Mikko Saari

Tätä kirjaa sain vähän odotella, mutta lopulta neljän kuukauden jälkeen sain Tampereen kirjaston ainoan kappaleen Fun Primaveraa käsiini. Tässä kohtaa pitää todeta onnekkuutensa: 150 kappaleen painoksestahan ei ole riittänyt läheskään joka kirjastoon edes yhtä kappaletta. Tämä lavarunoilija Elsa Töllin teos voitti YLE:n Tanssiva karhu -palkinnon ensimmäisenä omakustanteena.

Sitä voi harmitella, että palkinto myönnetään teokselle, joka on jälkeenpäin näinkin hankala saada käsiinsä – tästä sietäisi kyllä tulla laajempi painos – mutta itse työssä ei ole mitään sellaista, miksei sille sopisi palkintoa myöntää. Päinvastoin: Fun Primavera on hauska ja eloisa runoteos, joka tuo lavarunoutta ja spoken wordia kirjamuotoon raikkaalla ja villillä tavalla.

Tölli on punk-henkinen vallankumouksellinen, jonka ilmaisu ei kysele lupia. Fun Primavera on tee se itse -hengen kyllästämä: sivut on rakennettu leikekirjatekniikalla, runot ovat milloin käsin kirjoitettuja lappuja, milloin tietokoneprinttejä, joita on korjailtu käsin, suttaamalla säkeitä tai sanoja yli, lisäämällä väliin tekstiä ja niin edelleen. Kuvitus on satunnaisia valokuvia ja hyvin epämääräisiä piirroksia. Tämä näyttää tismalleen siltä, miltä Tölli haluaa teoksen näyttävän. Lopputulos on sitten skannattu ja painettu kirjaksi.

Mutta puhutaan tekstistäkin. Töllin runous on iskevää ja puhuttelevaa. Se on tietysti kirjoitettu ääneen esitettäväksi, eli typografista kikkailua tai kuvallisuutta ei nyt harjoiteta; muutenkin alkuperäinen muoto ohjaa tiettyyn helppouteen, sillä runojen on oltava helposti ääneen luettavaa ja merkitystenkin pitää aueta kuulijalle kertakuuntelulla. Lavarunoudessa vastaanottaja ei voi pysähtyä runon äärelle ja lukea moneen kertaan, kunnes runon mysteerit aukenevat.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Fun Primavera olisi aivan vaivattoman latteaa. Tässä kokonaisuudessa riittää pureskeltavaa. Runoilla on myös sanomaa ja sisältöä: niissä kaikuu feminismiä, maailman muuttamista ja rajojen ja normien purkamista. Vaikka runoissa on kaikenlaista kipeää ja vaikeaakin, kokonaisuudesta tulee kuitenkin ilahtunut, voimaantunut olo. Tällaistakin voi olla, ja kylläpä tämä onkin hauskaa ja elävää! Tämän jälkeen pitäisi tietysti päästä näkemään Tölliä jossain elävänä lavalla.

Suru sulaa kämmenkuopassa, on kevyt olo
kaadun sängylle kuin hiekka, tuuli vie puolet,
olen kaunis kuin käärmeen luuranko ja kielot
katusorassa kasvava timjami.
En pelkää enää mitään, en välitä mieleni piruista
voin kaatua, mutta kaadun aina sänkyyn
jossa linnut pehmeät hymyillen odottaa.
Asiat mitä vihaan itsessäni, on niitä joista
teen mun kauneimmat runoni!

Lauri Mäkisen esikoisromaani Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) teki vaikutuksen. 1920-luvun Ambomaalle sijoittuva dekkari voitti Vuoden johtolangan parhaana esikoisdekkarina, joten kiinnostuin. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt sotavuosiin sijoittuva dekkari 50/50 (2017) oli sekin mainio.

Kolmatta kirjaa on sitten saatu odotella jonkun tovin, mutta nyt kun se on käsillä, ei niin yllätä. Lopun alku D-mollissa on teos, jonka parissa on varmasti saanut urakoida taustatutkimuksissa. Suoranaisesta dekkarista ei tällä kertaa ole kyse, mutta sotavuosissa ollaan ja vakoilujutut toki nivoutuvat dekkareihin läheisesti.

Kirjan tapahtumat alkavat toisen maailmansodan alta syyskuusta 1937. Espanjan sisällissota on käynnissä ja suomalainen Nalle Malmi on Belchitessä sotimassa tasavaltalaisten puolella vapaaehtoisena. Malmilla on kuitenkin salainen agenda: hän on Espanjassa Etsivän keskuspoliisin vakoojana tarkkailemassa sotaan lähteneitä kommunisteja.

Espanjassa on myös saksalainen pianisti ja säveltäjä Alex, joka on etsimässä sodan jalkoihin jäänyttä ystäväänsä. Paikalla on myös Borisov-salanimellä kulkeva Arslan Ibragimov, joka työskentelee Neuvostoliiton tiedustelulle. Ibragimov kiinnostuu sekä Alexista että Malmista.

Tapahtumat etenevät kohti toista maailmansotaa. Mukaan liittyy lisää henkilöitä. Lena on saksalainen näyttelijä, Alexin sisko. Kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbels on luonnollisesti historiansa lukeneille tuttu nimi. Max Clausen puolestaan on Japanissa toimiva yrittäjä, joka on osa Neuvostoliittoa palvelevaa vakoilurengasta, sen radisti.

Tämän monipuolisen henkilögallerian kautta Mäkinen alkaa piirtää kuvaa ideologioiden välisestä taistelusta, joka johtaa toiseen maailmansotaan. Goebbels antaa kurkistusaukon Natsi-Saksan vallan ytimeen, jossa Hitler, Goebbels, Ribbentropp ja muut järjestelevät Euroopan rajalinjoja uusiksi. Tapa, jolla hyökkäyksiä Tšekkoslovakiaan ja Puolaan oikeutetaan heijastelee kummasti tämän päivän Ukrainan tilannetta.

Ibragimovin kautta päästään puolestaan näkemään Neuvostoliiton tiedustelukoneiston sisälle. Ibragimov nousee siellä korkeaan asemaan, suoraan yhteyteen jopa itse Stalinin kanssa. Sitä kautta lukija näkee, miten mielivaltainen ja vainoharhainen tämä järjestelmä oli. Ibragimov aivopesee Alexia kunnialliseksi neuvostokansalaiseksi, samalla kun pyörittää tiedusteluverkostojaan. Neuvostojärjestelmässä on kuitenkin oma vaaransa. Taustalla kummittelee esimerkiksi Trotskin haamu. Vuonna 1929 valtataistelun hävinnyt Trotski on pahin vihollinen ja kuka tahansa, jolla on mitään kytköksiä Trotskiin, voi löytää itsensä syytettyjen penkiltä – ja kaikillahan joku kytkös on.

Vakoilukuviot ovat tietysti aina mielenkiintoisia ja niin tässäkin. Kirja näyttää useita erilaisia vakoojia ja tiedustelijoita, joilla on erilaiset motiivit ja motivaatiot. Osa on innokkaampia ja aatteen palon täyttämiä, toiset vastahakoisia, hyödyttömiä ja jopa haitallisia. Lopun alku D-mollissa onkin oivallisen moniääninen ja monipuolinen teos. Se myös keskittyy hienosti olennaiseen. Yli 500-sivuissa kuvataan tapahtumia syyskuusta 1937 vuoden 1941 loppuun asti. Monia isojakin tapahtumia - kuten talvisota – ohitetaan kuitenkin nopeasti, aivan sivulauseissa.

Lopun alku d-mollissa kiinnostava kirja. Jatkan edelleen mielenkiinnolla Mäkisen uran seuraamista, olen tähän asti pitänyt jokaisesta kirjasta.

(Jos mietit, mitä kannen morsekoodissa lukee, siinä lukee pari kirjoitusvirhettä korjattuna ja välimerkkejä lisättynä: “Lopun alku d-mollissa; Lauri Mäkinen; Siltala; profeetta olkoon rauha hänen yllään; tänään lyödyt he huomenna tulevat voittajiksi sillä tappio”; loppu on sitaatti Karl Liebknechtiltä.)

Kirjailija, runoilija ja esseisti Patricia Lockwood (s. 1982) nousi maineeseen vuonna 2013 Rape Joke -proosarunollaan. Olen jopa lukenut sen, Anni Sumari suomensi sen yhdysvaltalaista nykyrunoutta esittelevään Merenvaahdon palatsi -kokoelmaansa. Sittemmin Lockwood on kirjoittanut paljon kehutun Priestdaddy-muistelmateoksen ja nyt sitten tämän esikoisromaaninsa.

Ei tämä mikään ihan tuikitavallinen romaani ole. Lockwood on vahvasti internetajan kirjoittaja ja kuvaa tässä fragmenttiromaanissa hienosti internetin somevirtojen tapaa sinkoilla asiasta toiseen. Lockwood on paitsi runoilija, myös aktiivinen Twitterin käyttäjä. Kukaan ei puhu tästä on terävästi kiinni ajassa, siinä on herkullinen määrä yllättävyyttä, ajankohtaisuutta, se on hauska, hämmentävä ja kiehtova. Se on kiehtovaa proosarunoutta ja modernia tajunnanvirtaa naamioituneena romaaniksi.

Oli pelottavaa seisoa isoäidin portaiden yläpäässä jouluaattona, kuulla sana kultakanta ja tietää, että alhaalla odotti enon virittämä bitcoinhelvetti. Joten hän viivytteli tovin vanhan pitsin, hajustesekoituksen ja homeisten pyyhkeyden hajussa ja katseli valokuvia itsestään lapsena, kasvojen auvo oli kuin ruisleivälle levitettyä voita, joka ei aavistanut, mitä tulevaisuus toisi tullessaan – niitä kasvoja kiinnostivat vain säästöpossun kumeat kilahdukset, uudet joulut ja yltäkylläisyys.

“Ja sitten Praterin huvipuiston maailmanpyörän laella kahvin hölskyessä mahassa lehmusten lehvästöjen yllä puhelin hälytti, kaukaiselta äidiltä tuli viesti: Kävi ikävästi ja Kuinka pian pääset kotiin?”

