalle. Kirja on kehystetty Kayleigh'n kirjeeksi häntä vaivanneelle asianajajalle herra Stiticille, joka saalistaa osallistujia ryhmäkanteeseen entistä työnantajaa vastaa. Kayleigh'tä ei kuitenkaan voisi vähempää kiinnostaa, minkä hän tämän pienen romaanin 140 sivulla tekee hyvin selväksi.

Kirjan alkuperäinen hollanninkielinen nimi Wat wij zagen on suomeksi “Mitä me näimme”. Sitä, Kayleigh kertoo, häneltä edelleen kysytään. Kysymykset ovat sensaationnälkäisiä, niihin odotetaan puistattavaa vastausta. Kerro jotain uutta, jotain aivan kammottavaa, mutta mikä vastaus riittää tyydyttämään tällaisia kyselevän?

Mutta eivät ihmiset sitä halua kuulla. He toivovat minun kertovan jotain uutta, jotain mitä he itse eivät ikinä uskaltaisi katsoa, jotain mitä he eivät osaa edes kuvitella, ja siitä syystä Gregory kysyy: “Mikä oli pahinta, mitä näit siellä?” eikä: “Miten sille tytölle kävi, pystyitkö kenties hankkimaan hänelle apua?”

Sopimatonta sisältöä

Sopimatonta sisältöä

Nura Farah on aikaisemmin kirjoittanut kaksi romaania. Esikoisteos Aavikon tyttäret ilmestyi vuonna 2014 ja kuvasi elämää Somaliassa maan itsenäistymisen aikoihin 1960-luvulla. Itsenäinen jatko-osa Aurinkotyttö ilmestyi 2019 ja kertoi Aavikon tyttärien päähenkilön Khadijan tyttärestä ja tämän elämästä 1970-luvun Somaliassa.

Uusin teos Lumimaa ei jatka tätä tarinaa, vaan on enimmäkseen Suomeen sijoittuva novellikokoelma, jonka lyhyet, fragmentinomaiset novellit kuvaavat somalien elämää useammalta kantilta. Novelleissa kuvataan arkipäivän rasismia ja syrjintää, jota somalit Suomessa kohtaavat, mutta myös somaliyhteisön puolelta tulevaa painetta totella yhteisön sääntöjä. Erityisesti nuoret naiset ovat pahasti kahden maailman puristuksessa: toisaalta pitäisi ja haluaisi sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan ja elää niinkuin muutkin, mutta klaanin keskuudessa jutut kulkevat ja kotona saa heti kuulla, jos joku sukulaismies on nähnyt tytön kaupungilla paheiden parissa – vaikkapa sitten vain töissä kaupan kassalla myymässä kaljaa ja sianlihaa ihmisille.

Tarinat ovat lyhyitä väläyksiä somalien arjesta. Nura Farah näyttää tiiviissä muodossa, millaista ulkopuolisuus on, millaista on kun ei kelpaa, vaikka mitä tekisi. Samalla kokee olevansa kiitollisuudenvelassa: kun on päässyt Suomeen turvaan ei saisi valittaa, ei saisi olla hankala, koska kukaan ei voi sietää vaikeaa mustaa ihmistä. Olisivat edes kiitollisia! Samaan aikaan suomalaisilla ei ole minkäänlaista vaikeutta valittaa ja olla hankalia ja ennakkoluuloisia somaleita kohtaan. Yhden virhe on koko yhteisön vika ja jokainen somali saa jatkuvasti edustaa kaikkia muita.

Neljääntoista novelliin mahtuu monenlaista, kokemuksia lukiosta, töistä, asuntokaupoilta, uimahallista, pakolaismatkalta, turvapaikanhakemisesta, uskonnosta, Somaliasta... Novellit ovat enimmäkseen lyhyehköjä, 10-20 sivun mittaisia, ja joidenkin kohdalla mitta tuntuu vähän lyhyeltä. Loppu tulee nopeasti vastaan ja pidemmältikin olisi aiheesta lukenut. Toisissa lyhyt muoto tuntuu osuvammalta. Puolensa kuitenkin silläkin, että kirjassa tuotiin näin esille useampia erilaisia näkökulmia.

Lumimaa on tarpeellinen kirja. Nämä ovat asioita, joista pitää puhua ja joita pitää toistaa. Onneksi on Nura Farahin kaltaisia tekijöitä, jotka voivat omalla äänellään kertoa, millaista elämä Suomessa myös on. Selkeä kieli ja tiivis mitta tekevätkin Lumimaasta helposti lähestyttävän kirjan, vaikka aihe voi joistain lukijoista tuntuakin raskaalta tai jopa uhkaavalta. Onhan tässä rohkeaa ajattelua. Pelkkään kiitollisuuteen uutta – tai ainoaa, kuten Suomi monille Suomessa syntyneille somaleille on – kotimaata kohtaan ei tarvitse tyytyä. Samalla Farah ei arkaile myöskään kritisoida somaliyhteisöä ja etenkin sen tytöille asettamia hyvin ahtaita rajoja. Selväksi käy, että kehittymisen varaa on monella taholla, niin suomalaisilla kuin somaleillakin. Aivan erityisesti haluaisinkin nähdä tätä kirjaa nuorten lukijoiden käsissä, nuorilla kun on paremmin toivoa pystyä jatkossa parempaan.

Petollinen valo on jo seitsemäs suomeksi ilmestynyt Armand Gamache -dekkari. Englanniksi sarjassa ilmestyy tänä vuonna ilmestynyt 18. osa, joten suomennoksissa riittää vielä työmaata, vaikka näitä kaksi vuodessa ilmestyykin. Toivotaan, että Bazarilla jaksetaan jatkaa sarjan parissa, sen verran mainiona sarja edelleen jatkuu.

Three Pinesin pikkukylässä on jälleen kerran tapahtunut henkirikos ja sarjan aloittaneen Kuolema kiitospäivänä -teoksen tapaan rikos liittyy taidemaailmaan. Kuten sarjaa lukeneet tietävät, Three Pinesin asukas Clara Morrow on päässyt taideurallaan vuosikymmenten jälkeen nousukiitoon ja tässä osassa Clara on nyt saanut himoitsemansa yksityisnäyttelyn Montréalin Musée d'Art Contemporainissa. Uran huippuhetki saa ikävän käänteen, kun avajaisjuhlallisuuksia seuraavana aamuna Morrowien kukkapenkistä löytyy kuollut nainen, jota kukaan ei kuitenkaan muista nähneensä juhlissa.

Naisen henkilöllisyys selviää nopeasti: hän oli Lillian Dyson, joka tuli aikoinaan tunnetuksi viiltävän julmana taidekriitikkona. Vuosikymmeniä poissa kuvioista ollut Dyson on jäänyt ihmisten mieliin ja on selvää, että useammallakin taidemaailmasta tutulla nimellä voisi olla jonkinlainen kostomotivaatio. Mutta kuka on syypää? Rikosta selvittää tietysti Armand Gamache apujoukkoineen.

