Mikko Saari

Omaelämäkerrallinen Polte kuvaa sarjakuvataiteilija Emmi Valveen tietä oman seksuaali-identiteettinsä parissa. Nuoruusvuosista alkava sarjakuva kuvaa pyristelyä heteronormatiivisuuden keskellä, kun oma identiteetti vetää muualle. Ei ole kuitenkaan helppoa mennä yhteiskunnan vahvaa normitusta vastavirtaan.    Toisena juonteena Valve on piirtänyt Poltteeseen kukkakuoriaisen kehityskulun. Maan alla kuoriutuva toukka elää pitkään piilossa, syöden kuolevaa ainesta. Lopulta se koteloituu ja kotelosta kuoriutuu aikuinen kovakuoriainen.   

Kukkakuoriaisen muodonmuutos voi kestää kauemmin kuin sen kuoriaisvaihe, joten sitä ei tule vähätellä kuoriaisen eloa tarkasteltaessa. Lopullinen muoto ei tee muita vaiheita tyhjiksi vaikka se olisi olomuodoista näkyvin ja loistavin. 

Poltteen

Kaikkea sitä kirjana kaupitellaankin, mutta jos peltilaatikollisella postikortteja on ISBN, se on kirja. Kaisa ja Christoffer Leka pyöräilivät kesällä 2019 Alaskasta Kaliforniaan. Mukana piti olla kolmaskin kulkija, Jonne, mutta hän ei pystynyt osallistumaan matkalle masennuksensa vuoksi. Lekat halusivat silti ottaa Jonnen mukaan jollain tavalla. Siitä sai alkunsa tämä teos.    Lekat lähettivät matkalta joka päivä postikortin, johon oli kirjattu päivän tapahtumia. Kortit taisivat olla matkalla mukana jo lähtiessä, sillä ne ovat kaikki samanlaisia mustavalkoisia valokuvia menneiltä ajoilta. Korttien toisella puolelle on sitten kirjoitettu ja piirretty milloin mitäkin. Tyyli on Kaisa Lekan sarjakuvista tuttua, jossa Kaisa esiintyy hiirenä ja Christoffer ankkana.    Postikortit ovat mainio juttu, kaikessa epävarmuudessaan. Kiitettävän iso osa korteista löysi tiensä Suomeen, matkan varrelta puuttuu vain muutama. Kortteihin on kirjattu tunnelmia matkan varrelta: huomioita sääolosuhteista, ylämäistä, kohdatuista ihmisistä, syödystä ruoasta. Monessa kortissa on matkanteon arkea, mutta välillä matka on herättänyt filosofisia pohdiskeluja.    Postikorttien lisäksi mukana on pitkä kirje, joka taustoittaa teosta ja hieno kartta, josta matkareittiä voi tutkailla. Kokonaisuus on erittäin kaunis ja esineenä mielenkiintoinen ja miellyttävä. Idea ei ole aivan uusi, sillä Lekat ovat tehneet vastaavan teoksen ennenkin, jolloin toteutus havaittiin hyväksi: Imperfect voitti vuonna 2018 Sarjakuva-Finlandian ja valittiin myös vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi.    Tämäkin on kirjavuoteni kiinnostavimpia teoksia nimenomaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Itse matkaa on mukava seurata kortteja pläräämällä. Formaatissa on jotain kovin rentouttavaa, ainakin niin kauan kuin kortit pysyvät järjestyksessä. Ne on onneksi numeroitu. Toki sekoittamalla pakan voisi saada yhtä lailla mielenkiintoisen kokemuksen matkasta.    Unelmia kannattaa toteuttaa, ihmiset ovat yleisesti ottaen hyviä ja matkanteko kannattaa; siinä kiteytettynä Before the Sun Setsin ydinviesti. Ihastuttava teos. 

—

This charming collection, “Before the Sun Sets,” is an unconventional “book” in the form of postcards. Artists Kaisa and Christoffer Leka embarked on a cycling journey from Alaska to California in the summer of 2019. Their friend Jonne was originally to join but couldn't due to depression; as a tribute, they sent him daily postcards to share their experiences.
Each postcard captures a slice of their journey, with vintage black-and-white images on one side and musings or sketches on the other. Kaisa depicts herself as a mouse and Christoffer as a duck, a familiar style from her comics. The cards convey both the mundanity and depth of travel: weather observations, tough climbs, memorable encounters, and even philosophical reflections. Most postcards made it back to Finland, with only a few lost in transit.

The package, which includes a letter detailing the background and a map charting the route, is visually beautiful and thoughtfully designed. This tactile, immersive format feels meditative, especially as long as the postcards stay in order (though they're numbered, shuffling might create a new story!).
The book's essence reminds us to pursue dreams, trust in people, and embrace the journey—a delightful work inviting reflection and joy.

Juha Hurme jatkaa suomalaisen kulttuuriperinnön perkaamista. Tällä kertaa Hurmeen kohteena on Kalevalan ihmeitä tekevä sampo. Se on Kalevalassa ylin McGuffin, moottori monen toiminnan takana, mutta mikä se itse asiassa on? Hurme menee syvälle sammon selittämisen historiaan ja naaraa esille enemmän ja vähemmän huuruisia teorioita sammosta.    Oletan, että keskivertosuomalainen kysyttäessä arvelee sammon olevan jonkinlainen ehtymätöntä vaurautta jauhava mylly – se tuntuisi olevan jokseenkin vakiintunut käsitys, jota esimerkiksi TopeliuksenMaamme kirja on tukenut. Erilaisia teorioita ja selityksiä on kuitenkin kehitelty vuosien varrella, kun on haluttu kaivaa kansanperinteen taustalla olevia totuuksia. Koska tottahan näiden juttujen on oltava! Joillekin on kovin tärkeää löytää runojen taustalla piileviä historiallisia tapahtumia.    Helposti unohtuu se tosiasia, että Kalevala sellaisena kuin se julkaistiin on Elias Lönnrotin luomus. Se ei ole kansantarina, vaan taide-eepos, jonka Lönnrot muotoili runonlaulajilta kerättyjen säkeiden päälle. Tästä Hurme muistuttaa moneen kertaan. Mikä parhainta, Hurme vie lukijansa lähteille ja kertoo, millaisia variaatioita sampotarinoista kerätyssä aineistossa esiintyy.    Sampo löydettiin verrattain myöhään. Mikael Agricola mainitsi teoksissaan Väinämöisen ja Ilmarisen jo vuonna 1551, mutta vasta Carl Axel Gottlund löysi sammon jutettuaan metsäruotsalaista Maja Hindriksdotter Turpoista Taalainmaan syrjäseuduilla: “Vanha Väinämöinen ja nuori Jompainen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan”. Tästä se sitten alkaa.    Sampotarinoissa on monenlaisia aineksia. Tietyt vakioelementit toistuvat kerta toisensa jälkeen, mutta yksityiskohdissa riittää vaihtelua. Väinämöisen matkaseurue esimerkiksi vaihtelee reippaasti. Kalevalan kanoniseen versioon eivät mahtuneet mukaan Vesi Liito Laita Poika ja Iki Liera Tieran poika, kun Lönnrot kätevänä tarinankertojana heivasi nämä joutavat heput yli laidan ja korvasi heidät Lemminkäisellä.    Sampoa on vuosien varrella arvioitu arkuksi, taivaanpilariksi, sammakoksi, auringoksi, erilaisiksi abstrakteiksi kyvykkyyksiksi ja ties miksi. Pohjolaa on sijoitettu milloin pohjoiseen, milloin etelään – vaikkapa Gotlantiin tai Hiidenmaalle. Vaan ei kannata unohtaa: Kalevalan ja Pohjolan kansojen olemassaolo on puhtaasti Lönnrotin kirjallista keksintöä. Ei siis kannata liiemmin haaskata aikaa näiden kansojen historiallisten esikuvien jahtaamiselle.    Hurme kirjoittaa tutulla tyylillään, Sampo on sen puolesta erinomaisen sujuvaa luettavaa. Toisaalta se ei aivan yllä Hurmeen muiden viimeaikaisten kirjojen tasolle, lähinnä aiheensa puolesta: niin kiehtova aihe kuin sampo onkin, tässä 300 sivun mitassa veivataan kyllä paljon samojen asioiden äärellä eri näkökulmista. Huuruisimmat samposelitykset ovat kelpo viihdettä, mutta välillä Sampo vajoaa vähän tylsäksi. Aiheesta kiinnostuneille se on kuitenkin erinomaisen perinpohjainen selvitys. 