“Hetki oli niin täydellinen ja merkityksellinen, että sitä oli pakko keventää, joten hän tarttui puhelimeensa, alkoi selata Jason Momoan kuvia ja ajatteli: Ei helvetti, mitä jos se tapahtuu juuri kun olen selaamassa Jason Momoan kuvia?!?”

Kukaan ei puhu tästä

Jenny Offill

Syvien pohdintojen jaosto

Ilmastoja

Bernardine Evaristo jakoi vuoden 2019 Booker-palkinnon Margaret Atwoodin kanssa tällä kirjallaan, ensimmäisenä mustana naisena ja mustana brittinä. Tyttö, nainen, toinen on toinen suomennos Evaristolta: Johnny Kniga julkaisi Anni Sumarin suomentaman Keisarin kullanmurun vuonna 2003. Evaristolla onkin takanaan pitkä, yli 20 vuoden mittainen ura ennen Booker-voittoaan.

Tyttö, nainen, toinen on kunnianosoituksensa ansainnut. Teos kertoo 12 mustan naisen tarinan. Jokainen tarina on erilainen, mutta ne kaikki kytkeytyvät toisiinsa jollain tapaa. Lähtökohtana on maineikas teatteriohjaaja Amma, jonka näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa. Mustan lesbon lesboidentiteettiä luotaava näytelmä, jossa lavalla on vain mustia naisia, kansallisteatterin lavalla! Mikä saavutus naiselta, joka on joutunut pitkään katselemaan teatterimaailmaa marginaaleista ja heittelemään sieltä establishmentiä käsikranaateilla.

Ensimmäisessä luvussa kohdataan Amman tytär Yazz, joka saa edustaa nuorempaa sukupolvea ystävineen, ja Amman paras ystävä Dominique, jonka kanssa teatteriura alkoi, mutta joka ajautui elämässä sittemmin aivan toisenlaisille poluille. Toisessa luvussa tarkastellaan ensin Carolea, maahanmuuttajan tytärtä, joka nousee ankeista oloista odottamattomaan menetykseen, mutta hukkaa samalla – ainakin äitinsä mielestä – juurensa. Seuraavaksi ääneen pääsee Carolen äiti Bummi, Nigeriasta Englantiin muuttanut nainen, joka murehtii tytärtään ja työskentelee itse siivoajana. Toisen luvun viimeisenä äänenä on Carolen vanha koulukaveri LaTisha, jonka elämä saa toisenlaisen suunnan kuin Carolella.

Lukujen edetessä tarinat kiertävät yhä kauemmas Ammasta ja laajenevat monin tavoin. Joidenkin kohdalla saa hetken miettiä, että kuinkas tämä nyt näin – kirjanhan piti kertoa mustista naisista. Ihonväri ja identiteetti eivät kuitenkaan ole mustavalkoisia, kaksinapaisia asioita, vaan liukuva spektri ja runsas kirjo erilaisia ulkonäköjä, identiteettejä ja elämänkokemuksia, ja se on yksi tämän kirjan rikkauksista. Äänessä ovat enimmäkseen naiset, mutta myös trans- ja muunsukupuoliset identiteetit nousevat esiin. Ajan suhteen enimmäkseen liikutaan 1900-luvun loppupuoliskolla ja 2000-luvulla, mutta yksi tarinoista kurkistaa mustien asemaan 1900-luvun alun Pohjois-Englannissa. Lopuksi Evaristo käärii tarinat vielä siististi nippuun tuomalla eri henkilöitä yhteen Amman näytelmän ensi-illan jatkoille.

Kirjan henkilögalleria on värikäs ja monipuolinen. Intersektionaalisen feminismin hengessä se kartoittaa monenlaisten taustojen intersektioita ja käsittelee sujuvasti rotua, kulttuurista taustaa, seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä, luokkataustaa, maantiedettä ja yhteiskunnallista asemaa. Moniääninen kirja osoittaa, etteivät asiat ole aivan suoraviivaisia ja että monenlaisten naisten elämät ovat mielenkiintoisia, samaistuttavia ja kiehtovia unelmien, toiveiden, rajoitusten ja kamppailujen sekoituksia.

Romaanin kieltä on syytä kehua. Evaristo on aikaisemminkin kirjoittanut runoromaania, sellainen oli esimerkiksi edellinen suomennos Keisarin kullanmuru. Jos tässä kohtaa nyt ajattelee viime vuosina yleistyneitä nuorten säeromaaneja, kuten Elizabeth Acevedoa, menee hieman metsään: Evariston teksti ei ole sellaista kepeää ja lyhyttä runosäettä, teksti on vähän romaanimaisempaa ja runsaampaa. Kieliopillisesti siivoja ja kurinalaisia virkkeitä tekstissä ei kuitenkaan ole, ei pisteitä tai isoja alkukirjaimia, ja välillä, kun se on tehokeinona tarpeen, solahdetaan vaivattomasti vielä runomaisempaan ilmaisuun, kuten toistaviin luetteloihin tai yksittäisten sanojen pudotteluun.

Amma
kävelee rantakadulla sen vesistön viertä joka halkaisee hänen kaupunkinsa, muutama varhaisaamun proomu lipuu hitaasti ohi
vasemmalla laivan kantta muistuttava kävelysilta ja sen pylonit kuin purjeveneen mastot
oikealla joki kaartaa itään Waterloon sillan ali kohti St Paulin kupolia
hän aistii auringon nousun, ilma on vielä raikas ennen kuin kuumuus ja katku tukkii kadut
viulisti soittaa jotakin sopivan piristävää kauempana promenadilla
Amman näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni saa ensi-iltansa kansallisteatterissa tänä iltana

Kaijamari Sivill

Tyttö, nainen, toinen

Vaihdoin joskus muutaman sähköpostin suomentaja Rauno Sainion kanssa, kun olin valitellut kiinasta käännetyn kirjallisuuden olevan kovin paljolti miehiä muistelemassa Kulttuurivallankumousta. Sainio lupasi silloin, että muutakin on luvassa ja tässä sitä nyt sitten on. Puolikuun on kirjoittanut nainen ja se käy läpi aivan toisenlaista historiaa.

Chi Zijian (s. 1964) on kotoisin Heilongjiangin maakunnasta, joka on Kiinan pohjoisin maakunta, kaukana koillisessa Mantšuriassa Venäjän rajalla. Näille seuduille Puolikuukin sijoittuu. Kirjan kehyskertomuksessa vanha evenkinainen muistelee elämäänsä. Kertomuksesta piirtyy kuva koko 1900-luvusta näiden syrjäisten seutujen asukkaiden näkökulmasta.

Evenkit ovat paimentolaiskansa, jotka ovat asuttaneet Venäjän ja Kiinan rajalla kulkevan Amur-joen ja etenkin sen latvajoen Argunin rantoja. Kirjassa kuvatut evenkit ovat poronhoitajia kuten saamelaisetkin, mutta evenkien elämäntapa eroaa jonkun verran saamelaisista. Evenkit eivät esimerkiksi syö poronlihaa, mutta käyttävät poroja ratsuina.

1900-luvun alussa evenkit elivät omaa paimentolaiselämäänsä kaikessa rauhassaan, mutta eihän ympäröivä maailma ketään Siperian perimmäisissä kolkissakaan jätä rauhaan. Yhteyksiä muuhun maailmaan on venäläisten kulkukauppiaiden muodossa jo aikaisemmin, mutta isommin maailma tulee evenkien luokse viimeistään 1930-luvulla, kun Japani valloittaa Mantšurian ja perustaa alueelle oman Mantšukuon nukkevaltion. Japanilaiset tulevat vaatimaan kylän miehiä sotilaskoulutukseen ja siitä alkaa paimentolaisten vapaan elämäntavan loppu. Japanilaiset karkoitetaan, mutta Neuvostoliitolla ja Kiinalla on aluetta kohtaan oma mielenkiintonsa ja evenkit halutaan lopulta sulauttaa osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.

Tätä kehitystä nimettömäksi jäävä kertoja, evenkien viimeisen heimopäällikön vaimo, kertomuksessaan kuvaa. Kehyskertomus tapahtuu jossain 1990-luvulla, kun evenkit halutaan siirtää asumaan kaupunkiin. Valtaosa heimosta lähtee, mutta kertoja jää: hän ei ole koskaan asunut muussa asumuksessa kuin kodassa, eikä aio asuakaan. Hänellä on äidiltä peritty tuli, joka ei ole koskaan sammunut, kodan savuaukosta näkyvät tähdet ja ympärillä luonto ja porot.

Puolikuussa ei ole varsinaisesti mitään juonta. Se on tavallaan sukukronikka, jossa kuvataan pienelle kyläyhteisölle tapahtuvia asioita, ja toisaalta antropologinen kertomus, joka dokumentoi tämän evenkiyhteisön tapoja ja elämää. Kyläläisten elämään mahtuu kaikenlaista; elämä paimentolaisena voi olla vapaata, mutta on se myös kovaa. Lapsikuolleisuus esimerkiksi on melko karmivaa. Traagisimpana piirtyy šamaaniksi nousevan Nihaun elämäntarina.

Chi Zijian kuvaa rajaseutujen jylhää luontoa kauniisti. Evenkien luontoyhteys näyttäytyy herkkänä ja kevyenä, etenkin verrattuna siihen, kun Kiina alkaa kohdistaa huomiotaan alueen resursseihin. Luonnon kovakouraisemmasta hyväksikäytöstä seuraava luontokato estäisi evenkien perinteisen elämäntavan, vaikka evenkejä ei muutenkin yritettäisi estää elämästä omanlaistaan elämää. On hyvä, että tätä perinteistä elämäntapaa on kirjattu muistiin tällaisessa muodossa ennen kuin se häviää kokonaan.

Minut on haudattava puuhun, tuuleen. Ainoa ongelma on, että neljän keskenään sopivasti sijoittuneen puun löytäminen on tätä nykyä helpommin sanottu kuin tehty.

“Eteisessä on vettä, pihalla vieras auto. / Ja ääni, joka minusta lähtee, / on voiman ääni.”

Sirkka Turkka (1939–2021) tuli vastaan heti Tanssiva karhu -projektin ensimmäisenä, kun palkinnon ensimmäinen voittaja, Turkan kokoelma Sielun veli (Tammi, 1993) jätti myönteisen vaikutelman. Voiman ääni edeltää Sielun veljeä. Kuvasto on tutun oloista Turkkaa: eläimiä, erityisesti koiria, väkevää ja yllätyksellistäkin kielenkäyttöä. Aihepiirinä kuolemaa ja uskontoa, siis isoja asioita.