Kuten tähänkin asti, Louise Penny kirjoittaa vähäveristä cozy crimeä, jossa on vahva psykologinen viritys. Kirjoitin Kuolema kiitospäivänä -kirjan arviossani Gamachen olevan “mukavan mutkaton päähenkilö”, mutta Gamachenkin persoona on saanut tummempia sävyjä myöhempien kirjojen tapahtumista. Penny kehittelee tämänkin romaanin taustalla edelleen pidempiä kaaria liittyen Gamachen asemaan Québecin Sûretéssa. Gamachen kakkosmies Jean Guy Beauvoir on hänkin monin tavoin syvällä suossa; odottaisin, että seuraavassa romaanissa nämä käänteet pääsevät isompaan osaan. Muutoksia tapahtuu myös Three Pinesissä. Tämän pitkän aikavälin kehittelyn kannalta on olennaista, että sarjan kirjat lukee oikeassa järjestyksessä, jolloin pääsee nauttimaan juonikuvioiden kehittelystä täysipainoisesti.

Petollinen valo on tuttua ja turvallista kirjallisuutta, jossa mikään ei muutu, mutta ei toisaalta pysy niin samakaan, että kirjoihin olisin vielä kyllästynyt. Jokaisessa kirjassa on aina omat kuvionsa, jotka tarjoavat jotain uutta. Tässä osassa käsitellään paitsi taidemaailman kiemuroita, myös alkoholismia, AA:ta, anteeksiantoa ja anteeksi pyytämistä ja sitä, voivatko ihmiset todella muuttua. Kokonaisuus toimii oivallisesti ja Timo Korpin suomennos on sujuvaa tekstiä. Penny on voittanut teoksillaan perinteisten mysteeridekkarien ystävien Agatha-palkinnon moneen kertaan ja ollut usein ehdokkaana – tämä teos sai ehdokkuuden, katkaisten Pennyn nelivuotisen voittoputken. Se korjaantui toki heti seuraavana vuonna syksyllä suomeksi ilmestyvän Murhan alkusointu -teoksen voiton myötä.

Viimeinen talvi on Poesian Poesiavihkot-sarjassa ilmestynyt vihkonen, joka muodostuu kahdesta osasta. Ensinnäkin se sisältää Raisa Marjamäen vuosina 2012–2013 kirjoittamia englanninkielisiä runoja. Toinen osa “Viimeinen talvi eli miksi en kirjoita enää englanniksi” on sitten tähän kiehtovaan aiheeseen pureutuva essee.

Runoissa on puolensa; luen kuitenkin runoja mieluummin suomeksi ja suosittelenkin lukemaan Marjamäkeäkin ennemmin suomeksi, suomenkieliset kokoelmat ovat aika lailla kiinnostavampia. “I woke up cold, reality was helpless and I knew / if it would give in or break apart or float out I'd go with it”, toteaa Marjamäki, ja onhan tämä ihan kiinnostavaa, mutta englanninkielinen runous jää silti herkästi vähän etäiseksi.

Mutta eipä mitään, essee on sen sijaan hyvin mielenkiintoista luettavaa! Marjamäki aloittaa kuvaamalla omaa kielellistä kasvuympäristöään, josta tiivistykseksi riittänee Marjamäen omin sanoin: “En ole kasvanut millään muotoa eheän yksikielisessä todellisuudessa.”

Jokainen kieli, kuollut, oleva tai tuleva, on oma kokonainen maailmansa, jonka arvottaminen tai edes ymmärtäminen itsensä ulkopuolelta on teknis-kapitalistisen yhdenmukaistus- ja yleistyspakkomielteen lempiharhoja. Kielissä on omat ainutkertaisuutensa, ja kaunokirjallisuus parhaimmillaan on näiden ainutkertaisuuksien taitamista.

“Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta” on tämän kokoelman alaotsikko, ja sitä tässä kokoelmassa tosiaan on: pohdiskelua ihmisenä olemisesta. Runot puhuttelevat lukijaansa ja kertovat, miten vaikea on olla ihminen, olla yhteydessä muihin, tietää paikkansa.

avaat suusi: “—, —, —,”
puhut ruosteen ja koneen kieltä,
kukaan ei ymmärrä sinua,
töissä, taukohuoneessa keksit maistuvat ummehtuneelta petokselta,
yrität kirjoittaa rakkaudestasi, mutta
et saa käsialastasi selvää

“jokainen bussimatka on pakomatka / kunnes jäädään pois / / oikealla pysäkillä”

tuijotamme maailmaa kuin tilataideteosta
tiedämme sen olevan ruuvattu maahan kahdella isolla männyllä
Ahvenanmaan saaristoon

yksi pieni myrsky ja lennämme kaikki
avaruuskissojen leikkikaluiksi

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini SilverinTitaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Silja Järventaustan

“Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti”

Janne Löppösen

Titaanidisko

Peleistä ja pelaamisesta on suomeksi saatavilla useita mielenkiintoisia kirjoja, mutta akateemista pelitutkimusta monipuolisesti esittelevä perusteos on vielä puuttunut. Ei puutu enää: Pelit kulttuurina esittelee kattavasti, mistä akateemisessa pelitutkimuksessa on tätä nykyä kyse. Kirjan aiheena ovat laajasti pelit niin digitaalisissa kuin ei-digitaalisissa muodoissaan ja myös yleisemmin pelillisyys ja leikillisyys.

Muodoltaan tämä Usva Frimanin, Jonne Arjorannan, Jani Kinnusen, Katriina Heljakan ja Jaakko Stenrosin toimittama teos on selkeästi akateeminen lähdeviitteineen ja kaikkineen, mutta sisältö on kuitenkin enimmäkseen helppotajuista ja suunnattu alan tutkijoita laajemmalle yleisölle.

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa, “Tiede, taide ja tuotanto”, esittelee pelien ja niiden tutkimuksen historiaa. Frans Mäyrä avaa artikkelissaan kirjalle keskeistä kysymystä siitä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan pelien yhteydessä ja miten pelejä tutkitaan kulttuurin näkökulmasta. Artikkeli kuvaa myös pelikulttuurien tutkimuksen tutkimusalan muodostumista. Jaakko Stenros puolestaan kuvaa pelien suhdetta taiteeseen, populaarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin ja esittelee esimerkkejä pelien ja taiteen välimaastossa liikkuvista hybrideistä. Artikkeli pohtii myös pelien luonnetta taidemuotona – ei niinkään, ovatko pelit taidetta vai eivät, koska siihen ei yhtä vastausta ole, mutta sitä, mitä merkitystä sillä on, jos pelejä tarkastellaan taiteena. Osion lopettaa Olli Sotamaan kirjoitus, joka tarkastelee pelien kehittämisen ja tuotannon erityispiirteitä erityisesti suomalaisesta näkökulmasta.