Polkupyöräilijöillä on fiksaationsa raskaisiin ylämäkiin. Erityisesti kunnon ylämäet tuntuvat kiinnostavan isojen pyöräilykilpailujen järjestäjiä, ja miksipä ei: raastava ylämäki on varmasti kiinnostavampaa katsottavaa kuin tasaisella tiellä ajaminen. Minä en niin tiedä – mieluummin olen itse ajamatta ylämäkiä, enkä kilpapyöräilyä seuraa.    Pyöräilyn klassikkonousut -kirja tarttui kuitenkin matkaan kirjastosta. Se esittelee Euroopan 50 legendaarisinta ylämäkeä, joista suurin osa on tuttuja Tour de Francelta, Giro d'Italialta ja Vuelta a Españalta. Mukana on myös vähän pienempiä ylämäkiä, esimerkiksi Belgiasta.    Kirjan näkökulma on yhdistelmä reittiopasta ja kilpapyöräilyn historiaa. Reitit esitellään tarkkuudella, joka soveltuu niiden ajamisesta kiinnostuneille, mutta ohessa tarjotaan kelpo annos Tour de Francen ja muun kilpapyöräilyn historiaa. Mäet esitellään numeroin ja kuvin; Pete Godingin valokuvat ovat hienoja. Jyrkkyysprosentteja on hauska vertailla paikalliseen mäkeen. Oma Lukonojanmäkemme pärjää kyllä monille rajummille nousuille jyrkkyydessään, mutta lyhythän se on.    Minulle kiinnostavin historiatieto liittyi italialaisen rautakauppiaan pojan Tullio Campagnolon vaiheisiin Croce d'Aunella: Campagnoloa otti päähän, kun vaihteiden vaihtamiseksi oli irrotettava koko takapyörä ja käännettävä se ympäri, eikä se onnistunut jäisin sormin. Suivaantunut Campagnolo kehitti pikalinkun, jollaisella pyörien renkaat nykyäänkin kiinnitetään paikoilleen. Campagnolo edisti myös vaihteistoja, ja vaikka Shimano ja SRAM ovatkin nykyään tärkeimmät polkupyörien voimansiirron valmistajat, Campagnolo oli pitkään ammattilaisten ykkösmerkki.    Yhteen pötköön luettuna Polkupyöräilyn klassikkonousut on aika toisteinen, mutta nättinä sohvapöytäkirjana, jota voi selailla sieltä täältä tai lueskella pidemmällä aikavälillä nousu kerrallaan se on mainio tapa tutustua ammattipyöräilyn historiaan – ja saada kenties matkavinkkejä.

—

Mountain High: Europe's greatest cycle climbs draws in readers with its focus on the 50 most legendary climbs in Europe, many from races like the Tour de France, Giro d'Italia, and Vuelta a España, along with a few lesser-known routes. This book is part route guide, part cycling history, offering meticulous details for those interested in tackling the climbs. It's filled with stunning photos by Pete Goding and fascinating insights, such as Tullio Campagnolo's invention of the quick-release lever after a frustrating experience on the icy Croce d'Aune.

Although repetitive when read cover-to-cover, this beautifully presented book is ideal for casual browsing. It's both a window into pro cycling's rich history and a source of inspiration for future cycling adventures.

Satu Erran toinen runokirja siteeraa motokseen Marie Kondoa. Mikäpä ettei – tavarasta molemmat kirjoittavat. Tässä runokokoelmassa “esineet asettuvat taloksi, ovat ympäriinsä ja valloillaan”. Tavaroita järjestellään ja siinä sivussa käydään myös kahden ihmisen välistä rajapintaa. Runoissa M puhuu filosofisuuksia Kondolta kuulostavalla äänellä, mutta sivulta löytyy myös ”hän”, jonka kanssa rakennetaan elämää – myös tavarasta.   

Tilan esineet hälisevät
yksityiskohtien kauneus ei kuulu metelin takaa
jokaisella on tarpeita, minulla tässä tällainen 

“Onko esineen tehtävä tuottaa iloa vai muistia”

“merkillistä hyvää oloa”

Tämä kaikki on liikaa

Rakennan tavaroista
sen mitä ei enää ole

näillä esineillä minä
ymmärrän itseni. 

Elina Lappalaisen Tornihuoneen salaseura -kirjasarjan toinen osa jatkaa edeltäjänsä jäljillä eli yhdistelee lastenromaania ja tietokirjaa, tavoitteenaan opettaa lapsille tärkeitä kansalaisuustaitoja. Ensimmäisessä osassa puhuttiin rahasta. Nyt on vuorossa tiedonvälitys ja mediataidot. Pääosassa on edellisestä kirjasta tuttu koululaisporukka. Luokan viestiryhmässä leviää tekoälyllä tehty valevideo, jossa rehtori kertoo koululaisten puhelimiin asennetusta vakoilusovelluksesta, jolla kaveriporukan Lumin on paljastettu huijanneen koulun tiedekisassa.    Lumi ja kaverit tietävät, ettei väitteissä ole totuuden hiventäkään, mutta miten saada väärä tieto korjattua? Totuus täytyy selvittää ja paljastaa. Lumin äiti on onnekkaasti töissä sanomalehdessä ja lapset pääsevät lehden toimitukseen ja juttukeikalle tutustumaan, miten oikeita uutisia tehdään. Toimituksesta löytyy myös faktantarkastusosaamista, josta lapset saavat vähän lihaksia huijausvideon paljastamiseen. Lopulta kaikki kääntyykin parhain päin.    Juonen ohessa käydään uutismediaa läpi perusteellisesti. Kirja keskittyy sanomalehtiin ja niiden uutistuotantoon printissä ja verkossa sekä kirjoitettuna että videoina. Toimittajan työn peruskuviot esitellään jutun ideoinnista kirjoittamisen kautta editointiin ja julkaisuun. Lisäksi käydään läpi vastuullisuuskysymyksiä ja sitä, mistä mediat saavat rahansa. Tietopaketit solahtavat näppärästi osaksi kevyttä lastenromaania.    Mitja Mikael Malin jatkaa sarjan kuvittajana hyvää työtään, kirjan kuvitus on selkeää, tyylikästä ja värikästä. Tubettajien ystävien iloksi kirjassa esiintyy haastateltavana ZoneVD, vaikka tarina muuten fiktiivinen onkin. Sarjaan on luvassa vielä kolmas osa, joka käsittelee valtaa. 

Pirkko Saision uusin romaani Suliko alkaa vuodesta 1953. Sen kertoja on alkanut viihtyä häntä hävyttömästi tuijottavan kuoleman seurassa. Hänellä on tuhkan maku suussa ja hän pohtii, millainen heikkojen valta koittaa, kun hän kuolee. Mutta mitään hänellä ei ole, mistä ei voisi luopua. Vain Suliko, jota kertoja puhuttelee, on tärkeä.    Kertoja on Ioseb Besarionis dze Jughasvili, jonka maailma oppii tuntemaan Josif Stalinina. Romaanin kerronta etenee vuoroin takaumina Stalinin elämästä, alkaen lapsuudesta ja edeten halki vallankumouksen vuosien, läpi Neuvostoliiton synnyn, kohti toista maailmansotaa ja lopulta vuoteen 1953,  jolloin Stalin kuolee.    En jaksaisi lukea tavanomaista suurmiehen elämäkertaa, mutta sellaista Saisio ei tietenkään ole kirjoittanut. Suliko tarkastelee diktaattoria kiinnostavammalla katseella. Siinä on ymmärrystä, etenkin nuorempaa Stalinia kohtaan, mutta myös kysymyksiä. Miten nuoresta georgialaisesta miehestä, joka käy Gorin hengellistä koulua, tulee Stalin? Mihin katosivat vallankumouksen jalot ideaalit?    Stalin saa Leniniltä tehtäväksi hankkia ruokaa Moskovaan ja Pietariin. ”Viljaa on saatava pian nälkäisille hinnalla millä hyvänsä, ymmärrätkö, Josif?” kysyy Lenin, ja antaa Stalinille valtuudet, jotka riittävät niin pitkälle kuin on tarpeen. ”Tee niin kuin täytyy ja niin kuin parhaaksi näet, yritä kuitenkin välttää omien veren liiallista vuodattamista”. Latvialaisten kovanaamojen kanssa Stalin sitten kovistelee maalaisia ja kirjoittaa satoja teloituspäätöksiä viljankätkijöille.    Saision teksti on runollista ja kaunista, myös kuvatessaan raakuuksia ja vallankumouksen koneiston julmuutta. Neuvostopropagandan helmien kuvaus tuo tarinaan absurdia, joskin reunoiltaan synkkää huumoria. Saisio on nostanut kirjaan yksittäisiksi episodeiksi työn sankariksi nostetun Stahanovin ja burjattityttö Engelsina Markizovan. Markizova tunnetaan propagandakuvasta, jossa hän on hymyilevän Stalinin sylissä. Kummankaan kohtalo ei lopulta ollut kaunis.    Ei Saisio Stalinia hyväksi ihmiseksi selitä. Stalinin matkan varrelle mahtuu monenlaista pahuutta. On kuitenkin kiinnostava tarkastella, millaisia valintoja elämän varrella tekee ihminen, joka päätyy Stalinin kaltaiseen asemaan. Miten idealismi vaihtuu hirmuvaltaan? Saisio kuvaa Stalinin elämän naisia jonkinlaisina moraalin peileinä. Nadežda Sergejevna haastaa Stalinia.    Ota, vie mennessäsi. Ne ovat isäni sanat, niin kuin minä olisin ollut kauppatavaraa, tahdoton, sanoo Nadežda, ja hänen äänensä tukahtuu, arvatenkin raivoon. – Tämä tapahtui kotonani, ei torilla, mutta en minä torilla myytävää musikan pikku neitsyttä kummempi ollut. Mutta sanoi minun isäni muutakin. Sanoi, että kanna käsilläsi, älä pudota. Lupasit. Ja pudotit kuitenkin.    Muutaman vuoden takainen Passio on minulle Pirkko Saision kirkkaimmin loistavaa proosaa. Suliko ei ihan yllä Passion korkeuksiin, mutta on yhtä kaikki uljas teos. Se, että Stalinin kaltaisesta miehestä saa kirjoitettua näin kiinnostavan ja tuoreen henkilökuvan, ei ole aivan vähäinen saavutus. 