Kokoelman väkevintä ja ravistelevinta tekstiä on runossa “Elämämme pimeässä yössä”, joka kuvaa elämänkumppanin tappamista, murhaamista.

Sinä valitit hiljaa, kun kiedoin
Kainin sormeni kuristusasentoon Sinun
lempeän kaulakarvasi ympärille,
Sinun hellän koiransielusi ympärille.
Et valittanut enää, kun kirveen hamara,
välähti kuin pedon hammas
takaraivoasi vasten, pimeässä
yössä, pihalampun valon alla.

“Mitä minä Sinulle tein. Mitä itselleni.”

Sitä on kuin menetetty sotilas, tuli mentyä
kuoleman rajalle, rajavartiostoon,
ja tultua sieltä pois.

Matara meinasi jäädä lukematta. Olen kyllä Riikosta lukenut, mutta esimerkiksi Suuri fuuga kiisi reippaasti hilseen yläpuolella, etenkin kun Beethoveniin nojaava musiikillinen rakenne ei aukene minulle millään tapaa. Olinkin jo laskemassa Riikosta turhanaikaisten kikkailijoiden kastiin.

Tarvittava sysäys tuli kuitenkin Riikosen puolisolta, Iida Raumalta, jonka upea Hävitys otti lapset vakavasti. Sama maininta löytyy Matarankin takakannesta. Päätin siis katsoa, millaisen näkökulman lapsuuteen tämä teos antaa.

“Sen verran mä rikon viel sääntöjä et sanonpa vaan ettei äiti ja isä ikinä päästäis meitä ja varsinkaan sua tänne jos ne tietäis millasta tää touhu täällä on. Maalle raittiiseen ilmaan... Voi saakeli.”

Matara

Mataran

Hävityksen

Matara

Matarasta

Matara

Kanervat ja puolukat alkoivat väristä, ja veljekset kiihdyttivät askeliaan äänten hukkuessa tuuleen, ja kun tuuli malttui, heidän askeleensakin moinasivat... he välttivät astumasta jäkälille, etteivät ne rahisisi, ja he meinasivat talloa kenttäkiitäjäisen, joka kimmelsi päivänpaisteessa kuin jonkun äveriään kulkijan laukusta pudonnut smaragdi, ja he kävivät entistä kyyrympään kiirehtiessään kallionhalkeaman kuruun.

Johanna Venho ei ole ensimmäistä kertaa lähestymässä todellista henkilöä romaanin keinoin. Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019) kuvasi Sylvi Kekkosta. Nyt Syyskirjan kohteena on Tove Jansson. Lajityyppinä on henkilöhistoriallinen fiktio, jossa mennään todellisten henkilöiden pään sisään tavalla, joka ei ole fiktion ulkopuolella mahdollista.

Romaani sijoittuu enimmäkseen vuoteen 1991, jolloin Jansson on 77-vuotias ja luopumassa Klovharun saaresta. Sen toisena päähenkilönä on nuori opiskelija Maria, joka ihailee Janssonia. Hän on kirjoittanut tälle kirjeen, mutta ei ole saanut vastausta, vaikka Jansson kuulemma vastaa kaikille. Opinnoissa tarjoutuu tilaisuus lähteä merentutkimusmatkalle Pellingin saaristoon, joten Maria tarttuu tilaisuuteen, ehkä hän pääsee matkalla tapaamaan Janssonia henkilökohtaisesti.

Haluaisin myös kuulla, miten sinunkaltaisesi kokenut ihminen on selvinnyt äitinsä kuolemasta. Miten siitä voi selvitä? Millaista on elää maailmassa ilman äitiä?

Signe Hammarsten-Jansson

Tuulikki Pietilä

Syyskirja

Syyskirja

Värit viimeistelee Maria Matinmikon väritrilogian, jonka aikaisemmat osat ovat Valkoinen (ntamo, 2012) ja Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013). Edeltäjiensä tavoin tyylilajina on pääasiassa fragmentaarinen proosaruno, vähän epämääräisesti toisiinsa kytkeytyvät tekstikatkelmat.

Epämääräisyys on tässä vallitsevaa. Valkoinen ja Musta tuntuivat jotenkin selkeämmiltä kokonaisuuksilta. Ehkä yksi väri rajaa aihetta tarkemmin kuin koko värien kirjo? Hieman nimittäin koin vaikeutta saada tästä kiinni. Löysin kuitenkin sivuilta monia oivallisia ajatuksia, joihin tarttua.

Teoksessa on myös osia, joissa on lyhyitä, aforisminomaisia säkeitä. Nämä tuntuvat paikoin kallistuvan satunnaisen nonsensen puolelle, en tavoita yhteyksiä: “Arvauksia ja katoamisia. Nähdä elinikäisiä arpia, pudota rinkuloina itsensä läpi. Pikakajuutta ja hämminki.” Hämminki tosiaan! Pidemmissä kokonaisuuksissa tämä paikoin satunnaiselta tuntuvien merkityskasaumien pudottelu ei häiritse, vaan kiehtoo.

Ei tässä ole kohdennettua sinää, pakotettua minää tai häntäkään. Voidaan ajatella ajan kerroksia, kirjoituksen kerroksia, aivoja ja metsiä.

“Untitled Studies of the Human Perception and Body”

Värit

Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset.

Värit

Tragedian tuoksu on laimentunut, mutta leijuu hiekan yllä yhä ohuena vanana.

Tiitu Takalo on yksi suosikeista, mitä sarjakuvataiteeseen tulee. Takalolla on helposti tunnistettava oma tyyli, josta olen aina pitänyt, ja töistä usein välittyvä anarkofeministinen asenne miellyttää. Kun kirjastossa silmiin sattui Takalon sarjakuvanovelleja yksiin kansiin kokoava Rakkaus on köyhän rikkaus, se oli ehdottomasti napattava matkaan luettavaksi.

Kirjaan on kerätty viitisenkymmentä sarjakuvanovellia eri lähteistä. Mukana on aikaa sitten loppuunmyytyjen albumien Tyhmä tyttö ja Jää sisältöä ja erilaisista lehdistä ja muista pienjulkaisuista löytyviä teoksia. Teoksia on kaikkiaan parinkymmenen vuoden ajalta. Novellit on jaoteltu neljään aihepiiriin: “Ihmisiä ja suhteita”, “Sukupuolet ja toiset”, “Yhteiskuntaoppi” ja “Kotona ja kaukana”.

Paljonhan Takalo on ihmissuhteista ja sukupuolikysymyksistä tehnyt. Aihepiiri on luonteva, kun tekijä on kallellaan anarkistiseen feminismiin ja taipuvanen omaelämäkerrallisuuteen. Punk- ja vastakulttuurihenkisyys tuo yhteiskunnalliset kysymykset yhtä lailla itsestäänselväksi aiheeksi töille. Takalo tuo isotkin aiheet taitavasti pienen ihmisen tasolle. Välillä aiheita käsitellään suoremmin, mutta ikävällä tavalla saarnaavaksi tai paasaavaksi Takalo ei yleensä sorru. Tietoisesti kantaaottavat teoksetkin ovat tyylikkäästi tehtyjä.

Taiteilija myös kommentoi vanhoja töitään marginaaleissa. Se tuo mieleen Pauli Kallion kokoelman Ammatti : Käsikirjoittaja, joka on muutenkin teoksena samanoloinen – vaan suhtkoht samoihin aikoihinhan näitä on Suurella kurpitsalla varmasti koottu, joten ei kai se ihmekään ole. Kallion teoksessa pidin kovasti näistä marginaalimerkinnöistä, tässäkin ne ovat mielenkiintoisia, vaikka vähän pienemmässä roolissa ovatkin. On kuitenkin valaisevaa, miten Takalo kommentoi esimerkiksi feminismiin ja sukupuoleen liittyvää kielenkäyttöään jälkiviisaana.

Tiitu Takalo on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, jonka töitä on ollut ilo lukea. Kun en ole sarjakuvaa niin harrastanut, tässä kokoelmassa oli paljon uutta ja ennennäkemätöntä. Pitkään Takalon uraa seuranneille sisältö on varmasti tutumpaa, mutta toki tässä näppärästi yksissä kansissa. Tästä on sitten kätevää jatkaa vaikkapa Riina Tanskasen (s. 1998, eli tämän kokoelman vanhimman sarjakuvan ilmestymisen aikaan Tanskanen oli vuoden ikäinen!) Tympeät tytöt -sarjakuvan pariin – aiheissa on paljon samaa, välissä on vain sukupolven verran aikaa.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on Hämeen vanhin kirkko. Se on rakennettu 1400-luvuln loppupuolella. Kirkko on muurattu tiilistä, kuten läheinen Hämeen linna; rakentajat ovat todennäköisesti olleet samoja. Tuohon aikaan Hämeen linnassa hallitsi Tottien suku. Kirkko tunnetaan erityisesti kalkkimaalauksistaan, joilla kirkon sisätilat on koristeltu.

Kirkon seinät ja katto on maalattu aivan täyteen. Kuva-aiheita on lähes 200. Raamatun kertomuksia, pyhimyksiä ja niin edelleen – keskiaikaiseen tapaan Raamatun viestiä haluttiin tuoda lukutaidottomalle kansalle kuvien avulla. Mutta kuka kuvat on maalannut? Sitä ei tiedä tarkkaan. Todennäköisesti takana on sama ryhmä, joka maalasi samoihin aikoihin Lohjan Pyhän Laurin kirkon ja luultavasti kyse on ollut ruotsalaisesta maalariryhmästä, sillä sellaisia Suomen puolella kiersi.

Historiallisista romaaneistaan tunnettu Anneli Kanto on tarttunut aiheeseen ja on kuvitellut Hattulan kirkon maalauksille tekijät. Hattulaan saapuvat ruotsalaiset maalarimestarit Andreas ja Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu. Joukkioon kuuluva Benedictus on joutunut jäämään jälkeen toipumaan sairaudestaan. Kolmikko ottaa kirkon koko kesäksi haltuunsa ja alkaa maalata kovalla kiirellä, sillä kyseessä on iso urakka. Työ on saatava valmiiksi kesän aikana, koska seuraavana kesänä pitää olla maalaamassa jo seuraavaa kirkkoa.