Toinen osa, “Pelaajien ja pelaamisen paikat”, käsittelee pelaamisen konkreettisia, kulttuurisia ja historiallisia paikkoja. Marko Siitonen tarkastelee, miten pelaajien yhteisöt ja identiteetit rakentuvat pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta. Pelaajayhteisöissäkin on, kuten muissakin yhteisöissä, omat valtahierarkiansa ja rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä sisä- ja ulkopuolella. Näitä rakenteita sukupuolen kannalta tarkastelee Usva Friman, joka esittelee sukupuolen vaikutusta pelaajaidentiteetin muodostumiseen ja pelikulttuurilliseen osallisuuteen. Mahdollisuudet osallistua ja kuulua joukkoon eivät ole aina suoraa seurausta pelaamisesta, vaan niihin liittyvät myös ulkoiset yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli. Jaakko Suominen esittelee lopuksi digitaalista pelaamista kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Kolmas osio, “Rajankäyntiä”, tutkailee pelien yhtymäkohtia ja risteämiä muiden kulttuurimuotojen kanssa. Tanja Välisalo ja Raine Koskimaa kirjoittavat peleistä osana monia eri mediamuotoja kattavista transmediauniversumeista. Miten tarinoita kerrotaan eri mediamuotoja yhdistellen ja mikä on pelien osa tällaisessa transmediaalisuudessa? Pelejä kulutetaan kuten muutakin mediaa ja toisaalta muu media pelillistyy. Riikka Turtiainen puolestaan tarkastelee pelien ja urheilun suhdetta, jossa siinäkin on tapahtumassa yhdistymistä, kun pelit urheilullistuvat ja liikuntaa pelillistetään. Jani Kinnusen kirjoitus taas käsittelee rahan ja pelien suhdetta, niin perinteisissä säädellymmissä rahapeleissä kuin pelien maailmaan sisään uineissa mikromaksuissa, leikkirahalla pelattavissa kasinopeleissä kuin muissakin viihde- ja rahapelaamisen rajoja hämärtävissä ratkaisuissa.

Neljännessä osiossa, “Pelit ja leikki muuttuvassa yhteiskunnassa”, näkökulma on laajempi ja tarkastelee pelien ja leikin paikkaa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, Raine Koskimaa ja Tanja Välisalo tutkivat pelillistämisen ja leikillistämisen lupauksia esimerkiksi opetuspelien, verkossa tapahtuvan viestinnän ja identiteettileikkien yhteydessä. Kritiikkiä ei ohiteta: pelillistäminen ei ole osoittaunut sellaiseksi oikotieksi onneen kuin mainospuheissa hehkutetaan. Katriina Heljakka puolestaan tarkastelee kulttuurin leikillistymistä ja lelullistumista ja sitä, miten leikillisyys valtaa sijaa myös aikuisten elämässä, joskus tiedostamattakin. Tero Pasanen ja Mikko Meriläinen tarkastelevat lopuksi peleihin liitettyjä yhteiskunnallisia uhkakuvia ja sitä, miten se heijastelee pelien kulttuurista asemaa.

Kaikkiaan teos on oikein onnistunut ja kiinnostava. Se toimii oivallisena johdatuksena pelien akateemisen tutkimuksen maailmoihin. Kuten tästäkin lyhyestä kuvauksesta näkee, pelejä tutkitaan Suomessa monenlaisista lähtökohdista ja monin eri tavoin. Analogisten pelien ystävänä on ilo huomata, että vaikka pääpaino usein erilaisissa digitaalisissa peleissä onkin, muutakaan ei ole unohdettu ja esimerkiksi lautapeleistä puhutaan paljon. Pelien tutkimuksesta kiinnostuneille Pelit kulttuurina onkin epäilemättä paras suomenkielinen aloituskohta ja kyllä tätä kannattaa tutkailla, vaikka ei akateemisesta tutkimuksesta olisikaan kiinnostunut – teos voi hyvinkin avartaa näkökulmia peleihin ja pelaamiseen. Artikkelit ovat itsenäisiä, joten kirjasta on myös helppo poimia yksittäiset kiinnostavimmat näkökulmat, jos ei koko teosta jaksa lukea läpi – aika paljon tässä onkin luettavaa.

Toimittaja ja kriitikko Arla Kanerva kirjoittaa esikoisteoksessaan maailmasta, jossa ihmiset ovat alkaneet kadota. Päähenkilönä on nuori Emma, joka jättää kotinsa, kun ensin katoaa toinen hänen äidistään, yhtenä väläyksenä, ja sitten toinen, hiljalleen hiipuen. Kun paras ystäväkin lähtee perheineen kohti pohjoista, orpo Emma jää täysin yksin.

Emma lähtee liikkeelle, kuten moni muukin ympärillä hajoavassa yhteiskunnassa. Elämä metsässä tarjoaa ruokaa ja turvaa, mutta yksinäisyys vie voiton. Emman on lähdettävä etsimään ystäväänsä. Hän päätyy kaupungin levottomuuteen, missä hänet sieppaa turvaan Paratiisin rakentajien yhteisö. Paratiisin rakentajat ovat erikoinen joukkio ihmisiä – kultti, suoraan sanottuna – ja senhän tietää, miten kulteissa käy. Johtaja voi olla kuinka karismaattinen ja mukava tahansa, meno käy lopulta kuitenkin karmivaksi.

Niin tässäkin. Lopun aikoja on ripeästi etenevä tarina, jossa käänteitä putoilee eteen vähän väliä. Tarinalla on huippukohtansa, aivan erityisesti viehätti Emman ja Paratiisin rakentajien ydinryhmää olevan tätikolmikon gastronominen erikoisoperaatio. Muuten kirja jäi hieman hajanaiseksi. Takakansi lupaa kirjan olevan “kertomus seikkailusta, päämäärättömyydestä ja kaaoksesta”, ja kyllä, tämä on suhtkoht osuva kuvaus, aika päämäärätön ja sekava maailma kirjasta piirtyy. Paratiisin rakentajilla on selvästi joku tavoite ja pyrkimys, mutta se jää lukijalle hieman epämääräiseksi.

Kirjastoissa tätä ulkoisesti vanhanaikaisen kaunista kirjaa tullaan varmasti luokittelemaan nuortenkirjoihin ja aikuisten kirjoihin; tämä minun lukemani yksilö on saanut scifi-tarran selkämykseensä. Tulevaisuuteen sijoittuva dystopiahan tämä onkin, muuten tarina ei scifi-ulottuvuuksillaan riehu. Maailman piirteisiin viitataan ohimennen, eikä sitä juuri selitellä.