Mikä yhdistää atomeja ja pöllöjä? Äkkiseltään tuntuisi, ettei erityisemmin mikään, mutta niin vain Miissa Rantasen taidesarjakuva ottaa ne aiheekseen. Jo kansista näkee, että nyt ollaan taiteen parissa: mikään kaupallisesti toimiva kustantamo ei voisi julkaista kirjaa, jonka kannet on peitetty kansipapereilla, joissa ei lue yhtään mitään. Ainoa tuntomerkki on vaaleanvioletissa kannessa olevat kaksi pyöreää reikää, joiden alta musta kansi näkyy. Pöllönsilmät!    Eipä näiden kansipapereidenkaan olla sen kummemmin informaatiota ole, mitä kirjan selkämyksessä nimi. Atoms & Owls on sarjakuvapiirtäjä ja kuvataidekasvattaja Rantasen julkaisu vuodelta 2020. Sen on julkaissut meksikolainen Ediciones Hungría, pieni meksikolainen kustantamo, joka näyttäisi nettisivujensa perusteella tekevän kaikenlaista kummallista ja kokeilevaa.    Atoms & Owls on sanaton sarjakuva, jossa selityksiä voi hakea vain lukujen alussa olevista lyhyistä teksteistä, jotka ovat kirjassa suomeksi, englanniksi ja espanjaksi. Ensimmäinen luku käsittelee Niels Bohrin tutkimia atomitason epäjatkuvuuksia. Toisessa luvussa ollaan metsässä, jossa jossain ympärillä piileksii pöllö. Kolmas luku palaa Bohrin tutkimuksiin, jotka toisen maailmansodan aikoihin keskittyivät saamaan atomeja liikkeelle atomipommin sisällä.    Neljännessä luvussa ollaan äidin lapsuudenkodissa, jossa täti selittää pöllöistä ja juodaan kahvia. Viidennessä luvussa atomit kietoutuvat toisiinsa. Lopulta kuudennessa luvussa ollaan nauttimassa vieraan hautausmaan poluilta rauhaa, jota ei kuitenkaan löydy.    Atoms & Owls on esineenä kaunis ja sen sivuilta avautuva värikäs atomimaailma ja mustavalkoisempi isomman mittakaavan todellisuus ovat viehättäviä katsella. Teos jää kuitenkin kokonaisuutena hieman pintapuoliseksi kuriositeetiksi. Olen sarjakuvanlukijana sen verran alkeellinen, että Rantasen luomus tuntuu lopulta kauniilta, mutta yhdentekevältä – en oikein pääse siihen sisään. Sen lukeminen oli kiinnostavaa, mutta sen kosketus ei tehnyt pysyvämpää jälkeä. Kaunista jälkeä se kuitenkin oli, joten siksi rohkenen suositella sitä taiteellisemman sarjakuvan ystäville. 

Nyt kyllä lastenkirja onnistui kerrankin vetäisemään maton jalkojen alta ja tarjoamaan jotain täysin odottamatonta. Nappasin Hopi Hopin luettavaksi, kun sitä Onnimanniin tarjottiin arvosteltavaksi. En tiennyt kirjasta muuta kuin nimen ja tekijän, ja Linda Bondestamhan nyt on aina kiinnostava. Kirja kuulosti söpöltä robottijutulta, joten miksipä ei.    Kirja sijoittuu vuoden 2032 maapallolle, jossa robotit ovat arkipäivää. Pääosassa on ”pieni ja epätavallisen iloinen maan asukas”, joka haluaa vain auttaa. Robotti pääsee töihin varastoon ja nappaa nimensä pomon kehotuksesta: “Työt odottavat, hopi hopi.” Inhimillisiä työkavereita sieppaa, kun Hopi Hopi uurastaa väsymättä ja ilman taukoja kellon ympäri. Niinpä lopulta työkaverit saavat kenkää.    Heidät korvaa Turbo Go Go Tech, entistä tehokkaampi robotti, ja pian myös Hopi Hopi ja tämän pomo huomaavat molemmat olevansa työttömiä. Hopi Hopi ei lannistu, vaan tekee mitä työtä tahansa, vaihtelevalla menestyksellä. Usein liian hyvin, kuten päiväkodissa, jossa lapset rakastavat Hopi Hopia liikaa. Työ lastenkirjojen tekijänä saa sekä taiteilijat että lukijat raivostumaan. Onneksi sotatehtaassa tarvitaan aina käsiä ja lopulta sodan syttyessä rintamalla on aina tilaa robotille.    Tämäkin on jo lastenkirjalle melko epätavanomainen käänne, mutta Bondestam huipentaa sodan totaaliseen ihmiskunnan maapallolta poispyyhkivään ydintuhoon. Robotit kuitenkin selviävät, ja kun ydintalvi helpottaa, aurinkopaneelit tuottavat taas virtaa ja robotit voivat alkaa rakentamaan uutta maailmaa – ja jopa uutta ihmiskuntaa.    Bondestam on tietenkin ensiluokkainen kuvittaja ja kuvien osalta Hopi Hopi on hienoa työtä. Niin robotit kuin ihmiset on kuvattu monimuotoisesti ja kuvista löytyy paljon kiinnostavia yksityiskohtia. Ydinsodan tuho on aiheena kammottava, mutta kuvattu kirjassa tyylikkäästi. Sotakohtaukset Bondestam on ylipäänsä kuvannut lastenkirjaan sopivasti.    Ihan en siis aavistanut, mihin Hopi Hopi oli menossa. Aikamoinen kirja! En ala arvailemaan, mitä lapsilukijat – kustantamon ikäsuositus kirjalle on 3–6 vuotta – tästä pitävät ja missä määrin tuonikäisille lapsille vanhempana haluaa sotateemoja esiin nostaa, mutta olihan tämä vaikuttava. Tarinassa on sentään toiveikkuutta. Kiireen ja tehokkuuden kritiikki on toki lastenkirjoissakin paikallaan, tehokkuusajattelu epäilemättä hiipii lastenkin elämään. 

Orpo Louna asuu Utöllä kasvattivanhempiensa kanssa. Hänen äitinsä on haudattu Utölle ja isästä ei ole tietoa. Elämä pienellä saarella on kuitenkin sujunut oikein mukavasti, mutta lähestyvä lukion aloitus tietää muuttoa pois saarelta. Kun joku tuntematon henkilö käy vielä tuomassa kukkia Lounan äidin haudalle, Louna järkyttyy.    Kesään mahtuu kuitenkin mukaviakin käänteitä. Ryhmä helsinkiläisiä meripartiolaisia tulee vierailulle ja pikkupartiolaisten ohjaajat ovat todella mukavia. Lounalle herää ajatus suunnitelmien muuttamisesta: ehkä hän voisikin lähteä Helsinkiin lukioon. Helsingissä voisi myös aueta mahdollisuuksia selvitellä omaa taustaansa ja ohjaajissa on sitä paitsi todella mukavia tyyppejä: Oona kuin sisko, jota Lounalla ei ole, ja tämän kaksoisveli Hannes taas herättää Lounassa kiinnostavia tunteita.    Leena Paasio on kirjoittanut hienon, tunteikkaan tarinan. Paasion aikaisemman Itämeri-kaksikon tapaan tämänkin kirjan taustalla kuohuu Itämeri. Meri näyttää myös hurjia puoliaan, sillä Lounan äiti oli Estonialla sen upotessa. Kuohuntaa tapahtuu myös Lounan ympärillä. Uuden ystäväpiirin ja koulun myötä tulevat uudet sosiaaliset piirit, joissa pienen ja rauhaisan Utön kasvatilla on tekemistä.    Teinien sosiaalinen elämä on värikästä ja uskottavaa. Myös sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus näkyvät kirjassa hyvin, Meren koskettamissa on hyvää ja luontevaa representaatiota. Tarinassa riittää draamaa, mutta myös hyvää mieltä ja leppoisaa elämää. Meren koskettamat on nautinnollinen ja hyvin kirjoitettu nuortenkirja. 