Kun työssä tulee vastoinkäymisiä, maalarien on otettava töihin Pelliina, paikallinen omituisena pidetty nuori nainen. Pelliina on asunut tiilentekijän kasvattina, mutta nyt tiilentekijä on kuollut ja Pelliina on yksinäinen hylkiö, joka ei osaa käyttäytyä normaalin ihmisen tavoin. Pelliina osaa kuitenkin tehdä saviastioita ja koristelee ne kauniisti, ja tämän taidon ansiosta hän pääsee osallistumaan kirkon maalaamiseen, vaikka alkuun ajatus naisesta kirkonmaalarina onkin kauhistus.

Tämä on kirjan perusjuoni: kuinka ulkopuolinen hylkiö otetaan mukaan joukkoon ja miten Pelliina löytää paikkansa osana maalarien yhteisöä. Siinä ohessa Kanto kuvaa hienosti 1500-luvun kyläyhteisön elämää. On rahvas, jolla ei ole juurikaan osaa tai arpaa, ja sitten ovat kyläyhteisön silmäätekevät, kuten Uppsalassa oppinsa saanut pappi Petrus Herckepaeus – eli Härkäpään isännän poika Mulli-Pekka – ja kirkkoväärti Klemetti Mikonpoika, joka pitää pappia yhä pöllöpäänä koltiaisena. Vielä on siis nuorella papilla tekemistä löytääkseen paikkansa yhteisössä. Ylinnä ovat sitten Hämeen linnan rälssiväki, Åke Tott ja tämän puoliso Märta Bengtsdotter Ulv, joiden perässä pokkuroivat kaikki.

Kanto on tehnyt taustatyönsä huolella ja onnistuu elävöittämään 1500-lukua taitavasti. Iso osa tässä on kielenkäytöllä, joka on herkullista ja hersyvää. Aivan erityisesti täytyy kehua kirosanoja ja pilkkanimiä, joita henkilöt toisistaan käyttävät. Maalausprosessin kuvaaminen kaikkine yksityiskohtineen oli myös mielenkiintoista. Kirjan sivuilta oppii kaikenlaista maalaamisen tekniikasta, tuntumatta kuitenkaan tietokirjan lukemiselta.

Kanto on perehtynyt Hattulan kirkon kuvitukseen, ihmetellyt ja keksinyt sitten selityksiä kuvituksen kummallisuuksille. Miksi eteisen kuvat ovat kömpelömpiä? Miksi sakastiin on maalattu ilveilijä? Miksi nurkasta löytyy rotilta ja hiiriltä varjelevan Pyhän Kakykullan kuva? Kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy kirjasta tyydyttävä vastaus ja siinä sivussa oiva juoni ja hienoa ajankuvaa. Ei siis ihme, että kirja palkittiin kirjabloggaajien Blogistanian Finlandia -palkinnolla.

toiset jotka minua katsovat, luulevat minut väärin oman katseensa sen hetkisestä pisteestä käsin, ja sen takia kohtelevat minua tavalla joka eroaa siitä koodista joka minun keholleni todellisuudessa kuuluu, siksi minun on tarpeellista sanoa että ei, anteeksi mutta tämä koodi ei ole minun, ja tästä rakennelmasta käytetään sanontaa "tulla kaapista"

Susi Nousiainen kuvaa esikoisrunokokoelmassaan Muovikauris muodonmuutosta sukupuolesta toiseen. Se on kuvaus transmaskuliinisuudesta: millaista on kasvaa mieheksi, kun ensin ei ole kasvanut mieheksi. Millaista koodinpurkutyötä tarvitaan, että ihmisen sisäiset koodit ja toisaalta ulkopuoliset sosiaaliset koodit saadaan taipumaan uuteen todellisuuteen?

Sukupuolen sosiaalinen rakentuminen on sarja valintoja. Nämä valinnat ovat cissukupuolisille usein ilmiselviä ja näkymättömiä, mutta transsukupuolinen joutuu kohtaamaan ne konkreettisemmin ja tietoisemmin: “haluan suuren riipuksen kauluspaidan päälle / lasken, että sen käyttäminen maksaa todennäköisimmin sen, että minulla kasvaa viiksiä tai partaa jotta koodi pysyy oikealla puolella”. Ei toki sillä, etteikö etenkin cismiehiä ojennettaisi liian röyhkeästä koodin rikkomisesta.

hautajaisissa en löydä asuuni sopivaa oktaavia
hiljenen sivuissa aina samat numerot

kuka valitsi virsien fontin

Muovikauris

Muovikauriin

“näet häpeän jonkun silmissä, sieltä häpeä tulee sisääsi / ja teet häpeästä kurkkuusi äänen / älä avaa sille katsettasi, / älä ota sisääsi häpeää jota hän tuntee kun katsoo sinua”

Hävitys on hurja ja vaikuttava kirja. Siinä Iida Rauma käsittelee painavia aiheita, hävitystä monella tasolla. Skaalaa riittää koko maapallon tasolta yhteen kaarinalaiseen musiikkiluokkaan 1990-luvulla. Pohjimmiltaan on kuitenkin aina kyse samasta asiasta: väkivallasta ja vallankäytöstä. Miesten vallankäytöstä naisia kohtaan, aikuisten vallankäytöstä lapsia kohtaan, koulukiusaajien vallankäytöstä kiusattuja kohtaan. Kaikki nivoutuu yhteen vimmaisella energialla.

Romaanin pääosassa on A, joka on kotoisin Littoisista, kävi ala-asteella musiikkiluokkaa Kaarinassa, pakeni Kaarinaa Turkuun taidelukioon ja meni opiskelemaan historiaa yliopistoon, päätyen lopulta yläkouluun historianopettajan sijaiseksi. A kärsii epämääräisistä närästyksen kaltaisista vatsavaivoista eikä nuku öisin, vaan juoksee ympäri Turkua. Yhdellä juoksulenkillä hän kaatuu, loukkaa polvensa ja kaaduttuaan todistaa kohtausta, jossa paikalle saapuu auto, josta nousee uhkaavan oloisia ihmisiä. A näkee valkotakkisen naisen, jonka hän tunnistaa. Muistikuvista löytyy nimi: Ira. Ira, joka tuli samalle musiikkiluokalle ja jota A inhosi syvästi.

Niin, se musiikkiluokka. A ja Ira kuvaavat romaanissa kaarinalaista musiikkiluokkaa, joka on todellinen vallankäytön pienoisnäyttämö. On opettaja Anna-Maija, jonka kuvaaminen sadistikseksi tuntuu vähättelyltä, koska koko musiikkiluokka tuntuu olevan vain työkalu tämän pikkuhitlerin suosia yksiä ja sortaa toisia. Niin kuin kovin usein, yhteisön ryhmähenki muodostuu parhaiten valitsemalla joukosta sopivan syntipukin ja sälyttämällä kaikki yhteisön ongelmat tämän harteille, ja opettaja valitsee syystä tai toisesta A:n. Kun Ira liittyy luokalle myöhemmin – paettuaan edellistä koulua, jossa hänet yritettiin hukuttaa vessanpönttöön – hän liittyy A:n seuraksi paarialuokkaan.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten tämän romaanin vastaanottoon vaikuttaa se, miten lukija kouluväkivallan suhteen asettuu. Olitko väkivallantekijä, uhri, sivustakatsoja vai kenties kaikkia näitä? Jokaisella kai kuitenkin jonkinlainen suhde asiaan on, sen verran yhteiskuntaa läpitunkevasta ilmiöstä on – edelleen – kyse. Ja miksei olisi: A löytää kiusaamista käsittelevän tieteellisen kirjallisuuden pariin, josta löytyy tällaisia pieniä helmiä: “Vastaavasti voidaan olettaa, että uhrin perimässä on jotakin sellaista, joka aiheuttaa joutumisen kiusaamisen kohteeksi”, joten ei hätää, koulun ei oikeastaan tarvitse puuttua kiusaamiseen, sillä sehän on joka tapauksessa perinnöllisesti väistämätöntä!

Hävityksen kohdalla olen jo useammin törmännyt ajatukseen, että tämän kirjan pitäisi sisältyä opettajankoulutukseen. Siitä on helppo olla samaa mieltä. Sen verran raa'asti teos lasten välistä (ja opettajan aikaansaamaa) vallankäyttöä kirja kuvaa; tämä on toki poikkeuksellisen raskas tapaus, ei kouluväkivalta aina tällä tavoin näin suoraan opettajasta lähde, mutta ei tässä sinänsä mitään erityisen fiktiivistä ole. Kyllä tällaisia asioita tapahtuu, myös KiVa-kouluissa. Yhteiskunnassa on lapsivihamieliset piirteensä.

Hävitys ei kuitenkaan jää vain kouluväkivaltaan. Isona sivujuonteena kulkee Turun hävitys, miten Turussa on kadotettu historiaa uuden alta kovalla vimmalla. Turkua on toki tuhottu moneen kertaan: on uudemmat rakennushankkeet, 1800-luvun suurpalo, jonnekin historian hämäriin kadonnut vanha Turku. Näitä kerroksia Hävitys pöyhii. Tuhoa tietysti tehdään myös globaalilla tasolla: öljyteollisuus on tietoisesti peitellyt toimintansa seurauksia jälkipolville ja uhrannut biosfäärin osakkeenomistajilleen. “Koko planeetta vajosi mutaan ja lohkeili ja kärsi vesivahingoista, A sanoi, mutta Turussa vihattiin yhä polkupyöräilijöitä ja haluttiin keskustaan lisää autoja, ja opettajainhuoneessa ne olivat lähes yksimielisiä siitä, että koululaisten ilmastolakkoilu on turhanpäiväistä temppuilua”, Rauma lataa.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Yhdeksi toistuvaksi juonteeksi Rauma nostaa ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot'n, jonka monipuoliselta ja arvostetulta uralta nousee esiin työ Salpêtrièren neuropsykiatrisessa opetussairaalassa, hypnotisoimassa hysteerikkoja osoittamaan hulluuttaan miesyleisölle. Koska onhan tässä nyt siitäkin kyse: miesten (aikuisten) vallankäytöstä naisia (lapsia) kohtaan. Määrittelyistä, leimoista, siitä miten helpolla päästään, kun hankalat ihmiset leimataan mielisairaiksi.