Lopun aikoja on tiivis kirja, sillä on mittaa reilut 200 sivua, mutta teksti on sen verran suurikokoista, että sivut kääntyvät nopeasti. Luin tämän jokseenkin kertaistumalla. Lopetus jätti vähän pöllämystyneen fiiliksen. Kuinkas tässä näin kävi? Ei siis ihan nappiosuma. Suosittelen varovaisesti: ei hullumpi, mutta ei nyt ihan timanttiakaan. Vähän tämä tuntui olevan nopeasti ohi, ehkä tästä olisi voinut pidemmältikin kehitellä?

Viime vuonna ilmestyi Heikki Valkaman ja Marjo SekinOkazu : japanilaista kasvisruokaa -teos, joka esitteli nimensä mukaisesti japanilaisen keittiön erilaisia kasvisruokia. Silmäilin sen läpi, mutta siitä ei tarttunut reseptejä käyttöön. Nyt teos on saanut itsenäisen sisarteoksen, kun Taru Lindblom ja Valkama ovat tehneet kirjan japanilaisista herkuista.

Teos on jo päällisin puolin hyvin viehättävä. Avoselkäinen sidos ja raw cut -kannet tekevät kirjasta miellyttävän pidellä ja helppokäyttöisen, kirja aukeaa vaivattomasti. Taitto henkii japanilaista tunnelmaa. Oikein onnistunut ja tyylikäs teos, siis.

Entäs sisältö sitten? Okashi ei ole vain keittokirja, vaan esittelee ylipäänsä japanilaista herkkukulttuuria. Se tunnetaankin Suomessa huonosti, joten informaatio on paikallaan. Japanissa ei esimerkiksi sinänsä juuri jälkiruokia harrasteta, herkkuja syödään enemmän teen kanssa ja välipaloina.

Kirjassa esitellään ensin perusteita ja sitten sukelletaan japanilaisimpiin herkkuihin, eli maan perinteisempää ruokakulttuuria edustaviin wagasheihin. Tällaisia ovat esimerkiksi mochi-riisikakut, joka herkkuun täytteeksi tungettava anko-paputahna ja vaikkapa Tokuen resepti -kirjasta tutut dorayakit, joissa on nimenomaan ankoa pienten lättyjen välissä.

Japanilaisilla on huvittava tapa omaksua ulkomaisia sanoja, joten länsimaalaisvaikutteisista makeista jälkiruokaherkuista käytetään nimitystä suiitsu tai dezaato – siis “sweets” ja “desserts”. Näissäkin yōgashi-herkuissa on aina joku japanilainen kierre: kääretorttu on värjätty matchalla vihreäksi ja on juustokakkujen tapaan tehty hyvin ilmavaksi erottelemalla keltuaiset ja valkuaiset ja tekemällä valkuaisista lähes marenkia. Soufflé-juustokakku ja matcha-kääretorttu ovatkin ne reseptit, joita tästä kirjasta ainakin pitänee kokeilla.

Lyhyesti esitellään myös dagashi-nimellä tunnettuja teollisia pikkunaposteltavia. Tämän kategorian suosituimpiin tuotteisiin kuuluvat Suomessakin jo monista kaupoista löytyvät Pocky-tikut. Hedelmiin japanilaisilla on erilainen suhde kuin suomalaisilla; vaikka mansikoita Suomessa arvostetaankin, harva maksaisi sentään kymmentä euroa yhdestä mansikasta, olkoon millainen valioyksilö tahansa. Hieman eksoottiselta tuntuu myös fruit sando eli kolmioleipä, jonka täytteenä on hedelmää ja kermavaahtoa. Lopuksi esitellään vielä juomakulttuuria: sen perinteisen teen lisäksi virvoitusjuomia kuten Ramune, Calpis, Pocari Sweat ja seesamipirtelöt ja jäähilejuomat.

Aika erikoista on suomalaisittain tämä japanilainen herkkukulttuuri ja osa näistä resepteistä vaatii Suomesta hankalasti saatavia ainesosia. Reseptejä on onneksi sovellettu jonkun verran suomalaisiin oloihin. Vaikka mitään reseptejä ei päätyisi kokeilemaankaan, kirja on silti oivallinen perehdytys japanilaiseen herkuttelukulttuuriin ja sellaisena kiinnostavaa luettavaa.

Grémillet'n sisarukset ovat tiivis tyttökolmikko. Sarah, Cassiopée ja Lucille ovat tosin kovin erilaisia keskenään, eikä elämä sisarusten kesken ole aina kovin harmonista tai rauhallista. Tyttöjä kaitsee vähän etäisen ja poissaolevan oloinen äiti.

Sarah näkee joka yö samaa unta. Siinä tytöt leijailevat metsässä puiden lomassa meduusaparven perässä suuren puun luokse. Puussa on jonkinlainen kasvihuoneen kaltainen lasipalatsi ja siellä äidin huone, jossa on pieni, yksinäinen meduusa. Sarahia vaivaa tavattomasti tämä toistuva uni: mitä se yrittää hänelle kertoa.

Kun äiti taas eräänä päivänä katoaa ja jättää tytöt omiin oloihinsa, sisarukset ottavat asiakseen selvittää äitinsä menneisyyden salaisuudet. Ullakolta löytyykin mielenkiintoista todistusaineistoa, joka johtaa siskokset äidin salaisuuksien jäljille.

Sarjakuva on Giovanni di Gregorion yhdessä piirtäjä Alessandro Barbuccin kanssa käsikirjoittama. Barbucci on piirtänyt paljon Disneylle, hän on muun muassa W.I.T.C.H.-sarjakuvan luoja. Piirrosjälki on todella kaunista ja lämmin värimaailma toimii oivallisesti. Tarina on sinänsä lapsikohderyhmän huomioiden aika yksinkertainen, mutta siinä on sopivasti mysteerin tuntua, sen puitteet ovat tunnelmalliset, sivuilla on paljon elävästi piirrettyjä kissoja ja ennen kaikkea päähenkilötytöt ovat vauhdikkaita, värikkäitä ja persoonallisia. Monenlaiset lukijat löytävät varmasti tytöistä oman suosikkinsa.

Grémillet'n sisaruksista on luvassa kolmiosainen sarja. Tässä on pääosassa Sarah, toisen osan Cassiopéen ihastus pääosan saa keskimmäinen sisaruksista eli Cassiopée ja kolmannessa on sitten vuorossa pikkusisko Lucille. Eiköhän nekin kirjastosta lainata, sen verran hyvän vastaanoton Sarahin uni meillä sai. Kaikkiaan tämä sarjakuva on siis oikein viehättävä tuttavuus, jota on helppo suositella kouluikäisille sarjakuvien ystäville.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo kokoluokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teokset lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämärään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Siegfried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sotamiestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailmansodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljellään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – “Jokainen sukumme nainen on osa perimmäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalouskoulussa”, niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldovinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdottomasti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saamaan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vieraaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluonnollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaihtoehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jatkuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot WagnerinDer Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläistien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.