Yhdysvalloissa käynnistyi 1980-luvulla saatananpalvontaan liittyvä moraalipaniikki, joka sai alkunsa Lawrence PazderinMichelle Remembers -kirjasta. Siinä Pazderin potilas (ja tuleva vaimo) Michelle Smith kävi läpi unohtuneita muistoja palauttavaa terapiaa, jonka seurauksena hän musiti joutuneensa seksuaalisen rituaalihyväksikäytön uhriksi. Tapaus johti tuhansiin syytöksiin päiväkodeissa toimivista saatananpalvojapedofiileistä ympäri Yhdysvaltoja. Yhtään väitettä kulttien harjoittamasta hyväksikäytöstä ei saatu todistettua.    Suomessa paniikki lähti eri suunnalta. Leo Meller nosti saatananpalvontaa esille jo 1980-luvulla, mutta varsinaisesti satanismipaniikki levisi Suomeen 1990-luvulla, kun Norjan black metal -skenen ilmiö löi laineita Suomeenkin. Evankelis-luterilainen kirkko tuotti vuonna 1994 hurmaavan Saatana kutsuu minua -dokumentin, jonka moni siihen aikaan yläasteella ollut on nähnyt, ja Riku Rinteen kouluvierailutkin kuuluivat aikakauteen. Minunkin roolipeliharrastuneisuuteni sai opettajan huolestumaan, eikä toki ihan turhan takia – black metalin satanistinen maailma kieltämättä houkuttelikin. Roolipeleihin liittyvät saatananpalvontasyytökset oli sen sijaan helppo kuitata huumorilla.    Katri Ylisen kirjan lähtökohtana on Markku Mallatin selvittämättömäksi jäänyt väkivaltainen kuolema Nokialla vuonna 1996. Tapaus osui lähelle, sillä Ylisen isä ja veli olivat paikalla löytämässä Mallatin ruumista, joka väitetysti makasi maassa kuin Jeesus ristillä. Mallatin tappoivat tietysti saatananpalvojat – tai ainakin näin Ylinen asian muistaa. Nokialla mainetta niittänyt kirkkoherra Markku Koivistokin asui Ylisten naapurissa. Tästä alkaa faktantarkastusmatka omaan lapsuuteen.    Saatanallinen paniikki on journalistinen tietokirja, jossa faktojen lisäksi on kyse siitä, miten niihin päästään. Ylinen avaa tutkimusprosessia ja omia epävarmuuksiaan asian äärellä. Tämä on kiinnostavaa, sillä Ylinen suhtautuu kiitettävän kriittisesti omien muistojensa luotettavuuteen. Lähes 30 vuoden takaisista asioista on vuosien varrella tullut legendoja, joiden faktapitoisuus on alunalkaenkin voinut olla kyseenalaista.    Ylinen käsittelee aihetta laajasti. Haastateltavana ovat muun muassa Riku Rinne, Poliisi-TV:n juontajana tutuksi tullut Raija Pelli, suomalaisia satanististen organisaatioiden edustajia, poliiseja ja alan tutkijoita. Mallatin kuoleman lisäksi Ylinen pureutuu Hyvinkään paloittelusurmaan ja Anneli Auerin tapaukseen. Pääseepä Ylinen vieläpä kaatamaan hautakiviäkin. Ainesta piisaa, mutta kokonaisuus pysyy mainiosti hallussa. Synkästä aiheestaan huolimatta kirja ei ole kovin raskas, sillä huumoriakin piisaa. Saatanalliseen paniikkiin liittyi kuitenkin paljon kaikenlaisia etenkin jälkikäteen humoristisena näyttäytyvää sekoilua.    Saatanallinen paniikki on oivallinen kirja, sen verran hyvin Ylinen onnistuu pureutumaan siihen, millaisesta tyhjästä moraalipaniikista 1990-luvun saatananpalvontahuolissa oli. Asiaan liittyi paljon huolella lietsottua pelkoja, mutta lopulta kaiken takana oli vähänlaisesti villoja. Aina kannattaakin kysyä, kuka pelonlietsonnasta hyötyy. Samalla satanismia ja saatananpalvontaa on myös ihan oikeasti olemassa. Se vain on kovin paljon tavallisempaa kuin kaiken kohun keskellä ajattelisi. Tosiasioilla on paha tapa latistaa kiinnostavimmat kohujutut. 

Mitä luolissa asuvat lohikäärmeet tekevät vapaa-ajallaan? Pelaavat tietysti roolipelejä ihmisten seikkailuista toimistoissaan! Roope ErosenOffices & Humans -sarjakuvan lähtökonsepti on näinkin nokkela vitsi. Dungeons & Dragonsin kääntäminen nurinpäin toimii ja vaikka tämä tavallaan yhden vitsin sarjakuva onkin, se vitsi on sen verran huolella toteutettu, että se kantaa albumin verran helposti.    Zum Teufelin julkaisema Tilinpäätös on pieni neliön muotoinen, kauniisiin kangaskansiin sidottu kirja. Siinä on kaksi Huuda Huudan julkaisemaa aikaisempaa Offices & Humans -tarinaa Tie Customexiin ja Advanced Offices & Humans: Menestyksen avain ja niiden lisäksi uusi Myyjien taistelu, jossa Dungeons & Dragonsin sijasta versioidaan toista klassikkoa, Magic: The Gatheringia ja muita vastaavia keräilykorttipelejä.    Tarinat liikkuvat kahdella tasolla. Sarjakuvassa kuvataan sekä itse pelaamista että seikkailujen käänteitä ihmisten toimistomaailmassa. Haasteet toimistoissa ovat kiperiä: saatko otettua kopion CV:stäsi ja lähetettyä työpaikkahakemuksen kilpailevaan firmaan? Saatko aikaiseksi vetävän presentaation uudesta innovaatiosta? Syökö videopeliaddiktio kaiken tehokkaan työajan? Pelaamista kuvataan pieteetillä ja niin yksityiskohtaisesti, että se saattaa jopa vähän pitkästyttää, jos pelien maailma on vieras. Minä iloitsin täsmällisestä kuvauksesta. Yksityiskohtiin on paneuduttu ja pelaaminen tuntuu aidolta.    Erosen piirrosjälki on selkeää. Tyyli ja värimaailma sopisivat vaikka lastenkirjoihin. Detaljia on siellä missä sitä tarvitaan, mutta esimerkiksi lohikäärmeiden maailmassa pelaamista edeltävät ulkokuvat ovat rikkaita ja värikkäitä, mutta sisätilat ovat hyvin eleettömiä ja selkeitä. Se luo sopivan vastapainon värikkäästi kuvitetuille roolipelimaailmoille.    Tilinpäätös on kirjana kaunis. On mainiota, että Offices & Humans on saateltu näin yksiin kansiin ja vieläpä uuden tarinan kera. Minullekin konsepti oli entuudestaan tuttu, mutta en ollut aikaisempia albumeita lukenut. Nyt tämä osui kohdalle, kun Kutikuti ry lähetti paketillisen kotimaista nykysarjakuvaa kokeiltavaksi. Hyvä niin: tämä oli mukava tuttavuus. 