Miten tästä kaikesta sitten voi kirjoittaa sujuvan romaanin? Rauma antaa romaanihenkilöidensä kautta ymmärtää, ettei se ihan helppoa olekaan. Lopputulos on kuitenkin onnistunut. Hävitys ei ole mitään latteaa kostokirjallisuutta tai pelkkää traumoissa vellomista. Toki sitäkin: tämä voi olla raskasta luettavaa, sen verran syvälle Rauma upottaa lukijan koulumaailman julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien keskelle. Iso kysymys on myös se, miten tällaisen tarinan voi lopettaa. Uskoisin, että sen kanssa Raumalla on ollutkin vaikeuksia, mutta löytynyt ratkaisu on hyvä. Ei siitä sen enempää, kunhan vain totean, ettei loppu latista tarinaa miksikään kiltiksi, standardeihin solahtavaksi kasvukertomukseksi, jossa kaikki vain kääntyy parhain päin.

Tyylillisesti Hävitys on pitkinä kappaleina ilman lukujakoa päälle vyöryvää tykitystä. Liian raskaslukuista se ei ole, vaan tekstillä on oma lumoava rytminsä, johon uppoaminen onnistuu kyllä. Rauma kirjoittaa hyvää dialogia ja puhekieltä. Turun murre vaatii totuttelua, mutta kuulostaa paremmalta kuin olisin uskonutkaan. Hävitystä oli kielensä puolesta ilo lukea, jos sisältö välillä hirvittikin. Hieno teos, tärkeä aihe, ja jo tässä vaiheessa vuotta on helppo sanoa, että Hävitys on varmasti vuoden kirjallisia kohokohtia. Tämän jälkeen pitää ehdottomasti lukea aiemmin sivuuttamani Rauman aikaisemmat teokset.

Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja sattu, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjoita kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä. [..] Just sehä niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää.

Espoolainen Iiris aloittaa opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa. Ensimmäinen koulupäivä alkaa jännittävissä tunnelmissa: uudesta koulusta ei tunne ketään. Tupakkapaikalla koulun alkua odotellessa kaikki ovat ryhmissä, irtonaisia ihmisiä ei näy – kunnes paikalle lampsii yksinäinen punkkarityttö, johon Iiris iskee kiinni, jotta ei tarvitse olla yksin. Tyttö esittäytyy Ässäksi.

Ilman Ässää Iiris hukkaisi itsensä ylitseen vyöryvään kaupunkiin, uusiin ihmisiin, ääniin, kaiken totaaliseen muutokseen. Hän ymmärtää seisovansa uuden elämänsä kynnyksellä ja tieto siitä olisi omiaan lamauttamaan hänet, mutta yhtäkkiä joka paikassa hänen kanssaan on Ässä. Ässä on luotu keskipisteeksi. Ässä on aurinko, jota muut taivaankappaleet kiertävät.

Lux

Karla Malm

Ranskalainen Maylis de Kerangal (s. 1967) on kotimaassaan menestynyt kirjailija, jonka teosten suomentaminen alkoi de Kerangalin varsinaisesta läpimurtoteoksesta, ranskaksi vuonna 2014 ilmestyneestä romaanista Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät vuonna 2016. Sitä seurasi de Kerangalin tuorein romaani, vuonna 2018 ilmestynyt Maailma käden ulottuvilla, joka ilmestyi suomeksi 2019.

Sen jälkeen de Kerangalilta on ilmestynyt vain novellikokoelma Canoës ja Kiirunaa käsittelevä reportaasikirja Kiruna. Niinpä suomennoskatseet on käännetty de Kerangalin aikaisempaan tuotantoon. Ilmeisin valinta oli tämä vuonna 2010 alunperin ilmestynyt Sillan synty, joka palkittiin Ranskassa Médici-palkinnolla ja josta parhaillaan ollaan tekemässä elokuvaa.

Sillan synty kertoo juurikin siitä: massiivisesta siltatyömaasta jossain päin Yhdysvaltoja sijaitsevassa Cocan kaupungissa. Cocaan rakennetaan iso silta, joka ylittää kaupungin jakavan joen. Riippusillasta tulee huikea nähtävyys ja keskeinen liikenneväylä. Projektin voittaa monikansallinen Pontoverde-ryhmittymä ja miljardiluokan työmaa kerää kaupungin täyteen siltatyöläisiä eri puolilta maailmaa.

De Kerangal tarkastelee siltaprojektia sen alusta loppuun useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Muutama nousee muita keskeisimmiksi. Avainhahmoihin kuuluu ehdottomasti ensimmäisenä esiteltävä Georges Diderot, vuosikymmenet erilaisia isoja työmaita kiertänyt ranskalainen insinööri, joka johtaa sillan rakentamista paikan päällä. Vain metri kuusikymmentäkaksi senttiä pitkän Sanche Alphonse Cameronin seurassa pääsemme korkealle: hän on nosturikuski, joka tarkastelee työmaata yläilmoista. Summer Diamantis on pylonien betonin valmistuksen johtaja.

Aikaisemmissa De Kerangalin kirjoissa on päästy syvälle asioiden ytimeen. Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät oli yhdenpäivänromaani sydämensiirrosta, jossa kuvattiin vaativaa lääketieteellistä operaatiota hengästyttävällä tarkkuudella. Maailma käden ulottuvilla taas vei lukijan mukaan intensiiviselle koristemaalauskurssille harjoittelemaan erilaisten puu- ja marmoripintojen jäljentämistä maalaamalla. Nyt käsitellään rakentamista ja ison rakennusprojektin eri vaiheita hurmaavalla yksityiskohtaisuudella.

De Kerangalin aikaisemmatkin teokset suomentanut pariskunta Ville Keynäs ja Anu Partanen on tehnyt jälleen hyvää työtä käännöksen parissa. Kuvaavaa on, että suomentajat kiittelevät kirjan lopussa muun muassa YIT:n, Suomen betoniyhdistyksen ja Ramirentin edustajia. Apua rakennusalan erikoissanaston parissa on varmasti tarvittu.

Mikään historiallinen dokumentti Sillan synty ei ole, vaan kallistuu paikoin fantasian suuntaan. Cocan kaupunki sijaitsee ehkä Yhdysvalloissa, mutta sitä kuvattiin alkuun tavalla, joka sai minut pitkään ajattelemaan kaupungin sijaitsevan jossain päin Etelä-Amerikkaa. Kaliforniassa se taitaa kuitenkin olla – mutta näinköhän Kaliforniassa iso joki jäätyisi talvella? Yksityiskohtiin ei selvästikään kannata takertua, se ei ole de Kerangalille olennaista. Hän on halunnut kertoa tämän amerikkalaisen tarinan, näillä yksityiskohdilla ja vaikutuksilla, ja sillä hyvä.

Vaikuttava tarina tämä kyllä onkin, niinkuin silta, joka tarinassa kohoaa. Onko se todellinen amerikkalainen tarina? Ei, se on ranskalaisen kirjailijan kuvitelma siitä, millainen amerikkalainen tarina on. Etenkin rakennusprosessien kuvaus oli mielenkiintoista, rakentajien henkilökohtaiset elämät sitten vähemmän. Kokonaisuus on kuitenkin vetävä ja sujuva. Maylis de Kerangal on edelleen mitä kiinnostavin kirjailija.

Brasilialainen Luiz Ruffato on ollut tähän asti mielenkiintoinen kirjailija, eikä uusi teos Päättyy myöhäinen kesä petä odotuksia. Kirja kertoo kuusikymppisestä Oséias Nunesista, joka vakavasti sairaana palaa São Paulosta kotiseudulle Cataguasesiin kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Mitä kotiseudulla odottaa?

Taustalla on ainakin traumoja, jotka ovat pitäneet Oséiasin poissa kotiseudulta. Äiti ja isä ovat kuolleet jo jonkun aikaa sitten, isänsä hautajaisiin Oséias ei edes saapunut. Kaksi Oséiasin siskoa asuu yhä Cataguasesissa, toinen menestyksekkäänä koulun rehtorina, toinen köyhemmissä oloissa. Kolmas sisko on traagisesti poissa, yhtenä Oséiasin elämän suurista menneisyyden haavoista. Veli João Lúcio irtaantui perheestä jo nuoruudessaan ja elää rikkaan miehen elämää läheisellä pikkupaikkakunnalla. Vanhat tutut, luokkakaverit ja muut ovat kuka missäkin osassa, yksi jopa kaupunginjohtajana.

Oséias hortoilee muutaman päivän ajan ympäriinsä. Teksti on kappalejaotonta tajunnanvirtaa, jonka katkaisee ainoastaan Oséiasin tajunnan katkeaminen: lukija saa hengähdystauon aina kun Oséias nukahtaa, silloin havaintojen, huomioiden ja arkisten toimien virta katkeaa hetkeksi. Muuten kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kuljeskelua, syömistä, juomista, vessassa käymistä, sen sellaista, mikä tavallisesti romaaneissa ohitetaan joko nopealla maininnalla tai kokonaan.

Dialogikin on leivottu tekstin sekaan, sentään lainausmerkein merkittynä, mutta sekin soljuu hyvin luonnollisesti ja epämuodollisesti. Valittu kerrontatapa on raskasta ja hengästyttävää lukea, mutta onnistuu viemään lukijan Brasilian polttavan kuumaan helteeseen ja Oséiasin mielenmaisemiin tehokkaasti.

Päättyy myöhäinen kesä on sekä kuvaus elämästä brasilialaisessa pikkukaupungissa tänä päivänä, että universaalimpi kuvaus juurilleen palaamisesta parinkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Oséias kohtaa taakseen jättämiä asioita ja ihmissuhteita ja tämä on tietysti yleismaailmallista: jokainen, joka on jättänyt lapsuudenkotinsa ja siihen liittyvät muistot, haavat, taakat ja ihmissuhteet taakseen, pystyy tunnistamaan ajatukset, jotka liittyvät palaamiseen ja vanhojen ihmissuhteiden uudelleenlämmittelyyn. Kun Ruffato tekee sen vielä kirjallisesti kiinnostavalla tavalla, käsissä on oikein mainio teos.