Tämä on taas näitä kirjoja, että en ole ihan varma, miksi tähän ylipäänsä tartuin. Taisi olla kuvastossa sen verran houkuttelevasti kuvattu? En ole lukenut Vesa Heikkiseltä mitään muuta. Katalogissa lupailtiin esseitä, jotka käsittelevät sopua ja sitä, miten sopu ei aina ole toivottava tila, ja luvattiin tökkimistä ja hymistelyn riitauttamista, aihepiireinä tiede, talous, journalismi ja ihmisen luontosuhde. Miksipä siis ei!

Sopii pohtia, millaisia asioita pidämme nyt selviöinä ja olisiko viisasta välillä tökkiä näitä sopuja terävällä kepillä. Ehkä voi ajatella jopa niin, että joidenkin sopujen kyseenalaistaminen vie meitä kohti entistä perustellumpaa yhteisymmärrystä ja parempaa yhteiskuntaa. Sopiva määrä selviömäisten sopujen kriittistä kyseenalaistamista pitää yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnatkin valppaina: Kaikki konsensus ei ole tavoittelemisen arvoista konsensusta. Syvä, aivopesty sopu voi johtaa hukuttavaan sotaan.

Mauno Koivisto

Noam Chomskyn

Eemil Nestor Setälän

Jussi Halla-ahon

Toivo Pekkasen

Pentti Haanpään

Lentäjä Amelia Earhart oli kuuluisa lentäjä, naisten lentämisen edelläkävijä ja kaupallisen lentoliikenteen edistäjä. Earhart yritti vuonna 1937 lentää ensimmäisenä naisena maapallon ympäri, mutta Earhart ja hänen navigaattorinsa Fred Noonan katosivat jossain Tyynellämerellä.

Earhartin kohtalosta on monia teorioita: yksinkertaisin selitys on jonkinlainen navigointivirhe, jonka johdosta Earhartin kone putosi mereen ja upposi, mutta monia muitakin teorioita, myyttejä ja jopa salaliittoja on esitetty. Erään teorian mukaan Earhartin luut on löydetty Nikumaroro-saarelta. Tästä löydöstä nimensä saanut Minna Mikkosen romaani Amelian luut sijoittaa Earhartin viimeiset hetket yksinäiselle saarelle, jossa Earhart odottaa pelastajia, jotka eivät koskaan saavu.

Earhartin lisäksi romaanissa päästetään ääneen muitakin tahoja. Epämääräisessä lumettomassa tulevaisuudessa Puutarhuri istuttaa puita ja innostuu kasvattamaan lunta. Kuvataiteilija puolestaan rakentaa Musta Laatikko -installaatiota, johon hän aikoo kadota. Puutarhuria ja Kuvataiteilijaa yhdistää Routa, joka tekee epämääräisiä muuttotoimeksiantoja ja nauhoittaa huomioitaan talteen.

Tämä on erikoinen kirja. Mikään Earhart-elämäkerta Amelian luut ei ainakaan ole, Earhartin elämä on vain osa teosta. Kytkös Earhartin ja kirjan muiden tarinoiden välillä tuntuu alkuun vähän epäselvältä, mutta onhan niissä yhdistäviä teemoja. Tyylillisesti kirja on jotenkin vähän viileän etäinen; Routa voisi hahmona olla karannut Maarit Verrosen kirjoista, tämä kuvasto tuntuu jotenkin hyvin samankaltaiselta kuin monissa Verrosen kirjoissa.

Eeva Klingbergin haastattelussa Mikkonen kertoo kirjan syntyprosessista. Teoksen lähtökohdat ovat taideryhmän kirjoitusharjoituksissa syntyneet Kuvataiteilija, Puutarhuri ja Routa, jotka sitten saivat seurakseen yksinäisen Earhartin. “Mielessäni alkoi elää kuva Ameliasta kävelemässä hiekalla. Mietin, mitä liikkuu maahan pakotetun lentäjän mielessä hänen elämänsä viimeisinä päivinä.”

Amelian luut on kiinnostava teos, joka käsittelee katoamista ja poissaoloa. Minut teos jätti lopulta ehkä hiukan etäälle, yhteys eri tarinoiden välille ei ihan täysin syntynyt. Tarinalla oli kuitenkin hetkensä, joten kyllä se lukea kannatti.

En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen.

Radalla edustaa sukupolvikirjallisuutta: se on tiukasti ajassa kiinni oleva kuvaus elämästä tässä hetkessä. Se on tiivis kirja, vain noin 150 sivua, mutta siitä onkin jätetty kaikki turha pois. Se mitä piirtyy, onkin sitten terävää ja kiehtovaa.

Kirjassa ei ole juonta ja sen päähenkilökin jää vähintäänkin epämääräiseksi. Hän on ilmeisesti nainen, työkseen ilmeisesti toimittaja ja hänen nimensä alkaa kenties kirjaimella E. Sillä ei ole liiemmin väliä. Kirja kuvaa hetkiä: bileitä, keskusteluja kavereiden kanssa, ajatuksia, näkymiä, asioiden olemusta, hyvinkin satunnaisia huomioita. Sekalaisia lapsuusmuistoja ja omia kokemuksia.

Energia virtasi sähköisenä kehoni läpi. Jotakin oli juuri glitchaamassa, uusi hyönteinen kömpi esiin esikielellisellä tasolla.

“Joo, Nirvana oli iso juttu, etenkin silloin, kun olin lapsi... kun Kurt Cobain kuoli.”
“Anteeks, minkä ikäinen jäbä on?”
“Oon syntynyt vuonna kasineljä...“
“Kasineljä! Jäbä on kunnon mature äijä!”

mature äijä

Radalla

Iida Sofia Hirvonen

The Doors oli pettymys: pölyisten sirkusurkujen tiluttelua pubissa, ja Jim Morrison lauloi sen päälle juopuneen kuuloisesti niin kuin olisi juuri horjahtamassa lahosta soutuveneestä.

Radalla

Ei kenenkään laituri on kirjana viehättävä esine. Se on vanhanaikaisen näköinen, ja syystä: runoilija Raisa Marjamäki on sen itse latonut irtokirjakkeista ja Marjamäki on painanut sen Heidelbergin kohopainokoneella Olli-Pekka Tennilän kanssa. Teos on tehty kokonaan ilman tietokoneita. Lopputulos on kaunis, ainoa miinus on vain vähän liian syvälle aukeamien keskelle uppoavat lukujen merkinnät; ne menevät ohi huomaamatta.

Entäs itse runot, sitten? Ei kenenkään laituri on aika pienimuotoista runoutta, lyhyitä vähän aforismimaisia katkelmia. Sellaista latteaa aforistista viisautta näistä on kyllä turha hakea. Minä kuitenkin pidän Marjamäen oivalluksista. Vaikkapa tämä huvitti:

kevyen liikenteen ja öljytankkerien
väylät
eivät ehkä risteä missään

Majakkalaitoksen tehtävänä on tarjota tilaisuus
erityisten sääntöjen alaiseen elämään irrallaan maailmasta.