Vuoden 2024 Nobelin kirjallisuuspalkinto meni oivalliseen osoitteeseen. Korealainen Han Kang voitti palkinnon ensimmäisenä aasialaisena naisena (ja ylipäänsä vasta 18. naisena) ja ensimmäisenä eteläkorealaisena. Valinta oli hieman yllättävä, mutta tuntui kuitenkin ilmeiseltä: Han kirjoittaa kirjallisesti korkealaatuista proosaa merkittävistä aiheista.    Älä jätä hyvästejä on Hanin tuorein kirja; neljäs suomennos on Hanin yhdestoista romaani. Suomentaja Taru Salminen saanee jatkaa Hanin suomentamisen parissa vastedeskin (olisiko seuraavana vuorossa vuonna 2011 ilmestynyt 희랍어 시간, joka ilmestyi vastikään englanniksi nimellä Greek Lessons). Siinäkin nämä Hanin tuotannon keskeiset piirteet yhdistyvät terävällä tavalla.    Kirjan pääosassa on Gyeongha, itsensä rajujen elämänmuutosten jälkeen lähes hengiltä nälkiinnyttänyt kirjailija. Hän saa yhteydenoton vanhalta ystävältään Inseonilta, joka muutti Soulista kauas Jejun saarelle hoivaamaan  äitiään. Äidin poismenon jälkeen ystävä on jäänyt Jejulle asumaan, jolloin yhteydenpito on harventunut. Nyt Inseon pyytää sen kummemmin selittelemättä Gyeonghaa saapumaan soulilaiseen sairaalaan ja ottamaan henkilöllisyystodistuksensa mukaan.    Käy ilmi, että Inseon on loukannut itsensä puutöitä tehdessään. Varsinainen syy, miksi hän on Gyeonghan kutsunut hätiin, liittyy kuitenkin lintuun: Inseonilla on pieni papukaija, joka tarvitsee vettä ja ruokaa selviytyäkseen hengissä. Voisiko Gyeongha matkustaa välittömästi Jejulle huolehtimaan linnusta? Jejulla ei ole ketään, jonka voisi pyytää apuun.    Matka on vaikea, kiitos hankalien lumiolosuhteiden, mutta Gyeongha onnistuu pääsemään lennolle Soulista Jejulle. Matkanteko käy kuitenkin vielä vaikeammaksi, kun lumimyrsky käy entistä raskaammaksi. Subtrooppisella tulivuorisaarella ei kovin paljon lunta nähdä, mutta nyt myrsky on kammottava. Kirjan tämän osan esikuvana lienee vuonna 2016 Jejulle iskenyt kylmä aalto, joka jätti lähes sata tuhatta matkustajaa jumiin, kun lähes kaikki lennot peruttiin.    Jejulla on oma synkkä historiansa. 1940-luvulla saarella tapahtui Jejun kansannousu, jossa kommunistinen Etelä-Korean työväenpuolue nousi kapinaan vallanpitäjiä vastaan. Seurauksena oli runsaasti väkivaltaa, jonka seurauksena arvioiden mukaan jopa 10 prosenttia Jejun väestöstä kuoli. Joukkomurhat jatkuivat vielä Korean sodan puhkeamisen myötä. Asia vaiettiin Koreassa vuosikymmeniksi, mutta sittemmin totuuskomissiot ovat tuoneet julki tapahtunutta.    Tämä kaikki Gyeonghaa Jejulla odottaa. Han Kang ei tosiaan ole mikään hyväntuulen kirjailija, eikä Älä jätä hyvästejä ole mikään leppoisa kirja. Kaunis se kuitenkin on, ja vähän mystinen ja monitulkintainen. Arvostan: kirja nousee pelkkää menneiden hirmutekojen dokumentointia ylemmäksi ja kiinnostaa, vaikka tapahtunut ei niin koskettaisikaan. Samalla se tekee kirkkaan selväksi, millaisia kauheuksia Jejun ja Korean historiasta löytyy.    Onneksi on myös Taru Salminen, joka on saattanut romaanin suomentaa suoraan Han Kangin alkuperäistekstistä kulkematta välikielien kautta. Se on suuri ilo. Olettaisin, että Nobel-voiton myötä lisäsuomennoksille on tilausta; ainakin itse toivon saavani lukea lisää Han Kangin mielenkiintoisia kirjoja. 

—

The 2024 Nobel Prize in Literature went to a highly deserving recipient: South Korean author Han Kang, the first Asian woman and South Korean to receive the award. Though a slightly surprising choice, it seemed fitting given her literary skill and the weighty themes she tackles.

We Do Not Part is her latest novel, the fourth translated into Finnish, and marks her eleventh overall. The translator, Taru Salminen, has beautifully rendered Han's work directly from the original Korean. This translation is another testament to Han's recurring themes of pain, beauty, and mystery, blending them masterfully.

The novel centres on Gyeongha, a writer who has nearly starved herself after drastic life changes. She receives a call from her old friend Inseon, who had moved to Jeju Island to care for her mother. After her mother's death, contact dwindled, but now Inseon urgently asks Gyeongha to bring her ID and come to a hospital in Seoul.

Inseon, injured while woodworking, needs Gyeongha's help not for herself but for her parrot left behind on Jeju. Gyeongha is asked to fly there and care for the bird, with no one else available. The journey proves arduous due to heavy snowstorms, highly unusual for the subtropical island. The storm mirrors the 2016 cold snap that stranded thousands on Jeju.

Jeju's dark history looms in the background. The 1940s uprising and subsequent massacres, during which an estimated 10% of the island's population perished, cast a long shadow. This historical trauma underpins the novel, but Han's work transcends mere documentation. It's a haunting, multilayered exploration that captivates even those unfamiliar with Korean history.

Thanks to Salminen's translation, Finnish readers can appreciate this profound novel in its original depth. With Han's Nobel win, more translations will likely follow, which is exciting for anyone drawn to her powerful storytelling.

Annukka Salaman edellinen nuortenkirja Ripley : Nopea yhteys oli sen verran maukas tapaus, että kun uudesta kirjasta alkoi tihkua tietoa, seurasin kehitystä suurella mielenkiinnolla. Eikä syytä pettymykseen: lopputulos on jälleen kerran herkullinen. Salama ottaa jutun pohjaksi ”enemies to lovers”-troopin ja rakentelee sen pohjalle tarinan, joka on sopivassa suhteessa kuuma, hauska ja vakava.    Tarinen puitteet ovat sadunomaiset. Päähenkilönä on kenties Suomen varakkain nuori mies, maineikkaan kellosuvun vesa Konstantin Sinclair. Konstalla on kaikki ojennuksessa: pohjattomat luottokortit, valtava sijoitusvarallisuus, henkilökohtainen autonkuljettaja ja konservatiivisen perheen valmiiksi kehittelemät unelmat. Vaan entäs ne omat tunteet? Ne on parempi tukahduttaa, sillä Konstan äiti on määräilevä, ahdasmielinen ja synkeä.    Arki uudessa lukiossa ei ala hyvin. Heti ensimmäisenä päivänä vastaan tulee värikkäästi muunsukupuolinen Bee Stark, jonka kanssa Konstalla on yhteistä historiaa jo pikkulapsesta saakka. Been kanssa mikään ei ole koskaan sujunut. Beellä on sitä paitsi vain 13 000 seuraajaa Instagramissa. Ensimmäisenä päivänä koulussa Konstalla ja Beellä tulee kärhämää vessassa, jonka seurauksena molemmat lentävät lasisen vessanoven läpi käytävälle.    Rangaistuksena Konsta ja Bee pistetään tekemään syksyn ajan kaikki ryhmätyöt yhdessä, jotta oppivat tulemaan toimeen keskenään. Sehän on tietysti Konstan pahin painajainen. Vaan ei auta: maine on paikattava, sillä Konsta ei halua olla somessa mikään transfoobinen mörkö (vaikka hänen äitinsä sitä onkin). Ja no, koska kirja ei mitenkään peittele olevansa ”enemies to lovers”-teos, niin tietäähän sen, miten siinä käy.    Asetelma tuo väistämättä mieleen Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -teoksen. Vähän maanläheisemmin toki, mutta Salama on kyllä vääntänyt saturuuvia sen verran isoon asentoon, etteivät Konsta ja Bee ihan niitä tavallisimpia suomalaisia lukiolaisnuoria ole. Ripley oli reippaasti todentuntuisempi. Mutta mikäpä siinä: tarinan överit piirteet tekevät siitä kieltämättä mieleenpainuvan. Näille tyypeille kaikki on mahdollista.    Ennen kaikkea: Asioita joista en tiennyt pitäväni on erittäin hyvä kirja. Siinä on ihanaa representaatiota niin queer- kuin nepsypuolelta, se on sopivasti kuuma olematta kuitenkaan liian roisi nuoremmillekaan lukijoille ja lisäksi se on erittäin hauska. Naureskelin kirjan heitoille useampaankin otteeseen. On se Salama vaan peto kirjoittamaan vetäviä nuortenkirjoja. 