Pauliina Haasjoki (s. 1976) on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma Ikkunassa on huone ilmestyi vuonna 1999. Tämä tuorein, Nausikaa, on jo Haasjoen kymmenes kokoelma. Nimi Nausikaa tuo minulle ensimmäisenä mieleen Hayao MiyazakinTuulen laakson Nausicaä -elokuvan, joka on isoista Ghibli-elokuvista minulle tosin vieraimpia (se ei itse asiassa edes ole Ghibli-elokuva: Ghibli perustettiin vasta Nausicaän menestyksen myötä).

Toinen viittaus tulee sitten antiikin Kreikan suuntaan, jossa Nausikaa (muinaiskreikaksi Ναυσικάα eli “laivojen polttaja”) oli Odysseiassa esiintynyt faiaakien kuninkaan Alkinooksen tytär, joka luvattiin Odysseukselle vaimoksi, olkoonkin, ettei suhde sitten koskaan toteutunut. Nämä viitteet ovat Haasjoellakin olleet mielessä ja etenkin Miyazakin Nausicaä näkyy selvästi Nausikaan sivuilla. Niin Nausikaan kuin Nausicaän vahvuus tiivistyy hoivaan ja se näkyy tässäkin kokoelmassa.

Runoissa on päivättyjä huomioita, päiväkirjamerkintöjä, paikkoja, joissa on käyty. Ensimmäinen tällainen kuvaus on Roomasta, Pantheonista. Enimmäkseen ollaan kuitenkin kotoisammissa oloissa, joko kotona kaupungissa, tai sitten metsä- ja saaristoluonnon läheisyydessä. Tekstien tyyli vaihtelee lyhyistä, irtonaisista säkeistä lyhyisiin proosakatkelmiin.

Ja kun nyt tuli mainittua, Läheisyys ja etäisyys ovat Nausikaassa tuntuvia teemoja. Erillisyys, jota osaltaan Nausikaan sankarihahmo edustaa:

Hän elää yksin, hän on maailmassa yksin
ja kaiken kanssa,
kun hän lentää
kalat myötäilevät hänen lentoaan,
hänen ympärillään säilyy piiri, jonka rajalta toiset kimpoavat
mutta eivät lähde pois; hän säilyy toisten keskuudessa.

Nausikaassa

“Kämmen voi koko olennon puolesta koskettaa! / ottaa kaarnan tai sammaleen tunnun vastaan ja antaa / sen eteenpäin kaikkiin koskettajan osiin”

Minussa ei ole mitään sartrelaista aukkoa tai todellisuusvajetta, olen kokonaan aineellinen ja todellinen, voin milloin tahansa koskea maailman muuta ainetta. Näen kyllä: yhtäällä hybris, toisaalla suru. Maailmayhteyttä ei voi kokea kauan ilman että muistaa maailmassa olevan kärsimyksen. Mutta jokin kutsuu minut takaisin osittaisuuteen, tulee detaljin ja suuntaamisen aika: olen osallistunut maailmassa olevaan iloon

Tämän kirjan suhteen olen auttamatta myöhässä. Olli Löytyn provokatiivinen teos suomalaisesta kirjallisuudesta herätti keväällä 2021 ilmeisesti kiukkuakin; en tiedä, en seurannut keskustelua silloin niin tarkkaan. Noteerasin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa tässä oli tekeillä, joten kun kirja lopulta tuli lähikirjaston tyrkkyhyllyssä vastaan, nappasin sen heti mukaani ja nostin korkealle lukulistallani. Lopulta luin sen kertaistumalla, kun oli sopiva hetki.

Löytty kysyy kysymyksen, joka on tänä päivänä paikallaan: mitä itse asiassa on suomalainen kirjallisuus? Kysymys ei ole ihan yksinkertainen, koska kirjoittajat, mokomat nousukkaat, eivät suostu pysymään aloillaan ja juurtumaan tiettyyn kulttuuripiiriin. On selvää, että suomeksi Suomessa kirjoittava suomalainen on kotimaista kirjallisuutta. Suomen kieli ei kuitenkaan riitä rajaukseksi, koska onhan meillä perinteisesti paljon ruotsinkielistä kirjallisuutta: kyllä suomalainen närkästyy, jos Tove Janssonia aletaan kielen perusteella ruotsalaiseksi omia.

Entä se Suomessa asuminen? Kirjoittaako Hannu Rajaniemi kotimaista kirjallisuutta, hän kun asuu ulkomailla, kirjoittaa englanniksi, eikä itse suomenna teoksiaan? Entä Löytyn lempiesimerkki, Hassan Blasim, joka kirjoittaa arabiaksi, on taustaltaan irakilainen, asuu Suomessa ja on nykyään Suomen kansalainenkin, onko hän kotimainen kirjailija? Ainakin silloin, kun hän voittaa palkintoja, muistetaan mainita miten suomalainen hän onkaan!

Itse olen käytännössä tätä asiaa tulkinnut melko laveasti. Kirjavinkeissä kotimaiseksi kirjallisuudeksi lasketaan monenlaista, niin Rajaniemi kuin Blasimkin. Nyt tämän luettuani tein itse asiassa sellaisen suomentaja Sampsa Peltosen inspiroiman muutoksen, että poistin sivuston ylävalikosta koko “kotimainen” ja “käännös” -jaottelun ja laitoin vain linkin suomenkielisiin kirjoihin, mikä sisältää myös käännökset. Onhan käännöskirjallisuuskin lopulta kotimaista kirjallisuutta, koska joku suomalainen ne käännökset on alusta loppuun kirjoittanut (olkoonkin, että myönnän kyllä käännöskirjallisuuden ja alkukielisen kotimaisen kirjallisuuden välillä olevan jonkun vähän vaikeasti hahmottuvan laadullisen eron).

Löytty pohdiskelee kaikenlaista kirjallisuuteen liittyvää ongelmointia, kuten etnisiä vähemmistöjä edustavien hahmojen esiintymistä Seitsemän veljeksen ja Työmiehen vaimon kaltaisissa teoksissa ja Oneironista ja Koko Hubaran kommenteista virinnyttä keskustelua. Kirjallisuuskaanonin luonnetta tarkastellaan: suomalaisen kirjallisuuden kaanon on elävä, muuttuva asia, joka tuntuu tiivistyvän lähinnä Seitsemään veljekseen ja Tuntemattomaan sotilaaseen. Löytyn kimmokkeena keskusteluun on kuitenkin kirjallisuuskaanonin sisällyttäminen kansalaisuuden saamisen kynnyskysymyksiin. Tanskassa on esimerkiksi edellytetty H. C. Andersenin satujen osaamista tasolla, joka olisi monille tanskalaisillekin vaikea paikka.

Löytty kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä hyvällä otteella. Kirjaa oli ilo lukea, Löytty tuntuu sen verran tietoiselta omista etuoikeuksistaan ja kyseenalaistaa oman kirjallisuudentutkijan ammattinsakin. Löytty ei saarnaa tai paasaa, vaan pohdiskelee ja tuumailee, että voisi se näinkin olla. Minulle Löytyn näkökulma tuntui sopivalta, tätä oli helppo lukea hyväntuulisena keskustelunherättelijänä. Löytyn “hyvin jäsennelty kiukku tylppää nationalismia kohtaan” istuu tietysti varsin hyvin omaan maailmankuvaani, joten en joutunut itse lukemaan kiukkua niellen, vaan hyvinkin myötämielisenä. Kirjallisuudenystäville Löytyn pamfletti on lukemisen arvoinen, kyllä tämän parissa pääsee ajatuksiaan tuulettamaan.

Hassan Blasim on yksi tämän hetken kiinnostavimpia kirjailijoita – mutta onko hän arabiaksi kirjoittava suomalaiskirjailija vai Suomessa asuva irakilaiskirjailija? Blasimin kaltaiset kirjoittajat osoittavat, miten hankala tällainen kysymyksenasettelu ylipäänsä voi olla. Ainakin Blasimin teosten kerättyä palkintoja ja kunniaa, häntä ollaan hanakasti pidetty suomalaisena ja tamperelaisena. Suomen kansalaisena ei sinänsä ole epäselvää, etteikö Blasim kuuluisi kotimaisen kirjallisuuden piiriin ja tämäkin teos on sitä paitsi suomalaisen Sampsa Peltosen oivallisesti suomeksi kirjoittama, eli sikäli ainakin täysin kotimaista kirjallisuutta!

Siitäkin voidaan keskustella, onko Allah99 varsinaisesti romaani vai ei. Blasim on kirjoittanut ennen tätä lähinnä novellikokoelmia ja tämän jälkeenkin ilmestynyt Kelloja ja vieraita oli sekin kahdesta erillisestä pienoisromaanista muodostuva kokonaisuus. Allah99 on fragmentaarinen teos, joka kuvaa hajanaisia ilmiöitä, joten sikäli teoksen muoto vastaa hyvin sisältöä.

Kaksi selkeimmin erottuvaa punaista lankaa tässä teoksessa ovat Irakista Suomeen paenneen eläinlääkäri-kirjailija Hassan Buman pyrkimys kertoa ihmisten tarinoita blogissaan ja kirjana. Tämä apurahojen siivittämä projekti on hivenen vastatuulessa, apurahoilla kun on taipumus valua levottomaan elämään kaljakuppiloissa. Buma onnistuu kuitenkin matkustelemaan ja haastattelemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä, jotka kertovat mitä kummallisempia tarinoita. Toisena toistuvana elementtinä ovat ystävän lähettämät sähköpostit, joissa tämä kertoo kirjallisista pyrkimyksistään kääntäjänä ja kirjoittajana. Yksipuolinen sähköpostikeskustelu on kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, joiden vastapuolet jäävät puuttumaan.

Keskeinen teema kirjassa on pakolaisuus ja siirtolaisuus, matkanteko levottomilta kotiseudulta turvaan kohti länttä. Epätoivoiset salakuljetusmatkat, jotka päätyvät milloin mitenkin, harvoin hyvin. Jotkut kuitenkin pääsevät perille ja yrittävät sitten sopeutua elämään kaukana kotoaan.