Se, mitä eläimille tehdään, on väärin.

Tähän yksinkertaiseen ajatukseen tiivistyy Elisa Aaltolan teos Esseitä eläimistä. Aaltola on kirjoillaan ja teoillaan noussut suomalaisen eläinten oikeuksia puolustavan ajattelun kärkeen. Edellinen teos Häpeä ja rakkaus : Ihmiseläinluonto oli vaikuttavaa luettavaa, eikä tämä uusi esseekokoelmakaan jätä kylmäksi. Elisa Aaltola tarjoilee taas kerran vahvaa ajattelua ja ravisuttavia näkemyksiä.

Kuten esseemuotoon kuuluu, Aaltola yhdistelee kirjoituksissaan henkilökohtaista ja yleistä. Teoksessa kulkee vahvasti mukana Aaltolan oma henkilöhistoria pienessä maalaiskylässä kasvavana lapsena, joka herää eri kohdissa huomaamaan eläinten kohteluun liittyviä paradokseja, vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Oman taustansa lisäksi Aaltola pureutuu armottomasti ajankohtaisiin eläinkysymyksiin. Miksi ratkaisu pienpetorautoihin astuneelle karhulle aina tappaminen eikä koskaan auttaminen? Miksi susia metsästetään säälimättömästi? Miksi ylipäänsä ratkaisu jokaiseen eläinongelmaan on aina eläimen tappaminen? Aaltolan vankasti faktoihin perustuva teksti tekee kyllä harvinaislaatuisen selväksi, mikä on se todellinen haittaeläin, jonka toimintaa pitäisi rajoittaa.

Olen varma, että Aaltolan teksti herättää joissain lukijoissa syyllisyyttä, raivoa ja muita epämiellyttäviä tunteita. Aaltola kertoo esseissä, millaista palautetta on vaikkapa somekirjoittelustaan saanut. Nämä tekstit ovatkin varmasti vaikeaa luettavaa, sillä ne saattavat ravistella ihmisen käsitystä itsestään hyvänä ja inhimillisenä ihmisenä. Onko hyvä ihminen todellakin osa tällaista julmuuden, tappamisen ja väkivallan koneistoa? Kirjan sisältö saa takuuvarmasti monen lukijan defenssit siilipuolustukseen. Metsästäjillä aivan varmasti; toiset taas saattavat nyökytellä Aaltolan kuvaamille metsästyksen julmuuksille, mutta suhtautua torjuvasti ruoantuotantoon.

Nykyisenkaltaisen toislajisten eläinten tehotuotannon hyväksyminen edellyttää joka tapauksessa sitä, että muut eläimet kuin ihmiset nähdään jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisina kuin me ihmiset. Ihmisen ylivertaisuuteen luottavien kannalta on valitettavaa, miten tiede osoittaa jatkuvasti, miten myös muunlajiset eläimet ovat yksilöitä, joilla on mieli, tietoisuus ja monia perinteisesti vain ihmisen etuoikeudeksi katsottuja ominaisuuksia. Aaltolakin puhuu kirjassa johdonmukaisesti eläimistä yksilöinä, tietoisina ja mielellisinä, siinä missä ihmisistä. Puhetapa pistää ensin silmään, mutta tuntuu pidemmän päälle luontevalta.

“Usko mitä tahdot, mutta me olemme eläimiä selvästi älykkäämpiä ja siksi arvokkaampia kuin eläimet.”
Saako kympin oppilas siis syödä seiskan oppilaan?
“Älä saivartele. Ymmärrätkös, kun ihminen on moraalinen. Se tekee meistä erityisen arvokkaita ja antaa meille oikeuden hyödyntää muita eläimiä.”
Me saamme olla väkivaltaisia muita kohtaan, koska olemme niin moraalisia? Eihän tuossa ole mitään järkeä.
“Sinun kanssasi on kyllä mahdotonta keskustella.”

Lapsi, aikuinen tai vanhus voi kasvaa ymmärtämään: me emme ole jumalia, valtiaita tai ainoita älyllisiä ja itseisarvoisia yksilöitä vaan inhimillisiä eläimiä, joilla on vielä paljon opittavaa siinä, miten kohdella ei-inhimillistä sukuamme.

Itävaltalainen Ingeborg Bachmann (1926–1973) oli runoilija ja kirjailija. Bachmann väitteli filosofian tohtoriksi Heideggerin eksistentiaalisen filosofian kriittisestä vastaanotosta. Kirjallinen ura alkoi radiokuunnelmien käsikirjoittajana. Kaunokirjallisuuden puolella Bachmann toimi Gruppe 47 -ryhmässä, jonka jäseniin kuuluivat muun muassa Günter Grass, Paul Celan ja Heinrich Böll.

Melko nuorena kuollut Bachmann kärsi alkoholismista ja lääkkeiden väärinkäytöstä, ja kuoli lopulta palovammoihin ja barbituraattien vieroitusoireisiin sytytettyään vahingossa yöpaitansa palamaan tupakalla. Hurja loppu elämälle.

Bachmannin kirjalliset työt käsittelevät naisen asemaa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, imperialismia ja fasismia. Bachmann väitti, että fasismi ei kuollut saksankielisessä maailmassa vuoteen 1945, vaan jatkui 1960-luvulla erityisesti siinä, miten miehet sortivat naisia.

Bachmann ehti kirjoittaa urallaan yhden romaanin, tämän Malinan vuonna 1971. Kyllikki Villa suomensi teoksen ja Weilin+Göös julkaisi sen 1980-luvulla. Teos lienee jokseenkin unohtunut, mutta kyllä sen jotkut yhä muistavat. Itse löysin sen luettavaksi Me Naisissa julkaistusta 101 muiden kuin miesten kirjoittamien kirjojen listasta, jonka on koonnut Mari Uusivirta.

Jokainen vähän tunnettu klassikko ei kuitenkaan ole helposti lähestyttävä ja onnistunut lukuelämys. Minulle Malina putoaa vuoden kammottavimpien lukukokemusten listalle. Lukeminen oli hirvittävää takkuamista ja kirjan päätyttyä olin lähinnä onnellinen, ettei minun tarvinnut lukea sitä enää.

Kirja on kolmiodraama, jonka kertojana on nimetön naispäähenkilö. Hän elää yhdessä vakaan ja turvallisen Malinan kanssa (ei kuitenkaan naimisissa) ja toisaalta on kiivaassa suhteessa unkarilaisen Ivanin kanssa. Mitään sen ihmeempää juonta ei kannata odottaa: kovin luvataan, että kohtalokas jännitys tihentyy loppua kohti, mutta minusta kirja vain lähinnä hajoaa sekavaksi hälinäksi. Kirjan keskeltä löytyy myös noin 50-sivuinen jakso, jossa päähenkilö kertoo vaikeaa isäsuhdettaan käsitteleviä unia.