Milla Enroth on runouden puolella esikoiskirjailija, mutta kirjoittajataustaa löytyy näytelmäkirjallisuuden puolelta. Esikoiskokoelma Kerro minut on henkilökohtainen kuvaus menneisyyden traumoista ja niistä eheytymisestä. Jonkinlainen kaari tosiaan piirtyy ensimmäisen ja viimeisen runon välille, kun alussa “Olin aina lempilapsi, / se jolta ei vaadittu mitään, / se jolta vietiin kaikki.” ja lopussa “Menneisyys pyyhkiytyy pikakelauksella pois / ja jokainen hetki on uusi ja puhdas.”    Toisinaan kohdalle osuu runokokoelmia, joista on jotenkin vähän vaikea saada kiinni, miksi niistä ei pidä. Kerro minut on sellainen. Enroth kirjoittaa aivan käypäistä tekstiä ja epäilemättä tärkeistä aiheista ja merkittävistä kokemuksista, mutta jostain syystä runot eivät puhuttele. Osin syynä on jotenkin vähän vääränlainen raskaus ja pateettisuus, luulen. Esimerkiksi tämä:   

Hänessä ei voinut mies elää
kun lapsi hänessä oli kuollut.
Ja se kuollut lapsi avasi silmänsä,
koska luuli siten heräävänsä henkiin.
Hän repi rikki ne lapsen kasvot,
kun ei kestänyt katsoa kuvastinta. 

“Ja minä olen pelkkä korva, en muuta / Kuuntelen kun kerrot minut / kerros kerrokselta, totuus totuudelta / kunnes jäljelle ei jää enää mitään.”

Nyt se on valmis! Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja on kokonaisuudessaan takana. Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika, ilmestyi vuonna 1927 eli lähes sata vuotta sitten, viisi vuotta Marcel Proustin kuoleman jälkeen. Suomennosta saatiin odottaa vähän pidempään: se ilmestyi vasta 80 vuotta myöhemmin, vuonna 2007, vaatimattomat 30 vuotta ensimmäisen osan suomennoksen jälkeen. Sarjasta valtaosan suomentanut Inkeri Tuomikoski ehti myös menehtyä vuonna 2002, joten tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni.    Vuonna 1927 ilmestynyt laitos oli Proustin kuollessa sekava käsikirjoitus, josta kirjailijan veli Robert Proust toimitti Jean Paulhanin kanssa jotain koherenttia. Vuonna 1954 ilmestyi korjattu laitos ja vuonna 1989 vielä Pléiade-laitos, jota oli viimeistelty lisää. Suomennos perustuu tähän viimeisimpään.    Kirjan alussa kertoja on nuoruudenrakkautensa Gilberten seurassa tämän kotona lähellä lapsuutensa Combrayta. Siellä kertoja selailee Goncourtin veljesten päiväkirjaa, jonka kuvaus Verdurinien salongista herättää tunteita kirjallisuuden mahdista ja kertojan kyvyttömyydestä katsella ja kuunnella keskittyneesti (mikä kirjasarjan kokonaisuuden valossa tuntuu melkoiselta väitteeltä). Näitä kysymyksiä kertoja pohtii myös parantolassa ollessaan. Paluu Pariisiin koittaa vuonna 1916, kun parantolaan ei saatu enää henkilökuntaa. Tästä paluusta saadaan hieno kuvaus Pariisista keskellä ensimmäistä maailmansotaa.    Keskellä sotaa kertoja kohtaa paroni de Charlusin, jonka sukujuuristaan kumpuavat sympatiat Saksaa kohtaan ovat asettaneet tämän hieman hankalaan asemaan. Erottuaan Charlusista kertoja päätyy pieneen hotelliin, joka osoittautuu kovin eriskummalliseksi paikaksi: se onkin hienompien herrojen bordelli, jossa nämä voivat nauttia rattopoikien palveluksista. Kun bordellinpitäjäksi osoittautuu vanha tuttu Jupien, kertoja saa mielenkiintoisen vilauksen tähän dekadenttiin maailmaan.    Vuosia myöhemmin kertoja palaa taas Pariisiin ja vierailee juhlissa ruhtinas de Guermantesin luona. Matkalla hän kohtaa vanhuuden rappeuttaman de Charlusin, jota Jupien palvelee. Eräs kirjan keskeisimpiä elämyksiä tapahtuu pian tämän jälkeen:   

Äsken mainitsemiini synkkiin ajatuksiin vaipuneena olin tullut Guermantesien kaupunkipalatsin pihalle enkä hajamielisyyksissäni ollut huomannut viereeni ajavaa autoa; kuljettajan huudahdettua ennätin hädin tuskin siirtyä sivuun ja astuin hiukan taaksepäin niin että kompastuin epätasaiseen kiveykseen piharakennuksen edessä. Mutta päästyäni taas tasapainoon laskin jalkani kivelle joka oli vähän alempana kuin viereinen, ja sillä hetkellä koko masennukseni häipyi antaen tilaa onnentunteelle, jollaisen olin kokenut elämäni eri vaiheissa: nähdessäni puut jotka olin ollut tunnistavinani ajelulla Balbecin lähistöllä, nähdessäni Martinvillen kirkontornit ja maistaessani madeleinea jota kastoin lehmuksenkukkateehen – ja oli paljon muitakin aistimuksia, joista olen kertonut ja joiden synteesiltä Vinteuilin viimeiset sävellykset olivat minusta tuntuneet. Kuin madeleinea maistaessa häipyi nyt huoli tulevaisuudesta, häipyivät kaikki älylliset epäilyt. Äskeinen ahdistus kirjailijanlahjojeni aitoudesta ja jopa itse kirjallisuuden totuudellisuudesta oli pyyhkiytynyt pois kuin taikaiskusta. 

Belle Époque

Jälleenlöydetty aika

Kadonnutta aikaa etsimässä

Monipuolisen kirjailijan Vilja-Tuulia Huotarisen kuudes runokokoelma Menettämisestä, säilyttämisestä ei kovin kaukaisissa sfääreissä liitele. Kanteen on kuvattu esimerkiksi sakset, veitsi, lyijykynä ja lapanen. Arkisia asioita! Kokoelma jakautuu kahteen osaan, jotka ovat luontevasti ”Menettämisestä” ja ”Säilyttämisestä”.    Menettämisessä kirjoitetaan paljon siskosta ja siskolle. Sana on aina lihavoituna säkeissä; kyse on merkittävästä henkilöstä. Puhutaan paluusta lapsuuden ympäristöön, menneeseen, lapsuusmuistoihin. Niihin liittyy menettämistä, irti päästämistä. Onko se kuolemaa vai muuta etäisyyttä, jää vähän epäselväksi, mutta joka tapauksessa runoissa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla lapsuudenkokemukset, niihin palaaminen ja kuolevaisuuden pohdiskelu.   

Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme
konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä. 

[l]avalle kannetaan / kunniakirjoja, seppeleitä, adresseja. / Mikään niistä ei vaadi tekijän läsnäoloa.”

Kirjojen kaipuu

Olen kirja, minulla on ruumis, jätän jälkiä.
Ei haittaa, vaikka sanat vievät harhaan.
Kysymys on lajin säilymisestä. 

Tämän kääntökirjan molemmat puolet kertovat saman tarinan, vain eri näkökulmasta. Toisella puolella kertojana on Aurora, yhdeksäsluokkalainen nuorisokodissa asuva nuori nainen, jonka yksinhuoltajaäidillä on sen verran paha alkoholiongelma, ettei Aurorasta huolehtimisesta tule mitään. Toisen puolen kertojana on samanikäinen Eino, melko tavanomainen lätkäjätkä. Nuoret tutustuvat ja rakastuvat toisiinsa, mutta kuten asiaan kuuluu, ensirakkauden tielle tulee vähän draamaa ja vastoinkäymisiä voitettavaksi.    Kirjassa on huomionarvoista myös se, että se on selkokielinen. Auroran ja Einon tarina kerrotaan erittäin selkeästi, lyhyin lausein ja olennaiseen keskittyen. Se tekee tarinasta vähän yksioikoisen, kovin paljon ylimääräisiä käänteitä ja kiemuroita ei selkokirjaan mahdu, mutta ei se mitään: selkokirjojen tekeminen nuorille kiinnostavista aiheista on itsessään niin arvokasta, että valituksen sanaa ei ole, vain pyyntö: lisää tätä!    Tarina on nimittäin hyvä, oli selkoa tai ei. Auroran ja Einon suhteen kehitys on herkkää ja kaunista. Kummallakin puolella on sen verran omanlaisensa näkökulma, että kirjan pystyy vallan mainiosti lukemaan vaikka yhteen putkeen molemmilta puolilta, ilman että tarina tuntuu liian saman toistolta. On hauska nähdä, miten samat asiat näyttäytyvät erilaisessa valossa näkökulmasta riippuen – ja veikkaan, että se on monille nuorille lukijoillekin ihan valaiseva ja ymmärrystä lisäävä kokemus. Rakastuminen, suhteen eteneminen ja seksuaalisuuden tutkiskelu on myös kuvattu oikein fiksusti ja kauniisti.    Aurora/Eino on Edith Arkon esikoisromaani. Osuuskumma-kustantamon piirissä toimiva Arkko on ennen sitä julkaissut novelleja antologioissa. Kiitokset myös Hertta-kustantamolle rohkeudesta julkaista selkokirjallisuutta. Toivon mukaan näin hyvää nuortenkirjallisuutta saadaan lisää, ja tällaiselle kirjallisuudelle kaikki sen ansaitsema näkyvyys. 