Blasimin teksti poukkoilee aiheesta toiseen, on räiskyvää ja värikästä. Arabiankielisessä maailmassa politiikka, uskonto ja seksi ovat tabuja, ja niitä tabuja Blasim rikkoo jatkuvasti. Se vapaus hänellä on arabiaksi kirjoittavana suomalaisena ja hyvä niin. Blasim tarkastelee myös suomalaisuutta ja suomalaisia. Kuten suomentaja Peltonen esipuheessaan kertoo, tässä kaikessa lienee muunmaalaisilla kääntäjillä tekemistä. Lukijalle pitäisi välittää ymmärrettävästi sekopäinen elämä tuntemattomassa Irakissa ja oudossa Suomessa. Suomalainen lukija pääsee nauttimaan Peltosen tekstistä; Peltonen tuntee sekä Suomen että Hassan Blasimin ja osaa tulkita tämän kirjallista standardiarabiaa siinä valossa, miten Blasim itse omaa irakinarabiaansa puhuu.

Allah99 on kaikessa fragmentaarisuudessaan vähän suoraviivaisimpia juoniromaaneja haastavampi teos, mutta ei sitä kannata pelästyä. Siinä on paljon hauskaa, mielenkiintoista ja yllättävää. Älä odota kantavaa juonta ja ota vastaan Blasimin ja kertojan haastattelemien ihmisten tarinat kaikkine uskomattomine käänteineen, niin luvassa on hyvää viihdettä ja sivistävää näkemystä pakolaisten ja siirtolaisten maailmasta ja elämästä kaikkien konfliktien ja katastrofien jälkeisessä Irakissa.

Maria Matinmikon väritrilogian avausosa Valkoinen (ntamo, 2012) sai laittamaan trilogian muutkin osat varaukseen. Seuraava oli tämä Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013). Onko tämä nyt sitten ylipäänsä runoutta? Kustantajan puolesta tätä kuvaillaan fragmentaariseksi romaaniksi. Ehkä tämän voi kuitenkin proosarunoudeksi laskea, sen verran runollista teksti on. Romaanina tätä voi yrittää lukea, mutta ei se ihan helppoa ole.

Mutta se määritelmistä. Mitä tämä sitten on syönyt? Teos koostuu “Romaani”-nimikkeen saaneesta kolmiosaisesta kokonaisuudesta, jota ympäröi kuusi “Ruumis”-nimen saanutta lyhyttä tekstiä. Näissä tekstissä näkyy sitä teoksen nimen mustaa.

Ruumiin pimeys on pikimustaa. Itsessään vaeltava ja alati hereillä oleva pimeys. Mysteeri. Asumus. Itsestäänselvyys. Sisäpuolen vieraus, elämää kannatteleva tuntemattomuus, minun ruumiini.

“Mustuus kulminoituu kahden ulottuvuuden väliin: maan mullan ja silinterihatun. Näiden välissä toteutuu hiilinen, rakeinen, silkkinen ja rytmikäs mustuus.”

Aika ei kulje eikä kierrä. Se on laakeaa kuin iho, pelto tai uni. Kellumme ajassa ja samalla luomme sitä. Vanha ihminen taitaa olla vuori. Kerrostunutta tiiviiksi puristunutta aikaa. Sellainen arvokas ulottuvuus. Nuoruus voi olla niin typerää ja itsekästä. Vanhuus vastustaa kiirettä. Se puskee sitä voimalla kauemmas.

Kun ihminen kuolee, tapahtuu jotain, mitä toinen ihminen ei voi kuvailla eikä tietää.

Mustan

Musta

Minä, Oboi, seisoin yksin kaupungin laidalla. Olin juuri saapunut.

Oboi on paennut kammottavasta vankilasta ja löytänyt tiensä vaivalloisen matkan jälkeen kaupunkiin. Kaupunki on kummallinen paikka: Oboille selviää pian, ettei kukaan kaupungissa osaa lukea. Toista on vankilassa: siellä luettiin vaikka millä mitalla. Oboi on lukenut paljon tietokirjallisuutta, mutta tarinoihin hän ei usko. Kaupungin kirpputorilla Oboi kohtaa oudon naisen, jolta hän saa tyhjän kirjan ja lupauksen, että kirja voi vapauttaa ihmiset vankiloistaan ja auttaa Oboita löytämään jotain, minkä hän luuli kadonneen lopullisesti.

Kaupunki osoittautuu tukalaksi paikaksi, kun vartijat alkavat ahdistella Oboita. Hän joutuu pakenemaan. Oboi onnistuu harhauttamaan vartijat ja törmää sattumalta tyttöön, joka erottuu joukosta kahdesta syystä: hän on ensinnäkin hyvin kalpea, ei siis vain vaalea, vaan iholtaan aivan valkoinen, ja toiseksi, hän lukee kirjaa. Kirjaa! Kaupungissa, jossa kenenkään ei pitäisi osata lukea!

Tyttö – Thule – ei ole edes ainoa lukutaitoinen ja löytyypä kaupungista salaa toimiva kirjastokin. Näin Oboille löytyy kaupungista koti ja uusia ystäviä. Oboi alkaa tutustua Vuorikaupungin kummallisuuksiin ja tyhjä kirjakin alkaa kummasti täyttyä ja viedä Oboin tarinaa eteenpäin.

Oboin kirja on kiehtova nuortenkirja maailmasta, josta lukutaito on tietoisesti hävitetty. Tähän johtaneet selviävät tarinan avautuessa, kirjan maailma on kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja kytkeytyy kiehtovilla tavoilla omaan maailmaamme. Aikuinen lukija huomaa tarinasta kaikenlaista kirjallisuusviittausta ja oivaltavaa metafiktiivistä kikkailua vaikkapa Tarinan vailla loppua tapaan (mutta vetävämmin; hämmästyin taannoin, miten puiseva Tarina vailla loppua kirjana oli, kun yritin sitä lapsilleni lukea); nuoremmille lukijoille tämä puoli ei tietenkään samalla tavalla aukea, mutta itse tarina on jännittävä seikkailu, jossa on kaikenlaisia yllättäviä käänteitä.

Sini Helminen kritisoi muuten positiivisessa arviossaan dystopiamaailman taustaselitystä, joka liippaa turhan läheltä joitain koronasalaliittoja. Tästä olen samaa mieltä, kyseessä on pieni, vähämerkityksinen taustadetalji, joka tuntuu kuitenkin nykyisissä olosuhteissa vähän mauttomalta. Ei se kirjaa kuitenkaan pilaa. Myös aivottomien normojen dystopiamaailma, jossa kaikki vain tuijottavat kämmeneensä kiinteästi asennettua kännykänkaltaista laitetta, tuntuu paikoin vähän osoittelevalta. Nuoriso on toki paljon kiinni älylaitteissaan, mutta ei älylaitekulttuuri sentään aivan lukutaidotonta ole, päinvastoin nythän kirjoitetaan ja luetaan varsin paljon – ei vain aina perinteisiä paperikirjoja.

Tästä huolimatta ei voi kuin ihastella: Veera Salmi on sekä ahkera että taitava kirjailija. Aion suositella tätä luettavaksi 13-vuotiaalle tyttärelleni, veikkaan että vastaanotto voi olla innostunutta. Yläkouluikäiset ja sitä vanhemmat kirjojen ja lukemisen ystävät lienevät ominta kohderyhmää tälle kirjalle; mikään ihan lastenkirja tämä ei vaativuudeltaan ja aiheeltaan ole. Kuvittelisin Oboin tarinan toimivan hyvin myös ääneen luettuna vähän nuoremmillekin kuuntelijoille, lyhyet luvut ainakin istuvat mukavasti ääneenlukemiseen.

Tätä J. S. Meresmaan nuortenkirjaa ehdin jo vähän odotella; sitä ei ihan heti kirjastosta kuulunut ja kirjalle oli kertynyt jo kovasti hyvää pöhinää sosiaalisessa mediassa. Eikä suotta: onhan tämä kerrassaan mainio nuortenkirja.

Kenties tapan sinut vielä (tai Kenties tapaan sinut vielä) kertoo teini-ikäisestä Aleksista, joka epäonnistuneen matsin jälkeen päätyy jäätelöbaariin. Naapuripöydän tyttö esittäytyy Noraksi ja houkuttelee Aleksin syrjäiselle jättömaalle, kiskoo Aleksin mukanaan pimeään bunkkeriin – ja paljastuu vampyyriksi.

Aika lyhyeksi jäisi tarina, jos Aleksin elo tähän päättyisi. Aleksin ja vampyyri Noran välille syntyy omalaatuinen suhde, jossa kova e-urheilun harrastaja Aleksi päätyy muun muassa tutustuttamaan vampyyrin tietokonepelien maailmaan. Tarinassa on mukavasti käänteitä ja lyhyessä kirjassa riittää jännitystä loppumetreille asti.

Oikein mainio tarina tämä on ja epäilemättä kovin käyttökelpoinenkin: 135-sivuisena kirja ei vaikuta uhkaavalta heikommillekaan lukijoille, e-urheilusta innostunut amispoika päähenkilönä on mukavaa vaihtelua ja perinteistä vampyyriaihettakin on käsitelty raikkaasti. Meresmaa kirjoittaa sujuvasti hyvänkuuloista ja humoristista nuorisokieltä. Tarina jää sen verran herkullisesti avoimeksi, että tälle olisi ihan hauska saada joskus jatkoakin!

Jia Tolentino (s. 1988) on yhdysvaltalais-kanadalainen toimittaja, joka kirjoittaa nykyään The New Yorkerille. Toimittajana Tolentino on kirjoittanut paljon rotukysymyksistä, avioliitosta, feminismistä ja #MeToo-liikkeestä. Hänet tunnetaan myös tiukkana musiikkikriitikkona.

Vuonna 2019 ilmestynyt Trikkipeili on Tolentinon esikoisteos ja toistaiseksi ainoa kirjamittainen julkaisu. Se on kokoelma esseitä, joissa henkilökohtainen kohtaa yleisen mielenkiintoisella tavalla, kuvaten amerikkalaisten millenniaalien elämää eri kanteilta. Kirjalla on mittaa päälle 300 sivua ja esseitä on yhdeksän, joten ne ovat pitkiä ja polveilevia.