Voin kyllä nauttia psykologisista romaaneista, mutta tuntuu, että tässä kohtaa on astuttu aivan liian vahvasti psykologian puolelle. Epäilemättä tässä teoksessa on hirmuinen määrä analysoitavaa, jos oikein lähtee perkaamaan päähenkilön psykologista maisemaa, mutta minulle se vain oli vaikeaa. Kyllähän tässä sinänsä varmasti oikein pätevä pakkomielteisen ihmissuhteen kuvaus on kaiveltavissa, mutta missään nimessä mitään helppoa luettavaa Malina ei ole.

Tulinpahan taas sitäkin ajatelleeksi, että runous on kyllä sikäli hyvin kiitollista, että runokokoelmasta lukee vaikka minkälaista häröilyä; romaanimitassa kokee helposti olevansa tekstin vanki. Tässä asiaa ei auta sekään, että kirjan taitto on ahdistavan tukkoisa. Villan suomennoksessa ikä näkyi jossain sanamuodoissa, mutta siitä ei sinänsä pahaa sanottavaa.

Runoilija Raisa Marjamäki on kokoelmissaan kiinnittänyt huomiota tekemisen tapoihin ja teknologioihin. Siitä käy mainiosti esimerkiksi tämä Ihmeellistä käyttäytymistä: teos on naputeltu Brother Deluxe 660TR -kirjoituskoneella. Eikä vain kirjoitettu, vaan myös taitettu! Ulkoasu on nimittäin suoraan skannattu kirjoituskoneella kirjoitetuista arkeista. Se näkyy esimerkiksi sivuina, joissa kirjoituskoneen värinauha on ollut haalistuneempi kuin toisaalla.

Kirjoituskoneen jälki vie heti ajatukset menneeseen maailmaan ja on – tällaiselle tekstinkäsittelyaikakauden ihmiselle, joka ei koskaan ole tosissaan mitään kirjoituskoneella kirjoittanut – miellyttävä, raikas näky. En ehkä ole Brotheria itse naputtanut, mutta tasalevyinen kirjasin tuo nostalgiatunnelmia Windowsia edeltäneeltä aikakaudelta ja DOS:n tasalevyisistä kirjoituskonekirjasimista.

No, se pinnasta. Itse runous on puhuttelevaa, mitä nyt jo useamman Marjamäen kokoelman lukeneena osasinkin odottaa. Marjamäki yhdistää minulle maistuvalla tavalla muotoa ja sisältöä, helposti lähestyttävää ja syvällistä. Koen saavani tekstistä kiinni, siinä on paljon helposti aukeavaa kuvastoa ja sanastoa, mutta samalla tunnetta siitä, että tässä sanotaan kuitenkin paljon. Säkeissä on hyviä oivalluksia, jotka herättävät iloa.

Syrjäseutuisuus on jonkunlainen sitova teema. “Yhdelle syrjäseudulle / sopeutuminen ei välttämättä / edesauta sopeutumista / yhdellekään toiselle syrjäseudulle”, Marjamäki toteaa, ja asettuu erilaisille laitamille, olivat ne sitten Skotlannissa tai Kainuussa. Sinne runojen kertoja myös jää:

Keskiluokkaisista läheisistäni, yleisestäidealismin ohuudesta ja pallomaan eko-logisesta tilanteesta johtuen kieltäydynpalaamasta täältä enää Etelä-Suomeen.

En pidä itseäni dekkarien ystävänä; on niitä silti tullut pitkälti toistasataa luettua. Uusia pohjoismaisia dekkareita olen lukenut hyvin nirsosti, ohitan ne kustantamojen kuvastoissakin ilman sen suurempaa ajatusta. Nyt tämä islantilaisen Ragnar Jónassonin läpimurtotrilogia on kerännyt sen verran paljon kiitosta ja kehua, että päätin ottaa sen luettavaksi.

Trilogian pääosassa on islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir, joka tässä ensimmäisessä osassa on kuusikymppinen ja jäämässä pian eläkkeelle. Trilogia on rakennettu sillä tavalla ovelasti, että toinen osa Saari tapahtuu kymmenisen vuotta ennen tätä ensimmäistä osaa ja kolmas osa Sumu jatkaa ajassa vielä kymmenen vuotta taaemmas. Ensimmäisen kirjan luettuaan tietää siis, miten Huldan tarina päättyy.

Pimeydessä Hulda on tosiaan jäämässä eläkkeelle. Ei omasta tahdostaan; eräänä päivänä esimies vain ilmoittaa, että kahden viikon päästä on tulossa uusi nuorempi työntekijä, jolle Huldan toimistoa tarvitaan. Hulda voisikin jäädä oikeastaan saman tien eläkkeelle. Hulda ei kuitenkaan halua vielä lähteä, joten esimies antaa Huldan pöyhiä parin viikon ajan jotain vanhaa tapausta.

Hulda löytää tutkittavakseen vuoden takaisen kuolemantapauksen, joka kuitattiin itsemurhaksi, Huldan mielestä hutiloidun tutkinnan pohjalta ja perusteettomasti. Mutta ketäpä venäläisen naisen kuolema kiinnostaisi? Turvapaikanhakija, joka sai kielteisen päätöksen, totta kai hän tappoi itsensä. Huldan ei kuitenkaan tarvitse jututtaa kuin muutamaa naisen – Elenan – tuntenutta, kun on jokseenkin selvää, että Elena on murhattu.

Pimeys on todella napakan mittainen kirja. Näistä aineksista olisi kirjoittanut helposti monisatasivuisen teoksen, etenkin kun murhajuonen sivussa käsitellään Huldan elämää poliisilaitoksen ulkopuolella, muistellaan Huldan varhaislapsuutta ja onpa mukana parhaaseen skandidekkarityyliin nimettömiä ja pahaenteisiä välilukuja, joiden kertojan henkilöllisyyttä saa arvailla. Kaikki tämä on ahdettu alle 250 sivuun, ilman että kirja tuntuu erityisen kiireiseltä tai ahtaalta. Se on hurja saavutus se.

Nimi on istuva, ei tämä mikään mukava kirja ole. Pimeys on hyvin tiivistunnelmainen ja nopeasti etenevä tarina, jonka lopetus on kylmäävä ja koskettava. Hulda on sankarina traaginen ja kiinnostava, ja hänellä on takanaan paitsi onnistumisia poliisina, myös epäonnistumisia ja virheitä. Odotan suurella mielenkiinnolla, miten Ragnar Jónasson Huldan tarinaa sarjan myöhemmissä kirjoissa avaa.