Neljä erilaista nuorta on lähetetty eräoppaan kanssa metsävaellukselle ilman älypuhelimia. Luvassa on viikonlopun mittainen reissu, jonka aikana yövytään teltoissa metsässä ja toivon mukaan kasvetaan ihmisenä. Alkuvastustuksen jälkeen retki alkaa vaikuttaa nuorista jopa ihan siedettävältä, mutta sitten yön aikana joku kuolee ja vaellus saa uusia painajaismaisia sävyjä.    Päivi Lukkarila on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja Skutsi on Lukkarilan oman Nokkahiiri-kustannuksen tuotantoa. Jyrki Pitkän kansikuva luo synkkää tunnelmaa ja kauhun kanssa Skutsi flirttaileekin: leirinuotiolla kerrotaan tietysti kauhutarinoita ja nuoret saavat kyllä pelätä. Laskisin tämän sittenkin kuitenkin ennemmin jännäriksi kuin varsinaiseksi kauhukirjaksi. Mitään yliluonnollisia elementtejä tarinassa ei ole, vain hankalaksi menevän metsäretken vaikeuksia.    Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen nuoren ja heidän oppaansa näkökulmasta. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on oma sävynsä ja tunnistettava äänensä, joten kokonaisuus toimii hyvin. Kaikilla on omat erityispiirteensä. Eräopas-Jorma alkaa olla jo vähän väsynyt hommiinsa ja huumoriveikko Joel peittää epävarmuuksiaan jatkuvaan läpänheittoon. Nasim kohtaa ennakkoluuloja iranilaisen taustansa vuoksi, Sabinalla on takanaan repivä ero ja omia salaisuuksiaan ja Luka kiukuttelee vanhempiensa luomia paineita.    Skutsi etenee hyvää tahtia. Sillä on mittaa 200 sivua, ja teksti on helppoa ja sujuvaa. Nuorten puhekielinen ilmaisu tuntuu näin nelikymppisen setämiehen näkökulmasta luontevalta. Eiköhän tämä juttu pidä otteessaan vähän heikompiakin lukijoita, sen verran hankaliin paikkoihin Lukkarila päähenkilönsä johdattaa. Nuoret ovat taustoiltaan mukavan moninaisia ja sopivan persoonallisia, olematta kuitenkaan stereotyyppejä tai karikatyyrejä. Vankka suositus siis tälle, mikäli jännittävät tarinat kiinnostavat. 

Yksi klassikkomyyteistä on se, jossa joku suuntaa manalaan suorittamaan jotain tehtävää. Tavallisesti paluumatkaan liittyy jonkunmoista mutkaa, koska manalaanhan ei vain yksinkertaisesti kävellä. Yksi varhaisimpia kirjattuja versioita tästä myytistä tulee muinaisesta Sumerista, jossa jumalatar Inannan tarina kirjattiin savitauluille joskus vuoden 1750 eaa paikkeilla.    Lähtiessään siskonsa Ereškigalin hallitsemaan manalaan Inanna antaa ohjeet: jos hän ei palaa kolmen päivän kuluttua, pitää pyytää apua kolmelta jumalalliselta isältä. Luonnollisesti Inannaa ei kuulu takaisin. Jumalalliset isät eivät ole kovin innokkaita auttamaan, mutta lopulta apua löytyy, Inanna saadaan takaisin, mutta hintana on se, että tilalle on saatava joku muu.    En taida paljastaa jutun juonesta enempää, vaikka spoilereista puhuminen lähes neljä tuhatta vuotta vanhan tarinan kohdalla tuntuukin vähän tarpeettomalta. Tässä kirjassa Anna Inin eli Inannan tarinaa kertoo puolalainen nobelisti Olga Tokarczuk. Tarina noudattelee alkuperäistä Inanna-myyttiä, jossa toki on kaikenlaisia aukkoja ja epämääräisyyksiä, joissa tulkinta mahtuu hyvin elämään.    Tokarczuk on rakennellut manalan ylle raunioista kohoavan kaupugin, jonka metallipilarien välissä ja sisällä kulkee porraskäytäviä ja hissikuiluja. Tuhansien vuosien aikana rakentunut kaupunki muodostaa metallisen sienirihmaston, jota valaisevat hehkulamput ja neonvalot. Hedelmällisyyden jumala Anna In kylvää elämää ympärilleen:   

Näen, miten hän kulkee ihmisten ohi. Avaan hänelle ovet, jotta hän ei koskisi mihinkään, olen saanut tarpeekseni nyrpistelevistä porteista, nolostuneista juomalaseista, kaiteista jotka yhtäkkiä venyttelevät ja haukottelevat. Jopa sarjalippu hisseihin haluaa sanoa jotakin, kun hän koskettaa sitä. 

Tapani Kärkkäinen

Anna In maailman hautakammioissa

Anna In

Jere Vartiainen oli runoilijana minulle aivan uusi tuttavuus. Lavarunouden Suomen mestari vuodelta 2014 on julkaissut nyt neljä runokokoelmaa, joista edellinen, Minuus | Miinus ylsi Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi vuonna 2019.    Etäisyys, leikki -kokoelmaa kuvataan takakannessa satumaailmoita ja arjen haasteita yhdisteleväksi monitasoiseksi kertomukseksi. Kuvaus on osuva: kokoelman sivuilta löytyy niin satuja kuin arkisempaa kerrontaa. Vartiainen on myös ahkera kielellä leikittelijä, joka pilkkoo sanoja alkuosiinsa ja järjestelee niitä uuteen uskoon. Välillä kallistutaan visuaalisemman runouden puolelle, eikä tekstin asettelu missään kohtaa kovin pitkään suoraviivaisina säkeinä etene.   

että löytäisi ystäväksi jonkun yhtä oudon,
jonka kanssa
lyödä kallosormuksia yhteen
ja taikoa roskalavoja avaruusaluksiksi? 

“jos on koko aikuisikänsä vältellyt y-sanan käyttöä”

Etäisyys, leikki

Vehka Kurjenmiekan esikoisteos Kellopelisydän oli viime vuoden ilahduttavimpia kirjoja. Se herätti odotuksia jatkon suhteen: kirjassa kuvattu Merenkehrän maailma on niin rikas ja monipuolinen, että halusin palata sinne vielä uudestaan. Onneksi tiesin jo lukiessani, että Kurjenmiekalla on Aulan kanssa lähtökohtaisestikin useamman kirjan mittainen kustannussopimus.    Siispä Talventaitto. Heti ensi alkuun on kehuttava Anna Makkosen kansitaidetta: tämä on kaunis kirja. Vaan suora jatko-osa edelliselle tämä ei ole; päinvastoin, tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen. Tähän aikaan edellisestä kirjasta tuttuja Karunkan kellopelimurhaajia ei ole olemassa. Sen sijaan saamme pienen tarinan kahdesta ihmisestä ja vuodenajoista.    Kirjalla on kaksi rinnakkaista kertojaa. Kaiho on talventaittaja ja Alati kesänkaataja. Heillä on vuodenaikoihin kytkeytyviä taikavoimia: Kaiholla on talven voimat, Alatilla kesän. Heidät kutsutaan kannattelemaan vuodenkiertoa. Se tarkoittaa, että heidän on asuttava yhdessä vuoden ajan, toimitettava tiettyjä rituaaleja ja siten ylläpidettävä vuodenkiertoa.    Maailma on vain rikki, säröillä perustuksiaan myöten. “Äiti on kertonut, että vielä hänen lapsuudessaan kutsu vuodenkierron kannattelijaksi oli kesänkaatajalle suurin mahdollinen kunnia. Nyt tiedän, että hän pelkää puolestani, vaikkei sanokaan sitä ääneen.” Yhä useampi vuodenkiertäjä kuolee tai katoaa. Taikuus on villiä, joten tietty vaara asiaan kuuluu, mutta viime aikoina se on vaatinut uhreja entistä useammin. Jokin on vialla.    Kaihon ja Alatin välinen suhde on hankala. Heillä on eronsa. Alatin kesätaikuus on villiä ja riehakasta, muuntautuvaa ja rakkauteen lumoavaa. Kaiho on vetäytyvä, ei tiedä mitä rakastuminen on, eikä erityisemmin halua opetella. Missään nimessä hän ei halua Alatin kesätaikuuden lumoon joutua ja rakastua. Kurjenmiekka linjaa kirjan kipeitä teemoja jo alkusanoissaan: suostumusta, ympäristön paineisiin sopeutumista, omia rajoja, virheiden kanssa elämistä ja peruuttamattomia valintoja käsitellään lempeästi ja lohdulla, mutta se ei poista tarinan perimmäistä traagisuutta.    Kaikki on kuitenkin kerrottu hyvin kauniisti. Sitä esikoisen perusteella toki odotinkin: Kurjenmiekka on lahjakkaammasta päästä kotimaisia kirjailijoita, mitä kuvailuun ja tunnelmalliseen maalailuun tulee. Kuten eräässä äänikirjapalvelun arviossa Kellopelisydämestä  todetaan: ”Jokin tarinanpoikanen myös löytyy, mutta se unohtuu kun pitää kuvailla säätä tai maasta löydettyä keppiä”. Niin – nämä ovat kirjoja niille lukijoille, jotka arvostavat hienoja sää- ja keppikuvauksia. Talventaitossa nautin erityisesti vuodenaikojen kuvaamisesta, Kaihon ja Alatin vuodenaikataikuudet ovat kiehtovia persoonallisuuksia.    Merenkehrän maailma on edelleen erittäin lumoava. Jään innolla odottamaan seuraavaa vierailuani. 