“Ihminen internetissä”-essee esimerkiksi aloittaa kuvaamalla Tolentinon ensimmäisiä internetkokemuksia ja omia nettisivuja joskus 1990-luvulla. Tolentino kertoo internetin ongelmista ja kytkee ne sitten sosiologi Erwin Goffmanin identiteettiteoriaan, jonka mukaan vuorovaikutustilanteissa ihmiset esittävät aina tietynlaista roolia. Internetissä tilanne muuttuu ongelmaksi, kun näyttämö seuraa kaikkialle, eikä siitä pääse koskaan vapaaksi. Vaikkapa solidaarisuuden ilmaiseminen netissä menee herkästi “niin äärimmäiseksi ja performatiiviseksi kuuntelemiseksi, että se usein muuttuu näytökseksi”.

Tolentino kertoo tosi-tv:stäkin omakohtaisten kokemusten kautta. “Tosi-tv-minä” kertoo siitä, miten Tolentino osallistui 16-vuotiaana Girls v. Boys -tosi-tv-sarjaan. Essee valottaa tosi-tv:n prosesseja ja mekanismeja; se käsittelee tosi-tv:n ruokkiman identiteettityön piirteitä ja toisaalta muistikuvien muotoutumista. Tolentinon kaikki muistikuvat sarjan kuvauksista eivät ihan vastaa sitä, mitä kamerat lopulta dokumentoivat.

“Tarinat, joita elämme, ovat jossain määrin sidoksissa tarinoihin, joita luemme”. Millaisia tarinoita tytöille on tarjolla? “Sankarittaria kaikki”-essee pureutuu tyttökirjojen maailmaan. Tyttökirjaklassikoiden maailma on suurta seikkailua ja iloisia käänteitä. Teini-ikäiset sankarit saavat kuitenkin synkemmän käänteen ja ovat usein traagisia hahmoja. Aikuiset sankarittaret ovat sitäkin synkeämpiä: monen klassikkotarinan pääosanaisen kohtalona on itsemurha tai vain katoaminen kirjallisuuden piiristä. Tolentino tarkastelee valkoisia sankaritarnaisia myös hieman vinosti omasta aasialaisuudestaan käsin: miten samastua, vai samastuako laisinkaan, tällaiseen sankarittareen?

Vedättäminen lyö leiville, sehän on jo nähty. “Seitsemän suurta vedätystä: sukupolvikokemus”-essee lähtee Billy McFarlandista ja Fyre-festivaaleista ja esittelee seitsemän suurta huijausta. Kyytiä saavat niin vuoden 2008 talouskriisiin johtanutta asuntolainakuplaa, järjettömät mittasuhteet saaneita opintolainoja, Facebookia, Girlboss-ilmiötä, Theranosin kaltaisia täysiä huijauksia, Amazonin ja Uberin kaltaisia markkinahäiriköitä ja Trumpin vaalivoittoa. Essee on yhtä aikaa viihdyttävä ja karmiva.

Muissa esseissä käsitellään kauas karkaavan naisihanteen tavoittelemista (“Optimoi, optimoi alati”), päihteidenkäyttöä ja kasvamista texasilaisen megakirkon vaikutuspiirissä (“Ekstaasi”), amerikkalaisten yliopistojen raiskauskulttuuria ja erään merkittävän tapauksen paljastumista epäluotettavaksi ja valheeksi (“We Come From Old Virginia”) ja sitä, miten mutkikas on yhteiskunnan suhde vaikeisiin naisiin (“Hankalan naisen kultti”). Viimeisessä esseessä (“Kammoan sinua hyvinä ja pahoina päivinä elämän loppuun asti”) pureudutaan hääkulttuuriin: siihen, miten kalliiksi ja hulluksi naimisiinmeno on mennyt, ja miten itse asiassa näyttää siltä, että naisen halut ja tarpeet kaiken keskiöön nostava hääpäivä onkin yhdenlainen vedätys. Kun morsian on saanut suuren juhlansa, on aika alistua patriarkaatin jalkoihin kiltiksi vaimoksi. (Tolentinolla on hyvin nihkeä asenne avioliittoa kohtaan, mutta Wikipedia osasi kertoa, että Tolentino meni lopulta Andrew'nsa kanssa naimisiin marraskuussa 2021.)

Trikkipeilin esseet ovat sujuvaa, mielenkiintoista tekstiä. Aura Nurmen suomennoksesta ei ole valittamista. Aihepiiri pyörii amerikkalaisten millenniaalien maailmassa, mutta amerikkalainen nykykulttuuri on sen verran vaikutusvaltaista, että kyllähän tämä suomalaisittainkin oikein kiinnostava kirja on.

Kaski on Karoliina Tervosen (s. 1983) esikoisteos. Se on neljästä runosta koostuva kokoelma, jonka osaset nivoutuvat yhteen isommaksi kokonaisuudeksi, sen verran niissä esiintyy samoja elementtejä ja aiheita. Tyyliltään Kaski on hyvin ilmavaa ja kepeää runoutta, jossa säkeet putoilevat aukeamille sinne tänne, vähän kerrassaan.

Kaskenpolttaminen on luonteeltaan tuhoavaa maanviljelystä: se tekee mahdollisuuksia uudelle, mutta kovalla hinnalla. Runoissa nykyinen maailmanmeno näyttäytyy kaskenpolttamisena, jolla on hintansa: “haluaisin uskoa ettemme ole täällä yksin / ettemme // hylkäisi pieniä jalkapohjia / ulvomaan kaskeen”.

Toisessa runossa sivuille ilmaantuu kahdesta pienestä selät vastakkain olevasta e-kirjaimesta muodostuvia ritariperhosia. Ne lehahtavat lentoon sivuille, kunnes niitä on koolla valtava parvi.

Karanneet vokaalit vihertyvät, villiintyvät rikkaruohoiksi
vapautuvat maailmaan kunnes kaikki ovat koolla
eivätkä aio palata sivulle kahdeksan.

“[e]tteivät muovipussit maistu mullalta / vielä sataan vuoteen”

Livut hiljalleen laineiden matkaan ja olet kauempana minusta
lähempänä minuutta
minutta

kasvat kokonaiseksi, yksin ja säröineen

Kasken

Kaskenkin

Tämä kirja on vaarallista kirjallisuutta: Elif Şafakia uhkasi vankeustuomio turkkilaisuuden loukkaamisesta kirjan henkilöiden esittämien väitteiden johdosta. Şafak välttyi kuitenkin tuomiolta: syyttäjä ei nähnyt teoksessa mitään loukkausta, eikä ylempi oikeusastekaan katsonut asiassa olevan tarpeeksi näyttöä. Romaanihenkilöt saivat siis pitää mielipiteensä.

Ei kuitenkaan ole erityisen yllättävää, että joku nationalisti tästä mielensä pahoitti, Kirottu Istanbul kun käsittelee yhtä Turkin historian kipeimmistä kysymyksistä: armenialaisten kansanmurhaa. Romaani kertoo kahdesta nuoresta naisesta. Armanoush Tchakhmakhchian, Amy, on amerikanarmenialainen, armenialaisen isän ja amerikkalaisen äidin lapsi, jonka isänpuolen suku on armenialaisten kansanmurhan selviytyjiä, joille menneisyys on kaikki kaikessa. Asya Kazancı taas on turkkilainen isätön lapsi, alkuteoksen nimen istanbulilainen äpärä, joka asuu äitinsä ja tätiensä kanssa, koska Kazancın suvun miehet ovat kirottuja kuolemaan nuorina. Asyalle menneisyys on jotain, josta kannattaa tietää mahdollisimman vähän.

Kazancın sisarussarjassa on yksi poika, vanhempien silmäterä, täysin pilalle hemmoteltu Mustafa, joka muutti Yhdysvaltoihin, eikä hänestä sen koommin ole juuri kuultu. Kun Amyn äiti Rose erosi armenialaisesta miehestään, hän halusi ärsyttää entisen puolisonsa armenialaisia sukulaisia mahdollisimman paljon, ja mikäpä armenialaisia ärsyttäisi yhtä paljon kuin turkkilaiset. Niinpä Rose menee naimisiin sattumalta kohtaamansa turkkilaismiehen kanssa – ja kukapa muukaan hän on kuin Mustafa.

Amy on vähän hukassa armenialaisen identiteettinsä kanssa, joten hän keksii ratkaisuksi lähteä Istanbuliin katsomaan perheensä vanhaa taloa, josta isoäiti aina puhuu. Tämä olisi yhtä aikaa matka perheen menneisyyteen kuin Amyn omaan tulevaisuuteen. On selvää, että suunnitelmaa vastustaisivat niin Rose Arizonassa kuin armenialaiset sukulaiset San Franciscossa, mutta Amy lähtee silti ja valehtelee molemmille: isän suvulle hän sanoo olevansa äitinsä luona ja äidille olevansa San Franciscossa. Helppo juttu!

Kirottu Istanbul on herkullisen monipuolinen kurkistus turkkilaiseen maailmaan ja armenialaiseen diasporaan. Kun sanon herkullinen, tarkoitan sitä kirjaimellisesti: kirja on tulvillaan ruokaa, lukujen nimistä alkaen (yhtä kriittistä poikkeusta lukuunottamatta!). Ruoka onkin yksi yhdistävä tekijä turkkilaisten ja armenialaisten välillä, armenialaista ruokaa tunteva Amy on täysin kotonaan turkkilaisen ruoan parissa, koska samaa keittiötähän se lopulta on. Mutta onko kansanmurhan yli mahdollista päästä, kaikesta yhdistävästä huolimatta?

Kirja havainnollistaa myös turkkilaisuuden monipuolisuutta. Jo Asyan perheeseen mahtuu monenlaisia näkökulmia, hurskaista muslimeista kemalilaisiin ateisteihin. Hautajaisissa on tärkeää olla nurkassa resitoiva imaami, olkoonkin, ettei kukaan paikallaolijoista ymmärrä arabiankielisiä suuria. Turkkilaisuus on olemista lännen ja idän välissä, tasapainottelua menneisyyden ja tulevaisuuden välissä – olkoonkin että Erdoğan tuntuu paaluttavan Turkkia vankasti menneisyyteen.

Elif Şafak on oivallinen kirjailija. Olen pitänyt tähän asti kaikesta Şafakilta lukemastani. Tämäkin oli ilahduttava romaani kaikessa värikkyydessään ja runsaudessaan.