Tälläkin hetkellä Suomessa lienee useita ihmisiä, joiden elämää varjostaa jollain tapaa talokauppa. Joku on ehkä myynyt omakotitalon ja odottaa nyt viiden vuoden vastuuajan umpeutumista peloissaan; joku on kenties ostanut talon, josta on löytynyt jotain ongelmallista. Tavallisen ihmisen näkökulmasta panoksia korottaa se, miten isoista rahoista on kyse: jos jokin menee pieleen, edessä voi olla vararikko.

Ei siis ihme, että Niina Repo on uusimmassa Anteeksianto-romaanissaan tarttunut aiheeseen. Rauhalan perhe ostaa itselleen kodin, paritalon puolikkaan. Myyjänä on lapsen jalkapalloharrastuksen kautta löytynyt Markettimies, paikallisen kaupan omistaja. Markettimies on perheineen juuri muuttamassa pois upeasta vanhasta puutalosta, ja sen Markettimies voisi perheelle esitellä ennen muita. Perhe päättää ostaa talon, onhan se remontoitu huolella ja kaikki on aivan kunnossa. Myyjäkin on tuttu ja niin luotettava.

Paitsi että.

Mikään Markettimiehen puheista ei itse asiassa pidäkään paikkaansa ja talokaupoista repeää Rauhaloiden elämään kuilu suoraan helvettiin. Talon välikatto paljastuu läpimäräksi, eivätkä ongelmat siihen lopu. Myyjät väistelevät, välttelevät ja vetäytyvät täysin vastuusta. Luvassa on kalliita remontteja, hankala oikeustaistelu ja paljon päänvaivaa.

Oikeussalidraamaa Anteeksianto ei kuitenkaan ole, vaan keskittyy enemmän siihen, mitä tämä kaikki perheessä tarkoittaa. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi 12-vuotias tytär Vanamo, jonka elämään taloriita, perheen rahatilanteen heikkeneminen ja vanhempien henkisen hyvinvoinnin horjuminen vaikuttavat suoraan. Talon myyneen Markettimiehen tytär on koulun sosiaalisten piirien keskiössä, mikä johtaa Vanamon vaikeuksiin. Onneksi on luotettava ystävä, jonka kanssa juonia - ja näidenkin juonien osalta lukija saa olla huolissaan siitä, miten tytöille oikein käy.

Kun heti kirjan alussa kriminaalipsykologi ja vanhempi konstaapeli vielä keskustelevat true crime -podcastissaan pahuudesta ja ilmeisesti kirjan tapahtumiin liittyvistä rikoksista, ilmassa on voimakasta pahaenteisyyttä. Takakansitekstikin maalailee kamaluuksia. Anteeksianto onkin voimakastunnelmainen romaani, joka pitää lukijansa otteessaan. Tapahtumia ennakoidaan sopivan pelottavasti ja epämääräisesti, jotta lukija jää epävarmuuden tilaan. Se ei tietenkään ratkea kuin lukemalla kirja loppuun. Itse luin Anteeksiannon päivässä, sen verran koukuttava tarina se oli.

Luin Anni Saastamoisen suositun Sirkka-kirjan (Kosmos, 2019) viime kesänä. Arjen harmaaseen massaan katoava Sirkka joutui ravistelluksi odottamattomissa sosiaalisissa tilanteissa, ja tuloksena oli jotain hyvin lämminhenkistä ja hyväntuulista. Tältä pohjalta Anni Saastamoisen uusi kirja tuntui tutustumisen arvoiselta.

Ja mutta että sitten kertoo yhtä lailla lämpimästi kahdesta päähenkilöstään. Luigi elää eron jälkeistä kriisitilannetta. Kaksitoista vuotta kestänyt liitto on päättynyt eroon, eikä Luigi enää osaa tehdä oikein mitään. Toisaalla taas on Laila, jonka tiiviistä ystäväporukasta yksi on kuollut äkillisesti muutama vuosi sitten. Ystävän kuolema on ravistellut ystävyyssuhteen dynamiikkaa: kun yksi on raskaana, toinen tekee uraa ja on myös parisuhteessa ja Laila itse on yksin, tyhjyys alkaa vaivata.

Surusta ja kriisistä selviytymisestähän tässä on kyse. Miten päästä eteenpäin elämää mullistaneesta muutoksesta ja murheesta? Luigin pitäisi löytää itselleen oma reitti elämässä, sen sijaan että kaikki järjestyy sen mukaan, mitä vaimo sanoo. Laila ei osaa puhua kenellekään, vaan patoaa surua ja katkeruutta sisäänsä ja etääntyy niistä vielä elossa olevista ystävistäänkin.

Kirja etenee tasaisesti vuoroluvuin Luigin ja Lailan elämiä tarkastellen. Kun asetelma ja rakenne ovat mitä ovat, lukija odottaa väistämättä hetkeä, jolloin Luigin ja Lailan polut kohtaavat. Näin myös käy, mutta Saastamoisen kunniaksi kohtaaminen on mielenkiintoisesti rakenneltu. Kahden epävarman ja suruissaan marinoidun ihmisen kohtaaminen ei ole vaivatonta salamarakkautta, vaan herkkää tunnustelua.

Ja mutta että sitten on tumman huumorin ryydittämä surutyön kuvaus, joka toisaalta lupaa, että kyllä se aurinko kuitenkin nousee huomennakin, toisaalta muistuttaa, että mitään tai ketään ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Teoksen yleissävy on yhtä aikaa alakuloinen ja lämmin. Luigi ja Laila ovat molemmat kovin syvällä ahdingoissaan, mutta kun he löytävät toisensa, tarina antaa lupauksen paremmasta tulevaisuudesta. Se parempi tulevaisuus edellyttää vain sitä, että uskaltaa luottaa toiseen, avautua ja kertoa tunteistaan ja kuunnella, mitä toisella on kerrottavanaan.

Tanja Tiekson esseeteos Fantasma tutkailee ihmisen ja luonnon suhdetta eurooppalaisen humanismin marginaaleissa. Tiekso on taiteentutkija, joka matkailee luontevasti pitkin ja poikin Eurooppaa tutkien ja perehtyen. Annetaan Tiekson kertoa itse, mitä hän on tutkinut:

Jäljitin lajien välisten kytkösten historiaa. Etsin ihmisen kasvi- ja eläinsuhteiden fysiologiaa. Tutkin sitä, miten eläin jo ammoisina aikoina edusti ihmisten mielissä toiseutettujen kategorioitten, lajien, sukupuolten ja rotujen yhteisiä kuonoja, korvia, karvoja ja siivenkärkiä. Kuinka jo muinoin havaittiin, että syrjään sysättyjen kohtalot kietoutuvat toisiinsa, että monilajiset tarinat eivät kuulu vain myytteihin vaan ovat osa jatkuvaa yhteistä elämää, maailmoja rakentavaa tietoa.

Fantasma

Fantasma

Irene Vallejon

Papyrus

Fantasma