“Olin aiemminkin ollut yksinäinen, mutten koskaan tällä tavalla”, kuvailee New Yorkissa asumisen kokemustaan englantilainen kirjailija ja kriitikko Olivia Laing. Suuressa kaupungissa yksinäisyys korostuu: ympärillä on miljoonia ihmisiä, joihin ei saa yhteyttä. Nimenomaan väkijoukoissa yksinäisyys, suru seuran puutteesta, kärjistyy.    Yksinäisyytensä keskellä Laing lähti tutkailemaan yksinäisyyden käsittelyä taiteessa. Oman kiinnostuksensa vuoksi Laing keskittyi visuaaliseen taiteeseen ja alkoi etsiä taideteoksia, jotka käsittelevät yksinäisyyttä nykyaikaisessa kaupungissa ja erityisesti New Yorkissa. Pian Laingin huomio laajeni itse teoksista ihmisiin niiden takana: millaista oli näiden yksinäisyyden dokumentaristien oma elämä?    Laing keskittyy teoksessaan erityisesti neljään taiteilijaan: Edward Hopperiin, Andy Warholiin, Henry Dargeriin ja David Wojnarowicziin. Taiteilijat ovat keskenään erilaisia, mutta puhuttelivat silti Laingia. Warhol tunnettiin tavattoman sosiaalisena, mutta eläväisen seurueensa keskellä Warhol oli silti pohjattoman yksinäinen. Toisena ääripäänä on outsider-taiteilija Darger, joka eli chicagolaisessa asuntolassa yksin ja loi siellä lähes täydellisessä yksinäisyydessä hämmästyttäviä kuvitteellisia maailmoja.    Edward Hopper tunnetaan ainutlaatuisena modernin kaupungin yksinäisyyden kuvaajana. Nighthawks-maalaus lienee useimmille tuttu, mutta hänen maalauksiinsa kannattaa tutustua laajemminkin. Wojnarowicz on valokuvaaja, taiteilija ja aktivisti, joka taisteli etenkin AIDS-potilaiden puolesta. AIDS ja homoseksuaalisuus nousevatkin merkittäväksi teemaksi Yksinäisten kaupungissa, samoin New Yorkin kaupungin ja pormestari Rudy Giulianin kamppailu kaupungin ”puhdistamiseksi”.    Näiden päähenkilöiden lisäksi Laing marssittaa kirjan sivuille joukkokaupalla mielenkiintoisia ihmisiä: Andy Warholia ampuneen SCUM-aktivisti Valerie Solanasin, internetyrittäjä Josh Harrisin, laulullaan hätkähdyttäneen Klaus Nomin, valokuvaaja Nan Goldinin...    Yksinäisten kaupunki on upea teos. Siinä Laing tarttuu kipeään aiheeseensa rohkeasti ja taitavasti. Teoksessa yhdistyy henkilökohtainen ja yleinen, taidehistoria ja oma kokemus, yksinäisyyden psykologia ja yksinäisyyden kuvaaminen taiteessa. Yksinäisyyteen sopeutuminen ja sen alle musertuminen, mutta myös taisteleminen ja vastustus. Yksinäisyyteen mahtuu rikkaita maailmoja, ja niihin Laing lukijansa johdattaa Sirje Niitepõldin taidokkaan suomennoksen välittämänä.   

New Yorkiin tullessani olin palasina, ja niin vinksahtaneelta kuin tämä ehkä kuulostaakin, en saavuttanut ehjyyden tunnetta löytämällä uutta ihmistä tai rakastumalla vaan käsittelemällä asioita, joita muut ihmiset olivat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksinäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa. 

Valenssi on kemiassa jo hieman vanhentunut termi, joka kuvaa alkuaineen atomien muodostamien kemiallisten sidosten määrää. Mitä suurempi valenssi, sitä enemmän erilaisia yhdisteitä alkuaine voi muodostaa. Valenssin käsite on omaksuttu myös kielitieteeseen, jossa se kuvaa verbin hallitsemien argumenttien määrää: monovalentti verbi ei saa objektia (”minä nukun”), divalentti saa kaksi argumenttia (”minä luen kirjaa”) ja trivalentti kolme (”minä annan kirjan sinulle”).    Näin nimetyn runokokoelman sopii siis odottaa käsittelevän jollain tapaa yhteyksiä asioiden välillä. Jokunen molekyylikin mainitaan. Pauliina Haasjoelle tavallista on luontokuvaston monipuolinen käyttö, jossa on myös luonnontieteellisiä ulottuvuuksia. Niin tässäkin on vektoreita, fotosynteesiä, alkuaineita ja ravinteita.    Pauliina Haasjoki on taidokas runoilija. Olen lyhyen ajan sisään lukenut useamman Haasjoen kokoelman. Ne ovat olleet muodoltaan kaikki erilaisia, mutta toisaalta tunnistettavissa saman tekijän teoksiksi. Niin Valenssikin. Tämän kokoelman sivuilla on kenties hieman vähemmän proosarunoa kuin Haasjoella yleensä, vaikka toisinaan teksti vuolaana virtaakin, mutta runsaasti nokkelaa ajattelua ja kaunista kieltä. Ja niitä yhteyksiä!   

Erilliset toistensa yhteyteen. Kiinnittää irroteltavat.
Muodostaa pysyvä tai hetkellinen – nivelet, lauseenjäsenet. 

“otan mielelläni nyt tämän mitä ojennat”

Valenssi

“Lue kanssani”

Jos olen sattunut, osunut onneen.
Jos olen sattunut kiveen, kulmassa tai
kaaressa, kipeästi, ihastuttavasti 

Nainen saapuu Islantiin pieneen ja hiljaiseen Laugarvatnin kylään, jossa ei ole juuri mitään. Siellä on kuitenkin Gullkistan, taiteilijaresidenssi, johon nainen on päässyt kahdeksi kuukaudeksi. Tavoitteena oli viettää aikaa syrjässä, vailla tapahtumia. Siihen Laugarvatn vaikuttaisi olevan juuri oikea paikka.    Taustalla on traumaattinen kokemus seitsemän vuoden takaa: rintasyöpädiagnoosi nuorena, vain 27-vuotiaana. Pahanlaatuinen kasvain, kuolemanvakava sairaus. Kokemus, joka repii kaiken entisen uuteen uskoon. Tätä kokemusta nainen on Gullkistanissa prosessoimassa, toiveenaan saada kenties jotain kirjoitettua.    Islannissa ei ehkä kovin paljon tulosta synny, mutta tulipahan lopulta tämä kirja. Vedestä ja surusta on vahvasti omaelämäkerrallinen romaani, joka nousee vahvasti teatterilavastaja ja kokonaisvisualisti Salli Karin omista kokemuksista. Se on kirja, jossa ei päällisin puolin tapahdu kovin paljon, mutta jolla on rikas sisäinen elämä.   

Fay kysyy, onko minulla puolestani jokin erityinen syy ja vastaan, että kirjoittaakseni, vaikken oikeastaan edes ole kirjoittaja. Viime aikoina en oikein ole tiennyt mikä olen. Olen kirjoittanut kivistä ja uimisesta ja vuoresta ja korpeista. Ja sitten asioista, joiden luulin jo kadonneen, jääneen kauas menneisyyteen, mutta jotka ovatkin läsnä äkillisesti kuin näkisin ne ensikertaa. 

Vedestä ja surusta

Vedestä ja surusta